[Sivut e 500-599]

 

[e500] Hän luulee, että länsimaiset kansat ovat tästä saaneet esikuvan kertomuksilleen titaanien sodasta. Siinä hän ei ole aivan väärässä, mutta ei aivan oikeassakaan. Jos tähtiprototyyppi koskee todella esimanvantarista aikakautta ja perustuu kokonaan siihen tietoon, jonka arjalaiset vihityt väittävät omistavansa koko kosmogonian suunnitelmasta ja kehityksestä,[1] titaanien sota on vain tarunomainen ja jumalalliseksi korotettu jäljennös todellisesta sodasta, joka käytiin Himalajan Kailâsalla (taivaassa) eikä kosmisten planeettojen välisen avaruuden syvyyksissä. Se on kertomus hirvittävistä taisteluista ”Jumalan poikien” ja ”Varjon poikien” välillä neljännessä ja viidennessä Rodussa. Jokainen myöhempi kansallinen, tätä aihetta käsittelevä traditio perustuu näihin kahteen tapahtumaan, jotka on legendoissa sekoitettu yhteen ja lainattu asuroiden jumalia vastaan käymän sodan eksoteerisista kertomuksista.

Esoteerisesti asurat, jotka on myöhemmin muutettu pahoiksi hengiksi ja alemmiksi jumaliksi jotka ovat ikuisesti sodassa suurten jumaluuksien kanssa, ovat salaisen viisauden jumalia. Rigvedan vanhimmissa osissa ne ovat henkisiä ja jumalallisia, ja Asura-nimitystä käytetään tarkoittamaan korkeinta henkeä ja se on sama kuin zoroasterilaisten suuri Ahura.[2] Oli aika, jolloin itse jumalat Indra, Agni ja Varura kuuluivat asuroihin.

Taittirîya-Brâhmanassa Brahmâ-Prajâpatin henkäys (asu) tuli eläväksi ja tästä henkäyksestä hän loi asurat. Myöhemmin sodan jälkeen asuroita kutsutaan jumalien vihollisiksi, tästä johtuu nimen uusi tulkinta ”a-surat”, jossa alkukirjain ”a” on kielteinen etuliite – eli ”ei-jumalat” – jolloin ”jumalista” käytetään nimeä ”surat”. Tämä siis yhdistää asurat ja niiden ”sotajoukot”, jotka luetellaan myöhemmin, kristillisten kirkkojen ”langenneisiin enkeleihin”, siihen henkisten olentojen hierarkiaan, joka on löydettävissä jokaisesta muinaisten ja nykyisten kansojen pantheonista – alkaen zoroasterilaisten jumalista aina kiinalaisten jumaliin asti. Ne ovat luovan alkuhenkäyksen poikia jokaisen uuden mahâ-kalpan eli manvantaran alussa ja kuuluvat samaan luokkaan kuin ne enkelit, jotka pysyivät ”uskollisina”. Ne olivat Soman (esoteerisen viisauden vanhemman) liittolaisia Brihaspatia vastaan (joka edustaa ritualistista eli seremoniallista [e501] palvelusta). Seremonialistit ovat ilmeisesti alentaneet ne ajallisesti ja paikallisesti vastakkaisiksi voimiksi eli demoneiksi sen vuoksi, että ne kapinoivat tekopyhyyttä, näennäispalvontaa ja kuolleen kirjaimen muotoa vastaan.

Mikä on siis kaikkien noiden voimien todellinen luonne, jotka taistelivat yhdessä niiden kanssa? Ne ovat: 1) ushanat eli Venus-planeetan ”sotajoukko”, josta on roomalaiskatolisuudessa tullut – Lucifer, ”aamutähden”[3] valtias, tsaba eli ”Saatanan” armeija; 2) daityat ja dânavat ovat titaaneja, demoneja ja jättiläisiä, jotka löydämme raamatusta – ”Jumalan poikien” ja ”ihmisten tyttärien” jälkeläisiä.[4] Niiden yleisnimi osoittaa niiden oletetun luonteen ja ilmaisee samalla bramiinien salaisen vihamielisyyden, sillä ne ovat kratudvishoja – ”uhrimenojen (eli eksoteerisen teeskentelyn) vihollisia”. Nämä ovat niitä ”joukkoja”, jotka vastustavat Brihaspatia, eksoteeristen kansanuskontojen edustajaa, ja Indraa – näkyvän taivaan, taivaankannen, jumalaa, joka varhemmassa Vedassa on korkein jumala kosmisessa taivaassa, sopiva asunto kosmoksen ulkopuolella olevalle, persoonalliselle Jumalalle, joka on korkeampi kuin mihin mikään eksoteerinen palvonta voi koskaan kohota.

3) Sitten seuraavat nâgat,[5] Sarpat (käärmeet eli serafit). Näiden luonto näkyy taas niiden hieroglyfin salaisesta merkityksestä. Mytologiassa ne ovat puolijumalallisia olentoja, joilla on inhimilliset kasvot ja lohikäärmeen häntä. Ne ovat siis epäilemättä samoja kuin juutalaisten serafim (sanoista Serapis ja Sarpa, käärme). Yksikkömuoto on saraf, ”palava, tulinen”.[6] Kristillinen ja juutalainen oppi enkeleistä tekee eron serafimin ja kerubimin eli kerubien välillä, kerubien ollessa järjestyksessä toisena. Esoteerisesti ja kabbalistisesti ne ovat samoja, sillä kerubim on yksinkertaisesti niiden kuvien eli hahmojen nimitys, jotka esittävät taivaallisten joukkojen mitä tahansa osastoa. Kuten aiemmin sanottiin, lohikäärmeet ja nâgat olivat erakkovihittyjen nimiä, jotka annettiin heille heidän suuren viisautensa ja henkisyytensä vuoksi ja koska he asuivat luolissa. Kun siis Hesekiel käyttää adjektiivia kerub Tyroksen kuninkaasta ja kertoo hänelle, että hänen viisautensa ja ymmärryksensä takia häneltä ei voida kätkeä mitään salaisuutta,[7] hän paljastuu okkultistille ”profeettana”, kenties vielä eksoteerisen palvonnan edustajana, joka pauhaa toisen koulukunnan vihittyä vastaan eikä kuviteltua Luciferia vastaan, joka on tähdistä pudonnut ja siten Edenin puutarhasta karkotettu kerubi.

Siten tuo niin kutsuttu ”sota” on yhdessä merkityksessä myös allegorinen kertomus taistelusta kahden luokan – oikean ja vasemman tien – adeptien välillä. Intiassa oli kolmenlaisia rishejä, jotka olivat [e502] vanhimmat tunnetut adeptit: kuninkaalliset rishit eli râjarshit, kuninkaat ja ruhtinaat, jotka omaksuivat askeettisen elämän; jumalalliset devarshit eli dharman eli yogan pojat; ja brahmarshit, niiden rishien jälkeläiset, jotka perustivat bramiinien gotrat eli kastiluokat. Kun myyttiset ja astronomiset avaimet jätetään nyt hetkeksi syrjään, salaiset opetukset näyttävät meille monia atlantislaisia, jotka kuuluivat näihin osastoihin, ja heidän välillään oli taisteluja ja sotia de facto ja de jure. Nârada, eräs suurimmista risheistä, oli devarishi, ja hänen sanotaan olleen alituisessa riidassa Brahmân, Dakshan ja muiden jumalien ja viisaiden kanssa. Voimme sen vuoksi huoletta väittää, että olipa tämän universaalisesti hyväksytyn legendan astronominen merkitys mikä tahansa, sen inhimillinen aspekti perustuu todellisiin ja historiallisiin tapahtumiin, jotka on vääristelty teologiseksi dogmiksi vain sopiakseen kirkollisiin tarkoituksiin. Niin kuin ylhäällä, niin alhaalla. Tähtiä koskevat ilmiöt ja taivaankappaleiden esiintyminen avaruudessa otettiin esikuvaksi, ja tuo suunnitelma tuotiin alas, maan päälle. Siten avaruutta kutsuttiin abstraktisessa merkityksessä ”jumalallisen tiedon valtakunnaksi”, ja kaldealaiset eli vihityt kutsuivat sitä nimellä Ab Su, tiedon asunto (eli isä, ts. lähde), koska avaruudessa asuvat ne älylliset voimat, jotka näkymättöminä hallitsevat universumia.[8]

Samalla tavoin ylemmissä valtamerissä eli taivaissa olevan eläinradan kaavakuvan mukaan pyhitettiin määrätty maapallon alue, sisämeri, ja sitä kutsuttiin ”oppimisen syvyydeksi”. Siinä oli kahdentoista hierofantin ja viisauden mestarin asuntoina kaksitoista keskusta kahdentoista pienen saaren muodossa, jotka vastasivat eläinratamerkkejä – joista kaksi jäi pitkiksi ajoiksi ”mysteeri-merkeiksi”.[9] Tämä ”tiedon (eli oppineisuuden) meri”[10] oli pitkät ajat siellä, missä nykyisin leviää Shamon eli Gobin autiomaa. Se oli olemassa viimeiseen suureen jääkauteen asti, [e503] jolloin paikallinen luonnonmullistus, joka pyyhki vedet etelään ja länteen muodostaen siten nykyisen suuren autiomaan, jätti ainoastaan tietyn keitaan, jossa on järvi ja yksi saari sen keskellä, muistoksi maan päällisestä eläinratakehästä. Iät ja ajat tämä vesisyvänne – joka ennen babylonialaisia eläneiden kansojen keskuudessa oli kotipaikkana ”suurelle äidille” (taivaisen ”suuren äitikaaoksen” maiselle kuvalle), Ean (viisauden) vanhemmalle, kun taas Ea itse oli varhainen prototyyppi Oannekselle, babylonialaisten ihmiskalalle – iät ja ajat siis tämä ”syvyys” eli kaaos oli viisauden, mutta ei pahuuden asuinpaikka. Belin ja sitten Mardukin, aurinkojumalan, taistelulla Tiamatin, meren ja sen lohikäärmeen, kanssa, joka ”sota” päättyi viimeksi mainitun häviöön, on puhtaasti kosminen ja geologinen samoin kuin historiallinen merkitys. Tuo lehti salaisten ja pyhien tieteiden historiasta, niiden kehityksestä, kasvusta ja KUOLEMASTA on revitty pois vihkimättömiltä joukoilta. Se kertoo a) polttavan auringon aikaansaamasta valtavien alueiden järjestelmällisestä ja asteittaisesta kuivumisesta tiettynä esihistoriallisena aikakautena; eräästä hirvittävästä kuivuudesta, joka päättyi siihen, että aiemmin hedelmälliset kosteat maat muuttuivat vähitellen nykyisiksi hiekkaerämaiksi; ja b) yhtä järjestelmällisestä vasemman tien seuraajien harjoittamasta oikean tien profeettojen vainoamisesta. Nuo viimeksi mainitut ovat aloittaneet pappisluokkien synnyn ja kehityksen ja ovat lopulta johtaneet maailman noihin kaikkiin eksoteerisiin uskontoihin, jotka on keksitty tyydyttämään hoi polloin ja tietämättömien turmeltunutta makua ritualistiseen loistoon sekä taipumusta ikiaineettoman ja tuntemattoman prinsiipin aineellistamiseen.

Tämä oli määrätynlainen parannus atlantislaiseen noituuteen nähden, jonka muisto elää vielä Intian koko sanskritinkielisessä kirjallisuudessa samoin kuin kansantaruissa. Se oli kuitenkin pyhien mysteerien ja niiden oppien ivailua ja häpäisemistä. Antropomorfismin ja jumalankuvien palveluksen nopea kasvu johti varhaisen viidennen Rodun, niin kuin se oli jo johtanut neljännen Rodun, jälleen noituuteen, vaikka pienemmässä määrin. Lopulta unohdettiin jopa neljä ”Aadamia” (jotka symboloivat toisin nimin neljää aikaisempaa rotua). Ne siirtyivät yhdestä sukupolvesta toiseen saaden jokainen joitakin myyttisiä lisäyksiä, kunnes hukkuivat vihdoin siihen kansanomaisen symboliikan valtamereen, jota kutsutaan pantheoniksi. Ne elävät silti yhä tänä päivänä vanhimmissa juutalaisissa traditioissa, kuten Tselem, ”Varjo-aadam” (meidän oppimme chhâyât); toinen, ”malli-aadam”, ensimmäisen kopio ja eksoteerisen Genesiksen (1. luvun) ”miehinen ja naisellinen”; kolmas, ”maallinen aadam” ennen lankeemusta, androgyyni; ja neljäs – Aadam lankeemuksensa jälkeen, ts. erottautuneena sukupuoliin eli puhtaana atlantislaisena. Edenin puutarhan Aadam eli meidän rotumme – viidennen – esi-isä on näppärä yhdistelmä noista neljästä. Niin kuin Zoharissa esitettiin, Aadam, ENSIMMÄINEN ihminen, ei ole enää [e504] maan päällä, hän ”ei ole lainkaan alhaalla”. ”Sillä mistä tulevat nämä alemmat maailmat? Maaketjusta ja ylhäältä taivaasta”, ts. korkeammista palloista, niistä jotka edeltävät maapalloamme ja ovat sen yläpuolella.

 

 …Ja siitä [ketjusta] tuli toinen toistaan erilaisempia olentoja. Jotkut niistä vaatteissa [kiinteissä](nahoissa), jotkut kuorissa (Klifot)… jotkut niistä punaisissa kuorissa, jotkut mustissa, valkoisissa ja jotkut kaiken värisissä.[11]

 

Kuten Berossoksen kaldealaisessa kosmogoniassa ja juuri edellä mainituissa säkeistöissä niin myös joissakin kabbalatutkielmissa puhutaan olennoista, joilla on kahdet kasvot, joillakin neljät ja toisilla yhdet kasvot. Sillä ”korkein Aadam ei tullut alas kaikkiin maihin, ei synnyttänyt jälkeläisiä eikä pitänyt monia vaimoja”, vaan hän on mysteeri.

Samoin on lohikäärme mysteeri. On totta, että rabbi Shimon ben Johai sanoo, että ”toverien” (opiskelijoiden eli chelojen) ei ole suotu ymmärtää lohikäärmeen merkitystä, vaan tuo tieto annettiin ainoastaan ”pienille” ts. täydellisille vihityille.[12] ”Toverit tutkivat alkutoimintaa (luomiskertomusta) ja ymmärtävät sen, mutta ainoastaan pienet (täydelliset vihityt) ymmärtävät viittauksen alkutoimintaan Suuressa meressä olevan käärmeen mysteerin avulla.”[13] Ja ne kristityt, jotka ehkä lukevat tämän, ymmärtänevät myös edellä olevan lauseen valossa, kuka heidän ”Kristuksensa” oli. Sillä Jeesus sanoo toistuvasti, että se, joka ”ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin pieni lapsi, ei pääse siihen sisälle”. Jos jotkin hänen sanonnoistaan ovat tarkoittaneet lapsia ilman mitään metaforaa, niin useimmat kohdat, jotka koskevat ”pieniä lapsia” evankeliumeissa, tarkoittavat vihittyjä, joista Jeesus oli yksi. Paavalia (Saulusta), sanotaan Talmudissa ”pieneksi”.

”Käärmeen mysteeri” on seuraava: Meidän maapalloamme tai mieluummin maallista elämäämme pidetään usein salaisissa opetuksissa suurena merenä. Myös ”elämän meri” on yhä tänä päivänä usein käytetty vertaus. Sifra di-Tseniuta puhuu alkukaaoksesta ja universumin kehityksestä tuhon (pralayan) jälkeen verraten sitä auki kiertyvään käärmeeseen: ”Ojentuen sinne tänne, pyrstö suussaan, pää vääntyen niskan ympäri se on raivoissaan ja vihainen… Se väijyy ja piiloutuu. Joka tuhannes päivä se ilmestyy.”[14]

[e505] Purânan kommentaarissa sanotaan: ”Ananta Shesha on Vishnun muoto, Säilyttäjän Pyhä Henki ja symboloi universumia, jonka päällä sen oletetaan nukkuvan Brahmân päivien väliaikoina. Sheshan seitsemän päätä tukevat universumia…”

Siten Jumalan henki ”nukkuu” eli ”hengittää” (merahefet) erilaistumattoman aineen kaaoksen yllä ennen jokaista uutta ”luomista”, sanoo Sifra di-Tseniuta. Mutta yksi Brahmân päivä käsittää, kuten on jo selitetty, tuhat mahâ-yugaa. Ja koska jokainen ”yö” eli lepokausi on yhtä pitkä kuin tuollainen ”päivä”, on helppo nähdä, mitä tarkoittaa Sifra di-Tseniutan lause, että käärme ilmestyy ”kerran tuhannessa päivässä”. Yhtä helppo on nähdä, mihin Sifran vihitty kirjoittaja johtaa meitä sanoessaan: ”Sen pää murskautuu suuren meren vesissä, niin kuin kirjoitettu on: ’Sinä jaoit meren voimallasi, sinä murskasit lohikäärmeiden päät vesissä.’”[15] Tämä tarkoittaa vihittyjen koetuksia tässä fyysisessä elämässä, ”murheen meressä”, jos käytetään yhtä avainta. Toisella avaimella avattuna se viittaa niiden seitsemän piirin peräkkäiseen tuhoon, joihin kuuluu ketju maailmoja avaruuden suuressa meressä. Sillä jokaista sideeristä palloa eli piiriä, jokaista maailmaa, tähteä ja tähtiryhmää sanotaan symboliikassa ”lohikäärmeen pääksi”. Mutta miten tuo symboli tulkitaankin, lohikäärmettä ei koskaan pidetty pahana, ei liioin käärmettä – muinaisina aikoina. Kaikissa vertauksissa, olivatpa ne sitten astronomisia, kosmisia, teogonisia tai pelkästään fysiologisia ts. fallisia – käärmettä pidettiin aina jumalallisena symbolina. Kun sanotaan ”[Kosminen] käärme, joka liikkuu 370 hyppäyksellä”[16], se tarkoitta suuren trooppisen vuoden (25 868 vuoden) kierroskautta, joka esoteerisessa laskelmassa jaetaan 370 aikakauteen eli sykliin, niin kuin aurinkovuosi jaetaan 365 päivään. Ja jos kristityt pitävät Mikaelia Saatanan, lohikäärmeen, voittajana, se johtuu siitä, että Talmudissa tuota taistelevaa henkilöhahmoa kuvataan vesien ruhtinaana, jolla oli alaisinaan seitsemän alempaa henkeä – hyvä syy latinalaiselle kirkolle tehdä hänestä jokaisen kallioniemekkeen suojeluspyhimys Euroopassa! Sifra di-Tseniutassa luova voima ”tekee luomuksestaan luonnoksia ja spiraaliviivoja käärmeen muodossa”. Se ”pitää pyrstöään suussaan”, koska se on loputtoman ikuisuuden ja kierroskausien symboli. Tarvittaisiin kuitenkin kokonainen teos selittämään sen eri merkityksiä, mutta meidän on lopetettava.

Lukija ymmärtää varmaan nyt, mitä eri asioita tarkoittaa ”taivaan sota” ja ”suuri lohikäärme”. Tuo kirkon dogmista juhlallisin ja pelätyin, kristillisen uskon alfa ja omega sekä sen LANKEEMUKSEN ja LUNASTUKSEN tukipylväs kutistuu noista esihistoriallisista taisteluista kertovien monien allegorioiden pakanalliseksi symboliksi.

__________

[e506]

XIX

 

ONKO PLEROMA SAATANAN PESÄ?

 

Tätä aihetta ei ole vielä käsitelty loppuun, vaan sitä on tutkittava vielä muista näkökulmista.

On mahdotonta sanoa, todistaako Miltonin suurenmoinen kuvaus kolmen päivän taistelusta valon ja pimeyden enkelien välillä oikeaksi sen olettamuksen, että hänen on täytynyt kuulla vastaavasta itämaisesta traditiosta. Vaikkakaan hän itse ei olisi ollut yhteydessä kenenkään mystikon kanssa, niin hänen on täytynyt tuntea joku, joka on päässyt käsiksi Vatikaanin salaisiin teoksiin. Niiden joukossa on traditio ”B’nai-Shamashista” – auringon lapsista” – joka koskee itämaista allegoriaa ja sisältää kolminkertaisessa versiossaan paljon tarkempia yksityiskohtia ”vanhasta lohikäärmeestä” ja hänen eri tappajistaan, kuin voi saada Henokin kirjasta tai paljon uudemmasta Johanneksen Ilmestyksestä, kuten edellä on osoitettu.

Vaikuttaa selittämättömältä, miksi yhä tänä päivänä mystisiin seuroihin kuuluvat kirjailijat pitävät kiinni aikaisemmista epäilyksistään, jotka koskevat Henokin kirjan ”oletettua” vanhuutta. Kun siis teoksen The Sacred Mysteries among the Mayas and Quichés tekijä on taipuvainen näkemään Henokissa kristinuskoon kääntyneen vihityn (! !),[17] on Éliphas Lévin teosten – The Mysteries of Magic – englantilainen julkaisija myös samaa mieltä. Hän huomauttaa: ”Tri Kenealya lukuun ottamatta ei kukaan nykyajan oppinut pidä viimeksi mainittua teosta [Henokin kirjaa] yhtään vanhempana kuin neljänneltä vuosisadalta eKr. peräisin olevana”.[18] Nykyajan oppineet ovat syyllistyneet pahempiin erehdyksiin kuin tämä. Tuntuu kuin vasta eilen Euroopan suurimmat kirjallisuusarvostelijat olisivat kieltäneet tuon teoksen, samoin orfilaisten hymnien ja jopa Hermeksen eli Thotin kirjan alkuperän, kunnes viimeksi mainitusta löydettiin kokonaisia säkeistöjä Egyptin varhaisimpien dynastioiden muistomerkeistä ja haudoista. Arkkipiispa Laurencen mielipide on jo mainittu edellä.[19]

”Vanhaa lohikäärmettä” ja Saatanaa, joista on nyt tullut yksinomaan ja yhteisesti ”langenneen enkelin” symboli ja sen teologinen käsite, ei ole kuvattu siten alkuperäisessä kabbalassa (kaldealaisessa Lukujen kirjassa) eikä sen nykyaikaisessa vastineessa. Sillä nykyaikaisista kabbalisteista oppinein ellei suurin, nimittäin Éliphas Lévi, kuvaa Saatanaa seuraavin hehkuvin sanoin:

 

 Tuo enkeli oli kyllin ylpeä pitämään itseään Jumalana, kyllin rohkea lunastamaan riippumattomuutensa ikuisen kärsimyksen ja kidutuksen hinnalla, kyllin [e507] kaunis ihailemaan itseään täydessä jumalallisessa loistossa, kyllin voimakas hallitsemaan pimeydessä keskellä ahdistusta ja rakentaakseen itselleen valtaistuimen sammumattomalle polttoroviolleen. Se on tasavaltalaisen ja kerettiläisen Miltonin Saatana…. anarkian ruhtinas, jota palvelee puhtaiden henkien hierarkia(!!)….[20]

 

Tämä kuvaus – joka yhdistää niin kekseliäästi teologisen dogmin ja kabbalistisen allegorian ja onnistuu jopa sisällyttämään sanoihinsa poliittisen kohteliaisuuden – on oikeassa hengessä luettuna paikkansa pitävä.

Niin todellakin, ”vanha lohikäärme” on tuo ihanteista suurin, tuo ihmiskunnan älyllisen riippumattomuuden hyväksi uhrautumisen ikuisesti elävä symboli – jopa apoteoosi –, tuo aina toimiva voima, joka vastustaa paikallaan pysyvää toimettomuutta – prinsiippiä, jolle itsevarmuus on rikos ja joka vihaa ajattelemista ja tiedon valoa. Kuten Éliphas Lévi sanoo verrattoman oikeudenmukaisesti ja ironisesti: ”Tuo oletettu pimeiden ikuisuuksien sankari, jota syytetään ilkeämielisesti rumuudesta, on koristettu sarvin ja kavioin, jotka sopisivat paljon paremmin hänen leppymättömille ahdistajilleen. Hänet on lopulta muutettu käärmeeksi – punaiseksi lohikäärmeeksi.” Mutta Éliphas Lévi oli kuitenkin liian alamainen roomalaiskatolisille auktoriteeteille, ja voitaisiin lisätä: liian jesuiittamainen tunnustaakseen, että tuo paholainen on ihmiskunta, eikä sillä ole koskaan ollut maan päällä olemassaoloa ihmiskunnan ulkopuolella.[21]

Tässä kristillinen teologia on ollut uskollinen vain omalle vanhalle kunnianarvoisalle politiikalleen, vaikka onkin seurannut orjallisesti pakanuuden jälkiä. Sen täytyi eristäytyä ja pitää kiinni arvovallastaan. Tästä syystä se ei voinut muuta kuin muuttaa jokaisen pakanallisen jumaluuden paholaiseksi. Jokainen muinaisuuden loistava aurinkojumala – säteilevä jumaluus päivällä ja itsensä vastakohta ja vastustaja yöllä ja nimeltään viisauden lohikäärme, koska sen oletettiin sisältävän yön ja päivän idut – on nyt muutettu jumalan vastaiseksi varjoksi ja siitä on tullut Saatana itsevaltiaan inhimillisen dogmin yksinomaisen, kestämättömän arvovallan nojalla. Tämän jälkeen kirottiin kaikki nuo valon ja varjon synnyttäjät, kaikki aurinko- ja kuujumalat, ja sitten antropomorfoitiin monien jumalien joukosta valittu yksi Jumala ja Saatana. Mutta teologia tuntuu unohtaneen inhimillisen kyvyn huomata ja lopulta analysoida kaikkea, mikä on keinotekoisesti pakotettu sen kunnioitettavaksi. Historia osoittaa, kuinka jokaisella rodulla ja jopa jokaisella heimolla, erityisesti seemiläisillä kansoilla on luonnollinen taipumus korottaa oma heimojumaluutensa johtoasemaan muiden jumalien yläpuolelle. [e508] Ja historia todistaa, että israelilaisten Jumala oli tuollainen heimojumala eikä mitään muuta, vaikka kristillinen kirkko seuraten ”valitun” kansan jälkiä on suvainnut vaatia väkisin tuon erityisen jumalan palvontaa ja kirota kaikki muut. Olipa tämä alun perin tietoinen tai tiedostamaton erehdys, joka tapauksessa se oli erehdys. Jehova on aina ollut muinaisuudessa ainoastaan ”jumala muiden jumalien joukossa”.[22] Herra ilmestyy Abrahamille ja sanoessaan ”Minä olen kaikkivaltias Jumala” lisää kuitenkin ”Minä pidän voimassa liiton… olen oleva sinun (Ambrahamin) Jumalasi” ja hänen jälkeensä hänen siemenensä Jumala[23] – mutta ei suinkaan arjalaisten eurooppalaisten Jumala.

Mutta sitten Jeesus Nasarealaisen suurenmoinen ja ihanteellinen olemus oli asetettava tummaa taustaa vasten loiston aikaansaamiseksi vastakohdan avulla, ja tummempaa taustaa kirkko tuskin olisi voinut keksiä. Tuntematta vanhan testamentin symboliikkaa ja tietämättä Jehova-nimen todellista merkitystä – joka nimi on rabbien antama salainen korvike sanomattomalle ja lausumattomalle nimelle – kirkko piti kekseliäästi tekaistua varjoa todellisena, antropomorfoitua lisääntymissymbolia ainoana ilman toista olevana todellisuutena, kaiken alati tuntemattomana syynä. Johdonmukaisena seurauksena kirkon oli kaksinaisuuden vuoksi keksittävä antropomorfinen paholainen – Jumalan itsensä luoma, niin kuin se opetti. Saatanasta on nyt tullut ”Jehovah-Frankensteinin” keksimä hirviö – isänsä kirous ja ohdake jumaluuden puolella – hirviö, jota naurettavampaa kukaan maallinen Frankenstein ei olisi kyennyt sepittämään.

New Aspects of Life -kirjan tekijä kuvaa juutalaista Jumalaa aivan oikein kabbalistisesta näkökulmasta ”maan henkenä, joka oli ilmoittanut itsensä juutalaisille Jehovana”.[24] Tuo sama henki Jeesuksen kuoleman jälkeen ”otti hänen muotonsa ja personoi häntä kuolleista nousseena Kristuksena” – mikä selvästikin on Kerinthoksen ja vähäisin muutoksin useiden gnostilaisten lahkojen oppi. Mutta tekijän selitykset ja johtopäätökset ovat huomattavat: ”Kukaan ei tiennyt… paremmin kuin Mooses… [ja] niin hyvin kuin hän, kuinka suuri oli niiden [egyptiläisten jumalien] voima, joiden pappien kanssa hän oli kilpaillut”, hän sanoo, ”jumalien, joista Jehovan väitetään olevan Jumala [ainoastaan juutalaisten mielestä].” ”Mitä nuo jumalat, nuo Aher, olivat joista Jehovan, Ehadin väitetään olevan Jumala…koska hän voittaa ne?” tekijä kysyy. Tähän meidän okkultistimme vastaa: ne ovat niitä, joita kirkko nyt kutsuu langenneiksi enkeleiksi ja kollektiivisesti Saatanaksi, lohikäärmeeksi, jonka voittaja, jos meidän on hyväksyttävä kirkon lausunto, on Mikael ja hänen joukkonsa, joka Mikael on yksinkertaisesti itse Jehova, yksi alemmista hengistä parhaassa tapauksessa. Sen vuoksi tekijä on jälleen oikeassa sanoessaan:

 

Kreikkalaiset uskovat daimoneihin… Mutta…ennen niitä…heprealaisen käsityksen mukaan oli [e509] olemassa personoivien henkien luokka, joita he kutsuivat demoneiksi, ”personoitumiksi”… Jos myönnetään Jehovan erikoisen vakuutuksen perusteella muiden jumalien olemassaolo, jotka… olivat Ainoan Jumalan personoitumia, olivatko nuo muut jumalat vain personoivien henkien korkeampi luokka… jotka olivat saavuttaneet ja käyttäneet korkeampia voimia? Ja eikö personointi ole avain henkisen tilan mysteeriin? Mutta jos myönnämme tämän tilanteen, kuinka voimme tietää, ettei Jehova ollut tuollainen personoiva henki, joka omasta vaatimuksestaan tuli tuntemattoman Jumalan personoitumaksi? Ja kuinka tiedämme, ettei tuo henki, joka kutsuu itseään Jehovaksi, vaatiessaan itselleen Jumalan attribuutteja siten tullut pidetyksi sinä ainoana, joka todellisuudessa on yhtä nimetön kuin tuntematon?[25]

 

Sitten tekijä osoittaa, ”että Jehovan henki on personoituma” oman ilmoituksensa mukaan. Se tunnusti Moosekselle, ”että se oli ilmestynyt patriarkoille Shaddai-jumalana”… ja ”Helion-Jumalana”.

 

 Samaan hengenvetoon se omaksui Jehova-nimen, ja tämän personoituman väitteeseen luottaen nimet El, Eloah, Elohim ja Shaddai on selitetty ja tulkittu rinnakkain Jehovan kanssa tarkoittamaan ”Kaikkivaltiasta Herra Jumalaa”. [Kun sitten] Jehova-nimeä ei saanut lausua, se korvattiin nimityksellä Adonai, ”Herra”, ja….. tästä syystä ”Herra” siirtyi juutalaisilta kristilliseen ”Sanaan” ja maailmaan merkitsemään Jumalaa.[26]

 

Ja kuinka voimme tietää, tekijä voisi lisätä, ettei Jehova käsittänyt monia henkiä personoiden jopa tuota nähtävästi samaa Jodia eli Jod-Hetä?

Mutta jos kristillinen kirkko oli ensimmäinen, joka teki Saatanan olemassaolosta opinkappaleen, se johtui, kuten Hunnuttomassa Isiksessä on osoitettu, siitä, että Paholaisesta, Jumalan mahtavasta vihollisesta (?!!) piti tulla kirkon kulmakivi ja tukipylväs. Sillä kuten teosofi Jules Baissac oikein esittää teoksessaan Satan ou le Diable: ”Il fallait éviter de paraître autoriser le dogme du double principe en faisant de ce Satan créateur une puissance réelle, et pour expliquer le mal originel, on préféra consacrer contre Manès l’hypothèse d’une permission de l’unique Tout-Puissant.”[27] Tämä valinta ja politiikka olivat kuitenkin onnettomuudeksi. Joko tuo Abrahamin ja Jaakobin alemman jumalan personoituma olisi pitänyt erottaa kokonaan Jeesuksen mystisestä ”Isästä” tai ”langenneet” enkelit olisi pitänyt jättää rauhaan enemmiltä panetteluilta.

Jokainen pakanoiden jumala on läheisessä yhteydessä [e510] Jehovan – elohimien – kanssa, sillä ne kaikki ovat yksi ja sama sotajoukko, jonka jäsenet eroavat vain nimensä puolesta esoteerisissa opetuksissa. ”Kuuliaisten” ja ”langenneiden” enkelien välillä ei ole minkäänlaista eroa, paitsi niille kullekin kuuluvissa toimissa tai mieluummin joidenkin hitaudessa ja toisten aktiivisuudessa niiden ”dhyâni-chohanien” eli elohimien joukossa, jotka oli ”määrätty luomaan” ts. valmistamaan ilmennyt maailma ikuisesta aineesta.

Kabbalistit sanovat, että Saatanan todellinen nimi on Jehovan nimi ylösalaisin käännettynä, sillä ”Saatana ei ole musta jumala, vaan valkoisen jumaluuden negaatio” eli totuuden valon kielteisyys. Jumala on valo ja Saatana on välttämätön pimeys eli varjo, joka tuo esiin valon, sillä ilman varjoa puhdas valo olisi näkymätön ja käsittämätön.[28] ”Vihityille”, sanoo Éliphas Lévi, ”paholainen ei ole olento vaan luova voima hyvään kuin myös pahaan.” He (vihityt) esittivät tuon voiman, joka valvoo fyysistä lisääntymistä Pan-jumalan – eli luonnon – salaperäisessä muodossa. Tästä syystä tuolla myyttisellä ja symbolisella hahmolla on sarvet ja kaviot aivan niin kuin kristittyjen pukilla ”noitien sapatissa”. Tämänkin suhteen kristityt ovat epäviisaasti unohtaneet, että vuohi valittiin myös Israelin kaikkien syntien sovitusuhriksi ja että syntipukki oli todella uhrimarttyyri, vertauskuva suurimmasta mysteeristä maan päällä – synnyttämiseen lankeamisesta. Juutalaiset ovat kuitenkin aikoja sitten unohtaneet tuon (vihkimättömien mielestä) naurettavan sankarinsa todellisen merkityksen. Se saatiin elävästä näytelmästä joka kuvasi elävää elämää suurissa mysteereissä, joita he esittivät erämaassa, mutta kristityt eivät koskaan tunteneet sitä.

Éliphas Lévi yrittää selittää kirkkonsa dogmia paradoksien ja metaforien avulla, mutta onnistuu erittäin huonosti vastoin niitä monia nidoksia, joita hartaat roomalaiskatoliset demonologit ovat kirjoittaneet Rooman suostumuksella ja suojeluksessa tällä meidän yhdeksännellätoista vuosisadallamme. Todelliselle roomalaiskatolilaiselle paholainen eli Saatana on todellisuus; näytelmä, joka esitettiin tähtivalossa Patmoksen näkijän mukaan – joka halusi ehkä parantaa Henokin kirjan kertomusta – on yhtä todellinen ja historiallinen tosiasia kuin mikä muu raamatun allegorinen ja symbolinen tapahtuma tahansa. Mutta vihityt selittävät [e511] sen toisin kuin Éliphas Lévi, jonka nerokkaan ja ovelan älyn oli alistuttava hänelle Roomasta saneltuun kompromissiin.

Siten todelliset ja taipumattomat kabbalistit myöntävät, että kaikkia tieteellisiä ja filosofisia tarkoituksia varten maallikoille riittää tieto, että se suuri maaginen vaikuttaja, jota markiisi de Saint-Martinin seuraajat – martinistit – kutsuvat astraalivaloksi, keskiaikaiset kabbalistit ja alkemistit tähtitaivaan Neitsyeksi ja Mysterium Magnumiksi ja itämaiset okkultistit eetteriksi, âkâshan heijastukseksi, on kirkon Lucifer. Kenellekään ei ole mikään uusi asia, että roomalaiset skolastikot ovat onnistuneet muuttamaan Saatanaksi ja hänen työkseen maailmansielun ja Pleroman, valon käyttövälineen ja kaikkien muotojen varaston, tuon voiman, joka suorine ja epäsuorine vaikutuksineen leviää läpi koko universumin. Mutta nyt he ovat valmiit antamaan edellä mainituille maallikoille jopa salaisuudet, joihin Éliphas Lévi on viitannut ilman riittävää selitystä, sillä hänen menettelytapansa salaisten asioiden ilmaisemisessa voisi ainoastaan lisätä taikauskoa ja väärinkäsityksiä. Mitä okkultismin opiskelija, vasta-alkaja, voisi todellakin saada seuraavista Éliphas Lévin erittäin runollisista lauseista, jotka ovat yhtä apokalyptisiä kuin kenen tahansa alkemistin kirjoitukset?

 

Lucifer [astraalivalo]… on välittävä voima, joka esiintyy kaikessa luomisessa, se auttaa luomaan ja hävittämään, ja Aadamin lankeemus oli eroottinen päihtymys, joka on tehnyt hänen sukunsa tuon kohtalokkaan valon orjaksi. Jokainen meidän aistimme valtaava seksuaalinen intohimo on tuulenpyörre tuosta valosta, joka koettaa vetää meidät kuoleman syvyyksiä kohti. Hulluus, hallusinaatiot, näyt, haltiotilat ovat kaikki tämän sisäisen fosforin [?] hyvin vaarallista kiihotusta. Tämä valo on lopulta tulen luontoista, jonka järkevä käyttö lämmittää ja elähdyttää, kun taas sen liikakäyttö päinvastoin hajottaa ja hävittää. Siispä ihmisen kutsumus on saavuttaa korkein valta tuosta [astraali-] valosta ja näin voittaa kuolemattomuus, mutta samalla se uhkaa päihdyttää, niellä ja lopulta hävittää hänet. Sen vuoksi tämä valo, mikäli se on hävittävä, kostava ja turmiollinen, olisi siis todellinen helvetintuli, legendan käärme. Sen piinaavat erehdykset, epäonnistuneiden, tuhonomien uhrien kyyneleet ja hammastenkiristys, tuo heitä pakeneva elämän harhakuva, joka näyttää ilkkuvan ja pilkkaavan heidän tuskiaan – kaikki tämä voisi olla paholainen eli Saatana.[29]

 

Tässä väitteessä ei ole mitään väärää. Siinä on ainoastaan liian paljon huonosti sopivia kielikuvia, kuten Aadamin – myytin – käyttäminen astraalisten vaikutusten kuvaamisessa. Âkâsha – astraalivalo[30] – voidaan määritellä muutamin sanoin. Se on maailmansielu, universumin kohtu, ”Mysterium Magnum”, josta kaikki olevainen on syntynyt eroamisen eli erilaistumisen avulla. Se on olemassaolon syy. Se [e512] täyttää koko äärettömän avaruuden, on itse avaruus eräässä merkityksessä eli sekä kuudes että seitsemäs prinsiippi.[31] Mutta tuolla valolla ollen äärellinen äärettömässä on oltava ilmennyksen suhteen varjopuolensa, kuten jo huomautettiin. Ja koska ääretön ei voi koskaan ilmetä, tästä syystä äärellisen maailman on tyydyttävä ainoastaan varjoon, jonka sen vaikutukset vetävät ihmiskunnan ylle ja jota ihmiset vetävät puoleensa ja pakottavat toimintaan. Kun siis astraalivalo on universaali syy ilmenemättömässä ykseydessään ja äärettömyydessään, siitä tulee ihmiskunnan suhteen yksinkertaisesti niiden syiden seurauksia, joita ihmiset aiheuttavat syntisissä elämissään. Hyvää tai pahaa eivät aiheuta sen loistavat asukkaat – kutsuttiinpa niitä valon tai pimeyden hengiksi – vaan itse ihmiskunta, joka määrää väistämättömän vaikutuksen ja vastavaikutuksen tuossa suuressa maagisessa välittäjässä. Ihmiskunnasta on tullut ”Genesiksen käärme” ja näin se aiheuttaa joka päivä ja hetki ”taivaallisen neitsyen” lankeamisen ja synnin – josta neitsyestä tulee siten samalla kertaa jumalien ja paholaisten äiti. Sillä hän on tuo aina rakastava, hyvää tekevä jumaluus kaikille niille, jotka liikauttavat hänen sieluaan ja sydäntään, sen sijaan että vetäisivät puoleensa hänen varjomaista ilmennyttä ainestaan, jota Éliphas Lévi kutsuu ”turmiolliseksi valoksi”, joka tappaa ja hävittää. Ihmiskunta yksiköissään voi pakottaa ja hallita sen vaikutuksia, mutta ainoastaan elämällä pyhää elämää ja synnyttämällä hyviä syitä. Sen vaikutus ulottuu ainoastaan ilmenneisiin alempiin prinsiippeihin – tuntemattoman ja tutkimattoman jumaluuden varjoon avaruudessa. Mutta muinaisuudessa ja todellisuudessa Lucifer eli Luciferus on sen enkeliolennon nimi, joka valvoo totuuden valoa samoin kuin päivän valoa. Suuressa valentinolaisessa evankeliumissa, Pistis Sofiassa[32] opetetaan, että kolmesta voimasta, jotka virtaavat kolmien kolmivoimien (ID4*L<V:,4H [Tridynameis]) pyhistä nimistä, Sofia (pyhä henki noiden kaikkein sivistyneimpien gnostikkojen mukaan) on peräisin Venus-planeetalta eli Luciferista.

