[Sivut e 500-599]

 

[e500] Hän luulee, että länsimaiset kansat ovat tästä saaneet esikuvan kertomuksilleen titaanien sodasta. Siinä hän ei ole aivan väärässä, mutta ei aivan oikeassakaan. Jos tähtiprototyyppi koskee todella esimanvantarista aikakautta ja perustuu kokonaan siihen tietoon, jonka arjalaiset vihityt väittävät omistavansa koko kosmogonian suunnitelmasta ja kehityksestä,[1] titaanien sota on vain tarunomainen ja jumalalliseksi korotettu jäljennös todellisesta sodasta, joka käytiin Himalajan Kailâsalla (taivaassa) eikä kosmisten planeettojen välisen avaruuden syvyyksissä. Se on kertomus hirvittävistä taisteluista ”Jumalan poikien” ja ”Varjon poikien” välillä neljännessä ja viidennessä Rodussa. Jokainen myöhempi kansallinen, tätä aihetta käsittelevä traditio perustuu näihin kahteen tapahtumaan, jotka on legendoissa sekoitettu yhteen ja lainattu asuroiden jumalia vastaan käymän sodan eksoteerisista kertomuksista.

Esoteerisesti asurat, jotka on myöhemmin muutettu pahoiksi hengiksi ja alemmiksi jumaliksi jotka ovat ikuisesti sodassa suurten jumaluuksien kanssa, ovat salaisen viisauden jumalia. Rigvedan vanhimmissa osissa ne ovat henkisiä ja jumalallisia, ja Asura-nimitystä käytetään tarkoittamaan korkeinta henkeä ja se on sama kuin zoroasterilaisten suuri Ahura.[2] Oli aika, jolloin itse jumalat Indra, Agni ja Varura kuuluivat asuroihin.

Taittirîya-Brâhmanassa Brahmâ-Prajâpatin henkäys (asu) tuli eläväksi ja tästä henkäyksestä hän loi asurat. Myöhemmin sodan jälkeen asuroita kutsutaan jumalien vihollisiksi, tästä johtuu nimen uusi tulkinta ”a-surat”, jossa alkukirjain ”a” on kielteinen etuliite – eli ”ei-jumalat” – jolloin ”jumalista” käytetään nimeä ”surat”. Tämä siis yhdistää asurat ja niiden ”sotajoukot”, jotka luetellaan myöhemmin, kristillisten kirkkojen ”langenneisiin enkeleihin”, siihen henkisten olentojen hierarkiaan, joka on löydettävissä jokaisesta muinaisten ja nykyisten kansojen pantheonista – alkaen zoroasterilaisten jumalista aina kiinalaisten jumaliin asti. Ne ovat luovan alkuhenkäyksen poikia jokaisen uuden mahâ-kalpan eli manvantaran alussa ja kuuluvat samaan luokkaan kuin ne enkelit, jotka pysyivät ”uskollisina”. Ne olivat Soman (esoteerisen viisauden vanhemman) liittolaisia Brihaspatia vastaan (joka edustaa ritualistista eli seremoniallista [e501] palvelusta). Seremonialistit ovat ilmeisesti alentaneet ne ajallisesti ja paikallisesti vastakkaisiksi voimiksi eli demoneiksi sen vuoksi, että ne kapinoivat tekopyhyyttä, näennäispalvontaa ja kuolleen kirjaimen muotoa vastaan.

Mikä on siis kaikkien noiden voimien todellinen luonne, jotka taistelivat yhdessä niiden kanssa? Ne ovat: 1) ushanat eli Venus-planeetan ”sotajoukko”, josta on roomalaiskatolisuudessa tullut – Lucifer, ”aamutähden”[3] valtias, tsaba eli ”Saatanan” armeija; 2) daityat ja dânavat ovat titaaneja, demoneja ja jättiläisiä, jotka löydämme raamatusta – ”Jumalan poikien” ja ”ihmisten tyttärien” jälkeläisiä.[4] Niiden yleisnimi osoittaa niiden oletetun luonteen ja ilmaisee samalla bramiinien salaisen vihamielisyyden, sillä ne ovat kratudvishoja – ”uhrimenojen (eli eksoteerisen teeskentelyn) vihollisia”. Nämä ovat niitä ”joukkoja”, jotka vastustavat Brihaspatia, eksoteeristen kansanuskontojen edustajaa, ja Indraa – näkyvän taivaan, taivaankannen, jumalaa, joka varhemmassa Vedassa on korkein jumala kosmisessa taivaassa, sopiva asunto kosmoksen ulkopuolella olevalle, persoonalliselle Jumalalle, joka on korkeampi kuin mihin mikään eksoteerinen palvonta voi koskaan kohota.

3) Sitten seuraavat nâgat,[5] Sarpat (käärmeet eli serafit). Näiden luonto näkyy taas niiden hieroglyfin salaisesta merkityksestä. Mytologiassa ne ovat puolijumalallisia olentoja, joilla on inhimilliset kasvot ja lohikäärmeen häntä. Ne ovat siis epäilemättä samoja kuin juutalaisten serafim (sanoista Serapis ja Sarpa, käärme). Yksikkömuoto on saraf, ”palava, tulinen”.[6] Kristillinen ja juutalainen oppi enkeleistä tekee eron serafimin ja kerubimin eli kerubien välillä, kerubien ollessa järjestyksessä toisena. Esoteerisesti ja kabbalistisesti ne ovat samoja, sillä kerubim on yksinkertaisesti niiden kuvien eli hahmojen nimitys, jotka esittävät taivaallisten joukkojen mitä tahansa osastoa. Kuten aiemmin sanottiin, lohikäärmeet ja nâgat olivat erakkovihittyjen nimiä, jotka annettiin heille heidän suuren viisautensa ja henkisyytensä vuoksi ja koska he asuivat luolissa. Kun siis Hesekiel käyttää adjektiivia kerub Tyroksen kuninkaasta ja kertoo hänelle, että hänen viisautensa ja ymmärryksensä takia häneltä ei voida kätkeä mitään salaisuutta,[7] hän paljastuu okkultistille ”profeettana”, kenties vielä eksoteerisen palvonnan edustajana, joka pauhaa toisen koulukunnan vihittyä vastaan eikä kuviteltua Luciferia vastaan, joka on tähdistä pudonnut ja siten Edenin puutarhasta karkotettu kerubi.

Siten tuo niin kutsuttu ”sota” on yhdessä merkityksessä myös allegorinen kertomus taistelusta kahden luokan – oikean ja vasemman tien – adeptien välillä. Intiassa oli kolmenlaisia rishejä, jotka olivat [e502] vanhimmat tunnetut adeptit: kuninkaalliset rishit eli râjarshit, kuninkaat ja ruhtinaat, jotka omaksuivat askeettisen elämän; jumalalliset devarshit eli dharman eli yogan pojat; ja brahmarshit, niiden rishien jälkeläiset, jotka perustivat bramiinien gotrat eli kastiluokat. Kun myyttiset ja astronomiset avaimet jätetään nyt hetkeksi syrjään, salaiset opetukset näyttävät meille monia atlantislaisia, jotka kuuluivat näihin osastoihin, ja heidän välillään oli taisteluja ja sotia de facto ja de jure. Nârada, eräs suurimmista risheistä, oli devarishi, ja hänen sanotaan olleen alituisessa riidassa Brahmân, Dakshan ja muiden jumalien ja viisaiden kanssa. Voimme sen vuoksi huoletta väittää, että olipa tämän universaalisesti hyväksytyn legendan astronominen merkitys mikä tahansa, sen inhimillinen aspekti perustuu todellisiin ja historiallisiin tapahtumiin, jotka on vääristelty teologiseksi dogmiksi vain sopiakseen kirkollisiin tarkoituksiin. Niin kuin ylhäällä, niin alhaalla. Tähtiä koskevat ilmiöt ja taivaankappaleiden esiintyminen avaruudessa otettiin esikuvaksi, ja tuo suunnitelma tuotiin alas, maan päälle. Siten avaruutta kutsuttiin abstraktisessa merkityksessä ”jumalallisen tiedon valtakunnaksi”, ja kaldealaiset eli vihityt kutsuivat sitä nimellä Ab Su, tiedon asunto (eli isä, ts. lähde), koska avaruudessa asuvat ne älylliset voimat, jotka näkymättöminä hallitsevat universumia.[8]

Samalla tavoin ylemmissä valtamerissä eli taivaissa olevan eläinradan kaavakuvan mukaan pyhitettiin määrätty maapallon alue, sisämeri, ja sitä kutsuttiin ”oppimisen syvyydeksi”. Siinä oli kahdentoista hierofantin ja viisauden mestarin asuntoina kaksitoista keskusta kahdentoista pienen saaren muodossa, jotka vastasivat eläinratamerkkejä – joista kaksi jäi pitkiksi ajoiksi ”mysteeri-merkeiksi”.[9] Tämä ”tiedon (eli oppineisuuden) meri”[10] oli pitkät ajat siellä, missä nykyisin leviää Shamon eli Gobin autiomaa. Se oli olemassa viimeiseen suureen jääkauteen asti, [e503] jolloin paikallinen luonnonmullistus, joka pyyhki vedet etelään ja länteen muodostaen siten nykyisen suuren autiomaan, jätti ainoastaan tietyn keitaan, jossa on järvi ja yksi saari sen keskellä, muistoksi maan päällisestä eläinratakehästä. Iät ja ajat tämä vesisyvänne – joka ennen babylonialaisia eläneiden kansojen keskuudessa oli kotipaikkana ”suurelle äidille” (taivaisen ”suuren äitikaaoksen” maiselle kuvalle), Ean (viisauden) vanhemmalle, kun taas Ea itse oli varhainen prototyyppi Oannekselle, babylonialaisten ihmiskalalle – iät ja ajat siis tämä ”syvyys” eli kaaos oli viisauden, mutta ei pahuuden asuinpaikka. Belin ja sitten Mardukin, aurinkojumalan, taistelulla Tiamatin, meren ja sen lohikäärmeen, kanssa, joka ”sota” päättyi viimeksi mainitun häviöön, on puhtaasti kosminen ja geologinen samoin kuin historiallinen merkitys. Tuo lehti salaisten ja pyhien tieteiden historiasta, niiden kehityksestä, kasvusta ja KUOLEMASTA on revitty pois vihkimättömiltä joukoilta. Se kertoo a) polttavan auringon aikaansaamasta valtavien alueiden järjestelmällisestä ja asteittaisesta kuivumisesta tiettynä esihistoriallisena aikakautena; eräästä hirvittävästä kuivuudesta, joka päättyi siihen, että aiemmin hedelmälliset kosteat maat muuttuivat vähitellen nykyisiksi hiekkaerämaiksi; ja b) yhtä järjestelmällisestä vasemman tien seuraajien harjoittamasta oikean tien profeettojen vainoamisesta. Nuo viimeksi mainitut ovat aloittaneet pappisluokkien synnyn ja kehityksen ja ovat lopulta johtaneet maailman noihin kaikkiin eksoteerisiin uskontoihin, jotka on keksitty tyydyttämään hoi polloin ja tietämättömien turmeltunutta makua ritualistiseen loistoon sekä taipumusta ikiaineettoman ja tuntemattoman prinsiipin aineellistamiseen.

Tämä oli määrätynlainen parannus atlantislaiseen noituuteen nähden, jonka muisto elää vielä Intian koko sanskritinkielisessä kirjallisuudessa samoin kuin kansantaruissa. Se oli kuitenkin pyhien mysteerien ja niiden oppien ivailua ja häpäisemistä. Antropomorfismin ja jumalankuvien palveluksen nopea kasvu johti varhaisen viidennen Rodun, niin kuin se oli jo johtanut neljännen Rodun, jälleen noituuteen, vaikka pienemmässä määrin. Lopulta unohdettiin jopa neljä ”Aadamia” (jotka symboloivat toisin nimin neljää aikaisempaa rotua). Ne siirtyivät yhdestä sukupolvesta toiseen saaden jokainen joitakin myyttisiä lisäyksiä, kunnes hukkuivat vihdoin siihen kansanomaisen symboliikan valtamereen, jota kutsutaan pantheoniksi. Ne elävät silti yhä tänä päivänä vanhimmissa juutalaisissa traditioissa, kuten Tselem, ”Varjo-aadam” (meidän oppimme chhâyât); toinen, ”malli-aadam”, ensimmäisen kopio ja eksoteerisen Genesiksen (1. luvun) ”miehinen ja naisellinen”; kolmas, ”maallinen aadam” ennen lankeemusta, androgyyni; ja neljäs – Aadam lankeemuksensa jälkeen, ts. erottautuneena sukupuoliin eli puhtaana atlantislaisena. Edenin puutarhan Aadam eli meidän rotumme – viidennen – esi-isä on näppärä yhdistelmä noista neljästä. Niin kuin Zoharissa esitettiin, Aadam, ENSIMMÄINEN ihminen, ei ole enää [e504] maan päällä, hän ”ei ole lainkaan alhaalla”. ”Sillä mistä tulevat nämä alemmat maailmat? Maaketjusta ja ylhäältä taivaasta”, ts. korkeammista palloista, niistä jotka edeltävät maapalloamme ja ovat sen yläpuolella.

