[Sivut e 598-699]

B.

 

TETRAKTYKSEN SUHDE SEITSENKULMIOON

 

Luvuista 3 ja 4 yhdistetty luku seitsemän on siis olennainen tekijä jokaisessa muinaisessa uskonnossa, koska se on olennainen tekijä luonnossa. Sen omaksuminen on todistettava oikeaksi, ja on osoitettava, että se on muita tärkeämpi numero, koska Esoteric Buddhism -teoksen ilmestyttyä on esitetty useita huomautuksia ja lausuttu epäilyjä näiden väitteiden paikkansa pitävyydestä.

Ja kerrottakoon tässä heti lukijalle, että kaikissa tällaisissa numerojaoissa AINOAA universaalia prinsiippiä – vaikkakin siihen viitataan yhtenä, koska se on ainoa yksi – ei koskaan oteta mukaan laskelmiin. Absoluuttisena, rajattomana ja universaalina abstraktiona SE on täydellisesti ITSEOLEVAINEN ja riippumaton jokaisesta muusta voimasta, noumenaalisesta tai fenomenaalisesta. SE ”ei ole aine eikä henki; SE ei ole ego eikä ei-ego; ja SE ei ole objekti eikä subjekti”, sanoo artikkelin ”Personal and Impersonal God” kirjoittaja ja lisää:

 

Hindulaisten filosofien kielellä se on alkuperäinen ja ikuinen purushan [hengen] ja prakritin [aineen] yhtymä. Koska advaitalaisten mukaan ulkonainen kohde on pelkästään mentaalisten tilojemme tuote, prakriti ei ole muuta kuin illuusio, ja purusha on ainoa todellisuus. Se on ainoa olemassaolo, joka säilyy ikuisesti tässä ideoiden maailmassa. Tämä on siis advaitîen Parabrahman….

Vaikka olisikin olemassa persoonallinen Jumala, jolla olisi jonkinlainen aineellinen upâdhi (jonkinlainen fyysinen perusta), advaitîn kannalta on yhtä suuri syy epäillä hänen noumenaalista olemassaoloaan kuin minkä tahansa muun kohteen. Heidän käsityksensä mukaan tietoinen Jumala ei voi olla universumin alkuperä, koska hänen egonsa olisi silloin aikaisemman syyn seuraus, jos sana tietoinen käsitetään sen tavallisessa merkityksessä. He eivät voi tunnustaa, että universumin kaikkien tajunnantilojen kokonaissumma on heidän jumaluutensa, koska nuo tilat muuttuvat jatkuvasti ja koska kosminen ideointi lakkaa pralayan aikana. Universumissa on ainoastaan yksi pysyvä tila, joka on täydellisen tajuttomuuden tila, joka on itse asiassa pelkkä chidâkâsha (tajunnan kenttä). Kun lukijani kerran käsittävät sen tosiasian, että tämä suuri universumi on todellisuudessa vain eri tajunnantilojen valtavan suuri kokouma, he eivät hämmästy huomatessaan, että advaitîen mielestä tajuttomuuden äärimmäinen tila on sama kuin Parabrahman.[1]

 

Vaikka tämä ”eri tajunnantilojen valtavan suuri kokouma” onkin täysin inhimillisen arvioinnin ja laskelmien ulkopuolella, se on kuitenkin seitsemäisyys, [e599] joka muodostuu kokonaisuudessaan yksinomaan seitsenryhmistä, yksinkertaisesti siksi, että ”havaintokykyyn kuuluu seitsemän eri aspektia, jotka vastaavat aineen seitsemää tilaa”[2] eli ominaisuutta. Ja sen vuoksi lukusarja yhdestä seitsemään alkaa esoteerisissa laskelmissa ensimmäisellä ilmenneellä prinsiipillä, joka on numero yksi, jos alamme ylhäältä, ja seitsemän, kun laskemme alhaalta eli alimmasta prinsiipistä.

Kabbala samoin kuin Pythagoras pitää tetradia täydellisimpänä eli oikeammin pyhimpänä lukuna, koska se sai alkunsa yhdestä, ensimmäisestä ilmenneestä ykseydestä eli oikeammin kolmesta yhdessä. Kuitenkin jälkimmäinen on aina ollut persoonaton, suvuton, käsittämätön, vaikkakin korkeampien mentaalisten havainnointien saavutettavissa.

Ikuisen monadin ensimmäistä ilmennystä ei ollut koskaan tarkoitettu olemaan symbolina toiselle symbolille, SYNTYMÄTTÖMÄN alkuaineesta syntyneelle eli yhden ainoan LOGOKSEN taivaalliselle ihmiselle. Tetragrammaton eli kreikkalaisten tetraktys on toinen logos, Demiurgos. Neljä, kuten Thomas Taylor ajatteli, ”on… Platonin eläimellinen itse -käsite, ja Platonhan oli pythagoralaisista paras, kuten Syrianos oikein huomauttaa. Se kuului älyllisen kolminaisuuden rajamaille, kuten Proklos täysin vakuuttavasti osoittaa Platonin teologiaa käsittelevän teoksensa kolmannessa kirjassa. Ja noiden kahden kolminaisuuden [kaksoiskolmion] välillä, joista toinen on intelligiibeli ja toinen intellektuaalinen, on jumalien toinen luokka, joka on osallisena kummassakin ääripäässä.”[3]

Plutarkhos kertoo meille, että ”pythagoralaiseen maailmaan kuului kaksinkertainen nelinäisyys”.[4] Tämä lause todistaa sen, mitä sanotaan alemman tetraktyksen valinnasta eksoteerisissa teologioissa. Sillä:

 

Järjellisen maailman [mahatin maailman] nelinäisyys on To Agathon, Nous, Psykhe, Hyle, kun taas aistittavan [aineen] maailman – joka on oikeastaan se, mitä Pythagoras tarkoitti sanalla Kosmos – nelinäisyys on tuli, ilma, vesi ja maa. Neljää elementtiä kutsutaan nimellä rhizomata, kaikkien sekoittuneiden kappaleiden juuret eli prinsiipit,[5]

 

ts. alempi tetraktys on harhan, aineen maailman juuri, ja tämä on juutalaisten tetragrammaton ja ”mystinen jumaluus”, josta nykyajan kabbalistit pitävät paljon melua!

 

Siten numero [neljä] muodostaa aritmeettisen keskiluvun monadin ja heptadin välillä, ja tämä sisältää kaikki voimat, sekä synnyttävät että synnytetyt luvut. Sillä tämä kaikista kymmenen alapuolella olevista luvuista antaa tietyn luvun. Duadista kaksinkertaisena tulee neljä, ja neljästä kaksinkertaisena [eli levitettynä] tulee hebdomadi [seitsemäisyys]. Kaksi kerrottuna itsellään tekee neljä ja muodostaa taivutettuna itseensä päin ensimmäisen kuution. Tämä ensimmäinen kuutio on hedelmällinen luku, moninaisuuden ja vaihtelevuuden perusta, yhdistettynä kahdesta ja neljästä [ollen riippuvainen monadista, seitsemännestä]. Siten ajallisten kappaleiden, pyramidin ja [e600] kuution kaksi alkusyytä, muoto ja aine, virtaavat yhdestä ainoasta lähteestä, tetragonista [maan päällä, monadista taivaassa]….[6]

 

Tässä Reuchlin, tuo suuri kabbalan tuntija, osoittaa kuution olevan ainetta, kun taas pyramidi eli kolminaisuus on ”muoto”. Hermeksen seuraajilla numero neljästä tulee totuuden symboli vasta kun se laajenee kuutioksi, joka avattuna on seitsemän symboloiden miehisiä ja naisellisia elementtejä ja ELÄMÄN elementtiä.[7]

Jotkut opiskelijat ovat ihmetelleet sitä, että pystysuorasta viivasta, joka on miehinen, tulee (ks. edellä) ristissä neljään jaettu viiva – neljän ollessa naisellinen luku, kun taas vaakasuorasta (aineen viivasta) tulee kolmiosainen. Tämä on kuitenkin helppo selittää. Koska avatun kuution keskusneliö on yhteinen sekä pystysuoralle että vaakasuoralle haaralle eli kaksisuuntainen, siitä tulee neutraalinen perusta niin sanoaksemme ja se kuuluu kumpaankin. Hengen viiva jää kolminaiseksi ja aineen kaksinaiseksi – ja kaksi on parillinen luku ja sen vuoksi myös naisellinen luku. Sitä paitsi Theonin mukaan pythagoralaiset, jotka antoivat tetraktykselle harmonian nimen, ”koska se on diatessaron in seskvitertia” – olivat sitä mieltä että:

 

…tetraktys jakoi monokordin kaanonin duadiin, triadiin ja tetradiin. Sillä siihen kuuluvat seskvitertia, seskvialtera, kaksinkertainen, kolminkertainen ja nelinkertainen osa, joiden sektio on 27. Muinaisen musiikkiteorian mukaan tetrakordin muodostivat kolme sävelaskelta eli intervallia sekä neljä säveltermiä, joita kreikkalaiset sanoivat diatessanoriksi ja me kvartiksi.

 

Edelleen, vaikka neljä olikin parillinen ja sen vuoksi naisellinen (”helvetillinen”) luku, se vaihteli muotonsa mukaan. Tämän osoittaa Stanley. [e601] Pythagoralaiset kutsuivat lukua 4 luonnon avaimentallettajaksi, mutta yhdessä kolmen kanssa, mikä tekee seitsemän, siitä tuli mitä täydellisin ja harmonisin luku – itse luonto. Neljä oli ”naisellisen muodon maskuliini”, kun se muodosti ristin; ja seitsemän on ”kuun herra”, sillä tämän planeetan on muutettava ulkomuotoaan joka seitsemäs päivä. Pythagoras perusti oppinsa sfäärien harmoniasta ja sfäärien musiikista lukuun seitsemän sanoen, että välimatka maasta kuuhun on yksi ”sävelaskel”, kuusta Merkuriukseen puoli sävelaskelta, sieltä Venukseen samoin, Venuksesta aurinkoon 1½ sävelaskelta, auringosta Marsiin yksi sävelaskel, sieltä Jupiteriin ½ sävelaskelta, Jupiterista Saturnukseen ½ sävelaskelta ja sieltä eläinrataan yksi sävelaskel; yhteensä siis seitsemän säveltä – oktaaviharmonia. Luonnon koko melodia sisältyy näihin seitsemään säveleeseen, joita kutsutaan sen vuoksi ”luonnon ääreksi”.

Plutarkhos selittää,[8] että akhaialais-kreikkalaiset pitivät lukua neljä kaikkien kappaleiden juurena ja prinsiippinä, koska se oli niiden elementtien luku, jotka synnyttivät kaikki näkyvät ja näkymättömät luodut kappaleet. Ruusu-Ristin veljillä ristin muoto eli avattu kuutio oli aiheena ”tutkielmaan eräästä Peuvret’n teosofisesta asteesta ja sitä käsiteltiin valoa ja pimeyttä eli hyvää ja pahaa koskevien perusoppien mukaisesti”.[9]

 

Käsitettävä maailma astuu esiin jumalallisesta mielestä [eli ykseydestä] seuraavalla tavalla. Tetraktys ajatellen omaa olemustaan, ensimmäistä ykseyttä, kaiken synnyttäjää sekä omaa alkuaan sanoo näin: Yksi kertaa yksi, kaksi kertaa kaksi, ja heti syntyy tetradi, jonka huippuna on korkein ykseys, ja siitä tulee pyramidi, jonka pohjana on tasainen tetradi vastaten pintaa. Tämän ylle jumalallisen ykseyden loistava valo synnyttää ruumiittoman tulen muodon, koska Juno (aine) laskeutuu alempiin olioihin. Tästä syntyy varsinainen valo, ei polttava vaan valaiseva. Tämä on keskimaailman luominen ja sitä heprealaiset kutsuvat korkeimmaksi, [heidän] jumaluuden maailmaksi. Sen nimi on Olympos, se on kauttaaltaan valoa ja täynnä eri muotoja, ja se on kuolemattomien jumalien paikka, deum domus alta, jonka huippuna on YKSEYS, seinänä kolminaisuus ja pintana nelinäisyys.[10]

 

”Pinnan” on siis jäätävä merkityksettömäksi ulkokuoreksi, jos se jätetään yksin. Koska ainoastaan YKSEYS ”valaisee” nelinäisyyden, niin tuon tunnetun alemman neliluvun on myös rakennettava itselleen seinä kolminaisuudesta voidakseen ilmetä. Tetragrammaton eli Mikroprosopos on sitä paitsi ”Jehova”, joka on aivan väärin omaksunut tuon ”Oli, On, Tulee olemaan”, joka on nyt käännetty muotoon ”minä olen se mikä minä olen” ja tulkittu tarkoittavan korkeinta abstraktia jumaluutta, vaikka se itse asiassa merkitsee esoteerisesti ainoastaan aikakausittain kaoottista, levotonta ja ikuista AINETTA kaikkine mahdollisuuksineen. Sillä tetragrammaton on yhtä luonnon eli Isiksen kanssa ja on eksoteerinen sarja androgyynisiä jumalia, sellaisia kuin Osiris-Isis, Jupiter-Juno, Brahmâ-Vâch tai kabbalistinen Jah-Havah; kaikki miehis-naisellisia. Muinaisten kansojen jokaisen antropomorfisen jumalan nimi oli, kuten Marsilio Ficino aivan oikein huomauttaa, [e602] kirjoitettu neljällä kirjaimella. Siten egyptiläisillä hänen nimensä oli Teut, arabeilla Alla; persialaisilla Sire; maageilla Orsi; muhamettilaisilla Abdi; kreikkalaisilla Theos; muinaisilla turkkilaisilla Esar; latinalaisilla Deus; näihin Giovanni Lorenzo Anania lisää germaanien nimen Gott; sarmaattien nimet Bouh ja Istu; tataarien nimen Itga jne.[11]

Koska monadi on yksi ja pariton luku, muinaiset viisaat sanoivat sen vuoksi, että vain parittomat luvut olivat täydellisiä lukuja. Ehkä itsekkäästi mutta tosiasiallisesti he pitivät niitä kaikkia miehisinä ja täydellisinä, sopivina taivaallisille jumalille, kun taas parilliset luvut kuten kaksi, neljä, kuusi ja varsinkin kahdeksan ollen naisellisia lukuja olivat heidän mielestään epätäydellisiä ja annettiin ainoastaan maallisille ja manalan jumaluuksille. Vergilius mainitsee asian sanomalla ”Numero deus impare gaudet”, ”jumala mielistyy parittomaan lukuun”.[12]

Mutta pythagoralaiset pitivät numero seitsemää tai seitsenkulmiota uskonnollisena ja täydellisenä lukuna. Sen nimi oli Telesforos, koska sen avulla ihmiskunta ja kaikki universumissa johdetaan päämääräänsä, ts. huippuunsa.[13] Lemurian ajasta Pythagoraan päiviin asti oppi sfääreistä, joita hallitsee seitsemän pyhää planeettaa,[14] kuvasi maallisen ja sublunaarisen luonnon seitsemää voimaa, universumin seitsemää suurta voimaa, jotka jatkuivat ja kehittyivät seitsemänä äänenä, jotka ovat sävelasteikon seitsemän säveltä. Heptadia (meidän seitsemäisyyttä) pidettiin ”neitsyen lukuna, koska se on syntymätön” (kuten logos tai vedântalaisten ”Aja”); ”ilman isää tai äitiä, mutta lähtöisin monadista, joka on kaiken alku ja kruunu”.[15] Ja jos seitsemäisyyden ajatellaan lähtevän suoraan monadista, silloin se, kuten vanhimpien koulukuntien salaisessa opissa opetettiin, on tämän meidän mahâmanvantaramme täydellinen ja pyhä luku.

Seitsemäisyys eli heptadi oli todella pyhitetty usealle jumalalle ja jumalattarelle; Marsille seitsemine seuraajineen; Osirikselle, jonka ruumis paloiteltiin seitsemään ja kaksi kertaa seitsemään osaan; Apollolle (auringolle) seitsemine kiertolaisineen, joka seitsenkielisellä lyyrallaan ylisti seitsemänsäteistä; Minervalle, isättömälle ja äidittömälle sekä muille.

Cis-Himalajan okkultismia seitsennyksineen on juuri siitä syystä pidettävä kaikkein vanhimpana, kaiken alkuperänä. Joissakin uusplatonikkojen jälkeensä jättämissä katkelmissa sitä vastustetaan ja viimeksi mainittujen ihailijat tuskin ymmärtävät, mitä he puolustavat sanoessaan: ”Katsokaa, teidän edeltäjänne uskoivat ainoastaan kolminaiseen ihmiseen, johon kuuluu henki, sielu ja ruumis. Huomatkaa, että Intian târaka râja-jooga rajoittaa [e603] tämän jaon kolmeen, me neljään ja vedântalaiset viiteen (koshaan).” Tämän johdosta me muinaisaikaiseen koulukuntaan kuuluvat kysymme:

Miksi kreikkalainen runoilija sitten sanoo, että ”ei neljä, vaan SEITSEMÄN on niitä, jotka laulavat auringon hengen ylistystä”?

 

              {+BJ" :, jne.

              Seitsemän soivaa kirjainta ylistää minua,

              Kuolematonta Jumalaa, kaikkivaltiasta jumaluuta.[16]

 

Miksi edelleen kolmiyhteistä IAOta (mysteerijumalaa) kutsutaan ”nelin-kertaiseksi”, vaikka kristityt yhdistävät kolminaisuuden ja nelinäisyyden symbolit yhteen nimeen, joka on – seitsenkirjaiminen Jehovah? Ja miksi heprean shebuah, ’vala’, (pythagoralainen tetraktys) on sama kuin numero 7? Tai kuten Gerald Massey sanoo:

 

Vannoa vala oli sama kuin ”seitsemöidä”, ja 10 ilmaistuna kirjaimella [Jod] oli IAO-TSEBAOTHin [kymmenkirjaimisen Jumalan] täydellinen luku.[17]

 

Lukianoksen Auctiossa pythagoralainen kysyy: ”Kuinka sinä lasket?” Vastaus on: ”Yksi, kaksi, kolme, neljä.” Silloin Pythagoralainen sanoo: ”Kas vain! Mitä sinä luulet NELJÄKSI, onkin kymmenen ja täydellinen kolmio, meidän valamme [tetraktys, neljä!]...”[18] – eli seitsemän. Entä miksi Proklos sanoo:

 

Kultaisten säkeiden isä ylistää tetraktysta ympärivuotisen luonnon lähteenä.[19]

 

Yksinkertaisesti sen vuoksi, että noilla länsimaisilla kabbalisteilla, jotka esittivät eksoteeriset todisteensa meitä vastaan, ei ollut mitään käsitystä todellisesta esoteerisesta tarkoituksesta. Sen vuoksi, että kaikki muinaiset kosmologiat – viidennen kantarodun kahden vanhimman kansan, hindulaisten arjalaisten ja egyptiläisten, sekä varhaisten kiinalaisten rotujen (neljännen eli atlantislaisen Rodun jäännösten) vanhimmat maailmankaikkeuden kuvaukset – pohjasivat mysteerinsä lukuun 10: ylempi kolmio merkitsi näkymätöntä ja metafyysistä maailmaa, alemmat kolme ja neljä eli seitsenluku tarkoittivat fyysistä luontokuntaa. Juutalainen raamattu ei suinkaan tehnyt lukua seitsemän huomatuksi. Hesiodos käytti sanoja ”seitsemäs on pyhä päivä”[20] ennen kuin ”Mooseksen” sapatista oli koskaan kuultu. Seitsenluvun käyttö ei koskaan rajoittunut johonkin tiettyyn kansaan. Tästä on selvänä todisteena seitsemän maljakkoa auringon temppelissä lähellä Babianin raunioita Ylä-Egyptissä; seitsemän tulta, jotka paloivat lakkaamatta kautta aikojen Mithran alttarien edessä; arabien seitsemän pyhäkköä; Intian seitsemän niemimaata, seitsemän saarta, seitsemän merta, vuorta ja virtaa; ja samoin Zoharin (ks. Ibn Gebirol); juutalaisten seitsemän loiston Sefirot; seitsemän goottilaista jumaluutta, kaldealaisten seitsemän maailmaa ja niiden seitsemän henkeä; Hesiodoksen ja Homeroksen mainitsemat seitsemän tähtikuviota; ja kaikki ne loputtomat seitsikot, jotka orientalistit tapaavat jokaisesta löytämästään käsikirjoituksesta.

Lopuksi meidän on lisättävä tämä: riittävästi on esitetty todisteita, miksi inhimilliset prinsiipit jaettiin ja yhä jaetaan [e604] esoteerisissa kouluissa seitsemään. Jos pysähdytään neljään, niin ihmiseltä joko riistetään alemmat maalliset osansa tai fyysisestä näkökulmasta tarkasteltuna hänestä tehdään sieluton eläin. Nelinäisyyden täytyy olla korkeampi tai alempi – taivaallinen tai maallinen tetraktys. Jotta ihminen tulisi ymmärrettäväksi, häntä on ikivanhan esoteerisen koulun opetusten mukaan pidettävä seitsemäisenä. Tämä ymmärrettiin niin hyvin, että jopa niin kutsutut kristilliset gnostikot omaksuivat tämän vanhan hyvän järjestelmän.[21] Se pidettiin kauan salassa, sillä vaikka se aavistettiin, mitkään käsikirjoitukset tuolta ajalta eivät puhu siitä kyllin selvästi tyydyttääkseen epäilijät. Mutta meidän avuksemme tulee aikamme kirjallinen harvinaisuus – gnostikkojen vanhin ja parhaiten säilynyt evankeliumi, Pistis Sofia, AICTIC COMIA. Todistaaksemme asian täydellisesti lainaamme tässä erästä auktoriteettia (C.W. King) – ainoaa arkeologia, jolla on ollut edes hämärä aavistus tästä yksityiskohtaisesta opista, ja aikamme parasta asiantuntijaa, joka on kirjoittanut gnostikoista ja heidän gemmeistään.

Tuo erinomainen katkelma uskonnollista kirjallisuutta – todellinen gnostilainen kivettymä – opettaa, että ihmisolento on Ykseyden seitsemäinen säde,[22] aivan kuten meidän koulukuntamme opettaa. Hänet on koottu seitsemästä elementistä, joista neljä on lainattu kabbalistien ilmenneestä maailmasta. Siis:

 

Asiahista se saa nefeshin eli fyysisten halujen asumuksen [myös elonhenkäyksen]; Jetsirahista tulee ruah eli intohimojen asumus [?!]; Briahista neshamah eli järki, ja Azilutista se saa hayahin eli henkisen elämän prinsiipin. Tämä näyttää platonilaisen teorian sovellukselta, jonka mukaan sielu saa vastaavat kykynsä planeetoilta edetessään alaspäin niiden piirien kautta. Mutta Pistis Sofia tavallisessa rohkeudessaan ilmaisee tämän teorian paljon runollisemmassa muodossa (§ 282). Sisäinen ihminen muodostuu samoin neljästä oleellisesta osasta, mutta ne saadaan sfäärien kapinallisilta aioneilta, jotka ovat voima – kipinä jumalallisesta valosta (”Divinae particula aurae”), joka on vielä heissä jäljellä; sielu [viides], ”joka on muodostettu heidän silmiensä kyyneleistä ja heidän tuskanhiestään”; •<J4:Ã:@< B<,L:"J@H [antimimon pneumatos], hengen jäljittelijä (nähtävästi vastaten meidän omaatuntoamme) [kuudes]; ja lopuksi 9@ÃD" [Moira], kohtalo[23] [karmallinen ego], jonka [e605] tehtävänä on johtaa ihminen hänelle asetettuun päämäärään; ”jos hänen on kuoltava tulen kautta, se johtaa hänet tuleen; jos hänen on kuoltava petoeläimen uhrina, se johtaa hänet petoeläimen eteen”[24] – [seitsemäs]!

 

 

C.

 

SEITSENLUVUN ESIINTYMINEN VEDOISSA.

SE VAHVISTAA OKKULTTISEN OPETUKSEN SEITSEMÄSTÄ PALLOSTA

JA SEITSEMÄSTÄ RODUSTA

 

Meidän on palattava historiallisen tiedon alkulähteelle, jos tahdomme esittää parhaat todisteemme esitettyjen tosiasioiden tukemiseksi. Sillä vaikka Rigvedan hymnit ovat kauttaaltaan allegorisia, ne ovat myös ajatuksia herättäviä. Sûryan (auringon) seitsemän säteen sanotaan siinä vastaavan (jokaisen planeettaketjun) seitsemää maailmaa, seitsemää virtaa taivaassa ja maan päällä, edellisten ollessa seitsemän luovaa joukkoa ja jälkimmäisten seitsemän ihmistä eli alkuperäistä ihmisryhmää. Seitsemän muinaista rishiä – kaiken maan päällä elävän ja hengittävän esi-isät – ovat Agnin seitsemän ystävää, hänen seitsemän ”hevostaan” eli seitsemän ”PÄÄTÄÄN”. Vertauskuvallisesti sanottuna ihmisrotu on saanut alkunsa tulesta ja vedestä; sen ovat ISÄT eli uhraaja-kantaisät muodostaneet Agnista; sillä Agni, ashvinit ja âdityat[25] ovat kaikki samoja kuin tuo ”uhraaja” eli isiä, joita kutsutaan vuoroin pitaroiksi (pitreiksi, isiksi), angirasoiksi,[26], sâdhyoiksi, ”jumalallisiksi uhraajiksi”, ja ovat kaikkein okkulttisimpia. Heitä kaikkia kutsutaan nimellä deva-putra rishayah eli ”Jumalan pojat”.[27]  ”Uhraajat” ovat sitä paitsi kollektiivisesti YKSI uhraaja, jumalien isä, Vishvakarman, joka suoritti suuren Sarvamedha-seremonian ja lopuksi uhrasi itsensä. (Ks. Rigvedan hymnit.)

[e606] Näissä hymneissä ”taivaallista ihmistä” kutsutaan purushaksi, ”Ihmiseksi”,[28] josta Virâj syntyi;[29] ja Virâjista syntyi (kuolevainen) ihminen. Varuna (nyt alennettu korkeasta asemastaan Herrojen – dhyânien ja devojen päälliköksi) ohjaa kaikkia luonnonilmiöitä, ”tekee auringolle tien jota hänen on seurattava”. Hänen valvonnassaan, kuten tullaan näkemään, ovat taivaan seitsemän virtaa (laskeutuvat, luovat jumalat) ja maan seitsemän virtaa (seitsemän alkuperäistä ihmissukua). Sillä sitä, joka rikkoo Varunan lakeja (vratâni, ”luonnon järjestys”, toimivat lait), rankaisee Indra,[30] mahtava vedalainen jumala, jonka vrata (laki eli voima) on suurempi kuin kenenkään muun jumalan vratâni.

Näin voidaan osoittaa, että Rigveda, vanhin kaikista tunnetuista tietolähteistä, vahvistaa okkulttiset opetukset melkein joka suhteessa. Sen hymneissä – jotka sisältävät viidennen (meidän rotumme) varhaisimpien vihittyjen kirjoittamat alkuperäiset opetukset – puhutaan seitsemästä Rodusta (joista kaksi on vielä tuleva) esittämällä ne allegorisesti ”seitsemänä virtana”;[31] ja niistä viidestä Rodusta (pañcha krishtayah), jotka ovat jo kansoittaneet tämän maailman viidellä seudulla (pañcha pradishah),[32] sekä myös kolmesta aikaisemmasta mantereesta.[33]

Ainoastaan ne tutkijat, jotka tuntevat Purushasûktan (jossa nykyisten orientalistien intuitio on näkevinään ”erään Rigvedan kaikkein viimeisimmistä hymneistä”) salaisen merkityksen, voivat toivoa ymmärtävänsä, miten sopusointuisia sen opetukset ovat ja miten ne vahvistavat esoteerisia oppeja. Ennen kuin sellainen tutkija tajuaa seuraavan säkeen salaisen filosofian, hänen on tutkittava (taivaallisen) ihmisen, ”purushan” – joka on UHRATTU synnyttämään universumi ja kaikki siinä oleva (vrt. Vishvakarman) –ja maisen kuolevaisen ihmisen välisiä suhteita erittäin syvällisine metafyysisine merkityksineen[34]:

”15. Hänellä [”ihmisellä”, purushalla eli Vishvakarmanilla] oli seitsemän ympäröivää polttopuuta ja kolme kertaa seitsemän polttokerrosta. Kun jumalat suorittivat uhrin, he sitoivat ihmisen uhriksi.” Tämä tarkoittaa kolmea seitsenkertaista alkurotua ja osoittaa Vedojen korkean iän, sillä niiden vanhimmat suulliset opetukset eivät luultavasti tienneet mistään muusta [uhrista] Tämä tarkoittaa myös [e607] seitsemää alkuperäistä ihmisryhmää, koska Vishvakarman edustaa koko jumalallista ihmiskuntaa.[35]

Saman opin jälkiä esiintyy muissa vanhoissa uskonnoissa. Se on saattanut ja sen on täytynyt periytyä meidän aikaamme asti vääristyneenä ja väärin tulkittuna, kuten parsilaisten tapauksessa, jotka lukevat siitä Vendîdâstaan ja muualta ymmärtämättä siinä olevia viittauksia sen paremmin kuin orientalistitkaan. Kuitenkin tämä oppi on selvästi mainittu heidän vanhoissa teoksissaan.[36]

 Jos vertaa esoteerista opetusta James Darmesteterin tulkintoihin, voi huomata yhdellä silmäyksellä, missä hän on erehtynyt ja mistä syystä. Tuo kohta kuuluu:

 

Indoiranilainen Asura [Ahura] käsitettiin usein seitsenkertaiseksi. Tiettyjen myyttisten [?] kaavojen ja tiettyjen myyttisten [?] numeroiden voiman käyttäminen johti indoiranilaisten esi-isät puhumaan seitsemästä maailmasta, ja korkeinta Jumalaa[37] pidettiin usein seitsenkertaisena samoin kuin hänen hallitsemiaan maailmoja…. Noista seitsemästä maailmasta tuli Persiassa maan seitsemän keshvaria. Maa jaetaan seitsemään keshvariin, joista vain yksi on ihmiselle tunnettu ja hänen saavutettavissaan: se missä me elämme, nimittäin Hvaniratha. Tämä on sama kuin sanoa, että on seitsemän maata.[38] Parsilaisten mytologia tuntee myös seitsemän taivasta. Itse Hvaniratha on jaettu seitsemään ilmastoon.[39]

 

Sama jako ja oppi esiintyy vanhimmissa ja eniten arvostetuissa hindulaisissa [e608] pyhissä kirjoituksissa – Rigvedassa. Siinä mainitaan meidän Maamme lisäksi kuusi maailmaa: kuusi rajâmsia prithivîn – maan – eli ”tämän” (idamin) yläpuolella ja vastakohtana ”sille, joka on tuolla puolen” (ts. kuusi palloa eli maailmaa kolmella muulla tasolla).[40]

Olemme kursivoineet, jotta kävisi ilmi yhtäläisyys esoteeristen oppien kanssa ja tehty virhe. Maagit eli mazdalaiset uskoivat vain samoin kuin muut kansat, nimittäin että meidän planeettaketjuumme kuuluu seitsemän ”maailmaa” eli palloa, joista ainoastaan yksi kuuluu ihmiselle (nykyisenä aikana). Ja että tällä meidän pallollamme ilmestyy ja häviää peräkkäin seitsemän mannerta eli maata, joista jokainen manner jaetaan noiden seitsemän pallon muistoksi (joista yksi on näkyvissä ja kuusi näkymätöntä) seitsemään saareen eli mantereeseen, ”seitsemään ilmastoon” jne. Tämä oli yleinen usko niihin aikoihin, jolloin tuo myöhemmin salainen oppi oli avoin kaikille. Tämä seitsenosaisten paikkojen moninaisuus on aiheuttanut orientalisteille (jotka ovat sitä paitsi tulleet alkuperäiset oppinsa unohtaneiden vihkimättömien hindujen ja parsilaisten harhaan johtamiksi) niin paljon päänvaivaa seitsenluvun aina esiintyessä uudelleen, että he ovat pitäneet sitä ”myyttisenä”. Tämä ensimmäisten prinsiippien unohtaminen on johtanut orientalistit pois oikeilta jäljiltä ja saanut heidät tekemään suuria virheitä. Sama epäonnistuminen on havaittavissa jumalien määrittelyssä. Ne jotka eivät tunne vanhimpien arjalaisten esoteerista oppia, eivät voi koskaan omaksua tai ymmärtää oikein noihin OLENTOIHIN liittyvää metafyysistä merkitystä.

Ahuramazda (Ormazd) oli seitsemän Amesha Spentan (eli Amshâspendin) pää ja synteesi ja sen vuoksi itsekin Amesha Spenta. Aivan kuten ”Jehovah-Binah-Aralim” oli elohimien pää ja synteesi eikä mitään muuta, niin Agni-Vishnu-Sûrya oli synteesi ja pää eli polttopiste, josta – henkisestä ja fyysisestä auringosta – lähti fyysisesti ja metafyysisesti seitsemän sädettä, seitsemän tulista kieltä, seitsemän planeettaa eli jumalaa. Kaikista niistä tuli korkeimpia jumalia ja YKSI AINOA JUMALA, mutta vasta sitten kun alkuperäiset salaisuudet olivat hävinneet, kun Atlantis oli vajonnut mereen eli ”vedenpaisumus” ollut ja bramiinit olivat muuttaneet Intiaan ja etsineet turvaa Himalajan huipuilta, sillä jopa nykyisen Tiibetin ylätasangot olivat jonkin aikaa veden alla. Ahuramazda mainitaan Vendîdâdissa ainoastaan ”autuaimpana henkenä, fyysisen maailman luojana”. Sanatarkasti käännettynä Ahuramazda tarkoittaa ”viisas herra” (Ahura, ”herra” ja Mazda, ”viisas”). Lisäksi tämä Ahura-nimi, sanskritissa Asura, yhdistää hänet mânasaputroihin, viisauden poikiin, jotka opettivat älytöntä ihmistä ja antoivat hänelle järjen (manaksen). Ahura (asura) voidaan johtaa juuresta ah, olla, mutta sen tärkein merkitys esitetään salaisessa opetuksessa.

[e609] Kun geologia tulee saamaan selville, kuinka monta tuhatta vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin Intian Valtameren levottomat vedet ulottuivat Keski-Aasian korkeimmille ylätasangoille ja jolloin Kaspianmeri ja Persianlahti kuuluivat tuohon valtamereen, silloin vasta voidaan tuntea arjalais-brahmalaisen kansan ikä ja se aika, jolloin se vaelsi alas Hindustanin tasangoille, mikä tapahtui vasta vuosituhansia myöhemmin.

Yima, niin kutsuttu ”ensimmäinen ihminen” Vendîdâdissa, samoin kuin hänen kaksoisveljensä Yama, Vaivasvata Manun poika, kuuluu maailmanhistorian kahteen ajanjaksoon. Hän on toisen inhimillisen Rodun ”kantaisä”, tästä syystä pitrien varjojen personoituma ja lisäksi vedenpaisumuksen jälkeisen ihmiskunnan isä. Maagit sanoivat ”Yima”, kuten me sanomme ”ihminen” puhuessamme ihmiskunnasta. ”Kaunis Yima”, Ahuramazdan kanssa puhuva ensimmäinen kuolevainen, on ensimmäinen ”ihminen”, joka kuolee eli katoaa, ei ensimmäinen, joka syntyy. ”Vivanghatin poika” oli, kuten Vaivasvatan poika, symbolinen ihminen, joka edusti esoteerisessa opissa kolmea ensimmäistä rotua ja oli niiden kollektiivinen kantaisä. Näistä roduista kaksi ensimmäistä ei koskaan kuollut,[41] vaan ainoastaan hävisi, sulautui jälkeläisiinsä, ja kolmas oppi tuntemaan kuoleman vasta rodun loppupuolella, jolloin se jakautui eri sukupuoliin ja ”lankesi” jatkamaan sukuaan. Tähän viitataan selvästi Vendîdâdin Fargardissa II. Yima kieltäytyy olemasta Ahuramazdan lain sanansaattaja sanoessaan: ”Minä en syntynyt eikä minua opetettu olemaan uskontosi julistaja ja sanansaattaja.” Ja silloin Ahuramazda pyytää, että Yima sallisi ihmistensä lisääntyä ja ”valvoisi maailmaansa” (3 ja 4).

Hän kieltäytyy rupeamasta Ahuramazdan papiksi, koska hän on oma pappinsa ja uhraajansa, mutta hän hyväksyy toisen ehdotuksen. Hänen sanotaan vastaavan:

 

Niin!… niin, minä hallitsen ja valvon maailmaasi. Kun minä olen kuninkaana, ei ole oleva kylmää eikä kuumaa tuulta, ei sairautta eikä kuolemaa.

 

Silloin Ahuramazda tuo hänelle kultaisen sormuksen ja tikarin, hallitsijavallan vertauskuvat, ja Yiman hallitessa

 

Kului kolmesataa talvea, ja maa oli jälleen täynnä laumoja ja parvia, ihmisiä, koiria ja lintuja sekä punaiselta loimuavia tulia jne. [300 talvea tarkoittaa 300 periodia eli sykliä.]

 

”Oli jälleen täynnä” on huomattava kohta. Toisin sanoen, juuri näin oli ollut ennen maan päällä, ja se todistaa opin tiedosta, jonka mukaan maailmaan kuului peräkkäisiä hävitys- ja elpymiskausia. Kun nuo ”300 talvea” olivat ohi, Ahuramazda varoittaa Yimaa, että maa tulee liian täyteen eikä ihmisillä ole tilaa missä elää. Silloin Yima astuu esiin ja Spenta Armaitin (naisellisen hengen eli maan hengen) avulla saa aikaan sen, että maa laajenee ja tulee kolmanneksen [e610] suuremmaksi, minkä jälkeen ”uusia karjalaumoja ja paimenia ja ihmisiä” ilmestyy maan päälle. Ahuramazda varoittaa häntä jälleen, ja Yima saa saman taikavoiman avulla maan tulemaan kaksi kolmasosaa suuremmaksi. Kuluu ”yhdeksänsataa talvea” ja Yiman täytyy suorittaa seremonia kolmannen kerran. Kaikki tämä on vertauskuvallista. Nuo kolme maan laajentumisvaihetta tarkoittavat kolmea peräkkäistä mannerta ja rotua, jotka esiintyvät toinen toisensa jälkeen ja aiheutuvat aina edellisestä, kuten on selitetty perusteellisemmin muualla. Kolmannen kerran jälkeen Ahuramazda varoittaa Yimaa ”taivaallisten jumalien ja erinomaisten kuolevien” läsnäollessa, että kohtalokkaat talvet tulevat yllättämään aineellisen maailman, ja elämä tulee tuhoutumaan. Tämä kuvaa vanhassa mazdalaisessa symboliikassa ”vedenpaisumusta” ja Atlantista kohtaavaa luonnonmullistusta, joka pyyhkäisee pois jokaisen rodun vuorollaan. Kuten Vaivasvata Manu ja Nooa myös Yima rakentaa varan (aitauksen, arkin) Jumalan johdolla ja vie sinne kaikkien elävien olentojen, eläinten ja ”tulien” siemenet.

