[Sivut e 598-699]

B.

 

TETRAKTYKSEN SUHDE SEITSENKULMIOON

 

Luvuista 3 ja 4 yhdistetty luku seitsemän on siis olennainen tekijä jokaisessa muinaisessa uskonnossa, koska se on olennainen tekijä luonnossa. Sen omaksuminen on todistettava oikeaksi, ja on osoitettava, että se on muita tärkeämpi numero, koska Esoteric Buddhism -teoksen ilmestyttyä on esitetty useita huomautuksia ja lausuttu epäilyjä näiden väitteiden paikkansa pitävyydestä.

Ja kerrottakoon tässä heti lukijalle, että kaikissa tällaisissa numerojaoissa AINOAA universaalia prinsiippiä – vaikkakin siihen viitataan yhtenä, koska se on ainoa yksi – ei koskaan oteta mukaan laskelmiin. Absoluuttisena, rajattomana ja universaalina abstraktiona SE on täydellisesti ITSEOLEVAINEN ja riippumaton jokaisesta muusta voimasta, noumenaalisesta tai fenomenaalisesta. SE ”ei ole aine eikä henki; SE ei ole ego eikä ei-ego; ja SE ei ole objekti eikä subjekti”, sanoo artikkelin ”Personal and Impersonal God” kirjoittaja ja lisää:

 

Hindulaisten filosofien kielellä se on alkuperäinen ja ikuinen purushan [hengen] ja prakritin [aineen] yhtymä. Koska advaitalaisten mukaan ulkonainen kohde on pelkästään mentaalisten tilojemme tuote, prakriti ei ole muuta kuin illuusio, ja purusha on ainoa todellisuus. Se on ainoa olemassaolo, joka säilyy ikuisesti tässä ideoiden maailmassa. Tämä on siis advaitîen Parabrahman….

Vaikka olisikin olemassa persoonallinen Jumala, jolla olisi jonkinlainen aineellinen upâdhi (jonkinlainen fyysinen perusta), advaitîn kannalta on yhtä suuri syy epäillä hänen noumenaalista olemassaoloaan kuin minkä tahansa muun kohteen. Heidän käsityksensä mukaan tietoinen Jumala ei voi olla universumin alkuperä, koska hänen egonsa olisi silloin aikaisemman syyn seuraus, jos sana tietoinen käsitetään sen tavallisessa merkityksessä. He eivät voi tunnustaa, että universumin kaikkien tajunnantilojen kokonaissumma on heidän jumaluutensa, koska nuo tilat muuttuvat jatkuvasti ja koska kosminen ideointi lakkaa pralayan aikana. Universumissa on ainoastaan yksi pysyvä tila, joka on täydellisen tajuttomuuden tila, joka on itse asiassa pelkkä chidâkâsha (tajunnan kenttä). Kun lukijani kerran käsittävät sen tosiasian, että tämä suuri universumi on todellisuudessa vain eri tajunnantilojen valtavan suuri kokouma, he eivät hämmästy huomatessaan, että advaitîen mielestä tajuttomuuden äärimmäinen tila on sama kuin Parabrahman.[1]

 

Vaikka tämä ”eri tajunnantilojen valtavan suuri kokouma” onkin täysin inhimillisen arvioinnin ja laskelmien ulkopuolella, se on kuitenkin seitsemäisyys, [e599] joka muodostuu kokonaisuudessaan yksinomaan seitsenryhmistä, yksinkertaisesti siksi, että ”havaintokykyyn kuuluu seitsemän eri aspektia, jotka vastaavat aineen seitsemää tilaa”[2] eli ominaisuutta. Ja sen vuoksi lukusarja yhdestä seitsemään alkaa esoteerisissa laskelmissa ensimmäisellä ilmenneellä prinsiipillä, joka on numero yksi, jos alamme ylhäältä, ja seitsemän, kun laskemme alhaalta eli alimmasta prinsiipistä.

Kabbala samoin kuin Pythagoras pitää tetradia täydellisimpänä eli oikeammin pyhimpänä lukuna, koska se sai alkunsa yhdestä, ensimmäisestä ilmenneestä ykseydestä eli oikeammin kolmesta yhdessä. Kuitenkin jälkimmäinen on aina ollut persoonaton, suvuton, käsittämätön, vaikkakin korkeampien mentaalisten havainnointien saavutettavissa.