 

 …Ja siitä [ketjusta] tuli toinen toistaan erilaisempia olentoja. Jotkut niistä vaatteissa [kiinteissä](nahoissa), jotkut kuorissa (Klifot)… jotkut niistä punaisissa kuorissa, jotkut mustissa, valkoisissa ja jotkut kaiken värisissä.[11]

 

Kuten Berossoksen kaldealaisessa kosmogoniassa ja juuri edellä mainituissa säkeistöissä niin myös joissakin kabbalatutkielmissa puhutaan olennoista, joilla on kahdet kasvot, joillakin neljät ja toisilla yhdet kasvot. Sillä ”korkein Aadam ei tullut alas kaikkiin maihin, ei synnyttänyt jälkeläisiä eikä pitänyt monia vaimoja”, vaan hän on mysteeri.

Samoin on lohikäärme mysteeri. On totta, että rabbi Shimon ben Johai sanoo, että ”toverien” (opiskelijoiden eli chelojen) ei ole suotu ymmärtää lohikäärmeen merkitystä, vaan tuo tieto annettiin ainoastaan ”pienille” ts. täydellisille vihityille.[12] ”Toverit tutkivat alkutoimintaa (luomiskertomusta) ja ymmärtävät sen, mutta ainoastaan pienet (täydelliset vihityt) ymmärtävät viittauksen alkutoimintaan Suuressa meressä olevan käärmeen mysteerin avulla.”[13] Ja ne kristityt, jotka ehkä lukevat tämän, ymmärtänevät myös edellä olevan lauseen valossa, kuka heidän ”Kristuksensa” oli. Sillä Jeesus sanoo toistuvasti, että se, joka ”ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin pieni lapsi, ei pääse siihen sisälle”. Jos jotkin hänen sanonnoistaan ovat tarkoittaneet lapsia ilman mitään metaforaa, niin useimmat kohdat, jotka koskevat ”pieniä lapsia” evankeliumeissa, tarkoittavat vihittyjä, joista Jeesus oli yksi. Paavalia (Saulusta), sanotaan Talmudissa ”pieneksi”.

”Käärmeen mysteeri” on seuraava: Meidän maapalloamme tai mieluummin maallista elämäämme pidetään usein salaisissa opetuksissa suurena merenä. Myös ”elämän meri” on yhä tänä päivänä usein käytetty vertaus. Sifra di-Tseniuta puhuu alkukaaoksesta ja universumin kehityksestä tuhon (pralayan) jälkeen verraten sitä auki kiertyvään käärmeeseen: ”Ojentuen sinne tänne, pyrstö suussaan, pää vääntyen niskan ympäri se on raivoissaan ja vihainen… Se väijyy ja piiloutuu. Joka tuhannes päivä se ilmestyy.”[14]

[e505] Purânan kommentaarissa sanotaan: ”Ananta Shesha on Vishnun muoto, Säilyttäjän Pyhä Henki ja symboloi universumia, jonka päällä sen oletetaan nukkuvan Brahmân päivien väliaikoina. Sheshan seitsemän päätä tukevat universumia…”

Siten Jumalan henki ”nukkuu” eli ”hengittää” (merahefet) erilaistumattoman aineen kaaoksen yllä ennen jokaista uutta ”luomista”, sanoo Sifra di-Tseniuta. Mutta yksi Brahmân päivä käsittää, kuten on jo selitetty, tuhat mahâ-yugaa. Ja koska jokainen ”yö” eli lepokausi on yhtä pitkä kuin tuollainen ”päivä”, on helppo nähdä, mitä tarkoittaa Sifra di-Tseniutan lause, että käärme ilmestyy ”kerran tuhannessa päivässä”. Yhtä helppo on nähdä, mihin Sifran vihitty kirjoittaja johtaa meitä sanoessaan: ”Sen pää murskautuu suuren meren vesissä, niin kuin kirjoitettu on: ’Sinä jaoit meren voimallasi, sinä murskasit lohikäärmeiden päät vesissä.’”[15] Tämä tarkoittaa vihittyjen koetuksia tässä fyysisessä elämässä, ”murheen meressä”, jos käytetään yhtä avainta. Toisella avaimella avattuna se viittaa niiden seitsemän piirin peräkkäiseen tuhoon, joihin kuuluu ketju maailmoja avaruuden suuressa meressä. Sillä jokaista sideeristä palloa eli piiriä, jokaista maailmaa, tähteä ja tähtiryhmää sanotaan symboliikassa ”lohikäärmeen pääksi”. Mutta miten tuo symboli tulkitaankin, lohikäärmettä ei koskaan pidetty pahana, ei liioin käärmettä – muinaisina aikoina. Kaikissa vertauksissa, olivatpa ne sitten astronomisia, kosmisia, teogonisia tai pelkästään fysiologisia ts. fallisia – käärmettä pidettiin aina jumalallisena symbolina. Kun sanotaan ”[Kosminen] käärme, joka liikkuu 370 hyppäyksellä”[16], se tarkoitta suuren trooppisen vuoden (25 868 vuoden) kierroskautta, joka esoteerisessa laskelmassa jaetaan 370 aikakauteen eli sykliin, niin kuin aurinkovuosi jaetaan 365 päivään. Ja jos kristityt pitävät Mikaelia Saatanan, lohikäärmeen, voittajana, se johtuu siitä, että Talmudissa tuota taistelevaa henkilöhahmoa kuvataan vesien ruhtinaana, jolla oli alaisinaan seitsemän alempaa henkeä – hyvä syy latinalaiselle kirkolle tehdä hänestä jokaisen kallioniemekkeen suojeluspyhimys Euroopassa! Sifra di-Tseniutassa luova voima ”tekee luomuksestaan luonnoksia ja spiraaliviivoja käärmeen muodossa”. Se ”pitää pyrstöään suussaan”, koska se on loputtoman ikuisuuden ja kierroskausien symboli. Tarvittaisiin kuitenkin kokonainen teos selittämään sen eri merkityksiä, mutta meidän on lopetettava.

Lukija ymmärtää varmaan nyt, mitä eri asioita tarkoittaa ”taivaan sota” ja ”suuri lohikäärme”. Tuo kirkon dogmista juhlallisin ja pelätyin, kristillisen uskon alfa ja omega sekä sen LANKEEMUKSEN ja LUNASTUKSEN tukipylväs kutistuu noista esihistoriallisista taisteluista kertovien monien allegorioiden pakanalliseksi symboliksi.

__________

[e506]

XIX

 

ONKO PLEROMA SAATANAN PESÄ?

 

Tätä aihetta ei ole vielä käsitelty loppuun, vaan sitä on tutkittava vielä muista näkökulmista.

On mahdotonta sanoa, todistaako Miltonin suurenmoinen kuvaus kolmen päivän taistelusta valon ja pimeyden enkelien välillä oikeaksi sen olettamuksen, että hänen on täytynyt kuulla vastaavasta itämaisesta traditiosta. Vaikkakaan hän itse ei olisi ollut yhteydessä kenenkään mystikon kanssa, niin hänen on täytynyt tuntea joku, joka on päässyt käsiksi Vatikaanin salaisiin teoksiin. Niiden joukossa on traditio ”B’nai-Shamashista” – auringon lapsista” – joka koskee itämaista allegoriaa ja sisältää kolminkertaisessa versiossaan paljon tarkempia yksityiskohtia ”vanhasta lohikäärmeestä” ja hänen eri tappajistaan, kuin voi saada Henokin kirjasta tai paljon uudemmasta Johanneksen Ilmestyksestä, kuten edellä on osoitettu.

Vaikuttaa selittämättömältä, miksi yhä tänä päivänä mystisiin seuroihin kuuluvat kirjailijat pitävät kiinni aikaisemmista epäilyksistään, jotka koskevat Henokin kirjan ”oletettua” vanhuutta. Kun siis teoksen The Sacred Mysteries among the Mayas and Quichés tekijä on taipuvainen näkemään Henokissa kristinuskoon kääntyneen vihityn (! !),[17] on Éliphas Lévin teosten – The Mysteries of Magic – englantilainen julkaisija myös samaa mieltä. Hän huomauttaa: ”Tri Kenealya lukuun ottamatta ei kukaan nykyajan oppinut pidä viimeksi mainittua teosta [Henokin kirjaa] yhtään vanhempana kuin neljänneltä vuosisadalta eKr. peräisin olevana”.[18] Nykyajan oppineet ovat syyllistyneet pahempiin erehdyksiin kuin tämä. Tuntuu kuin vasta eilen Euroopan suurimmat kirjallisuusarvostelijat olisivat kieltäneet tuon teoksen, samoin orfilaisten hymnien ja jopa Hermeksen eli Thotin kirjan alkuperän, kunnes viimeksi mainitusta löydettiin kokonaisia säkeistöjä Egyptin varhaisimpien dynastioiden muistomerkeistä ja haudoista. Arkkipiispa Laurencen mielipide on jo mainittu edellä.[19]

”Vanhaa lohikäärmettä” ja Saatanaa, joista on nyt tullut yksinomaan ja yhteisesti ”langenneen enkelin” symboli ja sen teologinen käsite, ei ole kuvattu siten alkuperäisessä kabbalassa (kaldealaisessa Lukujen kirjassa) eikä sen nykyaikaisessa vastineessa. Sillä nykyaikaisista kabbalisteista oppinein ellei suurin, nimittäin Éliphas Lévi, kuvaa Saatanaa seuraavin hehkuvin sanoin:

 

 Tuo enkeli oli kyllin ylpeä pitämään itseään Jumalana, kyllin rohkea lunastamaan riippumattomuutensa ikuisen kärsimyksen ja kidutuksen hinnalla, kyllin [e507] kaunis ihailemaan itseään täydessä jumalallisessa loistossa, kyllin voimakas hallitsemaan pimeydessä keskellä ahdistusta ja rakentaakseen itselleen valtaistuimen sammumattomalle polttoroviolleen. Se on tasavaltalaisen ja kerettiläisen Miltonin Saatana…. anarkian ruhtinas, jota palvelee puhtaiden henkien hierarkia(!!)….[20]

 

Tämä kuvaus – joka yhdistää niin kekseliäästi teologisen dogmin ja kabbalistisen allegorian ja onnistuu jopa sisällyttämään sanoihinsa poliittisen kohteliaisuuden – on oikeassa hengessä luettuna paikkansa pitävä.