Tämä on se ”maa” eli uusi manner, jonka lainsäätäjäksi ja hallitsijaksi tuli Zarathustra. Se oli neljännen Rodun alussa, kun kolmannen Rodun ihmiset alkoivat kuolla. Sitä ennen, kuten edellä sanottiin,[42] ei ollut tavallista kuolemaa, vaan ainoastaan muodonmuutos, sillä ihmisillä ei vielä ollut mitään persoonallisuutta. Heillä oli monadit – henkäykset YHDESTÄ henkäyksestä, yhtä persoonattomat kuin se lähde josta ne olivat peräisin. Heillä oli ruumiit tai mieluummin varjomaiset ruumiit, jotka olivat synnittömät, ja siis ilman karmaa. Ja koska ei ollut mitään kâma-lokaa – vielä vähemmän nirvânaa tai edes devachania – niiden ihmisten ”sieluille”, joilla ei ollut persoonallista egoa, ei voinut olla mitään inkarnaatioiden välisiä aikoja. Feeniks-linnun tavoin alkuaikainen ihminen nousi ylös vanhasta ruumiistaan uuteen ruumiiseen. Joka kerta ja jokaisessa uudessa polvessa hänestä tuli kiinteämpi, fyysisesti täydellisempi kehityslain mukaisesti, joka on luonnon laki. Kuolema tuli täydellisen fyysisen organismin mukana ja sen myötä – moraalinen rappeutuminen.

Tämä selitys tuo esille vielä yhden vanhan uskonnon, jonka symboliikka on yhdenmukainen universaalin opin kanssa.

Muualla olemme esittäneet vanhimmat persialaiset traditiot, vielä vanhempien maagien mazdalaiset opinjäänteet ja selittäneet joitakin niistä. Ihmiskunta ei saanut alkuaan yhdestä ainoasta pariskunnasta. Eikä koskaan ollut ensimmäistä ihmistä – Aadamia tai Yimaa – vaan ensimmäinen ihmiskunta.

Tämä voi, tai ei voi, olla ”lievennettyä polygenismiä”. Mutta kun tiede on hylännyt sekä luomisen tyhjästä – mikä on mielettömyys – että yliluonnollisen luojan eli luojat – mikä on tosiasia – niin polygenesis ei tuota enempää vaikeuksia tai hankaluuksia (vaan vähemmän tieteelliseltä kannalta katsottuna) kuin monogenesis.

Joka tapauksessa se on yhtä tieteellinen kuin mikä muu teoria tahansa.  Sillä Agassiz ilmaisee Nottin ja Gliddonin teokseen Types of Mankind kirjoittamassaan johdannossa [e611] uskovansa, että on rajaton määrä ”alkuperäisiä ihmisrotuja, jotka on luotu erikseen”. Hän huomauttaa, että ”samalla kun jokaisella eläintieteellisellä alueella eläimet ovat eri lajeja, ihminen huolimatta rodullisesta erilaisuudestaan on aina yksi ja sama ihmisolento”.

Okkultismi määrittelee ja rajoittaa alkuperäisten rotujen määrän seitsemäksi, koska on ”seitsemän kantaisää” eli prajâpatia, olentojen kehittäjää. Nämä eivät ole jumalia eivätkä yliluonnollisia olentoja, vaan pitkälle kehittyneitä henkiä toiselta, alemmalta planeetalta ja ovat jälleensyntyneet tälle planeetalle ja synnyttäneet vuorostaan tässä kierroksessa nykyisen ihmiskunnan. Tätä oppia vahvistaa myös sen gnostilainen muunnelma. Gnostikot opettivat ihmisen luontoa ja syntyä koskevassa opissaan, että ”määrätty seitsemän enkelin joukko” muodosti ensimmäiset ihmiset, jotka eivät olleet muuta kuin älyttömiä, jättiläismäisiä, varjomaisia muotoja – ”pelkkä ryömivä mato” (!), kirjoittaa Irenaeus,[43] joka tapansa mukaan pitää metaforaa todellisuutena.

 

D.

 

SEITSEMÄISYYS EKSOTERISISSA TEOKSISSA

 

Voimme nyt tutkia muita vanhoja pyhiä kirjoituksia nähdäksemme, esiintyykö niissä seitsenluokittelu, ja jos esiintyy, niin missä määrin.

Tuhansissa sanskritinkielisissä teksteissä, joista toiset ovat yhä avaamattomia, toiset toistaiseksi tuntemattomia, ja kaikissa purânoissa seitsemän ja neljäkymmentäyhdeksän (7 x 7) esittävät yhtä huomattavaa, elleivät vielä huomattavampaa osaa kuin jopa juutalaisessa raamatussa. Ne esiintyvät ensin tekstien ensimmäisten lukujen seitsemässä luomisessa ja viimein lopullisen pralayan auringon seitsemässä säteessä, jotka paisuvat seitsemäksi auringoksi ja nielevät koko universumin kaikkineen. Esimerkiksi Matsyapurânassa sanotaan: ”Vedojen opin julistamista varten Vishnu kertoi kalpan alussa Manulle Nara-Simhasta ja seitsemän kalpan tapahtumista.”[44] Edelleen sama purâna osoittaa, että ”kaikissa manvantaroissa esiintyy rishien[45] luokkia aina seitsemittäin, ja vakiinnutettuaan lakia ja siveellisyyttä koskevat määräykset he poistuvat autuuteen”[46] – rishit ovat kuitenkin paljon muutakin kuin eläviä viisaita.

Tri Muirin kääntämässä Atharvavedassa sanotaan:

 

[e612] 1. Aika vie (meitä) eteenpäin, seitsensäteinen ratsu, tuhatsilmäinen, kuolematon, täynnä hedelmällisyyttä. Hänen selkäänsä viisaat nousevat, kaikki maailmat ovat hänen pyöriään.

2. Aika liikkuu seitsemällä pyörällä. Hänellä on seitsemän napaa, kuolemattomuus on hänen akselinaan. Hän on kaikki nämä maailmat. Aika kiirehtii ensimmäisen Jumalan edellä.

3. Aikaan mahtuu täysi mitta. Me näemme hänen esiintyvän monissa muodoissa. Hän on kaikki nämä maailmat tulevaisuudessa. Häntä sanotaan ”Ajaksi korkeimmassa taivaassa”.[47]

 

Lisätkää nyt tähän seuraava säe esoteerisista teoksista:

”Avaruus ja aika ovat yhtä. Avaruus ja aika ovat nimettömät, sillä ne ovat tuntematon SE, joka voidaan havaita ainoastaan seitsemän säteensä kautta – jotka ovat seitsemän luomista, seitsemän maailmaa, seitsemän lakia” jne.

Kun muistamme, että purânoiden mukaan Vishnu on sama kuin aika ja avaruus[48] ja että myös rabbiininen symboli Jumalalle on MAQOM, ”avaruus”, niin selviää, miksi ilmenevää jumaluutta – avaruutta, ainetta ja henkeä – varten yhdestä keskipisteestä tuli kolmio ja nelinäisyys (täydellinen kuutio), siis seitsemän. Jopa pravaha-tuuli (mystinen ja okkulttinen voima, joka panee tähdet ja planeetat liikkeelle ja ohjaa niiden kiertokulkua) on seitsemäinen. Kûrma- ja Lingapurânat luettelevat seitsemän sen nimistä päätuulta, jotka ovat kosmisen avaruuden prinsiippejä.[49] Ne ovat läheisessä yhteydessä Dhruvan[50] (nykyisen Pikku Karhun), Pohjantähden kanssa, joka puolestaan synnyttää kosmisten voimien kanssa erilaisia ilmiöitä.

Luku seitsemän esiintyen arjalaisten pyhien kirjoitusten seitsemässä luomisessa, seitsemässä rishissä, vyöhykkeessä, mantereessa, prinsiipissä jne. on kulkenut intialaisen, egyptiläisen, kaldealaisen, kreikkalaisen, juutalaisen, roomalaisen ja lopulta kristillisen mystisen ajattelun kautta, kunnes se päätyi jokaiseen eksoteeriseen teologiaan jättäen siihen häviämättömän vaikutuksen. Seitsemän vanhaa kirjaa, jotka Haam varasti Nooan arkista ja antoi pojalleen Kusille, ja Haamin ja Kheironin seitsemän kuparipatsasta ovat heijastuksena ja muistona [e613] seitsemästä alkuperäisestä mysteeristä, joiden perustana oli ”seitsemän salaista emanaatiota”, ”seitsemän ääntä” ja seitsemän sädettä – henkisiä ja sideerisiä malleja myöhempien aionien [aikojen] seitsemäntuhatta kertaa seitsemälle jäljennökselle.

Tuo mystinen luku esiintyy edelleen selvästi peräti mystisissä maruteissa. Vâyupurâna osoittaa ja Harivamsha vahvistaa, että maruteja – noita vanhimpia ja kaikkein käsittämättömimpiä Rigvedassa esiintyvistä toisasteisista eli alemmista jumalista – ”syntyy jokaisessa manvantarassa [kierroksessa] seitsemän kertaa seitsemän (eli 49); että jokaisessa manvantarassa neljä kertaa seitsemän (eli kaksikymmentäkahdeksan) saavuttaa vapautumisen, mutta niiden paikat täyttävät sellaiset henkilöt, jotka jälleensyntyvät siinä ominaisuudessa”.[51] Mikä on marutien esoteerinen merkitys, ja keitä ovat ne henkilöt, jotka ”jälleensyntyvät siinä ominaisuudessa”?  Rig- ja muissa Vedoissa marutit ovat myrskynjumalia ja Indran ystäviä ja liittolaisia. He ovat ”taivaan ja maan poikia”. Tämä johti allegoriaan, joka kuvaa heidät Shivan, joogien suuren suojelijan, lapsina, tuon ”MAHÂJOOGIN, suuren askeetin, jossa yhtyy ankarien katumusharjoitusten ja abstraktin mietiskelyn korkein täydellisyys. Sen avulla saavutetaan rajattomat voimat, tehdään ihmeet ja ihmetyöt, saadaan korkein henkinen tieto ja lopuksi saavutetaan yhteys universumin korkean hengen kanssa”.[52] Rigvedassa Shiva on tuntematon nimi, mutta tuota jumalaa kutsutaan Rudraksi, jota sanaa käytetään Agnista, tulenjumalasta, ja maruteja sanotaan siinä hänen pojikseen. Râmâyanassa ja purânoissa heidän äitinsä Diti – Aditin sisar eli komplementti ja eräs muoto – halutessaan pojan, joka hävittäisi Indran, saa kuulla Kashyapa-nimiseltä viisaalta, että ”jos hän ajatuksiltaan täysin hurskaana ja olemukseltaan aivan puhtaana kantaa lasta kohdussaan sata vuotta”[53], niin hän tulee saamaan sellaisen pojan. Mutta Indra tekee tyhjäksi Ditin suunnitelman. Salamallaan hän jakaa sikiön hänen kohdussaan seitsemään osaan ja paloittelee sitten jokaisen sellaisen osan vielä seitsemään kappaleeseen, joista tulee nuo nopeasti kiitävät jumaluudet, marutit.[54] Nämä jumaluudet ovat vain kumârojen toinen aspekti eli kehitysvaihe, jotka ovat isän puolelta rudroja, kuten monet muut.[55]

Koska Diti on Aditi, ellei päinvastaista todisteta, niin sanomme, että Aditi eli âkâsha korkeimmassa muodossaan on egyptiläisten seitsenkertainen taivas. Jokainen tosi okkultisti ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa. Diti, me toistamme, on [e614] metafyysisen luonnon kuudes prinsiippi, âkâshan buddhi. Diti, marutien äiti, on yksi hänen maisista muodoistaan, jonka tarkoituksena on edustaa samalla sekä askeetin jumalallista sielua että mystisen ihmiskunnan jumalallisia pyrkimyksiä vapautua mâyân verkoista ja siten saavuttaa lopullinen autuus. Indra on nyt alennettu kali-yugan vuoksi, jolloin tuollaiset pyrkimykset eivät enää ole yleisiä, vaan ovat muuttuneet poikkeuksiksi, koska Ahamkâra (egotismin, itsen eli minuuden tunne) ja tietämättömyys ovat tulleet yleisiksi. Mutta alussa Indra oli yksi hindulaisen pantheonin suurimmista jumalista, kuten Rigveda osoittaa. Surâ-dhipa, ”suurin jumalista”, oltuaan Jishnu, ”taivaallisten joukkojen johtaja” – hindujen pyhä Mikael – on alentunut asketismin vastustajaksi, kaiken pyhän pyrkimyksen viholliseksi. Indra esitetään avioliitossa Aindrîn (Indrânîn) kanssa, joka personoi Aindriyakaa, aistielementtien kehitystä, ja jonka hän nai ”hänen uhkeiden sulojensa vuoksi”; minkä jälkeen Indra alkoi lähettää taivaallisia naisdemoneja sytyttämään pyhien miesten, joogien, intohimot ja ”viekoittelemaan heitä voimakkaista katumusharjoituksista, joita hän pelkäsi”.

Sen vuoksi Indra, joka kuvataan nyt ”taivaankannen jumalana, personoituna ilmakehänä”, on todellisuudessa kosminen prinsiippi mahat ja viides inhimillinen prinsiippi, manas, kaksinaisessa olemuspuolessaan, buddhiin yhtyneenä. Hän sallii kâma-prinsiipin (himo- ja haluruumiin) vetää itseään alaspäin. Tämä käy ilmi siitä, että Brahmâ kertoi voitetulle jumalalle, että hänen monet tappionsa johtuivat karmasta ja olivat rangaistuksena hänen hillittömyydestään ja monenlaisten nymfien houkutuksista. Tässä jälkimmäisessä ominaisuudessa hän pelastuakseen tuholta koettaa hävittää tulevan ”lapsen”, jonka on määrä voittaa hänet – joka lapsi kuvaa tietysti joogin jumalallista ja horjumatonta tahtoa, hänen päättäväisyyttään vastustaa kaikkia sellaisia viettelyksiä ja siten kukistaa himot, jotka kuuluivat hänen maalliseen persoonallisuuteensa. Indra onnistuu jälleen, koska liha voittaa hengen (Ditin osoitetaan turhautuneen dvâpara-yugassa sinä aikana, jolloin neljäs Rotu kukoisti). Hän jakaa (arjalaisen viidennen Rodun askeettien vielä kerran saavuttaman uuden jumalallisen adeptiuden) ”sikiön” seitsemään osaan – mikä viittaa ei ainoastaan seitsemään alarotuun uudessa kantarodussa, joissa jokaisessa tulee olemaan ”Manu”,[56] vaan myös adeptiuden seitsemään asteeseen – ja sitten [e615] jokaisen osan seitsemään kappaleeseen – jotka tarkoittavat Manu-rishejä jokaisessa kantarodussa ja jopa alarodussa.

Ei liene vaikea huomata, mitä tarkoitetaan maruteilla, jotka voittavat ”neljä kertaa seitsemän” vapautumista jokaisessa ”manvantarassa”, ja niillä henkilöillä, jotka jälleensyntyen siinä ominaisuudessa (maruteina esoteerisessa merkityksessä), ”täyttävät heidän paikkansa”. Marutit edustavat a) niitä intohimoja, jotka riehuvat ja raivoavat jokaisen kokelaan rinnassa, kun hän valmistautuu askeettista elämää varten – tätä mystisesti; b) niitä okkulttisia voimia, jotka kätkeytyvät âkâshan alempien prinsiippien moninaisiin aspekteihin – sen ruumiiseen eli sthûla-sharîraan, joka vastaa jokaisen asutun pallon maista, alempaa ilmakehää – tätä mystisesti ja sideerisesti; c)todellisia tietoisia olentoja, joilla on kosminen ja psyykkinen luonto.

Samalla ”marutit” on okkulttisella kielellä yksi niistä nimistä, jotka on annettu niiden suurten adeptien EGOILLE, jotka ovat siirtyneet pois ja jotka tunnetaan myös nirmânakâyoina. Nämä egot, joita varten – koska he ovat nousseet harhan yläpuolelle – ei ole mitään devachania ja jotka ovat joko vapaaehtoisesti luopuneet nirvânasta ihmiskunnan hyväksi tai eivät vielä ole saavuttaneet sitä, jäävät näkymättöminä maan päälle. Sen vuoksi marutit[57] esitetään ensin Shiva-Rudran poikina, tuon ”joogi-suojelijan”, jonka ”kolmas silmä”, mystisessä merkityksessä, on askeetin hankittava, ennen kuin hänestä tulee adepti. Sitten heidät esitetään kosmisessa merkityksessään sekä Indran että hänen vastustajiensa alaisina. ”Neljä kertaa seitsemän” vapautumista viittaa neljään kierrokseen ja neljään Rotuun, jotka edeltävät omaamme, joihin kuhunkin marut-jîvat (monadit) ovat jälleensyntyneet ja ovat niissä saavuttaneet lopullisen vapautumisen, jos olisivat tahtoneet käyttää sitä hyväkseen. Mutta suuresta rakkaudesta ihmiskuntaan, joka ilman tuota ulkoapäin tullutta apua saisi taistella vielä toivottomammin tietämättömyyden ja kurjuuden verkoissa, he sen sijaan jälleensyntyvät yhä uudelleen ”siinä ominaisuudessa” ja siten ”täyttävät omat paikkansa”. Keitä he ovat ”maan päällä” – sen jokainen okkultismin oppilas tietää. Ja hän tietää myös, että marutit ovat rudroja, joihin kuuluu myös Tvashtrin perhe – ja Tvashtri on sama kuin Vishvakarman, vihittyjen suuri suojelija. Tämä antaa meille paljon tietoa heidän todellisesta luonnostaan.

[e616] Sama koskee Kosmoksen ja inhimillisten prinsiippien seitsemäistä jaotusta. Purânat muiden pyhien tekstien ohella ovat täynnä sellaisia viittauksia. Kaikkein ensimmäiseksi maailmanmuna, joka sisälsi Brahmân eli universumin, oli ulkoapäin verhottu seitsemällä luonnon elementillä, joihin aluksi epämääräisesti laskettiin vesi, ilma, tuli, eetteri ja kolme salaista elementtiä Sitten ”maailmaa” sanotaan ”ympäröineen joka puolelta” seitsemän elementtiä, myös munan sisällä – kuten selitettiin, ”maailmaa ympäröi joka puolelta, myös ylhäällä ja alhaalla andakatâha – Brahmân munan kuori”.[58] Kuoren ympäri virtaa vesi, jota ympäröi tuli, tulta ilma, ilmaa eetteri, eetteriä ympäröi elementtien alku (ahamkâra) ja viimeksi mainittua maailmanjärki (”äly”, kuten Wilson kääntää). Tämä tarkoittaa sekä olemassaolon piirejä että prinsiippejä. Prithivî ei ole meidän Maamme vaan maailma, aurinkokunta, ja merkitsee laaja, avara. Vedoissa – noissa suurimmissa auktoriteeteissa, vaikka ne vaativat avaimen tullakseen oikein tulkituiksi – mainitaan kolme maallista ja kolme taivaallista maata, jotka kutsuttiin olemassaoloon yhtä aikaa kuin Bhûmi – meidän maamme. Meille on usein kerrottu, että piirien, prinsiippien jne. lukumäärä näyttää olevan kuusi eikä seitsemän. Me vastaamme, että ihmisessä on itse asiassa ainoastaan kuusi prinsiippiä, koska hänen ruumiinsa ei ole mikään prinsiippi, vaan sen verho, kuori. Sama pätee planeettaketjuun, jossa esoteerisesti puhuen maa (samoin kuin seitsemäs eli pikemmin neljäs taso, se joka vastaa seitsemättä, jos laskemme ensimmäisestä kolmesta elementaalien luontokunnasta, jotka aloittavat sen muodostamisen) voidaan jättää huomioon ottamatta, vaikka se noista seitsemästä on (meille) ainoa selvä taivaankappale.

Okkultismin kieli vaihtelee. Mutta jos oletamme, että Vedoissa tarkoitetaan ainoastaan kolmea maata seitsemän sijasta, mitkä nuo kolme sitten ovat, koska me tunnemme kuitenkin vain yhden? Ilmeisesti tähän käsittelemäämme kysymykseen täytyy sisältyä okkulttinen merkitys. Katsokaamme. ”Maa joka kelluu” (avaruuden) universaalissa valtameressä, jonka Brahmâ jakaa purânoissa seitsemään vyöhykkeeseen, on prithivî, seitsemään prinsiippiin jakautuva maailma. Kosminen jako näyttää kyllin metafyysiseltä, mutta on todellisuudessa fyysinen okkulttisilta vaikutuksiltaan. Useita kalpoja myöhemmin mainitaan meidän maamme, ja se vuorostaan jakautuu seitsemään vyöhykkeeseen saman analogian lain nojalla, joka opasti muinaisia filosofeja. Tämän jälkeen tapaamme maapallolla seitsemän mannerta, seitsemän saarta, seitsemän valtamerta, seitsemän merta ja virtaa, seitsemän vuorta ja seitsemän ilmastoa jne.[59]

[e617] Sitä paitsi noita viittauksia seitsemään maahan ei tavata ainoastaan hindulaisissa pyhissä kirjoituksissa ja filosofiassa, vaan persialaisissa, foinikialaisissa, kaldealaisissa ja egyptiläisissä kosmogonioissa ja jopa rabbiinisessa kirjallisuudessa. Feeniks[60] – heprealaisten Oneq 813 (sanasta Fenokh, Henok, salaisen kierroksen ja vihkimyksen symboli) ja turkkilaisten Kerkes – elää tuhat vuotta, jonka jälkeen hän sytyttää liekin ja tuhoutuu itse siinä. Sitten hän jälleensyntyy omasta itsestään ja elää toiset tuhat vuotta, seitsemän kertaa seitsemään asti (ks. Alin kirja – venäjännös[61]), kunnes tuomionpäivä koittaa. ”Seitsemän kertaa seitsemän”, 49, on läpikuultava allegoria ja viittaa neljäänkymmeneenyhdeksään ”Manuun”, seitsemään kierrokseen ja seitsemän kertaa seitsemään inhimilliseen kierrokseen jokaisessa kierroksessa jokaisella pallolla. Kerkes ja Oneq kuvaavat rotukautta, ja mystinen puu Ababel – ”isäpuu” Koraanissa – työntää esiin uusia oksia ja lehtiä aina kun Kerkes eli Feeniks nousee ylös. ”Tuomionpäivä” merkitsee ”pienempää pralayaa” (ks. Esoteric Buddhism). Kirjan Book of God tekijä uskoo, että:

 

…Feeniks on myös aivan selvästi sama kuin Simurgh [persialainen rokki]. Se mitä kerrotaan tästä viimeksi mainitusta linnusta, tukee vielä voimakkaammin sitä käsitystä, että Feeniks-linnun kuolema ja henkiin herääminen kuvaa maailman peräkkäistä tuhoa ja uudistumista, joka monen mielestä tapahtuu tulen aiheuttaman tuhon [ja vuoroin vedenpaisumuksen] vaikutuksesta. Kun Simurghilta kysyttiin hänen ikäänsä, hän ilmoitti Cahermanille, että tämä maailma on hyvin vanha, sillä sen ovat jo seitsemän kertaa täyttäneet toisenlaiset olennot kuin ihminen, ja se on seitsemän kertaa autioitunut;[62] että sen ihmisrodun aikakausi, missä nyt olemme, tulee kestämään seitsemän tuhatta vuotta ja että hän itse oli nähnyt kaksitoista sellaista mullistusta eikä tiennyt, kuinka monta hän tulisi vielä näkemään.[63]

 

Edellä oleva ei kuitenkaan sisällä mitään uutta. Baillyn ajoista viime vuosisadalla aina tri Kenealyn päiviin asti tällä vuosisadalla useat kirjailijat ovat havainneet nämä tosiasiat, mutta nyt voidaan osoittaa yhteys [e618] persialaisen oraakkelin ja nasarealaisen profeetan välillä. Book of Godin tekijä sanoo:

 

Simurgh on todellisuudessa sama kuin hindulaisten Singh ja egyptiläisten sfinksi. Sanotaan, että edellinen tulee ilmestymään maailman lopussa… [niin kuin] hirveä leijonalintu. Näistä rabbit ovat lainanneet myyttinsä valtavasta linnusta, joka seisoo joskus maalla ja joskus liikkuu meressä… samalla kun sen pää kannattaa taivasta. Symbolin mukana he ovat myös omaksuneet opin, johon se viittaa. He opettavat, että maapallolla on oleva seitsemän peräkkäistä uudistumista, että jokainen uudistunut järjestelmä tulee kestämään tuhat vuotta [?] ja että universumin kokonaiskesto tulee olemaan 49 000 vuotta. Tämän käsityksen, johon sisältyy oppi jokaisen uuden olennon aikaisemmasta elämästä, he ovat voineet saada babylonialaisen vankeutensa aikana tai se on voinut olla osa alkuperäisestä uskonnosta, jonka heidän pappinsa ovat säilyttäneet kaukaisilta ajoilta.[64]

 

Pikemminkin se näyttää, että vihityt juutalaiset ovat lainanneet ja heidän vihkimättömät seuraajansa talmudistit ovat kadottaneet sen oikean merkityksen ja ovat tulkinneet väärin opin seitsemästä kierroksesta ja neljästäkymmenestäyhdeksästä rodusta jne.

Näin ovat tehneet ei ainoastaan ”heidän pappinsa”, vaan myös kaikkien muiden maiden papit. Gnostikot, joiden erilaiset opetukset ovat monia kaikuja ainoasta alkuperäisestä ja universaalista opista, ovat asettaneet Jeesuksen suuhun samat luvut toisessa muodossa tuossa hyvin okkulttisessa Pistis Sofiassa. Sanomme vielä enemmän: myös Ilmestyskirjan kristillinen julkaisija tai tekijä on säilyttänyt tuon tradition ja puhuu seitsemästä RODUSTA, joista neljä sekä osa viidettä ovat olleet ja kaksi on tuleva. Luvun 17 jakeissa 9 ja 10 se sanotaan niin selvästi kuin vain voi. Enkeli sanoo siis: ”Tässä on ymmärrys, jossa on viisaus. Ne seitsemän päätä ovat seitsemän vuorta, joiden päällä nainen istuu. Ja on seitsemän kuningasta, viisi on kaatunut, ja yksi on ja toinen ei ole vielä tullut…” Voiko kukaan vähänkin muinaisajan symboliseen kieleen tutustunut olla huomaamatta, että nuo viisi kaatunutta kuningasta tarkoittavat neljää jo ollutta kantarotua sekä osaa viidennestä, joka vielä on. Toinen joka ”ei ole vielä tullut” tarkoittaa kuudetta ja seitsemättä tulevaa kantarotua sekä myös tämän nykyisen Rotumme alarotuja? Toinen vielä selvempi viittaus seitsemään kierrokseen ja neljäänkymmeneenyhdeksään kantarotuun, joka on 3. Moos. kirjassa, on löydettävissä liitteestä, III kirja, s. 747-748.

 

 

E.

 

SEITSEMÄN ASTRONOMIASSA, TIETEESSÄ JA MAGIASSA

 

Edelleen luku seitsemän on läheisessä yhteydessä Plejadien – noiden Atlaksen seitsemän tyttären, joista ”kuusi on näkyvää, [e619] seitsemäs salainen” –okkulttisen merkityksen kanssa. Intiassa ne ovat yhteydessä kasvattinsa, sodanjumala Kârttikeyan kanssa. Tämä jumala sai tuon nimen Plejadeilta (sanskritiksi krittikât), sillä Kârttikeya on Mars-planeetta astronomisesti. Jumalana hän on Rudran poika, syntynyt ilman naisen välitystä. Hän on myös kumâra, ”koskematon nuorukainen”, siinnyt Shivan – pyhän hengen – siemenen tulesta, mistä syystä hänen nimensä on Agni-bhû. Edesmennyt tri Kenealy uskoi, että Kârttikeya on Intiassa naros-syklin salainen symboli, kauden, joka käsittää 600, 666 ja 777 vuotta aina sen mukaan, lasketaanko aurinko- vai kuuvuosissa, jumalallisissa vai inhimillisissä vuosissa. Kuusi näkyvää eli todellisuudessa seitsemän sisarta, Plejadit, tarvitaan tuon kaikista astronomisista ja uskonnollisista symboleista salaisimman ja mystisimmän täydentämiseksi. Kun siis oli tarkoitus viettää jonkin määrätyn tapahtuman muistoa, Kârttikeya esitettiin vanhastaan kumârana, askeettina, jolla on kuusi päätä – yksi kutakin Naroksen vuosisataa varten. Kun symboliikkaa tarvittiin jotakin muuta tapausta varten, silloin konjunktiossa seitsemän sideerisen sisarensa kanssa Kârttikeya nähdään naisellinen aspektinsa Kaumârîn (eli Senân) seuraamana. Hän ratsastaa silloin riikinkukolla – viisauden ja okkulttisen tiedon linnulla ja hindulaisten feeniksillä, jonka kreikkalaisen vastineen suhde naroksen 600 vuoden kanssa on hyvin tunnettu asia. Hänen otsallaan on kuusisäteinen tähti (kaksoiskolmio), svastika, kuusi- ja joskus seitsensakarainen kruunu. Riikinkukon pyrstö kuvaa tähtitaivasta, ja eläinradan kaksitoista merkkiä kätkeytyy hänen ruumiiseensa. Tästä syystä hänen nimensä on myös Dvâdasha-kara, ”kaksitoistakätinen”, ja Dvâdashâksha, ”kaksitoistasilmäinen”. Kuitenkin hän näyttää olevan tunnetuin Shaktidharana, ”keihäänkantajana”, ja Târakan voittajana, ”Târaka-jitinä”.

Koska naroksen vuodet lasketaan (Intiassa) kahdella tavalla – joko ”100 jumalien vuotta” (jumalallista vuotta) tai 100 kuolevaisten vuotta – voimme ymmärtää, kuinka äärettömän vaikea on vihkimättömän ymmärtää oikein tämä kausi, joka esittää Johanneksen Ilmestyksessä niin tärkeää osaa. Se on todella apokalyptinen kausi, koska sen pituus vaihtelee ja se tarkoittaa erilaisia historiallisia tapahtumia, kuitenkin monista sitä koskevista pohdiskeluista olemme tavanneet vain muutamia, jotka ovat lähennelleet totuutta.

Babylonialaisten ilmoittamien jumalallisten kausien pituutta vastaan on esitetty väite, että muinaiset kansat laskivat kronologisissa laskelmissaan päivät vuosiksi, kuten Suidas osoittaa. Tri Sepp vetoaa Suidakseen ja hänen arvovaltaansa plagioidessaan nerokkaasti – paljastettu muualla – hindulaista lukua 432 tuhansissa ja miljoonissa vuosissa (yugien kesto), jotka hän supisti 4 320 kuuvuoteen ”ennen Kristuksen syntymää”, joka oli ”ennakolta määrätty” tähtitaivaalla (lisäksi näkymättömissä taivaissa) ja jonka vahvisti ”Betlehemin tähden ilmestyminen”. Mutta Suidas ei voinut esittää muuta vahvistusta väitteen puolesta kuin omat arvelunsa, eikä hän [e620] ollut vihitty. Todisteena hän mainitsee Vulcanuksen ja osoittaa tämän kronologisin perustein hallinneen 4 477 vuotta, so. 4 477päivää, niin kuin hän otaksuu, eli vuosissa laskettuna 12 vuotta, 3 kuukautta ja 7 päivää. Hänen alkuperäisessä teoksessaan on 5 päivää – joten hän on tehnyt virheen jopa näin helpossa laskutehtävässä.[65] Tosin ovat muutkin muinaiset kirjailijat syyllistyneet yhtä virheellisiin arveluihin. Esim. Kallisthenes ilmoittaa kaldealaisten tähtitieteellisille havainnoille ainoastaan 1 903 vuoden ajan,[66] kun taas Epigenes antaa niille 730 000 vuotta.[67] Kaikki nämä vihkimättömien kirjailijoiden hypoteesit perustuvat väärinkäsitykseen. Kaikkien länsimaisten kansojen, muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten kronologia on lainattu Intiasta. Bâgavadamissa, Bhâgavatapuranan tamilinkielisessä versiossa sanotaan, että 15 aurinkopäivää on paccham; kaksi pacchamia (eli 30 päivää) on kuolevaisten kuukausi, joka on pitar-devatojen (pitrien) yksi päivä. Edelleen kaksi tällaista kuukautta on rûdû, kolme rûdûa on ayanam ja kaksi ayanamia on vuosi – joka kuolevaisten vuosi on vain yksi jumalien päivä. Tällaisista väärin käsitetyistä opeista jotkut kreikkalaiset ovat kuvitelleet, että kaikki vihityt papit olivat muuttaneet päivät vuosiksi!

Tällä muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden tekemällä erehdyksellä on ollut merkittävät seuraukset Euroopassa. Viime vuosisadan lopussa ja tämän vuosisadan alussa Bailly, Dupuis ja muut luottaen hindulaista kronologiaa käsitteleviin tahallisesti typistettyihin esityksiin, jotka jotkut liian innokkaat ja häikäilemättömät lähetyssaarnaajat olivat tuoneet Intiasta, muodostivat mitä mielikuvituksellisimman teorian aiheesta. Koska hindulaiset olivat tehneet kuun puolikierroksesta aikamitan ja koska hindulaisessa kirjallisuudessa on mainittu vain viisitoista päivää kestävä kuukausi, josta Quintus Curtius puhuu,[68] niin näiden herrojen mukaan on vahvistettu se tosiasia, että hindulaisten vuosi oli ainoastaan puoli vuotta, milloin sitä ei kutsuttu päiväksi. Myös kiinalaiset jakoivat eläinratansa kahteenkymmeneenneljään osaan ja siis vuotensa kahteenkymmeneenneljään kaksiviikkoiseen, mutta tämä laskutapa ei estänyt eikä estä heitä antamasta tähtitieteelliselle vuodelle aivan samaa pituutta kuin me annamme. Heillä on yhä tänään muutamissa maakunnissa kuudenkymmenen päivän ajanjakso – eteläintialainen rûdû. Lisäksi Diodoros Sisilialainen[69] kutsuu ”kolmeakymmentä päivää egyptiläiseksi vuodeksi” eli ajaksi, jolloin kuu tekee täyden kierroksensa. Plinius ja Plutarkhos puhuvat molemmat siitä,[70] mutta onko siinä mitään järkeä, että egyptiläiset, jotka olivat perehtyneet astronomiaan yhtä hyvin kuin mikä muu kansa tahansa, olisivat laskeneet kuu-kuukauteen kolmekymmentä päivää, kun siinä on vain kaksikymmentäkahdeksan päivää ja vähän päälle? Tällä kuuperiodilla oli okkulttinen merkitys ihan niin kuin hindulaisten ayanamilla ja rûdûlla oli.

Kahden kuukauden pituinen vuosi ja myös 60 päivän ajanjakso [e621] oli yleinen aikamitta muinaisuudessa, kuten Bailly itse osoittaa teoksessaan Traité de l’Astronomie Indienne et Orientale.[71] Kiinalaiset omien kirjojensa mukaan jakoivat vuotensa kahteen osaan, yhdestä päiväntasauksesta toiseen.[72] Arabialaiset jakoivat muinoin vuoden kuuteen vuodenaikaan, joista jokainen on kahden kuukauden pituinen. Kiinalaisessa astronomisessa teoksessa Kiu-che sanotaan, että kaksi kuukautta on aikamitta, ja kuusi aikamittaa on vuosi. Ja vielä tänään Kamtšatkan alkuasukkailla on kuusi kuukautta kestävä vuosi, kuten heillä oli abbé Chappen käydessä siellä.[73] Mutta riittääkö tämä sanomaan, että kun hindulaisissa purânoissa puhutaan ”aurinkovuodesta”, he tarkoittavat yhtä aurinkopäivää! Tieto luonnonlaeista, jotka tekevät seitsemästä luonnon perusluvun, niin sanoaksemme, ilmenneessä maailmassa – tai ainakin meidän nykyisessä maisessa elämänkierrossamme – sekä ihmeellinen ymmärrys sen vaikutuksista paljastivat muinaiskansoille monta luonnon mysteeriä. Ja nuo lait toimintoineen sideerisellä, maisella ja moraalisella tasolla saattoivat muinaisajan astronomit laskemaan oikein syklien pituuden sekä niiden vastaavat vaikutukset tapahtumien kulkuun; merkitsemään muistiin ennakolta (ennustamaan, kuten sanotaan) niiden vaikutukset ihmisrotujen elämänkulkuun ja kehitykseen. Auringosta, kuusta ja planeetoista erehtymättöminä ajan mittaajina, joiden voima ja määräaikaisuus tunnettiin hyvin, tuli siten suuri hallitsija ja hallitsijoita pienelle systeemillemme kaikkine siihen kuuluvine seitsemine alueineen eli ”toimintapiireineen”.[74]

Tämä on ollut niin ilmeistä, että jopa monet nykyaikaiset tiedemiehet, materialistit yhtä hyvin kuin mystikot, ovat havainneet tuon lain. Lääkärit ja teologit, matemaatikot ja psykologit ovat yhä uudelleen kiinnittäneet maailman huomion tähän todelliseen jaksottaisuuteen ”luonnon” menettelyssä. Kommentaareissa selitetään lukujen merkitys seuraavasti:

YMPYRÄ EI OLE ”YKSI”, VAAN KAIKKI.

YLEMMÄSSÄ [taivaassa] LÄPITUNKEMATTOMASSA râjassa [”adbhutam”][75] SIITÄ [ympyrästä] TULEE YKSI, KOSKA [se on] JAKAMATON, EIKÄ SIINÄ VOI OLLA TAUTA.

TOISESSA [noista kolmesta ”rajâmsista” (tritîyasta) eli ”maailmasta”] YHDESTÄ TULEE KAKSI [miehinen ja naisellinen]; JA KOLME [lisää poika eli logos]; JA PYHÄT NELJÄ [”tetraktys” eli ”tetragrammaton”].

KOLMANNESSA [alemmassa maailmassa eli meidän maassamme] LUVUSTA TULEE NELJÄ JA KOLME JA KAKSI. OTTAKAA ENSIMMÄISET KAKSI, NIIN SAATTE [e622] SEITSEMÄN, ELÄMÄN PYHÄN LUVUN; YHDISTÄKÄÄ [viimeksi mainittu] KESKIMMÄISEN râjan KANSSA, NIIN SAATTE YHDEKSÄN, OLEVAISEN JA TULEVAISEN PYHÄN LUVUN.[76]

Kun länsimaiset orientalistit ovat perehtyneet Rigvedan maailmanjakojen todelliseen merkitykseen – kaksin-, kolmin-, kuusin- ja seitsenkertaisen ja varsinkin yhdeksänkertaisen jaon – he tulevat ymmärtämään paremmin kuin nyt taivasta ja maata, jumalia ja ihmisiä koskevien syklisten jakojen mysteerin. Sillä:

 

LUKUJEN HARMONIA ESIINTYY KOKO LUONNOSSA: painovoimassa, planeettojen liikkeissä, lämpöä, valoa, sähköä ja kemiallista affiniteettia koskevissa laeissa, eläin- ja kasvimuodoissa, mielen käsityskyvyssä. Nykyajan luonnontiede pyrkii todella kohti yleistämistä, joka ilmaisee kaiken peruslait yksinkertaisella lukujen suhteella. Tahdomme viitata professori Whewellin teokseen Philosophy of the Inductive Sciences ja Hayn tutkimuksiin, jotka koskevat värin ja muodon harmonian lakeja. Niistä käy ilmi, että numero seitsemän esittää tärkeää osaa laeissa, jotka säätelevät muotojen, värien ja äänten ja luultavasti myös maun tajuamista, jos osaisimme analysoida tuntemuksiamme matemaattisen tarkasti.[77]

 

Todella niin tärkeää osaa, että useampi kuin yksi lääkäri on hämmästynyt eri sairauksien synnyssä ja paranemisessa toistuvia seitsemäisiä periodisia vaiheita, ja luonnontieteilijät ovat tunteneet täydellistä kykenemättömyyttä selittää tuota lakia.