Vihkimättömälle astraalivalo voi olla Jumala ja Paholainen samalla kertaa [e513] – Daemon est Deus inversus; toisin sanoen, äärettömän avaruuden jokaisen pisteen kautta väreilevät elävän luonnon magneettiset ja sähköiset virrat, elämää antavat ja kuolettavat aallot, sillä kuolema tulee maan päällä elämäksi toisella tasolla. Lucifer on jumalallinen ja maallinen valo, ”Pyhä Henki” ja ”Saatana” samalla kertaa, ja näkyvän avaruuden täyttää todella erilaistunut henkäys näkymättömästi. Astraalivalo, noiden kahden ilmenneet vaikutukset, jotka ovat yhtä, meidän itsemme ohjaamana ja puoleemme vetämänä on ihmiskunnan karma, sekä persoonallinen että persoonaton entiteetti: persoonallinen, koska se on se mystinen nimi, jonka de Saint-Martin antaa tämän planeetan jumalallisten luojien, ohjaajien ja hallitsijoiden joukolle; persoonaton, koska se on universaalin elämän ja kuoleman syy ja seuraus.

Lankeemus oli seuraus ihmisen tiedosta, sillä hänen ”silmänsä aukenivat”. Hänelle todella opetti viisautta ja salaista tietoa ”langennut enkeli”, sillä viimeksi mainitusta oli tuosta päivästä lähtien tullut hänen manaksensa, mielensä ja itsetietoisuutensa. Meissä jokaisessa on tällä maapallolla esiintymisemme alusta asti tuo jatkuvan elämän kultainen lanka ajoittain jakautuneena aistillisen olemassaolon aktiivisiin ja passiivisiin kausiin maan päällä sekä yliaistillisiin devachanissa. Se on Sûtrâtman, tuo kuolemattoman persoonattoman monadin loistava lanka, johon meidän maalliset elämämme eli katoavat egomme ovat pujotetut kuin rukousnauhan helmet – vedânta-filosofian kauniin vertauksen mukaan.

Ja nyt on todistettu, että Saatana eli punainen, tulinen lohikäärme, ”Fosforoksen Herra” (rikki oli teologinen keksintö) ja Lucifer eli ”Valonkantaja” on meissä: se on meidän mielemme – kiusaajamme ja lunastajamme, meidän älyllinen vapauttajamme ja puhtaasta eläimellisyydestä pelastajamme. Ilman tuota prinsiippiä – emanaatiota itse puhtaan jumalallisen mahat-prinsiipin (intelligenssin) olemuksesta, joka säteilee suoraan jumalallisesta mielestä – me emme varmasti olisi muuta kuin eläimiä. Ensimmäinen ihminen Aadam tehtiin ainoastaan eläväksi sieluksi (nefesh), viimeinen Aadam tehtiin elävöittäväksi hengeksi[33] – sanoo Paavali, jonka sanat tarkoittavat ihmisen rakentamista eli luomista. Ilman tuota elävöittävää henkeä eli inhimillistä mieltä eli sielua ei ihmisen ja eläimen välillä olisi mitään eroa, kuten ei itse asiassa ole mitään eroa eläinten välillä niiden tekojen suhteen. Tiikeri ja aasi, kotka ja kyyhkynen ovat kukin yhtä puhtaita ja viattomia kuin muut, koska ne ovat vastuuttomia. Kukin niistä seuraa vaistoaan, tiikeri ja haukka tappavat yhtä huolettomasti kuin aasi syö ohdakkeen tai kyyhkynen nokkii jyvän. Jos lankeemuksella olisi teologian sille antama merkitys ja jos tuo [e514] lankeemus olisi ollut seurauksena toiminnasta, jota luonto ei koskaan tarkoittanut – synnistä – niin kuinka olisi eläinten laita? Jos meille sanotaan, että ne lisäävät sukuaan seurauksena tuosta samasta ”perisynnistä”, jonka vuoksi Jumala kirosi maan – ja kaiken elollisen maan päällä – silloin esitämme toisen kysymyksen. Teologia kertoo meille, kuten tiedekin, että eläimiä oli maan päällä paljon ennen ihmistä. Kysymme teologialta: Miten eläimet lisäsivät sukuaan, ennen kuin tuo hedelmä hyvän ja pahan tiedon puusta poimittiin? Kuten sanottu:

 

Kristityt – verrattomasti vähemmän tarkkanäköisinä kuin tuo suuri mystikko ja vapauttaja, jonka nimen he ovat omaksuneet, jonka opit he ovat ymmärtäneet väärin ja turmelleet ja jonka muiston he ovat mustanneet teoillaan – ottivat vastaan juutalaisen Jehovan sellaisenaan ja yrittivät turhaan saattaa sopusointuun ”valon ja vapauden evankeliumin” pimeyden ja alistumisen jumaluuden kanssa.[34]

 

Nyt on kuitenkin riittävästi todistettu, että kaikki niin kutsutut pahat henget, joiden sanotaan sotineen jumalien kanssa, ovat persoonallisuuksina samoja, ja lisäksi, että kaikki muinaiset uskonnot opettivat samaa oppia lukuun ottamatta lopullista johtopäätöstä, joka eroaa kristinuskosta. Seitsemällä alkuperäisellä jumalalla oli kaikilla kaksinainen asema, varsinainen ja tilapäinen. Varsinaisessa asemassaan he kaikki olivat tämän maailman ”rakentajia” eli muodostajia, ylläpitäjiä ja hallitsijoita, ja tilapäisessä asemassaan he pukeutuen näkyvään ruumiiseen laskeutuivat maan päälle ja hallitsivat siinä kuninkaina ja opettajina alemmille joukoille, jotka olivat jälleen kerran ruumiillistuneet sinne ihmisiksi.

[e515] Esoteerinen filosofia osoittaa siis, että ihminen on todellakin ilmennyt jumaluus sen kummassakin aspektissa – hyvässä ja pahassa, mutta teologia ei voi myöntää tätä filosofista totuutta. Sellaisen myöntäminen olisi sama kuin itsemurha, koska se opettaa dogmia langenneesta enkelistä kuolleen kirjaimen mukaisessa merkityksessä ja on tehnyt Saatanasta lunastusopin kulmakiven ja tukipylvään. Kun teologia on kerran esittänyt kapinalliset enkelit erossa Jumalasta ja logoksesta erillisinä persoonallisuuksina, sen myöntäminen, että tottelemattomien henkien alas syöksyminen tarkoitti yksinkertaisesti niiden vajoamista lisääntymiseen ja aineeseen, olisi samaa kuin sanoisi, että Jumala ja Saatana ovat identtiset. Sillä koska LOGOS (eli Jumala) on kokouma tuosta kerran jumalallisesta joukosta, jota syytetään lankeamisesta, siitä seuraisi, että logos ja Saatana ovat yhtä.

Tällainen oli kuitenkin tuon nyt niin vääristellyn opin todellinen filosofinen ajatus muinaisuudessa. Pakanalliset gnostikot esittivät verbumin eli ”Pojan” kaksinaisena aspektina – itse asiassa hän oli kaksinaisuus täydellisessä ykseydessä. Tästä johtuvat nuo erilaiset kansalliset versiot. Kreikkalaisilla oli Zeus, Kronoksen poika, jonka isä heittää alas Kosmoksen syvyyksiin. Arjalaisilla oli Brahmâ (myöhemmässä teologiassa), jonka Shiva syöksee pimeyden kuiluun jne. Mutta kaikkien näiden logosten ja demiurgien lankeamisella alkuperäisestä korkeasta asemastaan oli kaikissa tapauksissa yksi ja sama esoteerinen merkitys, kirous – filosofisessa merkityksessä – ruumiillistua tänne maan päälle; välttämätön askel kosmisen kehityksen portailla, erittäin filosofinen ja sopiva karmallinen laki, jota ilman pahan läsnäolon maan päällä olisi jäätävä ikuisesti todelliselle filosofialle suljetuksi mysteeriksi. Kun de Mirville sanoo, että koska ”kristinuskoa kannattaa kaksi pilaria, pahan (B@<0D@Ø [ponerou]) ja hyvän (�("2@Ø [agathou]), lyhyesti sanoen, kaksi voimaa, "Ê V("2"Â 6"Â "Ê 6"6"Â *L<V:,4H: tästä seuraa, että jos poistamme pahojen voimien rangaistuksen, niin hyvien voimien suojeleva tehtävä olisi arvoton ja merkityksetön”[35] – tämä on mitä epäfilosofisinta mielettömyyttä. Jos se sopii yhteen kristillisen dogmin kanssa ja selittää sitä, se himmentää kuitenkin aikakausien alkuperäisen viisauden tosiasiat ja totuudet. Paavalin varovaisilla vihjauksilla on kaikilla todellinen esoteerinen merkitys, ja tarvittiin vuosisatojen skolastista viisastelua ennen kuin niiden tulkinnalle voitiin antaa nykyinen väärä väritys. Verbum ja Lucifer ovat sama kaksinaisessa aspektissaan. ”Ilmavallan hallitsija” (princeps potestatis aeris hujus)[36] ei ole ”tuon aikakauden Jumala” vaan ikuinen prinsiippi. Jos viimeksi mainitun sanottiin aina kiertävän maailmaa – qui circumambulat terram[37] – niin suuri apostoli tarkoitti ainoastaan ikuisesti jatkuvia inhimillisen inkarnaation kierroksia, joiden aikana paha tulee hallitsemaan aina siihen päivään asti, jolloin ihmiskunta pelastuu todellisen jumalallisen valaistuksen avulla, mikä tuo asioille oikean käsityksen.

On helppo vääristää epäselviä ilmauksia, jotka on kirjoitettu kuolleilla ja kauan [e516] sitten unohdetuilla kielillä, ja tarjota niitä tietämättömille joukoille totuuksina ja ilmoitettuina tosiasioina. Tutkijaa hämmästyttää ajatuksen ja merkityksen samuus kaikissa uskonnoissa, jotka mainitsevat tradition langenneista hengistä, eikä noissa suurissa uskonnoissa ole ainuttakaan, joka jättäisi sen mainitsematta tai kuvaamatta muodossa tai toisessa. Huang-ti, suuri henki, antaa poikiensa, jotka olivat hankkineet aktiivista viisautta, pudota tuskan laaksoon. Niiden johtaja, LENTÄVÄ LOHIKÄÄRME, nautittuaan kiellettyä ambrosiaa, putosi maan päälle joukkoineen (kuninkaineen). Zend Avestassa Angra Mainyu (Ahriman) ympäröiden itsensä tulella (”liekeillä” – vertaa edellä) yrittää valloittaa taivaat,[38] kun Ahuramazda laskeutuen asumastaan kiinteästä taivaasta auttaakseen taivaita, jotka pyörivät (ajassa ja paikassa, kierroskausien ilmenneet maailmat inkarnaatioineen), sekä amshâspendit, ”seitsemän loistavaa Sravahia”, tähtiseuralaisineen kukistavat Ahrimanin, jolloin voitetut daevat putoavat maan päälle hänen mukanaan.[39] Vendîdâdissa daevoja kutsutaan ”pahan tekijöiksi” ja niiden sanotaan syöksyvän alas ”pimeyden syvyyksiin, helvetin kauheaan maailmaan”.[40] Tämä allegoria esittää daevat pakotettuina ruumiillistumaan, kun ne ovat eronneet alkuolemuksestaan, toisin sanoen, kun ykseys oli tullut moninaisuudeksi erilaistumisen ja ilmentymisen jälkeen.

Tyfon, egyptiläinen Seteh, Python, titaanit, surat ja asurat, kaikki ne kuuluvat samaan maata kansoittavien henkien legendaan. Ne eivät ole ”demoneja, joiden on käsketty luoda ja järjestää tämä näkyvä universumi”, vaan maailmojen muodostajia (”arkkitehtejä”) ja ihmisten kantaisiä. Ne ovat langenneita enkeleitä metaforisesti – ”ikuisen viisauden tosi heijastajia”.

Mikä on absoluuttinen ja täydellinen totuus tästä universaalista myytistä sekä sen esoteerinen merkitys? Koko totuutta perusolemuksessaan ei voida ilmaista suusta korvaan. Sitä ei voi liioin kuvata mikään kynä, ei edes muistiin merkitsevän enkelin, ellei ihminen löydä vastausta oman sydämensä pyhätöstä, jumalallisen intuitionsa sisimmistä syvyyksistä. Se on luomisen SEITSEMÄS MYSTEERI, ensimmäinen ja viimeinen. Johanneksen Ilmestyskirjan lukijat voivat löytää siitä aavistuksen kätkettynä seitsemänteen sinettiin. Tämä mysteeri voidaan ilmaista ainoastaan näkyvässä, objektiivisessa muodossaan niin kuin sfinksin ikuinen arvoitus. Jos sfinksi syöksyi mereen ja hukkui, se ei johtunut siitä, että Oidipus olisi ratkaissut aikakausien salaisuuden, vaan koska hän antropomorfoimalla alati henkisen ja subjektiivisen oli [e517] ikuisiksi ajoiksi loukannut suurta totuutta. Siispä voimme selittää sen ainoastaan sen filosofiselta ja älylliseltä tasolta, jotka voidaan vastaavasti avata kolmella avaimella – sillä loput neljä avainta, jotka avaavat portit selkoselälleen luonnon salaisuuksiin, ovat korkeimpien vihittyjen käsissä eikä niitä voida antaa suurille joukoille – ei ainakaan tällä vuosisadalla.

Kuollut kirjain on kaikkialla sama. Mazdalaisen uskonnon dualismi syntyi eksoteerisesta tulkinnasta. Pyhä ”Airyaman”, ”onnentuoja”,[41] jota Airyama-ishyo-nimisenä huudettiin avuksi rukouksessa, on Ahrimanin jumalallinen olemuspuoli, ”tappava, daevojen daeva”,[42] ja Angra Mainyu on edellisen pimeä aineellinen puoli. ”Pelasta meidät vihaajaltamme, oi Mazda ja Armaiti Spenta”,[43] on rukous ja avuksihuuto, jonka merkitys on sama kuin rukouksen ”Älä johda meitä kiusaukseen” ja jossa ihminen kääntyy itsessään olevan hirvittävän kaksinaisuuden hengen puoleen. Sillä (Ahura) Mazda on henkinen, jumalallinen ja puhdistunut ihminen, ja Armaiti Spenta, maan eli aineellisuuden henki, on sama kuin Ahriman eli Angra Mainyu yhdessä merkityksessä.

Koko maagilainen eli mazdalainen kirjallisuus – eli se mikä siitä on jäljellä – on maagista, okkulttista, tästä syystä allegorista ja symbolista, ja samoin on sen ”lain mysteeri”.[44] Kuitenkin mobedi ja parsi pitävät aina uhratessaan silmällä Baresmaa, kun Ormazdin ”puun” jumalallinen oksa on muutettu kimpuksi metallikeppejä, ja ihmettelevät, miksi eivät Amesha-spentat eivätkä ”korkeat ja kauniit kultaiset haomat eikä edes niiden vohu-mano (hyvät ajatukset) tai rata (uhraaminen)” auta heitä paljonkaan. Mietiskelkööt he ”viisauden puuta” ja tutkikoot sen hedelmiä sulattaen ne yksi kerrallaan. Tie ikuisen elämän puuhun, valkoiseen Haomaan, Gaokerenaan, kulkee maan toisesta päästä toiseen. Haoma on taivaassa niin kuin se on maan päällä. Mutta tullakseen vielä kerran sen papiksi ja parantajaksi ihmisen on parannettava itsensä ennen kuin hän voi parantaa muita.

Tämä todistaa jälleen kerran, että niin kutsuttuja myyttejä on tutkittava tunnollisesti kaikilta puoliltaan, jotta niitä käsiteltäisiin edes osapuilleen oikeudenmukaisesti. Todellakin, jos haluamme paljastaa mysteerien koko sarjan, meidän on käytettävä jokaista seitsemää avainta oikealla paikallaan, sekoittamatta niitä koskaan toisiinsa. Nykyisenä synkän, sielua kuolettavan materialismin aikana merkitsevät muinaiset pappisvihityt oppineiden sukupolviemme mielestä samaa kuin ovelat petkuttajat, jotka virittävät taikauskon tulen ihmisten mieliin hallitakseen heitä helpommin. Tämä on skeptisismin ja tylyjen ajatusten synnyttämää perusteetonta herjausta. Kukaan ei uskonut enemmän Jumaliin – tai, niin kuin voimme kutsua niitä, henkisiin ja nyt näkymättömiin voimiin eli henkiin, [e518] ilmiöiden noumenaan – kuin he; ja he uskoivat, koska he yksinkertaisesti tiesivät. Jos heidän oli luonnon salaisuuksiin vihittyinä pakko pitää tietonsa salassa vihkimättömiltä, jotka olisivat varmasti käyttäneet sitä väärin, sellainen vaitiolo oli kieltämättä vähemmän vaarallista kuin heidän väärinkäyttäjiensä ja seuraajiensa menettely. Edelliset opettivat ainoastaan sitä, minkä he itse tiesivät hyvin. Jälkimmäiset opettaessaan, mitä he eivät tiedä, ovat tietämättömyytensä varmaksi turvapaikaksi keksineet kateellisen ja julman jumaluuden, joka kieltää ihmistä urkkimasta mysteereitään ikuisen kadotuksen uhalla. Sikäli kuin he pystyisivät siihen, sillä hänen mysteereistään voi korkeintaan vihjata avoimille korville, niitä ei voi koskaan kuvata. Katsokaa Kingin kirjasta Gnostics and their Remains ja lukekaa itse, mikä sen tekijän mukaan oli alkuperäinen liiton arkki, sillä hän sanoo:

 

On olemassa rabbiininen traditio… että molemmat sen päälle asetetut kerubit kuvattiin paritteluaktissa oleviksi mieheksi ja naiseksi, jotta ne ilmaisisivat suurenmoisen opin muodosta ja aineesta, kaikkien asioiden kahdesta prinsiipistä, olemuksesta. Kun kaldealaiset tunkeutuivat pyhäkköön ja näkivät tämän hämmästyttävän symbolin, he luonnollisesti huudahtivat: ”Tämäkö on Jumalanne, josta ylpeilette sellaisena puhtauden rakastajana!”[45]

 

Kingin mielestä tämä traditio ”vivahtaa liiaksi aleksandrialaiselta filosofialta ansaitakseen luottamusta”, mihin esitämme vastaväitteemme. Siipien muoto ja asento kummallakin kerubilla, jotka ovat arkin oikealla ja vasemmalla puolella siten, että siivet yhtyvät ”Kaikkein Pyhimmän” yli, ovat jo kyllin kuvaava tunnusmerkki puhumattakaan ”pyhästä” Jodista itse arkissa! Agathodaimonin mysteeri, josta legenda sanoo ”Minä olen Khnubis, universumin aurinko, 700”,[46] voi yksin ratkaista Jeesuksen salaisuuden, jonka ”nimen luku on 888”. Ei pyhän Pietarin avain eli kirkon dogmi, vaan narthex – vihkimyskandidaatin sauva – on kiskaistava kauan vaienneen sfinksin kynsistä. Sillä välin –

augureja, joiden on toisensa tavatessaan purtava huultaan naurunsa hillitäkseen, on ehkä enemmän meidän aikanamme kuin Sullan päivinä.

__________

[e519]

XX

 

PROMETHEUS, TITAANI

 

HÄNEN ALKUPERÄNSÄ MUINAISESSA INTIASSA

 

Eurooppalaisilla symbolien tutkijoilla ei nykyaikanamme ole pienintäkään epäilystä siitä, että Prometheus-nimellä oli muinoin mitä suurin ja mystisin merkitys. Esittäessään kertomuksen Deukalionista, jota boiotialaiset pitivät ihmisrotujen kantaisänä ja joka oli Prometheuksen poika merkittävän legendan mukaan, huomauttaa Mythologie de la Grèce Antique -kirjan tekijä:

 

Prometheus on siis jotakin enemmän kuin ihmiskunnan arkkityyppi: hän on sen synnyttäjä. Samalla tavoin kuin me näemme Hefaistoksen muodostavan ensimmäisen naisen (Pandoran) ja antavan hänelle elämän, myös Prometheus muokkaa kosteaa savea, josta hän muodostaa ruumiin ensimmäiselle ihmiselle, jolle hän tahtoo antaa sielullisen kipinän.[47] Silloin opetettiin, että Zeus käski Deukalionin vedenpaisumuksen jälkeen Prometheusta ja Athenea aikaansaamaan uuden ihmisrodun siitä mudasta, joka oli jäänyt jäljelle vedenpaisumuksesta.[48] Pausaniaksen aikana näytettiin yhä Fokiksessa mutaa, jota sankari oli käyttänyt tuohon tarkoitukseen.[49] Monessa muinaisessa muistomerkissä näkyy yhä, miten Prometheus joko yksin tai Athenen avulla muovaa ihmisruumista.[50]

 

Sama kirjailija muistuttaa maailmaa toisesta yhtä mystisestä henkilöhahmosta, joka on yleensä vähemmän tunnettu kuin Prometheus, mutta jonka legenda tarjoaa huomattavia yhtäläisyyksiä tuota titaania koskevan tarun kanssa. Tämä toinen kantaisä ja synnyttäjä on Foroneus, sankari muinaisessa Phoroneidae-nimisessä runossa, jota ei valitettavasti enää ole olemassa. Hänen legendansa on paikallistettu Argolikseen, missä hänen alttarillaan pidettiin vireillä ikuista tulta muistona siitä, että hän oli tuonut tulen maan päälle.[51] Ihmiskunnan hyväntekijänä hän oli Prometheuksen tavoin tehnyt ihmiset osallisiksi kaikista maallisista siunauksista. Platon[52] ja Clemens Aleksandrialainen[53] sanovat, että Foroneus oli ensimmäinen ihminen eli ”kuolevaisten isä”. Hänen sukutaulunsa, jonka mukaan Inakhos-joki oli hänen isänsä, muistuttaa Prometheuksen sukutaulua, jonka mukaan tämä titaani oli Klymene-nimisen okeanidin poika. Mutta Foroneuksen äiti oli nymfi Melia – merkittävä syntyperä, joka erottaa hänet Prometheuksesta.[54]

Decharme arvelee, että Melia on sen saarnipuun personointi, josta [e520] Hesiodoksen mukaan polveutuu pronssikauden ihmissuku[55] ja joka kreikkalaisilla on taivaallinen puu, yhteinen jokaiselle arjalaiselle mytologialle. Tämä saarni on skandinaavisen mytologian Yggdrasill, jota nornat pirskottavat päivittäin Urd-lähteen vedellä, ettei se kuihtuisi. Se pysyy vihreänä kultakauden viimeisiin päiviin asti. Silloin nornat – nuo kolme sisarta, joista yksi katselee menneisyyteen, toinen nykyisyyteen ja kolmas tulevaisuuteen – tekevät tiettäväksi kohtalon (karman, orlogin) päätöksen, mutta ihmiset ovat tietoisia ainoastaan nykyisyydestä.

 

[Mutta kun] Gullveig (kultamalmi) tulee, tuo häikäisevä noita… joka kolmasti tuleen heitettynä nousee joka kerta entistä kauniimpana ja täyttää jumalien ja ihmisten sielut sammumattomalla kaipauksella, silloin nornat… ilmestyvät, ja lapsuuden unelmien autuas rauha katoaa, ja synti tulee mukanaan kaikki pahat seuraukset [ja KARMA].[56]

 

Tuo kolmasti puhdistettu Jumala on – manas, tietoinen sielu.

Kreikkalaisilla ”saarnipuu” edusti samaa ajatusta. Sen rehevä oksisto on tähtitaivas, täynnä kultaista valoa päivisin ja tähtien peittämä öisin – Melian ja Yggdrasillin hedelmiä, jonka suojaavassa varjossa ihmiskunta eli kultakauden aikana ilman himoa ja pelkoa. ”Tuon puun hedelmä eli palava oksa oli salama,” arvelee Decharme.

Ja tässä astuu esiin aikakauden murhaava materialismi, tuo omituinen pyörre nykyaikaisessa mielessä, joka pohjoismyrskyn tavoin taivuttaa kaiken tieltään ja jähmettää intuition suomatta sille mitään sijaa nykyajan aineellisissa pohdiskeluissa. Kun Mythologie de la Grèce Antique -kirjan oppinut tekijä ei näe Prometheuksessa muuta kuin hankaamalla saadun tulen, niin tuossa ”hedelmässä” hän havaitsee hiukan enemmän kuin viittauksen maalliseen tuleen ja sen keksimiseen. Se ei ole enää tulta, joka on saatu salaman sytyttäessä jonkin helposti palavan aineen ja siten paljastaessa sen arvokkaat hyödyt paleoliittisille ihmisille – vaan jotakin mystisempää tällä kertaa, vaikka vielä yhtä maallista.

 

Jumalallinen lintu, jolla on pesä taivaallisen saarnipuun oksilla, varasti tuon oksan (eli hedelmän) ja vei sen nokassaan maan päälle. Nyt kuitenkin kreikkalainen sana M@DT<,bH [Foroneus] on aivan sama kuin sanskritin sana bhuranyu (”nopea”), joka ominaisuus on annettu Agnille jumalallisen kipinän kantajana. Foroneus, Melian eli taivaallisen saarnin poika, vastaa siis todennäköisesti paljon vanhempaa käsitystä kuin se, mikä muutti (vanhojen arjalaisten hindujen) pramânthan kreikkalaiseksi Prometheukseksi. Foroneus on [e521] (olennoitu) lintu, joka tuo taivaallisen salaman maan päälle. Ne traditiot, jotka kertovat pronssikauden rodun syntymästä ja alkuperästä ja ne jotka tekevät Foroneuksesta argoslaisten isän, todistavat meille, että tuo ukonnuoli (eli salama) oli, kuten Hefaistos- eli Prometheus-legendassa, ihmisrodun alku.[57]

 

Tämä ei vielä tarjoa meille muuta kuin symbolien ja allegorian ulkonaisen merkityksen. Nykyisin oletetaan, että Prometheuksen nimi on ratkaistu, eivätkä nykyiset mytologit ja orientalistit näe siinä enää sitä, mitä heidän isänsä näkivät koko klassisen muinaisuuden tukemana. He huomaavat siinä ainoastaan jotakin ajanhengelle paljon ominaisempaa, nimittäin fallisen elementin. Mutta Foroneuksen samoin kuin Prometheuksen nimellä ei ole ainoastaan yksi tai edes kaksi merkitystä vaan sarja esoteerisia merkityksiä. Molemmat tarkoittavat seitsemää taivaallista tulta; Agni Abhimaninia, hänen kolmea poikaansa ja heidän neljääkymmentä viittä poikaansa, jotka kaikki yhdessä muodostavat neljäkymmentäyhdeksän tulta. Tarkoittavatko kaikki nämä luvut ainoastaan tulen maallista laatua ja sukupuolihimon hehkua? Eikö hindulais-arjalainen mieli ole koskaan kohonnut tuollaisten puhtaasti aistillisten käsitysten yläpuolelle, tuo mieli, jonka prof. Max Müller sanoo olevan henkisin ja mystisyyteen taipuvaisin koko maan päällä? Pelkästään noiden tulien määrän pitäisi johdattaa aavistamaan, mikä on totuus.

Meille kerrotaan, että tällä rationaalisen ajattelun aikakaudella ei Prometheus-nimeä saa enää selittää samoin kuin kreikkalaiset selittivät. Nämä viimeksi mainitut ilmeisesti ”johtaen sanan AD@:02,bH [Prometheus] väärin verbistä BD@:"<2V<,4< [Promanthanein] näkivät hänessä ’ennalta näkevän’ ihmisen tyypin, jolle sopusuhtaisuuden vuoksi annettiin veli – Epimetheus eli ’se joka harkitsee jälkeenpäin’”.[58] Mutta orientalistit ovat nyt päättäneet toisin. He tietävät noiden kahden nimen todellisen merkityksen paremmin kuin ne, jotka ovat keksineet ne!

Legenda perustuu universaalisesti tärkeään tapahtumaan. Se on tehty ”jonkin suuren tapahtuman muistoksi, jonka on täytynyt vaikuttaa voimakkaasti sen ensimmäisten todistajien mielikuvitukseen, eikä sen muisto ole sittemmin häipynyt koskaan yleisestä muistista”.[59] Mikä se on? Pankaamme syrjään kaikki runolliset kuvitelmat, kaikki nuo unelmat kulta-ajasta – vakuuttelevat nykyiset oppineet – ja ajatelkaamme karkean realistisesti ihmiskunnan ensimmäistä surkeaa tilaa, josta Lucretius on hahmotellut Aiskhyloksen pohjalta niin elävän kuvan, jonka tiede on nyt täysin vahvistanut. Silloin voimme näet paremmin ymmärtää, että uusi elämä todella alkoi sinä päivänä, jolloin ihminen näki ensimmäisen kipinän syttyvän kahden puupalasen hankaamisesta vastakkain tai singahtavan esiin piikivestä. Kuinka ihmiset eivät olisi tunteneet kiitollisuutta tuota mystistä ja ihmeellistä olemusta kohtaan, jonka he tahtoessaan voivat sitten synnyttää uudelleen ja joka kerran syntyneenä kasvoi ja levisi kehittyen tavattomalla voimalla!

 

Tämä maallinen tuli, [e522] eikö se ollut sama kuin se minkä he saivat ylhäältä tai se toinen, joka pelotti heitä ukonnuolessa? Eikö se saanut alkunsa samasta lähteestä? Ja jos sen alku oli taivaassa, eikö se ollut jonakin päivänä tuotu maan päälle? Ja siinä tapauksessa, kuka oli tuo mahtava olento, hyväntekijä, jumala tai ihminen, joka oli saanut sen valtaansa? Tällaisia kysymyksiä heräsi arjalaisten mielissä heidän olemassaolonsa varhaisaikoina ja ne saivat vastauksensa Prometheus-myytistä.[60]

 

Okkulttisen tieteen filosofia näkee kaksi heikkoa kohtaa edellä olevissa pohdiskeluissa ja osoittaa ne. Tuo Aiskhyloksen ja Prometheuksen esittämä ihmiskunnan surkea tila ei ollut yhtään kurjempi silloin, arjalaisten varhaisaikoina, kuin se on nykyään. Tuo ”tila” rajoittui raakalaisheimoihin. Nykyiset villit eivät ole tippaakaan onnellisempia tai onnettomampia kuin heidän esi-isänsä miljoona vuotta sitten.

Tieteellisesti tunnustettu tosiasia on, että jokien pohjista ja luolista on löydetty ”alkeellisia välineitä, jotka muistuttavat täysin nykyisten villien käyttämiä työkaluja” ja jotka ”näyttävät kuuluvan kaukaisimpaan muinaisuuteen”. Tuo yhdennäköisyys on niin suuri, että kuten A Modern Zoroastrian -kirjan tekijä sanoo:

 

Jos siirtomaanäyttelyn kokoelma Etelä-Afrikan bushmannien käyttämiä kivikirveitä ja nuolenkärkiä asetettaisiin sen British Museumissa sijaitsevan kokoelman viereen, johon kuuluu samanlaisia Kentin tai Dordognen luolista löydettyjä esineitä, kukaan muu kuin asiantuntija ei voisi erottaa niitä toisistaan.[61]

 

Ja jos nykyisin, meidän korkeakulttuurimme aikakaudella on bushmanneja, jotka eivät ole älyllisesti korkeammalla kuin se ihmisrotu, joka asui Devonshiressä ja Etelä-Ranskassa paleoliittisella kaudella, miksi viimeksi mainitut ihmiset eivät olisi voineet elää samanaikaisesti toisten rotujen kanssa, jotka olivat yhtä sivistyneitä aikanaan kuin me olemme nykyisin? Ihmiskunnan tietomäärä lisääntyy päivittäin, ”mutta älylliset kyvyt eivät kasva sen mukana”, mikä nähdään, kun verrataan jonkun Eukleideen, Pythagoraan, Paninin, Kapilan, Platonin ja Sokrateen ymmärrystä, vaikkakaan ei aineellista tietoa, jonkun Newtonin, Kantin ja nykyajan Huxleyn ja Haeckelin ymmärrykseen. Kun tri Pfaff vertaa tuloksia, joihin tri J. Barnard Davis, kallontutkija,[62] on tullut pääkallon sisäisen laajuuden suhteen – olettaen, että tuo tilavuus on mittapuuna älyllisten kykyjen arvioinnissa – hän toteaa, että tilavuus ranskalaisilla (jotka ovat varmasti ihmiskunnan eturivissä) on 88,4 kuutiotuumaa ja siis ”huomattavasti pienempi kuin polynesialaisilla yleensä, joiden kallo, vieläpä alimman kehitysasteen papualaisilla ja alfuroilla on kooltaan 89 ja 89,7 kuutiotuumaa”. Tämä todistaa, että älylliset kyvyt johtuvat aivojen laadusta eivätkä niiden koosta. [e523] Kun kallon keskiarvoindeksin on nyt todistettu olevan ”luonteenomaisimpia tuntomerkkejä eri rotujen välillä”, seuraava vertailu on paljon puhuva: ”Leveysindeksi skandinavialaisilla (on) 75, englantilaisilla 76, holsteinilaisilla 77, Bresgaussa 80, Schillerin kallon leveysindeksi on jopa 82…samoin maduralainen 82!” Lopuksi vanhimpien tunnettujen kallojen vertailu eurooppalaisten kalloihin paljastaa seuraavan hämmästyttävän tosiseikan, että ”useimmat näistä vanhoista kivikauden kalloista ovat pikemmin yli kuin alle nykyisin elävien ihmisten aivojen keskiarvon”. Jos lasketaan useimpien kallojen korkeuden, leveyden ja pituuden keskiarvo, saadaan seuraavat luvut:

 

1. Vanhat pohjoismaalaiset kallot kivikaudelta               18 877 tuumaa

2. 48 englantilaisen kallon keskimitta samalta kaudelta  18 858 ”

3.  7 walesilaisen kallon keskimitta samalta kaudelta      18 649 ”

4. 36 ranskalaisen kallon keskimitta kivikaudelta            18 220 ”

 

Nykyisin elävien eurooppalaisten kallojen keskimitta on 18 579 tuumaa, hottentottien 17 795 tuumaa!

Nämä luvut osoittavat selvästi, ”että tuntemiemme vanhimpien kansojen aivojen suuruuden perusteella emme voi sijoittaa niitä maapallon nykyisin eläviä asukkaita alemmalle asteelle”.[63] Sitä paitsi ne osoittavat, miten ”puuttuva rengas” on tyhjää ilmaa. Näistä kuitenkin enemmän toiste, nyt meidän on palattava pääaiheeseemme.