Ikuisen monadin ensimmäistä ilmennystä ei ollut koskaan tarkoitettu olemaan symbolina toiselle symbolille, SYNTYMÄTTÖMÄN alkuaineesta syntyneelle eli yhden ainoan LOGOKSEN taivaalliselle ihmiselle. Tetragrammaton eli kreikkalaisten tetraktys on toinen logos, Demiurgos. Neljä, kuten Thomas Taylor ajatteli, ”on… Platonin eläimellinen itse -käsite, ja Platonhan oli pythagoralaisista paras, kuten Syrianos oikein huomauttaa. Se kuului älyllisen kolminaisuuden rajamaille, kuten Proklos täysin vakuuttavasti osoittaa Platonin teologiaa käsittelevän teoksensa kolmannessa kirjassa. Ja noiden kahden kolminaisuuden [kaksoiskolmion] välillä, joista toinen on intelligiibeli ja toinen intellektuaalinen, on jumalien toinen luokka, joka on osallisena kummassakin ääripäässä.”[3]

Plutarkhos kertoo meille, että ”pythagoralaiseen maailmaan kuului kaksinkertainen nelinäisyys”.[4] Tämä lause todistaa sen, mitä sanotaan alemman tetraktyksen valinnasta eksoteerisissa teologioissa. Sillä:

 

Järjellisen maailman [mahatin maailman] nelinäisyys on To Agathon, Nous, Psykhe, Hyle, kun taas aistittavan [aineen] maailman – joka on oikeastaan se, mitä Pythagoras tarkoitti sanalla Kosmos – nelinäisyys on tuli, ilma, vesi ja maa. Neljää elementtiä kutsutaan nimellä rhizomata, kaikkien sekoittuneiden kappaleiden juuret eli prinsiipit,[5]

 

ts. alempi tetraktys on harhan, aineen maailman juuri, ja tämä on juutalaisten tetragrammaton ja ”mystinen jumaluus”, josta nykyajan kabbalistit pitävät paljon melua!

 

Siten numero [neljä] muodostaa aritmeettisen keskiluvun monadin ja heptadin välillä, ja tämä sisältää kaikki voimat, sekä synnyttävät että synnytetyt luvut. Sillä tämä kaikista kymmenen alapuolella olevista luvuista antaa tietyn luvun. Duadista kaksinkertaisena tulee neljä, ja neljästä kaksinkertaisena [eli levitettynä] tulee hebdomadi [seitsemäisyys]. Kaksi kerrottuna itsellään tekee neljä ja muodostaa taivutettuna itseensä päin ensimmäisen kuution. Tämä ensimmäinen kuutio on hedelmällinen luku, moninaisuuden ja vaihtelevuuden perusta, yhdistettynä kahdesta ja neljästä [ollen riippuvainen monadista, seitsemännestä]. Siten ajallisten kappaleiden, pyramidin ja [e600] kuution kaksi alkusyytä, muoto ja aine, virtaavat yhdestä ainoasta lähteestä, tetragonista [maan päällä, monadista taivaassa]….[6]

 

Tässä Reuchlin, tuo suuri kabbalan tuntija, osoittaa kuution olevan ainetta, kun taas pyramidi eli kolminaisuus on ”muoto”. Hermeksen seuraajilla numero neljästä tulee totuuden symboli vasta kun se laajenee kuutioksi, joka avattuna on seitsemän symboloiden miehisiä ja naisellisia elementtejä ja ELÄMÄN elementtiä.[7]

Jotkut opiskelijat ovat ihmetelleet sitä, että pystysuorasta viivasta, joka on miehinen, tulee (ks. edellä) ristissä neljään jaettu viiva – neljän ollessa naisellinen luku, kun taas vaakasuorasta (aineen viivasta) tulee kolmiosainen. Tämä on kuitenkin helppo selittää. Koska avatun kuution keskusneliö on yhteinen sekä pystysuoralle että vaakasuoralle haaralle eli kaksisuuntainen, siitä tulee neutraalinen perusta niin sanoaksemme ja se kuuluu kumpaankin. Hengen viiva jää kolminaiseksi ja aineen kaksinaiseksi – ja kaksi on parillinen luku ja sen vuoksi myös naisellinen luku. Sitä paitsi Theonin mukaan pythagoralaiset, jotka antoivat tetraktykselle harmonian nimen, ”koska se on diatessaron in seskvitertia” – olivat sitä mieltä että:

 

…tetraktys jakoi monokordin kaanonin duadiin, triadiin ja tetradiin. Sillä siihen kuuluvat seskvitertia, seskvialtera, kaksinkertainen, kolminkertainen ja nelinkertainen osa, joiden sektio on 27. Muinaisen musiikkiteorian mukaan tetrakordin muodostivat kolme sävelaskelta eli intervallia sekä neljä säveltermiä, joita kreikkalaiset sanoivat diatessanoriksi ja me kvartiksi.