Niin todellakin, ”vanha lohikäärme” on tuo ihanteista suurin, tuo ihmiskunnan älyllisen riippumattomuuden hyväksi uhrautumisen ikuisesti elävä symboli – jopa apoteoosi –, tuo aina toimiva voima, joka vastustaa paikallaan pysyvää toimettomuutta – prinsiippiä, jolle itsevarmuus on rikos ja joka vihaa ajattelemista ja tiedon valoa. Kuten Éliphas Lévi sanoo verrattoman oikeudenmukaisesti ja ironisesti: ”Tuo oletettu pimeiden ikuisuuksien sankari, jota syytetään ilkeämielisesti rumuudesta, on koristettu sarvin ja kavioin, jotka sopisivat paljon paremmin hänen leppymättömille ahdistajilleen. Hänet on lopulta muutettu käärmeeksi – punaiseksi lohikäärmeeksi.” Mutta Éliphas Lévi oli kuitenkin liian alamainen roomalaiskatolisille auktoriteeteille, ja voitaisiin lisätä: liian jesuiittamainen tunnustaakseen, että tuo paholainen on ihmiskunta, eikä sillä ole koskaan ollut maan päällä olemassaoloa ihmiskunnan ulkopuolella.[21]

Tässä kristillinen teologia on ollut uskollinen vain omalle vanhalle kunnianarvoisalle politiikalleen, vaikka onkin seurannut orjallisesti pakanuuden jälkiä. Sen täytyi eristäytyä ja pitää kiinni arvovallastaan. Tästä syystä se ei voinut muuta kuin muuttaa jokaisen pakanallisen jumaluuden paholaiseksi. Jokainen muinaisuuden loistava aurinkojumala – säteilevä jumaluus päivällä ja itsensä vastakohta ja vastustaja yöllä ja nimeltään viisauden lohikäärme, koska sen oletettiin sisältävän yön ja päivän idut – on nyt muutettu jumalan vastaiseksi varjoksi ja siitä on tullut Saatana itsevaltiaan inhimillisen dogmin yksinomaisen, kestämättömän arvovallan nojalla. Tämän jälkeen kirottiin kaikki nuo valon ja varjon synnyttäjät, kaikki aurinko- ja kuujumalat, ja sitten antropomorfoitiin monien jumalien joukosta valittu yksi Jumala ja Saatana. Mutta teologia tuntuu unohtaneen inhimillisen kyvyn huomata ja lopulta analysoida kaikkea, mikä on keinotekoisesti pakotettu sen kunnioitettavaksi. Historia osoittaa, kuinka jokaisella rodulla ja jopa jokaisella heimolla, erityisesti seemiläisillä kansoilla on luonnollinen taipumus korottaa oma heimojumaluutensa johtoasemaan muiden jumalien yläpuolelle. [e508] Ja historia todistaa, että israelilaisten Jumala oli tuollainen heimojumala eikä mitään muuta, vaikka kristillinen kirkko seuraten ”valitun” kansan jälkiä on suvainnut vaatia väkisin tuon erityisen jumalan palvontaa ja kirota kaikki muut. Olipa tämä alun perin tietoinen tai tiedostamaton erehdys, joka tapauksessa se oli erehdys. Jehova on aina ollut muinaisuudessa ainoastaan ”jumala muiden jumalien joukossa”.[22] Herra ilmestyy Abrahamille ja sanoessaan ”Minä olen kaikkivaltias Jumala” lisää kuitenkin ”Minä pidän voimassa liiton… olen oleva sinun (Ambrahamin) Jumalasi” ja hänen jälkeensä hänen siemenensä Jumala[23] – mutta ei suinkaan arjalaisten eurooppalaisten Jumala.

Mutta sitten Jeesus Nasarealaisen suurenmoinen ja ihanteellinen olemus oli asetettava tummaa taustaa vasten loiston aikaansaamiseksi vastakohdan avulla, ja tummempaa taustaa kirkko tuskin olisi voinut keksiä. Tuntematta vanhan testamentin symboliikkaa ja tietämättä Jehova-nimen todellista merkitystä – joka nimi on rabbien antama salainen korvike sanomattomalle ja lausumattomalle nimelle – kirkko piti kekseliäästi tekaistua varjoa todellisena, antropomorfoitua lisääntymissymbolia ainoana ilman toista olevana todellisuutena, kaiken alati tuntemattomana syynä. Johdonmukaisena seurauksena kirkon oli kaksinaisuuden vuoksi keksittävä antropomorfinen paholainen – Jumalan itsensä luoma, niin kuin se opetti. Saatanasta on nyt tullut ”Jehovah-Frankensteinin” keksimä hirviö – isänsä kirous ja ohdake jumaluuden puolella – hirviö, jota naurettavampaa kukaan maallinen Frankenstein ei olisi kyennyt sepittämään.

New Aspects of Life -kirjan tekijä kuvaa juutalaista Jumalaa aivan oikein kabbalistisesta näkökulmasta ”maan henkenä, joka oli ilmoittanut itsensä juutalaisille Jehovana”.[24] Tuo sama henki Jeesuksen kuoleman jälkeen ”otti hänen muotonsa ja personoi häntä kuolleista nousseena Kristuksena” – mikä selvästikin on Kerinthoksen ja vähäisin muutoksin useiden gnostilaisten lahkojen oppi. Mutta tekijän selitykset ja johtopäätökset ovat huomattavat: ”Kukaan ei tiennyt… paremmin kuin Mooses… [ja] niin hyvin kuin hän, kuinka suuri oli niiden [egyptiläisten jumalien] voima, joiden pappien kanssa hän oli kilpaillut”, hän sanoo, ”jumalien, joista Jehovan väitetään olevan Jumala [ainoastaan juutalaisten mielestä].” ”Mitä nuo jumalat, nuo Aher, olivat joista Jehovan, Ehadin väitetään olevan Jumala…koska hän voittaa ne?” tekijä kysyy. Tähän meidän okkultistimme vastaa: ne ovat niitä, joita kirkko nyt kutsuu langenneiksi enkeleiksi ja kollektiivisesti Saatanaksi, lohikäärmeeksi, jonka voittaja, jos meidän on hyväksyttävä kirkon lausunto, on Mikael ja hänen joukkonsa, joka Mikael on yksinkertaisesti itse Jehova, yksi alemmista hengistä parhaassa tapauksessa. Sen vuoksi tekijä on jälleen oikeassa sanoessaan:

 

Kreikkalaiset uskovat daimoneihin… Mutta…ennen niitä…heprealaisen käsityksen mukaan oli [e509] olemassa personoivien henkien luokka, joita he kutsuivat demoneiksi, ”personoitumiksi”… Jos myönnetään Jehovan erikoisen vakuutuksen perusteella muiden jumalien olemassaolo, jotka… olivat Ainoan Jumalan personoitumia, olivatko nuo muut jumalat vain personoivien henkien korkeampi luokka… jotka olivat saavuttaneet ja käyttäneet korkeampia voimia? Ja eikö personointi ole avain henkisen tilan mysteeriin? Mutta jos myönnämme tämän tilanteen, kuinka voimme tietää, ettei Jehova ollut tuollainen personoiva henki, joka omasta vaatimuksestaan tuli tuntemattoman Jumalan personoitumaksi? Ja kuinka tiedämme, ettei tuo henki, joka kutsuu itseään Jehovaksi, vaatiessaan itselleen Jumalan attribuutteja siten tullut pidetyksi sinä ainoana, joka todellisuudessa on yhtä nimetön kuin tuntematon?[25]

 

Sitten tekijä osoittaa, ”että Jehovan henki on personoituma” oman ilmoituksensa mukaan. Se tunnusti Moosekselle, ”että se oli ilmestynyt patriarkoille Shaddai-jumalana”… ja ”Helion-Jumalana”.

 

 Samaan hengenvetoon se omaksui Jehova-nimen, ja tämän personoituman väitteeseen luottaen nimet El, Eloah, Elohim ja Shaddai on selitetty ja tulkittu rinnakkain Jehovan kanssa tarkoittamaan ”Kaikkivaltiasta Herra Jumalaa”. [Kun sitten] Jehova-nimeä ei saanut lausua, se korvattiin nimityksellä Adonai, ”Herra”, ja….. tästä syystä ”Herra” siirtyi juutalaisilta kristilliseen ”Sanaan” ja maailmaan merkitsemään Jumalaa.[26]

 

Ja kuinka voimme tietää, tekijä voisi lisätä, ettei Jehova käsittänyt monia henkiä personoiden jopa tuota nähtävästi samaa Jodia eli Jod-Hetä?

Mutta jos kristillinen kirkko oli ensimmäinen, joka teki Saatanan olemassaolosta opinkappaleen, se johtui, kuten Hunnuttomassa Isiksessä on osoitettu, siitä, että Paholaisesta, Jumalan mahtavasta vihollisesta (?!!) piti tulla kirkon kulmakivi ja tukipylväs. Sillä kuten teosofi Jules Baissac oikein esittää teoksessaan Satan ou le Diable: ”Il fallait éviter de paraître autoriser le dogme du double principe en faisant de ce Satan créateur une puissance réelle, et pour expliquer le mal originel, on préféra consacrer contre Manès l’hypothèse d’une permission de l’unique Tout-Puissant.”[27] Tämä valinta ja politiikka olivat kuitenkin onnettomuudeksi. Joko tuo Abrahamin ja Jaakobin alemman jumalan personoituma olisi pitänyt erottaa kokonaan Jeesuksen mystisestä ”Isästä” tai ”langenneet” enkelit olisi pitänyt jättää rauhaan enemmiltä panetteluilta.

Jokainen pakanoiden jumala on läheisessä yhteydessä [e510] Jehovan – elohimien – kanssa, sillä ne kaikki ovat yksi ja sama sotajoukko, jonka jäsenet eroavat vain nimensä puolesta esoteerisissa opetuksissa. ”Kuuliaisten” ja ”langenneiden” enkelien välillä ei ole minkäänlaista eroa, paitsi niille kullekin kuuluvissa toimissa tai mieluummin joidenkin hitaudessa ja toisten aktiivisuudessa niiden ”dhyâni-chohanien” eli elohimien joukossa, jotka oli ”määrätty luomaan” ts. valmistamaan ilmennyt maailma ikuisesta aineesta.

Kabbalistit sanovat, että Saatanan todellinen nimi on Jehovan nimi ylösalaisin käännettynä, sillä ”Saatana ei ole musta jumala, vaan valkoisen jumaluuden negaatio” eli totuuden valon kielteisyys. Jumala on valo ja Saatana on välttämätön pimeys eli varjo, joka tuo esiin valon, sillä ilman varjoa puhdas valo olisi näkymätön ja käsittämätön.[28] ”Vihityille”, sanoo Éliphas Lévi, ”paholainen ei ole olento vaan luova voima hyvään kuin myös pahaan.” He (vihityt) esittivät tuon voiman, joka valvoo fyysistä lisääntymistä Pan-jumalan – eli luonnon – salaperäisessä muodossa. Tästä syystä tuolla myyttisellä ja symbolisella hahmolla on sarvet ja kaviot aivan niin kuin kristittyjen pukilla ”noitien sapatissa”. Tämänkin suhteen kristityt ovat epäviisaasti unohtaneet, että vuohi valittiin myös Israelin kaikkien syntien sovitusuhriksi ja että syntipukki oli todella uhrimarttyyri, vertauskuva suurimmasta mysteeristä maan päällä – synnyttämiseen lankeamisesta. Juutalaiset ovat kuitenkin aikoja sitten unohtaneet tuon (vihkimättömien mielestä) naurettavan sankarinsa todellisen merkityksen. Se saatiin elävästä näytelmästä joka kuvasi elävää elämää suurissa mysteereissä, joita he esittivät erämaassa, mutta kristityt eivät koskaan tunteneet sitä.

Éliphas Lévi yrittää selittää kirkkonsa dogmia paradoksien ja metaforien avulla, mutta onnistuu erittäin huonosti vastoin niitä monia nidoksia, joita hartaat roomalaiskatoliset demonologit ovat kirjoittaneet Rooman suostumuksella ja suojeluksessa tällä meidän yhdeksännellätoista vuosisadallamme. Todelliselle roomalaiskatolilaiselle paholainen eli Saatana on todellisuus; näytelmä, joka esitettiin tähtivalossa Patmoksen näkijän mukaan – joka halusi ehkä parantaa Henokin kirjan kertomusta – on yhtä todellinen ja historiallinen tosiasia kuin mikä muu raamatun allegorinen ja symbolinen tapahtuma tahansa. Mutta vihityt selittävät [e511] sen toisin kuin Éliphas Lévi, jonka nerokkaan ja ovelan älyn oli alistuttava hänelle Roomasta saneltuun kompromissiin.

Siten todelliset ja taipumattomat kabbalistit myöntävät, että kaikkia tieteellisiä ja filosofisia tarkoituksia varten maallikoille riittää tieto, että se suuri maaginen vaikuttaja, jota markiisi de Saint-Martinin seuraajat – martinistit – kutsuvat astraalivaloksi, keskiaikaiset kabbalistit ja alkemistit tähtitaivaan Neitsyeksi ja Mysterium Magnumiksi ja itämaiset okkultistit eetteriksi, âkâshan heijastukseksi, on kirkon Lucifer. Kenellekään ei ole mikään uusi asia, että roomalaiset skolastikot ovat onnistuneet muuttamaan Saatanaksi ja hänen työkseen maailmansielun ja Pleroman, valon käyttövälineen ja kaikkien muotojen varaston, tuon voiman, joka suorine ja epäsuorine vaikutuksineen leviää läpi koko universumin. Mutta nyt he ovat valmiit antamaan edellä mainituille maallikoille jopa salaisuudet, joihin Éliphas Lévi on viitannut ilman riittävää selitystä, sillä hänen menettelytapansa salaisten asioiden ilmaisemisessa voisi ainoastaan lisätä taikauskoa ja väärinkäsityksiä. Mitä okkultismin opiskelija, vasta-alkaja, voisi todellakin saada seuraavista Éliphas Lévin erittäin runollisista lauseista, jotka ovat yhtä apokalyptisiä kuin kenen tahansa alkemistin kirjoitukset?