Rotu, jonka Zeus [Jupiter] niin innokkaasti halusi ”hävittää luodakseen uuden sen tilalle”, kärsi mentaalista puutetta, ei fyysistä. Ensimmäinen lahja, jonka Prometheus antoi kuolevaisille, kuten hän kertoo ”kuorolle”, oli se, että hän esti heitä ”näkemästä ennalta kuolemaa”; hän ”pelasti kuolevan rodun vajoamasta kirottuna alas Haadeksen pimeyteen”; ja vasta sitten hän ”lisäksi” antoi heille tulen.[64] Tämä osoittaa selvästi, että Prometheus-myytillä on joka tapauksessa kaksinainen luonne, elleivät orientalistit tahdo hyväksyä okkultismin opettamien seitsemän avaimen olemassaoloa. Tämä tarkoittaa ihmisen henkisen käsityskyvyn ensimmäistä heräämistä, ei sitä, kuinka hän ensimmäisen kerran näki eli keksi tulen. Sillä tulta ei koskaan ”keksitty”, vaan se on ollut maan päällä alusta alkaen. Se oli varhaisimpien aikakausien tulivuorten toiminnassa, sillä tulivuorten purkaukset olivat noina aikoina yhtä tavallisia ja jatkuvia kuin sumu on nyt Englannissa. Ja jos meille kerrotaan, että ihminen ilmestyi maan päälle niin myöhään, että lähes kaikki tulivuoret muutamin poikkeuksin olivat jo sammuneet ja että geologiset mullistukset olivat väistyneet rauhallisempien olosuhteiden tieltä, me vastaamme: Antakaa uuden ihmisrodun – olipa se kehittynyt enkelistä tai gorillasta – nyt ilmestyä johonkin ennen asumattomalle [e524] maapallon kolkalle, lukuun ottamatta ehkä Saharaa, niin tuhat yhtä vastaan, tuo rotu ei olisi vuotta, kahta vanhempi ennen kuin se olisi keksinyt tulen nähdessään salaman sytyttävän palamaan ruohon tai jotakin muuta. Tuo olettamus, että primitiivinen ihminen eli maan päällä aikakausia ennen kuin hän tutustui tuleen, on surkean epäjohdonmukainen. Mutta vanha Aiskhylos oli vihitty ja tiesi hyvin mistä puhui.[65]

Ei kukaan okkultisti, joka on perehtynyt symboleihin ja siihen tosiasiaan, että viisaus on tullut meille Idästä, kiellä edes hetkeksikään, että Prometheus-myytti on saapunut Eurooppaan Âryâvartasta. Eikä hän todennäköisesti myöskään kiellä sitä, että Prometheus eräässä mielessä edustaa hankaamalla saatua tulta. Sen vuoksi hän ihailee F. Baudryn tarkkanäköisyyttä, kun tämä esittää artikkelissaan ”Les Mythes du feu et du breuvage céleste”[66] Prometheuksen erään puolen ja hänen intialaisen alkuperänsä. Hän esittää lukijalle tulen oletetun alkeellisen sytytystavan, joka on yhä vielä käytössä Intiassa uhritulta sytytettäessä. Hän sanoo näin:

 

Tämä menettely, niin kuin se selitetään perusteellisesti vedalaisissa sûtroissa, on siinä, että puutikkua kierretään nopeasti lovessa, joka on koverrettu keskelle puupalasta. Hankaus aikaansaa kovan kuumuuden ja sytyttää lopulta keskenään kosketuksissa olevat puuosat. Tikun liike ei ole jatkuvaa pyörimistä, vaan sarja liikkeitä vastakkaisiin suuntiin kun käytetään avuksi tikun keskelle kiinnitettyä nuoraa: sytyttäjä pitää nuoran päitä kummassakin kädessään ja vetää niitä vuoroin….. Koko menettelyä kuvataan sanskritissa verbillä manth, manthana, joka merkitsee ”hangata, panna liikkeelle, ravistaa ja saada aikaan hankaamisen avulla” ja jota käytetään erityisesti pyörivästä hankaamisesta, kuten käy ilmi sen sananjohdosta mandala, joka tarkoittaa piiriä…. Tulen aikaansaamiseen käytetyillä puukappaleilla on kummallakin oma nimensä sanskritissa. Kierrettävää tikkua sanotaan pramanthaksi; syvennystä jossa kiertäminen tapahtuu araniksi ja aranîksi; ja ”kaksi aranîa” tarkoittaa koko välinettä.[67]

 

Vielä on katsottava, mitä bramiinit sanovat tästä. Mutta olettaen, että Prometheus on eräässä myyttinsä merkityksessä käsitetty tulen [e525] aikaansaajaksi pramanthan avulla tai eläväksi ja jumalalliseksi pramanthaksi, tarkoittaako se, että nykyajan symbolisteilla ei ole tuolle myytille muuta merkitystä kuin fallinen? Decharme näyttää joka tapauksessa aavistavan suoraan totuuden. Sillä tietämättään hän vahvistaa huomautuksessaan kaiken, mitä okkulttiset tieteet opettavat mânasa-devoista, jotka ovat lahjoittaneet ihmiselle tuon kuolemattoman sielunsa tietoisuuden, joka estää häntä ”näkemästä ennalta kuolemaa” ja saa hänet tuntemaan olevansa kuolematon.[68] ”Kuinka Prometheus sai tuon [jumalallisen] kipinän?” hän kysyy. ”Koska tulen asuinpaikka on taivas, hänen on täytynyt mennä sinne noutamaan sitä, ennen kuin hän saattoi tuoda sen alas ihmisille, ja voidakseen lähestyä jumalia hänen itsensä on täytynyt olla jumala.”[69] Kreikkalaisten mielestä hän oli jumalallista sukua, hindujen mielestä deva. Tästä syystä ”hän kreikkalaisilla oli Iapetos-titaanin poika”.[70]

 

Mutta taivaallinen tuli kuului alussa ainoastaan jumalille. Se oli aarre, jonka he pidättivät itselleen…jota he mustasukkaisina vartioivat… ”Iape-toksen jalo poika”, sanoo Hesiodos, ”huijasi häntä [Zeusta] ja piilotti tulen ruokokasvin varteen”[71]… Näin siis Prometheuksen lahja oli valloitettu taivaasta. Mutta kreikkalaisten käsityksen mukaan [joka on sama kuin okkultistien] tämä Zeukselta anastettu aarre, tämä ihmisen kajoaminen jumalten omaisuuteen oli sovitettava uhrilla… Prometheus kuului sitä paitsi niiden titaanien sukuun, jotka olivat kapinoineet[72] jumalia vastaan ja jotka Olympoksen herra oli syössyt alas Tartarokseen, ja niiden tavoin hän on pahan henki, joka on tuomittu julmaan kärsimykseen.[73]

 

Melkein pöyristyttävältä vaikuttaa seuraavissa selityksissä se yksipuolisuus, jolla tätä myyteistä suurinta on käsitelty. Intuitiivisinkaan nykyajan kirjailijoista ei voi tai tahdo kohota käsityksissään maan ja kosmisten ilmiöiden tason yläpuolelle. Myönnetään kyllä, että tämän myytin moraalisella aatteella, niin kuin se on esitetty Hesiodoksen Theogoniassa, on määrätty osa alkuperäisessä kreikkalaisessa ajatuksessa. Titaani on enemmän kuin taivaallisen tulen ryöstäjä. Hän on ihmiskunnan edustaja – aktiivisen, ahkeran, älykkään mutta samalla kunnianhimoisen ihmiskunnan, joka pyrkii tasavertaiseksi jumalallisten voimien kanssa. Sen vuoksi ihmiskuntaa rangaistaan Prometheuksen henkilössä, mutta näin on ainoastaan kreikkalaisilla. Heille Prometheus ei ole [e526] rikollinen muuten kuin jumalten silmissä. Suhteessaan maahan hän päinvastoin on itse jumala, sen ihmiskunnan ystävä (N48V<2DTB@H [Filanthropos]), jonka hän on kohottanut sivistykseen ja vihkinyt kaikkien taiteiden tuntemukseen – käsitys, jonka runollisin tulkitsija on Aiskhylos. Mutta mitä Prometheus on kaikille muille kansoille? Langennut enkelikö vai Saatana, kuten kirkko väittää? Ei suinkaan. Hän kuvaa yksinkertaisesti salaman tuhoavia ja pelottavia vaikutuksia. Hän on ”paha tuli” (mal feu) ja jumalallisen miehisen lisääntymiselimen symboli. ”Yksinkertaisessa merkityksessään tämä myytti, jota olemme koettaneet selittää, on siis pelkästään tulen [kosminen] henki.”[74] Ja edellinen (fallinen) ajatus oli ennen kaikkea arjalainen, jos uskomme Adalbert Kuhnia[75] ja F. Baudrya. Sillä:

 

Koska ihmisen käyttämä tuli oli tulos pramanthan toiminnasta aranîssa, arjalaisten on täytynyt antaa [?] sama alkuperä taivaalliselle tulelle ja heidän on täytynyt[76] kuvitella [?], että jumala varustettuna paramanthalla tai jumalallisella paramanthalla aikaansai valtavan hankauksen pilvien sylissä, mikä synnytti salamoinnin ja ukonnuolet…. Tätä ajatusta tukee se tosiasia, että Plutarkhoksen todistuksen mukaan[77] stoalaiset ajattelivat, että ukkonen oli seuraus myrskypilvien taistelusta, ja salama oli hankauksen synnyttämä tulipalo. Aristoteleen mielestä salama aiheutui ainoastaan toisiaan vastaan törmäävistä pilvistä. Mutta tuo teoriahan oli tieteellinen selitys tulen synnystä hankauksen avulla… Kaikki johtaa meidät olettamaan, että varhaisimmasta muinaisuudesta asti ja ennen arjalaisten hajaantumista uskottiin, että pramantha sytytti tulen myrskypilvissä yhtä hyvin kuin araneissa [aranî].[78]

 

Näin olettamuksista ja tyhjistä hypoteeseista tehdään havaittuja totuuksia. Raamatun kuolleen kirjaimen puolustajat eivät voisi koskaan tehokkaammin auttaa käännytyskirjoitelmien kirjoittajia kuin materialistiset symbolien tutkijat pitäessään itsestään selvänä, että muinaiset arjalaiset eivät perustaneet uskonnollisia käsityksiään korkeamman kuin fysiologisen ajatuksen pohjalle.

Mutta asia ei ole näin, ja vedalaisen filosofian henki jo sotii sellaista tulkintaa vastaan. Sillä jos, kuten itse Decharme tunnustaa, ”tämä ajatus tulen luovasta voimasta selitetään siten, että muinaiset ihmiset vertasivat ihmissielua taivaalliseen kipinään”, kuten näkyy Vedoissa usein käytetystä kuvakielestä aranîsta puhuttaessa, niin siihen sisältyi jotakin korkeampaa kuin vain karkea sukupuolinen käsitys. Esimerkkinä lainaamme Vedan hymniä Agnille: ”Tässä on pramantha, synnyttäjä on valmis. Tuokaa rodun valtiatar (naisellinen aranî). Synnyttäkäämme Agni hankaamalla [e527] ikivanhan tavan mukaan” – mikä ei merkitse pahempaa kuin abstraktisen aatteen ilmaisemista kuolevaisten kielellä. ”Naisellinen arani”, rodun valtiatar, on Aditi, jumalien äiti eli Shekhinah, ikuinen valo – hengen maailmassa, ”suuri syvyys” ja KAAOS eli alkusubstanssi ensimmäisessä vaiheessaan TUNTEMATTOMAN jälkeen, ilmenneessä Kosmoksessa. Jos aikakausia myöhemmin sama nimitys annetaan Devakîlle, Krishnan eli ruumiillistuvan LOGOKSEN äidille, ja jos tällä symbolilla voidaan otaksua eksoteeristen uskontojen asteittaisesta ja vastustamattomasta leviämisestä johtuen olevan sukupuolinen merkitys, tämä ei millään tavoin turmele kuvan alkuperäistä puhtautta. Subjektiivisesta oli tullut objektiivinen, henki oli langennut aineeseen. Henki-substanssin universaalista kosmisesta polariteetista oli inhimillisessä ajatuksessa tullut mystinen, mutta silti sukupuolinen hengen ja aineen yhtyminen, ja se oli siten saanut antropomorfisen värityksen, jota sillä ei ollenkaan ollut alussa. Vedojen ja purânoiden välillä on kuilu, jonka napoja ne ovat, samoin kuin seitsemäs (âtminen) ja ensimmäinen eli alin prinsiippi (fyysinen ruumis) ihmisen seitsenjaotuksessa. Alkuperäinen, puhtaasti henkinen kieli Vedoissa, jotka on laadittu kymmeniä tuhansia vuosia aikaisemmin kuin purânat, sai puhtaasti inhimillisen ilmaisunsa kuvatessaan tapahtumia, jotka sattuivat 5 000 vuotta sitten Krishnan kuolinpäivänä (mistä kali-yuga eli musta kausi alkoi ihmiskunnalle).

Kuten Aditia kutsutaan Surâranîksi (surojen eli jumalien kohtu eli ”äiti”), samoin Kuntîa, pândavojen äitiä, kutsutaan Mahâbhâratassa Pândavâraniksi[79] – joka nimitys on fysiologisoitu. Mutta Devakî, roomalaiskatolisen madonnan esikuva, on myöhempi antropomorfoitu muoto Aditista. Viimeksi mainittu on seitsemän pojan (varhaisvedalaisten aikojen kuusi ja seitsemän âdityaa) jumalataräiti, ”devamâtri”. Krishnan äidillä, Devakîlla, on kuusi sikiötä, jotka Jagaddhâtrî (maailman imettäjä) on välittänyt hänen kohtuunsa, ja seitsemäs (Krishna, logos) lasketaan Rohinîn kohtuun. Marialla, Jeesuksen äidillä, on Matteuksen evankeliumin mukaan[80] seitsemän lasta, viisi poikaa ja kaksi tytärtä (sukupuoli muutettu myöhemmin). Kellään roomalaiskatolisen neitsyen palvojalla ei voisi olla mitään sitä vastaan, että hänen kunniakseen luettaisiin jumalien Devakîlle osoittama rukous. Päätelköön lukija:

 

Sinä olet se ääretön ja hieno prakriti [olemus], joka muinoin kantoi kohdussaan Brahmâa… Sinä, ikuinen olevainen, joka perusaineessasi sisällät kaikkien luotujen olemuksen, sinä olit sama kuin luominen. Sinä olit kolmimuotoisen uhrin synnyttäjä ja tulit kaiken siemeneksi. Sinä olet uhri, josta lähtee kaikki hedelmä. Sinä olet aranî, jonka hankaaminen synnyttää tulen.[81] Aditina sinä olet jumalien äiti…. Sinä olet Jyotsnâ [aamunkoitto],[82] [e528] josta syntyy päivä. Sinä olet Samnati [nöyryys, Dakshan tytär], (todellisen) viisauden äiti. Sinä olet Nîti, järjestyksen [Naya] synnyttäjä. Sinä olet häveliäisyys, joka synnyttää kiintymyksen [prashraya eli vinaya]. Sinä olet halu, josta syntyy rakkaus…. Sinä olet järki, tiedon (avabodha) äiti, kärsivällisyys (dhriti), mielenlujuuden (dhairya) synnyttäjä….[83]

 

Näin siis aranîn osoitetaan olevan sama kuin roomalaiskatolinen ”valittu astia”. Sen alkuperäinen merkitys oli kuitenkin metafyysinen. Ei mikään epäpuhdas ajatus sivunnut näitä muinaisen mielen käsityksiä. Jopa Zoharissa – jonka symboliikka on verrattomasti vähemmän metafyysinen kuin muiden vertauskuvallisten järjestelmien – ajatus on abstraktio eikä mitään muuta. Kun siis Zoharissa sanotaan: ”Kaikki se, mikä on olemassa, kaikki se, minkä Ikiaikainen on muodostanut, minkä nimi on pyhä, voi olla olemassa ainoastaan miehisen ja naisellisen (prinsiipin) kautta”,[84] se ei merkitse muuta kuin tätä: ”Elämän jumalallinen henki yhtyy aina aineeseen.” Jumaluuden TAHTO on toimiva. Tämä ajatus on puhtaasti schopenhauerilainen. ”…Kun Attiqa qaddisha, Ikiaikainen, kaikista salatuista salatuin, tahtoi järjestää kaiken, se muodosti kaiken miehisen ja naisellisen kaltaiseksi…. Tämä viisaus käsittää kaiken ilmetessään….”[85] Tästä syystä sanotaan, että Hokhma (miehinen viisaus) ja Bina (naisellinen tietoisuus eli järki) ovat luoneet kaiken keskenään – aktiivisen ja passiivisen prinsiipin. Kuten taitavan jalokiventuntijan silmä erottaa simpukan rosoisen ja karkean kuoren alta puhtaan tahrattoman helmen, joka on kätkössä sen sisällä, ja kuten hän käsittelee kuorta vain paljastaakseen sen sisällön, samoin tosi filosofin silmä lukee purânoiden rivien välistä korkeat vedalaiset totuudet ja oikaisee muodon vedantalaisen viisauden avulla. Meidän orientalistimme eivät kuitenkaan koskaan huomaa helmeä paksun, peittävän kuoren alta ja – menettelevät sen mukaisesti.

Kaikesta mitä tässä luvussa on sanottu näkee selvästi, että Edenin käärmeen ja kristinuskon Paholaisen välillä on syvä kuilu. Ainoastaan muinaisen filosofian moukari voi murskata tämän opinkappaleen.

__________

[e529]

XXI

 

ENOIKHION – HENOK

 

Kertomus Saatana-myytin kehityksestä ei olisi täydellinen, jos jättäisimme käsittelemättä mystisen ja kosmopoliittisen Henokin luonteen, tuon nimen ollessa milloin Enos, milloin Hanok ja vihdoin kreikkalaisilla se on Enoikhion. Hänen kirjastaan varhaiskristilliset kirjailijat saivat ensimmäiset käsitykset langenneista enkeleistä.

Henokin kirjan on sanottu olevan apokryfinen. Mutta mitä on apokryfi? Sanan alkuperä osoittaa, että se on yksinkertaisesti salainen kirja, ts. sellainen, joka kuului temppelikirjaston hierofanttien ja vihittyjen pappien valvomaan osastoon, eikä sitä koskaan tarkoitettu maallikoille. Apokryfinen tulee verbistä krypto, 6DbBJT, ”salata”. Enoikhionia (NÄKIJÄN kirjaa) säilytettiin iät ja ajat pyhien teosten ja ”kirjeiden kaupungissa” – muinaisessa Kirjat-Seferissä, myöhemmin nimeltään Debir.[86]

Jotkut aiheesta kiinnostuneet kirjailijat – varsinkin vapaamuurarit – ovat yrittäneet samastaa Henokin Memfiksen Thothiin, kreikkalaiseen Hermekseen ja jopa roomalaiseen Mercuriukseen. Yksilöinä nämä kaikki eroavat toisistaan. Professionaalisesti – jos tätä sanaa voi käyttää, kun sen merkitys on nyt niin rajoittunut – he kaikki erikseen ja yhdessä kuuluvat samaan pyhien kirjoittajien luokkaan, okkulttisen ja muinaisen viisauden opettajiin ja muistiinpanijoihin. Niillä, joista Koraanissa[87] käytetään yhteisesti nimitystä Idris eli ”oppineet” (vihityt), oli Egyptissä nimi ”Thoth”, taiteiden, tieteiden, kirjoitustaidon eli kirjainten, musiikin ja astronomian keksijä. Juutalaisten keskuudessa Idris muuttui ”Enokiksi”, joka Bar-Hebraeuksen [Abu’l-Faraj] mukaan ”oli ensimmäinen kirjoitustaidon keksijä”, kirjojen, taiteiden ja tieteiden; ensimmäinen, joka laati planeettojen etenemisestä järjestelmän. Kreikassa häntä kutsuttiin Orfeukseksi, ja näin hänen nimensä muuttui jokaisen kansan keskuudessa. Luku seitsemän, joka liittyy ja yhdistetään jokaiseen noista alkuperäisistä vihkijöistä,[88] kuten vuoden päivien luku 365 astronomisesti, kuvaa kaikkien näiden ihmisten tehtävää, luonnetta ja pyhää virkaa, mutta ei suinkaan heidän persoonallisuuttaan. Henok on seitsemäs patriarkka. Orfeus omistaa forminksin, seitsenkielisen lyyran, joka merkitsee vihkimyksen seitsenkertaista mysteeriä. Thoth, jolla on seitsensäteinen auringonkiekko päänsä päällä, matkustaa aurinkoveneessä 365 astetta ja hyppää pois päiväksi joka neljäs vuosi (karkauspäivänä). Lopulta Thoth-Lunus on [e530] seitsemän päivän eli viikon seitsemäinen jumala. Esoteerisesti ja henkisesti Enoikhion merkitsee ”näkijää, jolla on avoin silmä”.

Josefuksen kertomus Henokista, että hän oli piilottanut Merkuriuksen eli Setin patsaiden alle arvokkaat käärönsä eli kirjansa, on sama kuin kertomus Hermeksestä, ”viisauden isästä”, joka kätki viisauden kirjansa pylvään alle ja sitten löydettyään kaksi kivipylvästä löysi niihin kirjoitetun tiedon. Vaikka Josefus yritti jatkuvasti saada Israelille ansaitsematonta kunniaa ja sanoi tuon (viisaus-)tieteen kuuluvan juutalaiselle Henokille, hän kirjoittaa kuitenkin historiaa.[89] Hän osoittaa, että nuo patsaat olivat yhä olemassa hänen aikanaan. Hän kertoo meille, että Set pystytti ne, ja niin ehkä tekikin, mutta ei kuitenkaan sen niminen patriarkka, Aadamin tarunomainen poika, eikä egyptiläinen viisauden jumala – Tet, Seteh, Thoth, Sat (viimeksi mainittu Sat-an) eli Hermes, jotka kaikki ovat sama olento – vaan ”käärmejumalan pojat” eli ”lohikäärmeen pojat”, joka nimitys tarkoitti Egyptin ja Babylonian hierofantteja ennen vedenpaisumusta sekä näiden esi-isiä, atlantislaisia.

Sen mitä Josefus siis kertoo meille täytyy olla allegorisesti totta, lukuun ottamatta siitä tehtyä sovellusta. Hänen esityksensä mukaan nuo kaksi tunnettua patsasta olivat täynnä hiefoglyfejä, jotka tultuaan löydetyiksi kopioitiin Egyptin sisempien temppelien salaisimpiin kätköihin ja joista tuli siten sen viisauden ja poikkeuksellisen tiedon lähde. Nämä kaksi ”patsasta” ovat kuitenkin esikuvina niille kahdelle ”kivitaululle”, jotka Mooses hakkasi ”Herran” käskystä. Kun hän siis sanoo, että muinaisuuden kaikki suuret adeptit ja mystikot – kuten Orfeus, Hesiodos, Pythagoras ja Platon – ovat saaneet teologiansa noista hieroglyfeistä, hän on tavallaan sekä oikeassa että väärässä. Salainen oppi opettaa meille, että jokaisen ennen yleisesti tunnettua, mutta ei yleistä, vedenpaisumusta eläneen kansan taiteet, tieteet, teologia ja varsinkin filosofia oli tallennettu muistiin käsitemerkein neljännen Rodun alkuperäisten suullisten tietojen perusteella ja että nämä olivat sen saama perintö varhaiselta kolmannelta kantarodulta ennen allegorista lankeemusta. Tästä syystä myös egyptiläiset patsaat, taulut ja jopa vapaamuuraritarun ”valkoinen itämainen porfyyrikivi” – jotka Henok pelätessään todellisen ja arvokkaan salaisuuden katoavan piilotti ennen vedenpaisumusta maan uumeniin – olivat yksinkertaisesti enemmän tai vähemmän symbolisia ja allegorisia jäljennöksiä alkuperäisistä kertomuksista.

Henokin kirja on yksi sellainen jäljennös ja se on kaldealainen, nykyisin hyvin epätäydellinen tiivistelmä. Kuten jo sanottu, Enoikhion tarkoittaa kreikan kielessä ”sisäinen silmä” eli näkijä. Heprean kielessä masoreettisia merkkejä käyttäen se merkitsee vihkijä ja opettaja, …|1%. Se on yleisnimi, ja sen lisäksi hänen legendansa on [e531] yhteinen useille muille profeetoille, juutalaisille ja pakanallisille, joissa on tekaistuja yksityiskohtaisia muutoksia perusmuodon ollessa sama. Elia otettiin myös elävänä taivaaseen. Izdubarin [Gilgameshin] hovin kaldealaisen astrologi Hea-banin otti samoin taivaaseen Ea-jumala, joka oli hänen suojelijansa, kuten Jehova oli Elian,  (jonka nimi tarkoittaa hepreaksi ”Jumala-Jah”, ”Jumala on Jehovah”), ja vielä Elihun, jolla on sama merkitys. Tällaisella helpolla kuolemalla eli eutanasialla on esoteerinen merkitys. Se symboloi kenen tahansa adeptin kuolemaa, joka on saavuttanut sellaisen voiman ja asteen kuin myös puhtauden, että hän kuolee ainoastaan fyysisessä ruumiissaan ja yhä elää ja viettää tietoista elämää astraaliruumiissaan. Tämän teeman muunnokset ovat loputtomat, mutta salainen merkitys on aina sama. Paavalin lauseella ”ettei hän tulisi näkemään kuolemaa” – ut non videret mortem[90] – on siten esoteerinen merkitys ilman mitään yliluonnollista. Joidenkin raamatun vihjausten turmeltu tulkinta, joiden mukaan Henok, ”jonka ikä on sama kuin maailman ikä” (aurinkovuoden 365 päivää), on jakava Kristuksen ja profeetta Elian kanssa kunnian ja autuuden viimeisestä tulemisesta ja Antikristuksen tuhoamisesta, merkitsee esoteerisesti, että jotkut suuret adeptit palaavat takaisin seitsemännessä Rodussa, jolloin kaikki erehdys poistetaan ja nämä shishtat, pyhät ”valon pojat”, julistavat TOTUUDEN tuloa.

Roomalaiskatolinen kirkko ei ole aina johdonmukainen, eikä liioin varovainen. Se julistaa Henokin kirjan apokryfiseksi ja on mennyt niin pitkälle, että vaatii kardinaali Cajetanin ja kirkon muiden valontuojien kautta, että kanonisten kirjojen joukosta poistettaisiin myös Juudaksen kirje, joka apostoli inspiroituna lainaa tuosta apokryfiseksi teokseksi väitetystä Henokin kirjasta ja siten pyhittää sen. Onneksi jotkut dogmaatikot huomasivat ajoissa vaaran. Jos he olisivat hyväksyneet Cajetanin vaatimuksen, heidän olisi ollut pakko hylätä myös neljäs evankeliumi, koska Johannes lainaa sanatarkasti Henokilta ja panee Jeesuksen suuhun hänen yhden kokonaisen lauseensa![91]

Ludolph, ”etiopiankielisen kirjallisuuden isä”, joka sai tehtäväkseen tutkia useita Henokin käsikirjoituksia, jotka matkailija N. de Peiresc lahjoitti mazariinilaiseen kirjastoon, selitti, että ”abessinialaisilla ei voinut olla mitään Henokin kirjaa”! Myöhemmät tutkimukset ja löydöt ovat kuitenkin kumonneet hänen liian dogmaattisen väitteensä, kuten tiedetään. Bruce ja Ruppel löysivät ja toivat mukanaan Henokin kirjan Abessiniasta joitakin vuosia myöhemmin, ja piispa Laurence käänsi sen. Mutta Bruce halveksi sitä ja pilkkasi sen sisältöä, ja niin tekivät muutkin tiedemiehet. Hän selitti, että se on ”gnostilainen teos”, joka koski aikakautta, jolloin jättiläiset kävivät ihmisten kimppuun ja ahmivat heitä – tästä syystä se muistutti suuresti Ilmestyskirjaa. Jättiläiset! toinen iltasatu.

[e532] Tämä ei kuitenkaan ollut parhaimpien kriitikkojen mielipide. Tri D. B. von Haneberg sijoittaa Henokin kirjan Makkabealaisten kolmannen kirjan rinnalle, ensimmäiseksi niiden kirjojen luettelossa, joiden asema vastaa lähinnä kanonisia teoksia.

Todellakin, ”siinä missä tohtorit kiistävät…”

Kuten tavallisesti, he ovat kuitenkin kaikki oikeassa ja kaikki väärässä. Pitää Henokia raamatullisena henkilönä, yhtenä ainoana elävänä ihmisenä, on sama kuin hyväksyisi Aadamin ensimmäisenä ihmisenä. Henok oli yleisnimi, joka annettiin kymmenille yksilöille, jotka käyttivät sitä kaikkina aikoina ja aikakausina sekä kaikissa roduissa ja kansoissa. Tämän voi helposti päätellä siitä tosiasiasta, että muinaiset talmudistit ja midrashien opettajat eivät ole samaa mieltä Hanokhista, Jeredin pojasta. Jotkut sanovat, että Henok oli suuri pyhimys, jota Jumala rakasti ja jonka hän otti elävänä taivaaseen (ts. joka saavutti muktin eli nirvânan maan päällä, kuten Buddha teki ja muut yhä tekevät). Toiset väittävät, että hän oli noita, paha maagikko. Tämä osoittaa ainoastaan, että Henok eli sen vastine oli ilmaus - jopa myöhempien talmudistien aikoina – joka merkitsi ”näkijä”, ”adepti salaisessa viisaudessa” jne., ilmaisematta lainkaan tuon arvonimen omistajan luonnetta. Kun Josefus puhuessaan Eliasta ja Henokista huomauttaa, että ”pyhiin kirjoihin on kirjoitettu, että he [Elia ja Henok] katosivat, mutta niin ettei kukaan tiennyt heidän kuolleen”,[92] se merkitsee yksinkertaisesti, että he olivat kuolleet persoonallisina olentoina, kuten joogit kuolevat vielä nykyisin Intiassa tai jopa jotkut kristilliset munkit – maailmalle. He katoavat ihmisten näkyvistä ja kuolevat – maisella tasolla – jopa itselleen. Ilmeisen kuvaannollinen puhetapa, mutta kirjaimellisesti totta.

”Hanokh jätti tiedon vuodenaikojen laskemisesta Nooalle”, sanoo midrash Pirqe de-Rabbi Eli’ezer,[93] tarkoittaen Hanokia, kun muut tarkoittavat Hermes Trismegistosta, koska nämä kaksi ovat sama esoteerisessa merkityksessä. ”Hanok” tässä tapauksessa ja hänen ”viisautensa” kuuluvat neljännen, atlantislaisen Rodun piiriin[94] ja Nooa viidennen Rodun.[95] Tässä tapauksessa molemmat edustavat kantarotuja, nykyistä ja sitä edellistä. Toisessa merkityksessä Henok katosi, ”hän vaelsi kuuliaisena Jumalalle, sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen” [1. Moos. 5:24], allegoria, joka viittaa pyhän ja salaisen tiedon katoamiseen ihmisten keskuudesta. Sillä ”Jumala” (eli Java-Aleim – korkeat hierofantit, vihittyjen pappien kollegion johtajat[96]) otti hänet luokseen, toisin sanoen Henokit eli enoikhionit, näkijät, ja heidän tietonsa ja viisautensa suljettiin [e533] tarkkaan juutalaisten piirissä profeettojen salaisiin kollegioihin ja pakanoiden piirissä temppeleihin.

Tulkittuna ainoastaan symbolisen avaimen avulla Henok edustaa ihmisen kaksinaista luontoa – henkistä ja fyysistä. Tästä syystä hän on keskellä (Éliphas Lévin, erään salaisen teoksen mukaan, kuvaamaa) astronomista ristiä, joka on kuusikärkinen tähti, ”Adonai”. Ylemmässä kolmiossa on kotka, alemmassa kulmassa vasemmalla on härkä, oikealla leijona, kun taas härän ja leijonan välissä, niiden yläpuolella ja kotkan alapuolella on Henokin eli ihmisen kasvot.[97] Ylemmän kolmion kuvat edustavat neljää Rotua lukuun ottamatta ensimmäistä – chhâyoja eli varjoja –, ja ”ihmisen poika”, Enos eli Henok, on keskellä, koska hän on kahden (neljännen ja viidennen) Rodun välissä, sillä hän edustaa molempien salaista viisautta. Nämä ovat Hesekielin ja Ilmestyskirjan neljä eläintä. Kaksinkertainen kolmio Hunnuttomassa Isiksessä, teologia osa 2, s. 54, alempi kuvio, – hindulainen Adanari – on kuitenkin verrattomasti paras. Sillä siinä on symboloituna ainoastaan kolme (meille) historiallista rotua. Kolmatta, androgyynistä kuvaa Adanari, neljättä voimakas, mahtava leijona, ja viidettä – arjalaista – sen yhä tänä päivänä pyhin symboli, härkä (ja lehmä).

Eräs korkeasti oppinut ranskalainen, Silverstre de Sacy, löytää useita merkillisiä kohtia Henokin kirjasta, jotka hänen mukaansa ”ansaitsevat tulla mitä huolellisimmin tutkituiksi”. Esimerkiksi: ”Tekijä [Enok] laskee aurinkovuoteen kuuluvaksi 364 päivää ja näyttää tuntevan kausia, jotka kestävät kolme, viisi ja kahdeksan vuotta ja joita seuraa neljä lisäpäivää, jotka hänen järjestelmässään näyttävät olevan päiväntasauksia ja -seisauksia.” Myöhemmin hän lisää: ”Näen vain yhden mahdollisuuden välttää ne [nuo ”järjettömyydet”], nimittäin olettamuksen, että tekijä esittää jonkin mielikuvituksellisen järjestelmän, joka on saattanut olla olemassa ENNEN KUIN LUONNON JÄRJESTYS MUUTTUI YLEISEN VEDENPAISUMUKSEN AIKANA.”[98]

Aivan niin, ja salainen oppi opettaa, että tämä ”luonnon järjestys” on todella siten muuttunut, samoin maapallon ihmiskuntien vaiheet. Sillä kuten enkeli Uriel sanoo Henokille: ”Katso, olen näyttänyt sinulle kaiken, Henok, ja olen ilmaissut sinulle kaiken, niin, että voit nähdä tämän auringon ja tämän kuun, ja taivaan tähtien ruhtinaat ja kaikki ne, jotka niitä vetävät, niiden tehtävät, niiden ajat ja niiden lähdöt. Syntisten päivinä VUODET LYHENNETÄÄN… Kuu muuttaa järjestyksensä…”[99] Tuolloin, vuosia ennen suurta vedenpaisumusta, joka vei mukanaan atlantislaiset ja muutti koko maan ulkomuodon – koska ”maa [maan akseli] kallistui” –, [e534] ei luonto myöskään geologisesti, astronomisesti ja kosmisesti yleensä voinut olla sama juuri sen vuoksi, että maa kallistui. ”Ja Nooa huusi katkeralla äänellä: ’Kuule minua, kuule minua, kuule minua’; kolme kertaa. Ja hän sanoi: ’Maa on hirveässä tilassa ja huojuu ankarasti. Tuhoudunkohan minäkin sen kanssa?’”[100]

Tämä kohta näyttää muuten olevan yksi noista monista raamatun ”epä-johdonmukaisuuksista”, jos sitä luetaan sanatarkasti. Sillä tuo pelko on vähintäänkin hyvin outo miehessä, joka oli ”saanut armon Herran silmissä” ja jonka oli käsketty rakentaa arkki! Mutta tässä kunnianarvoisa patriarkka ilmaisee niin suurta pelkoa, ikään kuin hän ei olisikaan Jumalan ”ystävä”, vaan yksi noista vihaisen jumalolennon tuomitsemista jättiläisistä. Maa oli jo kallistunut ja vedenpaisumus oli enää ainoastaan ajan kysymys, eikä Nooa kuitenkaan tuntunut tietävän mitään hänelle aiotusta pelastuksesta.

Eräs ratkaisu oli tosin tehty. Luonnon- ja kehityslain mukaan maa tulisi muuttamaan rotunsa, ja neljäs Rotu tulisi häviämään tehdäkseen tilaa paremmalle. Manvantara oli saavuttanut kolmen ja puolen kierroksen käännekohtansa, ja jättiläismäinen ihmiskunta oli saavuttanut karkean aineellisuuden huipun. Tästä syystä apokalyptinen säe puhuu annetusta käskystä, että ne hävitettäisiin, ”heidän tuhonsa toteutetaan” (rodun). Sillä he tunsivat todella ”kaikki enkelien salaisuudet ja kaikki saatanoitten väkivallan teot, sekä kaikki heidän salaiset voimansa ja kaikki niiden voimat, jotka harjoittavat noituutta, ja manausvoiman, ja niiden voiman, jotka valmistavat metallipatsaita koko maassa.”[101]

Ja nyt luonnollinen kysymys. Kuka olisikaan voinut ilmoittaa apokryfiselle kirjoittajalle tästä voimakkaasta näystä (kuulukoon hän mihin aikakauteen tahansa ennen Galileita), että maa voisi joskus kallistaa akseliaan? Mistä hän oli saanut tuon astronomisen ja geologisen tietonsa, jos salainen viisaus, josta muinaiset rishit ja Pythagoras olivat juoneet, on vain mielikuvitusta, myöhempien aikojen keksintöä? Onko Henok sattunut lukemaan profeetallisesti Frederic Kleen teoksesta The Deluge [vedenpaisumus] seuraavat rivit: ”Maapallon asema aurinkoon nähden on ilmeisesti muinaisina aikoina ollut erilainen kuin nyt, ja tämän eroavuuden on täytynyt johtua maan kiertoakselin siirtymisestä.”[102]

Tämä muistuttaa egyptiläisten pappien epätieteellistä vakuutusta Herodotokselle, nimittäin että aurinko ei ole aina noussut sieltä mistä se nyt nousee ja että ekliptika on entisaikaan leikannut ekvaattorin suorassa kulmassa.[103]

Tuollaisia ”pimeitä sanontoja” on useita hajallaan purânoissa, raamatussa ja mytologiassa. Okkultistille ne paljastavat kaksi tosiasiaa: a) että muinaiset ihmiset tunsivat [e535] astronomiaa, geologiaa ja yleensä kosmografiaa yhtä hyvin ja ehkä paremmin kuin nykyajan oppineet; ja b) että maapallo käyttäytymisineen on muuttunut useammin kuin kerran siitä, miten asiat olivat alussa. Siten Ksenofanes luottaen sokeasti ”tietämättömään” uskontoonsa, joka opetti että Faethon, halutessaan oppia tuntemaan salatun totuuden, sai auringon poikkeamaan tavalliselta radaltaan – vakuuttaa jossakin, että ”aurinko kääntyi toista maata kohti”; mikä on vastine, hieman tieteellisempi vaikkei yhtä rohkea, Joosualle, joka pysähdytti kokonaan auringon kulun. Tämä voi myös selittää pohjoismaisen mytologian opin, että aurinko ennen nykyistä järjestystä nousi etelästä ja laski kylmään vyöhykkeeseen (rautametsään) idässä, jota vastoin tuo kylmävyöhyke on nyt pohjoisessa.

Lyhyesti sanottuna Henokin kirja on yhteenveto kolmannen, neljännen ja viidennen Rodun historian pääpiirteistä. Se sisältää muutamia harvoja ennustuksia maailman nykyisestä aikakaudesta, pitkän retrospektiivisen, introspektiivisen ja profeetallisen yhteenvedon universaaleista ja täysin historiallisista tapahtumista – geologisista, etnologisista, astronomisista ja psyykkisistä – ja hitusen teogoniaa vedenpaisumusta edeltävien muistitietojen mukaan. Tämän mystisen henkilön kirja mainitaan Pistis Sofiassa, jossa siitä on useita lainauksia, ja myös Zoharissa ja sen vanhimmissa midrasheissa. Origenes ja Clemens Aleksandrialainen pitivät sitä erittäin suuressa arvossa. Sen vuoksi on äärimmäisen mieletöntä ja takaperoista väittää, että se on myöhäiskristillinen väärennös, koska muun muassa Origenes, joka eli kristillisen ajanlaskun toisella vuosisadalla, mainitsee sen kuitenkin muinaisena ja arvokkaana teoksena. Tuossa vanhassa teoksessa on salainen ja pyhä nimi sekä sen voima selitetty hyvin ja selkeästi vaikka allegorisesti. Kahdeksannestatoista luvusta viidenteenkymmenenteen lukuun asti kaikki Henokin näyt esittävät vihkimyksen salaisuuksia, joista yksi on ”langenneiden enkelien” palava laakso.

Kenties pyhä Augustinus oli aivan oikeassa sanoessaan, että kirkko hylkäsi HENOKIN KIRJAN kanonistaan tuon kirjan liian suuren iän vuoksi, ob nimiam antiquitatem.[104] Siinä mainituille tapahtumille ei ollut tilaa niiden 4 004 vuoden rajoissa eaa., joka aika määrättiin maailman iäksi sen ”luomisesta” laskettuna!

__________

[e536]

XXII

 

MYSTEERINIMIEN IAO JA JEHOVA SYMBOLIIKKA

JA NIIDEN SUHDE RISTIIN JA YMPYRÄÄN

 

Kun apotti Louis Constant – paremmin tunnettu Éliphas Lévinä – sanoi teoksessaan Histoire de la Magie, että ”Sefer jetsira, Zohar ja Ilmestyskirja ovat okkulttisten tieteiden mestariteoksia”, niin jos hän olisi ollut totuudenmukainen ja puolueeton, hänen olisi pitänyt lisätä ”Euroopassa”. On aivan totta, että näissä teoksissa on ”enemmän ajatusta kuin sanoja” ja että ”niiden ilmaisu on runollinen samalla kun ne lukujen suhteen ovat täsmällisiä”. Valitettavasti kuitenkin täytyy ensin oppia käytettyjen nimitysten ja symbolien todellinen sisältö ja merkitys, ennen kuin voi antaa arvoa ilmaisun runollisuudelle tai lukujen täsmällisyydelle. Mutta tätä ei voi kuitenkaan oppia niin kauan kuin ei tiedä salaisen opin perusprinsiippiä joko itämaisessa esoterismissa tai kabbalistisessa symboliikassa – avainta tai arvoa raamatun nimiin ”Jumala”, ”enkeli” ja ”patriarkka” kaikissa aspekteissaan – niiden matemaattisia tai geometrisia arvoja ja niiden suhteita ilmenneeseen luontoon.

Vaikka siis toisaalta Zoharin ”ajatusten syvyys ja kuvien suuri selkeys hämmästyttää [mystikkoa]”, toisaalta se johtaa tutkijan harhaan ilmauksillaan, joita se käyttää AIN SOFISTA ja Jehovasta, huolimatta vakuutuksesta, että ”kirja on varovainen selittäessään, että ihmismuoto, johon se verhoaa Jumalan, on vain sanakuva ja että Jumalaa ei pitäisi ilmaista millään sanalla tai muodolla”. Tiedetään hyvin, että Origenes, Clemens ja rabbit tunnustivat kabbalan ja raamatun olevan verhottuja ja salaisia kirjoja, mutta harvat tietävät, että kabbalististen teosten esoterismi niiden nykyisessä uudistetussa muodossa on ainoastaan toinen ja vielä taitavampi verho, joka on heitetty noiden salaisten teosten alkuperäisen symboliikan ylle.