 

Hyönteisten, matelijoiden, kalojen, lintujen, nisäkkäiden ja jopa ihmisten syntymää, kasvua, kypsyyttä, elintoimintoja, muutoksesta aiheutuvia terveydentilan vaihteluja, tauteja, rappeutumista ja kuolemaa säätelee enemmän tai vähemmän laki, joka vaatii viikkojen [eli seitsenpäivien] täyttymistä.[78]

 

Tri Laycock kuvaa artikkelissaan ”Elollisten ilmiöiden periodisuus”[79] ”erittäin merkittävästi ja vakuuttavasti tätä lakia, kun on kysymys hyönteisistä”.[80]

[e623] Ja tähän kaikkeen H. Grattan Guinness, kirjan The Approaching End of the Age tekijä, lisää asiaankuuluvasti puolustaessaan raamatullista ajanlaskua:

 

Ja ihmisen elämä…on yksi viikko, vuosikymmenten viikko. ”Vuosiem-me päiviä on seitsemänkymmentä.” …Jos yhdistämme kaiken minkä nämä tosiasiat vahvistavat, meidän on myönnettävä, että orgaanisessa luonnossa vallitsee seitsenosaisen jaksollisuuden laki, joka täyttyy viikoissa.[81]

 

Hyväksymättä ”Itä-Lontoon sisä- ja ulkolähetysinstituutin” oppineen perustajan johtopäätöksiä ja varsinkaan perusteita, tekijä hyväksyy mielihyvin hänen tutkimuksensa raamatun okkulttisesta kronologiasta. Vaikka hylkäämme nykyisen tieteen teoriat, hypoteesit ja yleistämiset, me kumarramme sille, mitä tuo tiede on saanut aikaan fyysisessä maailmassa eli siinä, mikä koskee aineellisen luonnon pieniä yksityiskohtia.

On epäilemättä olemassa okkulttinen ”heprealaisen raamatun kronologinen järjestelmä”, mistä kabbala on todisteena. Siinä on ”viikkojärjestelmä”, [e624] joka perustuu ikivanhaan intialaiseen järjestelmään, jonka voi vielä tavata vanhassa Jyotishassa.[82] Ja siinä on ”päiväviikon”, ”kuukausiviikon” syklejä, vuosi-, vuosisata- ja jopa vuosituhatviikon ja suurempiakin, eli ”vuosivuosien viikon” syklejä.[83] Mutta kaikki tämä löytyy ikivanhasta opista. Ja vaikka raamatun osalta kielletäänkin tämä yhteinen lähde kaikissa pyhissä kirjoissa esiintyvälle kronologialle, miten verhottu se sitten lieneekin, niin Genesiksen kuuden päivän ja sapatin, seitsemännen, yhteyttä purânatekstien kosmogonioihin on vaikea kieltää. Sillä raamatun ensimmäinen ”luomisviikko” osoittaa sen seitsenosaisen ajanlaskun ja yhdistää sen Brahmân ”seitsemään luomiseen”. Hyvänä todisteena tästä on Grattan Guinnessin oivallinen teos, johon hän on koonnut noin 760 sivulle kaikki mahdolliset esimerkit seitsenosaisesta laskutavasta. Sillä jos raamatun kronologiaa, kuten hän sanoo, ”hallitsee viikkojen laki”; ja jos se perustuu seitsenlukuun, mitkä sitten luomisviikon mitat ja sen päivien pituus lienevätkin; ja jos vielä ”raamatullinen järjestelmä käsittää hyvin erilaisia viikkoja”, silloin tämä järjestelmä osoittautuu olevan sama kuin kaikki pakanalliset järjestelmät. Kun hän edelleen yrittää osoittaa, että ”luomisen” ja Kristuksen syntymän välillä on kulunut 4 320 vuotta (lunaarisia kuukausia), tämä on täysin selvä yhteys hindulaisten yugien 4 320 000 vuoden kanssa. Miksi muuten tehdä sellaisia ponnistuksia sen todistamiseksi, että nämä luvut, jotka ovat ennen kaikkea kaldealaisia ja indoarjalaisia, esittävät niin suurta osaa uudessa testamentissa? Todistamme tämän nyt vielä vakuuttavammin.

Puolueeton arvostelija verratkoon kumpaakin luomiskertomusta – Vishnupurânan ja Raamatun – ja hän tulee huomaamaan, että Brahmân ”seitsemän luomista” ovat perustana Genesiksen 1. luvun ”luomisviikolle”. Nuo kaksi allegoriaa ovat erilaiset, mutta järjestelmät rakentuvat samalle peruskivelle. Raamattu voidaan ymmärtää ainoastaan kabbalan valossa. Ottakaa Zohar ja siihen kuuluva Sifra di-Tseniuta, Salatun mysteerin kirja, vaikka se nykyään on turmeltunut, ja verratkaa. Seitsemän manvantaran seitsemän rishiä ja neljätoista Manua lähtevät Brahmân päästä. Ne ovat hänen ”järkisyntyisiä poikiaan”, ja niiden mukana alkaa ihmiskunnan jakautuminen rotuihin taivaallisesta ihmisestä, ”logoksesta” (ilmenneestä), joka on Brahmâ-Prajâpati. Idra Rabba Qaddishassa (Suuremmassa pyhässä kokouksessa) sanotaan [e625] Makroprosopoksen, Vanhan[84] (Sanat, Brahmân nimitys), kallosta (päästä), että jokaisessa hänen hiuksessaan on ”salainen lähde, joka virtaa salatuista aivoista”.

 

Ja se loistaa ja kulkee noiden hiusten kautta Mikroprosopoksen hiuksiin ja siitä [mikä on ilmennyt nelinäisyys, tetragrammaton] muodostuvat hänen aivonsa. Ja siitä nuo aivot jatkavat kolmeenkymmeneen ja kahteen polkuun [eli kolminaisuuteen ja kaksinaisuuteen eli jälleen 432].

 

Ja vielä:

 

Kolmetoista hiuskiharaa on kallon sivuilla [ts. kuusi toisella ja kuusi toisella puolella, ja kolmastoista on myös neljästoista, koska se on miehis-naisellinen]; …niiden kautta alkaa hiusten jakautuminen [olevaisten, ihmiskunnan ja Rotujen jakautuminen].[85]

 

”Me kuusi olemme valoja, jotka loistavat seitsemännestä (valosta)”, sanoo rabbi Abba. ”Sinä olet seitsemäs valo” – synteesi meistä kaikista, hän lisää puhuen tetragrammatonista ja hänen seitsemästä ”seuralaisestaan”, joita hän kutsuu ”tetragrammatonin silmiksi”.[86]

TETRAGRAMMATON on Brahmâ-Prajâpati, joka otti neljä muotoa luodakseen neljänlaisia taivaallisia olentoja, ts. teki itsensä nelinkertaiseksi eli ilmenneeksi nelinäisyydeksi;[87] ja joka sen jälkeen jälleensyntyi seitsemässä rishsissä, mânasaputroissaan, ”järkisyntyisissä pojissa”, joista tuli myöhemmin 9, 21 jne. ja joiden kaikkien sanotaan syntyneen Brahmân eri osista.[88]

[e626] On kaksi tetragrammatonia: Makroprosopos ja Mikroprosopos. Edellinen on absoluuttinen täydellinen neliö eli TETRAKTYS ympyrän sisällä, molemmat abstraktisia käsitteitä, ja sen nimi on sen vuoksi AIN – ei-olevainen, ts. rajaton ja absoluuttinen oleminen. Mutta nähtynä Mikroprosopoksena eli ”taivaallisena ihmisenä”, ilmenneenä logoksena, hän on kolmio neliössä – seitsenkertainen kuutio, eikä nelinkertainen tai tasapintainen neliö. Sillä Suuremmassa pyhässä kokouksessa kirjoitetaan:

 

Ja tämän johdosta Israelin lapset tahtoivat tietää mielessään, kuten on kirjoitettu 2. Mooseksen kirjassa 17:7: ”Onko Tetragrammaton meidän keskellämme vai Kielteisesti Olevainen?”[89]

 

joten he siis erottivat Mikroprosopoksen, jonka nimi on tetragrammaton, ja Makroprosopoksen, jonka nimi on Ain, Kielteisesti Olevainen.

Tetragrammaton on siis KOLME, josta on tullut neljä, ja NELJÄ, josta on tullut kolme, ja sitä edustaa maan päällä hänen seitsemän ”seuralaistaan” eli ”silmää” – ”Herran seitsemän silmää”. Mikroprosopos on korkeintaan vain toisasteinen ilmennyt jumaluus. Sillä Suuremmassa pyhässä kokouksessa sanotaan:

 

Olemme oppineet, että kymmenen (rabbia) [seuralaista] astui sisälle [Sodiin, ”mystiseen kokoukseen eli mysteeriin”] ja että seitsemän tuli ulos[90] [ts. 10 ilmenemätöntä ja 7 ilmennyttä universumia varten].

Ja kun rabbi Shim’on paljasti arcanan [salaisuudet], siellä ei ollut ketään läsnä, paitsi nuo [seitsemän] (seuralaista).

Ja rabbi Shim’on kutsui heitä tetragrammatonin seitsemäksi silmäksi, niin kuin kirjoitettu on, Sakarja 3:9: ”Nämä ovat tetragrammatonin seitsemän silmää [eli prinsiippiä]” [ts. nelinkertainen taivaallinen ihminen eli puhdas henki on tullut seitsemäiseksi ihmiseksi, puhtaaksi aineeksi ja hengeksi].[91]

 

Tetradi on siis Mikroprosopos, ja jälkimmäinen on miehis-naisellinen Hokmah-Binah, toinen ja kolmas sefirot. Tetragrammaton on luvun seitsemän perusolemus maisessa merkityksessään. Seitsemän ollen neljän ja yhdeksän välillä on meidän fyysisen maailmamme ja ihmisen pohja ja perustus (astraalisesti) Malkutin valtakunnassa.

Kristityille ja uskovaisille pitäisi tällä viittauksella Sakarjaan ja [e627] varsinkin Ensimmäiseen Pietarin kirjeeseen (2:2-5) olla ratkaiseva merkitys. Vanhassa symboliikassa ihmistä, ennen kaikkea sisäistä henkistä ihmistä sanotaan ”kiveksi”. Kristus on kulmakivi, ja Pietari puhuu kaikista ihmisistä ”elävinä” kivinä. Sen vuoksi ”kivi jossa on seitsemän silmää” voi merkitä ainoastaan sitä mitä me sanomme, ts. ihmistä, jonka rakenne (eli ”prinsiipit”) on seitsemäinen.

Kuvataksemme paremmin seitsenlukua luonnossa voimme lisätä, että se ei ainoastaan hallitse elämänilmiöiden jaksollisuutta, vaan tuntuu myös olevan määräävänä kemiallisten alkuaineiden sarjoissa ja samalla tavoin tärkein äänten ja värien maailmassa, kuten spektroskooppi on meille paljastanut. Tämä luku on myös ratkaisevana tekijänä sine qua non okkulttisten astraalisten ilmiöiden tuottamisessa.

Jos siis kemialliset alkuaineet järjestetään ryhmiin atomipainojensa mukaan, niiden huomataan muodostavan seitsenryhmäisiä sarjoja. Ensimmäinen, toinen jne. osa kussakin ryhmässä näyttää kaikkine ominaisuuksineen olevan yhdenmukainen vastaavien osien kanssa seuraavassa ryhmässä. Seuraava taulukko, joka on otettu Hellenbachin teoksesta Die Magie der Zahlen, havainnollistaa tämän lain ja vahvistaa täysin hänen tekemänsä johtopäätöksen:

 

Näemme siis, että kemiallinen erilaisuus, mikäli voimme käsittää sen sisäistä luontoa, riippuu lukujen suhteista, ja olemme edelleen tuossa erilaisuudessa havainneet vallitsevan lain, jolle emme voi osoittaa mitään syytä. Me huomaamme jaksollisuuden lain, jota hallitsee luku seitsemän (s. 20).

 

 

Rivi	Ryhmä I	Ryhmä II	Ryhmä III	Ryhmä IV	Ryhmä V	Ryhmä VI	Ryhmä VII	Ryhmä VIII
1    2    3    4    5      6    7    8    9     10   11	H1 Li 7   Na 23   K 39   Ku63,3   Rb85,2     A107,6   C132,5            –   –     Au 197   –	Be 9,3   Mg 24   Ca 40     Zn 65   Sr 87,2   Cd 111,6   B136,8             –   –     Hg200   –	B 11   A 27,3   Sc 44   Ga68,2   Y 89,5     In113,4   La 139             –   Er 170     Ti 204   –	C12     Si 28   Ti 48    Ge 72   Zr 90     Sn 118   Ce 140                –   –         Ph 206   (Th231)	N 14    P 31   V 51    As 75   Nb 94      Sb 122   Di 144            –   Ta 182      Bi 206   –	O 16    S 32   Cr 52,4    Se 78   Mo 96        Te 125        –        –   W 184          –   (UR240)	F 19   Cl 35,4   Mn 54,8   Br 79,5   –100     I 126,5   –             –   –               –   –	––       ––   Fe 56.Co58,6 Ni58.[Cu63,3]    ––   Ru 103. Rh 104 Pd106.       [Ag107,6]     ––       ––       ––   Os196.Ir196,7 Pt 196.7         [Au197]     ––       ––

 

Kahdeksas alkuaine tässä luettelossa on ikään kuin ensimmäisen oktaavi, ja yhdeksäs on toisen oktaavi jne.  Jokainen alkuaine on ominaisuuksiltaan melkein samanlainen kuin vastaava alkuaine kussakin seitsenrivistössä –ilmiö, joka korostaa jaksollisuuden seitsemäistä lakia. Lisätietoja varten lukijaa kehotetaan tutustumaan Hellenbachin [e628] teokseen, jossa myös osoitetaan, että alkuaineiden spektroskooppiset erikoisuudet tukevat tätä luokittelua.

On tarpeetonta puuttua yksityiskohtaisesti värähtelylukuun, joka määrää sävelasteikon äänet. Ne ovat ehdottoman yhdenmukaiset kemiallisten alkuaineiden asteikon kanssa ja myös väriasteikon kanssa, niin kuin spektroskooppi paljastaa, vaikka jälkimmäisessä tapauksessa olemme tekemisissä ainoastaan yhden oktaavin kanssa, jota vastoin sekä musiikissa että kemiassa on seitsemän oktaavin sarja, teoreettisesti esitettynä, joista kuusi on aivan täydellistä ja tavallisessa käytössä molemmissa tieteissä. Hellenbachia lainataksemme:

 

Johtuen ilmiöiden lakisiteisyydestä, johon kaikki meidän tietomme niistä perustuu, on todettu, että äänen ja valon värähtelyt kasvavat säännöllisesti, että ne jakautuvat seitsemään ryhmään ja että peräkkäiset numerot jokaisessa ryhmässä kuuluvat läheisesti yhteen. Toisin sanoen ne ilmaisevat läheistä yhteyttä, joka ei esiinny ainoastaan itse luvuissa, vaan saavat myös käytännön vahvistuksen kemiassa samoin kuin musiikissa, jossa korva vahvistaa lukujen ratkaisun… On kiistaton tosiasia, että luku seitsemän hallitsee tätä jaksollisuutta ja vaihtelevuutta, ja tämä on kaukana pelkän sattuman rajoista ja täytyy otaksua sen johtuvan syystä, joka on saatava selville.

 

Rabbi Abba on siis oikein sanonut:

 

Olemme kuusi valoa, jotka loistavat seitsemännestä (valosta). Sinä [tetragrammaton] olet seitsemäs valo (alku) meille kaikille.

Sillä varmasti noissa kuudessa ei ole vakavuutta, paitsi (minkä ne saavat) seitsemännestä. SILLÄ KAIKKI RIIPPUU SEITSEMÄNNESTÄ.[92]

 

Länsi-Amerikan muinaisilla ja nykyisillä zuñi-intiaaneilla näyttää olleen samanlaiset käsitykset. Heidän nykyiset tapansa, traditionsa ja muistitietonsa, kaikki viittaavat siihen, että ikimuistoisista ajoista asti heidän laitoksensa – poliittiset, sosiaaliset ja uskonnolliset – oli (ja on yhä) järjestetty luvun seitsemän perustalle. Siten kaikki heidän muinaiset kaupunkinsa ja kylänsä rakennettiin kuuden yhdistelmiin seitsemännen ympärille. Ryhmän muodostaa aina seitsemän tai kolmetoista, ja aina kuusi ympäröi seitsemättä. Edelleen heidän pappishierarkiaansa kuuluu kuusi ”talon pappia”, jotka näyttävät olevan yhteydessä seitsemännen kanssa, joka on nainen, ”ÄITI-PAPITAR”. Verratkaa tätä Anugîtâssa mainittuihin ”seitsemään suureen palvelevaan pappiin”, joka nimitys annettiin ”seitsemälle aistille” eksoteerisesti ja seitsemälle inhimilliselle prinsiipille esoteerisesti. Mistä tämä symbolien yhtäläisyys johtuu? Pitääkö meidän yhä epäillä sitä tapahtumaa, kun Arjuna meni Pâtâlaan (antipodeihin, Amerikkaan) ja nai siellä Ulûpîn, kuningas Nâgan (eli oikeammin Nergalin) tyttären? Mutta palatkaamme zuñi-pappeihin.

Nämä yhä tänään ottavat vastaan vuotuisena verona seitsemän väristä maissia. Vuoden muina aikoina he eivät eroa muista intiaaneista, mutta määrättynä päivänä he (kuusi pappia ja papitar) esiintyvät [e629] pukeutuneina pappispukuihin, jolloin kullakin on se väri joka on pyhitetty sille jumalalle jota pappi palvelee ja personoi. Jokainen edustaa yhtä seitsemästä seudusta ja ottaa vastaan kyseisen seudun väristä maissia. Siten valkoinen edustaa itää, koska ensimmäinen auringonvalo tulee idästä. Pohjoinen vastaa keltaista, joka johtuu revontulten loimotuksen väristä. Punainen kuuluu etelälle, josta suunnasta tulee lämpö. Länttä vastaa sininen, joka on lännessä sijaitsevan Tyynen meren väri. Musta on manalan seudun – pimeyden – väri. Samassa tähkässä olevat kaiken väriset jyvät edustavat ylempää seutua väreineen – taivaankantta ruusunpunaisine ja keltaisine pilvineen, loistavine tähtineen jne. Täplikäs maissi – jonka jokainen jyvä sisältää kaikki värit – kuuluu ”Äiti-papittarelle”, sillä naisessa on kaikkien rotujen siemenet, menneiden, nykyisten ja tulevien. Eeva on kaikkien elävien äiti.

Näistä erikseen oli aurinko – suuri jumaluus – jonka pappi oli kansan henkinen johtaja. Näihin asioihin perehtyi F. Hamilton Cushing, josta, kuten monet tietävät, tuli zuñi-intiaani. Hän eli heidän keskuudessaan, tuli vihityksi heidän uskonnollisiin mysteereihinsä ja oppi tuntemaan heidät paremmin kuin kukaan muu nykyisin elävä ihminen.

Seitsemän on myös suuri maaginen luku. Okkulttisten muistitietojen mukaan purânoissa ja Mahâbhâratassa mainittu ase – âgneyâstra eli ”tulinen ase”, jonka Aurva lahjoitti chelalleen Sagaralle – oli valmistettu seitsemästä aineksesta. Tämä ase – jonka jotkut kekseliäät orientalistit arvelevat olleen ”raketin” (!) – on yksi monista ohdakkeista nykyisille sanskritisteillemme. Wilson käyttää sen suhteen terävyyttään teoksensa Select Specimens of the Theatre of the Hindus useilla sivuilla, mutta epäonnistuu lopulta sen selittämisessä. Hän ei saa mitään selvää âgneyâstrasta.

”Nämä aseet [hän väittää] ovat aivan käsittämättömiä. Joitakin niistä käytettiin joskus heittoaseina, mutta yleensä ne näyttävät olevan yksilön käyttämiä mystisiä voimia – kuten esim. vihollisen lamauttaminen tai hänen aistiensa vaivuttaminen syvään uneen tai myrskyn, sateen ja tulen tuominen alas taivaasta.[93]… Niiden oletetaan ottavan taivaallisia muotoja, joilla on inhimillisiä kykyjä… Râmâyanassa niitä kutsutaan Krishâshvan pojiksi.”[94]

Shastra-devatât, ”taivaallisten aseiden jumalat”, ovat yhtä vähän âgneyâstra-aseita, kuin nykyajan tykkimiehet ovat niitä tykkejä joita he ohjaavat. Mutta yksinkertainen ratkaisu näyttää jääneen huomaamatta tuolta kuuluisalta sanskritistilta. Joka tapauksessa, kuten hän itse sanoo Krishâshvan aseenmuotoisista jälkeläisistä, ”[âgneyâstra-] aseiden allegorinen alkuperä on epäilemättä paljon vanhempi”.[95] Se on Brahmân tulinen heittokeihäs.

[e630] Seitsenkertainen âgneyâstra, kuten seitsemän aistia ja ”seitsemän prinsiippiä”, joita seitsemän pappia symboloivat, ovat sanomattoman vanhalta ajalta. Seuraavassa luvussa kerrotaan, kuinka vanha on se oppi, johon teosofit uskovat.

 

 

F.

 

EGYPTOLOGIEN SEITSEMÄN SIELUA

 

Gerald Masseyn teoksista The Natural Genesis ja Lectures löytyy todisteet kyseessä olevan opin korkeasta iästä. Vaikka tekijän käsitys eroaa meidän käsityksestämme, se voi tuskin mitätöidä tosiasioita. Hän tarkastelee symbolia pelkästään luonnon näkökannalta, ehkä hiukan liian materialistisesti, koska hän on innokas kehitysopin kannattaja ja nykyaikaisten darwinilaisten oppien kannattaja. Niinpä hän osoittaa, että ”Böhmen kirjojen tutkija löytää niistä paljon sellaista, mikä koskee näitä seitsemää ’alkuhenkeä’ ja alkuperäistä voimaa, joita pidettiin keskiaikaisten mysteerien alkemistisessa ja astrologisessa vaiheessa luonnon seitsemänä ominaisuutena”. Hän lisää:

 

Böhmen kannattajat näkevät kaikessa tässä jumalallisen ilmestyksen hänen innoitetusta näkijänlahjastaan. He eivät tiedä mitään luonnon synnystä ja menneisyyden ”viisauden”[96] historiasta ja säilymisestä (tai sen katkonaisista yhdyssiteistä) eivätkä voi tuntea muinaisajan ”seitsemän hengen” fyysisiä piirteitä niiden nykyisen metafyysisen eli alkemistisen naamion alla. Toinen yhdysside Böhmen teosofian ja egyptiläisen ajattelun fyysisen alkuperän välillä on olemassa Hermes Trismegistoksen katkelmissa.[97] Sillä ei ole väliä, kutsutaanko noita oppeja illuminatistisiksi, buddhalaisiksi, kabbalistisiksi, gnostilaisiksi, vapaamuurarillisiksi vai kristillisiksi, niiden perustyyppejä voi todella oppia tuntemaan ainoastaan niiden alkuvaiheissa.[98] Kun meidän luoksemme saapuu unelmamaailman profeettoja ja näkyjä näkeviä esiintyjiä, jotka väittävät omaavansa alkuperäisen inspiraation ja julistavat jotakin uutta, niin me arvostelemme sitä sen mukaan, mitä se on itsessään. Mutta jos huomaamme heidän esittävän meille muinaisia asioita, joita he eivät osaa selittää mutta me voimme, niin on luonnollista, että meidän tulisi arvostella niitä mieluummin alkuperäisten merkitysten kuin viimeisten väitteiden mukaan.[99] Meidän on hyödytöntä nähdä [e631] myöhempää ajatteluamme varhaisimmissa ilmaisumuodoissa ja sitten sanoa, että vanhat tarkoittivat sitä ja sitä![100] Nyt noita viisastelevia tulkintoja, joista on tullut opinkappaleita ja dogmeja teosofiaan, on tarkasteltava niiden fyysisen synnyn valossa, jotta voisimme hylätä väärät väitteet yliluonnollisesta alkuperästä ja yli-inhimillisestä tiedosta.[101]

 

Mutta teosten Book of the Beginnings ja The Natural Genesis taitava kirjoittaja menettelee – kaikeksi onneksi meille – aivan päinvastoin. Hän näyttää toteen mitä loistavimmalla tavalla esoteeriset (buddhalaiset) oppimme osoittamalla, että ne ovat samoja kuin Egyptin opit. Lukija itse päätelköön tämän hänen oppineesta esitelmästään ”Ihmisen seitsemän sielua”.[102] Siinä hän sanoo:

 

Mystisen luvun SEITSEMÄN ensimmäinen muoto nähtiin taivaalla Ison Karhun seitsemän suuren tähden kuviossa, jonka egyptiläiset omistivat ajan ja seitsemän elementtivoiman äidille.[103]

 

Aivan niin, sillä hindut sijoittavat seitsemän alkuperäistä rishiään Isoon Karhuun ja kutsuvat tuota tähtikuviota Saptarishin, rikshojen ja Chitra-Shikhandinin asunnoksi. Ja heidän adeptinsa väittävät tietävänsä, missä määrin tämä on vain astronominen myytti tai alkuperäinen mysteeri, jolla on syvempi merkitys kuin mitä pinnalta näyttää. Meille on kerrottu myös, että ”egyptiläiset jakoivat öisen taivaan seitsemään osaan. Alkuperäinen taivas oli seitsenkertainen.” Niin oli myös arjalaisilla. Tämän toteamiseksi on vain luettava, mitä purânoissa sanotaan Brahmân ja hänen ”munansa” alkuperästä. Ovatko arjalaiset saaneet tämän ajatuksen egyptiläisiltä? ”Luonnossa tajuttujen ensimmäisten voimien luvuksi”, esitelmöitsijä jatkaa, ”laskettiin seitsemän. Niistä tuli seitsemän elementaalia, paholaista [?] eli myöhemmin jumaluutta. Luonnolle annettiin seitsemän ominaisuutta – [e632] aine, koossapysyvyys, virtaus, hyytyvyys, kasaantuvuus, muuttumattomuus ja jakautuvuus – ja ihmiselle seitsemän elementtiä eli sielua.”

Kaikkea tätä opetettiin esoteerisessa opissa, mutta sitä tulkittiin ja sen mysteerit avattiin, kuten jo sanoimme, seitsemällä avaimella eikä kahdella tai korkeintaan kolmella. Näin ollen syyt ja niiden seuraukset vaikuttivat näkymättömässä eli mystisessä kuin myös psyykkisessä luonnossa ja ne voitiin lukea kuuluvaksi yhtä paljon metafysiikkaan ja psykologiaan kuin fysiologiaan. ”Seitsemöinnin periaate”, kuten tekijä sanoo, ”tuli käyttöön ja luku seitsemän tarjosi pyhän mallin, jota voitiin käyttää moninaisiin tuleviin tarkoituksiin”. Ja sitä myös käytettiin. Sillä ”egyptiläisissä teksteissä mainitaan usein faraon seitsemän sielua…. Brittiläiset druidimme tunsivat ihmisen seitsemän sielua eli prinsiippiä… Myös rabbit laskivat, että sielujen lukumäärä oli seitsemän, samoin karenit Intiassa.”[104]

Ja sitten tekijä laatii nämä kaksi oppia – esoteerinen ja egyptiläinen – taulukon muotoon, ja osoittaa, että jälkimmäinen sisälsi saman sarjan ja samassa järjestyksessä kuin edellinen.

 

[Esoteerinen] Intialainen   1. Rûpa, ruumis eli muodon elementti   2. Prâna eli jîva, elonhenkäys    3. Astraaliruumis 4. Manas eli intelligenssi[105] 5. Kâma-rûpa eli eläimellinen sielu 6. Buddhi eli henkinen sielu   7. Âtma, puhdas henki

Egyptiläinen   1. Khat, ruumis 2. Ba, hengityksen sielu 3. Khaba, varjo 4. Akhu, järki eli havainto 5. Seb, esi-isiltä peritty sielu 6. Putah, ensimmäinen älyllinen isä 7. Atmu, jumalallinen eli ikuinen sielu

 

 

 

Myöhemmin esitelmöitsijä selittää, että nämä seitsemän (egyptiläistä) sielua ovat: 1) verisielu – muodon antaja; 2) hengityssielu – ”joka hengittää”; 3) varjo- eli verhosielu – ”joka verhoaa”; 4) havaintosielu – ”joka havaitsee”; 5) murrosiän sielu – ”joka siittää”; 6) järkisielu – ”joka tuottaa uudelleen älyllisesti”; ja 7) henkinen sielu – ”joka säilyy pysyvästi”.

Eksoteerisesta ja fysiologisesta näkökulmasta tämä voi olla aivan oikea. Vähemmän oikea se on esoteeriselta kannalta. Tämä väite ei lainkaan merkitse sitä, että ”esoteeriset buddhalaiset” jakavat ihmiset elementaarihenkien joukoksi, kuten G. Massey samassa esitelmässään syyttää heitä. Kukaan ”esotee-rinen buddhalainen” ei ole koskaan syyllistynyt moiseen järjettömyyteen. He eivät myöskään ole koskaan kuvitelleet, että näistä varjoista ”tulee henkisiä olentoja toisessa maailmassa” tai ”toisen elämän seitsemän potentiaalista henkeä tai elementaaria”. He yksinkertaisesti väittävät, että joka kerta kun kuolematon ego ruumiillistuu, siitä tulee yhdistetty kokonaisuus [e633] ainetta ja henkeä, jotka vaikuttavat yhdessä seitsemällä eri olemisen ja tajunnan tasolla. Muualla G. Massey lisää:

 

Nuo seitsemän sielua [meidän ”prinsiippimme”]… mainitaan usein egyptiläisissä teksteissä. Kuujumala, Taht-Esmun eli myöhemmin aurinkojumala edusti seitsemää luonnonvoimaa, jotka olivat hänen edeltäjiään ja yhdistyivät hänessä seitsemäksi sieluksi [me sanomme ”prinsiipiksi”]… Ilmestyskirjassa Kristuksen kädessä olevilla seitsemällä tähdellä on sama merkitys.[106]

 

Ja vielä suurempi merkitys, koska nuo tähdet kuvaavat myös seitsemän seurakunnan seitsemää avainta eli kabbalistisesti SOD-MYSTEERIEN avaimia. Emme kuitenkaan jää pohtimaan tätä, vaan toteamme myös muiden egyptologien havainneen, että muinaisilla egyptiläisillä oli ihmisen seitsemäinen rakenne perusoppina. (Münchenissä ilmestyvän) Sfinksin huomattavassa artikkelisarjassa Franz Lambert todistaa kiistattomasti johtopäätöksensä Kuolleiden kirjasta ja muista egyptiläisistä tietolähteistä. Yksityiskohdat nähdäkseen lukijan on tutustuttava itse artikkeleihin, mutta sen tekijän johtopäätöksistä koottu seuraava kuvio on vakuuttavana todisteena egyptiläisen psykologian samuudesta Esoteric Buddhism -kirjassa esiintyvän seitsenjaon kanssa.

Vasemmalla ovat kabbalistiset nimitykset vastaaville inhimillisille prinsiipeille ja oikealla puolella hieroglyfiset nimet tulkintoineen F. Lambertin taulukon mukaan.

 

 

 

[e634] Tämä on aivan oikea, mutta sangen sekava esitys okkultismissa tunnetuista ”prinsiipeistä”. Me sanomme niitä ihmisen seitsemäksi prinsiipiksi, ja Massey sanoo niitä ”sieluiksi” ja antaa egolle eli monadille, joka jälleensyntyy ja nousee ylös, niin sanoaksemme, jokaisessa jälleensyntymässä, saman nimityksen kuin egyptiläiset, nimittäin – ”uudistunut”. Mutta miten Ruah (henki) voi majailla kâma-rûpassa? Entä mitä Böhme, tuo kaikkien keskiaikaisten näkijöiden kuningas, sanoo:

 

Luonnossa tapaamme seitsemän erityistä ominaisuutta, joiden avulla tuo ainoa Äiti saa aikaan kaiken [mitä hän kutsuu tuleksi, valoksi, ääneksi (kolme ylempää) ja himoksi, katkeruudeksi, tuskaksi ja aineellisuudeksi tulkiten siten alempia omalla mystisellä tavallaan]. Mitä kuusi muotoa ovat henkisesti, sitä seitsemäs [ruumis eli aineellisuus] on olennaisesti. Nämä ovat kaikkien olevaisten Äidin seitsemän muotoa, joista on saanut alkunsa kaikki, mitä tässä maailmassa on.[108]

 

Ja edelleen:

 

Luoja on synnyttänyt tämän maan [taivaan]kappaleen niin sanoakseni välineellisesti pätevien alkulähdehenkiensä avulla, ja kaikki tähdet ovat… Jumalan voimia, ja koko maa koostuu seitsemästä pätevästä eli alkulähde- hengestä.[109]

 

Tämä on meidän teosofista oppiamme ilmaistuna mystisellä kielellä. Mutta kuinka voisimme yhtyä Gerald Masseyn väitteeseen, että:

 

Nuo seitsemän ihmisrotua, jotka Esoteric Buddhism[110] on jalostanut ja tehnyt planetaarisiksi [?], voidaan tavata Bundahishissa 1) maaihmisinä, 2) vesi-ihmisinä, 3) rintakorvaisina ihmisinä, 4) rintasilmäisinä ihmisinä, 5) yksijalkaisina ihmisinä, 6) lepakonsiipisinä ihmisinä ja 7) hännällisinä ihmisinä.

 

Jokainen näistä kuvauksista, jotka ovat allegorisia ja myöhemmässä muodossaan jopa vääristeltyjä, on kaiku salaisen opin opetuksesta. Ne kaikki viittaavat vesi-ihmisten, ”kauhistuttavien ja pahojen”, esi-inhimilliseen kehitykseen ilman luonnon apua miljoonien vuosien kuluessa, kuten aiemmin on kerrottu. Mutta me kiellämme ehdottomasti väitteen, että ”nämä eivät koskaan olleet todellisia rotuja”, ja vastaukseksi vetoamme ikivanhoihin säkeistöihin. On helppo päätellä ja sanoa, että meidän ”opettajat ovat ymmärtäneet väärin nuo menneisyyden varjot pitäen niitä inhimillisinä ja henkisinä”. Mutta vaikeampi on todistaa, että ”ne eivät ole kumpaakaan eivätkä ole koskaan olleet olemassa”. Sellainen väite on samanarvoinen kuin darwinilainen otaksuma, että ihmisellä ja apinalla on ollut yhteinen apinamainen esi-isä. Mitä esitelmöitsijä pitää ”egyptiläisen rituaalin lausepartena” eikä minään muuna, sillä on meille aivan toinen ja tärkeä merkitys. Tässä on yksi esimerkki. Kuolleiden kirjan rituaalissa sanotaan:

[e635] ”Minä olen rotta.” ”Minä olen haukka.” ”Minä olen apina.”…. ”Minä olen krokotiili, jonka sielu tulee IHMISISTÄ.” ”Minä olen jumalien sielu.”[111] Esitelmöitsijä selittää sulkeissa viimeistä edellisen lauseen ”jonka sielu tulee ihmisistä”, että ”se on intelligenssin symboli”, ja viimeisen lauseen ”Minä olen jumalien sielu”, että se tarkoittaa ”Horusta eli Kristusta kaiken lopullisena päämääränä”.

Okkulttinen oppi vastaa: Se tarkoittaa paljon enemmän.

Ensinnäkin se vahvistaa opetuksen, että kun ihmismonadi on pallolla A ja muilla palloilla ensimmäisessä kierroksessa läpäissyt kaikki kolme luontokuntaa – kivi-, kasvi- ja eläinkunnan – silloin meidän tässä neljännessä kierroksessamme kaikki nisäkkäät ovat tulleet ihmisestä, jos nyt voidaan pitää ihmisenä tuota kahden ensimmäisen rodun puoleksi eteeristä, monihahmoista olentoa, jossa asuu inhimillinen monadi. Mutta häntä on kutsuttava siten, sillä esoteerisella kielellä IHMINEN ei missään suhteessa ole tuo lihaa, verta ja luita oleva muoto, vaan sisäinen jumalallinen MONADI moninaisine prinsiippeineen eli olemuspuolineen.