 

Edelleen, vaikka neljä olikin parillinen ja sen vuoksi naisellinen (”helvetillinen”) luku, se vaihteli muotonsa mukaan. Tämän osoittaa Stanley. [e601] Pythagoralaiset kutsuivat lukua 4 luonnon avaimentallettajaksi, mutta yhdessä kolmen kanssa, mikä tekee seitsemän, siitä tuli mitä täydellisin ja harmonisin luku – itse luonto. Neljä oli ”naisellisen muodon maskuliini”, kun se muodosti ristin; ja seitsemän on ”kuun herra”, sillä tämän planeetan on muutettava ulkomuotoaan joka seitsemäs päivä. Pythagoras perusti oppinsa sfäärien harmoniasta ja sfäärien musiikista lukuun seitsemän sanoen, että välimatka maasta kuuhun on yksi ”sävelaskel”, kuusta Merkuriukseen puoli sävelaskelta, sieltä Venukseen samoin, Venuksesta aurinkoon 1½ sävelaskelta, auringosta Marsiin yksi sävelaskel, sieltä Jupiteriin ½ sävelaskelta, Jupiterista Saturnukseen ½ sävelaskelta ja sieltä eläinrataan yksi sävelaskel; yhteensä siis seitsemän säveltä – oktaaviharmonia. Luonnon koko melodia sisältyy näihin seitsemään säveleeseen, joita kutsutaan sen vuoksi ”luonnon ääreksi”.

Plutarkhos selittää,[8] että akhaialais-kreikkalaiset pitivät lukua neljä kaikkien kappaleiden juurena ja prinsiippinä, koska se oli niiden elementtien luku, jotka synnyttivät kaikki näkyvät ja näkymättömät luodut kappaleet. Ruusu-Ristin veljillä ristin muoto eli avattu kuutio oli aiheena ”tutkielmaan eräästä Peuvret’n teosofisesta asteesta ja sitä käsiteltiin valoa ja pimeyttä eli hyvää ja pahaa koskevien perusoppien mukaisesti”.[9]

 

Käsitettävä maailma astuu esiin jumalallisesta mielestä [eli ykseydestä] seuraavalla tavalla. Tetraktys ajatellen omaa olemustaan, ensimmäistä ykseyttä, kaiken synnyttäjää sekä omaa alkuaan sanoo näin: Yksi kertaa yksi, kaksi kertaa kaksi, ja heti syntyy tetradi, jonka huippuna on korkein ykseys, ja siitä tulee pyramidi, jonka pohjana on tasainen tetradi vastaten pintaa. Tämän ylle jumalallisen ykseyden loistava valo synnyttää ruumiittoman tulen muodon, koska Juno (aine) laskeutuu alempiin olioihin. Tästä syntyy varsinainen valo, ei polttava vaan valaiseva. Tämä on keskimaailman luominen ja sitä heprealaiset kutsuvat korkeimmaksi, [heidän] jumaluuden maailmaksi. Sen nimi on Olympos, se on kauttaaltaan valoa ja täynnä eri muotoja, ja se on kuolemattomien jumalien paikka, deum domus alta, jonka huippuna on YKSEYS, seinänä kolminaisuus ja pintana nelinäisyys.[10]

 

”Pinnan” on siis jäätävä merkityksettömäksi ulkokuoreksi, jos se jätetään yksin. Koska ainoastaan YKSEYS ”valaisee” nelinäisyyden, niin tuon tunnetun alemman neliluvun on myös rakennettava itselleen seinä kolminaisuudesta voidakseen ilmetä. Tetragrammaton eli Mikroprosopos on sitä paitsi ”Jehova”, joka on aivan väärin omaksunut tuon ”Oli, On, Tulee olemaan”, joka on nyt käännetty muotoon ”minä olen se mikä minä olen” ja tulkittu tarkoittavan korkeinta abstraktia jumaluutta, vaikka se itse asiassa merkitsee esoteerisesti ainoastaan aikakausittain kaoottista, levotonta ja ikuista AINETTA kaikkine mahdollisuuksineen. Sillä tetragrammaton on yhtä luonnon eli Isiksen kanssa ja on eksoteerinen sarja androgyynisiä jumalia, sellaisia kuin Osiris-Isis, Jupiter-Juno, Brahmâ-Vâch tai kabbalistinen Jah-Havah; kaikki miehis-naisellisia. Muinaisten kansojen jokaisen antropomorfisen jumalan nimi oli, kuten Marsilio Ficino aivan oikein huomauttaa, [e602] kirjoitettu neljällä kirjaimella. Siten egyptiläisillä hänen nimensä oli Teut, arabeilla Alla; persialaisilla Sire; maageilla Orsi; muhamettilaisilla Abdi; kreikkalaisilla Theos; muinaisilla turkkilaisilla Esar; latinalaisilla Deus; näihin Giovanni Lorenzo Anania lisää germaanien nimen Gott; sarmaattien nimet Bouh ja Istu; tataarien nimen Itga jne.[11]