Ajatus kuvata salattua jumaluutta ympyrän kehällä ja luovaa voimaa (miehistä ja naisellista eli androgyynistä SANAA) halkaisijalla on yksi vanhimmista symboleista. Tähän aatteeseen perustuu jokainen suuri kosmogonia. Tuo symboli oli vanhoilla arjalaisilla, egyptiläisillä ja kaldealaisilla täydellinen, sillä siihen sisältyi käsitys ikuisesta ja järkkymättömästä jumalallisesta ajatuksesta ehdottomuudessaan, erotettuna kokonaan (niin kutsutun) luomisen alkuvaiheesta. [e537] Se käsittää psykologisen ja jopa henkisen kehityksen sekä sen mekaanisen toiminnan eli kosmogonisen rakentamisen. Heprealaisilla taas, vaikka edellä mainittu aate on selvästi löydettävissä Zoharista ja Sefer jetsirasta – tai siitä mitä viimeksi mainitusta on jäljellä – se, mikä myöhemmin on saanut muodon varsinaisessa Pentateukissa ja varsinkin Genesiksessä, on ainoastaan toisasteinen vaihe, nimittäin luomisen tai oikeammin rakentamisen mekaaninen laki, kun taas teogoniaa on tuskin lainkaan hahmoteltu.

Ainoastaan Genesiksen kuudessa ensimmäisessä luvussa, hylätyssä Henokin kirjassa ja väärin ymmärretyssä ja tulkitussa Jobin kirjassa on enää tosi kaikuja ikivanhasta opista. Sen avain on hukkunut jopa meidän aikamme oppineimmilta rabbeilta, joiden esi-isät varhaiskeskiajalla pitivät kansallisessa eristyneisyydessään ja ylpeydessään ja varsinkin syvässä vihassaan kristinuskoa kohtaan parempana heittää tuo avain unohduksen syvään mereen kuin jakaa tietonsa säälimättömien ja julmien vainoajiensa kanssa. Jehova oli heidän heimo-omaisuuttaan, erottamaton Mooseksen laista ja sopimaton esittämään mitään osaa sen ulkopuolella. ”Abrahamin ja Jaakobin herra jumala” väkivaltaisesti repäistynä irti alkuperäisistä kehyksistään, jotka sille sopivat ja joihin se sopi, oli vaikeasti ahdettavissa uuteen kristilliseen kaanoniin vaurioitta. Juudealaiset heikompina eivät voineet estää pyhäinhäväistystä, mutta he säilyttivät salaisuuden adam kadmoninsa eli miehis-naisellisen Jehovan alkuperästä, ja uusi liitonmaja osoittautui täydelleen huonosti sopivaksi vanhalle jumalalle. Heidän puolestaan oli todellakin kostettu!

Väite, että Jehova oli juutalaisten heimojumala eikä mikään korkeampi, tullaan kieltämään kuten paljon muutakin. Mutta teologit eivät siinä tapauksessa pysty selittämään meille niitä Deuteronomiumin jakeita, joissa sanotaan selvästi: ”Kun Korkein [ei ”Herra” eikä liioin ”Jehova”] jakoi perinnöt kansoille, kun hän erotteli Aadamin pojat, silloin hän määräsi kansojen rajat… Israelin lasten luvun mukaan… Herran [Jehovan] osuus on hänen kansansa; Jaakob on hänen perintöosansa.”[105] Tämä ratkaisee asian. Niin julkeita olivat raamattujen ja pyhien kirjoitusten nykyaikaiset kääntäjät ja niin turmeltuja ovat niiden jakeet, että jokainen kääntäjä seuraten arvoisien kirkkoisiensä jälkiä on tulkinnut ne omalla tavallaan. Edellä lainattu kohta on sanatarkka ote hyväksytystä englantilaisesta käännöksestä, mutta ranskankielisessä raamatussa[106] ”Korkein” on käännetty sanalla Souverain (hallitsija!!), ”Aadamin pojat” sanoilla ”ihmisten lapset” ja ”Herra” on muutettu ”Ikuiseksi”. Häpeämättömässä kekseliäisyydessään Ranskan protestanttinen kirkko näyttää siis voittaneen itse Englannin kirkollisuuden.

[e538] Yksi asia on kuitenkin ilmeinen: ”Herran [Jehovan] osuus” on ”hänen valittu kansansa” eikä mitään muuta, sillä Jaakob ainoastaan on hänen perintöosansa. Mitä siis muilla kansoilla, jotka kutsuvat itseään arjalaisiksi, on tekemistä tuon seemiläisen jumalolennon, Israelin heimojumalan kanssa? Astronomisesti ”Korkein” on aurinko, ja ”Herra” on yksi hänen seitsemästä planeetastaan, joko Iao, kuun henki, tai Jaldabaoth-Jehovah, Saturnuksen henki, Origeneen ja egyptiläisten gnostikkojen mukaan.[107] ”Enkeli Gabriel”, Iranin ”Herra”, valvokoon omaa kansaansa ja Mikael-Jehovah heprealaisiaan. Ne eivät ole muiden kansojen jumalia eivätkä liioin Jeesuksen. Kuten jokainen persialainen daeva on sidottu planeettaansa,[108] samoin jokaiselle hindulaiselle devalle (”Herralle”) kuuluu määrätty osansa, maailma, planeetta, kansa tai rotu. Maailmojen monikollisuus tarkoittaa jumalien monikollisuutta. Me uskomme edellisiin ja voimme tunnustaa mutta emme koskaan palvoa jälkimmäisiä.[109]

Tässä teoksessa on moneen kertaan sanottu, että jokaisella uskonnollisella ja filosofisella symbolilla oli seitsemän merkitystä, joista kukin kuuluu omalle ajatustasolleen, ts. joko puhtaasti metafyysiselle tai astronomiselle, psyykkiselle tai fysiologiselle tasolle jne. Nämä seitsemän merkitystä ja niiden sovellukset ovat erillisinä kyllin vaikeita opittaviksi, mutta niiden tulkinta ja oikea käsittäminen tulee kymmenen kertaa pulmallisemmaksi, jos mikä tahansa näistä merkityksistä hyväksytään koko symbolisen ajatuksen ainoana selityksenä, sen sijaan että ne asetettaisiin vastaavuussuhteeseen tai niiden selitettäisiin johtuvan toisistaan ja olevan yhteydessä keskenään. Annettakoon yksi tätä väitettä erinomaisesti kuvaava esimerkki. Tässä on kahden etevän kabbalistin ja oppineen kaksi eri tulkintaa samasta jakeesta.[110] Mooses rukoilee, että Herra näyttäisi hänelle ”kunniansa”. Ilmeisesti tätä kohtaa ei tarvitse ottaa pelkän kuolleen kirjaimen mukaisesti sellaisena kuin se on raamatussa. Kabbalassa on seitsemän merkitystä, joista mainitsemme kaksi noiden kahden oppineen tulkinnan mukaan. Toinen heistä ottaa lainauksen esittäen: ”Sinä et voi nähdä minun kasvojani… Minä vien sinut vuoren onkaloon… peitän sinut kädelläni kulkiessani ohitse. Ja sitten minä otan pois käteni, ja sinä olet näkevä minun ahorini, ts. minun selkäni…” Ja hän selittää: ”Tämä merkitsee, että minä olen näyttävä sinulle ’selkäni’, ts. näkyvän universumini, alemmat ilmennykseni, mutta ihmisenä, joka on vielä lihassa, sinä et voi [e539] nähdä minun näkymätöntä luontoani. Näin sanotaan Qabbalahissa.”[111] Tämä on oikein ja se on kosmometafyysinen selitys. Ja nyt puhuu toinen kabbalisti esittäen numeerisen merkityksen. Annamme sille enemmän tilaa, koska se sisältää joukon paljonpuhuvia ajatuksia ja on ilmaistu täydellisemmin. Tämä tiivistelmä on otettu eräästä julkaisemattomasta käsikirjoituksesta, ja se selittää täydellisemmin sen mitä esitettiin luvussa XVII.[112]

Nimen Mooses [Moshe] lukuarvo on sama kuin sanojen ”MINÄ OLEN SE MIKÄ MINÄ OLEN”, joten nimet Mooses ja Jehovah ovat samat lukuarvojensa puolesta. Sana Moses on %:/ (5+300+40), ja kirjainten numerosumma on 345. Jehovah – kuuvuoden suojelushenki par excellence – on arvoltaan 543 eli kääntäen 345.

 

2. Mooseksen kirjan kolmannessa luvussa, jakeissa 13 ja 14, sanotaan: Ja Mooses sanoi… ”Kun minä menen Israelin lasten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: ’Mikä on hänen nimensä?’ Mitä minä heille silloin sanon?” Jumala sanoi Moosekselle: ”Minä olen se mikä minä olen.”

Tämän lauseen hepreankieliset sanat ovat ahije asher ahije, ja kirjainten lukuarvojen summat ovat:

 

              %*%!          9:!          %*%!

               21            501          21

 

…Kun tämä on hänen [Jumalan] nimensä, sille kuuluvien lukuarvojen 21, 501, 21 summa on 543 eli aivan samat numerot kuin nimessä Moses… mutta nyt siinä järjestyksessä, että luvusta 345 tulee käännettynä 543.

 

Kun siis Mooses pyytää : ”Anna minun nähdä Sinun kasvosi eli kunniasi”, niin toinen vastaa oikein ja totuuden mukaisesti: ”Sinä et voi nähdä minun kasvojani…mutta sinä olet näkevä minut takaapäin” – mikä on todellinen merkitys, vaikkei täsmällisin sanoin, koska luku 543 katsottuna takaapäin on edestäpäin 345. Tämä on

 

tarkistuksen vuoksi ja jotta säilytettäisiin määrätyn numerosarjan oikea käyttö aikaansaamaan suuria tuloksia, johon tarkoitukseen niitä erityisesti käytetään.

 

Ja oppinut kabbalisti lisää:

 

Lukuja toisin käytettäessä he katsoivat toisiaan kasvoista kasvoihin. On omituista, että jos lisäämme lukuun 345 luvun 543, saamme 888, joka oli gnostilais-kabbalistinen arvo nimelle Kristus, joka oli Jehoshua eli Joshua. Ja jakamalla myös vuorokauden 24 tuntia saadaan osamääräksi kolme kahdeksikkoa… Koko tämän numerotarkastusjärjestelmän päätarkoitus oli säilyttää ikuisiksi ajoiksi kuuvuoden tarkka arvo päivien luonnollisessa mitassa.

 

Tämä on kaldealais-heprealaisten keksimien sideeris-kosmisten jumalien salaisen teogonian astronominen ja numeerinen merkitys, [e540] kaksi merkitystä seitsemästä. Viisi muuta hämmästyttäisivät kristittyjä vielä enemmän.

Niiden Oidipusten sarja, jotka ovat yrittäneet selittää sfinksin arvoituksen, on todella pitkä. Aikojen kuluessa sfinksi on niellyt kristikunnan lahjakkaimmat ja jaloimmat älyniekat, mutta nyt se on voitettu. Suuressa älyllisessä taistelussa, joka on päättynyt symboliikan Oidipusten täydelliseen voittoon, ei sfinksin kuitenkaan täydy tappion häpeästä punastuneena syöksyä mereen, vaan todellakin tuon Jehovaksi nimitetyn monipuolisen symbolin, jonka kristityt – sivistyneet kansat – ovat ottaneet Jumalakseen. Tuo symboli on liian läheisestä tarkastelusta lysähtänyt kokoon ja – hukkunut. Symboliikan tutkijat ovat kauhukseen keksineet, että heidän omaksumansa jumaluus oli vain monien muiden jumalien naamio, korkeintaan euhemerisoitu[113] sammunut planeetta, juutalaisilla kuun ja Saturnuksen henki, varhaiskristityillä auringon ja Jupiterin henki; että kolminaisuus oli todella ainoastaan astronominen triadi – elleivät he tahtoneet hyväksyä pakanoiden antamaa abstraktisempaa ja metafyysisempää merkitystä – jonka muodostivat aurinko (isä) ja kaksi planeettaa Merkurius (poika) ja Venus (pyhä henki), Sofia, viisauden, rakkauden ja totuuden henki sekä Lucifer Kristuksena, kirkas aamuntähti.[114] Sillä jos isä on aurinko (vanhempi veli itämaisen sisäisen filosofian mukaan), silloin sen lähin planeetta on Merkurius (Hermes, Budha, Thoth), jonka äidin nimi maan päällä oli Maia; planeetta, joka saa seitsemän kertaa enemmän valoa kuin mikään muu – tosiasia, joka sai gnostikot kutsumaan Khristostaan ja kabbalistit Hermestään (astronomisessa merkityksessä) ”seitsenkertaiseksi valoksi”. Tämä Jumala oli vihdoin Bel, sillä aurinko oli gallialaisilla ”Bel”, kreikkalaisilla ”Helios”, foinikialaisilla ”Baal”; kaldean [aramean] kielessä ”El”, mistä johtuu ”El-ohim”, ”Emanu-El”, El, ”jumala”, hepreaksi. Mutta jopa kabbalistinen jumala on hävinnyt rabbien toimesta, ja nyt on tutkijan turvauduttava Zoharin kaikkein metafyysisimpään merkitykseen löytääkseen jotakin, mikä muistuttaa Ain Sufia, nimetöntä jumaluutta ja absoluuttia, jota kristityt niin arvovaltaisesti ja äänekkäästi väittävät omakseen. Mutta sitä eivät varmasti löydä Mooseksen kirjoista ainakaan ne, jotka yrittävät lukea niitä ilman avainta. Aina siitä asti kun tuo avain hukkui, juutalaiset ja kristityt ovat yrittäneet parhaansa saadakseen nämä kaksi käsitystä[115] sopimaan yhteen, mutta turhaan. He ovat vain onnistuneet lopulta ryöstämään universaalilta jumaluudelta jopa SEN majesteettisen luonteen ja alkuperäisen merkityksen.

Näin sanottiin Hunnuttomassa Isiksessä:

 

Tuntuisi siis ainoastaan luonnolliselta tehdä ero 3"T-mysteerijumalan, jonka ovat kaukaisimmasta muinaisuudesta saakka omaksuneet kaikki pappien esoteerisesta tietoudesta osallisiksi tulleet, ja hänen foneettisten vastineidensa välillä, joita huomaamme ofilaisten ja muiden gnostikoiden käytelleen melko epäkunnioittavasti.[116]

[e541] Kingin[117] ofilaisissa amuleteissa näemme nimeä IAO toistetun ja usein sekoitetun Ievo-nimen kanssa, vaikka jälkimmäinen tarkoittaa yksinkertaisesti yhtä niistä hengistä, jotka vastustivat Abraksasta… Mutta juutalaisilta nimi IAO ei ole lähtöisin eikä ollut heidän yksityisomaisuuttaan. Vaikka Mooses olisikin ollut siihen kylliksi mieltynyt antaakseen sen ”suojelus-hengelle”, ”Israelin valitun kansan” oletetulle suojelijalle ja kansallisjumalalle, ei silti löydy kerrassaan minkäänlaista syytä siihen että muiden kansakuntien tulisi hyväksyä hänet korkeimmaksi, ainoaksi eläväksi Jumalaksi. Mutta me kiistämme olettamuksen kertakaikkiaan. On sitä paitsi totta, että Jaho eli Iao oli alun alkaen ”mysteerinimi”, sillä %* ja %&%* tulivat käyttöön vasta kuningas Daavidin aikana. Ennen sitä liitettiin tuskin yhteenkään erisnimeen iahia ja jahia. Näyttää paremminkin siltä että Daavid toi Jehova-nimen mukanaan oleskeltuaan tyroslaisten ja filistealaisten parissa (2. Sam.). Hän teki ylipapin Sadokista, josta tulivat sadokilaiset eli saddukealaiset. Aluksi hän asui ja hallitsi Hebronissa, 0&9"%, Habir-onissa eli Kabiirikaupungissa, missä suoritettiin neljän (mysteerijumalan) riittejä. Daavid sen paremmin kuin Salomonkaan ei tunnustanut Moosesta eikä hänen lakiaan. Heidän tavoitteenaan oli rakentaa temppeli %&%*lle, niiden rakennusten kaltainen jotka Hiram pystytti Herkuleelle ja Venukselle, Adonille ja Astartelle.

Fürst sanoo: ”Vaikuttaa siltä, että ikivanha Jumalan nimitys, Yaho… kreikaksi kirjoitettuna 3"T, oli sananjohtoa lukuun ottamatta, seemiläisten korkeimman jumalan vanha, mystinen nimitys. [Sen vuoksi se ilmoitettiin Moosekselle, kun hänet vihittiin HOR-EBISSA – luolassa – Jetron, Midianin kainilaisen papin johdolla.] Kaldealaisten vanhassa uskonnossa, jonka jäänteitä löytyy uusplatonikkojen keskuudesta, korkeimmasta jumalasta, joka istui seitsemän taivaan yllä henkistä valon prinsiippiä [nous][118] edustaen ja jonka katsottiin olevan myös demiurgi,[119] käytettiin nimitystä 3"f, &%*,[120] joka oli heprealaisten Yahon tavoin salaperäinen, lausumaton… ja jonka nimi ilmoitettiin vain vihityille… Foinikialaisilla oli ylijumala, jonka nimi oli kolmikirjaiminen (litera trina) ja salainen… ja hän oli 3"T.[121]

 

Toistaen okkultistien oppia kabbalistit sanovat, että risti on vanhimpia symboleja – niin, kenties kaikkein vanhin symboli. Tämä on osoitettu jo tämän teoksen I osan Johdannossa. Itämaiden vihityt näyttävät, että se on yhtä vanha kuin ympyrä, joka on jumaluuden äärettömyyden ja sen perusolemuksen ensimmäisen erilaistumisen, hengen ja aineen yhtymisen vertauskuva. Tämä tulkinta hylättiin ja ainoastaan astronominen allegoria hyväksyttiin ja pantiin sopimaan yhteen ovelasti kuviteltujen maallisten tapausten kanssa.

Todistakaamme tämä selitys. Astronomiassa, kuten sanottu, Merkurius [Hermes] on Caeliuksen ja Luxin – taivaan ja valon eli auringon – poika. Mytologiassa hän on Zeuksen [Jupiter] ja Maian jälkeläinen. Hän on isänsä Zeuksen ”sanansaattaja”, auringon Messias. Kreikan kielessä hänen nimensä ”Hermes” merkitsee muun muassa ”tulkitsija” – lausuttu ”Sana”; LOGOS eli VERBUM. Mercurius paitsi että on syntynyt Kyllene-vuorella paimenten keskuudessa, on näiden suojelija. [e542] Psykhopompoksena hän johti kuolleiden sielut Haadekseen ja toi ne sieltä takaisin, mitä pidettiin myös Jeesuksen tehtävänä hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa jälkeen. Hermes-Mercuriuksen symboleja (Dii Termini) oli asetettu pitkin maanteitä ja niiden risteyskohtiin (kuten ristit nykyisin Italiassa) ja niillä oli ristin muoto.[122] Joka seitsemäs päivä papit voitelivat näitä terminuksia[123] öljyllä ja ripustivat niihin kerran vuodessa seppeleitä, minkä vuoksi niitä kutsuttiin voidelluiksi. Mercurius puhuessaan oraakkelinsa kautta sanoi: ”Minä olen se, jota te kutsutte Isän [Zeusin] ja Maian pojaksi. Jättäen taivaan kuninkaan [auringon] minä tulen auttamaan teitä kuolevaisia.” Mercurius parantaa sokeita ja palauttaa näkökyvyn, mentaalisen ja fyysisen. Häntä kuvattiin usein kolmipäisenä ja kutsuttiin nimillä ”Trikefalos”, ”Triplex”, joka on yhtä auringon ja Venuksen kanssa. Lopuksi Merkuriusta kuvattiin joskus, kuten Cornutus osoittaa, kuution muotoisena ilman käsiä, koska ”puheen ja kaunopuheisuuden voima voi vallita ilman käsien tai jalkojen apua”.[124] Juuri tämä kuutiomuoto yhdistää terminukset suoraan ristin kanssa, ja Merkuriuksen kaunopuheisuus eli puheen voima sai ovelan Eusebiuksen sanomaan, että ”Hermes on sen Sanan vertauskuva, joka luo ja selittää kaiken”, sillä se on luova voima. Ja hän osoittaa Porfyriuksen opettavan, että Hermeksen puhe – nyt selitetty Poimandresissa ”Jumalan sanaksi” (!) – luova puhe (Verbum), on yli universumin levinnyt siemenprinsiippi.[125] Alkemiassa ”Merkurius” on perimmäinen kosteus, alkuperäinen eli elementaarinen vesi, joka sisältää aurinkotulien hedelmöittämän universumin siemenen. Ilmaistakseen tätä hedelmöittävää prinsiippiä egyptiläiset (ks. egyptiläisiä museoita) liittivät usein falloksen ristiin (yhdistivät miehisen ja naisellisen eli pystysuoran ja vaakasuoran). Ristinmuotoinen terminus kuvasi myös tätä kaksinaisuutta, joka esiintyi Egyptissä kuutionmuotoisena Hermeksenä. The Source of Measures -kirjan tekijä kertoo meille minkä vuoksi.[126]

Kuten hän on osoittanut, auki levitetty kuutio esittää egyptiläistä tau-muotoista ristiä; tai edelleen ”tauhun liitetty ympyrä muodostaa vanhojen faraoiden silmukkaristin”. He olivat saaneet tämän tiedon aikakausia sitten papeiltaan ja ”kuningas-vihityiltään”, jotka myös opettivat, mitä merkitsi ”ihmisen ripustaminen ristille”, mikä ajatus ”yhdistettiin ajatukseen inhimillisen elämän alkuperästä ja tästä johtui sen fallinen muoto”. Mutta viimeksi mainitun esiintyminen kuuluu monia aikakausia myöhempään aikaan kuin ajatus jumalien puusepästä ja käsityöläisestä, [e543] Vishvakarmanista, joka ristiinnaulitsee ”aurinko-vihityn” ristinmuotoiseen puupenkkiin. Sama tekijä kirjoittaa: ”ihmisen ripustaminen ristille…hindut käyttivät täysin samaa esitystapaa”, mutta he ”rinnastivat” sen siihen ajatukseen, että ihminen syntyy uudesti henkisen, ei fyysisen henkiin heräämisen kautta. Kun vihkimyskokelas kiinnitettiin tau-ristille eli astronomiselle ristille, siihen liittyi paljon suurempi ja jalompi ajatus kuin käsitys pelkän maisen elämän alkuperästä.

Toisaalta seemiläisillä ei näytä olleen mitään muuta tai korkeampaa päämäärää elämässä kuin oman sukunsa jatkaminen. Siten geometrisesti ja raamatun numerologisen tulkinnan mukaan on kirjan Hebrew-Egyptian Mysteri tekijä aivan oikeassa. Näyttää siltä, että heidän (juutalaisten) koko järjestelmäänsä:

 

…on muinoin pidetty luontoon perustuvana ja sellaisena, minkä luonto eli Jumala hyväksyi luovan voiman käytännöllisen harjoittamisen perustaksi eli laiksi, ts. se oli luomissuunnitelma, jonka soveltamista luominen oli käytännössä. Tätä vahvistaa se tosiasia, että esitetyssä järjestelmässä planeetta-aikojen mitat ovat samalla planeettojen koon mittoja ja merkitsevät niiden muotojen erilaisuutta – ts. niiden ekvaattorin ja napojen halkaisijoiden pituutta… Tämä järjestelmä näyttää olevan raamatun koko rakenteen [sen luovan suunnitelman] pohjana, johon perustuu sen ritualismi ja esitys siitä, kuinka jumaluus menettelee rakennustyössä käyttäen pyhää mittayksikköä Edenin puutarhassa, Nooan arkissa, liitonmajassa ja Salomonin temppelissä.[127]

 

Näin siis tämän järjestelmän omien puolustajien todistuksesta käy ilmi, että juutalainen jumalolento on korkeintaan ilmennyt kaksinaisuus, ei koskaan absoluuttinen KAIKKEUS. Geometrisesti selitettynä hän on LUKU, symbolisesti euhemerisoitu Priapos; ja tämä voi tuskin tyydyttää ihmiskuntaa, joka janoaa todellisen henkisen totuuden todistamista ja haluaa omistaa jumalallista, ei antropomorfista luontoa olevan jumaluuden. On outoa, että nykyajan oppineimmat kabbalistit näkevät ristissä ja ympyrässä vain symbolin ilmenneestä luovasta ja androgyynisestä jumaluudesta ja sen suhteesta tähän ilmiölliseen maailmaan ja sen sekaantumisesta siihen.[128] Eräs kirjailija uskoo, että

 

…ihminen [lukekaa: juutalainen ja rabbi] sai tietoa käytännöllisestä mitasta… jonka mukaan luonnon ajateltiin järjestävän planeettojen koot sopimaan yhteen niiden liikkeiden kanssa. On kuitenkin ilmeistä, että hän sai tietoa ja piti sen omistamista keinona, jonka avulla ymmärtää jumaluutta – ts. hän lähestyi niin paljon oikeaa käsitystä Olennosta, jolla oli samanlainen mieli kuin hänellä itsellään mutta äärettömän paljon mahtavampi, jotta hän voisi käsittää [e544] tuon Olennon säätämän luomislain, Olennon, jonka on täytynyt olla olemassa ennen kaikkea luomista (ja jota kabbalistisesti kutsuttiin Sanaksi).[129]

 

Tämä on ehkä tyydyttänyt seemiläisten käytännöllistä mieltä, mutta itämaisten okkultistien on torjuen kieltäydyttävä sellaisesta Jumalasta. Jumaluus, Olento, ”jolla on samanlainen mieli kuin ihmisellä, mutta äärettömän paljon mahtavampi”, ei todellakaan ole mikään Jumala, jolla on sijaa luomiskierroksen ulkopuolella. Hänellä ei ole mitään tekemistä ikuisen universumin aatteellisen suunnitelman kanssa. Hän on korkeintaan yksi alemmista luovista voimista, joiden yhteisnimi on ”Sefirot”, ”taivaallinen ihminen” ja adam kadmon, platonikkojen toinen logos.

Tämä sama ajatus on selvästi löydettävissä kabbalan ja sen mysteerien parhaimpien määritelmien pohjalta, kuten esim. John A. Parkerin määritelmän, jota sama teos lainaa:

 

Kabbalan avaimena on pidetty geometrista suhdetta neliön ja sen sisälle piirretyn ympyrän alan tai kuution ja pallon pinta-alojen välillä, mistä käy ilmi ympyrän halkaisijan suhde kehään ja tähän suhteeseen liittyvät kokonaislukuarvot. Halkaisijan ja kehän välinen suhde, ollen korkein joka on yhteydessä jumalien nimiin Elohim ja Jehova (jotka nimet vastaavat numerollisesti näitä suhteita – edellinen kehää ja jälkimmäinen halkaisijaa), sisältää kaikki alemmat. Raamatussa esiintyy kaksi kokonaisluvullista ilmausta kehän suhteesta halkaisijaan: 1) täydellinen; ja 2) epätäydellinen. Yksi näiden välisistä suhteista on sellainen, että jos 2) vähennetään määreestä 1), saadaan halkaisijan arvon yksikkö määrättynä kehän arvolla täydellisessä ympyrässä eli suora viiva, jolla on täydellisen kehän arvo tai joka on tekijänä kehän arvossa.[130]

 

Tuollaiset laskelmat eivät voi viedä pidemmälle kuin kolmannen kehitysvaiheen mysteerien eli ”Brahmân kolmannen luomisen” ratkaisemiseen. Vihityt hindut tietävät paljon paremmin kuin kukaan eurooppalainen, kuinka ratkaista ”ympyrän neliöinti”. Mutta tästä enemmän myöhemmin. Asia on niin, että länsimaiset mystikot alkavat pohdiskelunsa vasta siinä vaiheessa, kun universumi ”lankeaa aineeseen”, kuten okkultistit sanovat. Käytyämme läpi koko sarjan kabbalistisia kirjoja emme ole tavanneet ainoatakaan lausetta, joka viittaisi vähimmässäkään määrin ”luomisen” psykologisiin ja henkisiin sen enempää kuin mekaanisiin ja fysiologisiin salaisuuksiin. Tulisiko meidän siis pitää universumin kehitystä ainoastaan jättiläismäisessä asteikossa näyttäytyvänä siittämisen alkumuotona, ”jumalallisena” fallismina ja esittää siitä rapsodioita, kuten äskettäin ilmestyneen saman nimisen teoksen ujostelematon kirjoittaja on tehnyt? Tämän kirjoittaja ei ajattele niin. Ja hän tuntee olevansa oikeutettu sanomaan näin, koska erittäin huolellinen vanhan testamentin tutkiminen – esoteerisesti yhtä hyvin kuin eksoteerisestikin – ei näytä tuoneen innokkaimmille tutkijoille yhtään enempää kuin matemaattisiin syihin perustuvan varmuuden siitä, että Pentateukin ensimmäisestä luvusta viimeiseen jokainen kohtaus, jokainen henkilö tai tapahtuma on suoraan tai epäsuoraan yhteydessä syntymisen alkuperän kanssa sen mitä karkeimmassa ja [e545] eläimellisimmässä muodossa. Niin mielenkiintoisia ja nerokkaita kuin rabbien menetelmät ovatkin, on tekijän yhdessä muiden itämaisten okkultistien kanssa annettava etusija pakanoiden menetelmille.

Meidän ei tule siis etsiä raamatusta ristin ja ympyrän alkuperää, vaan vedenpaisumuksen tuolta puolen. Palaamme sen vuoksi Éliphas Léviin ja Zohariin ja vastaamme itämaisten okkultistien puolesta sanoen, että soveltaessaan oppiaan käytäntöön he ovat täysin samaa mieltä Pascalin kanssa, joka sanoo, että ”Jumala on ympyrä, jonka keskipiste on kaikkialla ja kehä ei missään”. Kabbalistit sanovat kuitenkin päinvastoin ja pitävät kiinni väitteestään halutessaan salata oppinsa. Jumaluuden määritteleminen ympyrän avulla ei muuten ole lainkaan Pascalin ajatus, kuten É. Lévi uskoi. Tuo ranskalainen filosofi lainasi määritelmänsä joko Merkurius Trismegistokselta tai kardinaali Cusanuksen latinankielisestä teoksesta De Docta Ignorantia, jossa tämä sitä käyttää. Se on lisäksi Pascalin turmelema, koska hän korvaa sanat ”kosminen ympyrä”, joita käytetään alkuperäisessä tekstissä symbolisesti, sanalla Theos. Muinaisilla kansoilla nämä sanat olivat synonyymejä.

 

A.

 

RISTI JA YMPYRÄ

 

Muinaiset filosofit ajattelivat, että ympyrän muotoon on aina liitetty jotain jumalallista ja mystistä. Vanha maailma, joka johdonmukaisena symboliikassaan ja panteistisessä intuitiossaan käsitti näkyvän ja näkymättömän äärettömyyden ykseytenä, kuvasi jumaluutta ja sen ulkoista VERHOA – ympyrän avulla. Tämä kahden sulautuminen ykseydeksi ja theos-nimen käyttäminen erotuksetta kummastakin selitetään sen vuoksi ja se tulee yhä tieteellisemmäksi ja filosofisemmaksi. Platonin sanaa 2,`H, theos, koskeva etymologinen määritelmä on selitetty muualla. Hän johtaa sen verbistä 2¦,4< [thein], ”liikkua”, jumaluuteen liittämiensä taivaankappaleiden liikkeen perusteella.[131] Esoteerisen filosofian mukaan tämä jumaluus on ”öittensä” ja ”päiviensä” aikana (ts. levon ja toiminnan aikakausina) ”ikuinen lakkaamaton liike”, ”AINA TULEVA yhtä hyvin kuin aina universaalisesti läsnäoleva ja aina olemassa oleva”. Jälkimmäinen on alkuperäinen abstraktio, edellinen – ainoa mahdollinen käsitys ihmismielelle, jos se ajattelee tätä jumaluutta erillään jokaisesta muodosta. Se on alituinen, milloinkaan lakkaamaton evoluutio, joka lakkaamattomassa etenemisessään aionien läpi kiertyy takaisin alkuperäiseen olotilaansa – ABSOLUUTTISEEN YKSEYTEEN.

Ainoastaan alemmat jumalat esitettiin varustettuina korkeampien jumalien symbolisilla ominaisuuksilla. Siten Shu-jumala, Ran personointi, joka esiintyy ”Anissa Persean altaan suurena kissana”,[132] [e546] kuvattiin usein egyptiläisissä muistomerkeissä istumassa ja kädessään risti, neljän ilmansuunnan eli elementin symboli, ympyrään kiinnitettynä.

Gerald Masseyn erittäin oppineen teoksen The Natural Genesis luvusta ”Typology of the Four Quarters” on saatavilla enemmän tietoa rististä ja ympyrästä kuin mistään tuntemastamme kirjasta. Se joka haluaa lisätodisteita ristin ikivanhuudesta, tutustukoon teoksen kumpaankin osaan. Tekijä sanoo:

 

…ympyrä ja risti ovat erottamattomat…. Silmukkaristi yhdistää ympyrän sekä nelinurkkaisen ristin. Tästä alkuperästä johtuen [niistä] tuli toisinaan samaa merkitseviä. Esimerkiksi chakra eli Vishnun kiekko on ympyrä. Nimi merkitsee kiertävää, pyörivää ympyrää, jaksottaisuutta, ajan ratasta eli pyörää. Tätä jumala käytti heittoaseena vihollista kohti. Samalla tavoin Thor [Tor] sinkauttaa aseensa, vasaran, jolla on nelihaaraisen ristin muoto [svastika], joka symboloi neljää ilmansuuntaa. Ristillä on siis sama merkitys kuin vuosiympyrällä. Ratas- eli pyöräsymboli yhdistää ristin ja ympyrän, kuten myös hieroglyfinen leipä ja Ankh-nauha, .[133]

 

Tätä kaksinkertaista merkkiä eivät maallikot pitäneet pyhänä, vaan ainoastaan vihityt. Sillä Raoul-Rochette osoittaa:

 

…merkki & esiintyy foinikialaisen rahan takapuolella, sen etupuolella on oinas… Samaa merkkiä, jota joskus kutsuttiin Venuksen kuvastimeksi, koska se kuvasi lisääntymistä, käytettiin korinttilaisten ja muiden kauniiden hevosrotujen arvokkaiden tammojen takalistomerkkinä…[134]

 

mikä osoittaa, että jo noin varhain rististä tuli ihmisen lisääntymisen symboli ja että jo silloin alkoi unohtua ristin ja ympyrän jumalallinen alkuperä.

Eräs toinen ristin muoto esitetään teoksessa The Journal of the Royal Asiatic Society of Great Britain and Ireland:[135]

 

Jokaiseen neljään kulmaan on asetettu munanmuotoisen viivan neljänneskaari, ja kun nuo neljä kaarta yhdistetään, ne muodostavat soikion. Siten kuvio yhdistää ristin ympyrään, joka kiertää sitä neljässä osassa vastaten ristin neljää kulmaa. Nuo neljä kaariviivaa vastaavat svastika-ristin ja Thorin vasaran neljää jalkaa. Myös Buddhan nelilehtinen lootuskukka on kuvattu tämän ristin keskustaan, lootuksen ollessa neljän ilmansuunnan egyptiläinen ja hindulainen vertauskuva. Nuo neljä neljänneskaarta muodostaisivat yhdistettyinä ellipsin, ja ellipsi on myös kuvattuna ristin jokaiseen haaraan. Ellipsi siis merkitsee maan kiertorataa… Sir J. Y. Simpson kopioi seuraavan kuvion  joka esittää tässä kahden päiväntasauksen ja kahden auringonseisauksen välissä olevaa ristiä asetettuna maanratakuvion sisäpuolelle. [e547] Sama soikion eli veneen muotoinen kuvio esiintyy joskus hindulaisissa piirroksissa, ja kuvion kummassakin päässä on seitsemän askelmaa kuvaten Meru-vuorta.[136]

 

Tämä on tuon kaksinaisen merkin astronominen aspekti. Mutta on kuitenkin kuusi muuta aspektia, ja yritämme tässä selittää muutamia niistä. Aihe on niin laaja, että se sinänsä vaatisi jo useampia niteitä.

Merkillisin näistä ristin ja ympyrän egyptiläisistä symboleista, joista puhutaan edellä mainitussa teoksessa, saa täyden selityksensä ja lopullisen värityksensä saman luontoisista arjalaisista symboleista. Tekijä sanoo:

 

Nelihaarainen risti on yksinkertaisesti neljän ilmansuunnan risti, mutta ristin merkki ei aina ole yksinkertainen.[137] Tämä tyyppi kehitettiin tunnetusta alkumuodosta, jota käytettiin myöhemmin ilmaisemaan useita ajatuksia. Egyptin pyhin risti, jota jumalat, faraot ja kuolleet muumiot pitivät käsissään, on Ankh , elämän merkki, elävä, vala, liitto… Sen yläosa on hieroglyfi ru , asetettuna pystyyn tau-ristin päälle. Ru on ovi, portti, suu, ulospääsy. Se kuvaa taivaan pohjoisosassa sitä synnyinseutua, jossa aurinko syntyy jälleen. Tästä syystä Ankh-merkin Ru on synnyinseudun naisellinen merkki ja edustaa pohjoista. TAIVAAN POHJOISOSASSA SEITSEMÄN TÄHDEN KUNINGATAR, jota kutsuttiin ”kiertokulun äidiksi”, synnytti ajan vuoden ensimmäisessä vaiheessa. Tämän alkuperäisen ympyrän ja taivaalle muodostuneen kierroksen ensimmäinen merkki on Ankh-ristin varhaisin muoto , yksinkertainen silmukka, joka sisältää samassa kuviossa sekä ympyrän että ristin. Tätä silmukkaa eli paulaa kannetaan vanhimman synnyttäjän, Ison Karhun Tyfonin edessä hänen arkkinaan, aikakauden, lopun, ajan käsitemerkkinä ja sen oli tarkoitus kuvata kiertokulkua. Tämä siis edustaa Ison Karhun pohjoistaivaalle muodostamaa ympyrää, joka muodosti ajan varhaisimman vuoden, mistä tosiasiasta päättelemme, että pohjoisen silmukka eli ru edustaa tuota ilmansuuntaa, ajan synnyinseutua, kun sen symbolina on Ankh-symbolin ru. Tämä voidaan kyllä todistaa. Silmukka on ark eli laskemista merkitsevä rek. Ankh-ristin ru toistuu kyproslaisessa merkissä  ja koptilaisessa ro, P.[138] Ro tuli kreikkalaiseksi ristiksi  joka on muodostettu kirjaimista ro ja khi eli R-K… Rek eli ark oli sen vuoksi kaiken alun (arkhe) merkki, ja ark-silmukka on pohjoisen risti, taivaan takimmainen puoli…[139]

 

Tämä on jälleen täysin astronomista ja fallista. Purânatekstien esittämä versio Intiassa antaa kokonaan toisen sävyn. Kumoamatta [e548] edellä olevaa tulkintaa saamme sen silti paljastamaan osan mysteereistä astronomisen avaimen avulla ja se tarjoaa siten metafyysisemmän selityksen. ”Ankh-silmukka”  ei kuulu yksinomaan Egyptille. Se löytyy Intiasta nimellä pâÑa, köysi, jota Shiva pitää oikean takakäsivartensa kädessä (Shivalla oli neljä käsivartta).[140] Mahâdeva on kuvattu askeetin muodossa mahâjoogina, jolla on kolmas silmä  – joka on ”ru,  – pystyasennossa tau-ristin päällä”, sen toinen muoto. Pâshaa pidetään kädessä siten, että etusormi ja peukalon puoleinen osa kädestä muodostavat ristin eli silmukan alaosineen. Orientalistimme koettavat uskotella, että se oli köysi, jolla sidottiin hankalia rikollisia, koska, totta tosiaan, Shivan puolisolla Kâlîlla on sama tuntomerkki!