Edellä viitattu esitelmä, niin paljon kuin siinä vastustetaankin Esoteric Buddhismia ja sen opetuksia, on kuitenkin kaunopuheinen vastaus niille, jotka ovat koettaneet esittää kaiken uudenaikaisena oppina. Ja sellaisia on paljon Euroopassa, Amerikassa ja jopa Intiassa. Kovin suurta eroa ei kuitenkaan näytä olevan vanhojen arhatien esoterismin sekä sen Intiassa yhä säilyneen salaisen filosofian välillä, jota muutamat bramiinit ovat tutkineet vakavasti. Lähinnä se tuntuu keskittyvän ja rajoittuvan kysymykseen, joka koskee kosmisten ja muiden prinsiippien kehitystä. Joka tapauksessa tuo eroavuus ei ole suurempi kuin tuo loputon kiista filioque-dogmista,[112] joka on yhdenneltätoista vuosisadalta asti erottanut roomalaiskatolisen kirkon vanhemmasta kreikkalaiskatolisesta kirkosta. Mutta olkoot muodolliset eroavuudet sen suhteen, miten seitsemäinen oppi on esitetty, mitkä tahansa, kuitenkin itse oppi on siinä, ja sen läsnäolo ja merkitys brahmalaisessa järjestelmässä voidaan päätellä sen perusteella, mitä eräs Intian oppineista metafyysikoista ja Vedântan tutkijoista sanoo:

 

Todellinen esoteerinen seitsenkertainen luokittelu on tärkeimpiä, ellei tärkein niistä luokitteluista, jotka on järjestetty tuon ikuisen tyypin salaperäisen luonteen mukaan. Tässä yhteydessä voinen myös mainita, että nelinkertainen luokittelu johtuu samasta alkuperästä. Elämän valo näyttää ikään kuin taittuvan prakritin kolmesivuisen prisman läpi, kolmen sivun ollessa kolme gunaa, ja jakautuvan seitsemään säteeseen, jotka aikojen kuluessa kehittävät tähän luokitteluun kuuluvat seitsemän prinsiippiä. Kehityksen kulku ilmaisee määrättyjä yhtäläisyyksiä spektrin säteiden asteittaisen kehityksen kanssa. Samalla kun nelinkertainen luokittelu [e636] riittää hyvin kaikkia käytännön tarkoituksia varten, tämä todellinen seitsenkertainen luokittelu on teoreettisesti ja tieteellisesti erittäin tärkeä. Sitä on pakko käyttää okkulttistien havaitsemien ilmiöiden määrättyjen luokkien selittämiseen, ja se sopii ehkä paremmin täydellisen psykologisen järjestelmän perustaksi. Se ei ole ”Himalajan takaisen esoteerisen opin” erityisomaisuutta. Itse asiassa se on läheisemmässä yhteydessä brahmalaisen logoksen kuin buddhalaisen logoksen kanssa. Tullakseni paremmin ymmärretyksi voinen huomauttaa tässä, että logoksella on seitsemän muotoa, toisin sanoen, kosmoksessa on seitsemänlaisia logoksia. Kukin niistä on tullut keskushahmoksi jollekin muinaisen viisaususkonnon seitsemästä päähaarasta. Tämä luokittelu ei ole se seitsenkertainen luokittelu, jonka olemme omaksuneet. Esitän tämän väitteen vähääkään pelkäämättä vastaväitteitä. Todellisessa luokittelussa on kaikki tieteellisen luokittelun vaatimat edellytykset. Siinä on seitsemän erillistä prinsiippiä, jotka vastaavat prajñân eli tajunnan seitsemää eri tilaa. Se luo sillan objektiivisen ja subjektiivisen välisen kuilun yli ja osoittaa sen salaperäisen piirin, jonka abstraktinen ajattelu ylittää. Nuo seitsemän prinsiippiä ovat yhteydessä aineen seitsemän tilan ja voiman seitsemän muodon kanssa. Ne on järjestetty sopusointuisesti kahden navan välille, jotka ovat inhimillisen tietoisuuden rajoina.[113]

 

Edellä oleva on aivan oikein, paitsi ehkä eräässä kohden. Ei kukaan ole koskaan väittänyt (sikäli kuin tekijä tietää), että esoteerisen järjestelmän ”seitsenkertainen luokittelu” kuuluu ”yksinomaan Himalajan takaiseen esoteeriseen oppiin”, vaan ainoastaan, että se on säilynyt pelkästään tuossa vanhassa koulukunnassa. Se ei kuulu yhtään enempää Himalajan takaiseen kuin se kuuluu sen tämän puoleiseen esoteeriseen oppiin, vaan on yksinkertaisesti kaikkien noiden koulukuntien yhteistä perintöä, jonka neljännen kantarodun viisaat jättivät viidennen Rodun suurille siddhoille.[114] Muistakaamme, että atlantislaisista tuli kauheita noitia, joita nyt ylistetään niin monissa vanhoissa intialaisissa käsikirjoituksissa, vasta lähempänä lankeemustaan, mistä oli seurauksena heidän mantereensa uppoaminen. Me väitämme ainoastaan, että se viisaus, jonka ”nuo jumalalliset” – jotka syntyivät kolmannen Rodun kriyâshaktin voimien avulla ennen sen lankeemusta ja sukupuoliin erottautumista – ilmoittivat alkavan neljännen Rodun adepteille, on säilynyt alkuperäisessä puhtaudessaan määrätyissä veljeskunnissa. Mainittu [e637] koulu eli veljeskunta on läheisessä yhteydessä erään sisämeren saaren kanssa, jonka olemassaoloon uskoivat sekä hindut että buddhalaiset, mutta jota maantieteilijät ja orientalistit pitävät myyttisenä – mutta mitä vähemmän siitä puhuu, sitä viisaampi on. Emme liioin voi myöntää, että mainittu ”seitsenjako” on ”lähemmässä yhteydessä brahmalaisen logoksen kuin buddhalaisen logoksen kanssa”, sillä kumpikin on sama, kutsutaanpa tuota logosta ÎÑvaraksi tai AvalokiteÑvaraksi, Brahmâksi tai Padmapâniksi. Nuo eroavuudet ovat kuitenkin hyvin pienet, ne ovat itse asiassa enemmän mielikuvituksellisia kuin todellisia.

Oikeaoppisuuden näkökulmasta katsottuna brahmalaisuus ja buddhalaisuus ovat keskenään yhtä vihamielisiä ja yhdistämättömiä kuin vesi ja öljy. Kummankin suuren järjestelmän kokoonpanossa on kuitenkin haavoittuva kohtansa. Samalla kun ne jopa esoteerisessa tulkinnassaan voivat olla yhtä mieltä vain siinä, että ovat eri mieltä, niin kaiken erimielisyyden on lakattava, kun niiden vastaavat haavoittuvat kohdat on asetettu vastakkain, sillä silloin nuo kaksi huomaavat olevansa samalla pohjalla. Oikeaoppisen brahmalaisuuden ”Akilleen kantapää” on advaita-filosofia, jonka kannattajia oikeauskoiset kutsuvat ”valepukuisiksi buddhalaisiksi”. Oikeaoppisen buddhalaisuuden vastaava heikko kohta on pohjoinen mystiikka, sellaisena kuin sitä edustavat Âryâsangan (yogâchâra-koulun) ja mahâyânan filosofioiden oppilaat, joita vuorostaan moittivat heidän omat uskonveljensä siitä, että he ovat ”valepukuisia vedantisteja”.  Molempien tunnustama esoteerinen filosofia huolellisesti eriteltynä ja vertailtuna ei voi olla muuta kuin samaa filosofiaa, sillä Gautama Buddha ja Shankarâchârya ovat mitä läheisimmässä suhteessa keskenään, jos uskoo traditioon ja määrättyihin esoteerisiin opetuksiin. Siten kummankin koulun välisen eron todetaan koskevan enemmän muotoa kuin sisältöä.

Eräs erittäin mystinen keskustelu, joka on täynnä seitsenluvun symboliikkaa, on löydettävissä Anugîtâsta.[115] Siinä Brâhmana kertoo autuudesta, joka seuraa, kun on läpäissyt harhan seudut:

 

…missä kuvittelut ovat paarmoja ja hyttysiä, missä suru ja ilo ovat kylmyys ja lämpö, missä itsepetos on eksyttävä pimeys, missä voitonhimo on saaliinhimoisia petoja ja matelijoita, missä himo ja viha ovat esteitä tiellä…

 

Viisas kuvailee metsään saapumista ja sieltä poistumista (vertauskuvaa ihmisen elämästä) ja myös itse metsää.[116]

 

Siinä metsässä on seitsemän suurta puuta [aistit, mieli ja ymmärrys eli manas ja buddhi mukaan luettuina], seitsemän hedelmää ja seitsemän vierasta; seitsemän erakkomajaa, seitsemän (erilaatuista) konsentraatiota ja seitsemän (erilaatuista) vihkimystä. Tämä on kuvaus metsästä. Tuo metsä on täynnä puita, jotka kantavat viiden värisiä loistavia kukkia ja hedelmiä.

 

[e638] Aisteja, sanoo kommentaari:

 

…kutsutaan puiksi, jotka kantavat hedelmää…nautintoa ja tuskaa …vieraat ovat aistien kykyjä personoituina – ne vastaanottavat edellä selostettuja hedelmiä. Erakkomajat ovat edellä mainittuja puita, joista vieraat saavat suojaa. Seitsemän konsentraation muotoa tarkoittavat jo mainittujen seitsemän aistin jne. seitsemän toiminnan poistamista itsestä. Seitsemän (erilaatuista) vihkimystä viittaavat korkeampaan elämään vihkiytymiseen siten, että hylätään vieraina ne toiminnat, jotka aiheuttaa kukin tuohon seitsenryhmään kuuluva jäsen.[117]

 

Selitys on harmiton, vaikka epätyydyttävä.

Brâhmana jatkaa selostustaan:

 

Tuon metsän täyttää puut, joissa on neljän värisiä kukkia ja hedelmiä. Tuon metsän täyttää puut, joissa on kolmen värisiä ja sekavärisiä kukkia ja hedelmiä. Tuon metsän täyttää puut, joissa on kahden värisiä ja kauniin värisiä kukkia ja hedelmiä. Tuon metsän täyttää puut, joissa on yksivärisiä ja sulotuoksuisia hedelmiä ja kukkia. Tuon metsän täyttää [seitsemän asemesta] kaksi suurta puuta, joissa on lukuisia mitättömän värisiä kukkia ja hedelmiä [mieli ja ymmärrys – kaksi korkeampaa aistia eli teosofisesti ”manas-buddhi”]. Siellä on yksi tuli [Itse] yhtyneenä Brahmaniin[118] ja sillä on hyvä ymmärrys [eli tosi tieto Arjuna Mishran mukaan]. Ja siellä on polttoainetta, (nimittäin) viisi aistia [eli inhimilliset himot]. Seitsemän (erilaatuista) vapautumista niistä ovat seitsemän (erilaatuista) vihkimystä. Ominaisuudet ovat hedelmiä… Siellä… suuret viisaat nauttivat vieraanvaraisuudesta. Ja kun he ovat saaneet kunnioitusta ja ovat kadonneet, loistaa esiin toinen metsä, jossa intelligenssi on puu ja vapautuminen on hedelmä ja jonka siimes on (laadultaan) tiedosta johtuva mielenrauha, ja metsässä tyytyväisyys on vesien lähteenä ja sisäinen KSETRAJÑA[119] aurinkona.[120]

 

Kaikki edellä oleva on nyt erittäin selvää, eikä kukaan teosofi, ei edes oppimattomin, voi ymmärtää väärin tätä allegoriaa. Ja kuitenkin huomaamme, miten kuuluisat orientalistit pilaavat sen selityksissään täysin. ”Suurten viisaiden”, jotka ”nauttivat vieraanvaraisuudesta”, sanotaan merkitsevän aisteja, ”jotka toimittuaan itsestä erillään vaipuvat lopulta siihen”. Mutta on vaikea ymmärtää, millä tavalla aistit, jos ne ovat ”erillään korkeammasta itsestä”, voivat [e639] ”vaipua siihen”. Päinvastoin voisi ajatella, että koska persoonalliset aistit tuntevat vetoa ja pyrkivät yhteyteen persoonattoman Itsen kanssa, niin viimeksi mainittu, joka on TULTA, polttaa nuo alemmat viisi ja puhdistaa siten kaksi korkeampaa, ”mielen ja ymmärryksen” eli korkeammat aspektit, manaksen[121] ja buddhin. Tämä käy selvästi ilmi tekstistä. ”Suuret viisaat” katoavat ”saatuaan kunnioitusta”. Kunnioitusta keneltä, jos ne (oletetut aistit) ovat ”erillään itsestä”? JÄRJELTÄ tietysti, manakselta (tässä tapauksessa ne ovat sulautuneet kuudenteen aistiin), joka ei ole eikä voi olla Brahman, ITSE, Kshetrajña – sielun henkinen aurinko. Jälkimmäiseen täytyy itse manaksen yhtyä aikanaan. Manas on kunnioittanut ”suuria viisaita” ja kohdellut vieraanvaraisesti maallista viisautta: mutta kun kerran ”toinen metsä loistaa esiin” sen katseelle, silloin ymmärrys (buddhi, 7. aisti, mutta 6. prinsiippi) muuttuu puuksi – tuoksi puuksi jonka hedelmä on vapautuminen – joka lopulta hävittää juuret Ashvattha-puulta, elämän symbolilta siihen kuuluvine petollisine iloineen ja nautintoineen. Ja sen vuoksi niillä, jotka saavuttavat tämän vapautumisen tilan, edellä mainitun viisaan sanoin ”ei ole mitään pelättävää”. Tässä tilassa ”ei voida havaita loppua, koska se ulottuu kaikkialle”.

”Siellä asuu aina seitsemän naista”, hän jatkaa täydentäen kuvaa. Näillä naisilla, jotka Arjuna Mishran mukaan ovat Mahat, Ahamkâra ja viisi tanmâtraa, ovat kasvot aina käännettyinä alaspäin, sillä ne ovat esteitä henkisen nousun tiellä.

 

…Siinä samassa [Brahmanissa, ”Itsessä”] asuu seitsemän täydellistä viisasta yhdessä päämiestensä, arvokkaimpien, kanssa ja ilmaantuvat siitä jälleen. Kunnia, loisto ja suuruus, valaistus, voitto, täydellisyys ja voima – nämä seitsemän sädettä seuraavat samaa aurinkoa [Kshetrajñaa, korkeampaa itseä]… Ne, joiden halut ovat kukistetut [epäitsekkäät]… joiden synnit [intohimot] polttaa katumus sulattaen itsen itseen,[122] antautuvat Brahmanille. Ne ihmiset, jotka ymmärtävät tiedon metsän [Brahmanin eli ITSEN], ylistävät rauhallisuutta. Ja ikävöiden tuota metsää he [jälleen-] syntyvät kadottamatta rohkeutta.

[e640] Sellainen on todella tuo pyhä metsä… ja ymmärtäen tämän he [viisaat] toimivat [sen mukaisesti] KHSETRAJÑAN heitä johdattaessa….[123]

 

Länsimaisten orientalistien joukosta ei kukaan kääntäjä ole vielä havainnut edellä mainitussa allegoriassa muuta korkeampaa kuin mysteerit, joihin kuuluu uhrimenoja, katumusharjoituksia eli askeettisia seremonioita ja hatha-joogaa. Mutta se, joka ymmärtää vertauskuvakieltä ja kuulee ITSEN äänen ITSESSÄ, näkee tässä paljon korkeampaa kuin pelkän ritualismin, vaikka hän vielä erehtyisikin tämän filosofian pienemmissä yksityiskohdissa.

Ja nyt meidän sallittakoon tehdä viimeinen huomautus. Kenenkään todellisen teosofin tietämättömimmästä oppineimpaan ei pitäisi vaatia erehtymättömyyttä millekään, mitä hän sanoo tai kirjoittaa okkulttisista asioista. Tärkeintä on myöntää, että monella tavoin, kun on kysymys joko kosmisten tai inhimillisten prinsiippien luokittelusta tai lisäksi virheistä kehitysjärjestyksessä ja varsinkin metafyysisistä asioista, ne meistä, jotka yrittävät opettaa toisia tietämättömämpiä, ovat kaikki taipuvaisia erehtymään. Niinpä virheitä on tehty teoksissa Hunnuton Isis, Esoteric Buddhism, Man ja Magic: White and Black jne. Useampia kuin yksi virhe löytyy todennäköisesti tästäkin teoksesta. Näin siinä vain käy. Jotta jokin niin vaikeatajuisia asioita käsittelevä suuri tai pieni teos voisi olla täysin ilman virheitä ja kömmähdyksiä, sen pitäisi olla ensimmäiseltä sivulta viimeiselle asti ellei avatâran niin ainakin suuren adeptin kirjoittama. Vasta silloin voisimme sanoa: ”Tämä teos on todellakin virheetön ja moitteeton!” Mutta kuinka voi jokin taideteos olla täydellinen, jos taiteilija on epätäydellinen? ”Totuuden etsiminen on loputonta!” Rakastakaamme sitä ja tavoitelkaamme sitä sen itsensä tähden eikä sen kunnian tai hyödyn vuoksi, jonka jokin vähäinen osa sen paljastumisesta voi meille suoda. Sillä kuka meistä voi kuvitella tuntevansa koko totuuden kuin viisi sormeaan, vaikka kyse olisikin vain jostakin pienestä okkulttisesta opetuksesta.

Tämän esityksemme päätarkoitus oli kuitenkin näyttää, että oppi seitsenluvusta eli ihmisen seitsenosaisesta rakenteesta on hyvin vanha eikä suinkaan ole meidän keksimämme. Ja uskomme onnistuneemme siinä, sillä olemme voineet osoittaa, että lukuisat ikivanhoista, keskiaikaisista ja nykyisistä kirjailijoista joko tietoisesti tai tietämättään tukevat meitä siinä. Mitä nuo edelliset sanoivat, oli hyvin sanottu. Mitä jälkimmäiset toistivat, on yleensä ollut vääristeltyä. Lukekaa esimerkiksi ”pythagoralaisia katkelmia” ja verratkaa niitä oppineen vapaamuurarin, pastori G. Oliverin esitykseen seitsenosaisesta ihmisestä hänen teoksessaan Pythagorean Triangle. Hän sanoo näin:

 

Teosofinen filosofia… luetteli ihmisen SEITSEMÄN ominaisuutta [eli prinsiippiä], nimittäin:

1. Jumalallinen, kultainen ihminen

2. Sisäinen, pyhä ruumis joka on tulta ja valoa kuin puhdas hopea

[e641]

3. Elementaalinen ihminen

4. Merkurius-ihminen kasvamassa paratiisilliseksi

5. Mars-ihminen, sielunomainen

6. Venus-ihminen ulkoisten himojen mukaan

7. Aurinko-ihminen, Jumalan ihmeiden [universumin tarkkailija ja] todistaja.

Heillä oli myös seitsemän alkuperäistä henkeä eli luonnonvoimaa…[124]

 

Verratkaa tätä länsimaisen teosofisen filosofian sotkuista esitystä ja jakoa teosofian itämaisen koulun viimeisimpiin teosofisiin selityksiin ja päätelkää sitten, mikä tulkinta on oikeampi. Todella:

 

              Viisaus on talonsa rakentanut

                   veistänyt seitsemän pylvästänsä.[125]

 

Mitä tulee syytökseen, että meidän koulukuntamme ei ole hyväksynyt bramiinien seitsemäistä luokittelua vaan on sekoittanut sen, tuo syytös on aivan väärä. Ensiksikin ”koulukunta” on asia sinänsä, ja ne jotka sitä tulkitsevat (eurooppalaisille) aivan muuta. Viimeksi mainittujen on ensin opittava käytännöllisen itämaisen okkultismin aakkoset, ennen kuin he voivat ymmärtää oikein sen tavattoman vaikean luokittelun, joka perustuu prajñân (tietoisuuden) seitsemään eri tilaan; ja ennen kaikkea ennen kuin he voivat tajuta perusteellisesti, mitä prajñâ on itämaisessa metafysiikassa. Antaa länsimaiselle opiskelijalle tuo luokittelu on sama kuin saada hänet uskomaan, että hän voi käsittää tietoisuuden alkuperän selostamalla prosessia, miten hänelle on tullut jokin määrätty, vaikka ainoastaan yhtä tietoisuudentilaa koskeva tieto; eli yrittämällä selittää hänelle jotakin, minkä hän tuntee tällä tasolla, sellaisen avulla, minkä laadusta muilla tasoilla hän ei tiedä mitään; ts. johtaa hänet henkisestä ja psykologisesta suoraan ontologiseen.[126] Tässä syy, miksi teosofit omaksuivat monien luokittelujen joukosta alkuperäisen, vanhan.

Kun lukijoille on nyt esitetty näin valtava määrä toisistaan riippumattomia näytteitä ja todisteita, olisi aivan turha hukata aikaa teologisten lähteiden luettelemiseen. Kristillisen järjestelmän seitsemän kuolemansyntiä ja seitsemän hyvettä ovat paljon vähemmän filosofisia kuin edes nuo seitsemän luvallista ja seitsemän kirottua tiedettä – tai gnostikkojen seitsemän loitsutaitoa. Yksi viimeksi mainituista on nyt yleisesti tunnettu ja vaarallinen sekä nykyisyydelle että tulevaisuudelle. Sen nykyaikainen nimi on HYPNOTISMI. Seitsemän prinsiipin tuntemuksen puutteessa ja tieteellisten ja tietämättömien materialistien käytössä siitä tulee pian SATANISMIA sanan täydessä merkityksessä.

 

 

 

[e643]

II OSA – III KIRJA

 

LIITTEET

 

 

 

 

TIEDE JA SALAINEN OPPI VASTAKKAIN

 

 

 

 

 

 

Sano ystäväin:  Oikea vai väärä

On tästä alemmasta maailmasta tiedon määrä?

Jos väärä, vähät välittää kuolevainen?

Jos oikea, mitä tiesi kuolevainen?

 

[e644]
I    Muinainen vai nykyinen antropologia? 645

Okkulttiset ja nykyaikaiset opit            649

Tiede vaikenee monesta asiasta          653

 

II   Tieteen ihmiskunnalle tarjoamat esi-isät 656

Erilaiset lisääntymistavat                    659

Apinan kaltaista ihmistä etsitään         669

Plastidulisielut ja tietoiset hermosolut 670

Meidän ”isä Bathybiuksen” atomit         674

 

III   Ihmisen ja ihmisapinan fossiilijäännöksiä      675

Voittamattomat esteet darwinilaisilla   677

Todisteet ”surkastuneista elimistä”      683

Ihmissikiön ”suppea historia”               684

Pääkallojen tarjoamat todisteet           687

 

IV   Geologisten aikakausien pituus, rotusyklit

ja ihmissuvun ikä                                  690

Saycen ajanlaskuluonnos                     691

a) Tieteellisiä pohdiskeluja maapallon iästä      694

Adepti-astronomi                            699

 

b)  Planeettaketjuista ja niiden lukuisuudesta   699

Tietoisuudentilat                            701

Raamatussa mainitut maailmat         703

 

c)  Esoteerista, geologista ajanlaskua koskevia

lisähuomautuksia                               709

Elämän vastaavuuksia                     711

Kaksi tiedettä vertailussa                713

Paleoliittinen maisemankatselija       721

Astraali-ihminen ratkaisuna              728

Kabbalistit ja tiede                         730

 

V   Orgaaninen evoluutio ja luovat keskukset       731

Dhyâni-chohanit ja nämä keskukset      732

a) Nisäkkäiden alkuperä ja evoluutio     734

b) Euroopan vanhemman kivikauden rodut, alkuperä

ja leviäminen                                    738

 

VI  Jättiläisiä, sivistyksiä ja uponneita mantereita

      historian valossa                           /742

Salaperäinen kansa                            743

Seitsemän sapattia                            747

”Ilmestyskirja” ja ”Salainen Oppi”         748

Druidien kivet                                    752

Jättiläisrotuja                                    755

Mazdalaisten ”seitsemän maata”          759

 

Tietoja pyhistä saarista ja mantereista    760

Atlantiksen perintö                             763

Jumalien maa                                    765

Nimien voima                                    767

Uranoksen ja Gaian pojat                    769

Etelä- ja Pohjois-Atlantis                    770

Niobe ja hänen lapsensa                     771

Ajan kierrokset                                  773

Titaanit vankilassa                             776

 

VII   Tieteellisiä ja geologisia todisteita useiden

uponneiden mannerten olemassaolosta    778

 

 

 

[e645]

 

LIITTEET II OSAAN

 

I

 

MUINAINEN VAI NYKYINEN ANTROPOLOGIA?

 

Aina kun kysymys ihmisen alkuperästä esitetään vakavasti jollekulle ennakkoluulottomalle, rehelliselle ja vilpittömälle tiedemiehelle, vastaus on aina sama: ”ME EMME TIEDÄ.”  De Quatrefages agnostisine asenteineen on eräs sellainen antropologi.

Tämä ei merkitse sitä, että muut tiedemiehet eivät olisi oikeamielisiä ja rehellisiä, ja sellainen väite olisi epäilemättä epähieno. Mutta oletettavasti 75 prosenttia eurooppalaisista tiedemiehistä on kehitysopin kannattajia. Ovatko nuo nykyaikaisen ajattelun kaikki edustajat syyllistyneet tosiasioiden ilmeiseen vääristelyyn? Kukaan ei väitä sellaista – vaikka muutamia erittäin poikkeuksellisia tapauksia onkin olemassa. Innostuneina vastustamaan kirkollisia käsityksiä ja kykenemättöminä keksimään vaihtoehtoista teoriaa darwinismille, paitsi tuon ”erikoisluomuksen” teorian, tiedemiehet ovat tietämättään epärehellisiä ”pakottaessaan” hyväksymään hypoteesin, joka kaikessa joustavuudessaan on puutteellinen eikä siedä sitä ankaraa koetusta, mihin se nyt on joutunut. Samanlainen epärehellisyys on myös havaittavissa kirkollisissa piireissä. Piispa F. Temple on teoksessaan Relations between Religion and Science esiintynyt perusteellisena darwinismin puolustajana. Tuo pappiskirjailija menee niin pitkälle, että pitää ainetta – sen saatua ”ensimmäisen sysäyksensä” – sinä aiheuttajana, josta kaikki kosmiset ilmiöt ovat ilman apua kehittyneet. Hän eroaa Haeckelistä ainoastaan siinä, että hän edellyttää hypoteettisen, ”kaiken takana” olevan jumaluuden, jumalolennon, joka on täysin erillään voimien vuorovaikutuksesta. Sellainen metafyysinen olento on yhtä vähän teologinen Jumala kuin Kantin jumaluus. Piispa Templen liittyminen materialistisen tieteen leiriin on mielestämme epäviisasta – huolimatta siitä, että siihen sisältyy raamatullisen kosmogonian täydellinen hylkääminen. Me okkultistit voimme vain hymyillä tuollaiselle matelemiselle ”oppineen” aikakautemme materialismin edessä. Mutta kuinka on uskollisuuden laita niille isännille – Kristukselle ja kristinuskolle yleensä – jota nuo teologiset pinnarit tunnustavat palvelevansa?

Emme kuitenkaan tällä erää halua paiskata taisteluhansikasta kirkonmiehille, sillä aiheemme koskee nyt ainoastaan materialistista tiedettä. Viimeksi mainittu vastaa parhaiden edustajiensa kautta kysymykseemme: ”Me emme tiedä”. Kuitenkin useimmat heistä menettelevät, ikään kuin kaikkitietävyys olisi heidän perintöosansa ja he tietäisivät kaiken.

Tämä kieltävä vastaus ei kuitenkaan ole estänyt tiedemiesten enemmistöä pohtimasta tuota kysymystä, vaan jokainen koettaa saada [e646] oman erikoisen teoriansa hyväksytyksi sulkien pois kaikki muut. Siten Mailletista v. 1748 Haeckeliin v. 1870 teoriat ihmissuvun alkuperästä ovat vaihdelleet yhtä paljon kuin keksijöidensä henkilöt. Buffon, Bory de Saint-Vincent, Lamarck, E. Geoffroy Saint-Hilaire, Gaudry, Naudin, Wallace, Darwin, Owen, Haeckel, Filippi, Vogt, Huxley, Agassiz jne., kaikki ovat esittäneet enemmän tai vähemmän tieteellisen hypoteesin ihmisen synnystä. De Quatrefages järjestää nuo teoriat kahteen pääryhmään – joista toinen perustuu nopeaan ja toinen erittäin hitaaseen muutokseen. Edellinen suosii käsitystä, jonka mukaan uusi tyyppi (ihminen) on täysin erilaisen olennon synnyttämä. Jälkimmäinen opettaa ihmisen kehitystä jatkuvan erilaistumisen seurauksena.

Omituista kyllä, kaikista ihmisen alkuperää koskevista teorioista kaikkein epätieteellisin on auktoriteeteista tieteellisimmän keksimä. Tämä on niin ilmeistä, että se hetki ei ole kaukana, jolloin yleinen oppi ihmisen polveutumisesta apinan kaltaisesta nisäkkäästä tulee saamaan vähemmän arvostusta kuin oppi, että Aadam on muodostettu maan tomusta ja Eeva Aadamin kylkiluusta. Sillä –

 

On ilmeistä, varsinkin darwinismin tärkeimpien periaatteiden mukaisesti, että organisoitunut olento ei voi polveutua sellaisesta, jonka kehitys on sen omalle kehitykselle vastakkainen. Tästä seuraa, että näiden periaatteiden mukaan ihmistä ei voida pitää minkään apinatyypin jälkeläisenä.[127]

 

Schmidt pohtii asiallisesti sitä Lucaen esittämää väitettä apinateoriaa vastaan, joka perustuu niiden luiden erilaiseen taipumiseen, jotka muodostavat pääkallon niskanivelen ihmisellä ja antropoideilla. Hän myöntää, että ”apina kasvaessaan tulee eläimellisemmäksi; ihminen… inhimillisemmäksi”, ja tuntuu todella epäröivän hetken, ennen kuin jatkaa: ”Tämä pääkallon niskanivelen taipuminen on siis otettava huomioon ihmisen tuntomerkkinä vastakohtana apinalle. Se voi tuskin ilmaista mitään erikoista luokkaa, ja varsinkaan polveutumisopille tämä seikka ei ole mitenkään ratkaiseva.”[128] Kirjoittaja on ilmeisesti hämillään todistelunsa vuoksi. Hän vakuuttaa, että tämän mukaan on mahdotonta, että nykyiset apinat olisivat olleet ihmiskunnan esi-isiä. Mutta eikö se myös kiellä mahdollisuutta, että ihmisellä ja antropoidilla olisi ollut yhteinen – vaikka täysin teoreettinen – kanta-isä?

[e647] Jopa ”luonnonvalinta” tulee päivä päivältä uhatummaksi. Darwinin leirin jättäjiä on useita, ja ne, jotka olivat kerran sen innokkaimpia puoltajia, alkavat uusien tutkimusten johdosta pikku hiljaa kääntää uuden lehden. Journal of the Royal Microscopial Societyn lokakuun 1886 numerosta voi lukea seuraavan:

 

FYSIOLOGINEN VALINTA. – G. J. Romanes huomaa määrättyjä vaikeuksia siinä, että luonnonvalintaa pidetään teoriana lajien synnylle, koska se koskee paremminkin mukautumismuotojen ilmenemistä. Hän ehdottaa sen korvaamista sillä, mitä hän kutsuu fysiologiseksi valinnaksi eli kelvollisten erottumiseksi toisista. Tuo hänen mielipiteensä perustuu lisääntymissysteemin äärimmäiseen herkkyyteen elinehtojen pienille muutoksille, ja hän otaksuu, että poikkeamisia suurempaan tai pienempään hedelmättömyyteen täytyy esiintyä runsaasti villeissä lajeissa. Jos poikkeaminen on sellainen, että lisääntymissysteemi – samalla kun se osoittaa jossakin määrin hedelmättömyyttä kantamuodossa – on jatkuvasti hedelmällinen poikkeavan muodon rajojen sisällä, niin tämä muunnos ei voine hävitä risteyttämisen kautta eikä kuolla hedelmättömyyden johdosta. Kun tämänlaatuinen poikkeaminen esiintyy, fysiologisen esteen on jaettava laji kahteen osaan. Kirjailijan mielestä keskinäinen hedelmättömyys ei ole seuraus lajin erilaistumisesta, vaan on sen syynä.[129]

 

On yritetty osoittaa, että edellä esitetty on täydennystä darwinilaiselle teorialle ja seuraus siitä. Mutta tuollainen yritys on lievästi sanottuna kömpelö. Yleisöä pyydetään kai ennen pitkää uskomaan, että Charles Dixonin Kehitys ilman luonnonvalintaa on myös darwinismia – laajennettua, kuten tekijä varmaan väittää!

Mutta sehän on kuin paloittelisi ihmisen ruumiin kolmeen osaan ja väittäisi sitten, että jokainen osa on edelleen sama ihminen kuin hän oli ennen – mutta vain laajennettuna. Kirjoittaja sanoo nimittäin:

 

Käsitettäköön selvästi, että edellisillä sivuilla ei ole kirjoitettu tavuakaan Darwinin luonnonvalintaa koskevaa teoriaa vastaan. Olen vain yrittänyt selittää määrättyjä ilmiöitä… Mitä enemmän tutkii Darwinin teoksia, sitä vakuuttuneemmaksi tulee hänen olettamustensa todenperäisyydestä…[!!][130]

 

Ja aiemmin hän puhuu siitä, miten:

 

Darwin esitti olettamustensa tueksi suunnattoman määrän tosiasioita, jotka kantoivat teorian luonnonvalinnasta voittoisasti kaikkien esteiden ja vastaväitteiden yli.[131]

 

Se ei kuitenkaan estä tuota oppinutta tekijää kumoamasta tätä teoriaa yhtä ”voittoisasti” ja jopa kutsumasta avoimesti teostaan [e648] nimellä ”Kehitys ilman luonnonvalintaa” eli toisin sanoen lyömästä Darwinin perusaatetta palasiksi.

Itse luonnonvalinnan suhteen vallitsee mitä suurin väärinkäsitys monien tämän päivän ajattelijoiden keskuudessa, jotka kannattavat hiljaa mielessään darwinismin johtopäätöksiä. Esim. kun sanotaan ”luonnonvalinnalla” olevan kyky synnyttää lajeja, se on pelkkä retorinen tehokeino. Luonnonvalinta ei ole mikään tosioleva, vaan sopiva nimitys kuvata tapaa, millä tavoin olemassaolon taistelussa kelvolliset organismit jäävät elämään ja kelvottomat häviävät. Jokaisella organismiryhmällä näyttää olevan taipumus lisääntyä yli toimeentulomahdollisuuksien. Ainainen taistelu elämästä – ”pyrkimys saada riittävästi syötävää ja välttää joutumasta syödyksi” yhdessä ympäristöolosuhteiden kanssa – vaatii jatkuvaa elinkelvottomien karsimista. Näin jokaisen ryhmän valikoitunut parhaimmisto lisää lajiaan ja siirtää orgaaniset ominaisuutensa jälkeläisiinsä. Kaikki hyödylliset muutokset säilyvät näin ja seurauksena on jatkuva parannus.

Mutta luonnonvalinta, kirjoittajan vaatimattoman mielipiteen mukaan ”valinta kykynä”, on todellisuudessa pelkkä myytti, varsinkin kun sitä käytetään selittämään lajien syntyä. Se on vain sopiva nimitys ilmaisemaan tapaa, miten ”hyödylliset muutokset” esitetään kaavamaisesti kun ne on kerran saatu aikaan. Itsestään ”se” ei voi synnyttää mitään ja kykenee ainoastaan muokkaamaan ”sille” tarjottua raaka-ainetta. Todellinen kiistakysymys on tämä: mikä on se SYY, joka – yhdessä muiden toisarvoisten syiden kanssa – saa aikaan ”muutoksia” itse organismeissa? Monet näistä toisarvoisista syistä ovat puhtaasti fyysisiä, ilmastollisia, ravinnosta johtuvia jne. Oikein hyvä. Mutta noiden orgaanisen kehityksen toisarvoisten ominaisuuksien takaa on etsittävä syvällisempi periaate. Materialistin ”välittömät muutokset” ja ”satunnaiset poikkeamat” ovat itsensä kanssa ristiriidassa olevia nimityksiä ”aineen, voiman ja VÄLTTÄMÄTTÖMYYDEN” maailmassa. Pelkkä tyypin muuttuvuus ilman näennäisälyllisen yllykkeen valvovaa läsnäoloa ei voi selittää esim. ihmisruumiin hämmästyttäviä ja ihmeellisiä puolia. Darwinismin mekaanisen teorian riittämättömyyden on lopulta paljastanut tri E. von Hartmann muiden puhtaasti kielteisten ajattelijoiden ohella. On loukkaus lukijan älyä kohtaan kirjoittaa, kuten Haeckel, sokeista välinpitämättömistä soluista, jotka ”järjestyvät elimiksi”. Esoteerinen selitys eläinlajien synnystä on esitetty toisaalla.

Nämä puhtaasti toisarvoiset erilaistumisen syyt, jotka on ryhmitelty sukupuolivalinnaksi, luonnonvalinnaksi, ilmastoksi, eristykseksi jne., johtavat länsimaisen kehitysopin kannattajan harhaan tarjoamatta kuitenkaan mitään todellista selitystä siihen, ”mistä” tulivat nuo ”alkutyypit” jotka olivat lähtökohtana fyysiselle kehitykselle. Totuus on, että nykyaikaisen tieteen tuntemat [e649] erilaistuneet ”syyt” alkoivat toimia vasta sen jälkeen, kun alkuperäiset eläimelliset kantatyypit olivat aineellistuneet astraalisista tyypeistä. Darwinismi kohtaa evoluution vasta sen puolitiessä – ts. sitten kun astraalinen kehitys on antanut tilaa niille tavallisille fyysisille voimille, jotka meidän nykyiset aistimme tuntevat. Mutta myös silloin on darwinilainen teoria jopa hiljattain siinä tehdyistä ”laajentamisyrityksistä” huolimatta riittämätön selittämään esillä olevia tosiseikkoja. Perussyynä lajeissa tapahtuvaan fysiologiseen muutokseen – johon syyhyn nähden kaikki muut lait ovat toisasteisia – on alitajuinen äly, joka läpäisee aineen ja joka on viime kädessä johdettavissa jumalallisen, dhyâni-chohanisen viisauden MIETISKELYYN.[132] Melko samantapaiseen johtopäätökseen on tullut tuo niin tunnettu ajattelija, E. von Hartmann, joka luottamatta pelkän luonnonvalinnan vaikutukseen on sitä mieltä, että evoluutiota johtaa älyllisesti TIEDOTON (okkultismin kosminen logos). Mutta jälkimmäinen toimii ainoastaan välillisesti FOHATIN eli dhyâni-chohanisen energian avulla eikä täysin suoraan, kuten tuo suuri pessimisti selittää.

Tämä hajaannus tiedemiesten keskuudessa ja heidän vastakkaiset ja usein ristiriitaiset väitteensä rohkaisevat tämän teoksen kirjoittajaa tuomaan esiin muita, vanhempia opetuksia – vaikka vain hypoteeseina tuleville tieteellisille arvioinneille. Nuo tieteelliset erehdykset ja aukot ovat niin ilmeiset myös tästä nykyajan tieteisiin erityisemmin perehtymättömästä, näiden ikivanhojen oppien vähäpätöisestä välittäjästä, että hän on päättänyt ohimennen kosketella niitä kaikkia verratakseen siten molempia oppijärjestelmiä keskenään. Okkultismin osalta kyse on vain itsepuolustuksesta eikä mistään muusta.

Tähän asti ”salainen oppi” on käsitellyt yksinomaan metafyysisiä kysymyksiä. Se on nyt astunut maan päälle ja huomaa joutuneensa fyysisen tieteen ja käytännöllisen antropologian valtapiiriin eli niiden tutkimushaarojen alueelle, joita materialistiset luonnontieteilijät pitävät yksinoikeutenaan ja vakuuttavat lisäksi täysin rauhallisesti, että mitä korkeampi ja täydellisempi on sielun toiminta, sitä vastaanottavaisempi se on ainoastaan eläintieteilijöiden ja fysiologien tutkimuksille ja selityksille.[133] Tämä hämmästyttävä väite tulee mieheltä, joka todistaakseen polveutuvansa apinasta ei ole epäröinyt lukea lemurideja ihmisen esi-isien joukkoon. Hän on kohottanut ne puoliapinoiden asemaan, indeciduata-ryhmän nisäkkäisiin, joille hän aivan väärin sanoo kuuluvaksi katokalvon ja [e650] kiekkomaisen istukan.[134] Kaikesta tästä de Quatrefages läksyttää ankarasti Haeckeliä ja siitä häntä arvostelivat myös hänen omat materialistiset ja agnostiset hengenheimolaisensa, yhtä suuret auktoriteetit elleivät suuremmat kuin hän itse, nimittäin Virchow ja du Bois-Reymond.[135]

Tästä vastustuksesta huolimatta jotkut pitävät tänäkin päivänä Haeckelin villejä teorioita tieteellisinä ja loogisina. Kun ihmisen tajunnan, sielun ja hengen salaisen luonteen on nyt selitetty olevan pelkkää elävien alkueliöiden protoplasmisten molekyylien kehitystä ja kun ihmisjärjen jatkuva kehittyminen ja kasvu ja ”sosiaaliset vaistot” sivistystä kohti on täytynyt jäljittää takaisin muurahaisten, mehiläisten ja muiden olentojen sivistykseen, niin toiveet ikivanhojen viisausoppien ennakkoluulottomasta arvioinnista ovat todella vähäiset. Sivistyneelle yleisölle sanotaan, että ”alempien eläinten sosiaalisia vaistoja on viime aikoina monestakin syystä alettu pitää selvänä moraalin alkuna, jopa inhimillisen moraalin” (!) ja että meidän jumalallinen tajuntamme, sielumme, järkemme ja pyrkimyksemme ovat ”ponnistautuneet esiin” hyytelömäisen Bathybiuksen ”yksinkertaisen solusielun alemmista vaiheista”[136] – ja siihen ilmeisesti uskotaan. Sellaisille ihmisille okkultismin metafysiikan täytyy olla samaa kuin mitä suurimmat musiikkioratoriomme ovat kiinalaisille – ääniä, jotka ärsyttävät heidän hermojaan.