 

Lucifer [astraalivalo]… on välittävä voima, joka esiintyy kaikessa luomisessa, se auttaa luomaan ja hävittämään, ja Aadamin lankeemus oli eroottinen päihtymys, joka on tehnyt hänen sukunsa tuon kohtalokkaan valon orjaksi. Jokainen meidän aistimme valtaava seksuaalinen intohimo on tuulenpyörre tuosta valosta, joka koettaa vetää meidät kuoleman syvyyksiä kohti. Hulluus, hallusinaatiot, näyt, haltiotilat ovat kaikki tämän sisäisen fosforin [?] hyvin vaarallista kiihotusta. Tämä valo on lopulta tulen luontoista, jonka järkevä käyttö lämmittää ja elähdyttää, kun taas sen liikakäyttö päinvastoin hajottaa ja hävittää. Siispä ihmisen kutsumus on saavuttaa korkein valta tuosta [astraali-] valosta ja näin voittaa kuolemattomuus, mutta samalla se uhkaa päihdyttää, niellä ja lopulta hävittää hänet. Sen vuoksi tämä valo, mikäli se on hävittävä, kostava ja turmiollinen, olisi siis todellinen helvetintuli, legendan käärme. Sen piinaavat erehdykset, epäonnistuneiden, tuhonomien uhrien kyyneleet ja hammastenkiristys, tuo heitä pakeneva elämän harhakuva, joka näyttää ilkkuvan ja pilkkaavan heidän tuskiaan – kaikki tämä voisi olla paholainen eli Saatana.[29]

 

Tässä väitteessä ei ole mitään väärää. Siinä on ainoastaan liian paljon huonosti sopivia kielikuvia, kuten Aadamin – myytin – käyttäminen astraalisten vaikutusten kuvaamisessa. Âkâsha – astraalivalo[30] – voidaan määritellä muutamin sanoin. Se on maailmansielu, universumin kohtu, ”Mysterium Magnum”, josta kaikki olevainen on syntynyt eroamisen eli erilaistumisen avulla. Se on olemassaolon syy. Se [e512] täyttää koko äärettömän avaruuden, on itse avaruus eräässä merkityksessä eli sekä kuudes että seitsemäs prinsiippi.[31] Mutta tuolla valolla ollen äärellinen äärettömässä on oltava ilmennyksen suhteen varjopuolensa, kuten jo huomautettiin. Ja koska ääretön ei voi koskaan ilmetä, tästä syystä äärellisen maailman on tyydyttävä ainoastaan varjoon, jonka sen vaikutukset vetävät ihmiskunnan ylle ja jota ihmiset vetävät puoleensa ja pakottavat toimintaan. Kun siis astraalivalo on universaali syy ilmenemättömässä ykseydessään ja äärettömyydessään, siitä tulee ihmiskunnan suhteen yksinkertaisesti niiden syiden seurauksia, joita ihmiset aiheuttavat syntisissä elämissään. Hyvää tai pahaa eivät aiheuta sen loistavat asukkaat – kutsuttiinpa niitä valon tai pimeyden hengiksi – vaan itse ihmiskunta, joka määrää väistämättömän vaikutuksen ja vastavaikutuksen tuossa suuressa maagisessa välittäjässä. Ihmiskunnasta on tullut ”Genesiksen käärme” ja näin se aiheuttaa joka päivä ja hetki ”taivaallisen neitsyen” lankeamisen ja synnin – josta neitsyestä tulee siten samalla kertaa jumalien ja paholaisten äiti. Sillä hän on tuo aina rakastava, hyvää tekevä jumaluus kaikille niille, jotka liikauttavat hänen sieluaan ja sydäntään, sen sijaan että vetäisivät puoleensa hänen varjomaista ilmennyttä ainestaan, jota Éliphas Lévi kutsuu ”turmiolliseksi valoksi”, joka tappaa ja hävittää. Ihmiskunta yksiköissään voi pakottaa ja hallita sen vaikutuksia, mutta ainoastaan elämällä pyhää elämää ja synnyttämällä hyviä syitä. Sen vaikutus ulottuu ainoastaan ilmenneisiin alempiin prinsiippeihin – tuntemattoman ja tutkimattoman jumaluuden varjoon avaruudessa. Mutta muinaisuudessa ja todellisuudessa Lucifer eli Luciferus on sen enkeliolennon nimi, joka valvoo totuuden valoa samoin kuin päivän valoa. Suuressa valentinolaisessa evankeliumissa, Pistis Sofiassa[32] opetetaan, että kolmesta voimasta, jotka virtaavat kolmien kolmivoimien (ID4*L<V:,4H [Tridynameis]) pyhistä nimistä, Sofia (pyhä henki noiden kaikkein sivistyneimpien gnostikkojen mukaan) on peräisin Venus-planeetalta eli Luciferista.

Vihkimättömälle astraalivalo voi olla Jumala ja Paholainen samalla kertaa [e513] – Daemon est Deus inversus; toisin sanoen, äärettömän avaruuden jokaisen pisteen kautta väreilevät elävän luonnon magneettiset ja sähköiset virrat, elämää antavat ja kuolettavat aallot, sillä kuolema tulee maan päällä elämäksi toisella tasolla. Lucifer on jumalallinen ja maallinen valo, ”Pyhä Henki” ja ”Saatana” samalla kertaa, ja näkyvän avaruuden täyttää todella erilaistunut henkäys näkymättömästi. Astraalivalo, noiden kahden ilmenneet vaikutukset, jotka ovat yhtä, meidän itsemme ohjaamana ja puoleemme vetämänä on ihmiskunnan karma, sekä persoonallinen että persoonaton entiteetti: persoonallinen, koska se on se mystinen nimi, jonka de Saint-Martin antaa tämän planeetan jumalallisten luojien, ohjaajien ja hallitsijoiden joukolle; persoonaton, koska se on universaalin elämän ja kuoleman syy ja seuraus.

Lankeemus oli seuraus ihmisen tiedosta, sillä hänen ”silmänsä aukenivat”. Hänelle todella opetti viisautta ja salaista tietoa ”langennut enkeli”, sillä viimeksi mainitusta oli tuosta päivästä lähtien tullut hänen manaksensa, mielensä ja itsetietoisuutensa. Meissä jokaisessa on tällä maapallolla esiintymisemme alusta asti tuo jatkuvan elämän kultainen lanka ajoittain jakautuneena aistillisen olemassaolon aktiivisiin ja passiivisiin kausiin maan päällä sekä yliaistillisiin devachanissa. Se on Sûtrâtman, tuo kuolemattoman persoonattoman monadin loistava lanka, johon meidän maalliset elämämme eli katoavat egomme ovat pujotetut kuin rukousnauhan helmet – vedânta-filosofian kauniin vertauksen mukaan.

Ja nyt on todistettu, että Saatana eli punainen, tulinen lohikäärme, ”Fosforoksen Herra” (rikki oli teologinen keksintö) ja Lucifer eli ”Valonkantaja” on meissä: se on meidän mielemme – kiusaajamme ja lunastajamme, meidän älyllinen vapauttajamme ja puhtaasta eläimellisyydestä pelastajamme. Ilman tuota prinsiippiä – emanaatiota itse puhtaan jumalallisen mahat-prinsiipin (intelligenssin) olemuksesta, joka säteilee suoraan jumalallisesta mielestä – me emme varmasti olisi muuta kuin eläimiä. Ensimmäinen ihminen Aadam tehtiin ainoastaan eläväksi sieluksi (nefesh), viimeinen Aadam tehtiin elävöittäväksi hengeksi[33] – sanoo Paavali, jonka sanat tarkoittavat ihmisen rakentamista eli luomista. Ilman tuota elävöittävää henkeä eli inhimillistä mieltä eli sielua ei ihmisen ja eläimen välillä olisi mitään eroa, kuten ei itse asiassa ole mitään eroa eläinten välillä niiden tekojen suhteen. Tiikeri ja aasi, kotka ja kyyhkynen ovat kukin yhtä puhtaita ja viattomia kuin muut, koska ne ovat vastuuttomia. Kukin niistä seuraa vaistoaan, tiikeri ja haukka tappavat yhtä huolettomasti kuin aasi syö ohdakkeen tai kyyhkynen nokkii jyvän. Jos lankeemuksella olisi teologian sille antama merkitys ja jos tuo [e514] lankeemus olisi ollut seurauksena toiminnasta, jota luonto ei koskaan tarkoittanut – synnistä – niin kuinka olisi eläinten laita? Jos meille sanotaan, että ne lisäävät sukuaan seurauksena tuosta samasta ”perisynnistä”, jonka vuoksi Jumala kirosi maan – ja kaiken elollisen maan päällä – silloin esitämme toisen kysymyksen. Teologia kertoo meille, kuten tiedekin, että eläimiä oli maan päällä paljon ennen ihmistä. Kysymme teologialta: Miten eläimet lisäsivät sukuaan, ennen kuin tuo hedelmä hyvän ja pahan tiedon puusta poimittiin? Kuten sanottu:

 

Kristityt – verrattomasti vähemmän tarkkanäköisinä kuin tuo suuri mystikko ja vapauttaja, jonka nimen he ovat omaksuneet, jonka opit he ovat ymmärtäneet väärin ja turmelleet ja jonka muiston he ovat mustanneet teoillaan – ottivat vastaan juutalaisen Jehovan sellaisenaan ja yrittivät turhaan saattaa sopusointuun ”valon ja vapauden evankeliumin” pimeyden ja alistumisen jumaluuden kanssa.[34]

 

Nyt on kuitenkin riittävästi todistettu, että kaikki niin kutsutut pahat henget, joiden sanotaan sotineen jumalien kanssa, ovat persoonallisuuksina samoja, ja lisäksi, että kaikki muinaiset uskonnot opettivat samaa oppia lukuun ottamatta lopullista johtopäätöstä, joka eroaa kristinuskosta. Seitsemällä alkuperäisellä jumalalla oli kaikilla kaksinainen asema, varsinainen ja tilapäinen. Varsinaisessa asemassaan he kaikki olivat tämän maailman ”rakentajia” eli muodostajia, ylläpitäjiä ja hallitsijoita, ja tilapäisessä asemassaan he pukeutuen näkyvään ruumiiseen laskeutuivat maan päälle ja hallitsivat siinä kuninkaina ja opettajina alemmille joukoille, jotka olivat jälleen kerran ruumiillistuneet sinne ihmisiksi.

[e515] Esoteerinen filosofia osoittaa siis, että ihminen on todellakin ilmennyt jumaluus sen kummassakin aspektissa – hyvässä ja pahassa, mutta teologia ei voi myöntää tätä filosofista totuutta. Sellaisen myöntäminen olisi sama kuin itsemurha, koska se opettaa dogmia langenneesta enkelistä kuolleen kirjaimen mukaisessa merkityksessä ja on tehnyt Saatanasta lunastusopin kulmakiven ja tukipylvään. Kun teologia on kerran esittänyt kapinalliset enkelit erossa Jumalasta ja logoksesta erillisinä persoonallisuuksina, sen myöntäminen, että tottelemattomien henkien alas syöksyminen tarkoitti yksinkertaisesti niiden vajoamista lisääntymiseen ja aineeseen, olisi samaa kuin sanoisi, että Jumala ja Saatana ovat identtiset. Sillä koska LOGOS (eli Jumala) on kokouma tuosta kerran jumalallisesta joukosta, jota syytetään lankeamisesta, siitä seuraisi, että logos ja Saatana ovat yhtä.