Pâshalla on tässä kaksinainen merkitys, kuten myös on Shivan trisûlalla ja jokaisella muulla jumalallisella tuntomerkillä. Tämä merkitys johtuu Shivasta, sillä Rudralla on varmasti sama merkitys kuin egyptiläisellä silmukkaristillä sen kosmisessa ja mystisessä merkityksessä. Shivan kädessä siitä tulee linga-yoni. Se mitä tarkoitetaan on tämä: Shiva on, kuten sanottu aiemmin, tuntematon tämän nimisenä Vedoissa. Sukhla Yajurvedassa hän esiintyy ensimmäisen kerran suurena jumalana – MAHÂDEVANA – jonka symboli on linga. Rigvedassa häntä kutsutaan Rudraksi, ”ulvojaksi”, joka on samalla hyväätekevä ja vihamielinen jumalolento, parantaja ja hävittäjä. Vishnupurânassa hän on jumala, joka ponnahtaa Brahmân otsasta Brahmân jakautuessa miehiseksi ja naiselliseksi, ja hän on rudrojen eli marutien isä. Näistä puolet on loistavia ja hyväntahtoisia, muut mustia ja julmia. Vedoissa hän on jumalallinen ego, joka pyrkii palaamaan takaisin puhtaaseen, jumalalliseen tilaansa, ja samalla tuo jumalallinen ego, joka on vangittuna maalliseen muotoon, jonka kiihkeät himot tekevät hänestä ”ulvojan”, ”hirvittävän”. Tämä on selvästi ilmaistu Brihadâranyaka-Upanishadissa, jossa rudroja, tulenjumala Rudran jälkeläisiä kutsutaan ”kymmeneksi elonhenkäykseksi (prânaksi, elämäksi) sydämen (manaksen) ollessa yhdestoista”,[141] jota vastoin Shivana hän on tämän elämän hävittäjä. Brahmâ kutsuu häntä Rudraksi ja antaa hänelle lisäksi seitsemän muuta nimeä, jotka ovat hänen seitsemän ilmennysmuotoaan, samaten seitsemän luonnonvoimaa, jotka hävittävät ainoastaan luodakseen eli synnyttääkseen uudelleen.

Tästä syystä silmukkaristillä (pâÑa) hänen kädessään, kun hän edustaa askeettia, mahâjoogia, ei ole mitään fallista merkitystä, ja vaatii todella voimakasta mielikuvitusta siihen suuntaan, jotta keksisi sellaisen edes [e549] astronomiselle symbolille. Vertauskuvana, joka merkitsee ”ovea, porttia, suuta, ulospääsyä”, se tarkoittaa ennemmin ”ahdasta porttia”, joka johtaa taivasten valtakuntaan kuin ”syntymäpaikkaa” fysiologisessa merkityksessä.

Se on todella risti ympyrän sisällä ja crux ansata, mutta tuolle ristille on ristiinnaulittava kaikki inhimilliset himot, ennen kuin joogi voi kulkea ”ahtaasta portista”, jolloin rajoitettu ympyrä laajenee äärettömäksi ympyräksi heti kun sisäinen ihminen on kulkenut kynnyksen yli.

Mitä tulee seitsemään rishiin Ison Karhun salaperäisessä tähtikuviossa, jos Egypti on pyhittänyt ne ”vanhimmalle synnyttäjälle, Tyfonille”, niin Intia on aikoja sitten yhdistänyt kaikki nuo symbolit aika- eli yugakierroksiin, ja saptarishit liittyvät läheisesti meidän nykyiseen aikakauteemme – pimeään kali-yugaan.[142] Suureen ajanpyörään, jonka etupuolelle intialainen mielikuvitus on kuvannut kilpikonnan (kûrma, yksi Vishnun avatâroista) eli shishumâran, on luonto asettanut ristin jakaen ja sijoittaen siihen tähdet, planeetat ja tähtikuviot. Niinpä Bhâgavatapurânassa sanotaan:

 

Dhruvalla [entisellä pohjantähdellä] on paikka tuon eläimen pyrstön kärjessä, pää on suunnattu etelää kohti ja ruumis kaareutuu renkaan [ympyrän] muotoon. Pitkin sen pyrstöä ovat Prajâpati, Agni, Indra, Dharma… ja kupeilla seitsemän rishiä.[143]

 

Tämä on siis ensimmäinen ja vanhin risti ja ympyrä, johon muotoon tulee (Vishnun symboloima) jumaluus, rajattoman ajan, kâlan, ikuinen ympyrä, jonka tasolla ovat ristin muodossa kaikki ajassa ja paikassa syntyneet jumalat, olennot ja luodut – jotka kaikki kuolevat filosofiamme mukaan mahâpralayassa.

Sillä välin nuo seitsemän rishiä määräävät ajan sekä tapahtumien kulun seitsemäisessä elämänkaudessamme. Ne ovat yhtä salaperäisiä kuin niiden oletetut puolisot, Plejadit, joista ainoastaan yksi – se joka piiloutuu – on osoittautunut hyveelliseksi. Plejadit (Krittikâ) ovat sodanjumala Kârttikeyan (länsimaalaisten pakanoiden Marsin) hoitajattaria, jota sodanjumalaa kutsutaan taivaallisten sotajoukkojen – tai pikemmin siddhojen (käännöksen mukaan joogeja taivaassa ja pyhiä viisaita maan päällä) – päälliköksi eli ”Siddha-senaksi”, joten Kârttikeyasta tulisi sama kuin Mikael, ”taivaallisten sotajoukkojen johtaja”, ja hänen kaltaisensa neitseellinen kumâra.[144] Hän on todella ”Guha”, tuo salaperäinen, yhtä hyvin kuin ovat saptarishit ja krittikât (seitsemän rishiä ja Plejadit), sillä kaikkien näiden yhteinen tulkinta paljastaa adeptille okkulttisen luonnon suurimmat mysteerit. Rististä ja ympyrästä puheen ollen yksi kohta on mainitsemisen arvoinen, [e550] koska se on läheisessä yhteydessä tuli- ja vesielementteihin, jotka esittävät tärkeää osaa ympyrän ja ristin symboleissa. Kuten Mars, jonka Ovidius väittää syntyneen yksinomaan äidistä (Juno) ilman isän osuutta, tai kuten avatârat (Krishna esimerkiksi) – sekä lännessä että idässä – samoin syntyi Kârttikeya, mutta vielä ihmeellisemmällä tavalla, sillä hän ei syntynyt isästä eikä äidistä, vaan Rudra-Shivan siemenestä Agnin kautta, joka pudotti sen Gangesiin. Siten hän on syntynyt tulesta ja vedestä – ”poika joka oli loistava kuin aurinko ja kaunis kuin kuu”. Tästä syystä hänen nimensä on Agnibhû (Agnin poika) ja Gangâ-putra (Gangesin poika). Lisätkää tähän se tosiasia, että krittikoita, hänen hoitajiaan, kuten Matsyapurâna osoittaa, johtaa Agni, eli autenttisin sanoin: ”Seitsemän rishiä ovat samassa linjassa loistavan Agnin kanssa”, joten ”Krittikâ on sama kuin Âgneya”[145] – niin yhteys on helppo huomata.

Rishit siis määräävät kali-yugan, synnin ja surun aikakauden, ajan ja vaiheet. Kuten Bhâgavatapurâna kertoo meille:

 

Kun Vishnun loisto, jota kutsutaan Krishnaksi, lähti taivaaseen, silloin alkoi maan päällä kali-kausi, jonka aikana ihmiset iloitsevat synnistä…

Kun seitsemän rishiä olivat Maghâssa, alkoi kali-kausi, joka kestää 1200 [jumalallista] vuotta [432 000 tavallista vuotta], ja kun he Maghâsta saapuvat Pûrvâshâdhâan, silloin tämä kali-kausi saavuttaa huippunsa Nandan ja hänen seuraajiensa aikana.[146]

 

Tämä on rishien valtakausi –

 

Kun seitsemän rishin (Ison Karhun) kaksi ensimmäistä tähteä nousee taivaalle, ja jokin kuun tähtikuvio näkyy yöllä yhtä kaukana kummastakin, silloin seitsemän rishiä jää jatkuvasti tuohon konjunktioon sadoiksi vuosiksi.

 

– kuten Nandan vihaaja antaa Parâsharan sanoa. Bentleyn mukaan astronomit omaksuivat tämän käsityksen osoittamaan päiväntasauskohtien presession määrää.

 

Kuvitellun viivan eli suuren ympyrän ajateltiin kulkevan ekliptikan napojen ja kiinteän Maghân alun kautta, jonka ympyrän oletettiin leikkaavan joitakin tähtiä Isossa Karhussa… Koska noita seitsemää tähteä Isossa Karhussa kutsutaan risheiksi, oletettua ympyrää sanottiin rishien viivaksi; ja kun se oli säännöllisesti kiinnittynyt kuun tähtikuvion Maghân alkuun, presessio merkittäisiin määräämällä aste jne. mille tahansa liikkuvalle kuuhuoneelle, jota leikkasi tuo linja eli ympyrä indeksinä.[147]

 

[e551] Ilmeisesti loputon kiistely on vallinnut ja vallitsee yhä hindujen kronologiasta. Tässä on kohta, joka voisi auttaa päättämään – ainakin suunnilleen – sen aikakauden, jolloin alkoi seitsemän rishin symboliikka ja niiden yhteys Plejadeihin. Kun jumalat jättivät Kârttikeyan krittikoiden hoidettavaksi, näitä oli ainoastaan kuusi – mistä syystä Kârttikeya esitetään kuusipäisenä. Mutta kun varhaisarjalaisten symbolistien runollinen mielikuvitus teki niistä seitsemän rishin puolisoja, niitä oli seitsemän. Niiden nimet esitetään ja ne ovat Ambâ, Dulâ, Nitatnî, Abhrayantî, Maghayantî, Varshayantî ja Chupunîkâ. Niistä on kuitenkin toisenlaisiakin nimiluetteloita. Joka tapauksessa seitsemän rishiä naitettiin seitsemän Krittikân kanssa ennen seitsemännen Plejadin katoamista. Kuinka muuten hindulaiset astronomit voisivat puhua tähdestä, jota kukaan ei voi nähdä ilman teleskooppia? Tässä on ehkä syy, miksi useimpia hindulaisissa allegorioissa kuvattuja tapahtumia pidetään ”aivan viimeaikojen keksintönä, joka on varmasti tehty kristillisellä kaudella”.

Vanhimmat astronomiaa käsittelevät sanskritinkieliset käsikirjoitukset aloittavat nakshatrojen (27 kuutähtikuvion) sarjan Krittikân merkillä, ja tästä syystä ne voivat tuskin olla vanhempia kuin ajalta 2780 eaa. (ks. ”vedalainen kalenteri”, jonka myös orientalistit hyväksyvät). Tosin orientalistit välttävät pulman selittämällä, että mainittu kalenteri ei todista hindulaisilla tuohon aikaan olleen mitään tietoa astronomiasta, ja vakuuttavat lukijoilleen, että kalentereista huolimatta intialaiset pandiitit ovat kenties saaneet tietonsa Krittikân johtamista kuuhuoneista foinikialaisilta jne. Olipa tuo asia miten tahansa, Plejadit ovat kuitenkin keskusryhmä sideerisen symboliikan järjestelmässä. Ne sijaitsevat Härän tähtikuvion kaulassa, ja Mädler ja muut pitävät niitä astronomiassa Linnunradan tähtijärjestelmän keskusryhmänä, ja kabbala sekä itämainen esoterismi sideerisenä seitsikkona, joka syntyi ylemmän kolmion, salaisen Î:n ensin ilmenneestä sivusta. Tämä ilmennyt sivu on Härkä, YHDEN (luvun 1) symboli eli se kuvaa heprean aakkosten alefia ! (härkää eli sonnia), jonka synteesi on kymmenen (10) eli * jod, täydellinen kirjain ja luku. Plejadeja (erityisesti Alkyonea) pidetään siis myös astronomiassa keskipisteenä, jonka ympäri meidän universumimme kiintotähtineen pyörii, sinä polttopisteenä, josta ja johon jumalallinen hengitys, LIIKE, lakkaamatta vaikuttaa manvantaran aikana. Tästä syystä – okkulttisessa filosofiassa ja sen tähtisymboleissa – tämä ympyrä tähtiristi pinnallaan esittää tärkeintä osaa.

Salainen oppi opettaa meille, että kaikki universumissa samoin kuin itse universumi muodostuu (luodaan) aikakautisten ilmennystensä aikana kiihtyvän LIIKKEEN avulla, jonka [e552] ikuisesti tuntematon voima (tuntematon ainakin nykyiselle ihmiskunnalle) käynnistää HENGITYKSELLÄÄN ilmiömaailmassa. Elämän ja kuolemattomuuden hengen symbolina oli kaikkialla ympyrä. Pyrstöään pureva käärme edustaa siis äärettömän viisauden ympyrää, kuten myös astronominen risti – risti ympyrän sisällä – ja pallo kaksine siipineen, josta tuli sitten egyptiläisten skarabee, jonka pelkkä nimi [scarabaeus sacer, pyhä pillerinpyörittäjä] antaa vihjeen siihen liittyvästä salaisesta ajatuksesta. Sillä tuota skarabeeta kutsutaan egyptiläisessä papyruskäärössä Kheperaksi, verbistä khoper, ”tulla”, ja sitä siis käytettiin kuvaamaan ihmiselämää ja ihmisen peräkkäisiä tulemisia vapautuneen sielun useiden matkojen ja sielunvaellusten (jälleensyntymien) kautta. Tämä mystinen symboli osoittaa selvästi, että egyptiläiset uskoivat jälleensyntymiseen ja kuolemattoman olennon peräkkäisiin elämiin ja olemassaoloihin. Kun tämä oli kuitenkin esoteerinen oppi, jonka vasta mysteereissä paljastivat pappishierofantit ja kuningasvihityt kokelaille, se pidettiin salassa. Ruumiittomia järkiolentoja (planeettahenkiä eli luovia voimia) esitettiin aina ympyröiden muodossa. Hierofanttien ikivanhan filosofian mukaan nämä näkymättömät ympyrät olivat kaikkien taivaankappaleiden esikuvallisia syitä ja rakentajia, ja pallot olivat niiden näkyviä ruumiita eli verhoja niiden itsensä ollessa niiden sieluja. Tämä oli varmasti muinoin yleisesti levinnyt opetus.[148] Proklos sanoo:

 

Ennen matemaattisia lukuja on itseliikkuvia lukuja. Ennen näkyviä numeroja – eloa antavat numerot. Ja ennen kuin luova voima sai aikaan aineelliset maailmat, jotka liikkuvat ympyrässä, se muodosti näkymättömät ympyrät.[149]

 

Deus enim et circulus est,[150] sanoo Ferekydes ylistyslaulussaan Zeusille [Jupiterille]. Se oli hermeettinen aksiomi, ja Pythagoras määräsi tuollaisen kaaressa tapahtuvan maahan heittäytymisen ja asennon kontemplaation aikana. ”Palvojan tulee päästä mahdollisimman lähelle täydellisen ympyrän muotoa”, määrää Salainen kirja. Numa yritti saada tämän tavan juurtumaan kansaan, kertoo Pierius[151] lukijoilleen, ja Plinius sanoo: ”Palvonnan aikana me niin sanoakseni kierrämme ruumiimme kehälle, totum corpus circumagimur.”[152] Profeetta Hesekielin näky muistuttaa [e553] elävästi tätä ympyrän mystisyyttä, kun hän näki myrskytuulen, josta lähti ”maan päälle yksi pyörä”, joka oli rakenteeltaan ”kuin olisi ollut sisäkkäin pyörä pyörässä… sillä elävien olentojen henki oli pyörissä”.[153]

”Henki liikkuu liikkumistaan ja palaa jälleen kierroksensa mukaan”, sanoo Salomo,[154] joka englantilaisessa[155] käännöksessä puhuu ”tuulesta”, mutta alkuteksti tarkoittaa sekä henkeä että aurinkoa. Zohar, kabbalistisen Saarnaajan ainoa oikea tulkitsija, selittäessään tämän kohdan, joka on ehkä hiukan hämärä ja vaikeatajuinen, sanoo kuitenkin, että ”se näyttää sanovan, että aurinko liikkuu kierroksillaan, kun se sitä vastoin viittaa henkeen auringon alla, niin kutsuttuun pyhään henkeen, joka liikkuu ympäri molempiin suuntiin, jotta ne [se ja aurinko] yhdistyisivät samassa olemuksessa”.[156]

Brahmalainen ”kultainen muna”, josta tulee esiin Brahmâ, luova jumaluus, on Pythagoraan ”ympyrä keskipisteineen” ja sen sopiva symboli. Salaisessa opissa on salattua YKSEYTTÄ – sama kuin PARABRAHMAN eli Kungfutsen ”SUURI ÄÄRIMMÄINEN” eli PTAHIN salaama jumaluus, ikuinen valo eli jälleen juutalaisten AIN SOF – aina symboloitu ympyrällä eli ”nollalla” (joka on absoluuttinen ei-olevainen ja ei mitään, koska se on ääretön ja KAIKKEUS), samalla kun (tekojensa kautta) ilmennyt jumala mainitaan tämän ympyrän halkaisijana. Tähän liittyvän ajatuksen symboliikka on siten ilmeinen: ympyrän keskipisteen kautta kulkevalla suoralla on geometrisesti ajateltuna pituus, mutta ei leveyttä eikä paksuutta. Se on kuviteltu, naisellinen symboli, joka kulkee ikuisuuden halki ja jonka ajatellaan lepäävän ilmiömaailman olemisen tasolla. Sillä on ulottuvuus, kun taas sen kehällä ei ole ulottuvuutta eli, käyttääksemme algebrallista nimitystä, se on yhtälön ulottuvuus. Toinen vertauskuvallinen ajatus löytyy pythagoralaisesta pyhästä dekadista, joka yhdistää kaksinumeroisessa luvussa kymmenen (1 ja ympyrä eli nolla) absoluuttisen KAIKKEUDEN, joka ilmenee SANASSA eli synnyttävässä luomisvoimassa.

 

 

B.

 

RISTIN LANKEAMINEN AINEESEEN

 

Ne, jotka tahtoisivat väittää tämän pythagorlaisen symbolin johdosta, että toistaiseksi ei ole vielä vahvistettu, minä muinaisena [e554] ajankohtana nolla eli O on esiintynyt ensimmäisen kerran – varsinkin Intiassa – kehotetaan katsomaan Hunnuttomasta Isiksestä, teologia osa 1, s. 322 eteenp.

Jos oletamme todistelun vuoksi, että muinainen maailma ei tuntenut meidän laskutapojamme tai arabialaisia numeroita – vaikka tiedämme sen tunteneen – niin kuitenkin käsitys ympyrästä ja halkaisijasta on osoittamassa, että se oli ensimmäinen symboli kosmogoniassa. Ennen Fu-Hsin trigrammeja, yangia, ykseyttä ja yinia, kaksinaisuutta, joita Éliphas Lévi[157] selitti riittävän taitavasti, Kiinalla oli Kungfutsensa ja taolaisensa.  Edellisen ”suuri äärimmäinnen” on ympyrä, jonka halki kulkee vaakasuora viiva. Jälkimmäiset asettavat kolme samankeskistä ympyrää suuren ympyrän alapuolelle, kun taas Sung-viisaat kuvasivat ”suurta äärimmäisyyttä” ylemmällä ympyrällä sekä taivasta ja maata kahdella alemmalla ja pienemmällä ympyrällä. Yang ja yin kuuluvat paljon myöhempään aikaan. Platon ja hänen koulunsa eivät                

koskaan ymmärtäneet jumaluutta toisin, huolimatta monista lisänimistä, joita hän käytti ”yli kaiken olevasta Jumalasta” (` ¦BÂ B�F4 2,`H). Platon vihittynä ei voinut uskoa persoonalliseen jumalaan – ihmisen jättiläismäiseen varjoon. Hänen käyttämillään nimityksillä ”universumin hallitsija ja lainlaatija” on abstraktinen merkitys, jonka jokainen okkultisti ymmärsi hyvin ja uskoi yhtä paljon kuin kristittykin yhteen ainoaan lakiin, joka hallitsee maailmankaikkeutta, tunnustaen samalla sen muuttumattomuuden.

Kuten Platon sanoo:

 

Kaikkien rajallisten olevaisten ja toisasteisten syiden, kaikkien lakien, ajatusten ja prinsiippien takana on INTELLIGENSSI eli JÄRKI [<@ØH], kaikkien prinsiippien ensimmäinen prinsiippi, korkein idea, johon kaikki muut ideat perustuvat… äärimmäinen substanssi, josta kaikki saavat alkunsa ja olemuksensa, ensimmäinen ja vaikuttava syy kaikkialla universumissa vallitsevaan järjestykseen ja harmoniaan ja kauneuteen ja erinomaisuuteen ja hyvyyteen, ja tätä järkeä kutsutaan erinomaisuutensa ja ylivoimaisuutensa vuoksi korkeimmaksi hyväksi, JUMALAKSI (Ò 2,`H), ”Jumalaksi yli kaiken”.[158]

 

Nämä sanat, kuten Platon itse osoittaa, eivät tarkoita meidän nykyaikaisen monoteistimme ”luojaa” eivätkä ”isää”, vaan aatteellista ja abstraktista syytä. Sillä kuten hän sanoo: ”Tämä 2,`H, jumala yli kaiken, ei ole totuus tai intelligenssi, vaan sen ISÄ” ja sen perussyy. Olisiko Platon, tuo muinaisten viisaiden suurin oppilas ja itse viisas, jolle tässä elämässä oli ainoastaan yksi tavoiteltava päämäärä – TODELLINEN TIETO –, olisiko hän koskaan uskonut jumaluuteen, joka kiroaa ja tuomitsee ihmiset ikuisesti vähimmästäkin aiheesta?[159] Varmasti ei, sillä hän piti [e555] aitoina filosofeina ja totuudenetsijöinä ainoastaan niitä, joilla oli tietoa tosi olevasta vastakohtana pelkästään näennäiselle; aina olevasta vastakohtana katoavalle; sekä siitä, mikä on pysyvää, vastakohtana sille, mikä kasvaa, vähenee, kehittyy ja katoaa vuorotellen.[160] Speusippos ja Ksenokrates seurasivat hänen jälkiään. YHDELLÄ, alkuperäisellä ei ole mitään olemassaoloa siinä merkityksessä, jonka kuolevaiset ihmiset sille antavat.[161] ”J\:4@< [Timion, kunnioitettu] asuu keskipisteessä samoin kuin kehällä, mutta se on ainoastaan jumaluuden heijastus – maailmansielu”[162] – ympyrän ulkopinta. Risti ja ympyrä ovat universaali käsite – yhtä vanha kuin itse ihmisajatus. Ne ovat ensimmäisinä monien niin sanottujen kansainvälisten symbolien pitkässä sarjassa, jotka ilmaisevat hyvin usein suuria tieteellisiä totuuksia sen lisäksi, että ne ovat psykologisia ja jopa fysiologisia mysteereitä. Tämä symboli on täsmälleen sellainen ja perustuu vanhimpaan esoteeriseen kosmogoniaan.

Ei ole mikään selitys sanoa Éliphas Lévin tavoin, että Jumala, universaali rakkaus, saatuaan miehisen ykseyden kaivamaan kuilun naiselliseen kaksinaisuuteen eli kaaokseen aikaansai siten maailman. Paitsi että tuo käsitys on karkea kuin mikä, sitä on vaikea ymmärtää kadottamatta kunnioitustaan sellaisen jumaluuden aivan liian inhimillistä menettelyä kohtaan. Välttääkseen tuollaisia antropomorfisia käsityksiä vihityt eivät koskaan käyttäneet nimitystä ”Jumala” merkitsemään Yhtä ja ilman toista olevaa prinsiippiä universumissa. Ja uskollisina salaisen opin vanhimmille traditioille kautta koko maailman he kielsivät, että absoluuttinen täydellisyys voisi koskaan synnyttää moisia epätäydellisiä ja ei useinkaan kovin puhtaita tekoja. Tässä ei tarvitse mainita vielä suurempia metafyysisiä vaikeuksia. Spekulatiivisen ateismin ja typerän antropomorfismin välillä täytyy olla filosofinen keskitie ja sovittelun mahdollisuus.

Näkymättömän prinsiipin läsnäolo kaikkialla luonnossa ja sen korkein ilmennys maan päällä – IHMINEN – voivat ainoastaan auttaa ratkaisemaan tuon matemaattisen ongelman, jonka x pakostakin jää aina käsittämättömäksi maalliselta algebraltamme. Hindut ovat yrittäneet ratkaista sen avatârojensa avulla, kristityt luulevat [e556] ratkaisseensa sen ainoan jumalallisen inkarnaationsa avulla. Eksoteerisesti molemmat ovat väärässä, esoteerisesti molemmat ovat hyvin lähellä totuutta. Ainoastaan Paavali länsimaisten uskontojen apostoleista näyttää aavistaneen – ellei täysin paljastaneen – ristin ikivanhan mysteerin. Mitä tulee niihin muihin, jotka yhdenmukaistamalla ja yksilöllistämällä universaalin läsnäolon ovat yhdistäneet sen yhteen ainoaan symboliin – krusifiksin keskipisteeseen – he ovat siten osoittaneet, etteivät ole milloinkaan käsittäneet Kristuksen opin todellista henkeä, vaan ovat tulkinnoillaan alentaneet sen useammalla kuin yhdellä tavalla. He ovat unohtaneet universaalin symbolin sisimmän olemuksen ja ovat itsekkäästi monopolisoineet sen – ikään kuin rajaton ja ääretön voitaisiin milloinkaan rajoittaa ja ehdollistaa yksilöityvään ilmennykseen yhdessä ihmisessä tai edes yhdessä kansassa!

Mitä merkitsee neljä haaraa :ssä, leikkaavissa suorissa ja hermeettisessä ristissä, jotka tarkoittavat neljää pääilmansuuntaa, sen ymmärsivät hyvin hindujen, bramiinien ja buddhalaisten mystiset mielet tuhansia vuosia ennen kuin asiasta kuultiin Euroopassa, ja tuo symboli oli ja on levinnyt kaikkialle maailmaan. He taivuttivat tuon ristin haarojen päät ja tekivät siitä svastikan, joka on nykyisin buddhalaisen mongolin wan.[163] Se merkitsee, että ”keskikohta” ei rajoitu yhteen yksilöön, kuinka täydellinen hän lieneekin; että prinsiippi (Jumala) on ihmiskunnassa ja ihmiskunta kuten kaikki muukin on siinä kuin vesipisarat valtameressä, sillä neljä haaraa osoittavat neljään pääilmansuuntaan ja katoavat siis äärettömyyteen.

Vihityn Izarimin sanotaan löytäneen Hebronissa Hermeksen kuolleen ruumiin päältä tunnetun smaragditaulun, joka kuuluu sisältäneen hermeettisen viisauden ytimen. Siihen oli kaiverrettu: ”Se erottaa Maan elementin Tulesta, hienon karkeasta. Sen voi kohottaa hienosti Maasta Taivaaseen. Taas se voi laskeutua Maahan.”[164] Ristin arvoitus sisältyy näihin sanoihin, ja sen kaksinainen mysteeri ratkeaa – okkultistille.

 

Okkultistin perusta on filosofinen risti, kaksi vastakkaisiin suuntiin kulkevaa suoraa, vaakasuora ja pystysuora, korkeus ja leveys, jotka geometrisoiva jumaluus jakaa leikkauspisteessä, ja se muodostaa niin maagisen kuin tieteellisenkin nelinäisyyden, kun se piirretään täydellisen neliön sisään. Sen salaperäinen alue sisältää yleisavaimen, joka avaa kaikkien tieteiden ovet, niin fyysisten kuin henkistenkin. Se symboloi inhimillistä olemassaoloamme, sillä elämän piiri [e557] ympyröi ristin neljä kärkeä, jotka edustavat tässä järjestyksessä syntymää, elämää, kuolemaa ja KUOLEMATTOMUUTTA.[165]

Alkemisti sanoo: ”Yhdisty tetragrammin neljään kirjaimeen, näin järjestettyyn: lausumattoman nimen kirjaimet ovat siinä, vaikka et ehkä niitä aluksi huomaa. Sanoin lausumattoman peruslauseen se sisältää kabbalistisesti, ja tämä on sitä, mitä mestarit nimittävät maagiseksi salaisuudeksi.”[166]

 (Tau) sekä egyptiläinen astronominen risti Å kiinnittävät huomion useissa Palenquen raunioiden aukoissa. Eräässä kohokuvassa Palenquen palatsissa, sen länsipuolella, on tau veistettynä erään kuvakirjoituksen ylle, aivan istuvan hahmon alapuolelle. Seisova hahmo, joka kumartuu istuvan ylle, on juuri peittämässä tämän päätä vasemmassa kädessään olevalla vihkimyksen hunnulla, ojentaen samalla oikean kätensä osoittamaan taivasta etu- ja keskisormella. Tämä asento on juuri sama, joka kristillisellä piispalla on hänen antaessaan siunaustaan ja jossa Jeesus tavallisesti esitetään viimeisellä ehtoollisella.[167]

Egyptiläiselle hierofantille annettiin neliön muotoinen päähine, jota hänen oli aina käytettävä [toimissaan]… Täydellinen tau, joka muodostui pystysuorasta viivasta (laskeutuva, miehinen säde, henki), vaakasuorasta viivasta (aine, naisellinen säde) ja maailmanympyrästä, oli Isiksen tunnusmerkki, ja vasta hierofantin kuoltua asetettiin tuo egyptiläinen risti hänen muumionsa rinnan päälle. Näitä neliön muotoisia päähineitä pitävät armenialaiset papit vielä tänäkin päivänä. Väite jonka mukaan risti on täysin kristillinen symboli, joka on otettu käyttöön meidän ajanlaskumme aikana, on todella merkillinen, sillä näemme Hesekielin merkitsevän Herraa pelkäävien Juudan miesten otsat (Hes. 9:4) signa thaulla, kuten sen nimi on Vulgatassa käännetty. Muinaisessa hepreankielessä tämä merkki muodostettiin näin  mutta alkuperäisissä egyptiläisissä hieroglyfeissä se on täydellisesti kristillinen risti  [Tat, tasapainon symboli]. Myös Ilmestyskirjassa ”alfa ja omega” (henki ja aine), ensimmäinen ja viimeinen, painaa valittujen otsaan Isänsä nimen.[168]

2. Mooseksen kirjassa (12:22) Mooses käskee kansaansa merkitsemään ovenpäälliset ja pihtipielet verellä, jottei ”Herra Jumala” erehtyisi lyömään vitsauksella oman, valitun kansansa jäseniä tuomittujen egyptiläisten sijasta. Ja tuo merkki on tau! Egyptiläinen silmukkaristi on aivan samanlainen, ja se on talismani jonka avulla Horus nosti ylös kuolleita, kuten Philaen veistoksellisissa raunioissa voidaan nähdä.[169]

 

Edellä on puhuttu riittävästi svastikasta ja tausta. Ristiä voidaan todella seurata taaksepäin syvälle mittaamattomiin arkaaisiin aikoihin asti! Sen mysteeri hämärtyy pikemmin kuin kirkastuu, kun tapaamme sen Pääsiäissaarten patsaissa, vanhassa Egyptissä, Keski-Aasiassa, hakattuina kallioihin taun ja svastikan muotoon, esikristillisessä Skandinaviassa, [e558] kaikkialla! Hebrew-Egyptian Mysteryn kirjoittaja on ymmällään sen loputtoman varjon edessä, jonka se heittää taaksepäin muinaisuuteen, eikä voi jäljittää sitä mihinkään erityiseen kansaan tai ihmiseen. Hän esittelee heprealaisten jälkeensä jättämiä targumeja,[170] jotka ovat käyneet epäselviksi käännöksessä.

 

Arabiankielisessä Joosuan kirjassa, 8:29, ja Jonatanin targumissa sanotaan: ”Ain kuninkaan hän ristiinnaulitsi puuhun”. Septuagintassa puhutaan ripustamisesta kaksinkertaiselle puulle eli ristille. (Wordsworth Joosuan kirjasta)… Merkillisin tämänlaatuinen selitys on 4. Mooseksen kirjassa (25:4), jossa Onqeloksen (?) mukaan sanotaan: ”Ristiinnaulitse heidät Herran (Jehovan) edessä vasten aurinkoa.” Tässä käytetty sana on 78&, naulata kiinni, ja se on käännetty oikein Vulgatassa (Fürst) sanalla ristiinnaulita. Tämän lauseen varsinainen tulkinta on mystinen.[171]

 

Niin se on, mutta sen todellinen sisältö on aina ymmärretty väärin. ”Ristiinnaulita auringon edessä” (ei vasten aurinkoa) on vihkimyksessä käytetty sanonta. Se tulee Egyptistä ja alun perin Intiasta. Arvoitus voidaan ratkaista ainoastaan etsimällä sen avain vihkimysmysteereistä. Vihittävä adepti, joka oli onnellisesti läpäissyt kaikki kokeet, kiinnitettiin, ei naulittu kiinni, vaan ainoastaan sidottiin penkkiin, joka oli taun muotoinen (Egyptissä), svastikan muotoinen ilman neljää lisäpidennystä ( + , ei ), ja vaivutettiin syvään uneen (”Siloamin uneen”, kuten sitä kutsutaan yhä vihittyjen keskuudessa Vähä-Aasiassa, Syyriassa ja myös Ylä-Egyptissä). Hän sai olla tuossa tilassa kolme päivää ja kolme yötä, jona aikana hänen henkisen egonsa sanottiin juttelevan ”jumalien” kanssa, laskeutuvan Haadekseen, Amentiin tai Pâtâlaan (maasta riippuen) ja tekevän laupeudentöitä näkymättömille olennoille, joko ihmisten sieluille tai elementaalihengille. Hänen ruumiinsa makasi koko ajan temppelin kryptassa tai maanalaisessa luolassa. Egyptissä se asetettiin Kheopsin pyramidin kuninkaankammion sarkofagiin ja kannettiin yöllä ennen kolmannen päivän koittoa käytävän aukolle, missä tietyllä hetkellä nousevan auringon säteet osuivat suoraan haltiotilaan saatetun kokelaan kasvoille, jolloin hän heräsi vastaanottaakseen Osiriksen ja Thothin, viisauden jumalan, vihkimyksen.

 

Jos lukija epäilee tätä esitystä, tutkikoon heprealaisia alkulähteitä ennen kuin hän kieltää sen. Tutkikoon joitakin erittäin opettavia egyptiläisiä kohokuvia, varsinkin Philaen temppelissä olevaa, joka esittää vihkimysmenoja. Kaksi jumala-hierofanttia, joista toisella on haukanpää (aurinko) ja toisella ibislinnunpää (Merkurius, Thoth, viisauden ja salaisen tiedon jumala, Osiris-auringon apulainen), seisoo kumartuneena vastavihityn ruumiin yli. He valelevat hänen päänsä päälle kaksinkertaisen vesivirran (elämän ja uuden syntymän veden), jonka virrat ovat kuvassa kietoutuneina ristin muotoon ja ovat täynnä pieniä silmukkaristejä. Tämä esittää allegorisesti kokelaan (nyt vihityn) herättämistä, kun [e559] aamuauringon (Osiriksen) säteet kohtaavat hänen päälakensa (hänen haltiotilaan vaivutettu ruumiinsa on asetettu kolme päivää aikaisemmin puiselle tau-ristille siten, että auringonvalo osuu siihen). Sitten astuivat esiin hierofantti-vihkijät lausuen pyhät sanat, jotka näennäisesti kohdistettiin Aurinko-Osirikselle, mutta todellisuudessa sisäiselle Henki-Auringolle, joka valaisee uudesti syntyneen ihmisen. Lukija mietiskelköön auringon yhteyttä ristiin sekä sen synnyttävässä että henkisesti uudelleen synnyttävässä ominaisuudessa – vanhimmasta muinaisuudesta asti. Tutkikoon hän Ramses II:n hallituskaudelta olevaa Beit el-Walin hautaa, jossa hän tapaa kaiken muotoisia ja eri asennoissa olevia ristejä, myös tuon hallitsijan valtaistuimessa ja lopulta eräässä Thutmosis III:n esi-isien salista löytyneessä sirpaleessa, joka esittää Bakhan-Alenrén palvontaa ja jota säilytetään Pariisin kansalliskirjastossa.

Tässä merkillisessä veistoksessa ja maalauksessa nähdään auringonkehrän heittävän säteitään silmukkaristille, joka on asetettu toiselle ristille, jonka täydellisiä kopioita ovat Golgatan ristit. Vanhat papyrukset puhuvat näistä ”kovina penkkeinä niille, jotka olivat (henkisissä) synnytystuskissa antaessaan elämän itselleen”. Joukko tuollaisia ristinmuotoisia ”penkkejä”, jollaisille vihkimyskokelas asetettiin ja kiinnitettiin, kun hänet viimeisen vihkimyksensä loppuvaiheessa oli vaivutettu transsiuneen, tavattiin egyptiläisten temppeleiden maanalaisissa halleissa niiden tuhoamisen jälkeen. Sellaiset kunnianarvoisat, tietämättömät isät kuin Kyrillos ja Theofilos käyttivät niitä vapaasti uskoessaan, että uudet käännynnäiset olivat tuoneet ja piilottaneet ne sinne. Ainoastaan Origenes ja hänen jälkeensä Clemens Aleksandrialainen ja muut entiset vihityt tiesivät paremmin. Mutta he mieluummin vaikenivat.[172]

 

Lukija tutkikoon edelleen hindulaisia ”faabeleita”, kuten orientalistit kutsuvat niitä, ja muistakoon allegorian Vishvakarmanista, luovasta voimasta, maailman suuresta arkkitehdista, jota kutsutaan Rigvedassa ”kaikkinäkeväksi jumalaksi”, joka ”uhraa itsensä itselleen” (kuolevaisten ihmisten henkiset egot ovat hänen olemustaan ja siis yhtä hänen kanssaan). Muistakaa, että hänen nimensä on Deva Vardhika, ”jumalien rakennusmestari”, ja että hän sitoo vävynsä Sûryan (auringon) puupenkkiinsä eksoteerisen allegorian mukaan. Mutta esoteerisen tradition mukaan svastikaan, sillä maan päällä hän on hierofantti-vihkijä ja leikkaa pois osan hänen kirkkaudestaan. Vishvakarman, muistakaa edelleen, on Yoga-Siddhan poika, ts. pyhä joogavoima ja ”tuliaseen”, maagisen Âgneyâstran valmistaja.[173] Hänestä kerrotaan tarkemmin toisessa kohdassa. Usein lainaamamme kabbalistisen teoksen kirjoittaja kysyy:

 

 Ristiinnaulitsemisen teoreettinen käyttö on varmaan ollut jollain tavoin yhteydessä tämän symbolin personoinnin kanssa [esittäen paratiisin puutarhan rakennetta ristiinnaulitun ihmisen symbolin avulla]. Mutta kuinka? Ja mitä tarkoittamaan? Tuo symboli oli mittojen alkuperä kuvaten luovaa lakia eli suunnitelmaa. Mikä käytännöllinen merkitys voi siis [e560] varsinaisella ristiinnaulitsemisella olla ihmiskunnan suhteen? Sen käyttö joka tapauksessa todistaa, että sitä pidettiin kuvamerkkinä jonkin järjestelmän jostakin salaperäisestä vaikutuksesta. Kuilu kuilun jälkeen näyttää avautuvan, kun tutkitaan noiden lukuarvojen salaperäisiä vaikutuksia [suhteen 113:355 yhteyden symbolointia suhteeseen 20612:6561 ristiinnaulitun ihmisen kautta]. Ne eivät ainoastaan näy vaikuttavan kosmoksessa… vaan sympatian kautta ne näyttävät vaikuttavan suhteisiin, jotka ovat yhteydessä näkymättömän ja henkisen maailman kanssa, ja profeetoilla oli ilmeisesti tietoa noista yhdyssiteistä. Vielä vaikeampi on käsittää tätä, kun otetaan huomioon, että kyky ilmaista tarkasti tuo laki luvuilla, jotka selvästi määräävät systeemin, ei ollut kielen satunnainen ominaisuus, vaan oli sen varsinainen olemus kuuluen sen alkuperäiseen rakenteeseen. Sen vuoksi ei kieli eikä siihen liittyvä matemaattinen järjestelmä voinut olla ihmisen keksimä, elleivät molemmat perustuneet aikaisempaan kieleen, joka on sittemmin jäänyt pois käytöstä….[174]

 

Tekijä selittää näitä kysymyksiä tarkemmin ja paljastaa joidenkin kuolleen kirjaimen mukaisten kertomusten salaisen merkityksen osoittamalla, että luultavasti aish, :*!, ihminen, oli alkuperäinen sana – kaikkein ensimmäinen heprealaisten käyttämä sana, keitä he sitten olivatkin, ilmaisemaan äänen avulla käsitettä ihminen. Sanan perusmerkitys oli alusta asti 113 (sanan numeroarvo) ja siihen sisältyivät elementit ilmaistusta kosmisesta järjestelmästä”.[175]

Tätä kuvaa hindujen Vithobâ – Vishnun muoto – kuten edellä sanottiin. Vithobân muoto, jopa naulanmerkit jaloissa,[176] on ristiä lukuun ottamatta kaikkia yksityiskohtia myöten kuva ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Että siinä tarkoitettiin IHMISTÄ, sen vahvistaa myös se tosiasia, että vihitty jälleensyntyi tultuaan ristiinnaulituksi ELÄMÄN PUUHUN. Tästä ”puusta” on nyt tullut eksoteerisesti – roomalaisten käytettyä sitä kidutusvälineenä ja varhaiskristillisten juonittelijoiden tietämättömyyden johdosta – kuoleman puu!