Kuuluvatko esoteeriset opetuksemme ”enkeleistä”, kolmesta ensimmäisestä esianimaalisesta ihmisrodusta ja neljännen Rodun luhistumisesta alemmalle kuvittelun ja itsepetoksen tasolle kuin haeckeliläinen teoria ”plastidulisista” eli epäorgaanisista ”alkueliöiden molekyylisistä sieluista”? Kun tarkastellaan ihmisen henkisen luonnon kehittymistä edellä mainituista amebasieluista ja hänen fyysisen ruumiinsa oletettua kehitystä valtameren liejussa esiintyvästä protoplastisesta asujasta, havaitaan niiden välillä kuilu, jota ei helposti ylitä kukaan, jolla on älylliset kykynsä vielä täysin hallussaan. Fyysinen evoluutio, niin kuin nykyajan tiede sitä opettaa, on avoimen kiistan kohteena. Henkinen ja moraalinen kehitys samojen perusteiden nojalla on karkean materialismin mieletöntä houretta.

Lisäksi sekä mennyt että nykyinen päivittäinen kokemus opettaa, että oppinut maailma ei ole koskaan hyväksynyt mitään totuutta, ellei se ole sopinut yhteen [e651] sen professorien tavallisten ennakkokäsitysten kanssa. ”Uudistajan kruunu on ohdakkeista”, sanoi Geoffrey Saint-Hilaire. Ainoastaan se, mikä sopii yleisten harrasteiden ja hyväksyttyjen käsitysten kanssa, voi ylimalkaan voittaa alaa. Tästä johtuu Haeckelin ideoiden menestys huolimatta siitä, että Virchow, du Bois-Reymond ja muut ovat julistaneet ne ”luonnontieteiden testimonium paupertatikseksi ”.[137]

Saksalaisten kehitysopin kannattajien materialismi on täysin vastakkainen esoteerisen filosofian henkisille käsityksille, koska heidän hyväksymänsä antropologinen järjestelmä on pohjaltaan ristiriidassa luonnon tosiasioiden kanssa – mutta englantilaista ajattelua värittävä valeidealistinen suunta on melkein vielä turmiollisempi. Puhdas materialistinen oppi hyväksyy väitteiden suoranaisen kumoamisen ja vetoamisen loogisiin tosiasioihin. Nykyajan idealismi ei pelkästään onnistu imemään itseensä ateismin peruskielteisyyttä, vaan kietoo samalla kannattajansa epätodellisuuden sekasotkuun, mikä huipentuu käytännöllisessä nihilismissä. Sellaisille kirjoittajille tuskin voi mikään todistelu tulla kysymykseen. Sen vuoksi idealistit tulevat vastustamaan tässä esitettyjä okkulttisia opetuksia vielä enemmän kuin itse materialistit. Mutta koska mikään pahempi kohtalo ei voi uhata esoteerisen antropogenesiksen edustajia, kuin että heidän vihollisensa kutsuvat heitä vanhoilla, kunnianarvoisilla nimityksillä ”hullut” ja ”tietämättömät”, nämä ikivanhat teoriat voitaneen asettaa turvallisesti monien nykyisten pohdiskelujen joukkoon odottamaan aikaansa, jolloin ne tunnustetaan täysin tai edes osaksi. Ja koska näiden ”arkaaisten teorioiden” pelkkä olemassaolokin tullaan ehkä kieltämään, meidän on esitettävä parhaat todisteemme ja pysyttävä niiden takana katkeraan loppuun asti.

Meidän rodullamme ja sukupolvellamme on ainoa ”universumin temppeli” harvoin sisässämme, mutta meidän ruumiimme ja mielemme ovat olleet liiaksi sekä ”synnin” että tieteen turmelemat ollakseen nyt yhtään enempää kuin vääryyden ja erehdyksen temppeleitä. Ja tässä on kerta kaikkiaan tehtävä selväksi meidän – okkultismin ja nykyisen tieteen – keskinäinen asemamme.

Me teosofit annamme kernaasti tunnustusta sellaisille oppineille kuin prof. Balfour Stewart, herrat Crookes, de Quatrefages, Wallace, Agassiz, Butleroff ja monet muut, vaikka emme voikaan esoteerisen filosofian näkökulmasta yhtyä kaikkeen, mitä he sanovat. Mutta mikään ei saa meitä kunnioittamaan edes nimeksi eräiden toisten tiedemiesten mielipiteitä, sellaisten kuin Haeckel, Carl Vogt tai Ludwig Büchner Saksassa tai edes Huxley materialistisine kanssa-ajattelijoineen Englannissa – huolimatta ensin mainitun valtavasta oppineisuudesta. Sellaiset ihmiset ovat suorastaan tulevien sukupolvien älyllisiä ja moraalisia tuhoajia, varsinkin Haeckel, jonka karkea materialismi kohoaa usein järkeilyissään idioottimaisen naiiviuden huipulle. On vain luettava hänen teoksensa Pedigree of Man, and Other Essays (Avelingin käännös) toivoakseen Jobin sanoin, että hänen [e652] muistonsa häviäisi maan päältä eikä ”hänen nimeään kuulla kaduilla”.[138] Kuulkaa miten hän pilkkaa ajatusta ihmisrodun alkuperästä ”yliluonnollisena [?] ilmiönä”, sellaisena,

 

joka ei voinut olla seurauksena yksinkertaisista mekaanisista syistä, fyysisistä ja kemiallisista voimista, vaan vaatii luovan persoonallisen olennon väliintuloa…. Nyt Darwinin opin ydin [jatkaa tuo myyttisen sozuran luoja] on siinä, että se osoittaa, kuinka yksinkertaiset mekaaniset syyt, puhtaasti fysikaalis-kemialliset luonnonilmiöt, riittävät kokonaan selittämään korkeimmat ja vaikeimmat ongelmat. Orgaanisia eläin- ja kasviruumiita määrätyn suunnitelman mukaan rakentavan ja järjestävän tietoisen luovan voiman tilalle Darwin asettaa sarjan luonnonvoimia, jotka vaikuttavat sokeasti (kuten me sanomme) ilman tarkoitusta, ilman päämäärää. Mielivaltaisen luomistavan tilalla meillä on välttämätön evoluution laki…. [Niin oli myös Manulla ja Kapilalla ja samalla johtavia, tietoisia ja älyllisiä voimia.]… Darwin hyvin viisaasti… syrjäytti kysymyksen elämän ensimmäisestä ilmenemisestä. Mutta hyvin pian sellaiset kyvykkäät ja rohkeat tiedemiehet kuin Huxley, Carl Vogt, Ludwig Büchner alkoivat avoimesti pohtia tuota niin merkityksellistä ja laajakantoista kysymystä. Varhaisimpien elävien muotojen mekaanista alkua pidettiin Darwinin opin välttämättömänä seurauksena… ja me olemme nykyään tekemisissä tuon teorian yhden ainoan seurauksen kanssa, ja se on inhimillisen rodun luonnollinen synty KAIKKIVALTIAAN EVOLUUTION vaikutuksesta.[139]

 

Antamatta tuon tieteellisen sekasotkun lyödä itseään lyttyyn okkultismi vastaa: Kun evoluution jatkuessa fyysinen kehitys ohitti voittoisasti henkisen ja älyllisen kehityksen ja melkein murskasi sen oman painonsa alle, suuri kriyâshaktin[140] lahja jäi ainoastaan muutamien valittujen perinnöksi kunakin aikakautena. Turhaan henki pyrki täydellisesti ilmenemään puhtaasti orgaanisessa muodossaan (niin kuin on selitetty tämän teoksen I kirjassa), ja kyky, joka kolmannen Rodun varhaisella ihmiskunnalla oli luonnollisena ominaisuutena, tuli sellaisten ominaisuuksien luokkaan kuuluvaksi, joita spiritualistit ja okkultistit pitävät pelkästään ilmiöllisinä ja materialistit tieteellisesti mahdottomina.

Meidän aikanamme pelkkä väite, että on olemassa jokin voima, joka voi luoda inhimillisiä muotoja – valmiita verhoja, joihin voivat ruumiillistua menneiden manvantarojen ”tietoiset monadit” eli nirmânakâyat – on tietysti mieletön ja naurettava! Mutta tuon Frankensteinin hirviön aikaansaamista, jolla on moraalinen tietoisuus, uskonnollinen pyrkimys sekä nerous ja tunne omasta kuolemattomasta luonteesta sisällään, pidetään kuitenkin täysin luonnollisena – ”sokean, kaikkivaltiaan evoluution johtamien fysikaalis-kemiallisten voimien” avulla.

[e653] Mitä tulee tämän ihmisen syntymiseen, ei ex nihilo ja sideaineena hiukan punaista savea, vaan elävästä jumalallisesta Entiteetistä, joka vahvistaa astraaliruumista ympäröivillä aineksilla – tällainen käsitys on materialistien mielestä liian mieletön edes mainittavaksi. Siitä huolimatta okkultistit ja teosofit ovat valmiit jättämään väitteensä ja teoriansa – niin epätieteellisiltä ja taikauskoisilta kuin ne ensi silmäyksellä näyttävätkin – vertailtaviksi niiden sisäisen arvon ja todennäköisyyden suhteen nykyisten kehitysopin kannattajien teorioiden kanssa. Esoteerinen oppi on siis ehdottomasti vastakkainen Darwinin evoluutiolle, kun on kyseessä ihminen ja osittain myös muut lajit.

Olisi mielenkiintoista nähdä vilaus siitä mentaalisesta kuvasta, mikä materialistin tieteellisissä aivoissa on evoluutiosta. Mitä on EVOLUUTIO? Jos heitä pyydetään antamaan siihen selvä ja täydellinen selitys, niin ei Huxley eikä Haeckel voisi tehdä sitä yhtään paremmin kuin Webster, joka sanoo, että se on ”kehkeytymistapahtuma, kasvu- ja kehitysprosessi, niin kuin kukka kehittyy nupusta tai eläin munasta”. Kuitenkin nuppua on seurattava sen emäkasvin kautta siemeneen ja munaa siihen eläimeen tai lintuun, joka on sen muninut; tai ainakin siihen protoplasmahituseen, josta se on kasvanut ja kehittynyt. Ja sekä siemenessä että protoplasmahitusessa on oltava piileviä mahdollisuuksia, jotta ne voisivat synnyttää ja kehittää asteittain ilmi nuo tuhat ja yksi muotoa eli kehitysvaihetta, jotka niiden on läpikäytävä ennen kuin kukka tai eläin on täysin kehittynyt. Täytyy siis olla ennalta suunnitelma, ellei MALLIA. Lisäksi tuo siemen on löydettävä ja sen luonteesta on varmistuttava. Ovatko darwinistit onnistuneet tässä? Vai heitetäänkö moneerit vasten kasvojamme? Mutta tuo atomi valtameren syvyyksissä ei ole homogeenista ainetta, ja on oltava jotakin tai joku, joka on sen muodostanut ja sysännyt olemassaoloon.

Tässä tiede jälleen vaikenee. Mutta koska hiukkasella, siemenellä tai idulla ei vielä ole minkäänlaista itsetietoisuutta nykyisen koulukunnan sekä materialistien että psykologien mukaan – kerrankin okkultistit ovat samaa mieltä kuin heidän luonnolliset vihollisensa – niin mikä tässä kehityksen kulussa johtaa voimaa tai voimia niin erehtymättömästi? Sokea voimako? Yhtä hyvin voi sanoa sokeaksi Haeckelin aivoja, jotka kehittivät teoksen Pedigree of Man ja muut hengentuotteet. Voimme helposti käsittää, että mainituista aivoista puuttuu jokin tärkeä keskus tai kaksi. Sillä jos tietää jotakin ihmis- tai eläinruumiin anatomiasta ja on silti ateisti ja materialisti, on oltava ”toivottoman hullu” lordi Herbertin mielestä, joka syystä näkee ihmisruumiin rakenteessa ja sen osien yhteenkuuluvuudessa jotakin niin merkillistä ja paradoksaalista, että pitää sitä ”luonnon suurimpana ihmeenä”. Sokeita voimia kaikkialla, ”ei mitään suunnitelmaa” missään auringon alla! Ja kuitenkaan ei kukaan järkevä tiedemies tahtone kieltää, että sen vähäisenkin perusteella, mitä hän tietää ja on tähän mennessä keksinyt Kosmoksen vaikuttavista voimista, hän huomaa hyvin selvästi, [e654] että jokainen hitunen ja atomi on sopusoinnussa toisten kanssa-atomien kanssa ja että jokaisella on määrätty tehtävänsä koko elämänkierron aikana.

Mutta onneksi aikamme suurimmat ja etevimmät ajattelijat ja tiedemiehet alkavat nyt nousta vastustamaan tuota ”alkuperää” ja jopa Darwinin teoriaa luonnonvalinnasta, jota sen keksijä ei ole luultavasti koskaan tarkoittanut johtamaan niin laajalle ulottuviin johtopäätöksiin. Venäläinen tiedemies N. J. Danilevski on huomattavassa teoksessaan Darwinismi, kriittinen tutkimus[141] kumonnut sen täydellisesti ja auttamattomasti, ja samoin tekee de Quatrefages viimeisessä teoksessaan. Lukijoitamme kehotetaan tutustumaan tri A. Bourgèsin oppineeseen kirjoitelmaan ”Kehityspsykologia, hengen kehitys jne.”,[142] jonka sen laatija, Pariisin antropologisen seuran jäsen, esitti hiljattain seuran virallisessa kokouksessa. Siinä hän sovittaa nuo kaksi oppia fyysisestä ja henkisestä kehityksestä täydellisesti yhteen. Hän selittää, että moninaiset orgaaniset muodot, jotka soveltuvat älyllisen suunnitelman mukaisesti ympäristöihinsä, ovat syntyneet kahden (ilmenneessä) luonnossa esiintyvän prinsiipin keskinäisen avunannon ja vuorovaikutuksen seurauksena, jolloin sisäinen, tajuinen prinsiippi mukautuu fyysisen luonnon ja siinä esiintyvien mahdollisuuksien mukaan. Ranskalaisen tiedemiehen on siis täytynyt palata takaisin vanhan ystävämme Archaeuksen eli elonprinsiipin luo – antamatta sille nimeä – niin kuin tri Richardson teki ”hermovoimalleen” Englannissa. Samaa ajatusta on hiljattain kehittänyt Saksassa paroni Hellenbach huomattavassa teoksessaan ”Yksilöllisyys biologian ja nykyisen filosofian valossa”.[143]

Samoihin johtopäätöksiin on tullut toinen venäläinen syvällinen ajattelija, N. N. Strahov erinomaisessa teoksessaan ”Psykologian ja fysiologian peruskäsitteet”,[144] jossa hän sanoo:

 

Selvin ja samalla meille tunnetuin kehitystyyppi voidaan löytää meidän omasta mentaalisesta tai fyysisestä kehityksestämme ja sitä on käytetty mallina muille… Jos organismit ovat olentoja…silloin on kyllä oikeus olettaa ja väittää, että orgaaninen elämä yrittää synnyttää psyykkistä elämää. Mutta vielä oikeampaa ja enemmän noiden kahden kehitysluokan hengen mukaista olisi sanoa, että orgaanisen elämän todellinen syy on hengen taipumuksessa ilmetä aineellisissa muodoissa, pukeutua aineelliseen todellisuuteen. Korkein muoto sisältää täydellisen selityksen alimmasta eikä koskaan päinvastoin.

 

Tämä on sama kuin myöntää, kuten Bourgeskin tekee edellä mainitussa kirjoitelmassaan, tuon salaperäisen, täydellisesti vaikuttavan ja organisoivan prinsiipin samuus itsetietoisen, sisäisen subjektin kanssa, jota me sanomme EGOKSI ja jota suuri maailma kutsuu sieluksi. Siten kaikki parhaimmat tiedemiehet ja ajattelijat lähestyvät yleisissä johtopäätöksissään asteittain okkultisteja.

Mutta tuollaisia metafysiikkaan taipuvaisia tiedemiehiä pidetään naurettavina ja heitä tuskin kuunnellaan. Suurenmoisessa runossaan Isiksen hunnusta Schiller [e655] antaa kuolevan nuorukaisen, joka uskalsi kohottaa läpinäkymätöntä huntua, kaatua kuolleena maahan hänen katseltuaan alastonta totuutta ankaran jumalattaren kasvoista. Ovatkohan jotkut darwinistimme, jotka ovat niin hellän yksimielisiä luonnonvalinnan ja sukulaisuuden suhteen, myös tuijottaneet saisilaista äitiä, jolta on riistetty huntu? Voisi melkein epäillä sitä luettuaan heidän teorioitaan. Heidän valtavan älynsä on täytynyt luhistua luonnon verhoamattomien kasvojen liian innokkaassa tarkkailussa, jolloin heidän aivoihinsa on jäänyt jäljelle ainoastaan harmaa aivoaines ja hermosolut vastaamaan sokeisiin fyysis-kemiallisiin voimiin. Joka tapauksessa Shakespearen seuraavat rivit sopivat ihailtavan hyvin nykyaikaisen kehitysopin kannattajaan, joka symboloi tuota ”ylpeää miestä”, joka –

 

              Asussa arvokkuuden vähäisen

              Ei itse tiedä, mitä on tietävinään

Olennoltaan niin kuin hauras lasi

Häijyn apinan lailla näyttelee

Outoja temppuja korkean taivaan alla

Saaden enkelit itkemään….[145]

 

Hän ei kuitenkaan välitä ”enkeleistä”. Hänen ainoana huolenaan on inhimillinen esi-isä, ihmisapina Nooa, joka sai kolme poikaa – hännällisen paviaanin, hännättömän apinan ja ”puissa elävän” kivikauden ihmisen. Tässä kohtaa hän ei salli mitään vastaväitteitä. Jokainen lausuttu epäilys vaiennetaan heti yrityksenä lamauttaa tieteellinen tutkimus. Se voittamaton vaikeus jo kehitysteorian lähtöviivalla, nimittäin että kukaan darwinisti ei kykene edes likimain määrittelemään, minä ajankohtana ja minkä muotoisena ilmestyi ensimmäinen ihminen, sivuutetaan mitättömänä esteenä, jolla ei ”todellisuu-dessa ole mitään merkitystä”. Meille sanotaan, että jokainen tiedon ala on samassa asemassa. Kemisti perustaa vaikeimmat laskelmansa yksinkertaisesti ”olettamukseen atomeista ja molekyyleistä, joista ainoatakaan ei ole koskaan nähty eristettynä eikä punnittuna ja joita ei ole lähemmin määritelty. Sähköteknikko puhuu tavallisesti magneettisista nesteistä, jotka eivät ole koskaan paljastuneet konkreettisesti. Molekyyleille tai magnetismille ei voida antaa mitään määrättyä alkua… Tiede ei voi eikä edes yritä teeskennellä tuntevansa luonnonlakien, aineen tai elämän alkuperää…”[146]

Ja sitä paitsi jonkin tieteellisen hypoteesin, vaikka kuinka mahdottoman, hylkääminen on sama kuin yrittäisi tehdä anteeksiantamattoman synnin! Me uskallamme tehdä sen.

 

[e656]

II

 

TIETEEN IHMISKUNNALLE TARJOAMAT ESI-ISÄT

 

Ihmiskunnalle on kysymysten kysymys – arvoitus kaikkien muiden takana ja kiinnostavampaa kuin mikään muu – saada selville ihmisen asema luonnossa ja hänen suhteensa olevaisten universumiin. – HUXLEY, Man’s Place in Nature, s. 77.

 

Maailma on jakautunut nykyisin kahtia ja horjuu jumalallisten edeltäjien – olkoot ne sitten Aadam ja Eeva tai kuupitrit – ja Bathybius Haeckeliin, tuon suolaisen syvyyden hyytelömäisen erakon, välillä. Selitettyämme edellä okkulttista teoriaa voinemme nyt verrata sitä nykyajan materialismin oppiin. Lukijaa kehotetaan valitsemaan niistä jompikumpi arvosteltuaan kutakin ansioidensa mukaan.

Jumalallisten esi-isiemme hylkäämisen vuoksi voimme lohduttautua hiukan huomatessamme, että haeckeliläiset pohdiskelut eivät ole saaneet yhtään parempaa kohtelua ehdottomasti eksaktin tieteen taholta kuin omat mielipiteemme. Haeckelin fylogeneesille nauravat samalla lailla hänen mielikuvituksellisen evoluutionsa vastustajat, muut suuremmat tiedemiehet, kuin tullaan nauramaan meidän alkuroduillemme. Voimme helposti uskoa du Bois-Reymondia, kun hän sanoo, että ”rotumme sukupuilla, jotka on hahmoteltu teoksessa Natürliche Schöpfungsgeschichte, on suunnilleen yhtä suuri arvo kuin Homeroksen sankarien sukupuilla historiallisen arvostelun silmissä”.

Kun näin on laita, jokainen voinee huomata, että toinen olettamus on yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja kun saksalainen luonnontieteilijä (Haeckel) itse tunnustaa, että ei geologia (menneisyyden historiassaan) eikä organismien esihistoria tule koskaan ”kohoamaan todellisen ’eksaktin’ tieteen asemaan”,[147] niin okkulttiselle tieteelle on jätetty leveä marginaali sen huomautuksia ja vastaväitteitä varten. Maailma saa valita Paracelsuksen, ”nykyaikaisen kemian isän”, ja Haeckelin, myyttisen sozuran isän, oppien väliltä. Enempää emme vaadi.

Rohkenematta osallistua sellaisten korkeasti oppineiden luonnontieteilijöiden kuin du Bois-Reymondin ja Haeckelin väliseen kiistaan verisukulaisuudestamme ”niiden [meidän] esi-isien kanssa, jotka ovat kehittyneet yksisoluisten luokista, madoista, kallottomista, kaloista, sammakkoeläimistä ja matelijoista linnuiksi” – tahdomme esittää muutamia kysymyksiä lukijoittemme tiedoksi. Käyttäen tilaisuutta hyväksemme ja [e657] muistaen Darwinin teoriat luonnollisesta valinnasta jne. tahtoisimme kysyä tieteeltä – ihmis- ja eläinlajien alkuperän suhteen – kumpi näistä kahdesta seuraavasta kehitysteoriasta on tieteellisempi tai, jos niin tahdotaan, epätieteellisempi:

1) Sekö kehitysteoria, joka aloittaa sukupuolisesta lisääntymisestä?

2) Vai se opetus, joka esittää elinten asteittaisen kehityksen; niiden tiivistymisen, ja jokaisen lajin lisääntymisen, aluksi yksinkertaisen ja helpon jakautumisen avulla yhdestä kahdeksi tai jopa useammaksi yksilöksi. Sitten seuraa uusi kehitys – ensimmäinen askel lajien erottautumiseksi erillisiin sukupuoliin – hermafrodiittinen tila; sitten edelleen eräänlainen partenogeneesi, ”neitseellinen lisääntyminen”, jolloin ruumiissa muodostuneet munasolut eroavat siitä atomisissa emanaatioissa ja kypsyvät sen ulkopuolella; kunnes lopulta, kun on tapahtunut täydellinen sukupuoliin jakautuminen, inhimilliset olennot alkavat lisääntyä sukupuolisen yhtymisen avulla?

Näistä kahdesta ensimmäistä ”teoriaa” – tai oikeammin ”ilmoitettua totuutta” – esittävät kaikki eksoteeriset raamatut (paitsi purânat), ennen kaikkea juutalainen kosmogonia. Toinen on okkulttisen filosofian opettama, kuten on selitetty edellä.

Eräs vastaus tähän kysymykseemme on Samuel Laingin, nykyaikaisen tieteen parhaan maallikkotulkitsijan, hiljattain julkaisemassa teoksessa.[148] Viimeisen teoksensa A Modern Zoroastrian luvussa viii tekijä moittii aluksi ”kaikkia muinaisia uskontoja ja filosofioita” siitä, että ne ”otaksuvat jumalillaan olevan miehisen ja naisellisen prinsiipin”. Ensi näkemältä, hän sanoo,

 

tämä sukupuolinen ero näyttää yhtä olennaiselta kuin se on kasveilla ja eläimillä… Jumalan henki, joka liikkuu kaaoksen yllä ja synnyttää maailman [hän jatkaa valitustaan], on vain myöhempi, monoteististen ajatusten mukaiseksi muutettu toisinto paljon vanhemmasta kaldealaisesta legendasta, joka kuvaa kosmoksen luomista kaaoksesta suurten jumalien, miehisten ja naisellisten, myötävaikutuksella… Siten meitä opetetaan oikeaoppisessa kristillisessä uskontunnustuksessa toistamaan sanat ”syntynyt, ei luotu”, sanonta, joka on täysin järjetön…esimerkki siitä, miten käytetään sanoja, joilla väärennettyjen seteleiden tavoin ei ole niiden takana olevan idean todellista arvoa. Sillä ”syntynyt” on tarkalleen määrätty termi, joka edellyttää kahden vastakkaisen sukupuolen yhtymistä uuden yksilön aikaansaamiseksi.[149]

 

Siinä määrin kuin olemmekin samaa mieltä oppineen tekijän kanssa väärien sanojen sopimattomasta käytöstä ja siitä, että vanhoissa kirjoituksissa esiintyy kamalaa antropomorfista ja fallista ainesta – varsinkin oikeaoppisessa kristillisessä raamatussa –, asiassa voi kuitenkin olla pari lieventävää seikkaa. Ensinnäkin kaikki nämä ”muinaiset filosofiat” ja ”nykyaikaiset [e658] uskonnot” ovat – kuten riittävästi on osoitettu näissä kahdessa teoksessa – eksoteerinen verho heitettynä esoteerisen totuuden ylle. Suoranaisena seurauksena tästä ne ovat allegorisia, ts. mytologisia muodoltaan, mutta silti ne ovat luonteeltaan äärettömän paljon filosofisempia kuin mikään uusista ns. tieteellisistä teorioista. Toiseksi, orfilaisesta teogoniasta aina Esran viimeiseen Mooseksen kirjojen uudelleen muokkaamiseen jokainen vanha kirjoitus, joka on alussa lainannut tietonsa idästä, on ollut niin ystävien kuin vihollistenkin tekemien jatkuvien muutosten alaisena, kunnes alkuperäisestä versiosta on jäänyt jäljelle vain nimi, kuollut kuori, josta henki on vähitellen kadonnut.

Tämän pelkästään pitäisi todistaa, ettei mitään nykyisin olemassa olevaa uskonnollista teosta voida ymmärtää ilman ikivanhan viisauden apua, ilman alkuperäistä pohjaa, jolle ne kaikki rakentuvat.

Palatkaamme kuitenkin siihen suoraan vastaukseen, jota odotimme tieteeltä suoraan kysymykseemme. Sen antaa meille sama tekijä, joka seuraten ajatustaan luonnonvoimien epätieteellisestä personoinnista vanhoissa uskonnoissa lausuu niistä hylkäävän tuomionsa seuraavin sanoin:

 

Tiede tekee kuitenkin surkean lopun tästä käsityksestä, että sukupuolinen synnyttäminen on alkuperäinen ja ainoa lisääntymiskeino,[150] ja luonnontieteilijän mikroskooppi ja leikkausveitsi johtavat meidät uusiin, täysin odottamattomiin [?] elollisiin maailmoihin….

 

Itse asiassa niin vähän ”odottamattomiin”, että alkuperäisten suvuttomien ”lisääntymiskeinojen” on täytynyt olla tunnettuja ainakin muinaisille hinduille – huolimatta Laingin päinvastaisesta vakuuttelusta. Kun ottaa huomioon toisessa paikassa mainitsemamme Vishnupurânan tiedon, että Daksha ”järjesti sukupuolisen yhtymisen lisääntymiskeinona” vasta sitten, kun oli ollut muita ”keinoja”, jotka kaikki luetellaan siinä,[151] lienee vaikeata kieltää tätä tosiasiaa. Huomattakoon, että tämä väite esiintyy myös EKSOTEERISESSA teoksessa. Sitten S. Laing jatkaa seuraavasti: ”Lukumäärältään paljon suurempi osa eläviä muotoja … on syntynyt ilman sukupuolista lisääntymistä.” Hän mainitsee esimerkkinä Haeckelin moneerit… ”jotka lisääntyvät jakautumalla”. Seuraavan vaiheen tuo kirjoittaja huomaa tumallisessa solussa, ”joka menettelee aivan samoin”. Seuraava on vaihe, jossa ”organismi ei jakaudu kahteen yhtä suureen osaan, vaan pieni osa siitä paisuu… ja lopulta eroaa ja alkaa erillisen olemassaolon, jolloin se kasvaa alkuperäisen kokoiseksi oman sisäisen kykynsä avulla valmistaa uutta protoplasmaa ympäröivästä epäorgaanisesta aineksesta”.[152]

[e659] Sitten seuraa monisoluinen organismi, joka muodostuu

 

itiöiksi eli yksinkertaisiksi soluiksi supistuneiden ituosasten avulla, jotka solut ovat irtautuneet emäorganismista… Nyt olemme sen sukupuolisen lisääntymisen kynnyksellä, joka on [nyt] tullut säännöksi kaikilla korkeammilla eläinlajeilla… Tämä organismi, joka oli edistynyt elämäntaistelussa, turvasi jatkuvuutensa…ja kehitti erityisiä elimiä muuttuneita olosuhteita varten. Siten vähitellen järjestyi erityinen naisellinen elin eli munasarja, joka sisälsi muna- tai alkusolut, joista oli kehittyvä uusi olento… Tämän vahvistaa tutustuminen sikiöoppiin, joka näyttää, että IHMISELLÄ ja korkeammilla eläinlajeilla ei esiinny sukupuolista eroa ennen kuin sikiön kasvussa on tapahtunut huomattava edistys… Kasvien suurella enemmistöllä ja joillakin alemmilla eläinryhmillä…miehiset ja naiselliset elimet kehittyvät samassa olennossa…hermafrodiitissa… [Lisäksi] neitseellisessä lisääntymisessä…itusolut, jotka näyttävät kaikissa olosuhteissa olevan munasolujen kaltaisia, kehittyvät uusiksi yksilöiksi ilman mitään hedelmöittävää ainesta.[153]

 

Me tiedämme, että kaikki tämä on täysin oikein, samoin kuin olemme varmoja siitä, että tuo oppinut ja kansanomainen huxleylais-haeckeliläisten teorioiden englantilainen esittäjä ei lainkaan tarkoittanut homo-sukua. Hän rajoittuu tässä protoplasmaosasiin, kasveihin, mehiläisiin, etanoihin jne. Mutta jos hän pitää tarkasti kiinni polveutumisteoriasta, hänen täytyy yhtä tarkasti pitää kiinni ontogeniasta, jossa biogeneettisen peruslain sanotaan kuuluvan seuraavasti:

 

Sikiön kehitys (ontogenia) on tiivistetty ja lyhennetty toisto lajin kehityksestä (fylogeniasta). Tämä toistuminen on sitä täydellisempi, mitä enemmän oikea, alkuperäinen kehitysjärjestys (palingeneesi) on säilynyt jatkuvan perinnöllisyyden avulla. Toisaalta tämä toistuminen on sitä vähemmän täydellinen, mitä enemmän myöhempi poikkeava kehitys (kenogeneesi) on erilaisen mukautumisen seurauksena saanut vallan.[154]

 

Tästä käy ilmi, että jokainen elävä olento ja olio maan päällä, ihminen mukaan luettuna, on kehittynyt yhdestä yhteisestä alkumuodosta. Fyysisen ihmisen on täytynyt läpikäydä samat kehitysvaiheet suvunjatkamisen eri muodoissa kuin muiden eläinten. Hänen on täytynyt lisääntyä jakautumalla. Sitten hänen on hermafrodiittina täytynyt synnyttää jälkeläisensä partenogeneettisesti (saastattoman synnyttämisen avulla). Seuraava vaihe olisi ollut oviparinen [muniva] – ensin ”ilman hedelmöittävää ainesta”, sitten ”hedelmöittävien siementen avulla”. Vasta kummankin sukupuolen lopullisen ja täydellisen kehityksen jälkeen hänestä olisi tullut ”mies ja vaimo” yksilöinä, jolloin lisääntyminen sukupuolisen yhtymisen avulla tulisi yleiseksi laiksi. Näin pitkälle tämä kaikki on todistettu tieteellisesti. Jäljelle jää vain yksi asia, nimittäin kuvata selvästi ja ymmärrettävästi nuo [e660] suvunjatkamismenetelmät, jotka esiintyivät ennen sukupuolista lisääntymistä. Sen ovat tehneet okkulttiset teokset, mistä kirjoittaja on yrittänyt esittää ääriviivat tämän teoksen I kirjassa.

Joko siis näin tai – sitten ihminen on aivan erillinen olento. Okkulttinen filosofia voi kyllä käyttää hänestä tätä nimitystä hänen kaksinaisen luontonsa perusteella. Tiede ei voi sitä tehdä, niin kauan kuin se hylkää jokaisen muun vaikutuksen paitsi mekaanisten lakien eikä tunnusta muuta prinsiippiä kuin aineen. Edellinen – ikivanha tiede – myöntää, että ihmisen fyysinen ruumis on läpikäynyt jokaisen muodon alimmasta korkeimpaan, nykyiseen muotoonsa asti eli yksinkertaisesta kompleksiseen – käyttääksemme hyväksyttyjä sanontoja. Mutta se väittää, että tässä kierroksessa (neljännessä) tämä ruumis oli jo olemassa niillä malleilla ja muodoilla, jotka kehittyivät edellisissä sykleissä. Se oli täysin valmis ihmistä varten tämän kierroksen alussa.[155] Monadin oli vain täytynyt astua alkuunpanijoiden astraaliruumiiseen, jotta fyysinen tiivistyminen saattoi alkaa varjomaisen prototyypin ympärillä.[156]

Mitä tiede voisi sanoa tästä? Tietysti se väittäisi, että koska ihminen esiintyi maan päällä viimeisenä nisäkkäistä, hänen ei tarvinnut, enempää kuin niidenkään, läpikäydä edellä kuvattuja alkuperäisiä lisääntymisvaiheita. Hänen lisääntymistapansa oli jo vakiintunut, kun hän ilmestyi maan päälle. Tässä tapauksessa me voimme vastata: Koska tähän päivään mennessä ei ole vielä tavattu vähäisintäkään merkkiä ihmisen ja eläimen välisestä yhdyssiteestä, silloin (jos okkulttinen oppi hylätään) hänen on täytynyt ilmestyä yliluonnollisesti, kuten täysin aseistettu Minerva Jupiterin päästä. Ja siinä tapauksessa raamattu samoin kuin muut kansalliset ”ilmestykset” ovat oikeassa. Tästä syystä se tieteellinen halveksunta, jota teoksen A Modern [e661] Zoroastrian tekijä niin runsaasti tuhlaa muinaisia filosofioita ja eksoteerisia uskontunnustuksia kohtaan, on ennenaikainen ja aiheeton. Eikä ”puuttuvan renkaan” kaltaisen fossiilin äkillinen keksiminen parantaisi ollenkaan asiaa. Sillä ei sellainen yksittäinen mallikappale eivätkä siitä tehdyt tieteelliset johtopäätökset voi vakuuttaa, että siinä todella olisi tuo kauan etsitty jäännös kehittymättömästä ja kuitenkin kerran puhekykyisestä IHMISESTÄ. Vaadittaisiin siis jotakin enemmän lopullista todistusta varten (ks. edempänä alaviite). Sitä paitsi jopa Genesis alkaa kuvauksensa ihmisestä, tomusta muovatusta Aadamista, vasta siinä, missä salainen oppi jättää ”Jumalan ja viisauden poikansa” ja puhuu kolmannen Rodun fyysisestä ihmisestä. Eeva ei ”syntynyt”, vaan hänet otettiin Aadamista samalla tavoin kuin ”ameba B” ”amebasta A”, joka vetäytyi keskeltä kokoon ja jakautui kahtia.[157]

Inhimillinen kieli ei myöskään ole kehittynyt eläinten erilaisista äänistä. Haeckelin teoria, jonka mukaan ”puhekyky syntyi asteittain muutamista yksinkertaisista, alkeellisista eläinäänistä…”, koska ”sellaista puhetta tavataan yhä harvojen alimpaan luokkaan kuuluvien rotujen keskuudessa”,[158] on täysin kestämätön, kuten mm. prof. Max Müller on vakuuttanut. Hän väittää, että vielä ei ole esitetty hyväksyttävää selitystä siihen, miten kielen ”juuret” ovat syntyneet. Ihmisen aivot ovat välttämättömät inhimillistä puhetta varten. Ja määrätyt ihmisen ja apinan aivojen suuruutta koskevat luvut osoittavat, miten syvä kuilu erottaa ne. Vogt sanoo, että suurimman apinan, gorillan, aivot eivät ole enempää kuin 30,51 kuutiotuumaa, kun taas Australian litteäkalloisilla alkuasukkailla – alin nykyisistä ihmisroduista – aivojen keskimitta on 99,35 kuutiotuumaa! Luvut ovat lahjomattomia todisteita eivätkä voi valehdella. Sen vuoksi tri F. Pfaff, jonka perusteet ovat yhtä järkeviä ja oikeita kuin hänen raamatulliset johtopäätöksensä ovat lapsellisia, huomauttaa: ”Niiden apinoiden aivot, jotka ovat lähimpänä ihmisten aivoja, eivät ole aivan kolmatta osaa alimpien ihmisrotujen aivoista. Ne ovat alle puolet vastasyntyneen lapsen aivojen koosta.”[159] Edellä olevasta on siis helppo huomata, että jos tahdotaan todistaa Huxley-Haeckelin teoriat ihmisen polveutumisesta, tieteen on ensin löydettävä ei ainoastaan yksi vaan suuri joukko ”puuttuvia renkaita” – todelliset jatkuvan kehityksen askelmat – ja sitten esitettävä ne ajattelevalle ja järkeilevälle ihmiskunnalle, ennen kuin se olisi halukas luopumaan uskostaan jumaliin ja kuolemattomaan sieluun kunnioittaakseen nelikätisiä esi-isiään. Nyt tervehditään pelkkiä myyttejä ”itsestään selvinä totuuksina”. Jopa Alfred Russel Wallace väittää Haeckelin tavoin, että alkuihminen oli puhekyvytön apinaeläin. Tähän Joly vastaa:

 

Käsittääkseni ihminen ei ole koskaan ollut se Pithecanthropus alalus, jonka muotokuvan Haeckel piirsi, ikään kuin itse olisi nähnyt ja tuntenut hänet, ja jonka merkillisen ja täysin olettamuksiin perustuvan sukuhistorian hän myös esitti pelkästä elävän protoplasman massasta ihmiseen, joka oli varustettu puhekyvyllä ja [e662] australialaisten ja papualaisten tasoa vastaavalla sivistyksellä.[160]

 

Lisäksi Haeckel joutuu usein suorastaan riitaan kielentutkimuksen kanssa. Tekemässään hyökkäyksessä evolutionismia[161] vastaan prof. Max Müller leimaa darwinilaisen teorian ”helposti haavoittuvaksi niin alussa kuin lopussa”. Asia on niin, että monet darwinismin toisarvoisista ”laeista” ovat ilman muuta ainoastaan osittain tosia, ja sen vuoksi de Quatrefages näyttää hyväksyvän ”luonnonvalinnan”, ”taistelun olemassaolosta” ja lajien muuttumisen – ei kerta kaikkiaan paikkansapitävinä vaan ainoastaan pro tempore, toistaiseksi. Ehkei ole pahitteeksi tiivistää kielitieteelliset apinaesi-isäteoriaa vastaan puhuvat seikat:

Kielillä, kuten kaikella muulla luonnossa, on kasvuvaiheensa jne.  On melkein varmaa, että suuret kieliryhmät käyvät läpi kolme vaihetta.