Tällainen oli kuitenkin tuon nyt niin vääristellyn opin todellinen filosofinen ajatus muinaisuudessa. Pakanalliset gnostikot esittivät verbumin eli ”Pojan” kaksinaisena aspektina – itse asiassa hän oli kaksinaisuus täydellisessä ykseydessä. Tästä johtuvat nuo erilaiset kansalliset versiot. Kreikkalaisilla oli Zeus, Kronoksen poika, jonka isä heittää alas Kosmoksen syvyyksiin. Arjalaisilla oli Brahmâ (myöhemmässä teologiassa), jonka Shiva syöksee pimeyden kuiluun jne. Mutta kaikkien näiden logosten ja demiurgien lankeamisella alkuperäisestä korkeasta asemastaan oli kaikissa tapauksissa yksi ja sama esoteerinen merkitys, kirous – filosofisessa merkityksessä – ruumiillistua tänne maan päälle; välttämätön askel kosmisen kehityksen portailla, erittäin filosofinen ja sopiva karmallinen laki, jota ilman pahan läsnäolon maan päällä olisi jäätävä ikuisesti todelliselle filosofialle suljetuksi mysteeriksi. Kun de Mirville sanoo, että koska ”kristinuskoa kannattaa kaksi pilaria, pahan (B@<0D@Ø [ponerou]) ja hyvän (�("2@Ø [agathou]), lyhyesti sanoen, kaksi voimaa, "Ê V("2"Â 6"Â "Ê 6"6"Â *L<V:,4H: tästä seuraa, että jos poistamme pahojen voimien rangaistuksen, niin hyvien voimien suojeleva tehtävä olisi arvoton ja merkityksetön”[35] – tämä on mitä epäfilosofisinta mielettömyyttä. Jos se sopii yhteen kristillisen dogmin kanssa ja selittää sitä, se himmentää kuitenkin aikakausien alkuperäisen viisauden tosiasiat ja totuudet. Paavalin varovaisilla vihjauksilla on kaikilla todellinen esoteerinen merkitys, ja tarvittiin vuosisatojen skolastista viisastelua ennen kuin niiden tulkinnalle voitiin antaa nykyinen väärä väritys. Verbum ja Lucifer ovat sama kaksinaisessa aspektissaan. ”Ilmavallan hallitsija” (princeps potestatis aeris hujus)[36] ei ole ”tuon aikakauden Jumala” vaan ikuinen prinsiippi. Jos viimeksi mainitun sanottiin aina kiertävän maailmaa – qui circumambulat terram[37] – niin suuri apostoli tarkoitti ainoastaan ikuisesti jatkuvia inhimillisen inkarnaation kierroksia, joiden aikana paha tulee hallitsemaan aina siihen päivään asti, jolloin ihmiskunta pelastuu todellisen jumalallisen valaistuksen avulla, mikä tuo asioille oikean käsityksen.

On helppo vääristää epäselviä ilmauksia, jotka on kirjoitettu kuolleilla ja kauan [e516] sitten unohdetuilla kielillä, ja tarjota niitä tietämättömille joukoille totuuksina ja ilmoitettuina tosiasioina. Tutkijaa hämmästyttää ajatuksen ja merkityksen samuus kaikissa uskonnoissa, jotka mainitsevat tradition langenneista hengistä, eikä noissa suurissa uskonnoissa ole ainuttakaan, joka jättäisi sen mainitsematta tai kuvaamatta muodossa tai toisessa. Huang-ti, suuri henki, antaa poikiensa, jotka olivat hankkineet aktiivista viisautta, pudota tuskan laaksoon. Niiden johtaja, LENTÄVÄ LOHIKÄÄRME, nautittuaan kiellettyä ambrosiaa, putosi maan päälle joukkoineen (kuninkaineen). Zend Avestassa Angra Mainyu (Ahriman) ympäröiden itsensä tulella (”liekeillä” – vertaa edellä) yrittää valloittaa taivaat,[38] kun Ahuramazda laskeutuen asumastaan kiinteästä taivaasta auttaakseen taivaita, jotka pyörivät (ajassa ja paikassa, kierroskausien ilmenneet maailmat inkarnaatioineen), sekä amshâspendit, ”seitsemän loistavaa Sravahia”, tähtiseuralaisineen kukistavat Ahrimanin, jolloin voitetut daevat putoavat maan päälle hänen mukanaan.[39] Vendîdâdissa daevoja kutsutaan ”pahan tekijöiksi” ja niiden sanotaan syöksyvän alas ”pimeyden syvyyksiin, helvetin kauheaan maailmaan”.[40] Tämä allegoria esittää daevat pakotettuina ruumiillistumaan, kun ne ovat eronneet alkuolemuksestaan, toisin sanoen, kun ykseys oli tullut moninaisuudeksi erilaistumisen ja ilmentymisen jälkeen.

Tyfon, egyptiläinen Seteh, Python, titaanit, surat ja asurat, kaikki ne kuuluvat samaan maata kansoittavien henkien legendaan. Ne eivät ole ”demoneja, joiden on käsketty luoda ja järjestää tämä näkyvä universumi”, vaan maailmojen muodostajia (”arkkitehtejä”) ja ihmisten kantaisiä. Ne ovat langenneita enkeleitä metaforisesti – ”ikuisen viisauden tosi heijastajia”.

Mikä on absoluuttinen ja täydellinen totuus tästä universaalista myytistä sekä sen esoteerinen merkitys? Koko totuutta perusolemuksessaan ei voida ilmaista suusta korvaan. Sitä ei voi liioin kuvata mikään kynä, ei edes muistiin merkitsevän enkelin, ellei ihminen löydä vastausta oman sydämensä pyhätöstä, jumalallisen intuitionsa sisimmistä syvyyksistä. Se on luomisen SEITSEMÄS MYSTEERI, ensimmäinen ja viimeinen. Johanneksen Ilmestyskirjan lukijat voivat löytää siitä aavistuksen kätkettynä seitsemänteen sinettiin. Tämä mysteeri voidaan ilmaista ainoastaan näkyvässä, objektiivisessa muodossaan niin kuin sfinksin ikuinen arvoitus. Jos sfinksi syöksyi mereen ja hukkui, se ei johtunut siitä, että Oidipus olisi ratkaissut aikakausien salaisuuden, vaan koska hän antropomorfoimalla alati henkisen ja subjektiivisen oli [e517] ikuisiksi ajoiksi loukannut suurta totuutta. Siispä voimme selittää sen ainoastaan sen filosofiselta ja älylliseltä tasolta, jotka voidaan vastaavasti avata kolmella avaimella – sillä loput neljä avainta, jotka avaavat portit selkoselälleen luonnon salaisuuksiin, ovat korkeimpien vihittyjen käsissä eikä niitä voida antaa suurille joukoille – ei ainakaan tällä vuosisadalla.

Kuollut kirjain on kaikkialla sama. Mazdalaisen uskonnon dualismi syntyi eksoteerisesta tulkinnasta. Pyhä ”Airyaman”, ”onnentuoja”,[41] jota Airyama-ishyo-nimisenä huudettiin avuksi rukouksessa, on Ahrimanin jumalallinen olemuspuoli, ”tappava, daevojen daeva”,[42] ja Angra Mainyu on edellisen pimeä aineellinen puoli. ”Pelasta meidät vihaajaltamme, oi Mazda ja Armaiti Spenta”,[43] on rukous ja avuksihuuto, jonka merkitys on sama kuin rukouksen ”Älä johda meitä kiusaukseen” ja jossa ihminen kääntyy itsessään olevan hirvittävän kaksinaisuuden hengen puoleen. Sillä (Ahura) Mazda on henkinen, jumalallinen ja puhdistunut ihminen, ja Armaiti Spenta, maan eli aineellisuuden henki, on sama kuin Ahriman eli Angra Mainyu yhdessä merkityksessä.

Koko maagilainen eli mazdalainen kirjallisuus – eli se mikä siitä on jäljellä – on maagista, okkulttista, tästä syystä allegorista ja symbolista, ja samoin on sen ”lain mysteeri”.[44] Kuitenkin mobedi ja parsi pitävät aina uhratessaan silmällä Baresmaa, kun Ormazdin ”puun” jumalallinen oksa on muutettu kimpuksi metallikeppejä, ja ihmettelevät, miksi eivät Amesha-spentat eivätkä ”korkeat ja kauniit kultaiset haomat eikä edes niiden vohu-mano (hyvät ajatukset) tai rata (uhraaminen)” auta heitä paljonkaan. Mietiskelkööt he ”viisauden puuta” ja tutkikoot sen hedelmiä sulattaen ne yksi kerrallaan. Tie ikuisen elämän puuhun, valkoiseen Haomaan, Gaokerenaan, kulkee maan toisesta päästä toiseen. Haoma on taivaassa niin kuin se on maan päällä. Mutta tullakseen vielä kerran sen papiksi ja parantajaksi ihmisen on parannettava itsensä ennen kuin hän voi parantaa muita.

Tämä todistaa jälleen kerran, että niin kutsuttuja myyttejä on tutkittava tunnollisesti kaikilta puoliltaan, jotta niitä käsiteltäisiin edes osapuilleen oikeudenmukaisesti. Todellakin, jos haluamme paljastaa mysteerien koko sarjan, meidän on käytettävä jokaista seitsemää avainta oikealla paikallaan, sekoittamatta niitä koskaan toisiinsa. Nykyisenä synkän, sielua kuolettavan materialismin aikana merkitsevät muinaiset pappisvihityt oppineiden sukupolviemme mielestä samaa kuin ovelat petkuttajat, jotka virittävät taikauskon tulen ihmisten mieliin hallitakseen heitä helpommin. Tämä on skeptisismin ja tylyjen ajatusten synnyttämää perusteetonta herjausta. Kukaan ei uskonut enemmän Jumaliin – tai, niin kuin voimme kutsua niitä, henkisiin ja nyt näkymättömiin voimiin eli henkiin, [e518] ilmiöiden noumenaan – kuin he; ja he uskoivat, koska he yksinkertaisesti tiesivät. Jos heidän oli luonnon salaisuuksiin vihittyinä pakko pitää tietonsa salassa vihkimättömiltä, jotka olisivat varmasti käyttäneet sitä väärin, sellainen vaitiolo oli kieltämättä vähemmän vaarallista kuin heidän väärinkäyttäjiensä ja seuraajiensa menettely. Edelliset opettivat ainoastaan sitä, minkä he itse tiesivät hyvin. Jälkimmäiset opettaessaan, mitä he eivät tiedä, ovat tietämättömyytensä varmaksi turvapaikaksi keksineet kateellisen ja julman jumaluuden, joka kieltää ihmistä urkkimasta mysteereitään ikuisen kadotuksen uhalla. Sikäli kuin he pystyisivät siihen, sillä hänen mysteereistään voi korkeintaan vihjata avoimille korville, niitä ei voi koskaan kuvata. Katsokaa Kingin kirjasta Gnostics and their Remains ja lukekaa itse, mikä sen tekijän mukaan oli alkuperäinen liiton arkki, sillä hän sanoo:

 

On olemassa rabbiininen traditio… että molemmat sen päälle asetetut kerubit kuvattiin paritteluaktissa oleviksi mieheksi ja naiseksi, jotta ne ilmaisisivat suurenmoisen opin muodosta ja aineesta, kaikkien asioiden kahdesta prinsiipistä, olemuksesta. Kun kaldealaiset tunkeutuivat pyhäkköön ja näkivät tämän hämmästyttävän symbolin, he luonnollisesti huudahtivat: ”Tämäkö on Jumalanne, josta ylpeilette sellaisena puhtauden rakastajana!”[45]

 

Kingin mielestä tämä traditio ”vivahtaa liiaksi aleksandrialaiselta filosofialta ansaitakseen luottamusta”, mihin esitämme vastaväitteemme. Siipien muoto ja asento kummallakin kerubilla, jotka ovat arkin oikealla ja vasemmalla puolella siten, että siivet yhtyvät ”Kaikkein Pyhimmän” yli, ovat jo kyllin kuvaava tunnusmerkki puhumattakaan ”pyhästä” Jodista itse arkissa! Agathodaimonin mysteeri, josta legenda sanoo ”Minä olen Khnubis, universumin aurinko, 700”,[46] voi yksin ratkaista Jeesuksen salaisuuden, jonka ”nimen luku on 888”. Ei pyhän Pietarin avain eli kirkon dogmi, vaan narthex – vihkimyskandidaatin sauva – on kiskaistava kauan vaienneen sfinksin kynsistä. Sillä välin –

augureja, joiden on toisensa tavatessaan purtava huultaan naurunsa hillitäkseen, on ehkä enemmän meidän aikanamme kuin Sullan päivinä.