Niissä geometrisissa symboleissa, joihin sisältyy ihmisen kehityshistoria, voidaan huomata yksi niistä seitsemästä esoteerisesta merkityksestä, jotka tämän järjestelmän salaperäiset keksijät sisällyttivät ristiinnaulitsemisen mysteeriin – järjestelmän, jonka alkuperäinen muokkaaminen ja omaksuminen ulottuu taaksepäin aina mysteerien perustamiseen asti. Heprealaiset, joiden profeetta Mooses oli perehtynyt Egyptin esoteeriseen viisauteen ja jotka saivat numerosysteeminsä foinikialaisilta ja myöhemmin niiltä pakanoilta, joilta he myös lainasivat suurimman osan kabbalistista mystiikkaansa, sovelluttivat erittäin nerokkaasti ”pakanallisten” kansojen kosmiset ja antropologiset symbolit omiin salaisiin aikakirjoihinsa. Jos kristillinen [e561] pappisvalta on nykyisin kadottanut avaimet niihin, niin kristillisten mysteerien ensimmäiset kokoajat olivat hyvin perillä esoteerisesta filosofiasta ja heprealaisten salaisesta metrologiasta ja käyttivät sitä nokkelasti. Siten he ottivat sanan aish (yksi heprean IHMISTÄ tarkoittavista sanoista) ja käyttivät sitä yhdessä kuuvuotta merkitsevän shanah-sanan kanssa, joka on mystisesti yhteydessä nimeen Jehova, Jeesuksen oletettuun ”isään”, ja kätkivät tämän mystisen idean astronomiseen merkitykseen ja sanamuotoon.

Alkuperäinen ajatus avaruuteen ”ristiinnaulitusta ihmisestä” kuuluu varmasti muinaisille hindulaisille, ja Moor osoittaa sen teoksessaan Hindoo Pantheon Vithobâa esittävässä piirroksessa. Platon omaksui sen avaruuteen muodostuneeseen ristiinsä, O, joka on ”toinen Jumala, joka painoi kuvansa universumiin ristin muodossa”. Krishna esitetään myös ”ristiinnaulittuna”.[177] Se on edelleen toistettu vanhassa testamentissa tuossa merkillisessä kehotuksessa ristiinnaulita ihmisiä Herran, auringon, edessä – mikä ei ole lainkaan mikään ennustus, vaan sillä on selvä fallinen merkitys. Edellä mainitusta ajatuksia herättävästä teoksesta – The Hebrew Egyptian Mystery – luemme edelleen kabbalistisista merkityksistä:

 

Tuossa symbolissa ristin naulojen kannat ovat kiinteän pyramidin muotoiset ja naulan varsi on suippenevan nelisärmäisen obeliskin eli fallossymbolin muotoinen. Kun otetaan huomioon kolmen naulan asema ihmisen käsissä ja jaloissa sekä ristissä, ne muodostavat kolmion muodon, jolloin kukin naula on kolmion kärjessä. Haavoja, stigmoja, on käsissä ja jaloissa ehdottomasti neljä tarkoittaen neliötä… Kolme naulaa ja niiden aiheuttamat haavat tekevät lukumäärältään kuusi tarkoittaen auki levitetyn kuution kuutta sivua [jotka muodostavat ristin eli ihmisen muodon eli 7, kolme vaakasuoraa ja neljä pystysuoraa neliötä], jolle ristille ihminen on ripustettu. Tämä vuorostaan viittaa ympyrän mittaan, joka siirtyy tuon kuution särmille. Jalkojen ainoa haava jakautuu kahteen, kun jalat erotetaan, ja näin saadaan yhteensä kolme kaikkia varten ja neljä, kun jalat erotetaan eli 7 yhteensä – toinen ja pyhin [ja juutalaisille] naisellinen perusluku.[178]

 

Kun siis ”ristiinnaulitsemisen naulojen” fallinen eli seksuaalinen merkitys todistetaan geometristen ja numeeristen tulkintojen avulla, sen mystinen merkitys käy ilmi niistä lyhyistä huomautuksista, jotka tehtiin edellä sen yhteydestä ja suhteesta Prometheukseen. Hän on toinen uhri, sillä hänet on ristiinnaulittu rakkauden ristille, inhimillisten intohimojen kallioon uhrina kiihkeästä halustaan vaikuttaa ihmiskunnan henkiseen elämään.

Alkuperäinen järjestelmä, kaksinainen hieroflyfi, ristin idean takana ei ole ”inhimillinen keksintö”, sillä kosminen ajattelu ja jumalallisen egoihmisen henkinen tulkinta ovat sen perustana. Myöhemmin se laajeni mysteerien omaksumaksi ja esittämäksi kauniiksi aatteeksi uudestisyntyneestä ihmisestä, kuolevaisesta, joka ristiinnaulitsemalla lihan ihmisen ja hänen intohimonsa [e562] kärsimyksen Prokrusteen vuoteelle oli uudelleen syntynyt kuolemattomana. Jätettyään ruumiin, eläinihmisen taakseen ja sidottuna vihkimyksen ristille kuin tyhjä kotelo tuli egosielusta yhtä vapaa kuin perhonen. Vielä myöhemmin henkisyyden asteittain kadotessa ei rististä tullut kosmogoniassa ja antropologiassa yhtään sen korkeampaa kuin fallossymboli.

Kaukaisimmista ajoista asti on maailmansielu eli anima mundi, aineettoman ihanteen aineellinen heijastus ollut esoteristeille kaikkien olentojen elämänlähde ja kolmen luontokunnan elonprinsiippi. Hermeettisten filosofien ja kaikkien muinaisten ajattelijoiden mukaan se oli seitsemäinen. Sillä se kuvattiin seitsenosaisena ristinä, jonka haarat ovat vastaavasti valo, lämpö, sähkö, maamagnetismi, astraalinen säteily, liike ja intelligenssi eli se mitä jotkut kutsuvat itsetietoisuudeksi.

Olemme sanoneet tämän muualla. Kauan ennen kuin risti eli sen merkki omaksuttiin kristinuskon symboliksi, ristin kuvaa käytettiin tunnusmerkkinä adeptien ja neofyyttien kesken, ja viimeksi mainittuja kutsuttiin krestokseksi (sanasta Khrestos, OD0FJ`H, koettelemuksen ja surun ihminen). É. Lévi sanoo:

 

Kristittyjen omaksuma ristin merkki ei kuulu yksinomaan heille. Se on kabbalistinen ja edustaa elementtien vastakkaisuutta ja neliosaista tasapainoa. Huomaamme Isä meidän -rukouksen okkulttisesta säkeestä… että alun perin oli kaksi tapaa lausua se eli vähintään kaksi hyvin erilaista muotoa jotka ilmaisivat sen merkityksen – toinen pappisvihittyjä varten, toinen neofyyteille ja vihkimättömille. Siten esimerkiksi vihitty vieden kätensä otsalleen sanoi: Sinulle; sitten hän lisäsi: kuuluvat; ja jatkoi vieden kätensä rinnalle: valtakunta; sen jälkeen vasempaan olkapäähän: oikeus; oikeaan olkapäähän: ja armo. Sitten hän yhdisti molemmat kätensä lisäten: kautta syntyvien aikakausien – ”Tibi sunt Malkhuth et Geburah et Hesed per Aeonas” – ristin merkki, ehdottoman ja suurenmoisen kabbalistinen, jonka sotaisa virallinen kirkko kadotti täysin halventaessaan gnostilaisuutta.[179]

 

”Sotaisa ja virallinen kirkko” teki vielä enemmän: otettuaan haltuunsa sen, mikä ei ollut koskaan sille kuulunut, se otti vain sen, mikä oli ”vihkimättömillä”, miehisen ja naisellisen Sefirotin kabbalistisen merkityksen. Kirkko ei koskaan kadottanut sisäistä ja korkeampaa merkitystä, koska sillä ei koskaan ollut sitä – huolimatta É. Lévin imartelusta Rooman hyväksi. Latinalaisen kirkon omaksuma ristinmerkki oli alusta asti fallinen, kun taas kreikkalainen kirkko on säilyttänyt sen ristin, joka kuului neofyyteille, Khrestoille.

__________

[e563]

XXIII

 

UPANISHADIT GNOSTILAISESSA KIRJALLISUUDESSA

 

Kingin teoksessa Gnostics and their Remains muistutetaan, että kreikankielessä oli ainoastaan yksi sana vokaalille ja äänelle. Tämä on johtanut vihkimättömät moniin vääriin tulkintoihin. Tämän tunnetun yksinkertaisen tosiasian tietäen yritämme kuitenkin tehdä vertailuja ja valaista useita mystisiä merkityksiä. Upanishadeissa ja purânoissa usein käytettyjä sanoja ”ääni” ja ”puhe” voidaan verrata gnostilaisiin ”vokaaleihin” ja Ilmestyskirjan ukkosten ja enkelien ”ääniin”. Sama löytyy myös Pistis Sofiasta ja muista muinaisista katkelmista ja käsikirjoituksista. Sen huomasi myös The Gnostics and their Remains -kirjan kuiva tekijä.

Hippolytokselta, varhaiselta kirkkoisältä, saamme tietää, mitä Markos – pikemmin pythagoralainen kuin kristillinen gnostikko ja aivan varmasti kabbalisti – oli nähnyt mystisessä ilmestyksessä. Markoksen sanotaan kokeneen ilmestyksessä, kuinka ”seitsemän taivasta[180] soi kukin yhtä vokaalia ja nämä yhdessä muodostivat yhden ainoan ylistyslaulun”. Selvemmin sanoin: ”ääni joka sieltä [näistä seitsemästä taivaasta] kuului maan päälle, muuttui kaikkien maan päällä olevien luojaksi ja vanhemmaksi”.[181] Okkulttisesta fraseologiasta selvemmälle kielelle tulkittuna tämä kuuluisi: ”Kun seitsenkertainen LOGOS oli erilaistunut seitsemäksi logokseksi eli luovaksi voimaksi (vokaaliksi), nämä (toinen logos eli ’ääni’) loivat kaiken maan päällä olevan.”

Se, joka on perehtynyt gnostilaiseen kirjallisuuteen, voi tuskin olla huomaamatta, että Johanneksen Ilmestys on saman ajatussuunnan mukainen teos. Sillä Johannes sanoo: ”Seitsemän ukkosta puhui jylisevällä äänellä… ja minä rupesin kirjoittamaan… [mutta] kuulin taivaasta äänen, joka sanoi: ’Sulje sinetillä se, mitä seitsemän ukkosta puhui, älä kirjoita sitä muistiin.’”[182] Sama käsky annetaan Markokselle ja sama jokaiselle puoleksi tai täysin vihitylle. Vastaavien ilmausten yhtäpitävyys niihin sisältyvine ajatuksineen ilmaisee kuitenkin aina osan mysteereistä. Meidän on aina etsittävä useampi kuin yksi merkitys jokaisesta allegorisesti ilmaistusta mysteeristä, varsinkin niistä, joissa esiintyy luku seitsemän ja seitsemän kertaa seitsemän eli neljäkymmentäyhdeksän. Kun nyt rabbi Jeesuksen oppilaat pyytävät [e564] häntä paljastamaan heille ”isäsi Valon mysteerion”, ts. vihkimyksen ja jumalallisen tiedon valaisemasta KORKEAMMASTA ITSESTÄ, Jeesus vastaa:

 

Ei ole olemassa mysteeriota, joka mainiompi olisi kuin nämä mysteeriot, joita te tiedustelette, sillä se sielunne valojen Valoon viepi, Totuuden ja Hyvyyden alueille, kaikkien pyhäin Pyhän alueelle, sille alueelle, jossa ei naista eikä miestä enää ole eikä muotoja mitään, vaan ainaista, sanoin kuvaamatonta Valoa. Siksipä ei siellä mitään mainiompaa ole kuin nuo mysteeriot, joita te kysytte, paitsi seitsemän Äänen [Vokaalin] MYSTEERIO ja niiden YHDEKSÄNVIIDETTÄ VOIMAA ja niiden merkit. Eikä mitään nimeä ole, mikä näitä kaikkia mainiompi olisi, kuin se nimi, jossa ovat kaikki nimet ja kaikki valot ja kaikki voimat [vokaalit].[183]

 

Kommentaari sanoo ”tulista” puhuessaan:

 

Seitsemän isää ja neljäkymmentäyhdeksän poikaa loistavat PIMEYDESSÄ, mutta ne ovat ELÄMÄ ja VALO, ja siitä syystä ne kestävät läpi suuren aikakauden.

 

Tästä käy siis selville, että jokaisessa allegorisesti esitettyjen eksoteeristen uskomusten esoteerisessa tulkinnassa oli aina sama aate – perusluku seitsemän, joka on neljän ja kolmen yhdistelmä, ja niitä edeltävä jumalallinen KOLME (Î), jotka muodostavat täydellisen luvun kymmenen.

Ja nämä luvut sopivat yhtä hyvin ajan jakoihin, metafyysiseen ja fyysiseen kosmografiaan kuin ihmiseen ja kaikkeen muuhun näkyvässä maailmassa. Siten nämä seitsemän vokaalia neljinekymmenineyhdeksine voimineen ovat samat kuin hindujen kolme ja seitsemän tulta ja niiden neljäkymmentäyhdeksän tulta; samat kuin persialaisen Simurghin lukumysteerit; ja samat kuin juutalaisten kabbalistien. Viimeksi mainitut supistivat luvut (heidän tapansa salata) ja määräsivät maapallon jokaiselle seitsemälle peräkkäiselle uudistumalle (sille mitä me kutsumme esoteerisella kielellä kierrokseksi) kestoajaksi ainoastaan 7 000 vuotta eikä 7 000 000 000, joka on todennäköisempi, ja määräsivät univesumin kokonaisajaksi ainoastaan 49 000 vuotta.[184]

Salainen oppi antaa kuitenkin avaimen, joka paljastaa meille vertailevan analogian kiistattomin perustein, että kaikkien tuollaisten allegorioiden alkuna on Garuda, allegorinen ihmisen ja linnun sekasikiö – se Vâhana eli käyttöväline, jolla Vishnun (joka on Kâla, ”aika”) kuvataan ratsastavan. Hän on intialainen feeniks, syklisen ja periodisen ajan vertauskuva, ”ihmisleijona”, Simha, joka on usein kuvattu nk. gnostilaisissa gemmeissä.[185] ”Leijonan kruunun seitsemän säteen yläpuolella ja vastaten niiden kärkiä nähdään usein kreikkalaisten aakkosten seitsemän vokaalia !+/3?KS, [A, E, Ê, I, O, U (Y) ja Ô] jotka todistavat seitsemästä taivaasta.”[186] Tämä on aurinkoleijona ja auringonkierroksen vertauskuva, samoin kuin [e565] Garuda[187] on suuren kierroksen, ”mahâ-kalpan” vertauskuva ja yhtä ikuinen kuin Vishnu ja tietysti myös auringon ja aurinkokierroksen vertauskuva. Se ilmenee allegorian yksityiskohdista. Garuda sekoitettiin syntyessään Agniin, tulen Jumalaan, ”häikäisevän loistonsa” vuoksi ja siitä syystä häntä kutsuttiin Gaganeshvaraksi, ”taivaan herraksi”. Edelleen hänet esitettiin Osiriksena ja (gnostilaisissa) Abraksas-gemmeissä monien allegoristen hirviöiden muodossa, joilla on kotkan tai haukan (aurinkolinnun) pää ja nokka, mikä ilmaisee Garudan solaarisen ja syklisen luonteen. Hänen poikansa on Jatâyu, 60 000 vuoden sykli. Kuten C. W. King huomauttaa oikein: ”Mikä tahansa sen [aurinkoleijonan ja vokaalien gemmin] alkuperäinen merkitys lieneekin, todennäköisesti se tuotiin nykyisessä muodossaan INTIASTA (gnostilaisen ikonitaiteen todellisesta alkulähteestä).”[188]

Ainoastaan Aryavartan muinainen alkuperäinen okkultismi voi ratkaista niiden seitsemän gnostilaisen vokaalin mysteerit, jotka kuuluivat Ilmestyskirjan ukkosenjyrinässä. Tuon okkultismin toivat Intiaan alkuperäiset bramiinit, jotka oli vihitty Keski-Aasiassa, ja sitä me opiskelemme ja yritämme selittää niin paljon kuin mahdollista näillä sivuilla. Meidän oppimme seitsemästä rodusta ja seitsemästä elämän- ja kehityskierroksesta meidän maallisessa palloketjussamme voidaan löytää jopa Ilmestyskirjasta.[189] Kun nuo seitsemän ”ukkosta” eli ”ääntä” eli ”vokaalia” – jolloin jokaisen sellaisen vokaalin seitsemästä merkityksestä aina yksi tarkoittaa suoraan meidän maapalloamme ja sen kunkin kierroksen seitsemää kantarotua – ”olivat puhuneet” – mutta kieltäneet näkijää kirjoittamasta niitä sekä käskeneet hänen ”sulkea sinetillä nämä asiat” – niin mitä teki silloin se enkeli, joka ”seisoi meren päällä ja maan päällä”? Hän kohotti kätensä taivasta kohti ”ja vannoi hänen nimeensä, joka elää aina ja ikuisesti … että aikaa ei enää ole oleva”. ”Kun tulee päivä, jolloin seitsemäs enkeli kohottaa torvensa ja puhaltaa, on [syklin] Jumalan salaisuus viety päätökseen”,[190] mikä merkitsee teosofisella kielellä, että kun seitsemäs kierros päättyy, silloin aika lakkaa. ”Aikaa ei enää ole oleva” hyvin luonnollisesti, koska pralaya alkaa, ja tämän aikakautisen hajaannuksen kestäessä ja kaiken tietoisen elämän estyessä maan päällä ei ole ketään, joka laskisi aikaa.

Tri Kenealy ja muut uskoivat, että tämä rabbiinien oppi (laskelmat 7- ja 49-sykleistä) on tuotu [e566] Kaldeasta. Se on enemmän kuin todennäköistä. Mutta babylonialaiset, joilla oli tieto kaikista noista kierroksista ja jotka opettivat niitä ainoastaan suurissa astrologisen magian vihkimysmysteereissään, saivat viisautensa ja oppinsa Intiasta. Sen vuoksi niistä on helppo tunnistaa meidän oma esoteerinen oppimme. Myös japanilaiset käyttävät salaisissa laskelmissaan samoja lukuja sykleistään. Mitä tulee bramiineihin, heidän purânansa ja upanishadinsa ovat hyvä todiste siitä. Upanishadit ovat siirtyneet täydellisesti gnostiseen kirjallisuuteen, ja bramiinin tarvitsee vain lukea Pistis Sofiaa[191] tunnistaakseen siitä esi-isiensä omaisuuden aina siinä käytettyjä lauseparsia ja vertauksia myöten. Verratkaamme: Pistis Sofiassa oppilaat sanovat Jeesukselle: ”Rabbi, isäsi Valon [ts. tiedon tulen eli valaistuksen] mysteerio paljasta meille… koska sinun kuulimme sanovan: on vielä tulikaste olemassa ja Valon pyhän hengen kaste”,[192] ts. TULEN hengen kaste. Johannes sanoo Jeesuksesta:[193] ”Minä kastan teidät vedellä… mutta hän kastaa teidät pyhällä hengellä ja tulella”, tarkoittaen tätä esoteerisesti. Tämän lauseen todellinen merkitys on erittäin syvä. Se tarkoittaa, että hän, Johannes, vihkimätön askeetti, ei voi ilmoittaa oppilailleen korkeampaa viisautta kuin ne salaisuudet, jotka liittyvät aineen tasoon (jonka vertauskuvana on vesi). Hänen gnosiksensa käsitti eksoteerisen ja rituaalisen dogmin, kuolleen kirjaimen oikeaoppisuuden.[194] Mutta Jeesus, korkeampiin mysteereihin vihitty, paljastaisi heille viisauden, joka oli korkeampaa, sillä se oli todellisen gnosiksen eli todellisen henkisen valaistuksen ”TULI”-viisautta. Toinen oli TULTA, toinen SAVUA. Moosekselle: Siinain vuoren tuli ja henkistä, ilmoitettua viisautta; alhaalla oleville ”kansan” joukoille, vihkimättömille: Siinain vuoren savussa (savun läpi), se on: oikeaoppisen eli lahkolaisen ritualismin eksoteerisia akanoita.

Nyt edellä oleva mielessänne lukekaa kahden viisaan, Nâradan ja Devamatan, välinen keskustelu Anugîtâsta (Mahâbhâratan episodi), jonka iästä ja arvosta voi lukea prof. Max Müllerin julkaisemasta teoksesta Sacred Books of the East.[195] Nârada puhuu henkäyksistä eli ”elontuulista”, jotka ovat [e567] kömpelöitä käännöksiä sanoista prâna, apâna jne., joiden täydellistä esoteerista merkitystä ja sovellusta yksilöllisiin toimintoihin voi tuskin ilmaista englanniksi. Hän sanoo tästä tiedosta:

 

Vedan oppi on, että tuli totisesti on kaikki jumaluudet, ja kun tieto (siitä) herää brâhmanassa, on seurauksena intelligenssi.[196]

 

”Tulella” hän tarkoittaa ITSEÄ, sanoo kommentaattori. Okkultisti sanoo, että ”intelligenssillä” Nârada ei tarkoita ”keskustelua” eikä ”todistelua”, niin kuin Arjuna Mishra uskoo, vaan todella ”älykkyyttä” eli viisauden tulen soveltamista eksoteeriseen ritualismiin vihkimättömiä varten. Se on bramiinien päätehtävä (jotka ensimmäisinä antoivat esimerkin muille kansoille, jotka ovat antropomorfoineet ja lihallistaneet suurimmat metafyysiset totuudet). Nârada näyttää tämän selvästi ja hänen annetaan sanoa:

 

Savu tästä (tulesta), joka on erinomaisen loistava, (esiintyy) pimeyden muodossa [niin todella!]; (sen) tuhka (on) intohimo; ja hyvyys sen yhteydessä on siinä, mihin uhri asetetaan.[197]

 

Tämä tarkoittaa oppilaan kykyä käsittää puhdas totuus (liekki), joka nousee taivasta kohti, kun taas varsinainen uhri jää vihkimättömille ainoastaan pieteetin ilmaukseksi ja todisteeksi. Sillä mitä muuta Nârada voi tarkoittaa opettaessaan että:

 

Ne, jotka ymmärtävät uhrin, ymmärtävät samânan ja vyânan tärkeimpänä (uhrina). Prâna ja apâna ovat uhrin osia… ja niiden välillä on tuli. Se on udânan erinomainen paikka, kuten bramiinit ymmärsivät. Ja kuule, mitä minulla on sanottavaa siitä, mikä on erillään noista pareista. Päivä ja yö ovat pari, niiden välillä on tuli… Se mikä on ja se mikä ei ole ovat pari, niiden välillä on tuli…[198]

 

Ja jokaisen tällaisen vastakohdan jälkeen Nârada lisää: ”Tämä on udânan erinomainen paikka, kuten bramiinit ymmärsivät.”

Nyt monet eivät ymmärrä, mikä on sellaisten sanojen kuin samâna ja vyâna, prâna ja apâna täydellinen merkitys, joiden on selitetty olevan ”elontuulet” (me sanomme ”prinsiipit ja niiden vastaavat kyvyt ja aistit”), jotka uhrataan udânalle, nk. ”pääelontuulelle” (?), jonka sanotaan toimivan kaikissa yhtymäkohdissa. Ja kun lukija ei tiedä, että sana ”tuli” tarkoittaa näissä allegorioissa sekä ”Itseä” että korkeampaa jumalallista tietoa, niin hän ei ymmärrä mitään tästä. Sen vuoksi hän ei käsitä todistelumme koko ideaa, kuten ei liioin teoksen kääntäjä ja myös sen julkaisija, suuri Oxfordin sanskritisti Max Müller ole käsittänyt Nâradan sanojen todellista tarkoitusta. Eksoteerisesti kaikki tämä ”elontuulten” luetteleminen tarkoittaa tietysti suunnilleen sitä, mikä on oletettu alaviitteessä, nimittäin:

 

Tarkoitus näyttää olevan tämä: Maallisen elämän kulku riippuu elontuulten toiminnoista, jotka liittyvät ITSEEN ja jotka johtavat sen ilmennyksiin yksilöllisinä sieluina [?]. Näistä prâna ja apâna valvovat ja hallitsevat samânaa ja vyânaa… [e568] Kahta edellistä valvoo ja hallitsee udâna, joka siis valvoo kaikkea. Ja tämän hallitseminen, joka hallitsee kaikkia viittä…. johtaa korkeimpaan Itseen.[199]

 

Edellä oleva on esitetty selityksenä tekstiin, jossa brâhmana kertoo, kuinka hän saavutti korkeimman joogiviisauden ja oli näin saavuttanut kaiken tiedon. Sanoessaan, että hän oli ”huomannut ITSEN avulla ITSESSÄ olevan asumuksen”,[200] jossa brahmaani asuu vapaana kaikesta, ja selittäessään, että tämä häviämätön prinsiippi oli kokonaan aistihavainnon (ts. viiden ”elontuulen”) tuolla puolen, hän lisää että ”kaikkien näiden (elontuulten) keskellä, jotka liikkuvat ruumiissa ja nielevät toinen toisensa, leimuaa seitsenkertainen vaishvânara-tuli”.[201] Tämä ”tuli” on Nîlakanthan kommentaarin mukaan sama kuin ”minä”, ITSE, joka on askeetin päämäärä (Vaishvânara on sana, jota usein käytetään merkitsemään Itseä). Sitten brâhmana jatkaa ja mainitsee, mitä tarkoitetaan sanalla ”seitsenkertainen”: ”Nenä [eli haju] ja kieli [maku], silmä ja iho ja korva viidentenä, mieli ja ymmärrys, nämä ovat Vaishvânaran tulen seitsemän liekkiä,[202]…nämä ovat seitsemän (laatuista) polttoainetta minulle,[203]… nämä ovat seitsemän suurta virkaatekevää pappia.”

Arjuna Mishra hyväksyy nämä seitsemän pappia siinä mielessä, että ne merkitsevät ”sielua erotettuna niin moneksi [sieluksi eli prinsiipiksi] useiden kykyjen mukaan”. Lopulta kääntäjä näyttää hyväksyvän selityksen ja hän vastahakoisesti myöntää, että ”ne voivat tarkoittaa” sitä, vaikka hänen käsityksensä mukaan ne merkitsevät ”kuulemisen kykyä jne. [lyhyesti, fyysisiä aisteja], joita eri jumaluudet hallitsevat”.[204]

Mutta mitä tahansa tämä kohta sivulla 259 merkitseekin joko tieteellisen tai oikeaoppisen tulkinnan mukaan, niin siinä selitetään Nâradan esityksiä sivulla 276 ja osoitetaan niiden tarkoittavan eksoteerisia ja esoteerisia menetelmiä ja niiden vastakkaisuutta. Siten samâna ja vyâna, vaikka ovatkin alempia kuin prâna ja apâna ja kaikki neljä alempia kuin udâna, kun on kyse prânayâman saavuttamisesta (pääasiassa hatha-joogan eli ”alemman” joogamuodon yhteydessä), mainitaan kuitenkin pääuhrina, koska kommentaattorin oikean huomautuksen mukaisesti niiden ”vaikutukset ovat käytännössä tärkeämmät elinvoimalle”, ts. ne ovat karkeimmat ja ne tarjotaan uhrattaviksi, jotta ne niin sanoaksemme katoaisivat tässä tulessa olevaan pimeyteen eli sen SAVUUN (pelkästään eksoteeriseen rituaaliseen muotoon). Mutta [e569] prânan ja apânan välillä, vaikka ne esitetään alempina (koska ne ovat vähemmän karkeita eli puhtaampia), on TULI: Itse ja tämän Itsen omistama salainen tieto. Niin myös hyvä ja paha ja ”se mikä on ja se mikä ei ole”; kaikkien näiden ”parien”[205] välillä on tuli, ts. esoteerinen tieto, jumalallisen ITSEN viisaus. Ne, jotka tyytyvät TULEN savuun, jääkööt sinne missä ovat, ts. teologisten sepitelmien ja kuolleen kirjaimen mukaisten tulkintojen egyptiläiseen pimeyteen.

Edellä oleva on kirjoitettu ainoastaan länsimaisille okkultismin ja teosofian tutkijoille. Kirjoittaja ei rohkene selittää näitä asioita hinduille, joilla on omat gurunsa, eikä orientalisteille, jotka luulevat tietävänsä enemmän kuin kaikki gurut ja rishit yhteensä, sekä menneet että nykyiset. Nämä melko pitkät lainaukset ja esimerkit ovat välttämättömiä ainakin osoittamaan tutkijalle ne teokset, joita hänen on tutkittava hyötyäkseen ja oppiakseen vertailusta. Lukekoon hän Pistis Sofiaa esim. Bhagavad-Gîtân ja Anugîtân valossa. Silloin hän käsittää Jeesuksen sanat tuossa gnostilaisessa evankeliumissa, ja kuolleen kirjaimen verhot katoavat heti. Lukekaa seuraava ja verratkaa sitä edellä mainittujen hindulaisten kirjoitusten selitykseen.

 

….Eikä mitään nimeä ole, mikä näitä kaikkia mainiompi olisi, kuin se nimi [seitsemän vokaalia], jossa ovat kaikki nimet ja kaikki valot ja kaikki voimat [neljäkymmentäyhdeksän]. Joka sen nimen aineruumiistaan erotessaan[206] tietää, niin ei savut [ts. ei mikään teologinen harhakuvitelma],[207] ei pimeys, ei valtahenkilöt, [ei mikään persoonallinen haltija tai Jumalaksi kutsuttu planeettahenki] ei Kohtalosfäärin [karman] valtias…[e570] voi alhaalla pitää sielua, joka sen nimen tietää, vaan kun hän maailmasta lähtee ja tulelle sen nimen lausuu, se sammuu ja pimeys poistuu… Ja jos joku tuon nimen kurjain rangaistusten vastaanottajaväelle sanoo ja heidän valtahenkilöilleen ja kaikille heidän voimillensa ja myöskin Barbelolle,[208] ja näkymättömälle jumalalle ja kolmelle kolmi-voima-jumalalle, ja heti kohta, jos joku tämän nimen noilla alueilla lausuu, ne sortuvat kaikki toinen toisensa päälle, häviävät tyhjiin ja huudahtavat: ”Oi, valojen Valo, joka rajattomissa valoissa olet, meitä muista ja puhdista meidät!”[209]

 

On helppo huomata, mitä tuo valo ja nimi ovat: vihkimyksen valo ja ”tuli-itsen” nimi, joka ei ole mikään nimi eikä mikään toiminta, vaan henkinen, aina elävä voima, korkeampi jopa kuin ”näkymätön Jumala”, koska tuo voima on ITSE.

Mutta jos The Gnostics and their Remains -teoksen taitava ja oppinut tekijä ei olekaan ottanut riittävästi huomioon tähän teokseen Pistis Sofiasta kääntämiensä ja lainaamiensa katkelmien allegoriaa ja mystiikkaa – niin toiset orientalistit ovat menetelleet paljon pahemmin. Ilman hänen intuitiivista näkemystään gnostilaisen viisauden intialaisesta alkuperästä ja ymmärtämättä vielä vähemmän sen ”gemmien” merkitystä useimmat heistä Wilsonista dogmaattiseen Weberiin ovat syyllistyneet mitä merkillisimpiin erehdyksiin melkein jokaisen symbolin suhteen. Sir M. Monier-Williams ja muut osoittavat aivan ilmeistä halveksintaa ”esoteerisia buddhalaisia” kohtaan, kuten teosofeja nyt kutsutaan. Kuitenkaan kukaan okkulttisen filosofian tutkija ei ole koskaan erehtynyt pitämään jotain sykliä elävänä henkilönä ja päinvastoin, niin kuin meidän oppineet orientalistimme hyvin usein tekevät. Pari esimerkkiä voi valaista esitystämme havainnollisemmin. Ottakaamme jokin tunnetuimmista.

Garudaa kutsutaan Râmâyanassa ”Sagaran 60 000 pojan enoksi” ja Anshumatia, Sagaran pojanpoikaa, 60 000 enon sisarenpojaksi. Heidät muutti tuhkaksi Kapilan katse, ”Purushottaman” (eli äärettömän hengen), joka antoi Sagaran hevosen kadota Ashvamedha-uhria varten. Edelleen Garudan poika[210] – Garuda itse oli mahâ-kalpa eli suuri sykli – Jatâyu, höyheniin puetun heimon kuningas, kun hänet oli voittanut Râvana, joka vie mukanaan Sîtân, sanoo itsestään puhuessaan:

”Siitä on 60 000 vuotta, oi kuningas, kun minä synnyin”. Tämän jälkeen hän kääntyy selin aurinkoon ja – kuolee.

Jatâyu on tietysti 60 000 vuotta kestävä sykli GARUDAN suuressa kierroksessa. Tästä syystä hänet esitetään viimeksi mainitun poikana eli sisarenpoikana, ad libitum, [e571] koska koko merkitys on siinä, että hänet asetetaan Garudan jälkeläisten joukkoon. Sitten on vielä Diti – Marutin äiti – jonka jälkeläiset kuuluvat Hiranyâkshan jälkipolveen, ”joita on 77 crorea (eli 770 miljoonaa) ihmistä” Padmapurânan mukaan. Kaikki tällaiset kertomukset leimataan merkityksettömiksi kuvitelmiksi ja mielettömyyksiksi. Mutta totuus on totisesti ajan tytär, ja aika tulee näyttämään.

Sillä välin, mikä olisikaan helpompaa, kuin ainakin yrittää todistaa oikeaksi purânalainen kronologia? Siinä on monia kapiloita, mutta Kapila, joka tappoi kuningas Sagaran jälkeläiset – 60 000 vahvaa miestä – oli kieltämättä Sânkhya-filosofian perustaja Kapila, koska niin sanotaan purânoissa, vaikka yhdessä niistä nimenomaan kielletään tämä syytös selittämättä kuitenkaan sen esoteerista merkitystä. Bhâgavatapurânassa[211] sanotaan nimittäin:

 

Ei ole totta se perimätieto, joka väittää, että viisaan viha poltti kuninkaan pojat. Sillä kuinka voi pimeyden ominaisuus, joka tuottaa vihaa, asua viisaassa, jonka ruumis oli hyvyys ja joka puhdisti maailman – ikään kuin maan tomu voisi kuulua taivaisiin! Kuinka mentaalinen häiriö voisi häiritä tuota viisasta, joka on samastunut korkeampaan henkeen ja joka on täällä [maan päällä] ohjannut Sânkhya-filosofian vankkaa alusta, jonka avulla vapautta haluava kulkee yli olemassaolon pelottavan meren, tuon kuoleman tien?[212]

 

Purâna velvollisuudelleen uskollisena ei voi puhua toisin. Sen tulee julistaa dogmia ja seurata menettelytapaa – visusti salaamalla ne mystiset jumalalliset totuudet, jotka ilmaistiin lukemattoman monia aikakausia sitten vihkimyksessä. Sen vuoksi meidän ei tule etsiä purânoista selitystä mysteeriin, johon liittyy erilaisia yliluonnollisia olemisen tasoja. Jo ensi silmäyksellä huomaa, että kertomus on allegoria: 60 000 poikaa, jotka ovat raakoja, paheellisia ja jumalattomia, kuvaavat inhimillisiä intohimoja, jotka ”pelkällä katseellaan” muuttaa tuhkaksi ”viisas” – ITSE, joka edustaa maan päällä saavutettavissa olevan puhtauden korkeinta tilaa. Mutta purânoista löytyy myös muita syklisiä ja kronologisia merkityksiä, menetelmä jolla merkitä ajanjaksot, jolloin tietyt viisaat vaikuttivat.

Nyt on varmistunut niin hyvin kuin se tradition suhteen on mahdollista, että Kapila istui mietiskelyssä muutamia vuosia Hardvârissa (eli Gangâ-dvârassa, ”Gangesin ovella eli portilla”) Himalajan juurella. Vielä tänäkin päivänä nimitetään lähellä Siwalikvuoristoa olevaa Hardvâr-solaa ”Kapilan solaksi”, ja askeetit kutsuvat paikkaa ”Kapilasthâniksi”. Siellä Gangâ (Ganges) ilmestyen sen vuorionkalosta alkaa kulkunsa Intian tukahduttavan kuumien lakeuksien poikki. Ja geologiset tutkimukset ovat näyttäneet selvästi, että traditio, jonka mukaan [e572] valtameri kaukaisina aikoina huuhteli Himalajan juurta, ei ole aivan perätön, sillä siitä on olemassa jälkiä.

Ensimmäinen Kapila on ehkä tuonut alas Sânkhya-filosofian ja opettanut sitä, ja viimeinen Kapila on kirjoittanut sen muistiin.

Tähän päivään asti on Intiassa kutsuttu merta ja erityisesti Bengalin lahtea Gangesin suulla Sâgaraksi.[213] Ovatko geologit koskaan laskeneet, kuinka monta vuosituhatta meri on vaatinut väistyäkseen koko tuon pitkän matkan, joka erottaa sen nyt 312 metriä merenpinnan yläpuolella olevasta Hardvârista? Jos he olisivat, silloin niiden orientalistien, jotka tahtovat sovittaa Kapilan esiintymisen ensimmäisen ja yhdeksännen vuosisadan välille ajanlaskuamme, olisi muutettava mielipiteensä vähintään jommastakummasta syystä: Ensinnäkin purânoissa on selvästi mainittu, kuinka monta vuotta on kulunut Kapilan ajasta, vaikka kääntäjät eivät ehkä sitä huomaa. Ja toiseksi, Satya-yugan Kapila ja kali-yugan Kapila voivat olla yksi ja sama YKSILÖLLISYYS olematta silti sama PERSOONALLISUUS.