1) Kaikki sanat ovat perusvartaloita ja ne asetetaan vain vierekkäin (alkukielet).

2) Toinen perusvartalo selittää toisen ja tulee pelkästään määritteleväksi elementiksi (agglutinoivat kielet).

3) Määrittelevä sana (jonka alkuperäinen merkitys on jo kauan sitten jäänyt pois käytöstä) yhtyy johtimen kanssa kokonaisuudeksi (taivuttavat kielet).

Nyt kysytään: Mistä nämä PERUSVARTALOT tulevat? Max Müller on sitä mieltä, että näiden valmiiksi muodostettujen kieliainesten olemassaolo on todisteena siitä, että ihminen ei voi olla pitkän orgaanisen sarjan loppupäänä. Tämä valmius muodostaa perusvartaloita on kova pähkinä, jota materialistit enimmäkseen karttavat.

Von Hartmann selittää, että se on ”tiedostamattoman” ilmennystä, ja hän myöntää sen vakuuttavuuden mekaanista ateismia vastaan. Von Hartmann on nykyajan metafyysikon ja idealistin kelpo edustaja.

Ei-panteistiset kehitysopin kannattajat eivät ole koskaan ottaneet huomioon tätä väitettä. Sanoa kuten Schmith: ”Pitäisikö meidän todellakin pysähtyä kielen alkuperän edessä?” – on dogmaattisuuden ja pikaisen tappion tunnustamista.[162]

Kunnioitamme niitä tiedemiehiä, jotka joukkonsa viisaina sanovat: Koska esihistoriallinen menneisyys on kokonaan välittömän havaintokykymme ulkopuolella, olemme liian rehellisiä, liian uskollisia totuudelle – eli sille, mitä pidämme totuutena – jotta pohtisimme tuntematonta tai esittäisimme todistamattomia teorioita niiden tosiasioiden ohella, joista nykyajan tiede on ehdottoman vakuuttunut. ”Tämä [metafyysisen] tiedon rajamaa on… paras jättää ajan huostaan, joka on totuuden paras koetinkivi.”[163]

Tämä on viisas ja rehellinen esitys materialistin suusta. Mutta kun joku Haeckel päästyään juuri sanomasta, että ”menneen ajan historialliset tapahtumat”, [e663] jotka ”sattuivat monta miljoonaa vuotta sitten,[164] tulevat ikuisesti olemaan välittömälle havainnolle saavuttamattomissa”, ja että ei geologia eikä fylogenia[165] voi tai tule koskaan ”nousemaan todellisen eksaktin tieteen asemaan”, ja sitten pitää kiinni kaikkien organismien kehityksestä – ”alimmasta selkärankaisesta korkeimpaan, suikulaisesta ihmiseen” – niin me vaadimme painavampia todisteita kuin mitä hän voi antaa.

Pelkät ”empiiriset tietolähteet, joita Anthropogenien tekijä niin ylistää – kun hänen täytyy omia tarkoituksiaan varten tyytyä niiden rajoituksiin – eivät riitä ratkaisemaan niiden alueen ulkopuolella olevia kysymyksiä; eikä eksaktin tieteen piiriin kuulu luottaa niihin lainkaan.[166] Jos ne ovat ”empiirisiä” – ja Haeckel itse selittää niin toistuvasti – silloin ne eksaktin tutkimuksen valossa eivät ole parempia eivätkä uskottavampia kaukaiseen menneisyyteen ulotettuina kuin meidän okkulttiset itämaiset oppimme, ja molemmat on asetettava samalle tasolle. Eivätkä todelliset tiedemiehet kohtele hänen fylogeneettisiä ja palingeneettisiä pohdiskeluitaan yhtään paremmin kuin meidän oppiamme evoluution alkuperäisestä järjestyksestä ja siitä, miten suurten rotujen kehitys toistuu aikakausittain pienemmissä roduissa. Sillä todellisen eksaktisen tieteen, niin materialistinen kuin se lieneekin, on huolellisesti vältettävä kaikkea arvauksiin viittaavaa, kaikkea spekulatiivista, mitä ei voida todistaa, lyhyesti, kaikkea, mikä on suppressio veri ja suggestio falsi.[167]

Eksaktin tieteen edustajien asia on jokaisen valitsemallaan alalla tarkata luonnonilmiöitä, merkitä muistiin, järjestää, verrata ja luokitella tosiasiat pienimpiin yksityiskohtiin asti sen erinomaisen mekanismin avulla, jonka nykyaikaiset keksinnöt tarjoavat aistihavainnoille, mutta ei mielikuvituksellisten metafyysisten lentojen avulla. Kaikki mitä he ovat oikeutetut tekemään, on, että he oikaisevat fyysisten instrumenttien avulla [e664] ne puutteet ja harhakuvitelmat, jotka johtuvat heidän karkeammista näkö-, kuulo- ym. aisteistaan. Heillä ei ole mitään oikeutta tunkeutua metafysiikan ja psykologian alueille. Heidän velvollisuutensa on vahvistaa ja oikaista kaikki ne tosiasiat, jotka näyttäytyvät heidän välittömälle havainnolleen, käyttää hyväkseen menneisyyden kokemuksia ja virheitä yrittäessään päästä perille syyn ja seurausten selvästä ketjuuntumisesta, jota voidaan ainoastaan pysyvän ja muuttumattoman toistumisen nojalla kutsua LAIKSI. Tätä juuri odotetaan tiedemieheltä, joka tahtoo tulla ihmisten opettajaksi ja pysyä uskollisena luonnontieteiden alkuperäiselle ohjelmalle. Jokainen poikkeama tältä valtatieltä muuttuu spekulaatioksi.

Sen sijaan että pitäisi kiinni tästä, niin mitä moni nk. tiedemies tekeekään näinä päivinä? Hän heittäytyy puhtaan metafysiikan alueelle samalla kun pilkkaa sitä. Hän tekee mielellään nopeita johtopäätöksiä ja antaa niille nimityksen ”deduktiinen laki johdettu induktiivisesta laista”, joka perustuu hänen oman tajuntansa syvyyksistä peräisin olevaan teoriaan. Mutta tuo tajunta on yksipuolisen materialismin turmelema ja lokeroima. Hän yrittää selittää sellaisten asioiden ”alkuperää”, joita on kuitenkin vain hänen omien mielikuviensa kätköissä. Hän käy käsiksi henkisiin uskomuksiin ja tuhansia vuosia vanhoihin uskonnollisiin traditioihin ja kutsuu kaikkea taikauskoksi, paitsi omia keppihevosiaan. Universumia koskevassa teoriassaan hän esittää kosmogonian, jonka mukaan koko kehitys on tapahtunut vain sokeiden, mekaanisten luonnonvoimien vaikutuksesta ja joka on paljon yliluonnollisempi ja mahdottomampi, kuin jos se perustuisi olettamukseen fiat lux ex nihilo.[168] Ja hän yrittää hämmästyttää maailmaa moisella mielettömällä teoriallaan, ja kun tiedetään, että tuo teoria on lähtöisin tieteellisistä aivoista, siihen luotetaan sokeasti ja sitä pidetään suurena TIETEEN saavutuksena.

Nämäkö ovat niitä vastaväittäjiä, joita okkultismin tulisi pelätä? Varmasti eivät ole. Sillä todellinen (ei empiirinen) tiede ei anna noille teorioille arvoa yhtään enempää kuin empiirinen materialismi antaa meidän opeillemme. Haeckel turhamaisuudessaan loukkaantuneena du Bois-Reymondin väitteestä ei koskaan väsy valittamasta julkisesti, että tämä on hyökännyt hänen mielikuvituksellista polveutumisteoriaansa vastaan. Hän puhuu haltioituneesti ”empiiristen todisteiden erittäin runsaasta varastosta” ja kutsuu tietämättömiksi niitä ”tunnustusta saaneita fysiologeja”, jotka vastustavat kaikkia hänen mainitusta ”varastosta” ottamiaan teorioita.

 

Jos monet ihmiset, heidän joukossaan jopa joitakuita huomattavia tiedemiehiä, pitävät koko fylogeniaa pilvilinnana ja sukupuita [apinoista alkavia?] pelkkänä mielikuvituksen tuotteena, niin he todistavat vain oman tietämättömyytensä tästä empiiristen tietolähteiden runsaudesta, johon on jo viitattu.[169]

 

Katsomme Websterin Dictionarysta määritelmän sanasta ”empiirinen”: ”Riippuvainen ainoastaan kokemuksesta tai havainnosta ottamatta lainkaan huomioon nykyaikaista tiedettä teorioineen”. Tämä sopii okkultisteihin, spiritualisteihin, mystikoihin jne. Edelleen: ”Empiirikko on henkilö, joka rajoittuu käyttämään ainoastaan omien havaintojensa tuloksia [e665] [kuten on Haeckelin laita], jolta puuttuu tieteellisyys… tietämätön henkilö ja laiton ammatinharjoittaja, puoskari, HUIJARI.”

Ei kukaan okkultisti tai ”maagikko” ole koskaan saanut osakseen pahempia nimityksiä. Kuitenkin okkultisti pysyttelee omalla metafyysisellä perustallaan eikä yritä saada omaa tietoaan, henkilökohtaisten havaintojensa ja kokemustensa tuloksia sopimaan nykyaikaisen oppineisuuden eksaktien tieteiden joukkoon. Hän pysyy omassa, oikeutetussa piirissään, missä hän on mestari. Mutta mitä on ajateltava täysverisestä materialistista, joka vaikka hänen tehtävänsä on selvästi viitoitettu käyttää seuraavaa ilmaisua:

 

Ihmisen synty muista nisäkkäistä ja lähinnä kapeanenäisistä apinoista on deduktiivinen laki, joka seuraa välttämättä POLVEUTUMISTEORIAN induktiivisesta laista.[170]

 

”Teoria” on yksinkertaisesti olettamus, arvailu eikä mikään laki. Antaa sille jokin muu merkitys on niitä vapauksia, joita tiedemiehet nykyisin ottavat. He esittävät jonkin mielettömän väitteen ja kätkevät sen sitten tieteen suojakilven taakse. Johtopäätös teoreettisesta pohdiskelusta ei ole muuta kuin pohdiskelua pohdiskelusta. Sir W. Hamilton on jo osoittanut, että teoria-sanaa käytetään nyt

 

hyvin häilyvässä ja epätarkassa merkityksessä… se merkitsee samaa kuin hypoteesi, ja hypoteesia käytetään tavallisesti pohdiskelu-sanan asemesta, jota vastoin sanoja teoria ja teoreettinen tulisi oikeastaan käyttää vastakohtana sanoille käytäntö ja käytännöllinen.

 

Nykyajan tiede ei kuitenkaan välitä tästä selityksestä ja kohauttaa sille olkapäitään. Euroopan ja Amerikan materialistiset filosofit ja idealistit saavat yhtyä kehitysopin kannattajien käsitykseen ihmisen fyysisestä alkuperästä, mutta todellinen metafyysikko ei tule koskaan tunnustamaan tuota käsitystä, vaan haastaa materialistit todistamaan mielivaltaiset olettamuksensa. On helppo näyttää, että Vogtin ja Darwinin apinateoria,[171] johon huxleylais-haeckeliläiset ovat viime aikoina sepittäneet merkillisiä muunnoksia, on omien peruslakiensa kanssa ristiriitaisena paljon epätieteellisempi kuin meidän esoteerinen oppimme. [e666] Lukija tutustukoon vain suuren ranskalaisen luonnontieteilijän de Quatrefagesin erinomaiseen teokseen The Human Species vakuuttuakseen väitteemme todenperäisyydestä.

Sitä paitsi ei kukaan ihminen, ellei hän ole piintynyt materialisti, epäröine ihmisen syntyä koskevan esoteerisen opin ja Darwinin spekulaatioiden välillä. Darwin antaa ”ihmisen varhaisista esi-isistä” seuraavan kuvauksen:

 

[Niiden] on täytynyt olla aikanaan karvapeitteisiä ja kummallakin sukupuolella on ollut parta. Niiden korvat olivat luultavasti suipot ja liikkuvat, ja niiden ruumiiseen kuului häntä asiaankuuluvine lihaksineen. Ruumiissa ja jäsenissä oli myös toimivia lihaksia, jotka ilmenevät nykyisin vain poikkeuksellisesti, mutta ovat täysin kehittyneet nelijalkaisilla… Jalka oli silloin tarttumista varten, päätellen isonvarpaan asemasta sikiöllä. Ja esi-isämme olivat epäilemättä tavoiltaan puussa eläjiä ja asuivat jossakin lämpöisessä metsäisessä maassa. Uroksilla oli suuret kulmahampaat, joita he käyttivät pelottavina aseina.…[172]

 

Darwin yhdistää ihmisen hännällisiin kapeanenäisiin apinoihin:

 

ja siirtää hänet niin muodoin kehityksen portailla askelman taaksepäin. Englantilainen luonnontieteilijä ei tyydy jäämään omien oppiensa perustalle, vaan asettuu Haeckelin tavoin siinä kohden suoranaiseen taisteluun niiden peruslakien kanssa, jotka antavat darwinismille sen pääviehätyksen.

 

Ja sitten tuo ranskalainen luonnontieteilijä ryhtyy näyttämään, miten noita peruslakeja rikotaan. Hän sanoo:

 

Itse asiassa Darwinin teoriassa ei ole transmutaatioita, ei tilapäisesti eikä mihinkään määrättyyn suuntaan. Muutoksia ohjaavat tietyt lait, jotka riippuvat itse järjestelmästä. Jos jokin organismi kerran muuttuu johonkin määrättyyn suuntaan, siinä voi tapahtua toisen tai kolmannen vaiheen transmutaatioita, mutta se säilyttää alkuperäisen leimansa. Yksinomaan pysyvien ominaisuuksien laki antaa Darwinille mahdollisuuden selittää ryhmien polveutumisen, niiden ominaisuudet ja lukuisat sukulaisuussuhteet. Tämän lain nojalla kaikista ensimmäisen nilviäisen jälkeläisistä on tullut nilviäisiä ja kaikista ensimmäisen selkärankaisen jälkeläisistä on tullut selkärankaisia. On selvää, että tämä kuuluu tuon opin perustuksiin. Siitä seuraa, että kaksi selvästi eri tyyppiin kuuluvaa olentoa voidaan katsoa johtuvaksi yhteisestä esi-isästä… mutta toinen ei voi olla toisen jälkeläinen.

Nyt kuitenkin ihminen ja apina edustavat tyyppeinä hyvin jyrkkiä vastakohtia. Niiden elimet…vastaavat toisiaan melkein jäsen jäseneltä, mutta nämä [e667] elimet ovat järjestyneet aivan eri tarkoituksen mukaan. Ihmisessä ne ovat järjestyneet siten, että hän on oleellisesti kävelijä, kun taas apinassa ne ilmaisevat kiipijää… Tässä on anatominen ja automaattinen ero… minkä riittää todistamaan pelkkä silmäys sivulle, jossa Huxley on kuvannut rinnakkain ihmisen luurangon ja korkeimmalle kehittyneiden apinoiden luurangot.

Johtopäätös näistä tosiasioista pysyvien ominaisuuksien säilymisen lain loogisesta näkökulmasta katsottuna on, että ihminen ei voi polveutua jostakin esi-isästä, joka on jo karakterisoitu apinaksi, sen enempää kuin hännätön kapeanenäinen apina voi olla hännällisen apinan jälkeläinen. Kävelevä eläin ei voi polveutua kiipeävästä. Vogt ymmärsi tämän selvästi.

Sijoittamalla ihmisen kädellisiin hän selittää empimättä, että alimman luokan apinat ovat sivuuttaneet sen virstanpylvään (yhteisen esi-isän), josta tämän suvun eri tyypit ovat lähteneet ja haarautuneet. [Okkulttinen tiede pitää tuona apinoiden esi-isänä atlantislaisen aikakauden alimpaa ihmisryhmää, kuten aiemmin on osoitettu.]

Jos tahdomme pitää kiinni yhdestä niistä laeista, jotka ovat darwinilaiselle teorialle ehdottoman välttämättömiä, meidän tulee asettaa ihmisen alkuperä viimeisiä apinoita kauemmaksi [mikä seikka vahvistaa meidän oppimme]. Näin tulemme Haeckelin puoliapinoihin, Lori- ja Indri-sukuihin jne. Mutta nuo eläimet ovat myös kiipijöitä. Sen vuoksi meidän on mentävä vielä kauemmaksi taaksepäin etsiessämme ensimmäistä suoranaista esi-isäämme. Mutta Haeckelin mukainen sukututkimus vie meidät apinoista pussieläimiin… Välimatka ihmisestä kenguruun on varmasti suuri. Nyt ei elävässä eikä sukupuuttoon kuolleessa eläimistössä ole niitä välimuotoja, jotka sopisivat noiksi virstanpylväiksi. Tämä vaikeus aiheuttaa Darwinille sangen vähän hämmennystä.[173] Me tiedämme, että hän pitää tiedon puutetta tämänkaltaisissa kysymyksissä edukseen tulevana todisteena. Haeckel on epäilemättä yhtä vähän hämillään. Hän hyväksyy täysin teoreettisen apinaihmisen olemassaolon.

Koska siis on todistettu, että darwinismin mukaan ihmisen alkuperä on asetettava kahdeksannentoista vaiheen tuolle puolen, ja koska siitä johtuen tulee välttämättömäksi täyttää pussieläimen ja ihmisen välillä oleva aukko, niin myöntääköhän Haeckel neljän tuntemattoman väliryhmän olemassaolon yhden sijasta? Täydentääkö hän näin sukupuunsa? Minun asiani ei ole vastata.[174]

 

Mutta katsokaa Haeckelin kuuluisaa sukupuuta teoksesta The Pedigree of Man, jota hän kutsuu ”varhaisten ihmismuotojen sarjaksi”. Toisessa jaksossa [e668] (kahdeksannessatoista kehitysasteessa) hän kuvaa ”Lori (Stenops) ja Maki (lemur) -sukuihin kuuluvia puoliapinoita lajeiksi, joilla ei ole pussieläinluita ja yhteissuolta, [mutta] joilla on istukka”.[175] Ja katsokaamme sitten de Quatrefagesin teosta,[176] jossa hän viimeisten tietojen perusteella näyttää, että Haeckelin puoliapinoilla ei ole seulakalvoa eikä levinnyttä istukkaa. Darwinin peruslain mukaan ne eivät voi olla edes apinan saatikka sitten ihmisen esi-isiä, kuten tuo suuri ranskalainen luonnontieteilijä osoittaa. Mutta tämä ei lainkaan haittaa ”eläinteoreetikkoja”, sillä ristiriitaisuus ja paradoksit ovat luonteenomaisia nykyaikaiselle darwinismille. Todiste – Huxley. Sillä vaikka hän itse osoittaa ihmisfossiilin ja ”puuttuvan renkaan” suhteen, että ”ei kvartäärikaudella eikä nykyaikana ole mitään välimuotoa, joka täyttäisi sen kuilun, joka erottaa ihmisen troglodyytistä”, ja että ”tämän kuilun kieltäminen olisi yhtä moitittavaa kuin mieletöntä”, niin tuo suuri tiedemies kieltää omat sanansa in actu tukiessaan tieteellisen auktoriteettinsa koko voimalla kaikkein ”mielettömintä” teoriaa – ihmisen polveutumista apinasta!

”Tämä sukupuu”, sanoo de Quatrefages, ”on täysin väärä ja perustuu oleelliseen virheeseen.” Hackel nimittäin nojautuu polveutumisopissaan seitsemänteentoista ja kahdeksanteentoista vaiheeseen, pussieläimiin ja puoliapinoihin – (genus Haeckelii?). Mutta kun hän käyttää jälkimmäistä termiä lemurideista – pitäen niitä istukallisina eläiminä – hän tekee törkeän eläintieteellisen virheen. Sillä jaettuaan nisäkkäät niiden anatomisten eroavuuksien mukaan kahteen ryhmään – seulakalvottomiin (eli niihin, joilla ei ole istukkaa yhdistävää erikoiskalvoa) ja niihin joilla on seulakalvo – hän lukee puoliapinat jälkimmäiseen ryhmään. Nyt olemme osoittaneet toisaalla, mitä muut tiedemiehet ovat sanoneet tästä. Kuten de Quatrefages sanoo:

 

Anatomiset tutkimukset, joita… Milne-Edwards ja Grandidier ovat tehneet noille eläimille… asettavat kaiken epäilyn ulkopuolelle, että Haeckelin puoliapinoilta puuttuu seulakalvo ja levinnyt istukka. Ne ovat seulakalvottomia. Kaukana siitä, että ne voisivat olla apinoiden esi-isiä, niitä ei voida Haeckelin itsensä asettamien periaatteiden nojalla edes pitää zonoplacentaalisten nisäkkäiden esi-isinä… ja ne olisi yhdistettävä paksunahkaisiin, hampaattomiin ja valaisiin.[177]

 

Ja kuitenkin Haeckelin keksintöjä pitävät monet eksaktisena tieteenä!

Edellä mainittuun virheeseen, jos se on todella sitä, ei ole edes viitattu Haeckelin teoksessa Pedigree of Man, jonka on kääntänyt Aveling. Jos sille mahdollisesti on puolustuksena, että noiden kuuluisien ”sukututkimusten” aikana ”puoliapinoiden sikiönkehitys ei ollut tunnettu”, niin se on tunnettu nyt. Nähtäväksi jää, onko Avelingin käännöksen seuraavassa painoksessa oikaistu tämä arveluttava virhe, vai tulevatko seitsemästoista ja kahdeksastoista kehitysaste pysymään [e669] yleisön harhauttamiseksi todellisena välimuotona. Mutta kuten ranskalainen luonnontieteilijä huomauttaa – ”heidän [Darwinin ja Haeckelin] menettelynsä on aina sama: pitää tuntematonta todisteena omalle teorialleen”.[178]

Lopputulos on tämä. Myönnettäköön ihmiselle kuolematon henki ja sielu. Lahjoitettakoon koko elävälle ja elottomalle luomakunnalle monadinen prinsiippi, joka vähitellen kehittyy piilevästä ja passiivisesta aktiiviseen ja positiiviseen polaarisuuteen – niin ei Haeckelille jää jalkaa, jonka varassa seisoa, sanovat hänen ihailijansa mitä tahansa.

Mutta jopa Darwinin ja Haeckelin välillä on myös huomattavia eroavuuksia. Samalla kun edellinen antaa meidän polveutua hännällisistä kapeanenäisistä apinoista, Haeckel jäljittää meidän oletetun esi-isämme hännättömään apinaan, vaikka hän samalla asettaa hänet välittömästi tätä edeltävään hypoteettiseen ”kehitysvaiheeseen”: ”hännälliseen Menocercaan” (19. kehitysasteeseen).

Meillä on kuitenkin yksi seikka yhteinen Darwinin koulukunnann kanssa: laki asteittaisesta ja äärimmäisen hitaasta kehityksestä, joka käsittää monia miljoonia vuosia. Tärkeimpänä kiistakysymyksenä näyttää olevan alkuperäisen ”esi-isän” luonne. Meille voidaan sanoa, että Dhyâni-Chohan eli Manun ”esi-isä” on oletettu olento, jota ei tunneta fyysisellä tasolla. Me vastaamme, että tuohon olentoon uskoi koko muinainen aika ja yhdeksän kymmenesosaa nykyisestä ihmiskunnasta. Sitä vastoin apinan kaltainen ihminen eli ”apina-ihminen” ei ole ainoastaan Haeckelin mielikuvituksen täysin olettama olento, tuntematon ja jäljittämätön maan päällä, vaan myös sen sukupuu – niin kuin Haeckel on sen keksinyt – on ristiriidassa tieteellisten tosiasioiden ja kaikkien eläintieteen uudempiin löytöihin perustuvien tunnettujen tietojen kanssa. Se on yksinkertaisesti mieletön jopa kuvitelmana. Kuten de Quatrefages osoittaa muutamin sanoin, Haeckel ”myöntää täysin teoreettisen apinaihmisen olemassaolon” – mitä on sata kertaa vaikeampi hyväksyä kuin mitään devaesi-isää. Eikä tämä ole ainoa tapaus, jossa hän menettelee samalla tavoin täydentääkseen sukupuutaulukkoaan. Hän itse tunnustaakin hyvin naiivisti tämän keksintönsä. Hän nimittäin myöntää sozuransa (14. kehitysasteen) – tieteelle täysin tuntemattoman olennon – olemattomuuden tunnustaessaan omassa kirjoituksessaan, että ”todiste sen olemassaolosta nousee kolmannentoista ja neljännentoista kehitysasteen välillä olevan tyypin välttämättömyydestä”!

Jos näin on laita, me voimme yhtä hyvällä tieteellisellä oikeudella väittää, että todiste meidän kolmen eteerisen rodun ja kolmannen ja neljännen kantarodun kolmisilmäisten ihmisten olemassaolosta johtuu myös eläimen ja jumalan välillä olevan ”tyypin välttämättömyydestä”. Mitä haeckeliläiset voisivatkaan väittää vastaan tässä erityistapauksessa?

Tietysti eräs vastaus on heti valmiina: ”Mehän emme tunnusta monadisen olemuksen läsnäoloa.” Eksakti tiede ei hyväksy logoksen ilmennystä yksilöllisenä tietoisuutena eläin- ja ihmisolentojen luomisessa, [e670] eikä sen aihepiiriin kuulu tietenkään koko alue. Mutta tieteen erehdykset ja sen mielivaltaiset olettamukset ovat kokonaisuudessaan paljon suuremmat kuin mitä mikään ”liioiteltu” esoteerinen oppi voi koskaan tarjota.[179] Jopa von Hartmannin koulukunnan ajattelijat ovat saaneet tartunnan yleisestä epidemiasta. He hyväksyvät (enemmän tai vähemmän) darwinilaisen antropologian, vaikka he myös edellyttävät yksilöllisen egon, joka on ilmennys tiedottomasta (länsimainen esitys logoksesta eli alkuperäisestä jumalallisesta ajatuksesta). He sanovat, että fyysinen ihminen on kehittynyt eläimestä, mutta mieli eri vaiheineen on kokonaan erillinen aineellisesta todellisuudesta, vaikka organismi (upâdhina) on SEN ilmennykselle välttämätön.

 

 

PLASTIDULISIELUT JA TIETOISET HERMOSOLUT

 

Noilla ihmeillä ei näytä olevan loppua Haeckelin ja hänen kannattajiensa joukossa, joita okkultisteilla ja teosofeilla on täysi oikeus pitää materialistisina kulkureina, jotka tunkeutuvat yksityiselle metafyysiselle alueelle. Tyytymättä olemaan isänä Bathybius Haeckeliille he ovat nyt keksineet puhtaasti aineen sokeiden mekaanisten voimien perusteella ”plastidulisielut” ja ”atomi-sielut”.[180] Meille sanotaan, että ”sielunelämän kehityksen tutkiminen osoittaa, miten se on raivannut tiensä yksinkertaisen solusielun alemmista vaiheista läpikäyden hämmästyttävän sarjan asteittaisia kehitysvaiheita aina ihmisen soluun asti”.[181]

”Hämmästyttävää” todella, koska tämä hurja kuvittelu perustuu ”hermosolujen” tietoisuuteen. Sillä kuten Haeckel sanoo: ”Niin vähäinen kuin mahdollisuutemme on tätä nykyä selittää täysin tietoisuuden luonnetta,[182] kuitenkin sen vertaileva ja geneettinen havainto osoittaa selvästi, että se on vain hermosolujen korkeampaa ja monimutkaisempaa toimintaa.”[183]

[e671] Herbert Spencerin laulu tajunnasta – on ilmeisesti lopussa ja voidaan huoletta tallentaa vanhentuneiden pohdiskelujen romukoppaan. Mutta mihin Haeckelin omat tieteelliset ”hermosolut” ja niiden ”monimutkaiset toiminnot” vievät hänet? Vielä kerran suoraan kabbalan okkulttisiin ja mystisiin opetuksiin sielujen laskeutumisesta alas tietoisina ja tiedostamattomina atomeina; pythagoralaiseen MONADIIN ja Leibnitzin monadeihin – ja meidän esoteerisen oppimme ”jumaliin, monadeihin ja atomeihin”;[184] ja sellaisten okkulttisten opetusten kuolleeseen kirjaimeen, joita harrastavat amatöörikabbalistit ja seremoniallisen magian opettajat. Sillä näin hän sanoo selittäessään uudelleen keksimäänsä terminologiaa:

 

Plastidulisielut: plastiduleja eli protoplasmamolekyylejä, protoplasmanpienimpiä homogeenisiä osasia on plastisen teoriamme mukaan pidettävä kaikkien elintoimintojen aktiivisina tekijöinä. Plastidulisielu eroaa epäorgaanisesta molekyylistä siinä, että sillä on muisti.[185]

 

Tätä hän kehittelee merkillisessä luennossaan ”Plastidulin perigeneesi eli elävien osasten aaltoliikkeet”. Se on parannus Darwinin ”pangeneesi”-teoriaan ja varovaista lähestymistä ”magiaa” kohti. Pangeneesi on otaksuma, jonka mukaan osa niistä todella samoista atomeista, jotka muodostivat esi-isien ruumiit, ”siirtyy jälkeläisten kautta sukupolvesta toiseen, joten me kirjaimellisesti olemme ’lihaa siitä lihasta’, joka kuului alkuolennolle, josta ihminen on kehittynyt myöhempänä…ajankohtana” – selittää teoksen A Modern Zoroastrian tekijä.[186] Okkultismin mukaan – a) meidän elonprinsiippimme (prânan) elämänatomit eivät kokonaan katoa ihmisen kuollessa, ja elonprinsiippimme (riippumattoman, ikuisen, tietoisen tekijän) eniten kyllästämät atomit menevät osaksi perintönä isältä pojalle ja osaksi monadin jokaisessa uudessa inkarnaatiossa joutuvat vielä kerran yhteen ja niistä tulee uuden ruumiin eloa antava [e672] prinsiippi. Sillä b) kuten yksilöllinen sielu on aina sama, samoin on niiden atomien laita, jotka kuuluvat alempiin prinsiippeihin (ruumiiseen, sen astraaliseen eli elolliseen kaksoismuotoon jne.), koska ne affiniteetin ja karman lain vaikutuksesta vetäytyvät aina yksilön luo eri ruumiiden sarjassa jne.[187]

Nykyisten haeckeliläisten ollakseen oikeudenmukaisia tai edes loogisia tulisi tehdä päätös, että tämän jälkeen ”plastidulin perigeneesi” ja muut luennot pitäisi sitoa samoihin kansiin ”Esoteric Buddhism” -kirjan ja artikkelin ”The Seven Principles in Man” kanssa. Siten yleisöllä olisi mahdollisuus vertailla molempia oppeja ja päättää, kumpi niistä on enemmän tai vähemmän MIELETÖN myös materialistisen ja eksaktin tieteen näkökulmasta!

Okkultistit, jotka johtavat universumin jokaisen joko yksittäisen tai yhdistetyn atomin yhteen ainoaan ykseyteen eli universaaliin elämään; jotka eivät tunnusta, että mikään luonnossa voi olla epäorgaaninen; jotka eivät tiedä mitään sellaisesta kuin kuollut aine – okkultistit voivat henkeä ja sielua koskevan oppinsa kanssa yhtäpitävästi puhua jokaisen atomin muistista, tahdosta ja tunteesta. Mutta mitä materialisti voi tarkoittaa sellaisilla määritelmillä? Laki elämän synnystä haeckeliläisten tarkoittamassa mielessä ”on tulos tietämättömyydestä, joka vallitsee tiedemiesten keskuudessa, kun on kyse okkulttisesta fysiikasta”. Me tiedämme ja puhumme ”elämänatomeista” ja ”nukkuvista atomeista”, koska pidämme noita molempia energian muotoja – kineettisiä ja potentiaalisia – saman voiman eli AINOAN ELÄMÄN synnyttäminä ja pidämme tuota voimaa kaiken lähteenä ja käyttövoimana. Mutta mikä varustaa Haeckelin ”plastidulisielut” energialla ja varsinkin muistilla? ”Elävien hiukkasten aaltoliikkeen” tekee ymmärrettäväksi teoria henkisestä AINOASTA ELÄMÄSTÄ, universaalista elonprinsiipistämme, joka on riippumaton meidän aineestamme ja ilmenee atomisena energiana ainoastaan meidän tajunnantasollamme. Juuri se yksilöityneenä inhimillisessä kiertokulussa siirtyy isältä pojalle.

Nyt Haeckel lieventäen Darwinin teoriaa esittää ”erittäin vakuuttavasti”, kuten teoksen A Modern Zoroastrian tekijä ajattelee, ”että eivät samat atomit, vaan niille ominaiset liikkeet ja tapa yhtyä ovat siten siirtyneet” (perinnöllisyyden kautta).[188]

Jos Haeckel tai joku muu tiedemies tietäisi enemmän atomin luonnosta kuin kuka tahansa heistä, hän ei olisi kehittänyt asiaa tähän suuntaan. Sillä hän esittää tässä, tosin metafyysisemmällä kielellä kuin Darwin, ainoastaan saman asian. Elämänprinsiippi eli elämänenergia, [e673] joka on kaikkialla läsnä oleva, ikuinen ja häviämätön, on noumenonina voima ja PRINSIIPPI ja fenomenonina atomit. Se on sama asia, ja ainoastaan materialistit voivat pitää sitä erillisenä.[189]

Edelleen Haeckel julistaa atomisieluista sellaista, mikä ensi silmäyksellä vaikuttaa yhtä okkulttiselta kuin Leibnitzin monadi.

 

Nykyinen riita atomien luonteesta, joita meidän on pidettävä muodossa tai toisessa viimeisinä tekijöinä kaikissa fyysisissä ja kemiallisissa prosesseissa [hän kertoo meille], voitaneen ratkaista helpommin otaksumalla, että noilla äärimmäisen pienillä massoilla on voimakeskuksena pysyvä sielu, että jokaisella atomilla on tunto ja liikuntakyky.[190]

 

Hän ei mainitse sanaakaan siitä tosiasiasta, että tämä on Leibnitzin teoria ja mitä suurimmassa määrin okkulttinen oppi. Hän ei liioin ymmärrä käsitettä ”sielu” niin kuin me ymmärrämme. Sillä Haeckelin mukaan sielu on yksinkertaisesti tajunnan tavoin harmaan aivoaineen tuotetta, joka kuten ”solusielu on yhtä erottamattomasti sidottu protoplasmaruumiiseen kuin ihmisen sielu aivoihin ja selkäytimeen”.[191] Hän hylkää Kantin, Herbert Spencerin, du Bois-Reymondin ja Tyndallin johtopäätökset. Viimeksi mainittu ilmaisee kaikkien suurten tiedemiesten, samoin kuin nykyisten ja menneiden aikojen suurimpien ajattelijoiden mielipiteen sanoessaan, että ”siirtyminen aivojen fysiikasta vastaaviin tajunnan tosiasioihin on käsittämätöntä…. Jos meidän mielemme ja aistimme olisivat niin…valaistuneet, että ne sallisivat meidän nähdä ja tuntea aivojen molekyylit; jos voisimme seurata kaikkia niiden liikkeitä, kaikkia niiden ryhmittymiä, kaikkia niiden sähköisiä purkauksia…olisimme silti yhtä kaukana kuin ennenkin ongelman ratkaisusta… Kuilu kumpaankin luokkaan kuuluvien ilmiöiden välillä jäisi edelleen järjelle ylipääsemättömäksi.”[192] Mutta suuren saksalaisen EMPIIRIKON hermosolujen yhteistoiminta eli toisin sanoen hänen tajuntansa ei salli hänen seuraavan maapallomme suurimpien ajattelijoiden tekemiä johtopäätöksiä. Hän on heitä suurempi. Hän pitää kiinni tästä ja väittää kaikkia muita vastaan. ”Ei kenelläkään ole sen vuoksi oikeutta [e674] väittää, että tulevaisuudessa me [Haeckel] emme kykenisi ylittämään niitä tiedon rajoja, jotka näyttävät nyt ylipääsemättömiltä.”[193] Ja hän lainaa Darwinin teoksen The Descent of Man johdannosta seuraavat sanat, joita hän vaatimattomasti soveltaa tieteellisiin vastustajiinsa ja itseensä: ”Ne, jotka tietävät vähän, mutta eivät suinkaan ne, jotka tietävät paljon, väittävät ilman muuta, että tätä tai tuota probleemaa tiede ei tule koskaan ratkaisemaan.”[194]

Maailma levätköön rauhassa. Se päivä ei ole kaukana, jolloin ”kolmesti suuri” Haeckel on (omaksi tyydytyksekseen) todistanut, että Sir Isaac Newtonin tajunta oli fysiologisesti puhuen vain (tiedotonta) refleksitoimintaa, jonka oli aiheuttanut yhteisen esi-isämme ja vanhan ystävämme, Moneron Haeckeliin, plastidulien perigeneesi. Vaikka todettiin, että syvänmeren hyytelömäinen aine ”Bathybius” ei ole orgaaninen substanssi ja vaikka ihmislasten joukosta ainoastaan Lootin vaimo (ja hänkin vasta epämiellyttävän suolapatsaaksi muuttumisensa jälkeen) olisi voinut vaatia esi-isäkseen hyppysellisen suolaa, jota on – tämä ei vähimmässäkään määrin huolestuta Haeckeliä. Hän jatkaa vakuuttamistaan, yhtä rauhallisesti kuin aina, että vain tuon meidän ”isä Bathybiuksen” aikoja sitten hävinneiden atomien haamun omituinen laatu ja liike – siirtyneinä mittaamattomien aikakausien kautta jokaisen suurmiehen solukudoksiin harmaassa aivoaineksessa – saivat Sofokleen ja Aiskhyloksen sekä myös Shakespearen kirjoittamaan murhenäytelmänsä, Newtonin Principiansa, Humboldtin Cosmoksensa jne. Ne ovat myös kannustaneet Haeckeliä keksimään 7,5 senttimetrin pituisia kreikkalais-latinalaisia nimityksiä, jotka ovat merkitsevinään paljon, mutta eivät merkitse – mitään.