__________

[e519]

XX

 

PROMETHEUS, TITAANI

 

HÄNEN ALKUPERÄNSÄ MUINAISESSA INTIASSA

 

Eurooppalaisilla symbolien tutkijoilla ei nykyaikanamme ole pienintäkään epäilystä siitä, että Prometheus-nimellä oli muinoin mitä suurin ja mystisin merkitys. Esittäessään kertomuksen Deukalionista, jota boiotialaiset pitivät ihmisrotujen kantaisänä ja joka oli Prometheuksen poika merkittävän legendan mukaan, huomauttaa Mythologie de la Grèce Antique -kirjan tekijä:

 

Prometheus on siis jotakin enemmän kuin ihmiskunnan arkkityyppi: hän on sen synnyttäjä. Samalla tavoin kuin me näemme Hefaistoksen muodostavan ensimmäisen naisen (Pandoran) ja antavan hänelle elämän, myös Prometheus muokkaa kosteaa savea, josta hän muodostaa ruumiin ensimmäiselle ihmiselle, jolle hän tahtoo antaa sielullisen kipinän.[47] Silloin opetettiin, että Zeus käski Deukalionin vedenpaisumuksen jälkeen Prometheusta ja Athenea aikaansaamaan uuden ihmisrodun siitä mudasta, joka oli jäänyt jäljelle vedenpaisumuksesta.[48] Pausaniaksen aikana näytettiin yhä Fokiksessa mutaa, jota sankari oli käyttänyt tuohon tarkoitukseen.[49] Monessa muinaisessa muistomerkissä näkyy yhä, miten Prometheus joko yksin tai Athenen avulla muovaa ihmisruumista.[50]

 

Sama kirjailija muistuttaa maailmaa toisesta yhtä mystisestä henkilöhahmosta, joka on yleensä vähemmän tunnettu kuin Prometheus, mutta jonka legenda tarjoaa huomattavia yhtäläisyyksiä tuota titaania koskevan tarun kanssa. Tämä toinen kantaisä ja synnyttäjä on Foroneus, sankari muinaisessa Phoroneidae-nimisessä runossa, jota ei valitettavasti enää ole olemassa. Hänen legendansa on paikallistettu Argolikseen, missä hänen alttarillaan pidettiin vireillä ikuista tulta muistona siitä, että hän oli tuonut tulen maan päälle.[51] Ihmiskunnan hyväntekijänä hän oli Prometheuksen tavoin tehnyt ihmiset osallisiksi kaikista maallisista siunauksista. Platon[52] ja Clemens Aleksandrialainen[53] sanovat, että Foroneus oli ensimmäinen ihminen eli ”kuolevaisten isä”. Hänen sukutaulunsa, jonka mukaan Inakhos-joki oli hänen isänsä, muistuttaa Prometheuksen sukutaulua, jonka mukaan tämä titaani oli Klymene-nimisen okeanidin poika. Mutta Foroneuksen äiti oli nymfi Melia – merkittävä syntyperä, joka erottaa hänet Prometheuksesta.[54]

Decharme arvelee, että Melia on sen saarnipuun personointi, josta [e520] Hesiodoksen mukaan polveutuu pronssikauden ihmissuku[55] ja joka kreikkalaisilla on taivaallinen puu, yhteinen jokaiselle arjalaiselle mytologialle. Tämä saarni on skandinaavisen mytologian Yggdrasill, jota nornat pirskottavat päivittäin Urd-lähteen vedellä, ettei se kuihtuisi. Se pysyy vihreänä kultakauden viimeisiin päiviin asti. Silloin nornat – nuo kolme sisarta, joista yksi katselee menneisyyteen, toinen nykyisyyteen ja kolmas tulevaisuuteen – tekevät tiettäväksi kohtalon (karman, orlogin) päätöksen, mutta ihmiset ovat tietoisia ainoastaan nykyisyydestä.

 

[Mutta kun] Gullveig (kultamalmi) tulee, tuo häikäisevä noita… joka kolmasti tuleen heitettynä nousee joka kerta entistä kauniimpana ja täyttää jumalien ja ihmisten sielut sammumattomalla kaipauksella, silloin nornat… ilmestyvät, ja lapsuuden unelmien autuas rauha katoaa, ja synti tulee mukanaan kaikki pahat seuraukset [ja KARMA].[56]

 

Tuo kolmasti puhdistettu Jumala on – manas, tietoinen sielu.

Kreikkalaisilla ”saarnipuu” edusti samaa ajatusta. Sen rehevä oksisto on tähtitaivas, täynnä kultaista valoa päivisin ja tähtien peittämä öisin – Melian ja Yggdrasillin hedelmiä, jonka suojaavassa varjossa ihmiskunta eli kultakauden aikana ilman himoa ja pelkoa. ”Tuon puun hedelmä eli palava oksa oli salama,” arvelee Decharme.

Ja tässä astuu esiin aikakauden murhaava materialismi, tuo omituinen pyörre nykyaikaisessa mielessä, joka pohjoismyrskyn tavoin taivuttaa kaiken tieltään ja jähmettää intuition suomatta sille mitään sijaa nykyajan aineellisissa pohdiskeluissa. Kun Mythologie de la Grèce Antique -kirjan oppinut tekijä ei näe Prometheuksessa muuta kuin hankaamalla saadun tulen, niin tuossa ”hedelmässä” hän havaitsee hiukan enemmän kuin viittauksen maalliseen tuleen ja sen keksimiseen. Se ei ole enää tulta, joka on saatu salaman sytyttäessä jonkin helposti palavan aineen ja siten paljastaessa sen arvokkaat hyödyt paleoliittisille ihmisille – vaan jotakin mystisempää tällä kertaa, vaikka vielä yhtä maallista.

 

Jumalallinen lintu, jolla on pesä taivaallisen saarnipuun oksilla, varasti tuon oksan (eli hedelmän) ja vei sen nokassaan maan päälle. Nyt kuitenkin kreikkalainen sana M@DT<,bH [Foroneus] on aivan sama kuin sanskritin sana bhuranyu (”nopea”), joka ominaisuus on annettu Agnille jumalallisen kipinän kantajana. Foroneus, Melian eli taivaallisen saarnin poika, vastaa siis todennäköisesti paljon vanhempaa käsitystä kuin se, mikä muutti (vanhojen arjalaisten hindujen) pramânthan kreikkalaiseksi Prometheukseksi. Foroneus on [e521] (olennoitu) lintu, joka tuo taivaallisen salaman maan päälle. Ne traditiot, jotka kertovat pronssikauden rodun syntymästä ja alkuperästä ja ne jotka tekevät Foroneuksesta argoslaisten isän, todistavat meille, että tuo ukonnuoli (eli salama) oli, kuten Hefaistos- eli Prometheus-legendassa, ihmisrodun alku.[57]

 

Tämä ei vielä tarjoa meille muuta kuin symbolien ja allegorian ulkonaisen merkityksen. Nykyisin oletetaan, että Prometheuksen nimi on ratkaistu, eivätkä nykyiset mytologit ja orientalistit näe siinä enää sitä, mitä heidän isänsä näkivät koko klassisen muinaisuuden tukemana. He huomaavat siinä ainoastaan jotakin ajanhengelle paljon ominaisempaa, nimittäin fallisen elementin. Mutta Foroneuksen samoin kuin Prometheuksen nimellä ei ole ainoastaan yksi tai edes kaksi merkitystä vaan sarja esoteerisia merkityksiä. Molemmat tarkoittavat seitsemää taivaallista tulta; Agni Abhimaninia, hänen kolmea poikaansa ja heidän neljääkymmentä viittä poikaansa, jotka kaikki yhdessä muodostavat neljäkymmentäyhdeksän tulta. Tarkoittavatko kaikki nämä luvut ainoastaan tulen maallista laatua ja sukupuolihimon hehkua? Eikö hindulais-arjalainen mieli ole koskaan kohonnut tuollaisten puhtaasti aistillisten käsitysten yläpuolelle, tuo mieli, jonka prof. Max Müller sanoo olevan henkisin ja mystisyyteen taipuvaisin koko maan päällä? Pelkästään noiden tulien määrän pitäisi johdattaa aavistamaan, mikä on totuus.

Meille kerrotaan, että tällä rationaalisen ajattelun aikakaudella ei Prometheus-nimeä saa enää selittää samoin kuin kreikkalaiset selittivät. Nämä viimeksi mainitut ilmeisesti ”johtaen sanan AD@:02,bH [Prometheus] väärin verbistä BD@:"<2V<,4< [Promanthanein] näkivät hänessä ’ennalta näkevän’ ihmisen tyypin, jolle sopusuhtaisuuden vuoksi annettiin veli – Epimetheus eli ’se joka harkitsee jälkeenpäin’”.[58] Mutta orientalistit ovat nyt päättäneet toisin. He tietävät noiden kahden nimen todellisen merkityksen paremmin kuin ne, jotka ovat keksineet ne!

Legenda perustuu universaalisesti tärkeään tapahtumaan. Se on tehty ”jonkin suuren tapahtuman muistoksi, jonka on täytynyt vaikuttaa voimakkaasti sen ensimmäisten todistajien mielikuvitukseen, eikä sen muisto ole sittemmin häipynyt koskaan yleisestä muistista”.[59] Mikä se on? Pankaamme syrjään kaikki runolliset kuvitelmat, kaikki nuo unelmat kulta-ajasta – vakuuttelevat nykyiset oppineet – ja ajatelkaamme karkean realistisesti ihmiskunnan ensimmäistä surkeaa tilaa, josta Lucretius on hahmotellut Aiskhyloksen pohjalta niin elävän kuvan, jonka tiede on nyt täysin vahvistanut. Silloin voimme näet paremmin ymmärtää, että uusi elämä todella alkoi sinä päivänä, jolloin ihminen näki ensimmäisen kipinän syttyvän kahden puupalasen hankaamisesta vastakkain tai singahtavan esiin piikivestä. Kuinka ihmiset eivät olisi tunteneet kiitollisuutta tuota mystistä ja ihmeellistä olemusta kohtaan, jonka he tahtoessaan voivat sitten synnyttää uudelleen ja joka kerran syntyneenä kasvoi ja levisi kehittyen tavattomalla voimalla!

 

Tämä maallinen tuli, [e522] eikö se ollut sama kuin se minkä he saivat ylhäältä tai se toinen, joka pelotti heitä ukonnuolessa? Eikö se saanut alkunsa samasta lähteestä? Ja jos sen alku oli taivaassa, eikö se ollut jonakin päivänä tuotu maan päälle? Ja siinä tapauksessa, kuka oli tuo mahtava olento, hyväntekijä, jumala tai ihminen, joka oli saanut sen valtaansa? Tällaisia kysymyksiä heräsi arjalaisten mielissä heidän olemassaolonsa varhaisaikoina ja ne saivat vastauksensa Prometheus-myytistä.[60]

 

Okkulttisen tieteen filosofia näkee kaksi heikkoa kohtaa edellä olevissa pohdiskeluissa ja osoittaa ne. Tuo Aiskhyloksen ja Prometheuksen esittämä ihmiskunnan surkea tila ei ollut yhtään kurjempi silloin, arjalaisten varhaisaikoina, kuin se on nykyään. Tuo ”tila” rajoittui raakalaisheimoihin. Nykyiset villit eivät ole tippaakaan onnellisempia tai onnettomampia kuin heidän esi-isänsä miljoona vuotta sitten.

Tieteellisesti tunnustettu tosiasia on, että jokien pohjista ja luolista on löydetty ”alkeellisia välineitä, jotka muistuttavat täysin nykyisten villien käyttämiä työkaluja” ja jotka ”näyttävät kuuluvan kaukaisimpaan muinaisuuteen”. Tuo yhdennäköisyys on niin suuri, että kuten A Modern Zoroastrian -kirjan tekijä sanoo:

 

Jos siirtomaanäyttelyn kokoelma Etelä-Afrikan bushmannien käyttämiä kivikirveitä ja nuolenkärkiä asetettaisiin sen British Museumissa sijaitsevan kokoelman viereen, johon kuuluu samanlaisia Kentin tai Dordognen luolista löydettyjä esineitä, kukaan muu kuin asiantuntija ei voisi erottaa niitä toisistaan.[61]

 

Ja jos nykyisin, meidän korkeakulttuurimme aikakaudella on bushmanneja, jotka eivät ole älyllisesti korkeammalla kuin se ihmisrotu, joka asui Devonshiressä ja Etelä-Ranskassa paleoliittisella kaudella, miksi viimeksi mainitut ihmiset eivät olisi voineet elää samanaikaisesti toisten rotujen kanssa, jotka olivat yhtä sivistyneitä aikanaan kuin me olemme nykyisin? Ihmiskunnan tietomäärä lisääntyy päivittäin, ”mutta älylliset kyvyt eivät kasva sen mukana”, mikä nähdään, kun verrataan jonkun Eukleideen, Pythagoraan, Paninin, Kapilan, Platonin ja Sokrateen ymmärrystä, vaikkakaan ei aineellista tietoa, jonkun Newtonin, Kantin ja nykyajan Huxleyn ja Haeckelin ymmärrykseen. Kun tri Pfaff vertaa tuloksia, joihin tri J. Barnard Davis, kallontutkija,[62] on tullut pääkallon sisäisen laajuuden suhteen – olettaen, että tuo tilavuus on mittapuuna älyllisten kykyjen arvioinnissa – hän toteaa, että tilavuus ranskalaisilla (jotka ovat varmasti ihmiskunnan eturivissä) on 88,4 kuutiotuumaa ja siis ”huomattavasti pienempi kuin polynesialaisilla yleensä, joiden kallo, vieläpä alimman kehitysasteen papualaisilla ja alfuroilla on kooltaan 89 ja 89,7 kuutiotuumaa”. Tämä todistaa, että älylliset kyvyt johtuvat aivojen laadusta eivätkä niiden koosta. [e523] Kun kallon keskiarvoindeksin on nyt todistettu olevan ”luonteenomaisimpia tuntomerkkejä eri rotujen välillä”, seuraava vertailu on paljon puhuva: ”Leveysindeksi skandinavialaisilla (on) 75, englantilaisilla 76, holsteinilaisilla 77, Bresgaussa 80, Schillerin kallon leveysindeksi on jopa 82…samoin maduralainen 82!” Lopuksi vanhimpien tunnettujen kallojen vertailu eurooppalaisten kalloihin paljastaa seuraavan hämmästyttävän tosiseikan, että ”useimmat näistä vanhoista kivikauden kalloista ovat pikemmin yli kuin alle nykyisin elävien ihmisten aivojen keskiarvon”. Jos lasketaan useimpien kallojen korkeuden, leveyden ja pituuden keskiarvo, saadaan seuraavat luvut:

 

1. Vanhat pohjoismaalaiset kallot kivikaudelta               18 877 tuumaa

2. 48 englantilaisen kallon keskimitta samalta kaudelta  18 858 ”

3.  7 walesilaisen kallon keskimitta samalta kaudelta      18 649 ”

4. 36 ranskalaisen kallon keskimitta kivikaudelta            18 220 ”

 

Nykyisin elävien eurooppalaisten kallojen keskimitta on 18 579 tuumaa, hottentottien 17 795 tuumaa!