Samalla kun Kapila on kerran eläneen viisaan ja Sânkhya-filosofian tekijän henkilönimi, se on myös kumâroiden, taivaallisten ja neitseellisten askeettien yleisnimi. Kun siis Bhâgavatapurâna kutsuu Sânkhya-filosofian perustajaa Kapilaksi – jonka se juuri aiemmin oli osoittanut olevan osa Vishnusta –, tämän seikan pitäisi tiedottaa lukijalle esoteerisen merkityksen sisältävästä salaverhosta. Olkoon hän Vitathan poika, kuten Harivamsha osoittaa, tai joku muu, mutta Sânkhyan perustaja ei voi olla sama kuin satya-yugan viisas – aivan manvantaran alussa, kun Vishnun ilmoitetaan Kapilan muodossa ”jakaneen kaikille olennoille todellista viisautta”. Sillä tämä viittaa niihin varhaiskausiin, jolloin ”Jumalan pojat” opettivat juuri luoduille ihmisille taiteita ja tieteitä, joita sittemmin on viljelty ja säilytetty vihittyjen pyhätöissä. Purânoissa on useita tunnettuja kapiloita. Ensin alkuperäinen viisas, sitten Kapila, joka oli yksi kolmesta ”salaisesta kumârasta”; ja Kapila, Kashyapan ja Kadrûn poika – ”monipäinen käärme”,[214] sen lisäksi Kapila, kali-yugan suuri viisas ja filosofi. Viimeksi mainittu, joka oli vihitty, ”viisauden käärme”, nâga, sekoitettiin tahallaan edellisten kausien kapiloihin.

__________

[e573]

XXIV

 

RISTI JA PYTHAGORALAINEN KYMMENLUKU

 

Ensimmäiset gnostikot väittivät, että heidän tieteensä, GNOSIS, perustui neliöön, jonka kulmat olivat vastaavasti Sige (hiljaisuus), Bythos (syvyys), Nous (henkinen sielu eli järki) ja Aletheia (totuus).

He ensimmäisinä paljastivat maailmalle sen, mikä oli iät ja ajat ollut salattuna, nimittäin taun Prokrusteen vuoteen muodossa ja Khristoksen ruumiillistuneena Khrestoksena, joka vapaaehtoisena kokelaana antautui määrättyjä tarkoituksia varten sarjaan mentaalisia ja fyysisiä kärsimyksiä.

Heidän mielestään koko metafyysinen ja aineellinen universumi sisältyi luvun 10, pythagoralaisen dekadin numeroihin ja voitiin ilmaista ja selittää niillä.

Tämä dekadi, joka edusti universumia ja sen kehitystä hiljaisuudesta ja henkisen sielun eli anima mundin tuntemattomista syvyyksistä, osoitti oppilaalle kaksi eri puolta eli aspektia. Se voi, kuten alussa oli laita, merkitä makrokosmosta, jonka jälkeen se laskeutui mikrokosmokseen eli ihmiseen. Siten oli olemassa puhtaasti älyllinen ja metafyysinen eli ”sisäinen tiede” ja yhtä puhtaasti aineellinen eli ”pinnallinen tiede”, joista kumpikin voitiin selittää dekadin avulla ja sisällyttää siihen. Sitä voitiin lyhyesti sanoen tutkia Platonin deduktiivisen ja Aristoteleen induktiivisen menetelmän mukaan. Edellisen lähtökohtana oli jumalallinen ymmärrys, jolloin moninaisuus johtui ykseydestä, eli dekadin luvut ilmenivät vain yhtyäkseen lopuksi ja kadotakseen äärettömään ympyrään. Jälkimmäinen riippui ainoastaan aistihavainnosta, jolloin dekadia voitiin pitää joko moninkertaistuvana ykseytenä tai erilaistuvana aineena. Sen tutkiminen rajoittui ulkopuoliseen tasoon, ristiin eli seitsemään, joka johtuu kymmenestä – eli täydellisestä luvusta niin maan päällä kuin taivaassa.

Pythagoras toi tämän kaksoisjärjestelmän ja dekadin Intiasta. Koko sanskritinkielinen kirjallisuus, kuten purânat ja Manun lait, on todisteena siitä, että sama järjestelmä oli brakhmaneilla (kr. brakhmanes) ja iranilaisilla, kuten muinaiset kreikkalaiset filosofit heitä kutsuivat. Näissä Manun laeissa eli määräyksissä sanotaan, että Brahmâ ensin luo ”kymmenen olemassaolon herraa”, kymmenen prajâpatia eli luovaa voimaa. Nämä kymmenen tuottavat ”seitsemän” muuta Manua eli joidenkin käsikirjoitusten mukaan oikeammin sanottuna seitsemän Munînia eikä Manûnia, seitsemän ”uhrautuvaa” eli pyhää olentoa, jotka ovat länsimaisen uskonnon Jumalan seitsemän enkeliä. Tämä [e574] mystinen luku seitsemän, syntyneenä korkeammasta kolmiosta Î, joka itse on syntynyt kärjestään eli tuntemattoman maailmansielun (Sigen ja Bythoksen) hiljaisista syvyyksistä, on seitsenkertainen Saptaparna-kasvi, joka on syntynyt ja ilmennyt mystisen maan pinnalle kolminkertaisesta juuresta, joka on haudattu syvälle tuon läpitunkemattoman maan alle. Tätä ajatusta on käsitelty perusteellisesti teoksemme I osan II kirjassa luvussa III, ”Alkuperäinen olemus ja jumalallinen ajatus”, johon lukijan on kiinnitettävä erityistä huomiota, jos hän tahtoo käsittää edellä mainittuun symboliin kätkeytyvän metafyysisen ajatuksen. Ihminen kuten luontokin jakautuu Himalajan tämän puoleisen esoteerisen filosofian mukaan (eli alkuperäisen Manun kosmogonian mukaan) luonnon itsensä tarkoittamaan seitsemään osaan. Seitsemäs prinsiippi (purusha) ainoastaan on tarkasti puhuen jumalallinen ITSE, sillä kuten Manussa sanotaan: ”Kun hän [Brahmâ] oli luonut noiden kuuden mittaamattoman kirkkaan hienot osat”,[215] hän loi eli kutsui heissä esiin ”Itse”-tietoisuuden eli tietoisuuden tuosta Ainoasta ITSESTÄ. Viittä näistä kuudesta elementistä (eli prinsiipistä tai tattvasta, kuten Medhâtithi, kommentaattori arvelee) ”kutsutaan atomisiksi häviäviksi alkuaineiksi”.[216] Ne on selitetty edellä mainitussa luvussa.

Meidän on nyt puhuttava esihistoriallisten rotujen käyttämästä mysteerikielestä. Se ei ole foneettinen, vaan pelkkä kuvallinen ja symbolinen kieli. Nykyisin sen tuntevat täydellisesti ainoastaan harvat, sillä se on ollut joukoille täysin kuollut kieli enemmän kuin 5 000 vuotta. Kuitenkin useimmat oppineet kreikkalaiset ja juutalaiset gnostikot tunsivat sen ja käyttivät sitä, tosin eri tavalla. Mainitsemme muutamia esimerkkejä.

Ylhäällä olevalla tasolla luku ei ole mikään luku vaan nolla – YMPYRÄ. Alhaalla olevalla tasolla siitä tulee yksi – joka on pariton luku. Jokaisella kirjaimella muinaisissa aakkosissa oli filosofinen merkitys ja raison d’être, ja luku I tarkoitti aleksandrialaisilla vihityillä pystyasennossa olevaa ruumista, elävää seisovaa ihmistä, koska hän on ainoa eläin jolla siihen on etuoikeus. Ja kun tuohon I:teen lisättiin pää, siitä tuli P, isyyden, luovan kyvyn symboli, kun taas R tarkoitti ”liikkuvaa ihmistä”, ihmistä tiellään. Tästä syystä sanoissa PATER ZEUS ei ollut mitään sukupuolista tai fallista, ei äänellisesti eikä kirjainten muodossa; eikä liioin sanoissa B"JZD ),bH [Pater Deus](vrt. Ragon). Jos otamme sitten heprealaiset aakkoset, huomaamme, että kun I eli alef, !, on saanut symbolikseen sonnin eli härän, merkitään 10, täydellinen luku eli kabbalan yksi kirjaimella jod, * (j, i eli [nykyenglannin] y), ja se merkitsee Jehovan ensimmäisenä kirjaimena siitintä jne.

Parittomat luvut ovat jumalallisia, parilliset luvut maallisia, pirullisia ja onnettomia. Pythagoralaiset inhosivat kaksinaisuutta. Se oli heidän mielestään syynä erilaistumiseen, ja siksi myös vastakohtiin, epäsointuun eli aineeseen, pahan alkuun. Valentinoksen teogoniassa Bythos ja Sige (Syvyys, Hiljaisuudesta syntynyt kaaos, aine) ovat alkuperäinen kaksinaisuus. [e575] Varhaispythagoralaisilla duadi oli kuitenkin se epätäydellinen tila, johon ensimmäinen ilmennyt olento lankesi, kun se oli eronnut monadista. Se oli piste, josta haarautui kaksi tietä – hyvä ja paha. He kutsuivat kaksinaiseksi kaikkea mikä oli kaksinaamaista eli väärää. YKSI ainoastaan oli hyvä ja sopusointuinen, koska yhdestä ainoasta ei voi syntyä mitään epäsointua. Tästä johtuen latinankielinen sana solus[217] tarkoitti yhtä ainoaa Jumalaa, Paavalin Tuntematonta. Mutta solus-sanasta tuli hyvin pian sol – aurinko.

Kolmiluku on siten ensimmäinen pariton luku, kuten kolmio on ensimmäinen geometrinen kuvio.[218] Tämä luku on todella mystinen luku par excellence. Tutkiakseen sitä eksoteerisesti on luettava Ragonin Cours Philosophique et Interprétatif des Initiations. Esoteerisia merkityksiä varten on tutkittava hindulaista lukujen symboliikkaa, sillä siitä käytetään lukemattomia yhdistelmiä. Ragonin tutkimusten pohjana olivat kolmion kolmen yhtä suuren sivun okkulttiset ominaisuudet, ja hän perusti trinosofien kuuluisan vapaamuurariseuran (niiden jotka tutkivat kolmea tiedettä; parannus verrattuna vapaamuurariuden tavalliseen kolmeen asteeseen, jotka annettiin niille, jotka eivät loosikokouksissaan tutkineet muuta kuin syömistä ja juomista). Tuo perustaja kirjoittaa:

 

Kolmion ensimmäinen, oppipojalle tutkittavaksi annettu sivu on kivikunta, ja sitä symboloi Tubalc \ [Tubal-Kain]…

Toinen sivu, jota ammattilaisen on mietiskeltävä, on kasvikunta, ja sitä symboloi Schibb \ [Shibbolet]. Tässä luontokunnassa alkaa ruumiiden synnyttäminen [generation]. Tästä syystä G-kirjain esitetään loistavana adeptin [?!] silmien edessä.

Kolmas sivu jätetään mestarimuurarille, jonka on täydennettävä kasvatustaan eläinkunnan tutkimuksella. Sitä symboloi Mac-benah \ (mädäntymisen poika).[219]

 

Ensimmäinen kiinteä muoto on nelinäisyys, kuolemattomuuden symboli. Se on pyramidi: sillä pyramidi seisoo kolmiomaisena nelikulmaisella eli monikulmaisella pohjalla ja päättyy ylhäällä huippuun edustaen siten kolminaisuutta ja nelinäisyyttä eli lukuja 3 ja 4. Pythagoralaiset opettivat aritmomantiikaksi kutsutun tieteen avulla jumalien ja lukujen välistä yhteyttä ja suhdetta. He sanoivat että, sielu on luku, joka liikkuu itsestään ja sisältää luvun 4. Henkinen ja fyysinen ihminen on luku 3, koska kolmiluku edusti heillä ei ainoastaan pintaa vaan myös fyysisen ruumiin muodostamisen perustaa. Siten eläimet olivat ainoastaan kolminaisia, ihmisen yksin ollessa seitsemäinen, kun hän oli hyveellinen; viisinäinen ollessaan paha, sillä:

Luku 5 muodostui kaksinaisesta ja kolminaisesta, josta kaksinainen saattoi kaiken täydellisessä muodossa olevan epäjärjestykseen ja sekaannukseen. [e576] Täydellinen ihminen, he sanoivat, oli nelinäinen ja kolminainen eli hänessä on neljä aineellista ja kolme aineetonta elementtiä. Nämä kolme henkeä eli elementtiä löydämme myös luvusta 5, kun se edustaa mikrokosmosta. Viimeksi mainittu suhteessaan karkeaan aineeseen muodostuu kaksinaisuudesta ja kolmesta hengestä. Sillä kuten Ragon sanoo:

 

….tämä nerokas numero [5] on yhdistetty kahdesta kreikkalaisesta henkosesta (), jotka liitetään vokaaleihin, jotka on tai ei ole aspiroitava. Ensimmäisen (‘) nimi on ”vahva” eli ylempi ”spiritus”, Jumalan henki aspiroituna (spiratus) ja ihmisen hengittämänä. Toinen, alempi merkki (,) on pehmeä ”spiritus” ja edustaa toisasteista henkeä… yhdessä ne käsittävät koko ihmisen. Se on universaali kvintessenssi, elonneste.[220]

 

Mystisempi merkitys luvulle 5 esitetään teoksessa Five Years of Theosophy, T. Subba Row’n erinomaisessa artikkelissa,[221] jossa hän mainitsee eräitä sääntöjä, joiden avulla tutkija voi saada selville ”vanhojen sanskritinkielisten nimien syvän merkityksen… ikivanhoissa arjalaisissa myyteissä ja allegorioissa”. Katsokaamme sillä välin, mitä on tähän mennessä sanottu teosofisissa julkaisuissa Kauriin tähtikuviosta ja mitä siitä yleensä tiedetään. Jokainen tietää, että  on eläinradan kymmenes merkki, johon aurinko saapuu talvipäivän seisauksessa noin 21. päivänä joulukuuta. Mutta vain harvat – myös Intiassa vihittyjä lukuun ottamatta – tuntevat sen todellisen mystisen yhteyden, joka, niin kuin meille on kerrottu, näyttää olevan nimien Makara ja Kumâra välillä. Ensimmäinen tarkoittaa jotakin sammakkoeläintä, jota kutsutaan epäkunnioittavasti ”krokotiiliksi”, kuten jotkut orientalisti otaksuvat, ja jälkimmäinen on joogien suurten suojelijoiden nimi, joogien jotka Shaivapurânan mukaan ovat Rudran (Shivan) poikia ja yhtä hänen kanssaan. Rudra on itse Kumâra. Ollen yhteydessä ihmisen kanssa kumârat ovat myös yhteydessä eläinradan kanssa. Koettakaamme nyt saada selville, mitä sana Makara tarkoittaa.

Artikkelin ”Eläinradan kaksitoista merkkiä” tekijä sanoo:

 

Makara… sisältää kaikesta huolimatta johtolangan oikeaan tulkintaan. Ma-kirjaimen numerologinen arvo on yhtä kuin viisi ja kara merkitsee käsi. Sanskritin kielessä tribhuja tarkoittaa kolmikulmaa. Bhuja eli kara (synonyymeja) merkitsee sivua. Makara eli Pañchakara tarkoittaa siten viisikulmiota (pentagonia).[222]

 

Viisihaarainen tähti eli viisikulmio kuvaa ihmisen viittä ruumiinjäsentä.[223] Vanhassa järjestelmässä Makaran sanotaan olleen kahdeksas eikä kymmenes merkki.[224]

 

Merkki pyrkii siten ilmentämään universumin ulkomuotoa ja osoittaa, että universumin muoto on viisikulmioiden rajaama.[225]

 

Sanskritinkielisillä kirjailijoilla ”on myös käsite [e577] ashtadishas eli kahdeksan avaruutta rajoittavaa pintaa”, mikä tarkoittaa kompassin kahdeksaa suuntaa, loka-pâlaa, neljää pääilmansuuntaa ja neljää väli-ilmansuuntaa.

 

Ihmisruumis ilmentää ulkokohtaisesta näkökannasta katsoen mikrokosmosta. Makara saattaa ilmentää samanaikaisesti sekä mikro- että makrokosmosta käsityskyvyn ulkonaisina kohteina.[226]

 

Mutta Makara-sanan esoteerinen merkitys ei suinkaan ole ”krokotiili”, vaikka sitä verrataan hindulaisessa eläinradassa kuvattuun eläimeen. Sillä on nimittäin antiloopin pää ja etujalat ja kalan ruumis ja pyrstö. Tästä syystä eläinradan kymmenennen merkin on katsottu merkitsevän milloin haikalaa, milloin delfiiniä jne., koska se on Varunan, merenjumalan, vâhana, ja tästä syystä sitä kutsutaan usein Jala-rûpaksi eli ”vesimuodoksi”. Delfiini oli kreikkalaisilla Poseidon-Neptunuksen kulkuväline ja esoteerisesti yhtä hänen kanssaan. Tämä ”delfiini” on ”merihevonen”, samoin kuin pyhän Niilin krokotiili on Horuksen käyttöväline ja itse Horus. ”Minä olen Kem-urin suuren Horuksen kala ja asumus”, sanoo muumion muotoinen Jumala, jolla on krokotiilin pää.[227] Peratae-gnostikoille se on Khorzar (Neptunus) joka muuttaa kaksitoistasivuisen pyramidin sfääriksi, ”ja maalaa sen portin monin värein”.[228] Hänellä on VIISI androgyynistä palvelijaa – hän on Makara, Leviatan.

Koska nousevaa aurinkoa pidettiin jumalien sieluna, joka lähetettiin joka päivä ilmestymään ihmisille, ja koska krokotiili nousi vedestä auringon ensisäteen aikana, Intiassa tuosta eläimestä tuli lopulta aurinkotulen palvojan olennoituma, kuten se personoi tuota tulta eli korkeinta sielua egyptiläisillä.

Purânoissa kumârojen lukumäärä vaihtelee allegorian vaatimusten mukaan. Okkulttisia tarkoituksia varten niiden lukumääräksi esitetään yhdessä paikassa seitsemän, toisessa neljä, sitten viisi. Kûrmapurânassa sanotaan niistä: ”Nämä viisi [kumâraa], oi brâhmana, olivat joogeja, jotka vapautuivat täysin himosta.” Niiden nimikin jo osoittaa niiden yhteyden mainitun tähtikuvion, Makaran, ja joidenkin muiden eläinradan merkeille kuuluvien purânisten hahmojen, kanssa. Nimi valittiin salaamaan symboli, joka on alkuperäisten temppelien vaikuttavimpia merkkejä. Kumârat sekoitettiin yleensä astronomisesti, fysiologisesti ja mystisesti purânoiden monien henkilöiden ja tapahtumien kanssa. Niihin tuskin vihjaistaan Vishnupurânassa. Muissa purânoissa ja pyhissä kirjoituksissa ne esiintyvät eri kuvauksissa ja tapahtumissa. Tästä syystä orientalistit, jotka ovat etsineet yhdistäviä lankoja milloin mistäkin, ovat lopulta selittäneet, että kumârat ”ovat ennen kaikkea purânoiden kirjoittajien mielikuvituksen tuotetta”. Mutta –

Ma – sanoo artikkelin ”Eläinradan kaksitoista merkkiä” kirjoittaja – on viisi. Kara on käsi viisine sormineen, kuten myös viisisivuinen merkki eli [e578] viisikulmio. Kumâroita (tässä tapauksessa okkulttiseen käyttöön tarkoitettu anagrammi) on esoterismissa viisi samoin kuin joogeja – koska kaksi viimeistä nimeä on aina pidetty salassa. Ne ovat brahmadevojen ja viisinkertaisten chohanien viides luokka, joilla on viiden elementin sielu, veden ja eetterin ollessa vallitsevina, ja sen vuoksi niiden vertauskuvat olivat sekä vesi- että tulisymboleja. ”Viisaus kätkeytyy hänen alustansa alle, hänen joka lepää veden päällä kelluvan kultaisen lootuksen (padman) päällä.” Intiassa se on Vishnu (jonka yksi avatâra oli Buddha, kuten muinoin väitettiin). Prâchetasat, Nârâyanan (joka Poseidonin tavoin liikkui eli asusti vesien päällä eikä alla) palvojat, sukelsivat valtameren syvyyksiin suorittamaan hartauttaan ja jäivät sinne 10 000 vuodeksi. Prâchetasoja on eksoteerisesti kymmenen, mutta esoteerisesti viisi. ”Prachetas” on sanskritissa Varunan, vedenjumalan, nimi, Nereuksen, Neptunuksen erään aspektin, ja prâchetasat ovat samoja kuin peratae-gnostikkojen O@D."Din, Khorzarin (Poseidonin) ”viisi palvelijaa”. Niiden nimet ovat Ou, Aoai, Ouo, Ouoab ja… (?Ü, U@"4, ?Ûf, ?ÛTV$….).[229] Viides, kolminkertainen nimi (tehden seitsemän) on kadonnut[230] – ts. pidetään salassa. Tämä riittäköön ”vesisymbolista”. ”Tulisymboli” yhdistää ne henkisesti. Yhtäläisyyden vuoksi muistakaamme, että kuten Prachetasin äiti oli Savarnâ, valtameren tytär, samoin Amfitrite oli Poseidonin mystisten ”palvelijoiden” äiti.

Nyt lukijalle huomautetaan, että näitä ”viittä palvelijaa” symboloivat sekä delfiini, jonka piti saada siveä, vastahakoinen Amfitrite avioitumaan Poseidonin kanssa, että heidän poikansa Triton. Viimeksi mainittu, jolla on ihmisen yläruumis ja delfiinin, kalan, alaruumis, on yhdistetty erittäin salaperäisesti Oannekseen, babylonialaiseen Dagiin sekä edelleen myös Vishnun (kala-) avatâraan, Matsyaan, jotka kumpikin opettivat kuolevaisille viisautta. Kuten jokainen mytologi tietää, Poseidon asetti delfiinin tämän palvelusten vuoksi tähtikuvioiden joukkoon, ja siitä tuli kreikkalaisten Aigokeros [!Æ(@6,DTH], Capricornus, Kauris, jonka takaosa on delfiinin ja joka on siten sama kuin Makara, jolla on myös antiloopin pää, mutta ruumis ja pyrstö kuin kalalla. Tästä syystä Makaran merkkiä kannettiin hindulaisen rakkaudenjumala Kâmadevan lipussa, joka jumala Atharvavedassa samastetaan Agnin (tulijumalan), Lakshmîn pojan kanssa, kuten Harivamshassa on oikein esitetty. Sillä Lakshmî ja Venus ovat sama, ja Amfitrite on Venuksen varhaismuoto. Mutta kâma (Makara-ketu) on ”Aja” (syntymätön) ja ”Âtma-bhû” (itseolevainen), ja Aja on Rigvedassa LOGOS, sillä hänet esitetään siellä AINOAN ensimmäisenä ilmennyksenä: ”SIINÄ heräsi ensin halu, joka oli mielen varhaisin itu”, se, ”joka yhdistää olevaisen ei-olevaiseen” (eli esoteerisesti viidennen prinsiipin, manaksen, seitsemänteen, âtmaan), sanovat viisaat. Tämä on ensimmäinen vaihe.

[e579] Toisessa vaiheessa, ilmennyksen seuraavalla tasolla nähdään kuinka Brahmâ (jonka valitsemme edustamaan kaikkia muita eri kansojen ensimmäisiä jumalia) sai ruumiistaan tulemaan ulos järjestä syntyneet poikansa, ”Sanandanan ja muut”, joista tulee kumâroja viidennessä ”luomisessa” ja jälleen yhdeksännessä (joka on vain salaverho). Muistutamme lopuksi lukijalle, että vuohia uhrattiin Amfitritelle ja nereideille meren rannalla, kuten niitä on tähän päivään asti uhrattu Durgâ Kâlîlle, joka on ainoastaan Lakshmîn (Venuksen), Ðaktin valkoisen puolen, musta puoli. Tämä antaa myös vihjeen siitä, mikä yhteys näillä eläimillä on voinut olla Kauriin merkin kanssa, jossa näkyy kaksikymmentäkahdeksan tähteä kauriin muodossa; jonka kauriin kreikkalaiset muuttivat Zeuksen [Jupiterin] kasvatusäidiksi, Amaltheiaksi. Luonnonjumala Panilla oli pukinjalat ja se muutti itsensä Tyfonin lähestyessä pukiksi. Mutta tämä on mysteeri, jossa kirjoittaja ei uskalla viipyä kauemmin, koska ei ole varma tuleeko ymmärretyksi. Tulkinnan mystisen puolen on siis jäätävä tutkijan intuition varaan. Ottakaamme kuitenkin vielä huomioon eräs seikka mystisen luvun viisi suhteen. Se symboloi samalla kertaa sekä ikuisen elämän henkeä että maallisen elämän ja rakkauden henkeä – ihmisen kokoomuksessa. Ja se sisältää jumalallista ja helvetillistä magiaa sekä olemisen universaalin ja yksilöllisen ytimen. Siten nuo viisi mystistä sanaa eli vokaalia (vrt. edellä), jotka Brahmâ lausui ”luomisessa” ja joista tuli edelleen pañchadasha (tuolle jumalalle kuuluvat, määrätyt vedalaiset hymnit), ovat luovassa ja maagisessa potentiaalissaan viiden tântrisen, mustan ”makaran” eli viiden m:n valkoinen puoli. ”Makara”-tähtikuvion nimi on näennäisen merkityksetön ja älytön. ”Kumâra”-termiin liittyvän anagrammisen merkityksensä lisäksi sen ensimmäisen tavun numeerisella arvolla ja sen esoteerisella sulautumisella viiteen on erittäin suuri ja okkulttinen merkitys luonnon mysteereissä.

Haluaisimme vielä sanoa, että kuten Makaran merkki on yhteydessä henkisen ”mikrokosmoksen” syntymän kanssa ja fyysisen universumin (sen siirtyessä henkiselle alueelle) kuoleman eli hajoamisen kanssa,[231] samoin dhyâni-chohanit, joita kutsutaan Intiassa kumâroiksi, ovat yhteydessä molempien kanssa. Eksoteerisissa uskonnoissa niistä on lisäksi tullut pimeyden enkelien synonyymeja. Mâra on pimeyden Jumala, langennut olento ja kuolema,[232] mutta hänen nimensä on myös yksi Kâman nimistä. Kâma on Vedojen ensimmäinen jumala, logos, josta kumârat ovat lähteneet, ja tämä [e580] yhdistää ne vielä enemmän meidän ”tarunomaiseen” intialaiseen Makaraamme ja Egyptin krokotiilinpäiseen Jumalaan.[233] Taivaallisessa Niilissä krokotiileja on viisi, ja Tem-jumala, alkuperäinen jumaluus, joka luo taivaankappaleet ja elävät olennot, synnyttää nämä krokotiilit viidennessä luomisessaan. Kun Osiris, ”kuollut aurinko”, haudataan ja se astuu Amentiin, silloin pyhät krokotiilit sukeltavat alkuvesien syvyyteen – ”suureen vihreään”. Kun elämän aurinko nousee, silloin ne ilmestyvät jälleen pyhästä virrasta. Kaikki tämä on erittäin vertauskuvallista ja osoittaa, kuinka alkuperäiset esoteeriset totuudet kuvastuivat samanlaisiin symboleihin. Mutta kuten T. Subba Row niin oikein sanoo, ”Sitä huntua, jolla muinaiset filosofit niin taitavasti verhosivat eräät osat mysteeristä, joka on yhteydessä näihin [eläinradan] merkkeihin, ei milloinkaan kohoteta vihkimättömän yleisön huviksi tai opiksi.” [Esoteerisia kirjoituksia, s. 76.]

Myös kreikkalaiset pitivät lukua viisi pyhänä. Brahmân viidestä sanasta (pañchadasha) on gnostikkojen parissa tullut Jeesuksen âkâshiseen (loistavaan) vaatteeseen hänen kirkastuksessaan kirjoitetut viisi sanaa: -!9! -!9! S--! C!O!9! S-!3, jotka orientalistien kääntäminä kuuluvat: ”kaapu, voimani loistava kaapu”.[234] Nämä sanat olivat vuorostaan viiden mystisen voiman anagramminen peite ”ylösnousseen” vihityn puvussa hänen kolmepäiväisen transsitilansa viimeisen koetuksen jälkeen. Näistä viidestä tuli seitsemän vasta hänen kuolemansa jälkeen, kun adeptista oli tullut täydellinen KHRISTOS, täydellinen KRISHNA-VISHNU, ts. kun hän oli astunut nirvânaan. Delfoilainen E [E Delphicum], pyhä symboli, oli myös numero viisi. Sen suuri pyhyys käy ilmi siitä, että korinttilaiset (Plutarkhoksen mukaan) asettivat Delfoin temppelin puisen numeron tilalle pronssisen, jonka Livia Augusta vaihtoi tarkkaan kultaiseen jäljennökseen.[235]

Noissa kahdessa ”spirituksessa” – Ragonin mainitsemassa kahdessa kreikan aspiraatiossa eli merkissä () – on helppo tunnistaa âtma ja buddhi eli ”jumalallinen henki ja sen käyttöväline” (henkinen sielu).

Lukua kuusi eli ”senariusta” käsitellään myöhemmin ja seitsemäistä tarkastellaan perusteellisesti teoksemme tässä osassa.[236]

Ogdoadi eli 8 kuvaa kierroskausien ikuista ja spiraalista liikettä , 8, ¥, ja sen symbolina on vuorostaan Caduceus.[237] Se kuvaa Kosmoksen säännöllistä hengitystä, jota valvoo kahdeksan suurta jumalaa – seitsemän alkuperäisestä äidistä, joka on yksi ja kolminaisuus.

Sitten seuraa luku yhdeksän eli kolminkertainen kolmiluku. Se on luku, joka toistaa jatkuvasti itsensä kaikissa muodoissa [e581] jokaisessa kerrannaisessaan.[238] Se on jokaisen kehän merkki, koska sen arvo asteissa on sama kuin 9, ts. 3 + 6 + 0. Se on määrätyissä olosuhteissa paha luku ja onnettomuutta tuottava. Jos luku 6 merkitsi meidän maapalloamme valmiina jumalallisen hengen elävöittämiseen, niin 9 symboloi pahan eli turmiollisen hengen elähdyttämää Maatamme.

Kymmenen eli dekadi palauttaa kaikki nämä numerot takaisin ykseyteen ja päättää pythagoralaisen taulukon. Tästä syystä merkki y – ykseys nollassa – oli jumaluuden, universumin ja ihmisen symboli. Tämä on salainen merkitys sanoille ”leijonan käpälän, Juudan heimon vahva ote” (”mestarimuurarin ote”) kahden käden välillä, joiden sormien lukumäärä on kymmenen.

Jos nyt kohdistamme huomiomme egyptiläiseen ristiin eli tauhun, voimme huomata, että tämä kirjain, jolla oli niin ylevä merkitys egyptiläisille, kreikkalaisille ja juutalaisille, oli salaperäisessä yhteydessä dekadiin. Tau on salaisen jumalallisen viisauden alfa ja omega ja sitä symboloi nimen Thoth (Hermes) ensimmäinen ja viimeinen kirjain. Thoth oli egyptiläisten aakkosten keksijä, ja tau-kirjain oli aakkosten viimeinen kirjain juutalaisilla ja samarialaisilla, jotka kutsuivat sitä ”lopuksi” eli ”täydellisyydeksi”, ”huipuksi” ja ”varmuudeksi”. Sen vuoksi Ragon sanoo, että sanat terminus (loppu) ja tectum (katto) kuvaavat suojaa ja varmuutta – aika arkinen selitys. Mutta näin käy tavallisesti aatteille ja asioille tässä henkisen rappeutumisen maailmassa, joka edistyy samalla fyysisesti. PAN oli kerran absoluuttinen luonto, ainoa, SUURI KAIKKEUS, mutta kun hänen kuvansa välähtää ensimmäisen kerran historiassa, hän on jo mätkähtänyt alas vainioiden pikkujumalaksi, maalaiselämän jumalaksi. Historia ei tahdo tuntea häntä ja teologia puolestaan tekee hänestä paholaisen. Mutta hänen seitsenputkinen huilunsa, tuo seitsemän luonnonvoiman, seitsemän planeetan, seitsemän sävelen vertauskuva, lyhyesti kaiken seitsemäisen harmonian symboli, osoittaa hyvin hänen alkuperäisen luonteensa.

Samoin on ristin laita. Jo kauan ennen kuin juutalaiset olivat keksineet temppelinsä kultaisen kynttilänjalan, jossa oli kolme pidikettä toisella puolella ja neljä toisella puolella,[239] ja tehneet luvusta 7 naisellisen synnytysluvun,[240] lisäten siten [e582] fallisen elementin uskontoonsa, niin henkisemmin ajattelevat kansat olivat tehneet rististä (3 + 4 = 7) pyhimmän jumalallisen symbolinsa. Itse asiassa ympyrä, risti ja seitsemän – viimeksi mainittu käytettynä kehämitan peruslukuna – ovat ensimmäiset alkuperäiset symbolit. Pythagoras, joka toi viisautensa Intiasta, jätti jälkimaailmalle välähdyksen tästä totuudesta. Hänen koulunsa piti lukua 7 muodostuneena luvuista 3 ja 4, jotka he selittivät kahdella tavalla. Noumenaalisen maailman tasolla kolmio oli ilmenneen jumaluuden ensimmäisenä käsitteenä, sen kuvana, ”isä-äiti-poika”. Nelinäisyys, täydellinen luku, oli fyysisellä tasolla kaikkien lukujen ja esineiden noumenaalinen, aatteellinen juuri. Ottaen huomioon tetraktyksen ja tetragrammatonin pyhyyden jotkut tutkijat ovat erehtyneet nelinäisyyden mystisestä merkityksestä. Muinaisuudessa viimeksi mainittu oli niin sanoaksemme ainoastaan toisasteinen ”täydellisyys”, koska se koski vain ilmenneitä tasoja. Sitä vastoin kolmio, kreikkalainen delta, ), oli ”tuntemattoman jumaluuden käyttöväline”. Hyvänä todisteena tästä on se, että jumaluuden nimi alkaa deltalla. Boiotialaiset[241] kirjoittivat Zeus-nimen ),bH, josta tulee latinan Deus. Tämä oli metafyysinen käsitys seitsemäisyyden merkityksestä ilmiömaailmassa, mutta symboliikka muuttui maallisen eli eksoteerisen tulkinnan takia. Kolmesta tuli kolmen aineellisen elementin käsitemerkki – ilman, veden ja maan. Neljästä tuli kaiken sen prinsiippi, joka ei ole aineellista eikä havaittavaa.

Mutta todelliset pythagoralaiset eivät ole koskaan hyväksyneet tätä käsitystä. Tarkasteltuna lukujen 6 ja 1 yhdistelmänä luku seitsemän oli näkymätön keskus, kaiken henki, koska ei ole olemassa mitään kuusiosaista kappaletta ilman seitsemättä sen keskipisteenä (katsokaa kristalleja ja lumikiteitä niin kutsutussa elottomassa luonnossa). Sitä paitsi he sanovat, että luvussa seitsemän on YKSEYDEN – lukujen luvun – koko täydellisyys. Sillä kuten absoluuttinen ykseys on luomaton ja jakamaton (tästä syystä luvuton) eikä mikään luku voi sitä synnyttää, samoin on seitsemän: ei mikään kymmeneen sisältyvä luku voi synnyttää tai tuottaa sitä. Ja luku 4 on aritmeettinen erottaja ykkösen ja seitsenluvun välillä, koska se ylittää edellisen samalla luvulla (kolme), joka erottaa sen seitsemästä, sillä neljä on yhtä monta numeroa yhden yläpuolella kuin seitsemän on neljän yläpuolella.[242]

”Egyptiläisillä luku 7 oli ikuisen elämän symboli, sanoo Ragon ja lisää, että tästä syystä kreikkalainen kirjain Z, joka on vain kaksinkertainen 7, on alkukirjain sanoissa zao, ”minä elän” ja Zeus, ”kaiken elollisen isä”.

[e583] Lisäksi numero 6 oli maan symboli ”nukkuvien” syys- ja talvikuukausien aikana, ja numero 7 kevään ja kesän aikana, koska maan elävöitti silloin elämän henki – seitsemäs eli elähdyttävä keskusvoima. Saman näemme egyptiläisessä myytissä ja symbolissa Osiriksesta ja Isiksestä, jotka personoivat tulta ja vettä metafyysisesti ja aurinkoa ja Niiliä fyysisesti. Aurinkovuoden päivien luku 365 on sanan Neilos (Niili) lukuarvo. Tämä ja Härkä, jolla on kuun sirppi ja silmukkaristi sarvien välissä, sekä maa kuvattuna astronomisella symbolilla –  – ovat myöhemmän antiikin kaikkein fallisimmat symbolit.

 

Niili oli ajan virta, jonka numeroarvo oli vuosi tai yksi vuosi ja yksi päivä (364 + 1 = 365). Se kuvasi Isiksen eli maaäidin, kuun, naisen ja lehmän kohtuvettä ja myös Osiriksen työpajaa, joka vastasi heprealaisten Sod Olamia. Tuon virran muinainen nimi oli Eridanos eli heprealainen Iardan, jossa on koptilainen tai muinaiskreikkalainen loppuliite. Siitä johtui heprean sana Jered, ’lähde’ eli alastulo… eli Jordan-joen, jolla oli sama myyttinen merkitys heprealaisille kuin Niilillä egyptiläisille,[243] sillä se oli alastulon lähde ja sisälsi elämän vedet.[244]

 

Selvästi lausuttuna se oli personoidun maan eli Isiksen symboli, kun sitä pidetään maan kohtuna. Tämä käy kyllin selvästi ilmi, ja Jordan – tuo nykyisin kristityille niin pyhä virta – ei merkinnyt yhtään sen korkeampaa tai runollisempaa kuin kuun (Isis eli Jehova naisellisessa aspektissaan) kohtuvettä. Nyt Osiris oli, kuten sama tutkija osoittaa, aurinko ja Niilinvirta ja 365 päivän trooppinen vuosi, kun taas Isis oli kuu, tuon virran uoma eli äiti maa, ”jonka synnytysvoimille vesi on välttämätön”, sekä 354-päiväinen kuuvuosi, ”raskauskausien ajanmittari”. Kaikki tämä on siis sukupuolista ja fallista, eivätkä nykyiset oppineet näytä löytävän näistä symboleista muuta kuin fysiologisen eli fallisen merkityksen. Kuitenkin noita kolmea numeroa 365 eli aurinkovuoden päivien lukumäärää on tulkittava pythagoralaisen avaimen avulla löytääkseen niistä jonkin korkean filosofisen ja moraalisen merkityksen. Yksi esimerkki riittänee. Niiden merkitys voi olla:

 

Maata	– elävöittävä –	elämän henki
3	6	5

                                                   

 

Yksinkertaisesti koska 3 vastaa kreikkalaista gammaa eli ', joka kirjain on gaian (maan) symboli, kun taas numero 6 on elävöittävän eli elähdyttävän prinsiipin symboli, ja 5 on universaali ydin, joka leviää joka suuntaan ja muodostaa kaiken aineen.[245]

[e584] Nuo muutamat edellä esitetyt esimerkit paljastavat ainoastaan pienen osan niistä menetelmistä, joita käytettiin muinaisajan symbolisten käsitemerkkien ja numeroiden tulkitsemiseen. Järjestelmä on erittäin vaikea ja monimutkainen, joten vain harvat vihitytkin voinevat hallita sen jokaista seitsemää avainta. Ihmekö siis, että metafyysinen kutistui asteittain fyysiseksi luonnoksi; että aurinko, joka kerran oli ollut JUMALUUDEN symboli, muuttui aionien vieriessä ainoastaan luovan kiihkon vertauskuvaksi ja sai lopulta pelkän fallisen merkityksen? Mutta varmastikaan ne, jotka (Platonin tavoin) johtivat menetelmänsä yleisestä yksityiseen, eivät voineet milloinkaan ryhtyä käyttämään uskonnossaan sukupuolisia vertauskuvia! On aivan totta, vaikka sen on lausunutkin tuo ruumiillistunut paradoksi, Éliphas Lévi, että ”ihminen on Jumala maan päällä ja Jumala on ihminen taivaassa”. Mutta tämä ei suinkaan voinut tarkoittaa eikä koskaan tarkoittanut ainoaa jumaluutta, vaan ainoastaan SEN ruumiillistuneiden säteiden joukkoja, joita me kutsumme dhyâni-chohaneiksi ja joita kutsuttiin muinaisuudessa jumaliksi, mutta jotka kirkko on nyt muuttanut vasemmalla puolella oleviksi paholaisiksi ja oikealla puolella olevaksi Vapahtajaksi!