Tietysti olemme aivan varmoja siitä, että todellinen, rehellinen kehitysopin kannattaja on samaa mieltä kanssamme ja että hän on ensimmäisenä sanomassa, etteivät ainoastaan geologiset tiedot ole epätäydellisiä, vaan myös tähän asti löydettyjen fossiilien sarjassa on suunnattomia aukkoja, joita ei voida koskaan täyttää. Lisäksi hän vakuuttaa meille, että ”kukaan kehitysopin kannattaja ei oleta ihmisen polveutuvan mistään nykyisin olemassa olevasta tai edes sukupuuttoon kuolleesta apinasta”, vaan että ihminen ja apinat saivat luultavasti alkunsa aikakausia sitten jostakin yhteisestä esi-isästä. Kuitenkin hän, kuten de Quatrefages osoittaa, vetoaa epäilemättä näihin moniin puuttuviin todisteisiin osoituksena siitä, että hänen (kehitysopin kannattajan) väitteensä ovat oikeat, sanoen, että ”kaikki elävät muodot eivät ole säilyneet fossiilisessa sarjassa, sillä säilymismahdollisuudet ovat olleet vähäiset ja harvinaiset… [jopa primitiivinen ihminen] hautasi tai poltti kuolleensa”. Juuri näin mekin väitämme. On aivan yhtä mahdollista, että tulevaisuudessa tullaan meidän eduksemme löytämään 9-metrisen atlantislaisen jättiläisen luuranko, samoin kuin ”puuttuvan renkaan” apinan kaltaisen fossiilin, mutta edellinen on todennäköisempi.

 

[e675]

III

 

IHMISEN JA IHMISAPINAN FOSSIILIJÄÄNNÖKSET

 

A.

 

NIIDEN SUKULAISUUTTA KOSKEVIA GEOLOGISIA TOSIASIOITA

 

Tieteellisen tutkimuksen tiedot ”alkuihmisestä” ja apinasta eivät tue teoriaa, jonka mukaan edellinen polveutuu jälkimmäisestä. ”Mistä meidän on sitten etsittävä alkuihmistä?” – kysyy Huxley etsittyään häntä turhaan vanhimpien kvartäärikerrostumien syvyyksistä. ”Oliko vanhin homo sapiens plioseeninen tai mioseeninen tai vielä vanhempi? Ehkä vielä vanhemmissa kerrostumissa ovat jonkin enemmän ihmisenmuotoisen apinan tai enemmän apinamaisen ihmisen fossiiliset luut kuin tähän asti tuntemamme odottamassa jonkin vielä syntymättömän paleontologin tutkimuksia? Aika on sen osoittava.”[195]

Varmasti on – ja samalla se on vahvistava okkultistien antropologian. Boyd Dawkins innostuneena puolustamaan Darwinin teosta The Descent of Man luulee melkein löytäneensä ”puuttuvan renkaan” – teoriassa. Oli enemmän teologien kuin geologien syy, että aina vuoteen 1860 asti ihmistä pidettiin jäänteenä, joka ei ole sen vanhempi kuin oikeaoppiset 6000 Aadamin vuotta. Kuitenkin karman tahdosta ranskalainen abbé Bourgeois sai antaa tälle pintapuoliselle teorialle vielä pahemman iskun kuin se oli saanut Boucher de Perthes’n löydöistä. Jokainen tietää, että Bourgeois keksi ja toi esiin päteviä todisteita siitä, että ihminen oli ollut olemassa jo mioseenikaudella. Sillä mioseenikerrostumista oli kaivettu esiin piikiviesineitä, jotka olivat selvästi ihmisen tekemiä. Teoksen Modern Science and Modern Thought tekijän sanoin:

 

Niiden on täytynyt olla joko ihmisen hakkaamia tai, kuten Boyd Dawkins olettaa, dryopithecuksen tai jonkin muun ihmisenmuotoisen apinan, jolla oli kelpo annos enemmän älyä kuin gorillalla tai simpanssilla kyetäkseen valmistamaan työkaluja. Mutta siinä tapauksessa ongelma olisi ratkaistu ja puuttuva rengas löydetty, sillä sellainen apina olisi hyvin voinut olla paleoliittisen ihmisen esi-isä.[196]

 

Tai – eoseenisen ihmisen jälkeläinen, mikä antaa teorialle uuden käänteen. On kuitenkin löydettävä dryopithecus, jolla on sellaiset hienot älynlahjat. Toisaalta, kun neoliittisen ja myös paleoliittisen ihmisen olemassaolo on nyt ehdoton tosiasia ja kun sama tekijä oikein huomauttaa: ”Jos 100 miljoonaa vuotta on kulunut [e676] siitä, kun maa tuli kyllin kiinteäksi synnyttääkseen kasvi- ja eläinelämää, silloin tertiäärikausi on voinut hyvin kestää 5 miljoonaa vuotta; tai 10 miljoonaa vuotta, jos elämää ylläpitävät olosuhteet ovat kestäneet, kuten Lyell olettaa, vähintään 200 miljoonaa vuotta”[197] – niin miksi ei voitaisi koetella toista teoriaa? Olettakaamme, että ihminen oli olemassa jo mesotsooisen ajan lopussa – ja edellyttäkäämme argumenti causa, että (paljon myöhemmät) korkeammat apinat olivat myös silloin olemassa! Täten ihmisellä ja nykyisillä apinoilla olisi ollut riittävästi aikaa haarautua tuosta myyttisestä ”ihmisenmuotoisemmasta apinasta” ja jopa viimeksi mainitulla degeneroitua sellaisiksi, joiden huomataan nyt matkivan ihmistä käyttämällä ”puun oksia nuijina ja särkemällä kookospähkinöitä vasaralla ja kivillä”.[198] Intiassa jotkut villit vuoristoheimot rakentavat asuntonsa puihin, kuten gorillat rakentavat pesänsä. Kysymys, kumpi noista kahdesta, eläin vai ihminen on alkanut matkia toista, voi tuskin saada muuta kuin yhden vastauksen, vaikka Boyd Dawkinsin teoria hyväksyttäisiinkin. Kuitenkin myönnetään yleisesti, että tämä olettamus on mielikuvituksellinen. On näet todistettu, että kun plioseeni- ja mioseenikausina oli todellisia apinoita ja paviaaneja ja kun ihminen oli kieltämättä samanaikaisesti olemassa edellisenä aikana – vaikka oikeaoppinen antropologia, kuten huomaamme, vastoin selviä tosiasioita epäröi yhä sijoittaa hänet dryopithecuksen kaudelle, joka apinasuku ”on joidenkin anatomien mielestä ollut joissakin suhteissa simpanssin tai gorillan yläpuolella”[199] – niin kuitenkaan eoseenikaudelta ei ole löytynyt muita kädellisiä fossiileja eikä muita ihmisapinasukuja kuin muutamia sukupuuttoon kuolleita lemurialaisia muotoja. On myös viitattu siihen, että dryopithecus olisi voinut olla ”puuttuva rengas”, vaikka tuon olennon aivot eivät enempää kuin nykyisen gorillankaan aivot tue tätä käsitystä. (Ks. myös Gaydryn teorioita.)

Nyt tahtoisimme kysyä, kuka tiedemiehistä on valmis todistamaan, että ihminen ei ollut olemassa tertiäärikauden alussa? Mikä esti hänen olemassaolonsa? Tuskin kolmekymmentä vuotta sitten kiellettiin suuttumusta tuntien, että hän olisi ollut olemassa kauemmin kuin 6000 tai 7000 vuotta sitten. Nyt häneltä evätään pääsy eoseeniaikaan. Tulevalla vuosisadalla nousee ehkä esiin jo kysymys, oliko ihminen samanaikainen kuin ”lentävät lohikäärmeet”, lentoliskot, joutsenlisko ja iguanodon jne. Kuunnelkaamme kuitenkin tieteen kaikua.

 

[e677] Missä hyvänsä ihmisenmuotoiset apinat elivät, on selvää, olipa kysymyksessä anatominen rakenne tai ilmasto tai ympäristö, siellä on voinut myös elää ihminen tai jokin olento, joka oli hänen esi-isänsä. Anatomisesti puhuen apinat ovat yhtä erikoisia muunnoksia nisäkkäistä kuin ihminen, jota ne muistuttavat luu luulta ja lihas lihakselta. Fyysinen eläinihminen on vain esimerkki nelikätisestä tyypistä, joka on erikoistunut pystysuoran asentonsa ja suurempien aivojensa suhteen.[200]… Jos hän saattoi elää yli jääkauden epäsuotuisten olosuhteiden ja äärimmäisten vaihteluiden, kuten tiedämme hänen eläneen, ei ole mitään syytä, miksi hän ei olisi voinut elää mioseenikauden puolitrooppisessa ilmastossa, jolloin leuto ilmanala ulottui aina Grönlantiin ja Huippuvuorille asti….[201]

 

Kun useimmat tiedemiehet horjumattomina uskossaan, että ihminen polveutuu ”sukupuuttoon kuolleesta ihmisenmuotoisesta nisäkkäästä”, eivät tahdo edes hyväksyä minkään toisen teorian pelkkää todennäköisyyttä kuin sen, että ihmisellä ja dryopithecuksella on yhteinen esi-isä, on virkistävää tavata tieteellisesti arvokkaassa teoksessa tällainen valmius kompromissiin. Tämä on todellakin niin laajakantoista kuin nykyisissä olosuhteissa on mahdollista, ts. ilman välitöntä vaaraa joutua ”tieteenimartelun” vuorovesiaallon kaatamaksi. Arvellen, että ”ei ole niin vaikea selittää älyn ja moraalin kehitystä evoluution avulla, kuin on selittää fyysisen ruumiinrakenteen eroavuutta[202] ihmisen ja korkeimman eläimen välillä”, sama tekijä sanoo:

 

Mutta ei ole niin helppo huomata, miten tällainen eroavuus fyysisessä rakenteessa on voinut syntyä ja miten on voinut ilmetä olento, jolla oli sellaiset aivot ja kätevyys ja sellaiset kehittämättömät kyvyt lähes rajattomaan edistykseen. Vaikeus on tämä: ruumiinrakenteen eroavuus alimman nykyisin elävän ihmisrodun ja korkeimman nykyisin elävän apinalajin välillä on liian suuri, jotta se mahdollistaisi toisen polveutumisen toisesta. Neekeri eräissä suhteissa lähenee hiukan apinatyyppiä. Hänen kallonsa on kapeampi, hänen aivonsa tilavuudeltaan pienemmät, hänen lihaksensa enemmän esillä, hänen käsivartensa pitemmät kuin [e678] tavallisella eurooppalaisella. Hän on kuitenkin olemukseltaan ihminen, ja iso kuilu erottaa hänet simpanssista tai gorillasta. Myös idiootti tai kretiini, jonka aivojen koko ja äly eivät ole suuremmat kuin simpanssilla, on kehityksessään estynyt ihminen, ei apina.

Jos siis darwinilainen teoria pitää paikkansa ihmisen ja apinan suhteen, meidän on mentävä taaksepäin johonkin yhteiseen esi-isään, josta molemmat ovat voineet saada alkunsa… Mutta jotta tämä voitaisiin vahvistaa tosiasiaksi eikä pitää sitä pelkkänä teoriana, meidän on löydettävä tuo alkutyyppi tai ainakin joitakin sitä lähellä olevia välimuotoja… eli toisin sanoen… puuttuva rengas! Nyt on kuitenkin myönnettävä, että tähän asti ei ole tavattu mitään sellaisia puuttuvia renkaita, sillä vanhimmatkaan tunnetut ihmisen kallot ja luurangot, jotka ovat peräisin jääkaudelta ja ovat luultavasti vähintään 100 000 vuotta vanhoja, eivät ilmaise mitään erikoisen ratkaisevaa lähentymistä tuollaista esi-inhimillistä tyyppiä kohti. Päinvastoin eräs vanhimmista tyypeistä, Cro-Magnonin hautaluolan ihmistyyppi,[203] kuului komeaan, kookkaaseen rotuun, jolla oli suuret aivot ja joka yleensä oli monien nykyisin olemassa olevien ihmisrotujen yläpuolella. Vastaus on tietysti, että aika on riittämätön, ja jos ihmisellä ja apinalla oli yhteinen esi-isä, joka korkealle kehittyneenä ihmisenmuotoisena apinana varmasti ja ihmisenä luultavasti, oli jo olemassa mioseenikaudella, sellaista esi-isää on etsittävä vielä kauempaa menneisyydestä, sellaisen välimatkan päästä, johon verrattuna koko kvartäärikausi vaipuu merkityksettömyyteen… Tämä saa meidät epäilemään, ennen kuin myönnämme, että ihminen… ainoastaan on poikkeus… Sitä on vaikeampi uskoa, koska apinasukuun, jota ihminen [?] niin läheisesti muistuttaa… kuuluu lukuisia haaroja, jotka muuttuvat vähitellen toinen toisekseen, mutta joista äärimmäiset lajit eroavat enemmän toisistaan, kuin ihminen eroaa korkeimmasta apinaryhmästä. Jos erityinen luominen on tarpeen ihmistä varten, eikö silloin ole täytynyt olla erityisiä luomisia simpanssia, gorillaa, orankia ja vähintään 100 eri apinalajia varten, joilla kaikilla on samoja piirteitä?[204]

 

”Erityinen luominen” oli ihmistä varten ja ”erityinen luominen” apinaa, hänen jälkeläistään, varten, mutta vain toisella tapaa kuin tiede on koskaan kuvitellut. Albert Gaudry ja muut tuovat esiin tärkeitä syitä, miksi ihmistä ei voida pitää jonkin apinaheimon korkeimpana huippuna. Kun otetaan huomioon, ettei yksin ”alkuvilli” (?) ollut todellisuutta mioseenikaudella, vaan että myös, kuten Mortillet osoittaa, hänen jälkeensä jättämät piikivijäänteet oli pirstottu tulen avulla tuona kaukaisena aikana; kun kuulemme, että ihmisenmuotoisista apinoista ainoastaan dryopithecus esiintyy noissa kerrostumissa, niin mikä on luonnollinen johtopäätös? Se, että darwinilaiset ovat pahassa pulassa. Kovin ihmisen kaltainen gibboni on yhä samalla alhaisella kehitysasteella kuin ollessaan ihmisen aikalainen jääkauden lopulla. Se ei ole olennaisesti muuttunut plioseenikaudesta. Dryopithecuksen ja nykyisten ihmisenmuotoisten apinoiden – gibbonin, gorillan jne. – välillähän ei ole suurta eroa. Jos siis darwinilainen teoria on täysin riittävä, miten meidän on sitten ”selitettävä” tämän apinan kehittyminen [e679] ihmiseksi mioseenikauden ensimmäisellä puoliskolla? Aika on aivan liian lyhyt sellaista teoreettista muutosta varten. Se äärimmäinen hitaus, millä lajien muuttuminen tapahtuu, tekee asian käsittämättömäksi – varsinkin luonnonvalinnan perusteella. Suunnaton mentaalinen ja rakenteellinen kuilu tuleen ja sen sytyttämiseen perehtyneen ihmisen ja karkean antropoidisen eläimen välillä on liian suuri, jotta se edes ajatuksena voitaisiin silloittaa niin rajoitetun aikakauden sisällä.

Vaikka kehitysopin kannattajat ehkä mieluummin siirtäisivät tämän prosessin taaksepäin eoseenikauteen asti ja vaikka he jäljittäisivät sekä ihmisen että dryopithecuksen tuollaiseen yhteiseen esi-isään, niin on sittenkin jäljellä se epämiellyttävä huomio, että eoseenikerrostumissa ei näy merkkiäkään antropoidisista fossiileista eikä Haeckelin tarunomaisesta Pithecanthropuksesta. Eiköhän ulospääsy tästä umpikujasta löydy vetoamalla ”tuntemattomaan” ja viittaamalla Darwinin tavoin ”geologisen tiedon epätäydellisyyteen”? Olkoon niin, mutta sama vetoamisoikeus on yhtäläisesti myönnettävä okkultisteille, sen sijaan että se olisi vain pulaan joutuneen materialismin yksinoikeus. Me sanomme, että fyysinen ihminen oli jo olemassa, ennen kuin liitukallioiden ensimmäinen pohja alkoi kerrostua. Loistavin sivistys, mitä milloinkaan on maailmassa nähty, kukoisti tertiäärikauden alussa, jolloin haeckeliläisen ihmisapinan kuvitellaan harhailleen aarniometsissä ja jolloin Grant Allenin luuloteltu esi-isä heilautteli itseään oksalta oksalle karvaisten vaimojensa, kolmannen Rodun Aadamin degeneroituneiden Lilitien kanssa. Kuitenkaan neljännen Rodun sivistyksen loistavampana aikana ei ollut mitään ihmisenmuotoisia apinoita, mutta karma on salaperäinen laki eikä katso henkilöön. Atlantislaisten jättiläisten synnissä ja häpeässä siittämät hirviöt, eläimellisten isiensä ja tästä syystä nykyisen ihmisen (Huxleyn) ”irvikuvat”, johtavat nyt harhaan ja sekoittavat tyystin eurooppalaisen tieteen spekulatiiviset antropologit.

Missä ensimmäiset ihmiset elivät? Joidenkin darwinistien mukaan Länsi-Afrikassa, toisten mukaan Etelä-Afrikassa, jotkut taas uskovat, että apinamaisista esi-isistä syntyi itsenäisesti ihmisheimoja Aasiassa ja Amerikassa (Vogt). Haeckel kuitenkin lähestyy vaivattomasti tehtävää. Lähtökohtana ”puoliapi-nansa”, ”yhteinen esi-isä kaikille muille kapeanenäisille apinoille ihminen mukaan luettuna” – ”rengas”, josta kuitenkin on uudempien anatomisten löytöjen johdosta luovuttu lopullisesti! – hän yrittää löytää kodin alkuperäiselle Pithecanthropus alalukselle.

 

Kaiken todennäköisyyden mukaan se [eläimen muutos ihmiseksi] tapahtui Etelä-Aasiassa, jossa tavataan yhä useampia todisteita siitä, että siellä oli eri ihmisrotujen koti. Luultavasti Etelä-Aasia ei ollut ihmissuvun ensimmäinen kehto, vaan LEMURIA, Aasiasta etelään oleva manner, joka upposi myöhemmin Intian valtamereen.[205] Ihmisenmuotoisten apinoiden kehityskausi ihmisiksi oli luultavasti tertiäärikauden viimeinen vaihe, plioseenikausi, ja ehkä sen edeltäjä, mioseenikausi.[206]

 

[e680] Näistä pohdiskeluista ainoa, jolla on jotakin arvoa on se, joka koskee Lemuriaa – joka oli ihmiskunnan kehto – sen fyysisen, sukupuolisen olennon, joka pitkien aikakausien kuluessa oli aineellistunut eteerisestä hermafrodiitista. Mutta jos on todistettu, että Pääsiäissaari on todella Lemurian jäännös, meidän on uskottava, että Haeckelin mukaan ”mykkä apinaihminen”, joka äsken vielä oli raaka nisäkäshirviö, on pystyttänyt nuo jättimäiset kuvapatsaat, joista kaksi on nyt British Museumissa. Arvostelijat erehtyvät sanoessaan Haeckelin oppeja ”inhottaviksi, kumouksellisiksi, moraalittomiksi” – vaikka materialismi on johdonmukainen tulos apinaesi-isämyytistä – sillä ne ovat vain liian mielettömiä vaatiakseen kumoamista.

 

 

B.

 

LÄNSIMAINEN EVOLUTIONISMI:

IHMISEN JA IHMISAPINAN VERTAILEVA ANATOMIA

EI MILLÄÄN TAVOIN VAHVISTA DARWINISMIA

 

Meille on sanottu, että samalla kun jokainen muu nykyaikaista tiedettä vastaan oleva harhaoppi voidaan jättää huomioon ottamatta, niin se että me kiellämme ihmistä koskevan darwinilaisen teorian on ”anteeksiantamaton” synti. Järkkymättöminä kuin kallio kehitysopin kannattajat pitävät kiinni väitteestään ihmisen ja apinan ruumiinrakenteen yhtäläisyydestä. He vetoavat siihen, että anatominen todiste on tässä tapauksessa aivan ylivoimainen: luu vastaa luuta ja lihas lihasta, ja jopa aivojen yhdenmukaisuus on molemmilla hyvin samanlainen.

No niin, entä sitten? Kaikki tämä tiedettiin ennen kuningas Herodeksen aikoja, ja Râmâyanan kirjoittajat, runoilijat, jotka ylistivät apinajumala Hanumanin miehuutta ja urhoollisuutta, ”jonka urotyöt olivat suuret ja viisaus vertaansa vailla”, ovat varmaan tienneet yhtä paljon hänen anatomiastaan ja aivoistaan kuin joku Haeckel tai Huxley meidän päivinämme. Kasoittain teoksia on kirjoitettu tästä yhtäläisyydestä niin muinaisuudessa kuin myöhempinä aikoina. Sen vuoksi maailmalle tai filosofialle ei ole annettu mitään uutta sellaisissa teoksissa kuin Mirvartin Man and Apes tai Fisken ja Huxleyn darwinismin puolustuspuheet. Mutta mitkä ovat nuo ratkaisevat todisteet siitä, että ihminen polveutuu apinankaltaisesta esi-isästä? Jos darwinilainen teoria ei ole oikea, meille sanotaan, jos ihminen ja apina eivät ole yhteisen esi-isän jälkeläisiä, silloin meidän on selitettävä:

1) Molempien ruumiinrakenteen samanlaisuus; se tosiasia, että korkeampi eläinmaailma – ihminen ja eläin – on fyysisesti samaa tyyppiä.

[e681] 2) Ihmisessä esiintyvät surkastuneet elimet, ts. jäljet aikaisemmista elimistä, jotka ovat nyt käytön puutteesta surkastuneet. Joillakin näistä elimistä, niin väitetään, ei ole voinut olla mitään käyttöön soveltuvaa tarkoitusta, paitsi puoliksi eläimellisillä, osittain puissa elävillä hirviöillä. Miksi sitten ihmisellä tavataan nämä ”surkastuneet” elimet (yhtä hyödyttömät kuin alkeelliset siivet ovat Australian kiiville), umpisuolen matomainen lisäke, korvalihakset,[207] ”surkastunut häntä” (jolla varustettuja lapsia syntyy yhä joskus maailmaan) jne.?

Näin kuuluu sotahuuto, ja darwinisteihin kuuluvan pienemmän väen kikatus on, mikäli mahdollista, vielä äänekkäämpi kuin itse tieteellisten kehitysopin kannattajien!

Lisäksi nuo jälkimmäiset, samalla kun he – yhdessä suuren johtajansa Huxleyn sekä sellaisten etevien eläintieteilijöiden kuin Romanesin ja muiden kanssa – puolustavat darwinilaista teoriaa, he ensimmäisinä tunnustavat lopullisen todistamisen tiellä olevat melkein voittamattomat vaikeudet. Yhtä suuret tiedemiehet kuin edellä mainitut kieltäytyvät mitä jyrkimmin omaksumasta tuota aiheetonta yhtäläisyyttä ja vastustavat äänekkäästi asiaan liittyvää aiheetonta liioittelua. Tarvitsee vain silmäillä Brocan, Gratioletin, Owenin ja Pruner-Beyn teoksia sekä de Quatrefagesin viimeistä suurta teosta Introduction à l’Étude des Races Humaines huomatakseen kehitysopin kannattajien virhepäätelmän. Voimme sanoa enemmän: ihmisen ja antropomorfisen apinan ruumiinrakenteen yhtäläisyyttä koskevat liioittelut ovat viime aikoina olleet niin räikeitä ja mielettömiä, että jopa Huxleyn on ollut pakko esittää vastalauseensa liian toiveikkaiden odotusten johdosta. Tuo suuri anatomi komensi henkilökohtaisesti ”pienemmän väen” järjestykseen selittämällä eräässä artikkelissaan, että eroavuudet ihmisen ja korkeimpien antropomorfisten apinoiden ruumiinrakenteen välillä eivät suinkaan ole mitättömät ja merkityksettömät, vaan päinvastoin erittäin suuret ja ajatuksia herättävät: ”gorillan jokaisella luulla on oma erityisleimansa, joka erottaa sen vastaavasta ihmisen luusta”. Olemassa olevien eläinten joukossa ei ole ainuttakaan välimuotoa, joka voisi täyttää aukon ihmisen ja eläimen välillä. Pitää tuota aukkoa merkityksettömänä, hän lisäsi, ”olisi yhtä väärin kuin se olisi järjetöntä”.[208]

[e682] Lopuksi ihmisen kohdalla tällaisen luonnottoman polveutumisen mielettömyys on niin ilmeinen, kun otetaan huomioon kaikki todisteet apinan kallosta verrattuna ihmisen kalloon, että jopa de Quatrefages tiedostamattaan yhtyi meidän esoteeriseen teoriaamme sanomalla, että paremminkin apinoiden voidaan väittää polveutuvan ihmisestä kuin päinvastoin. Kuten Gratiolet on osoittanut ihmisapinoiden aivo-onteloihin liittyen, joiden lajeilla tuo elin kehittyy päinvastaisella tavalla, kuin mitä tapahtuisi, jos vastaavat elimet ihmisellä todella olisivat tuloksena sanottujen elinten kehittymisestä apinoilla – ihmisen kallon ja aivojen tilavuus samoin kuin aivo-ontelot lisääntyvät ihmisen yksilöllisen kehityksen myötä. Hänen älynsä kehittyy ja kasvaa iän mukana, kun taas hänen kasvojensa luut ja leuat pienenevät ja suoristuvat sitä mukaa kuin hän henkevöityy. Apinalle sitä vastoin käy päinvastoin. Nuori ihmisapina on älykkäämpi ja hyväluontoisempi, ja iän myötä siitä tulee tyhmempi, ja kun sen kallo vetäytyy taaksepäin ja näyttää pienenevän sen kasvun myötä ja naamaluut ja leuat kehittyvät, niin aivot lopulta ahtautuvat ja työntyvät kokonaan taakse, joten eläimellinen tyyppi ilmenee päivä päivältä yhä selvemmin. Ajatustoiminnan elin – aivot – surkastuu ja heikkenee ja sen valloittaa ja korvaa kokonaan villieläimen elin – leukalaite.

Kuten tuossa ranskalaisessa teoksessa niin älykkäästi huomautetaan, gorilla voisi täydellä syyllä kääntyä kehitysopin kannattajan puoleen ja vaatia häneltä periytymisoikeuttaan. Se voisi sanoa hänelle: ”Me ihmisapinat loittonemme taantuvasti ihmistyypistä, ja sen vuoksi meidän kehityksemme ilmaisee muutosta ihmisen kaltaisesta eläimen kaltaiseksi elimistön rakenteeksi. Mutta miten te ihmiset voisitte polveutua meistä – miten te voitte olla jatkoa meidän suvustamme? Sillä jotta tämä olisi mahdollista, teidän organisminne tulisi erota vielä enemmän kuin meidän eroaa ihmisen ruumiinrakenteesta, sen tulisi lähetä vielä enemmän eläimen rakennetta kuin meidän lähenee. Sellaisessa tapauksessa oikeus vaatii, että te luovutatte meille paikkanne luonnossa. Te olette meitä alempia, jos kerran pidätte kiinni siitä, että polveudutte meidän suvustamme. Sillä meidän elimistöllinen rakenteemme ja sen kehittyminen ovat sellaiset, että me emme pysty synnyttämään korkeamman rakenteen muotoja kuin omamme.”

Tässä okkulttiset tieteet ovat täysin samaa mieltä de Quatrefagesin kanssa. [e683] Varsinaisen kehitystyyppinsä perusteella ihminen ei voi polveutua apinasta eikä kummallekin yhteisestä esi-isästä, vaan osoittaa olevansa lähtöisin itseään paljon korkeammasta tyypistä. Ja tämä tyyppi on ”taivaallinen ihminen” – dhyâni-chohanit eli ns. pitrit, kuten on esitetty tämän teoksemme I kirjassa. Toisaalta ihmisapinat, orangutangi, gorilla ja simpanssi, voivat polveutua – ja okkulttisten oppien mukaan todella polveutuvat – eläimellistyneestä neljännestä inhimillisestä kantarodusta ollen ihmisen ja sukupuuttoon kuolleen nisäkäslajin jälkeläisiä, lajin, jonka kaukaiset esi-isät olivat itse lemurialaisen eläimellisyyden tuote ja joka eli mioseenikaudella. Tämän puoli-inhimillisen hirviön esi-isät kuvataan säkeistöissä syntyneiksi ”älyttömien” rotujen tekemän synnin seurauksena kolmannen Rodun keskivaiheilla.

Kun muistaa, että kaikki nykyisin maapalloa kansoittavat muodot ovat muunnoksia niistä perustyypeistä, jotka alun perin ovat lähtöisin kolmannen ja neljännen kierroksen IHMISESTÄ, niin huomaa, että kehitysopin todiste, joka koskee kaikille selkärankaisille luonteenomaista ”ruumiinrakenteen yhtenäisyyttä”, menettää kärkensä. Mainittuja perustyyppejä oli vähän verrattuna siihen organismien moninaisuuteen, jonka ne lopulta aiheuttivat, mutta tyypin yleinen yhtenäisyys on kuitenkin säilynyt kautta aikojen. Luonnon talous ei oikeuta otaksumaan, että samalla planeetalla esiintyisi yhtä aikaa täysin vastakkaisia ”perusmuotoja”. Kun nyt joka tapauksessa on ilmaistu yleinen suunta, jota okkulttinen selitys noudattaa, yksityiskohdat voitaneen jättää intuitiivisen lukijan harkittaviksi.

Samoin on sen tärkeän kysymyksen laita, joka koskee anatomien ihmisen elimistössä keksimiä ”surkastuneita” elimiä. Epäilemättä tällainen todiste, jota Darwin ja Haeckel käyttivät eurooppalaisia vastustajiaan kohtaan, osoittautui erittäin tehokkaaksi. Ne antropologit, jotka rohkenivat vastustaa ihmisen polveutumista eläimellisistä esi-isistä, joutuivat pahaan pulaan, kun oli selitettävä kidusaukkojen esiintyminen, ”häntäongelma” jne. Tässä okkultismi tarpeellisine tietoineen tulee jälleen meidän avuksemme.

Kuten aiemmin on sanottu, inhimillinen tyyppi on kaikkien mahdollisten orgaanisten muotojen varasto ja keskus, josta ne saavat alkunsa. Tässä meillä on edellytys ”evoluutioon” eli ”kehittymiseen” – siinä merkityksessä, mistä ei voida sanoa sen kuuluvan luonnonvalintaa koskevaan mekaaniseen teoriaan. Arvostellessaan Darwinin tekemiä johtopäätöksiä ”surkastuneista elimistä” eräs etevä kirjoittaja huomauttaa:

 

Eikö se käsitys, jonka mukaan ihminen luotiin varustettuna näillä rakenteeseensa kuuluvilla surkastumilla, joista sitten tuli hyödyllisiä lisäkkeitä alemmille eläimille, joiksi ihminen degeneroitui, ole hypoteettisena yhtä todennäköinen, kuin on olettamus, että nämä elimet olivat täysin kehittyneet niillä alemmilla eläimillä, joista ihminen kehittyi?[209]

 

[e684] Jos nuo sanat ”joiksi ihminen degeneroitui” luetaan ”joiden prototyypit ihminen vuodatti astraalisten kehityskausiensa kuluessa”, niin meillä on tässä eräs puoli esoteerisesta ratkaisusta. Mutta nyt on muotoiltava laajempi yleistys.

Mitä tulee nykyisen neljännen kierroksemme maiseen aikakauteen, niin ainoastaan sen nisäkäseläimet ovat johdettavissa ihmisen vuodattamista prototyypeistä. Sammakkoeläimet, linnut, matelijat, kalat jne. ovat kolmannen kierroksen tuloksia, astraalisia fossiilimuotoja, jotka ovat varastoituneet maapallon auriseen verhoon ja projisoituneet fyysiseen ulkokohtaisuuteen ensimmäisten laurentisten kerrostumien jälkeen. ”Evoluutio” on tekemisissä niiden perättäisten muutosten kanssa, jotka paleontologian mukaan tapahtuivat alemmassa eläin- ja kasvimaailmassa geologisen aikakauden kuluessa. Se ei koskettele eikä asioiden laatuun nähden voi kosketella niitä esifyysisiä tyyppejä, jotka olivat tulevan erilaistumisen perustana. Mutta se voi kyllä merkitä kirjoihin ne yleiset lait, jotka määräävät fyysisten organismien kehityksen, ja se on myös jossain määrin osoittanut kykenevänsä suorittamaan tuon tehtävänsä.

Palaamme nyt tutkimuksemme varsinaiseen aiheeseen. Ensimmäiset nisäkkäät, joiden vanhimpia jälkiä on tavattu sekundaarikauden triaskerrostumissa esiintyvissä pussieläimissä, olivat kehittyneet puhtaasti astraalisista esi-isistä yhtä aikaa toisen Rodun kanssa. Ne ovat siis ihmistä myöhempiä ja sen vuoksi on helppo selittää niiden ja ihmisen sikiövaiheiden yleinen yhtäläisyys – ihmisen itsessään käsittäessä sekä kehityksessään kootessa sen ryhmän pääpiirteet, jonka se on aiheuttanut. Tämä selitys ratkaisee osan darwinilaisesta julistuksesta.

 

Mutta miten selittää ihmissikiöllä esiintyvät kidusaukot, kehitysvaihe, joka kuuluu kalan kiduksille;[210] tai se sykkivä suoni, joka vastaa alemmilla kaloilla sydäntä ja joka muodostaa sikiön sydämen; tai koko se yhdenmukaisuus, jota ihmisen munasolun jakautuminen, alkiolevyn muodostuminen ja ”gastrula”-vaiheen esiintyminen osoittavat rinnan alempien selkärankaisten elämän ja myös sienien vastaavien vaiheiden kanssa; tai ne alemman eläinelämän erilaiset tyypit, joita tulevan lapsen muoto antaa aavistaa kasvuaikansa kuluessa?… Mistä johtuu, että määrätyt vaiheet niiden kalojen elämässä, joiden esi-isät uivat siluurikauden merissä [pitkiä aikakausia ennen ensimmäisen kantarodun ajanjaksoa], samoin kuin määrätyt vaiheet myöhempien sammakkoeläinten ja matelijoiden elämässä kuvastavat ihmissikiön kehityksen ”suppeana historiana”?[211]

 

[e685] Tämä näennäinen ristiriita saa selityksensä siten, että kolmannen kierroksen maiset eläinmuodot olivat saaneet alkunsa kolmannen kierroksen ihmisen aikaansaamista tyypeistä samalla tavoin kuin uusi lisäys meidän planeettamme eläimistöön – nisäkkäiden luokka – on neljännen kierroksen ihmiskunnan tuote toisessa kantarodussa. Ihmissikiön kehityskulku esittää lyhyesti yleiset ei ainoastaan neljännen vaan myös kolmannen kierroksen maisen elämän perusmuodot. Koko tyyppiasteikko kerrataan lyhyesti. Okkultistit eivät siis joudu neuvottomiksi, kun on selitettävä, miksi lapsi syntyy joskus hännällisenä tai miksi ihmissikiön häntä on määrättynä ajankohtana kaksi kertaa niin pitkä kuin muodostumaisillaan olevat jalat. Mahdollisuus kehittää jokainen eläimelliselle elämälle hyödyllinen elin on olemassa ihmisessä – makrokosmoksen mikrokosmoksessa – eikä epätavallisista olosuhteista voi niinkään harvoin aiheutua eriskummallisia ilmiöitä, joita darwinistit pitävät ”palautumisena aikaisempiin tyyppeihin”.[212] Palautumista kylläkin, mutta tuskin meidän nykyisten empiristien tarkoittamassa mielessä!

 

 

C.

 

DARWINISMI JA IHMISEN IKÄ:

IHMISAPINAT JA HEIDÄN ESI-ISÄNSÄ

 

Useampi kuin yksi huomattava nykyajan geologi ja tiedemies on ilmoittanut yleisölle, että ”kaikki geologisten aikakausien pituuden arvioiminen ei ole ainoastaan puutteellista vaan myös mahdotonta. Sillä me emme tiedä syitä, vaikka niitä on täytynyt olla, jotka joko jouduttivat tai hidastuttivat sedimenttikerrostumien muodostumista”.[213] Ja nyt kun eräs toinen tiedemies, yhtä tunnettu (Croll), on laskenut, että tertiäärikausi alkoi joko viisitoista tai kaksi ja puoli miljoonaa vuotta sitten – edellinen luku on esoteerisen opin mukaan oikeampi kuin jälkimmäinen – niin ainakaan tässä tapauksessa ei näytä vallitsevan mitään erittäin suurta erimielisyyttä. Eksakti tiede, joka kieltäytyy pitämästä ihmistä ”erikoisluomuksena” (määrätyssä suhteessa salaiset tieteet tekevät samoin), voi hyvin jättää huomioon ottamatta ensimmäiset kolme tai oikeammin kaksi ja puoli Rotua – henkisen, puoleksi astraalisen ja [e686] puoleksi inhimillisen – jotka meidän oppiemme mukaan esiintyivät maan päällä. Mutta se voi tuskin tehdä samoin, kun on kyse kolmannen jälkimmäisestä puolesta, neljännestä ja viidennestä Rodusta, koska ne jo jakavat ihmiskunnan paleoliittiseen ja neoliittiseen ihmiseen.[214] Ranskalaiset geologit asettavat ihmisen mioseenikauden keskivaiheille (Gabriel de Mortillet) ja jotkut toiset sekundaarikauteen, kuten de Quatrefages ehdottaa. Englantilaiset oppineet sen sijaan eivät yleensä oleta lajeilleen niin pitkää ikää. Mutta jonakin päivänä he varmaan ajattelevat toisin. Sillä, kuten Sir Charles Lyell sanoo:

 

Jos otamme huomioon, miten kaikissa sekä meri- että sisämaan vesien kerrostumissa ei ole lainkaan tai harvoin esiintyy ihmisen luita ja taideteoksia, jopa niissä, jotka ovat muodostuneet miljoonien ihmisolentojen asumien maiden välittömässä läheisyydessä, niin meitä ei hämmästytä inhimillisten muistomerkkien yleinen puute jääkautisissa muodostumissa, joko uudemmissa, pleistoseenisissa tai vanhemmissa. Jos muutamat vaeltajat kulkisivat jäätikköjen peittämien maiden kautta ja matkaisivat jäävuorten täyttämien merten yli ja jos jotkut heistä jättäisivät luunsa tai aseensa moreeniin tai ajojäille, niin vuosituhansien kuluttua geologien mahdollisuudet löytää niistä jälkiä olisivat äärettömän pienet.[215]

 

Tiedemiehet välttävät varmojen väitteiden esittämistä ihmisen iästä, mihin he tuskin kykenisivätkään, ja jättävät siten valtavasti tilaa rohkeille pohdiskeluille. Kuitenkin, samalla kun useimmat antropologit ulottavat ihmisen olemassaolon ainoastaan jääkauden jälkeisten kerrostumien aikaan eli kvartäärikauteen, ne heistä, jotka kehitysopin kannattajina johtavat ihmisen yhteiseen alkuperään apinan kanssa, eivät osoita suurtakaan yksimielisyyttä pohdiskeluissaan. Darwinilainen hypoteesi vaatii itse asiassa paljon pitemmän iän ihmiselle, kuin pintapuoliset ajattelijat edes hämärästi aavistavat. Tämän ovat todistaneet suurimmat auktoriteetit tässä asiassa – esim. Huxley. Sen vuoksi ne, jotka omaksuvat darwinilaisen evoluution, itsepäisesti vaativat ipso facto [e687] ihmiselle niin pitkää ikää, että se ei ole paljonkaan lyhyempi kuin okkultistien arvio.[216] Encyclopaedia Britannican esittämät vaatimattomat vuosituhannet ja ne 100 000 vuotta, joihin antropologia yleensä rajoittaa ihmisen iän, näyttävät aivan mitättömiltä verrattuina niihin lukuihin, jotka sisältyvät Huxleyn rohkeisiin pohdiskeluihin. Edellinen tekee todella ihmisten alkuperäisestä rodusta apinamaisia luola-asukkaita. Suuri englantilainen biologi halutessaan todistaa ihmisen apinankaltaisen alkuperän pitää lujasti kiinni siitä, että alkuapinan muuttumisen inhimilliseksi olennoksi on täytynyt tapahtua miljoonia vuosia sitten. Sillä tutkiessaan Neanderthalin kallon harvinaisen tilavaa aivokoppaa Huxleyn on yhä pakko – huolimatta väitteistään, että siinä on ”apinamaiset luuseinät”, ja huolimatta myös Grant Allenin vakuutteluista, että tuossa kallossa ”on suuret otsakyhmyt, jotka hämmästyttävästi [?] muistuttavat niitä, jotka antavat gorillalle sen erityisen hurjan ulkomuodon”[217] – myöntää, että mainitun kallon suhteen hänen teoriansa tulee vielä kerran kumotuksi siitä syystä, että ”mukana olevilla raajojen luilla on täysin inhimilliset suhteet ja että Engisin kallon muoto on hyvin kehittynyt”. Kaiken tämän seurauksena meidän annetaan tietää, että nämä pääkallot ”ilmaisevat selvästi, että niiden, jotka kannattavat jossakin muodossa oppia etenevästä kehityksestä, ei tule enää etsiä ensimmäisiä jälkiä siitä alkurungosta, josta ihminen on lähtenyt uusimmalla tertiäärikaudella; vaan että niitä voidaan pikemminkin tavata ajankohtana, joka on kauempana ELEPHAS PRIMIGENIUKSEN ajasta, kuin tämä on meistä” (Huxley).[218]

[e688] Ihmisen valtavan pitkä ikä on siis tieteellinen välttämättömyys darwinilaiselle evoluutiolle, koska vanhin paleoliittinen ihminen ei näytä tuntuvasti poikkeavan nykyisestä jälkeläisestään. Vasta viime aikoina on nykyinen tiede alkanut vuosi vuodelta laajentaa kuilua, joka erottaa nyt sen vanhasta tieteestä, esim. Pliniuksen ja Hippokrateen tieteestä, joista kukaan ei olisi pilkannut ikivanhoja oppeja ihmisrotujen ja erilaisten eläinten kehityksestä, niin kuin tämän päivän tiedemies – geologi tai antropologi – varmasti tekee.