Nämä luvut osoittavat selvästi, ”että tuntemiemme vanhimpien kansojen aivojen suuruuden perusteella emme voi sijoittaa niitä maapallon nykyisin eläviä asukkaita alemmalle asteelle”.[63] Sitä paitsi ne osoittavat, miten ”puuttuva rengas” on tyhjää ilmaa. Näistä kuitenkin enemmän toiste, nyt meidän on palattava pääaiheeseemme.

Rotu, jonka Zeus [Jupiter] niin innokkaasti halusi ”hävittää luodakseen uuden sen tilalle”, kärsi mentaalista puutetta, ei fyysistä. Ensimmäinen lahja, jonka Prometheus antoi kuolevaisille, kuten hän kertoo ”kuorolle”, oli se, että hän esti heitä ”näkemästä ennalta kuolemaa”; hän ”pelasti kuolevan rodun vajoamasta kirottuna alas Haadeksen pimeyteen”; ja vasta sitten hän ”lisäksi” antoi heille tulen.[64] Tämä osoittaa selvästi, että Prometheus-myytillä on joka tapauksessa kaksinainen luonne, elleivät orientalistit tahdo hyväksyä okkultismin opettamien seitsemän avaimen olemassaoloa. Tämä tarkoittaa ihmisen henkisen käsityskyvyn ensimmäistä heräämistä, ei sitä, kuinka hän ensimmäisen kerran näki eli keksi tulen. Sillä tulta ei koskaan ”keksitty”, vaan se on ollut maan päällä alusta alkaen. Se oli varhaisimpien aikakausien tulivuorten toiminnassa, sillä tulivuorten purkaukset olivat noina aikoina yhtä tavallisia ja jatkuvia kuin sumu on nyt Englannissa. Ja jos meille kerrotaan, että ihminen ilmestyi maan päälle niin myöhään, että lähes kaikki tulivuoret muutamin poikkeuksin olivat jo sammuneet ja että geologiset mullistukset olivat väistyneet rauhallisempien olosuhteiden tieltä, me vastaamme: Antakaa uuden ihmisrodun – olipa se kehittynyt enkelistä tai gorillasta – nyt ilmestyä johonkin ennen asumattomalle [e524] maapallon kolkalle, lukuun ottamatta ehkä Saharaa, niin tuhat yhtä vastaan, tuo rotu ei olisi vuotta, kahta vanhempi ennen kuin se olisi keksinyt tulen nähdessään salaman sytyttävän palamaan ruohon tai jotakin muuta. Tuo olettamus, että primitiivinen ihminen eli maan päällä aikakausia ennen kuin hän tutustui tuleen, on surkean epäjohdonmukainen. Mutta vanha Aiskhylos oli vihitty ja tiesi hyvin mistä puhui.[65]

Ei kukaan okkultisti, joka on perehtynyt symboleihin ja siihen tosiasiaan, että viisaus on tullut meille Idästä, kiellä edes hetkeksikään, että Prometheus-myytti on saapunut Eurooppaan Âryâvartasta. Eikä hän todennäköisesti myöskään kiellä sitä, että Prometheus eräässä mielessä edustaa hankaamalla saatua tulta. Sen vuoksi hän ihailee F. Baudryn tarkkanäköisyyttä, kun tämä esittää artikkelissaan ”Les Mythes du feu et du breuvage céleste”[66] Prometheuksen erään puolen ja hänen intialaisen alkuperänsä. Hän esittää lukijalle tulen oletetun alkeellisen sytytystavan, joka on yhä vielä käytössä Intiassa uhritulta sytytettäessä. Hän sanoo näin:

 

Tämä menettely, niin kuin se selitetään perusteellisesti vedalaisissa sûtroissa, on siinä, että puutikkua kierretään nopeasti lovessa, joka on koverrettu keskelle puupalasta. Hankaus aikaansaa kovan kuumuuden ja sytyttää lopulta keskenään kosketuksissa olevat puuosat. Tikun liike ei ole jatkuvaa pyörimistä, vaan sarja liikkeitä vastakkaisiin suuntiin kun käytetään avuksi tikun keskelle kiinnitettyä nuoraa: sytyttäjä pitää nuoran päitä kummassakin kädessään ja vetää niitä vuoroin….. Koko menettelyä kuvataan sanskritissa verbillä manth, manthana, joka merkitsee ”hangata, panna liikkeelle, ravistaa ja saada aikaan hankaamisen avulla” ja jota käytetään erityisesti pyörivästä hankaamisesta, kuten käy ilmi sen sananjohdosta mandala, joka tarkoittaa piiriä…. Tulen aikaansaamiseen käytetyillä puukappaleilla on kummallakin oma nimensä sanskritissa. Kierrettävää tikkua sanotaan pramanthaksi; syvennystä jossa kiertäminen tapahtuu araniksi ja aranîksi; ja ”kaksi aranîa” tarkoittaa koko välinettä.[67]

 

Vielä on katsottava, mitä bramiinit sanovat tästä. Mutta olettaen, että Prometheus on eräässä myyttinsä merkityksessä käsitetty tulen [e525] aikaansaajaksi pramanthan avulla tai eläväksi ja jumalalliseksi pramanthaksi, tarkoittaako se, että nykyajan symbolisteilla ei ole tuolle myytille muuta merkitystä kuin fallinen? Decharme näyttää joka tapauksessa aavistavan suoraan totuuden. Sillä tietämättään hän vahvistaa huomautuksessaan kaiken, mitä okkulttiset tieteet opettavat mânasa-devoista, jotka ovat lahjoittaneet ihmiselle tuon kuolemattoman sielunsa tietoisuuden, joka estää häntä ”näkemästä ennalta kuolemaa” ja saa hänet tuntemaan olevansa kuolematon.[68] ”Kuinka Prometheus sai tuon [jumalallisen] kipinän?” hän kysyy. ”Koska tulen asuinpaikka on taivas, hänen on täytynyt mennä sinne noutamaan sitä, ennen kuin hän saattoi tuoda sen alas ihmisille, ja voidakseen lähestyä jumalia hänen itsensä on täytynyt olla jumala.”[69] Kreikkalaisten mielestä hän oli jumalallista sukua, hindujen mielestä deva. Tästä syystä ”hän kreikkalaisilla oli Iapetos-titaanin poika”.[70]

 

Mutta taivaallinen tuli kuului alussa ainoastaan jumalille. Se oli aarre, jonka he pidättivät itselleen…jota he mustasukkaisina vartioivat… ”Iape-toksen jalo poika”, sanoo Hesiodos, ”huijasi häntä [Zeusta] ja piilotti tulen ruokokasvin varteen”[71]… Näin siis Prometheuksen lahja oli valloitettu taivaasta. Mutta kreikkalaisten käsityksen mukaan [joka on sama kuin okkultistien] tämä Zeukselta anastettu aarre, tämä ihmisen kajoaminen jumalten omaisuuteen oli sovitettava uhrilla… Prometheus kuului sitä paitsi niiden titaanien sukuun, jotka olivat kapinoineet[72] jumalia vastaan ja jotka Olympoksen herra oli syössyt alas Tartarokseen, ja niiden tavoin hän on pahan henki, joka on tuomittu julmaan kärsimykseen.[73]

 

Melkein pöyristyttävältä vaikuttaa seuraavissa selityksissä se yksipuolisuus, jolla tätä myyteistä suurinta on käsitelty. Intuitiivisinkaan nykyajan kirjailijoista ei voi tai tahdo kohota käsityksissään maan ja kosmisten ilmiöiden tason yläpuolelle. Myönnetään kyllä, että tämän myytin moraalisella aatteella, niin kuin se on esitetty Hesiodoksen Theogoniassa, on määrätty osa alkuperäisessä kreikkalaisessa ajatuksessa. Titaani on enemmän kuin taivaallisen tulen ryöstäjä. Hän on ihmiskunnan edustaja – aktiivisen, ahkeran, älykkään mutta samalla kunnianhimoisen ihmiskunnan, joka pyrkii tasavertaiseksi jumalallisten voimien kanssa. Sen vuoksi ihmiskuntaa rangaistaan Prometheuksen henkilössä, mutta näin on ainoastaan kreikkalaisilla. Heille Prometheus ei ole [e526] rikollinen muuten kuin jumalten silmissä. Suhteessaan maahan hän päinvastoin on itse jumala, sen ihmiskunnan ystävä (N48V<2DTB@H [Filanthropos]), jonka hän on kohottanut sivistykseen ja vihkinyt kaikkien taiteiden tuntemukseen – käsitys, jonka runollisin tulkitsija on Aiskhylos. Mutta mitä Prometheus on kaikille muille kansoille? Langennut enkelikö vai Saatana, kuten kirkko väittää? Ei suinkaan. Hän kuvaa yksinkertaisesti salaman tuhoavia ja pelottavia vaikutuksia. Hän on ”paha tuli” (mal feu) ja jumalallisen miehisen lisääntymiselimen symboli. ”Yksinkertaisessa merkityksessään tämä myytti, jota olemme koettaneet selittää, on siis pelkästään tulen [kosminen] henki.”[74] Ja edellinen (fallinen) ajatus oli ennen kaikkea arjalainen, jos uskomme Adalbert Kuhnia[75] ja F. Baudrya. Sillä:

 

Koska ihmisen käyttämä tuli oli tulos pramanthan toiminnasta aranîssa, arjalaisten on täytynyt antaa [?] sama alkuperä taivaalliselle tulelle ja heidän on täytynyt[76] kuvitella [?], että jumala varustettuna paramanthalla tai jumalallisella paramanthalla aikaansai valtavan hankauksen pilvien sylissä, mikä synnytti salamoinnin ja ukonnuolet…. Tätä ajatusta tukee se tosiasia, että Plutarkhoksen todistuksen mukaan[77] stoalaiset ajattelivat, että ukkonen oli seuraus myrskypilvien taistelusta, ja salama oli hankauksen synnyttämä tulipalo. Aristoteleen mielestä salama aiheutui ainoastaan toisiaan vastaan törmäävistä pilvistä. Mutta tuo teoriahan oli tieteellinen selitys tulen synnystä hankauksen avulla… Kaikki johtaa meidät olettamaan, että varhaisimmasta muinaisuudesta asti ja ennen arjalaisten hajaantumista uskottiin, että pramantha sytytti tulen myrskypilvissä yhtä hyvin kuin araneissa [aranî].[78]

 

Näin olettamuksista ja tyhjistä hypoteeseista tehdään havaittuja totuuksia. Raamatun kuolleen kirjaimen puolustajat eivät voisi koskaan tehokkaammin auttaa käännytyskirjoitelmien kirjoittajia kuin materialistiset symbolien tutkijat pitäessään itsestään selvänä, että muinaiset arjalaiset eivät perustaneet uskonnollisia käsityksiään korkeamman kuin fysiologisen ajatuksen pohjalle.