Mutta kaikki tällaiset dogmit ovat saaneet alkunsa samasta juuresta, viisauden juuresta, joka kasvaa ja kukoistaa Intian maaperällä. Ei ole ainoatakaan arkkienkeliä, jota ei voitaisi jäljittää takaisin Âryâvartan pyhässä maassa olevaan prototyyppiinsä. Nämä ”prototyypit” liittyvät kaikki kumâroihin, jotka esiintyvät toiminnan näyttämöllä kieltäytyen – kuten Sanat-kumâra ja Sananda – ”luomasta jälkeläisiä”. Niitä kutsutaan kuitenkin (ajattelevan) ihmisen ”luojiksi”. Useammin kuin kerran ne asetetaan Nâradan yhteyteen – toinen kimppu näennäisesti yhteen sopimattomia seikkoja, johon sisältyy kuitenkin runsaasti filosofisia opinkappaleita. Nârada on gandharvojen, taivaallisten laulajien ja soittajien, johtaja. Esoteerisesti tämän selittää se tosiasia, että gandharvat ovat ”ihmisten opettajia salaisissa tieteissä”. Niistä sanotaan, että ne ”rakkaudesta maan tyttäriin” ilmaisivat heille luomisen salaisuuksia; eli Vedojen mukaan ”taivaallinen Gandharva” on jumaluus, joka tiesi ja ylipäätään paljasti taivaan salaisuuksia ja jumalallisia totuuksia. Jos muistamme, mitä Henokin kirjassa ja raamatussa sanotaan tästä enkeliluokasta, silloin allegoria on selvä: niiden johtaja Nârada kieltäytyessään synnyttämästä ohjaa ihmisiä tulemaan jumaliksi. Sitä paitsi ne kaikki ovat Vedojen mukaan chhandajas (tahdosta syntyneitä) eli ne ruumiillistuvat omasta tahdostaan (eri manvantaroissa). Eksoteerisessa kirjallisuudessa niiden esitetään olevan olemassa aikakausi aikakauden jälkeen. Toiset on ”tuomittu jälleensyntymään”, toiset ruumiillistumaan velvollisuudesta. Lopulta ne sanakâdikoina, seitsemänä kumârana, jotka kävivät tervehtimässä Vishnua ”valkoisella saarella” (Shveta-dvîpalla), mahâ-yogien asuttamalla saarella – ovat yhteydessä Shaka-dvîpan kanssa ja kolmannen ja neljännen Rodun lemurialaisten ja atlantislaisten kanssa.

[e585] Esoteerisessa filosofiassa rudrat (kumârat, âdityat, gandharvat, asurat jne.) ovat älyllisesti korkeimpia dhyâni-chohaneja eli devoja. Ne ovat niitä, jotka hankittuaan itsekasvatuksen kautta viisinkertaisen luonnon – tästä johtuu luvun viisi pyhyys – tulivat riippumattomiksi puhtaista arûpa-devoista. Tätä mysteeriä on erittäin vaikea käsittää ja ymmärtää oikein. Sillä huomaamme, että ne, jotka olivat ”kuuliaisia laille”, tuomitaan samalla tavalla kuin kapinoitsijat jälleensyntymään jokaisena aikakautena. Brahmâ tuomitsee Nâradan, rishin, vaeltamaan lakkaamatta maan päällä, ts. jälleensyntymään alituisesti. Hän kapinoi Brahmâa vastaan eikä hänellä kuitenkaan ole sen kovempi kohtalo kuin jayoilla – kahdellatoista luovalla jumalalla, jotka Brahmâ synnytti apulaisikseen luomistöihin. Sillä viimeksi mainitut uppoutuneina mietiskelyyn ainoastaan unohtivat luoda. Sen johdosta Brahmâ tuomitsi myös ne syntymään jokaisena manvantarana. Ja kuitenkin niitä nimitetään – samoin kuin kapinoitsijoita – chhandajoiksi eli niiksi, jotka ovat omasta tahdostaan syntyneet ihmisen muotoon!

Kaikki tämä hämmästyttää kovasti sitä, joka ei kykene lukemaan eikä ymmärtämään purânoita muuten kuin niiden kuolleen kirjaimen mukaisessa merkityksessä.[246] Kuitenkin huomaamme, että orientalistit, jotka eivät myönnä joutuneensa ymmälle, katkaisevat hämmennystä aiheuttavan Gordionin solmun selittämällä, että koko järjestelmä on ”brahmalaisten mielikuvituksen tuotetta ja johtuu heidän liioittelun halustaan”. Mutta okkultismin opiskelijalle tämä kaikki on täynnä syvää filosofista merkitystä. Jätämme kernaasti hedelmän kuoren länsimaisille sanskritin tuntijoille, mutta pidämme itse sen sisällön. Ja vielä enemmän: me myönnämme, että eräässä mielessä nämä niin kutsutut ”sadut” viittaavat usein tähtikuvioita, tähtiä ja planeettoja koskeviin astronomisiin allegorioihin. Mutta vaikka Rigvedan Gandharva pannaan personoimaan auringon tulta, gandharva-devat ovat olentoja, joilla on sekä fyysinen että psyykkinen luonto. Apsarasat (ja muut rudrat) taas ilmaisevat sekä ominaisuuksia että määriä. Lyhyesti, jos vedalaisten jumalien teogonia joskus selvitetään, se tulee paljastamaan luomisen ja olemassaolon pohjattomia mysteerejä. Totta puhuu Parâshara: ”Nämä kolmenkymmenenkolmen jumaluuden luokat… ovat olemassa ajasta aikaan ja [niiden esiintyminen ja katoaminen on] kuin auringon lasku ja jälleen nousu.”[247]

Oli aika, jolloin itämainen ristin ja ympyrän symboli, svastika, oli yleisesti omaksuttu. Esoteeriselle (ja totta puhuen eksoteeriselle) buddhalaiselle ja kiinalaiselle sekä mongolialaiselle se merkitsee ”10 000 totuutta”. Nämä totuudet, he sanovat, kuuluvat [e586] näkymättömän universumin ja alkuperäisen kosmogonian ja teogian mysteereihin. ”Siitä lähtien kun Fohat oli lävistänyt ympyrän kuin kaksi tulista viivaa (vaakasuoraan ja pystysuoraan), siunattujen joukot eivät ole koskaan lakanneet lähettämästä edustajiaan planeetoille, joiden vartijoiksi heidät on pantu alusta alkaen.” Tästä syystä svastika – kuten silmukkaristi Egyptissä – asetetaan aina kuolleen mystikon rinnan päälle. Tiibetissä ja Mongoliassa se on Buddhan kuvissa ja patsaissa sydämen kohdalla. Tuo sinetti on myös asetettu elävien vihittyjen sydänten kohdalle, joillakin poltettuna siihen häviämättömästi. Se on merkkinä siitä, että heidän on pidettävä nuo totuudet pyhinä ja loukkaamattomina sekä aina vaiettava niistä ja salattava ne siihen päivään asti, jolloin heidän valitut seuraajansa – uudet vihityt, joille ”voi uskoa kymmenentuhatta täydellisyyttä” – tuntevat ja ymmärtävät ne. Nyt tuo merkki on kuitenkin tullut niin häväistyksi, että se on sijoitettu usein pyhää häpäisevien bönien, Tiibetin rajamaiden dugpien (noitien) inhottavien ”jumalien” kuvien päähineeseen, kunnes joku gelukpa keksii sen ja repii irti ”jumalan” pään mukana, vaikka olisi parempi erottaa palvojan pää syntisestä ruumiista. Silti se ei voi milloinkaan kadottaa salaperäisiä ominaisuuksiaan. Jos vilkaistaan ajassa taaksepäin, huomataan, että tuota merkkiä ovat käyttäneet niin vihityt ja näkijät kuin Troijan papitkin (Schliemann löysi niitä tuon vanhan kaupungin kaivauspaikalta).[248] Sitä esiintyy vanhoilla perulaisilla, assyrialaisilla, kaldealaisilla ja vanhan maailman kyklooppisten rakennusten seinillä; uuden maailman katakombeissa ja vanhan (?) maailman, Rooman, katakombeissa, jolloin sen nimi oli Crux Dissimulata, sillä ensimmäisten kristittyjen arvellaan pitäneen sitä salamerkkinään.

 

De Rossin mukaan svastika oli jo varhain suosittu ristin muoto ja sitä käytettiin okkulttisessa merkityksessä, mikä osoittaa, että sen salaisuus ei ollut sama kuin kristillisen ristin. Eräässä katakombeissa olevassa svastika-ristissä on kirjoitus: ”-SI35S -SI35/, Vitalis Vitalia” eli elämän elämä.[249]

 

Mutta paras todistus ristin ikivanhuudesta on se, minkä esittää teoksen Natural Genesis tekijä:

 

 Oletetaan, että risti kristillisenä symbolina on peräisin ajalta, jolloin Jeesus Kristus ristiinnaulittiin. Mutta katakombien ”kristillisessä” ikonitaiteessa ei kuitenkaan esiinny yhtään kuvaa ihmisestä ristillä ensimmäisinä kuutena tai seitsemänä vuosisatana. Siellä on kaiken muotoisia ristejä paitsi sitä, mitä pidetään uuden uskonnon lähtökohtana. Se ei ollut krusifiksin alku- vaan sen loppumuoto.[250] Noin kuuden vuosisadan [e587] aikana kristillisen ajan alussa kristillisessä taiteessa ei ole merkkiäkään kristillisen uskonnon perustajasta ristiinnaulitun lunastajan muodossa! Varhaisin tunnettu muoto ihmishahmosta ristillä on krusifiksi, jonka paavi Gregorius Suuri antoi Lombardian kuningatar Theodolindalle ja jota nykyisin säilytetään San Giovanni -kirkossa Monzassa, mutta katakombeissa Roomassa ei ole minkäänlaista ristiinnaulitun kuvaa ennen San Giulion aikaa, joka kuuluu seitsemännelle tai kahdeksannelle vuosisadalle… Siellä ei ole mitään Kristusta eikä ristiinnaulittua. Risti on Kristus samalla tavoin kuin stauros (risti) oli Horuksen, gnostikkojen Kristuksen symboli ja nimi. Risti, ei ristiinnaulittu, on sen kuvataiteen ja uskonnollisen palvonnan keskeinen kohde. Kaiken kasvun ja kehityksen siemen voidaan johtaa takaisin ristiin. Ja tämä risti on esikristillinen, se on pakanallinen, ja sitä on puolisen tusinaa eri muotoa. Kultti alkoi ristillä, ja Julianus oli oikeassa sanoessaan käyvänsä ”sotaa O:n kanssa”, jonka hän ilmeisesti arveli a-gnostikkojen ja myyttien palvojien omaksuneen ja antaneen sille mahdottoman merkityksen.[251] Vuosisatojen aikana risti merkitsi samaa kuin Kristus, ja sen puoleen käännyttiin ikään kuin se olisi elävä olento. Aluksi sitä jumaloitiin ja lopulta se inhimillistettiin.[252]

 

Harvat maailmansymbolit ovat niin täynnä okkulttista merkitystä kuin svastika. Sitä symboloi luku 6, sillä tuon numeron käsitemerkin tavoin se konkreettisessa muodossaan osoittaa kohti zeniittiä ja nadiiria sekä pohjoista, etelää, länttä ja itää. Ykseyden huomaa kaikkialla ja tämä ykseys heijastuu joka ainoaan yksikköön. Svastika kuvaa Fohatin toimintaa, ”pyörien” jatkuvaa pyörimistä ja neljän elementin, ”pyhän neljän” toimintaa niiden mystisessä eikä vain kosmisessa merkityksessä. Lisäksi sen neljä suorakulmaista haaraa ovat, kuten jo mainittiin, läheisessä yhteydessä pythagoralaisten ja hermeettisten asteikkojen kanssa. Kommentaarit sanovat, että svastikan salaisiin merkityksiin perehtynyt ”voi johtaa siitä matemaattisen tarkasti Kosmoksen kehityksen ja samdhyân koko periodin” samoin kuin ”näkyvän ja näkymättömän suhteen” ja ”ihmisen ja lajien ensimmäisen syntymisen”.

Itämaalaiselle okkultistille ihmisen oman sydämen paratiisissa olevasta tiedon PUUSTA tulee ikuisen elämän puu eikä sillä ole mitään tekemistä ihmisen eläimellisten aistien kanssa. Se on ehdoton mysteeri, joka paljastuu ainoastaan vangitun manaksen ja egon ponnistusten avulla, kun se vapautuu aistihavaintojen orjuudesta ja näkee ainoan, ikuisesti läsnäolevan Todellisuuden valossa. Länsimaisille kabbalisteille ja etenkin pinnallisille materialistisen tieteen tukahduttavassa ilmapiirissä kasvatetuille symbolien tutkijoille ristin salaisuuksien varsinainen selitys on – sen seksuaalisessa elementissä. Myös meidän aikamme muutoin henkiset kommentaattorit näkevät ristissä ja svastikassa tuon piirteen ennen kaikkea muuta.

 

[e588] Egyptissä ristiä käytettiin suojelevana talismanina ja pelastavan voiman symbolina. Tyfon eli Saatana on todellisuudessa kytkettynä ristiin. Osirislainen huutaa Ritualissa: ”Apofis on kukistettu, kahleitaan kiinnittävät eteläinen, pohjoinen, itäinen ja läntinen, niiden kahleet ovat hänen yllään. Har-ru-bah on sitonut hänet.”[253] Nämä olivat neljän ilmansuunnan eli ristin kahleet. Thorin sanotaan murskaavan käärmeen pään vasarallaan, joka on svastikan eli nelijalkaisen ristin eräs muoto… Egyptin varhaisissa haudoissa hautakammion malli oli ristin muotoinen.[254] Mathurân pagoda… Krishnan synnyinpaikka, oli rakennettu ristin muotoon….[255]

 

Näin on asia, eikä kukaan voi huomata tässä ”sukupuolista palvontaa”, jolla orientalistit mielellään löisivät pakanuuden pään poikki. Mutta miten on juutalaisten ja joidenkin hindulaisten lahkojen eksoteeristen uskontojen, erityisesti Vallabhâchârojen riittien laita? Sillä kuten on jo mainittu, Shivan palvonnan Linga ja Yoni ovat filosofisesti liian korkealla tuon kultin nykyisestä rappeutumisesta huolimatta, jotta sitä voitaisiin kutsua pelkäksi falliseksi palvonnaksi. Mutta juutalaisten puun ja ristin palvonta,[256] joksi heidän omat profeettansa sen leimasivat, voi tuskin säästyä sellaiselta syytökseltä. ”Velhot-taren lapset”, ”avionrikkojamiehen ja porttovaimon sikiöt”, kuten Jesaja kutsuu heitä, eivät koskaan laiminlyöneet tilaisuutta ”hekumoida epäjumalien kanssa tammien varjossa”,[257] mikä ei viittaa mihinkään metafyysiseen huvitukseen. Näiltä monoteistisiltä juutalaisilta kristityt ovat perineet uskontonsa, heidän ”jumalien Jumalansa, ainoan elävän Jumalan”, samalla kun he pilkkaavat ja halveksivat jumaluutta palvovia muinaisia filosofeja. Sallittakoon sellaisten uskoa ristin fyysiseen muotoon ja palvokoon sitä kaikin mokomin.

Mutta sille, joka seuraa todellista itämaista, ikiaikaista viisautta, sille, joka ei palvo hengessä muuta kuin absoluuttista ykseyttä, ikuisesti sykkivää, suurta sydäntä, joka sykkii kaikkialla luonnossa, jokaisessa atomissa – sisältää jokainen sellainen atomi siemenen, josta hän voi kasvattaa tiedon puun, jonka hedelmät antavat ikuisen eikä vain fyysisen elämän. Hänelle risti ja ympyrä, puu eli tau ovat vielä sen jälkeen, kun jokainen niihin liittyvä symboli on esitetty ja tulkittu toinen toisensa perästä, yhä syvä mysteeri niiden menneisyydessä, ja hän kohdistaa tutkivan katseensa ainoastaan tuohon menneisyyteen. Hän vähät välittää siitä, onko tuo siemen se, mistä [e589] kasvaa universumiksi kutsuttu olemassaolon sukupuu. Eikä häntä liioin kiinnosta kolme yhdessä, siemenen kolminainen aspekti – sen muoto, väri ja aines – vaan pikemminkin se VOIMA, joka johtaa sen kasvua aina yhtä salaperäisenä, aina yhtä tuntemattomana. Sillä tuo elinvoima, joka saa siemenen itämään, puhkeamaan esiin ja versomaan ja sitten muodostamaan rungon oksineen, jotka vuorostaan taipuvat alas kuten Ashvatthan, pyhän bodhi-puun, oksat ja pudottavat siemenensä, jotka juurtuvat ja synnyttävät uusia puita – se on ainoa VOIMA, joka on hänelle todellisuus, sillä se on koskaan kuolematon elämän hengitys. Pakanallinen filosofi etsi syitä, nykyajan filosofi tyytyy pelkästään seurauksiin ja etsii edellistä jälkimmäisistä. Hän ei tunne sitä, mikä on takana, eikä nykyaikainen a-gnostikko välitä siitä, vaan hylkää sen ainoan tiedon, jonka varaan hän voi turvallisesti perustaa tieteensä. Kuitenkin tällä ilmenevällä voimalla on vastaus sille, joka koettaa tutkia sitä. Mutta sitä, joka ei näe ristissä, pakanallisen Platonin ristiympyrässä, (pyhän) kristillisen Augustinuksen tavoin[258] ympärileikkauksen vertauskuvaa, pitää kirkko edelleen pakanana ja tiede mielisairaana. Näin siksi, että kieltäytyessään palvomasta fyysisen synnyttämisen jumalaa hän tunnustaa, että hän ei voi tietää mitään siitä syystä, joka on niin kutsutun ensimmäisen syyn, tuon perimmäisen syyn syyttömän syyn takana. Tunnustaen hiljaa mielessään rajattoman ympyrän kaikkiallisen läsnäolon ja nähden siinä yleisen edellytyksen, johon koko ilmennyt universumi perustuu, viisas säilyttää kunnioittavan hiljaisuuden sitä kohtaan, josta kenenkään kuolevaisen ihmisen ei pitäisi rohjeta väittää mitään. ”Jumalan logos on ihmisen paljastaja, ja ihmisen logos (verbum) on Jumalan paljastaja”, sanoo Éliphas Lévi eräässä paradoksissaan. Tähän itämainen okkultisti voisi vastata: ”Kuitenkin vain sillä ehdolla, että ihminen vaikenee, kun on kysymys SYYSTÄ, joka on synnyttänyt sekä Jumalan että sen logoksen. Muuten hänestä tulee poikkeuksetta tuntemattoman jumaluuden herjaaja [reviler] eikä ilmoittaja [revealer].

Meidän on nyt lähestyttävä erästä mysteeriä – seitsenlukua luonnossa. Ehkä kaikkea, mitä meillä on sanottavana, tullaan pitämään sattumanvaraisena. Meille voidaan kertoa, että tämän numeron esiintyminen luonnossa on aivan luonnollista (niin mekin sanomme) eikä sillä ole suurempaa merkitystä kuin näennäisliikkeellä, joka muodostaa ns. pyöriviä ympyröitä. Näille ”omituisille näköharhoille” ei annettu erityisen suurta arvoa, kun professori Sylvanus Thompson esitti ne British Associationin kokouksessa v. 1877. Tahtoisimme silti kuulla tieteellisen selityksen, miksi seitsemän – kuusi samankeskistä ympyrää seitsemännen ympärillä ja seitsemän sisäkkäin olevaa rengasta keskipisteen ympärillä jne. – aina muodostuu huomattavimmaksi luvuksi tässä harhanäyssä, jonka on saanut aikaan huojuva lautanen tai jokin muu astia. Tieteen hylkäämä ratkaisu esitetään seuraavassa luvussa.

__________

[e590]

XXV

 

SEITSENLUVUN SALAISUUDET

 

Emme saa lopettaa tätä muinaisajan symboliikkaa käsittelevää kirjaa koettamatta selittää, miksi tämä todella mystinen luku esiintyy jokaisessa orientalistien tuntemassa pyhässä kirjassa. Koska jokainen uskonto vanhimmasta uusimpaan väittää omaavansa sen ja selittää sen omien perusteidensa mukaan ja sopusoinnussa omien erityisten dogmiensa kanssa, tämä ei ole mikään helppo tehtävä. Emme voi siksi valita parempaa tai selittävämpää menettelytapaa kuin yleissilmäyksen antamisen niistä kaikista. Nämä luvut 3, 4 ja 7 ovat valon, elämän ja ykseyden pyhiä lukuja – erityisesti tässä nykyisessä manvantarassa, meidän elämänsyklissämme, jossa luku seitsemän on erityisen tyypillinen tekijä. Tämä on nyt todistettava.

Jos joku kysyisi bramiinilta, joka on perehtynyt ikivanhoihin, salaista viisautta täynnä oleviin Upanishadeihin, miksi ”sellainen, jonka seitsemän esi-isää on juonut kuuyrtin mehua”, on trisuparna, kuten Bopavedan mainitaan sanoneen, ja miksi trisuparna-bramiinin tulisi kunnioittaa Somapa-pitrejä – vain harvat osaisivat vastata kysymykseen. Jos he osaisivat, he eivät haluaisi tyydyttää sellaista uteliaisuutta. Katsokaamme, mitä vanha esoteerinen tieto opettaa. Kommentaarissa sanotaan:

”Kun ensimmäiset ’seitsemän’ ilmestyivät maan päälle, he istuttivat kaiken sen siemenen, joka kasvaa maassa. Ensin tuli kolme, ja neljä lisättiin niihin niin pian kuin kivi muuttui kasviksi. Sitten tulivat toiset ’seitsemän’, jotka ohjaten kasvien jîvoja synnyttivät keskiluonnot [välimuodot] kasvin ja liikkuvan, elävän eläimen välillä. Kolmannet ’seitsemän’ kehittivät chhâyânsa…. Viidennet ’seitsemän’ vangitsivat OLEMUKSENSA…. Näin ihmisestä tuli saptaparna.”

 

 

A.

 

SAPTAPARNA

 

Näin nimitetään okkulttisessa fraseologiassa ihmistä. Se tarkoittaa, kuten muualla on esitetty, seitsenlehtistä kasvia, ja tällä nimellä on suuri merkitys buddhalaisissa legendoissa. Samoin sillä oli kreikkalaisissa ”myyteissä”, vaikka verhottuna. T eli I (tau)[259] joka on muodostettu numerosta 7 ja kreikkalaisesta kirjaimesta ' (gamma), oli elämän [e591] ja ikuisen elämän symboli: maisen elämän, koska ' (gamma) on maan (gaian) symboli,[260] ja ”ikuisen elämän”, koska numero 7 symboloi jumalalliseen elämään yhdistynyttä elämää, ja tämä kaksinkertainen merkki ilmaistaan geometrisilla kuvioilla näin:

 

– kolmio ja neliö, seitsemäisen IHMISEN symboli.

Numeroa kuusi pidettiin vanhoissa mysteereissä fyysisen luonnon vertauskuvana. Sillä kuusi edustaa kaikkien kappaleiden kuutta ulottuvuutta: kuutta suuntaa, joista tulee niiden muoto, nimittäin neljä suuntaa neljään ilmansuuntaan, pohjoiseen, etelään, itään ja länteen, sekä korkeus- ja syvyyssuunta, jotka vastaavat zeniittiä ja nadiiria. Sen vuoksi viisaat käyttivät lukua kuusi fyysisestä ihmisestä, ja seitsemän oli heille tuon ihmisen ynnä hänen kuolemattoman sielunsa symboli.[261]

Ragon esittää teoksessaan MaHonnerie Occulte hyvän kuvauksen ”hieroglyfisestä luvusta kuusi”, niin kuin hän kutsuu meidän kaksinkertaista tasasivuista kolmiotamme Y. Hän sanoo sitä symboliksi, joka yhdistää ”filosofiset kolme tulta ja kolme vettä, mistä aiheutuu kaikkien kappaleiden elementtien syntyminen. Sama ajatus tavataan intialaisten kaksinkertaisessa tasasivuisessa kolmiossa.”[262] Sillä vaikka sitä kutsutaan tuossa maassa Vishnun merkiksi, se on silti kolminaisuuden (eli trimûrtin) symboli. Sillä eksoteerisessa tulkinnassakin alempi kolmio, , jonka kärki on alaspäin, symboloi Vishnua, kostean prinsiipin ja veden jumalaa (”Nârâ-yanaa” eli liikkuvaa prinsiippiä Narassa, vedessä[263]); kun taas ylempi kolmio, ∆, jonka kärki on ylöspäin, on Shiva, tulen prinsiippi, jota symboloi kolmiosainen liekki hänen kädessään.[264] Näistä kahdesta limittäin olevasta kolmiosta – niitä on väärin kutsuttu ”Salomonin sinetiksi” [englannissa, suomessa Daavidin tähdeksi] – jotka muodostavat myös Seuramme merkin, [e592] muodostuu seitsenluku ja kolminaisuus samalla kertaa, ja ne ovat kymmenluku, tutkitaanpa tätä merkkiä Y miten tahansa, koska kaikki kymmenen numeroa sisältyvät siihen. Sillä keskipisteen kanssa, , se on seitsenkertainen merkki; sen kolmiot ilmaisevat luvun 3; kaksi kolmiota osoittavat kaksinaisuutta; kolmiot niille yhteisen keskipisteen kanssa antavat nelinäisyyden; kuusi kärkeä on luku kuusi; ja keskipiste on ykseys; viisinäisyys saadaan yhdistämällä kaksi kolmiota, parillinen luku, ja kolme sivua kummassakin kolmiossa, ensimmäinen pariton luku. Tästä syystä Pythagoras ja vanhat viisaat pyhittivät numeron kuusi Venukselle, koska ”kahden sukupuolen yhtyminen ja aineen alkemiallistaminen kolminaisuuksilla ovat välttämättömiä synnyttävän voiman, tuon kaikissa kappaleissa piilevänä olevan hedelmöittämiskyvyn ja suvunjatkamistaipumuksen kehittämiseksi”.[265]

Usko ”luojiin” eli personoituihin luonnonvoimiin ei todellakaan ole mitään monijumalisuutta, vaan filosofinen välttämättömyys. Kuten kaikilla muilla aurinkokuntamme planeetoilla maallakin on seitsemän logosta – emanoivaa sädettä, jotka lähtevät yhdestä ”isäsäteestä” – PROTOGONOKSESTA eli ilmenneestä ”logoksesta”, joka uhraa olemisensa [esse] (eli lihansa, universumin), jotta maailma voisi elää ja jokainen olento saavuttaa siinä tietoisen olemassaolon.

Luvut 3 ja 4 ovat vastaavasti miehinen ja naisellinen, henki ja aine, ja niiden yhtyminen kuvaa ikuista elämää hengessä nousevalla kaarella ja aineessa aina elvyttävänä elementtinä – siittämisen ja suvunjatkamisen kautta. Henkinen miehinen viiva on pystysuora ½; erilaistuvan aineen viiva on vaakasuora; nämä kaksi muodostavat ristin eli +. Luku 3 on näkymätön. Luku 4 on objektiivisen havainnon tasolla. Tämä on syynä siihen, miksi kaikki universumin aine, kun tiede hajottaa sen äärimmäisiin osiin, voidaan johtaa takaisin ainoastaan neljään elementtiin – hiileen, happeen, typpeen ja vetyyn; ja miksi kolme alkuelementtiä, neljän noumenonit [yliaistillinen puoli] eli henki eli voima eri asteissa, ovat yhä terra incognita ja pelkkiä arveluja eksaktille tieteelle. Sen palvelijoiden on ensin uskottava alkuperäisiin syihin ja tutkittava niitä, ennen kuin he voivat toivoa käsittävänsä luontoa ja perehtyvänsä seurauksissa piileviin mahdollisuuksiin. Samalla kun länsimaiset oppineet puuhailivat ja yhä puuhailevat noiden neljän eli aineen kanssa, itämaisilla okkultisteilla ja heidän oppilaillaan, suurilla alkemisteilla kaikkialla maailmassa, on koko seitsemäisyys tutkimustensa kohteena.[266] Kuten nuo [e593] alkemistit sanovat: ”Kun kolme ja neljä koskettavat toisiaan, silloin nelinäisyys yhdistää keskiluontonsa kolmion keskiluontoon [eli kolminaisuuden keskiluontoon, ts. yksi sen tasopinnoista tulee keskialueeksi toiselle], ja näin syntyy kuutio. Silloin vasta siitä [avatusta kuutiosta] tulee ELÄMÄN käyttöväline ja luku, isä-äiti SEITSEMÄN.”

Seuraava kuvio auttanee tutkijaa tajuamaan näitä vastaavuuksia.

 

Nyt tiedämme, että kaikki varhaisimmat orgaanisen elämän muodot esiintyvät myös seitsemän ryhmissä. Alkaen mineraaleista eli ”pehmeistä [e594] kivistä, jotka kovettuivat” (kuten Säkeistöissä sanotaan) ja joita seurasivat ”kovat kasvit, jotka pehmenivät”, jotka ovat mineraalien tuotteita, sillä ”kiven helmasta syntyy kasvillisuus”,[267] aina ihmiseen asti – kaikki alkumuodot kussakin luontokunnassa alkavat tilasta, joka on eteerinen, läpikuultava, kalvomainen. Tämä koskee tietysti ainoastaan elämän ensimmäistä alkua. Seuraavassa vaiheessa alkumuodot tihenevät ja seitsemännessä ne alkavat jakautua lajeihin, kaikki muut paitsi ihminen, ensimmäinen nisäkäseläimistä[268] neljännessä kierroksessa.

Vergilius, joka oli muinaisajan jokaisen runoilijan tavoin enemmän tai vähemmän perehtynyt esoteeriseen filosofiaan, lauloi evoluutiosta seuraavin säkein:

              Principio caelum ac terras, camposque liquentis

              Lucentemque globum lunae, Titaniaque astra

              SPIRITUS intus alit, totamque infusa per artus

              MENS agitat molem, et magno se corpore miscet.

              Inde hominum pecudumque genus vitaeque volantum

              Et quae marmoreo fert monstra sub aequore pontus.[269]

 

”Ensin tuli kolme eli kolmio.” Tällä lauseella on syvä merkitys okkultismissa, ja asian vahvistaa mineralogia, kasvitiede ja myös geologia, kuten luvussa ”Muinainen kronologia”[270] on havainnollistettu yhdistetyllä luvulla seitsemän, johon sisältyy kolme ja neljä. Suola liuenneena todistaa sen. Sillä kun sen molekyylit ryhmittyessään alkavat saostua, ne ottavat ensin kolmioiden, pienten pyramidien ja kartioiden muotoja. Sama muoto on tulella, josta johtuu sana ”pyramidi”. Sitä vastoin toinen geometrinen muoto ilmenneessä luonnossa on neliö tai kuutio, 4 ja 6. Sillä kuten Enfield sanoo, ”maan partikkelien ollessa kuutiomaisia tulen partikkelit ovat pyramidimaisia”. Pyramidimuoto on männyn ottama muoto – joka on vanhin puu saniaiskauden jälkeen. Siten kaksi vastakohtaa kosmisessa luonnossa – tuli ja vesi, lämpö ja kylmyys – ovat niiden geometrisiä ilmennyksiä, toinen kolmimittaisen, toinen kuusisivuisen järjestelmän mukainen. Sillä tähdenmuotoiset lumikiteet ovat mikroskoopissa nähtyinä kaikki joko kaksin- tai kolminkertaisia kuusikärkisiä tähtiä, joiden keskuksessa on isomman tähden kaltainen pienempi tähti. Charles [e595] Darwin osoittaessaan, että vuorovedet vaikuttavat kovasti meren rannalla asuviin, sanoo:

 

Vanhimmat selkärankaiset… olivat ilmeisesti joukko merieläimiä… Eläimet, jotka elävät joko keskimääräisen korkean veden rajalla tai keskimääräisen matalan veden rajalla, läpikäyvät kahden viikon aikana täyden vuoroveden vaihtelujen syklin… Nyt on merkillinen tosiasia, että kehittyneemmillä, nykyisin maalla elävillä selkärankaisilla… monet tavalliset ja epätavalliset vaiheet esiintyvät joko yhden tai useamman kokonaisen viikon [seitsemän päivää] kestävinä kausina… [sellaiset] kuin nisäkkäiden tiineys, kuumetautien kesto…..[271] Kyyhkysen munat kuoriutuvat kahden viikon [14 päivän] kuluttua. Kana hautoo kolme, sorsa neljä, hanhi viisi ja strutsi seitsemän viikkoa.[272]

 

Numero 7 liittyy läheisesti kuuhun, jonka salainen vaikutus ilmenee aina seitsenkausina. Kuu johtaa maisen luonnon salaista puolta, kun taas aurinko on ilmenneen elämän säätelijä ja sen vaikuttava tekijä, ja tämän totuuden ovat aina tienneet näkijät ja adeptit.[273] Nojautuessaan perusoppiin ikuisen luontoäidin seitsemästä ominaisuudesta Jacob Böhme osoittautui suureksi okkultistiksi.

Mutta palatkaamme seitsemäisyyden merkitykseen muinaisessa uskonnollisessa symboliikassa. Heprealaisten symboliikkaan voidaan metrologisen avaimen ohella, joka paljastaa numerologisesti ympyrän (kaikkijumaluuden) geometriset suhteet neliöön, kuutioon, kolmioon ja kaikkiin jumaluuden aluetta koskeviin, kokonaisluvullisiin emanaatioihin, käyttää teogonista avainta. Tämä avain selittää, että Nooa, vedenpaisumuksen patriarkka, on yhdessä merkityksessään jumaluuden (universaalin luovan lain) uudelleen järjestely maapallomme muodostamiseksi, sen kansoittamiseksi ja sen päällä esiintyvän elämän leviämiseksi yleensä.

Kun tutkija pitää mielessään, että seitsenjako koskee jumalallisia hierarkioita kuin myös kosmisia ja inhimillisiä rakenteita, hänen on helppo ymmärtää, että Jah-Nooa on alemman kosmisen nelinäisyyden huippukohdassa ja sen synteesi. Ylempien sefirotien kolminaisuus ∆ – jossa Jehovah-Binah (ymmärrys) on vasen, naisellinen kulma – synnyttää nelinäisyyden ~. Jälkimmäinen symboloidessaan itsekseen ”taivaallista ihmistä”, suvutonta adam kadmonia, jota pidetään luontona abstraktisessa merkityksessä, tulee jälleen seitsemäiseksi ilmentämällä itsestään vielä kolme prinsiippiä, alemman, maallisen eli ilmenneen fyysisen luonnon, aineen ja meidän maapallomme (seitsemännen ollessa Malkut, ”taivaallisen ihmisen morsian”), muodostaen siten korkeamman kolminaisuuden eli Keterin, kruunun, kanssa sefirot-puun täyden numeron, 10-luvun, ykseyden eli universumin summan. Kun ei oteta lukuun korkeampaa kolminaisuutta, alempi luova Sefirot on seitsemän.

Edellä oleva ei kuulu suoranaisesti aiheeseemme, mutta se on tarpeellinen, [e596] jotta seuraava olisi helpommin ymmärrettävissä. Tarkoitus on osoittaa, että Jah-Nooa eli heprealaisen raamatun Jehova, josta on väitetty, että hän on luonut maan ihmisineen kaikkineen, on:

a) Kosmisessa puolessaan alin seitsemäisyys, luovat elohimit.

b) Tetragrammaton eli adam kadmon, neljän kirjaimen symboloima ”taivaallinen ihminen” – teogonisessa ja kabbalistisessa puolessaan.

c) Nooa – sama kuin hindulainen Shishta, ihmisen siemen, joka oli jäänyt jäljelle edellisestä luomisesta eli manvantarasta kansoittamaan maata, kuten purânoissa esitetään, tai vedenpaisumusta edeltävältä kaudelta, kuten raamatussa on allegorisesti kuvattu – kosmisessa merkityksessään.

 

 

Mutta olkoon raamatun luova Jumala nelinäisyys (tetragrammaton) tai kolminaisuus, hän ei kuitenkaan ole universaali 10, ellei häntä sekoiteta AIN SOFIIN (kuten Brahmâa Parabrahmaniin), vaan on seitsemäisyys, yksi universaalin seitsenluvun monista seitsemäisyyksistä. Kun tätä kysymystä käsitellään, hänen paikkansa ja asemansa Nooana voidaan osoittaa parhaiten asettamalla 3, Î, ja 4, ~, rinnakkain ”kosmisten” ja ”inhimillisten” prinsiippien kanssa. Ihmisen prinsiipeistä käytetään vanhaa tuttua luokitusta. Siis:

 

(kuvan alaviitteet: 1 - ideointi[274] , 2 - aktiivinen[275], 3 - Jehova[276], 4 - Ararat-vuori[277])

 

Saadakseen lisävalaistusta tähän esitykseen lukija tutkikoon kabbalistisia teoksia.

 

[e597] ”Ararat = laskeutumisen vuori =  Hor-Jared. Hatho mainitsee, että se on muodostettu sanasta arat = . Moses Chorenesiksen[278]  julkaisija sanoo: ’Sanotaan, että tällä kuvataan (arkin) ensimmäistä laskeutumispaikkaa.’”[279] Luvussa ”Berge”, vuori, Nork sanoo Araratista: ” , sillä  (so. Ararat eikä Arat), maa, aramean duplikaatio.” Tästä näkyy, että Nork ja Hatho käyttävät Araratista samaa vastinetta Arat, , merkityksessä maa.[280]

 

Kun Nooa siis symboloi sekä Juuri- että Siemen-Manua eli voimaa, joka kehitti planeettaketjun ja meidän maamme, ja siemenrotua (viidettä), joka pelastettiin samalla kun neljännen – Vaivasvata Manun – alarodut hukkuivat, numeron seitsemän huomataan esiintyvän uudelleen joka askeleella. Nooa edustaa Jehovan sijaisena elohimien seitsemäistä joukkoa ja on siis kaiken eläimellisen elämän isä eli luoja (ylläpitäjä). Tästä syystä sanotaan Genesiksen 7. luvun [e598] jakeissa 2 ja 3: ”Ota kaikkia puhtaita eläimiä luoksesi seitsemän paria, uroksia (3) ja naaraita (4)… Myös taivaan lintuja ota seitsemän paria” jne., ja samoin toistetaan luku seitsemän, kun on kyse päivistä ja muusta.