Pitäen kiinni väitteestämme, että nisäkästyyppi oli ihmisen jälkeen syntynyt neljännen kierroksen tuote, koetamme seuraavassa kuviossa – siten kuin kirjoittaja on ymmärtänyt opetuksen – tehdä selväksi kehityksen kulun:

 

 

 

	Alkuperäinen astraalinen ihminen
Toinen astraalinen Rotu Kolmas Rotu, puoliastraalinen Astraaliset nisäkkäät prototyypit Sukupuoliin jakautuminen   Alemmat (fyysiset) nisäkkäät Alemmat apinat		3. Rodun ihminen 4. Rodun ihminen, fyysinen 5. Rodun ihminen

 

 

 

Luonnonvastainen sukupuoliyhdyntä oli aina hedelmällinen, koska silloiset nisäkästyypit eivät olleet kyllin kaukana kantatyypistään[219] – astraalisesta [e689] alkuihmisestä – kehittääkseen tarpeellista estettä. Lääketieteellä on tietoa sellaisista hirviöistä, joita on jopa meidän päivinämme syntynyt ihmis- ja eläinvanhemmista. Sellaisessa mahdollisuudessa on siis kysymys asteesta, ei tosiasiasta. Siten okkultismi ratkaisee erään oudoimmista antropologien huomiota kiinnittäneistä ongelmista.

Inhimillisen ajattelun heiluri heilahtelee äärimmäisyyksien välillä. Kun tiede on vihdoinkin vapautunut teologian kahleista, se on nyt omaksunut vastakkaisen erehdyksen, ja yrittäessään tulkita luontoa puhtaasti materialistisin perustein se on omaksunut tuon kaikkien aikojen liioittelevimman teorian – ihmisen polveutumisen villistä, eläimellisestä apinasta. Tuo oppi on muodossa tai toisessa niin juurtunut, että tarvitaan herkulesmaisia ponnistuksia sen lopulliseksi hylkäämiseksi. Darwinilainen antropologia on etnologin painajainen, nykyajan materialismin roteva lapsi, joka on varttunut ja saavuttanut lisää tarmoa, samalla kun teologisen legendan mahdottomuus ihmisen ”luomisesta” on tullut yhä ilmeisemmäksi. Se on menestynyt sen oudon harhakuvitelman vuoksi, että – kuten eräs arvossapidetty tiedemies sanoo – ”Kaikki hypoteesit ja teoriat ihmisen synnystä voidaan pelkistää kahteen [kehitysopilliseen ja raamatun eksoteeriseen kertomukseen]…. Mikään muu olettamus ei ole ajateltavissa…”!! Salaisten teosten antropologia on kuitenkin paras mahdollinen vastaus moiseen arvottomaan väitteeseen.

Anatominen yhtäläisyys ihmisen ja korkeamman apinan välillä, minkä darwinistit niin usein mainitsevat viittaavan johonkin aikaisempaan, molemmille yhteiseen esi-isään, tuo esiin mielenkiintoisen ongelman, jonka oikeaa ratkaisua on etsittävä ihmisapinasukujen syntyä koskevasta esoteerisesta selityksestä. Olemme esittäneet siitä niin paljon kuin oli hyödyllistä osoittamalla, että ensimmäisten älyttömien rotujen eläimellisyys johti suunnattoman suurten ihmisen kaltaisten hirviöiden – ihmis- ja eläinvanhempien jälkeläisten – syntymiseen. Kun aika kului ja yhä puoliastraaliset muodot kiinteytyivät fyysisiksi, ulkonaiset olosuhteet muuttivat noiden olentojen jälkeläisiä, kunnes tuo kooltaan kutistuva suku saavutti huippukohtansa mioseenikauden alemmissa apinoissa. Näiden kanssa myöhemmät atlantislaiset uudistivat ”älyttömien” synnin – tällä kertaa täysin vastuullisina. Heidän rikoksensa tuloksena olivat ne apilalajit, jotka me nyt tunnemme ihmisapinoina.

Voi olla hyödyllistä verrata tätä hyvin yksinkertaista teoriaa – jonka me haluamme tarjota ainoastaan hypoteesina epäilijöille – darwinilaiseen järjestelmään, joka on niin täynnä ylipääsemättömiä esteitä, että se tuskin on selviytynyt yhdestäkään niistä jonkin enemmän tai vähemmän kekseliään hypoteesin avulla, kun sen takana näyttäytyy jo kymmenen vielä pahempaa vastusta.

 

[e690]

IV

 

GEOLOGISTEN AIKAKAUSIEN PITUUS,

ROTUSYKLIT JA IHMISSUVUN IKÄ

 

Miljoonia vuosia on vaipunut Lethen virtaan jättämättä maailman tietoisuuteen ihmisen alkuperästä ja ensimmäisten rotujen historiasta muuta muistoa, kuin mitä oikeaoppisen länsimaisen ajanlaskun muutamat vuosituhannet kertovat.

Kaikki riippuu niistä todisteista, joita on löydetty inhimillisen rodun iästä. Jos tuo yhä kiistanalainen plioseenikauden tai jopa mioseenikauden ihminen oli todellinen homo primigenius, niin olkoon tieteellä oikeus (argumenti causa) perustaa nykyinen antropologiansa – mikäli se koskee ”homo sapiensin” syntyperän aikamäärää ja tapaa – darwinilaiselle teorialle.[220] Mutta jos ihmisen luurankoja tullaan joskus löytämään eoseenikauden kerrostumista, vaikka ei fossiilista apinaa, ja siten todistetaan, että ihminen on ollut olemassa aiemmin kuin antropoidi – silloin darwinistien on pakko käyttää kekseliäisyyttään toisella suunnalla. Ja uskottavalta taholta ilmoitetaan, että kahdeskymmenes vuosisata tulee jo ensi vuosikymmeninään saamaan kiistattomia todisteita ihmisen aiemmuudesta.

Jo nyt ilmenee todisteita, jotka näyttävät, että kaupunkien ja sivistysten perustamisajankohtia ja useiden muiden historiallisten tapahtumien päivämääriä on typistetty järjettömästi. Näin on tahdottu tehdä sovinto raamatullisen ajanlaskun kanssa. ”1. Mooseksen kirjassa”, kirjoittaa tunnettu paleontologi Éduard Lartet, ” ei ole mitään aikamäärää alkuperäisen ihmiskunnan syntymiselle”. Mutta kronologit ovat yrittäneet viisitoista vuosisataa pakottaa raamatun tapahtumat sopimaan yhteen omien järjestelmiensä kanssa. Tällä tavoin on syntynyt ei enempää eikä vähempää kuin sataneljäkymmentä erilaista mielipidettä pelkästä ”luomisen” aikamäärästä.

 

Ja niistä eri laskelmista, jotka koskevat aikakautta maailman alusta Kristuksen syntymään, suurimpien poikkeamien ero on 3194 vuotta. Muutamien viimeisten vuosien aikana arkeologien on täytynyt siirtää myös babylonialaisen sivistyksen alku lähes 3000 vuotta ajassa taaksepäin. Siinä lieriön [e691] muotoisessa perustuskivessä, jonka Kyyroksen voittama Babylonian kuningas Nabunaid laski, on merkintöjä, joissa hän sanoo, miten hän oli löytänyt sen alkuperäisen temppelin perustuskiven, jonka oli rakentanut Sargonin poika Naram-Sin Akkadiasta, Babylonian valloittaja, joka Nabunaidin mukaan eli 3200 vuotta ennen hänen aikaansa.[221]

 

Olemme osoittaneet Hunnuttomassa Isiksessä [II Teologia osa 2, 28], miten niiden, jotka ovat perustaneet historiansa juutalaisten ajanlaskuun (rodun, jolla ei ollut mitään omaa ja joka torjui läntisen 1100-luvulle asti), täytyi joutua harhateille, sillä juutalainen kertomus voidaan tulkita ainoastaan kabbalistisen laskutavan mukaan ja siihen täytyy olla avain. Me olemme pitäneet täydellisenä mielikuvituksen tuotteena edesmenneen George Smithin kaldealaista ja assyrialaista kronologiaa, jonka hän oli sovittanut yhteen Mooseksen ajanlaskun kanssa. Ja nyt myöhemmät assyriologit ovat vahvistaneet meidän väitteemme ainakin tässä suhteessa. Sillä kun George Smith antaa Sargon I:n (legendassa Mooseksen esikuva) hallita Akkadin kaupungissa noin v. 1600 eaa. – luultavasti salaisesta kunnioituksesta Moosesta kohtaan, joka eli raamatun mukaan 1571 eaa. – saamme tietää ensimmäisestä prof. A. H. Saycen Oxfordissa pitämästä kuudesta Hibbert-luennosta, että:

 

Vanhat mielipiteet Babylonian varhemmista aikakirjoista ja sen uskonnoista ovat uudempien löytöjen johdosta muuttuneet paljon. Nyt ollaan yhtä mieltä siitä, että ensimmäisen seemiläisen keisarikunnan perusti Akkadin Sargon, joka kokosi suuren kirjaston, suojeli kirjallisuutta ja ulotti valloituksensa meren yli Kyprokseen. Tiedetään myös, että hän hallitsi jo v. 3750 eaa. …. Ranskalaisten Tel-lohista löytämien akkadilaisten monumenttien on oltava vieläkin vanhempia ulottuen ajassa taaksepäin noin vuoteen 4000 eaa.

 

Toisin sanoen, neljänteen vuoteen maailman luomisesta raamatun ajanlaskun mukaan, jolloin Aadam oli vielä kapaloissaan! Ehkä nuo 4000 vuotta voidaan muutaman vuoden kuluttua vielä pidentää. Tunnettu oxfordilainen luennoitsija huomautti esityksessään Uskonnon alkuperä ja kehitys vanhojen babylonialaisten uskonnon valossa:

 

Vaikeudet babylonialaisen uskonnon alkuperän ja historian systemaattisessa jäljittämisessä olivat melkoiset. Tietolähteinämme olivat lähes yksinomaan muistomerkit, sillä hyvin vähän apua voitiin saada klassisilta tai itämaisilta kirjailijoilta. Oli kiistaton tosiasia, että babylonialainen papisto vaikeutti tahallaan uskonnollisten tekstien tutkimista kietomalla ne melkein läpitunkemattoman hämäryyden peittoon.

 

Epäilemättä he sekoittivat ”tahallaan” aikamäärät ja varsinkin tapahtumien järjestyksen, ja siihen heillä oli hyvä syy: heidän kirjoituksensa ja muistitietonsa olivat kaikki esoteerisia. Babylonialaiset papit tekivät vain samoin kuin kaikkien muiden muinaisten kansojen papit. Heidän muistitietonsa oli tarkoitettu ainoastaan vihittyjä ja heidän oppilaitaan varten, ja vain viimeksi mainituille uskottiin avaimet todellisen merkityksen selville saamiseksi. Mutta professori [e692] Saycen huomautukset ovat toiveita herättäviä. Sillä hän selittää vaikeudet sanomalla, että koska

 

Nineven kirjasto sisälsi enimmäkseen jäljennöksiä vanhemmista babylonialaisista teksteistä ja jäljentäjät valitsivat ainoastaan sellaisia tauluja, jotka kiinnostivat erityisesti assyrialaisia valloittajia, jotka kuuluivat suhteellisen myöhäiseen aikaan, niin tämä lisäsi suuresti kaikista vaikeuksistamme pahinta – nimittäin sitä, että jäimme usein epätietoisiksi asiakirjatodisteiden iästä ja todistusaineistomme historiallisesta arvosta.

 

On siis lupa päätellä, että jokin vielä myöhempi löytö voi tulla uudeksi pakottavaksi syyksi siirtää babylonialaiset aikamäärät niin pitkälle kauemmaksi vuotta 4000 eaa., että ne jokaisen raamatun kunnioittajan mielestä tulevat esikosmisiksi.

Miten paljon enemmän paleontologia olisikaan saanut tietää, ellei miljoonia teoksia olisi tuhottu! Tarkoitamme Aleksandrian kirjastoa, joka on hävitetty kolme kertaa, nimittäin v. 48 eKr. sen hävitti Julius Caesar, sitten se hävitettiin v. 390 jKr., ja lopuksi v. 640 jKr. sen hävitti kalifi Omarin kenraali. Mutta mitä tämä on verrattuna alkuperäisten atlantislaisten kirjastojen hävitettyihin teoksiin ja aikakirjoihin, joiden sanotaan sisältäneen tietoja, jotka oli merkitty muistiin ennen vedenpaisumusta eläneiden jättiläismäisten hirviöiden parkituille nahoille? Tai verrattuna niihin lukemattomiin kiinalaisiin teoksiin, jotka hävitettiin keisarillisen Tsin-dynastian perustajan, Shih Huang tin käskystä v. 213 eKr.? Varmasti keisarillisen babylonialaisen kirjaston savitaulut ja kiinalaisten kokoelmien verrattomat aarteet eivät koskaan voineet sisältää sellaista tietoa, kuin jokin edellä mainituista ”atlantislaisista” nahoista olisi tarjonnut tietämättömälle maailmalle.

Mutta myös niiden äärimmäisen niukkojen aikamäärien perusteella, jotka tieteellä on ollut käytettävissään, se on huomannut olevan välttämätöntä siirtää melkein kaikkia babylonialaisia aikamääriä, ja sen se on tehnyt oikein avokätisesti. Saamme tietää professori Saycelta, että myös ikivanhojen Tel-lohissa, Ala-Babyloniassa, sijaitsevien kuvapatsaiden on hiljattain ilmoitettu olevan samanaikaisia Egyptin neljännen dynastian kanssa. Valitettavasti dynastiat ja pyramidit saavat osakseen saman kohtalon kuin geologiset ajanjaksot. Niiden ikä on mielivaltainen ja saa riippua asianomaisten tiedemiesten päähänpistoista. Arkeologit sanovat nyt tietävänsä, että edellä mainitut kuvapatsaat ovat vihreää dioriittia, jota saadaan ainoastaan Siinain niemimaalta, ja

 

taidetyyliltään ja mitoiltaan ne vastaavat samanlaisia egyptiläisten pyramidinrakentajien pystyttämiä dioriittipatsaita kolmannen ja neljännen dynastian ajalta… Sitä paitsi ainoa mahdollinen ajanjakso, jolloin Babylonialla on voinut olla hallussaan Siinain louhoksia, on varmaankin ollut heti sen vaiheen lopussa, jolloin pyramidit rakennettiin. Vain siten voimme ymmärtää, miten nimi Siinai on voitu johtaa nimestä Sin, joka oli alkuperäinen babylonialainen kuunjumala.

 

Tämä on hyvin loogista, mutta mikä ajankohta on määrätty noille ”dynas-tioille”? Sankhuniatonin ja Manethonin synkronistiset taulut [e693] merkkeineen tai mitä niistä on jäänyt jäljelle pyhän Eusebiuksen käsittelyn jälkeen, on hylätty. Meidän on yhä tyydyttävä neljään tai viiteen tuhanteen vuoteen eaa., jotka on niin anteliaasti myönnetty Egyptille. Joka tapauksessa on voitettu yksi asia. Maan kamaralla on vihdoinkin yksi kaupunki, jolle on myönnetty ainakin 6000 vuoden ikä, ja se on Eridu. Geologia on sen löytänyt. Professori Saycen mukaan:

 

Nyt on myös onnistuttu määrittelemään aika, jolloin Persian lahden yläpää madaltui, mikä edellyttää 5000 tai 6000 vuoden kulumista ajasta, jolloin Eridu, joka sijaitsee nyt 40 kilometrin päässä sisämaassa, oli satamakaupunki Eufratin suulla ja Etelä-Arabian ja Intian kanssa käydyn babylonialaisen kaupan keskus. Ja ennen kaikkea uusi kronologia määrää ajan pitkälle sarjalle pimennyksiä, jotka on tallennettu suureen astronomiseen teokseen ”Belin havainnot”. Me voimme ymmärtää muuten niin hämmentävän muutoksen kevätpäiväntasauksen asemassa, joka on tapahtunut sen jälkeen kun varhaisimmat babylonialaiset astronomit nimesivät meidän nykyiset eläinratamerkkimme. Kun akkadilaiset kalenterit järjestettiin ja akkadilaiset kuukaudet nimettiin, aurinko ei ollut kevätpäiväntasauksen aikana Kaloissa, kuten nykyisin, tai edes Oinaassa, vaan Härässä. Koska päiväntasausten prekessionopeus tiedetään, me huomaamme, että aurinko oli kevätpäiväntasauksen aikana Härän merkissä noin vuodesta 4700 eaa., ja näin saamme astronomiset aikamäärät, joita ei voida kieltää.[222]

 

Meidän asemamme käynee selvemmäksi, kun toteamme, että käytämme Sir C. Lyellin nimityksiä ajoista ja aikakausista ja että puhuessamme sekundaari- ja tertiääri- sekä eoseeni-, mioseeni- ja plioseenikausista, yritämme vain tehdä esittämämme tosiasiat ymmärrettävämmiksi. Koska noiden aikojen ja aikakausien kestoa ei ole vielä määritelty tarkoin, joten saman ajan (tertiäärikauden) on eri kerroilla ilmoitettu kestäneen 2½ miljoonasta ja 15 miljoonaan vuoteen; ja koska näyttää siltä, ettei ole kahta geologia ja luonnontieteilijää, jotka olisivat samaa mieltä tästä asiasta – niin esoteeriset opetukset voinevat suhtautua täysin välinpitämättömästi kysymykseen ihmisen esiintymisestä sekundaari- tai tertiäärikaudella. Jos jälkimmäiselle voidaan antaa niin pitkä kestoaika kuin 15 miljoonaa vuotta – sitä parempi. Sillä okkulttinen oppi, joka säilyttää huolellisesti todelliset ja oikeat ensimmäistä ja toista kantarotua sekä kolmannen kantarodun kahta kolmasosaa koskevat lukunsa, ilmaisee tarkan tiedon ainoastaan yhdestä asiasta – ”Vaivasvata Manun ihmiskunnan” iästä.[223]

Toinen tarkka ilmoitus on tämä: Manner, johon neljäs Rotu kuului ja jolla se eli ja hukkui, osoitti ns. eoseenikaudella ensimmäisiä oireita vajoamisesta. Ja se tuhoutui lopullisesti mioseenikaudella – lukuun ottamatta Platonin mainitsemaa pientä saarta. Nämä tiedot on nyt vahvistettava tieteellisillä tosiseikoilla.

 

[e694]

A.

 

TIETEELLISIÄ POHDISKELUJA

MAAPALLON, ELÄINMAAILMAN JA IHMISSUVUN IÄSTÄ

 

Meidän sallittaneen vilkaista asiantuntijoiden teoksia. Prof. A. Winchellin teos World-Life or Comparative Geology tarjoaa meille merkillistä tietoa. Siinä meillä on nebulaariteorian kunnianarvoisa vastustaja nuijimassa odium theologicuminsa[224] koko voimalla tieteen suurten kuuluisuuksien sangen vastakkaisia hypoteeseja, jotka koskevat sideerisiä ja kosmisia ilmiöitä ja niiden suhteita Maan aikakausien pituuteen. ”Liian mielikuvituksellisilla fyysikoilla ja luonnontieteilijöillä” ei ole kovinkaan helppoa tuossa ryöpytyksessä, jossa vertaillaan keskenään heidän omia pohdiskelujaan, ja he joutuvat silloin melko surkeaan valoon. Hän kirjoittaa:

 

Sir William Thomson päättelee jäähtymistä koskevien havaintojen johdosta, että on voinut kulua korkeintaan kymmenen miljoonaa vuotta [toisessa paikassa hän mainitsee 100 miljoonaa] siitä, kun maan lämpötila oli riittävästi laskenut ylläpitääkseen kasvielämää[225]… Helmholtz laskee, että kaksikymmentä miljoonaa vuotta riittäisi alkuperäiselle tähtisumulle tihentyä auringon nykyisiin mittoihin. Prof. S. Newcomb vaatii ainoastaan kymmenen miljoonaa vuotta, jotta saavutettaisiin lämpötila 212° F.[226]  Croll arvioi seitsemänkymmentä miljoonaa vuotta lämmön hajautumiselle jne.[227]  Bischoff laskee, että 350 miljoonaa vuotta vaadittaisiin maan jäähtymiseksi 2000°:n lämmöstä 200°:en C.  Reade, joka perustaa arvionsa havaittuihin denudaation nopeuksiin, vaatii 500 miljoonaa vuotta sille, kun maan kerrostuminen alkoi Euroopassa.[228] Lyell uskalsi arvata suunnilleen 240 miljoonaa vuotta. Darwin arveli 300 miljoonaa vuotta tarvittavan hänen teoriansa vaatimia orgaanisia muutoksia varten, ja Huxley on taipuvainen olettamaan tuhat miljoonaa vuotta [!!]…. Jotkut biologit… näyttävät silmät tiukasti kiinni suljettuina syöksyvän yhdellä harppauksella miljoonien vuosien syvänteeseen, josta heillä ei ole sen parempaa arviota kuin ikuisuudestakaan.[229]

 

Sitten hän siirtyy selittämään omasta mielestään tarkempia geologisia laskelmia, joista pari riittäköön esimerkiksi.

Sir W. Thomsonin mukaan ”maan koko kuorettuma-aika on 80 miljoonaa vuotta”. Prof. Haughtonin minimirajalaskelmien mukaisesti sitä aikaa varten, joka on kulunut [e695] Euroopan ja Aasian kohoamisesta, ilmaistaan kolme oletettua aikamäärää kolmelle mahdolliselle eri kohoamistavalle: ne vaihtelevat vaatimattomasta vuosimäärästä 640 730 alkaen 4 170 000 vuoden kautta suunnattoman suureen lukuun 27 491 000 vuotta!!

Kuten huomataan, tämä riittää vahvistamaan väitteemme neljästä mantereesta ja jopa bramiinien aikamääristä.

Lisälaskelmat, joiden yksityiskohtia lukija voi saada prof. Winchellin teoksesta,[230] johtavat Haughtonin arvioimaan maapallon kerrostumaiäksi suunnilleen 11 700 000 vuotta. Tämä luku on kirjoittajan mielestä liian pieni, joten hän korottaa sen 37 miljoonaksi vuodeksi.

Edelleen tri Croll esittää,[231] että 2,5 miljoonaa vuotta ”on kulunut tertiäärikauden alusta”. Ja sitten erään hänen toisen käsityksensä mukaan on kulunut ainoastaan 15 miljoonaa vuotta eoseenikauden alusta asti,[232] joka ollen ensimmäinen kolmesta tertiäärikaudesta jättää lukijan riippumaan 2½ ja 15 miljoonan vuoden väliin. Mutta jos pidetään kiinni edellisestä, pienemmästä luvusta, silloin maan koko kuorettuma-aika tulisi olemaan 131 600 000 vuotta.[233]

Kun viimeinen jääkausi alkoi 240 000 vuotta sitten ja loppui 80 000 vuotta sitten (prof. Crollin mukaan), niin ihmisen olisi täytynyt esiintyä maan päällä 100 000 – 120 000 vuotta sitten. Mutta kuten prof. Winchell sanoo välimerenrodun iästä, ”sen on yleensä uskottu esiintyneen mannerjäätiköiden myöhemmän vetäytymisen aikana”. Kuitenkin hän lisää, että ”tämä ei koske mustien ja ruskeiden rotujen ikää, sillä on olemassa lukuisia todisteita niiden olemassaolosta eteläisimmillä seuduilla jo paljon ennen jääkauden alkua”.[234]

Esimerkkinä geologisesta luotettavuudesta ja yhtäpitävyydestä mainittakoon vielä seuraavat luvut. Kolme auktoriteettia – T. Belt, G.S.J., J. Croll, K.T.J. ja Robert Hunt, K.T.J. – arvioidessaan aikaa, joka on kulunut jääkaudesta, esittävät täysin erilaiset luvut, nimittäin:

 

              T. Belt                           20 000 vuotta

              J. Croll                         240 000 ”

              R. Hunt                          80 000 ” [235]

 

[e696] Ihmekö siis, jos Pengelly tunnustaa, että ”nykyisin on ja aina ehkä tulee olemaan MAHDOTONTA edes suunnilleen määritellä geologista aikaa vuosissa tai edes vuosituhansissa”. Okkultistien antama viisas neuvo herroille geologeille on: heidän pitäisi jäljitellä vapaamuurarien varovaista esimerkkiä. Koska kronologia, he sanovat, ei voi mitata luomisen aikaa, niin heidän ”Iki-vanhassa ja Alkuperäisessä Rituaalissaan” käytetään merkintää 000 000 000 lähimpänä todellisuutta vastaavana merkintänä.

Samanlainen epävarmuus, ristiriitaisuus ja erimielisyys vallitsee kaikissa muissakin kysymyksissä.

Tieteelliset todistukset ihmisen polveutumisesta ovat edelleen käytännöllisesti katsoen harhaluuloa ja itsepetosta. British Associationissa on monta darwinismin vastustajaa, ja ”luonnonvalinta” alkaa menettää kannatustaan. Vaikka sitä pidettiin aikanaan pelastajana, jonka tuli estää oppineita teoreetikkoja lopullisesti romahtamasta älyllisesti hyödyttömien hypoteesien kuiluun, se alkaa herättää epäilystä. Jopa Huxley osoittaa ”valinnan” suhteen horjumisen merkkejä ja ajattelee, että ”luonnonvalinta ei ole ainoa tekijä”:

 

Me epäilemme kovasti, että se (luonto) tekee silloin tällöin huomattavia harppauksia muunnosten suhteen ja että nuo hyppäykset saavat aikaan joitakin niistä aukoista, jotka tuntuvat esiintyvän tunnettujen muotojen sarjassa.[236]

 

Edelleen, lääket. tri C. R. Bree vakuuttaa Darwinin teorian onnettomista aukoista seuraavasti:

 

Jälleen on muistettava, että välimuotoja on täytynyt esiintyä runsaasti…. St. George Mivart uskoo, että muutos kehityksessä voi tapahtua pikemmin kuin yleensä uskotaan. Mutta Darwin pitää miehekkäästi kiinni käsityksestään ja vastaa jälleen: ”natura non facit saltum.”[237]

 

Tässä okkultistit ovat samaa mieltä Darwinin kanssa.

Esoteerinen opetus vahvistaa täysin käsityksen luonnon hitaasta ja arvokkaasta etenemisestä. ”Planetaariset sysäykset” ovat kaikki aikakautisia. Kuitenkin Darwinin teoria, vaikka se on oikea pienemmissä yksityiskohdissaan, sopii yhtä vähän okkultismin kuin A. R. Wallacen kanssa, joka osoittaa teoksessaan Contributions to the Theory of Natural Selection melko vakuuttavasti, että ihmisen aikaansaamiseksi tarvitaan jotakin enemmän kuin ”luonnonvalinta”.

Tarkastelkaamme kuitenkin tämän tieteellisen teorian tieteellisiä vastaväitteitä ja katsokaamme, mitä ne ovat.

St. George Mivart vakuuttaa, että:

 

…....lienee kohtuullista laskea 25 miljoonaa vuotta kerrostumien muodostumiselle mukaan luettuna yläsiluurikausi. Jos [e697] nyt tämän kerrostumisen aikainen kehitystapahtuma on ainoastaan sadasosa koko ajasta, niin koko eläinkunnan täydelliseksi kehittymiseksi sen nykyiselle asteelle tarvitaan 2500 miljoonaa vuotta. Kuitenkin jo neljäs osa tästä ajasta ylittäisi verrattomasti sen ajan, jonka fysiikka ja astronomia näyttävät voivan laskea koko tätä kehitystä varten. Lopuksi käy vaikeaksi selittää, miksi runsaita fossiiliesiintymiä puuttuu vanhimmista kerrostumista – jos kerran elämä oli silloin niin rikasta ja monipuolista kuin sen on darwinilaisen teorian mukaan täytynyt olla. Darwin itse myöntää, että ”tämä seikka jää pakosta selitystä vaille ja että tätä voidaan todella pitää painavana syynä niitä käsityksiä vastaan”, joita hänen kirjansa sisältää…..

Tässä meillä on siis huomattava (ja darwinilaisten periaatteiden kannalta selittämätön) puute vaiheittaisista siirtymämuodoista. Kaikki selväpiirteisimmät ryhmät…esiintyvät äkkiä näyttämöllä. Ei edes hevonen, eläin jonka sukupuu on luultavasti parhaiten säilynyt, tarjoa mitään ratkaisevaa todistetta jonkin lajin synnystä merkitsevien, satunnaisten muutosten kautta. Toiset muodot kuten labyrintodontit ja trilobiitit, jotka näyttävät ilmaisevan asteittain jatkuvaa muutosta, eivät lähemmin tutkittaessa suinkaan tee sitä… Kaikki nämä vaikeudet vältetään, jos myönnämme, että uusia kaikenasteisen eläinelämän muotoja ilmestyy aika ajoin verrattain äkkiä, jolloin ne kehittyvät lakien mukaisesti ja ovat riippuvaisia osaksi ympäröivistä olosuhteista, osaksi ovat niiden sisäisiä – kuten kristallit (ja ehkä viimeisimpien tutkimusten mukaan elämän alimmat muodot), jotka rakentuvat niiden omille aineille kuuluvien sisäisten lakien mukaisesti ja sopusoinnussa ja harmoniassa kaikkien ympäröivien vaikutusten ja olosuhteiden kanssa.[238]

 

”Niiden omille aineille kuuluvat sisäiset lait” – ne ovat viisaita sanoja ja sellaisen mahdollisuuden tunnustaminen on varovaista myöntämistä. Mutta miten nämä sisäiset lait voidaan koskaan tunnistaa, jos hylätään okkulttinen opetus? Eräs ystävä kirjoittaa kiinnittäessään huomiomme edellä mainittuun pohdiskeluun: ”Toisin sanoen on hyväksyttävä oppi planetaarisista elämänsysäyksistä. Kuinka on muuten selitettävissä, että lajit ovat nyt stereotyyppisiä ja että myös kyyhkysten ja monien muiden eläinten kesyyntyneet lajit itsekseen jätettyinä palaavat alkutyyppeihinsä?” Mutta oppi planetaarisista elämänsysäyksistä on määriteltävä selvästi ja yhtä selvästi ymmärrettävä, ellei nykyistä hämmennystä tahdota tehdä vielä pahemmaksi. Kaikki nämä vaikeudet häviäisivät kuin öiset varjot nousevan auringonvalon alta, jos hyväksyttäisiin seuraavat esoteeriset selviöt: a) meidän planeettaketjumme suunnattoman vanha ikä (ja olemassaolo); b) seitsemän kierroksen todellisuus; c) ihmisrotujen jakautuminen (puhtaasti antropologisen jaon lisäksi) seitsemään erityiseen kantarotuun, joista nykyinen, eurooppalainen ihmiskunta on viides; d) ihmissuvun ikivanhuus tässä (neljännessä) kierroksessa; ja lopulta e) se totuus, että kuten nämä Rodut kehittyvät eteerisyydestä aineellisuuteen ja tästä jälleen suhteellisesti ohuempaan fyysiseen rakenteeseen, samoin jokainen elävä (niin sanottu) orgaaninen eläin- ja kasvilaji muuttuu jokaisen kantarodun mukana.

Jos nämä totuudet hyväksyttäisiin vaikkapa vain muiden [e698] ja varmasti tarkemmin ajatellen ei suinkaan vähemmän mielettömien olettamusten ohella – jos okkulttisia teorioita on pakko pitää nykyisin ”mielettöminä” – silloin kaikki vaikeudet olisi poistettu. Tieteen pitäisi kyllä yrittää olla johdonmukaisempi kuin se nyt on, sillä se voi tuskin pitää kiinni tuosta teoriasta, että ihminen polveutuu apinanmuotoisesta esi-isästä, ja samaan hengenvetoon kieltää ihmissuvulta edes kohtuullisen suurta ikää! Kun Huxley puhuu ”ihmisen ja apinan valtavan suuresta älyllisestä eroavuudesta” ja ”nykyisin niiden välillä olevasta valtavasta kuilusta”[239] ja jos hän myöntää sen välttämättömyyden, että tieteen ihmiselle myöntämää ikää maan päällä on riittävästi pidennettävä, jotta moinen hidas ja asteittainen kehitys olisi mahdollista, silloin tulisi kaikkien hänen tavallaan ajattelevien tiedemiesten päätyä ainakin likimain samoihin lukuihin ja olla samaa mieltä noiden plioseeni-, mioseeni- ja eoseenikausien todennäköisestä kestosta, joista on niin paljon puhuttu ja joista ei ole mitään varmaa tietoa – vaikka he eivät uskallakaan mennä kauemmaksi taaksepäin. Mutta ei tunnu olevan kahta tiedemiestä, jotka olisivat samaa mieltä. Jokainen aikakausi tuntuu olevan kestoltaan mysteeri ja oka geologien kyljessä, ja kuten juuri on osoitettu, he eivät kykene sovittamaan johtopäätöksiään yhteen edes silloin, kun on kyse suhteellisen myöhäisistä geologisista muodostumista. Tästä syystä ei heidän esittämiinsä lukuihin voi luottaa, sillä heidän laskelmissaan kaikki luvut ovat joko miljoonia tai vain tuhansia vuosia!

Kaikki edellä sanottu voi saada vahvistuksen heidän omista myönnytyksistään ja niistä tehdystä yhteenvedosta Encyclopaedia Britannicassa, tuossa ”tieteen panoraamassa”, joka näyttää keskiarvon siitä, mihin on tultu geologisissa ja antropologisissa arvoituksissa. Siinä kuoritaan kerma arvovaltaisimmista mielipiteistä. Siitä huolimatta siinä kieltäydytään ilmaisemasta tarkkoja kronologisia aikamääriä edes niin suhteellisen myöhäisille ajankohdille kuin neoliittinen kausi. Mutta ihme kyllä jokin aika on vahvistettu määrättyjen geologisten ajanjaksojen alkamiselle, ainakin muutamien harvojen, joiden kestoa voitaisiin tuskin lyhentää joutumatta suoranaiseen ristiriitaan tosiasioiden kanssa.

Tuossa suuressa tietosanakirjassa oletetaan, että ”100 miljoonaa vuotta on kulunut… siitä, kun meidän maapallomme jähmettyi siinä määrin, että ensimmäinen elämänmuoto saattoi esiintyä sillä”.[240]

Mutta näyttää olevan yhtä mahdotonta yrittää käännyttää nykyajan geologeja ja etnologeja kuin saada darwinilaiset luonnontieteilijät huomaamaan virheensä. Arjalaisesta kantarodusta ja sen esi-isistä [e699] tietää tiede yhtä vähän kuin toisten planeettojen ihmisistä. Lukuun ottamatta Flammarionia ja eräitä mystikkoja astronomien joukossa useimmiten kielletään jopa muiden planeettojen asuttavuus. Kuitenkin varhaisimpien arjalaisrotujen tiedemiehet olivat sellaisia suuria adepti-astronomeja, että he näyttävät tienneen paljon enemmän Marsin ja Venuksen roduista, kuin mitä nykyajan antropologi tietää maapallon varhaisvaiheista.

Jättäkäämme hetkeksi nykyajan tiede ja kääntykäämme ikivanhan tiedon puoleen. Kun muinaisaikaiset tiedemiehet vakuuttavat meille, että kaikki geologiset mullistukset – valtamerien noususta, vedenpaisumuksista ja mannerten muutoksista viime vuosien pyörremyrskyihin, hurrikaaneihin, maanjäristyksiin, tulivuorten purkauksiin, hyökyaaltoihin ja jopa poikkeuksellisiin sääolosuhteisiin ja vuodenaikojen huomattaviin muutoksiin, jotka saattavat eurooppalaiset ja amerikkalaiset meteorologit ymmälle – johtuvat ja riippuvat kuusta ja planeetoista; niin, että jopa vaatimattomilla ja vähätellyillä konstellaatioilla on mitä suurin vaikutus ilmatieteellisiin ja kosmisiin muutoksiin kaikkialla maapallolla, niin kiinnittäkäämme hetkeksi huomio noihin sideerisiin yksinvaltiaisiin ja hallitsijoihin, jotka ohjaavat planeettaamme ja ihmiskuntaamme. Nykyajan tiede kieltää kaiken sellaisen vaikutuksen. Ikivanha tiede vakuuttaa sen olevan olemassa. Katsokaamme, mitä kumpikin sanoo tästä kysymyksestä.