Mutta asia ei ole näin, ja vedalaisen filosofian henki jo sotii sellaista tulkintaa vastaan. Sillä jos, kuten itse Decharme tunnustaa, ”tämä ajatus tulen luovasta voimasta selitetään siten, että muinaiset ihmiset vertasivat ihmissielua taivaalliseen kipinään”, kuten näkyy Vedoissa usein käytetystä kuvakielestä aranîsta puhuttaessa, niin siihen sisältyi jotakin korkeampaa kuin vain karkea sukupuolinen käsitys. Esimerkkinä lainaamme Vedan hymniä Agnille: ”Tässä on pramantha, synnyttäjä on valmis. Tuokaa rodun valtiatar (naisellinen aranî). Synnyttäkäämme Agni hankaamalla [e527] ikivanhan tavan mukaan” – mikä ei merkitse pahempaa kuin abstraktisen aatteen ilmaisemista kuolevaisten kielellä. ”Naisellinen arani”, rodun valtiatar, on Aditi, jumalien äiti eli Shekhinah, ikuinen valo – hengen maailmassa, ”suuri syvyys” ja KAAOS eli alkusubstanssi ensimmäisessä vaiheessaan TUNTEMATTOMAN jälkeen, ilmenneessä Kosmoksessa. Jos aikakausia myöhemmin sama nimitys annetaan Devakîlle, Krishnan eli ruumiillistuvan LOGOKSEN äidille, ja jos tällä symbolilla voidaan otaksua eksoteeristen uskontojen asteittaisesta ja vastustamattomasta leviämisestä johtuen olevan sukupuolinen merkitys, tämä ei millään tavoin turmele kuvan alkuperäistä puhtautta. Subjektiivisesta oli tullut objektiivinen, henki oli langennut aineeseen. Henki-substanssin universaalista kosmisesta polariteetista oli inhimillisessä ajatuksessa tullut mystinen, mutta silti sukupuolinen hengen ja aineen yhtyminen, ja se oli siten saanut antropomorfisen värityksen, jota sillä ei ollenkaan ollut alussa. Vedojen ja purânoiden välillä on kuilu, jonka napoja ne ovat, samoin kuin seitsemäs (âtminen) ja ensimmäinen eli alin prinsiippi (fyysinen ruumis) ihmisen seitsenjaotuksessa. Alkuperäinen, puhtaasti henkinen kieli Vedoissa, jotka on laadittu kymmeniä tuhansia vuosia aikaisemmin kuin purânat, sai puhtaasti inhimillisen ilmaisunsa kuvatessaan tapahtumia, jotka sattuivat 5 000 vuotta sitten Krishnan kuolinpäivänä (mistä kali-yuga eli musta kausi alkoi ihmiskunnalle).

Kuten Aditia kutsutaan Surâranîksi (surojen eli jumalien kohtu eli ”äiti”), samoin Kuntîa, pândavojen äitiä, kutsutaan Mahâbhâratassa Pândavâraniksi[79] – joka nimitys on fysiologisoitu. Mutta Devakî, roomalaiskatolisen madonnan esikuva, on myöhempi antropomorfoitu muoto Aditista. Viimeksi mainittu on seitsemän pojan (varhaisvedalaisten aikojen kuusi ja seitsemän âdityaa) jumalataräiti, ”devamâtri”. Krishnan äidillä, Devakîlla, on kuusi sikiötä, jotka Jagaddhâtrî (maailman imettäjä) on välittänyt hänen kohtuunsa, ja seitsemäs (Krishna, logos) lasketaan Rohinîn kohtuun. Marialla, Jeesuksen äidillä, on Matteuksen evankeliumin mukaan[80] seitsemän lasta, viisi poikaa ja kaksi tytärtä (sukupuoli muutettu myöhemmin). Kellään roomalaiskatolisen neitsyen palvojalla ei voisi olla mitään sitä vastaan, että hänen kunniakseen luettaisiin jumalien Devakîlle osoittama rukous. Päätelköön lukija:

 

Sinä olet se ääretön ja hieno prakriti [olemus], joka muinoin kantoi kohdussaan Brahmâa… Sinä, ikuinen olevainen, joka perusaineessasi sisällät kaikkien luotujen olemuksen, sinä olit sama kuin luominen. Sinä olit kolmimuotoisen uhrin synnyttäjä ja tulit kaiken siemeneksi. Sinä olet uhri, josta lähtee kaikki hedelmä. Sinä olet aranî, jonka hankaaminen synnyttää tulen.[81] Aditina sinä olet jumalien äiti…. Sinä olet Jyotsnâ [aamunkoitto],[82] [e528] josta syntyy päivä. Sinä olet Samnati [nöyryys, Dakshan tytär], (todellisen) viisauden äiti. Sinä olet Nîti, järjestyksen [Naya] synnyttäjä. Sinä olet häveliäisyys, joka synnyttää kiintymyksen [prashraya eli vinaya]. Sinä olet halu, josta syntyy rakkaus…. Sinä olet järki, tiedon (avabodha) äiti, kärsivällisyys (dhriti), mielenlujuuden (dhairya) synnyttäjä….[83]

 

Näin siis aranîn osoitetaan olevan sama kuin roomalaiskatolinen ”valittu astia”. Sen alkuperäinen merkitys oli kuitenkin metafyysinen. Ei mikään epäpuhdas ajatus sivunnut näitä muinaisen mielen käsityksiä. Jopa Zoharissa – jonka symboliikka on verrattomasti vähemmän metafyysinen kuin muiden vertauskuvallisten järjestelmien – ajatus on abstraktio eikä mitään muuta. Kun siis Zoharissa sanotaan: ”Kaikki se, mikä on olemassa, kaikki se, minkä Ikiaikainen on muodostanut, minkä nimi on pyhä, voi olla olemassa ainoastaan miehisen ja naisellisen (prinsiipin) kautta”,[84] se ei merkitse muuta kuin tätä: ”Elämän jumalallinen henki yhtyy aina aineeseen.” Jumaluuden TAHTO on toimiva. Tämä ajatus on puhtaasti schopenhauerilainen. ”…Kun Attiqa qaddisha, Ikiaikainen, kaikista salatuista salatuin, tahtoi järjestää kaiken, se muodosti kaiken miehisen ja naisellisen kaltaiseksi…. Tämä viisaus käsittää kaiken ilmetessään….”[85] Tästä syystä sanotaan, että Hokhma (miehinen viisaus) ja Bina (naisellinen tietoisuus eli järki) ovat luoneet kaiken keskenään – aktiivisen ja passiivisen prinsiipin. Kuten taitavan jalokiventuntijan silmä erottaa simpukan rosoisen ja karkean kuoren alta puhtaan tahrattoman helmen, joka on kätkössä sen sisällä, ja kuten hän käsittelee kuorta vain paljastaakseen sen sisällön, samoin tosi filosofin silmä lukee purânoiden rivien välistä korkeat vedalaiset totuudet ja oikaisee muodon vedantalaisen viisauden avulla. Meidän orientalistimme eivät kuitenkaan koskaan huomaa helmeä paksun, peittävän kuoren alta ja – menettelevät sen mukaisesti.

Kaikesta mitä tässä luvussa on sanottu näkee selvästi, että Edenin käärmeen ja kristinuskon Paholaisen välillä on syvä kuilu. Ainoastaan muinaisen filosofian moukari voi murskata tämän opinkappaleen.

__________

[e529]

XXI

 

ENOIKHION – HENOK

 

Kertomus Saatana-myytin kehityksestä ei olisi täydellinen, jos jättäisimme käsittelemättä mystisen ja kosmopoliittisen Henokin luonteen, tuon nimen ollessa milloin Enos, milloin Hanok ja vihdoin kreikkalaisilla se on Enoikhion. Hänen kirjastaan varhaiskristilliset kirjailijat saivat ensimmäiset käsitykset langenneista enkeleistä.

Henokin kirjan on sanottu olevan apokryfinen. Mutta mitä on apokryfi? Sanan alkuperä osoittaa, että se on yksinkertaisesti salainen kirja, ts. sellainen, joka kuului temppelikirjaston hierofanttien ja vihittyjen pappien valvomaan osastoon, eikä sitä koskaan tarkoitettu maallikoille. Apokryfinen tulee verbistä krypto, 6DbBJT, ”salata”. Enoikhionia (NÄKIJÄN kirjaa) säilytettiin iät ja ajat pyhien teosten ja ”kirjeiden kaupungissa” – muinaisessa Kirjat-Seferissä, myöhemmin nimeltään Debir.[86]

Jotkut aiheesta kiinnostuneet kirjailijat – varsinkin vapaamuurarit – ovat yrittäneet samastaa Henokin Memfiksen Thothiin, kreikkalaiseen Hermekseen ja jopa roomalaiseen Mercuriukseen. Yksilöinä nämä kaikki eroavat toisistaan. Professionaalisesti – jos tätä sanaa voi käyttää, kun sen merkitys on nyt niin rajoittunut – he kaikki erikseen ja yhdessä kuuluvat samaan pyhien kirjoittajien luokkaan, okkulttisen ja muinaisen viisauden opettajiin ja muistiinpanijoihin. Niillä, joista Koraanissa[87] käytetään yhteisesti nimitystä Idris eli ”oppineet” (vihityt), oli Egyptissä nimi ”Thoth”, taiteiden, tieteiden, kirjoitustaidon eli kirjainten, musiikin ja astronomian keksijä. Juutalaisten keskuudessa Idris muuttui ”Enokiksi”, joka Bar-Hebraeuksen [Abu’l-Faraj] mukaan ”oli ensimmäinen kirjoitustaidon keksijä”, kirjojen, taiteiden ja tieteiden; ensimmäinen, joka laati planeettojen etenemisestä järjestelmän. Kreikassa häntä kutsuttiin Orfeukseksi, ja näin hänen nimensä muuttui jokaisen kansan keskuudessa. Luku seitsemän, joka liittyy ja yhdistetään jokaiseen noista alkuperäisistä vihkijöistä,[88] kuten vuoden päivien luku 365 astronomisesti, kuvaa kaikkien näiden ihmisten tehtävää, luonnetta ja pyhää virkaa, mutta ei suinkaan heidän persoonallisuuttaan. Henok on seitsemäs patriarkka. Orfeus omistaa forminksin, seitsenkielisen lyyran, joka merkitsee vihkimyksen seitsenkertaista mysteeriä. Thoth, jolla on seitsensäteinen auringonkiekko päänsä päällä, matkustaa aurinkoveneessä 365 astetta ja hyppää pois päiväksi joka neljäs vuosi (karkauspäivänä). Lopulta Thoth-Lunus on [e530] seitsemän päivän eli viikon seitsemäinen jumala. Esoteerisesti ja henkisesti Enoikhion merkitsee ”näkijää, jolla on avoin silmä”.

Josefuksen kertomus Henokista, että hän oli piilottanut Merkuriuksen eli Setin patsaiden alle arvokkaat käärönsä eli kirjansa, on sama kuin kertomus Hermeksestä, ”viisauden isästä”, joka kätki viisauden kirjansa pylvään alle ja sitten löydettyään kaksi kivipylvästä löysi niihin kirjoitetun tiedon. Vaikka Josefus yritti jatkuvasti saada Israelille ansaitsematonta kunniaa ja sanoi tuon (viisaus-)tieteen kuuluvan juutalaiselle Henokille, hän kirjoittaa kuitenkin historiaa.[89] Hän osoittaa, että nuo patsaat olivat yhä olemassa hänen aikanaan. Hän kertoo meille, että Set pystytti ne, ja niin ehkä tekikin, mutta ei kuitenkaan sen niminen patriarkka, Aadamin tarunomainen poika, eikä egyptiläinen viisauden jumala – Tet, Seteh, Thoth, Sat (viimeksi mainittu Sat-an) eli Hermes, jotka kaikki ovat sama olento – vaan ”käärmejumalan pojat” eli ”lohikäärmeen pojat”, joka nimitys tarkoitti Egyptin ja Babylonian hierofantteja ennen vedenpaisumusta sekä näiden esi-isiä, atlantislaisia.

Sen mitä Josefus siis kertoo meille täytyy olla allegorisesti totta, lukuun ottamatta siitä tehtyä sovellusta. Hänen esityksensä mukaan nuo kaksi tunnettua patsasta olivat täynnä hiefoglyfejä, jotka tultuaan löydetyiksi kopioitiin Egyptin sisempien temppelien salaisimpiin kätköihin ja joista tuli siten sen viisauden ja poikkeuksellisen tiedon lähde. Nämä kaksi ”patsasta” ovat kuitenkin esikuvina niille kahdelle ”kivitaululle”, jotka Mooses hakkasi ”Herran” käskystä. Kun hän siis sanoo, että muinaisuuden kaikki suuret adeptit ja mystikot – kuten Orfeus, Hesiodos, Pythagoras ja Platon – ovat saaneet teologiansa noista hieroglyfeistä, hän on tavallaan sekä oikeassa että väärässä. Salainen oppi opettaa meille, että jokaisen ennen yleisesti tunnettua,</