Koska monadi on yksi ja pariton luku, muinaiset viisaat sanoivat sen vuoksi, että vain parittomat luvut olivat täydellisiä lukuja. Ehkä itsekkäästi mutta tosiasiallisesti he pitivät niitä kaikkia miehisinä ja täydellisinä, sopivina taivaallisille jumalille, kun taas parilliset luvut kuten kaksi, neljä, kuusi ja varsinkin kahdeksan ollen naisellisia lukuja olivat heidän mielestään epätäydellisiä ja annettiin ainoastaan maallisille ja manalan jumaluuksille. Vergilius mainitsee asian sanomalla ”Numero deus impare gaudet”, ”jumala mielistyy parittomaan lukuun”.[12]

Mutta pythagoralaiset pitivät numero seitsemää tai seitsenkulmiota uskonnollisena ja täydellisenä lukuna. Sen nimi oli Telesforos, koska sen avulla ihmiskunta ja kaikki universumissa johdetaan päämääräänsä, ts. huippuunsa.[13] Lemurian ajasta Pythagoraan päiviin asti oppi sfääreistä, joita hallitsee seitsemän pyhää planeettaa,[14] kuvasi maallisen ja sublunaarisen luonnon seitsemää voimaa, universumin seitsemää suurta voimaa, jotka jatkuivat ja kehittyivät seitsemänä äänenä, jotka ovat sävelasteikon seitsemän säveltä. Heptadia (meidän seitsemäisyyttä) pidettiin ”neitsyen lukuna, koska se on syntymätön” (kuten logos tai vedântalaisten ”Aja”); ”ilman isää tai äitiä, mutta lähtöisin monadista, joka on kaiken alku ja kruunu”.[15] Ja jos seitsemäisyyden ajatellaan lähtevän suoraan monadista, silloin se, kuten vanhimpien koulukuntien salaisessa opissa opetettiin, on tämän meidän mahâmanvantaramme täydellinen ja pyhä luku.

Seitsemäisyys eli heptadi oli todella pyhitetty usealle jumalalle ja jumalattarelle; Marsille seitsemine seuraajineen; Osirikselle, jonka ruumis paloiteltiin seitsemään ja kaksi kertaa seitsemään osaan; Apollolle (auringolle) seitsemine kiertolaisineen, joka seitsenkielisellä lyyrallaan ylisti seitsemänsäteistä; Minervalle, isättömälle ja äidittömälle sekä muille.

Cis-Himalajan okkultismia seitsennyksineen on juuri siitä syystä pidettävä kaikkein vanhimpana, kaiken alkuperänä. Joissakin uusplatonikkojen jälkeensä jättämissä katkelmissa sitä vastustetaan ja viimeksi mainittujen ihailijat tuskin ymmärtävät, mitä he puolustavat sanoessaan: ”Katsokaa, teidän edeltäjänne uskoivat ainoastaan kolminaiseen ihmiseen, johon kuuluu henki, sielu ja ruumis. Huomatkaa, että Intian târaka râja-jooga rajoittaa [e603] tämän jaon kolmeen, me neljään ja vedântalaiset viiteen (koshaan).” Tämän johdosta me muinaisaikaiseen koulukuntaan kuuluvat kysymme:

Miksi kreikkalainen runoilija sitten sanoo, että ”ei neljä, vaan SEITSEMÄN on niitä, jotka laulavat auringon hengen ylistystä”?

 

              {+BJ" :, jne.

              Seitsemän soivaa kirjainta ylistää minua,

              Kuolematonta Jumalaa, kaikkivaltiasta jumaluuta.[16]

 

Miksi edelleen kolmiyhteistä IAOta (mysteerijumalaa) kutsutaan ”nelin-kertaiseksi”, vaikka kristityt yhdistävät kolminaisuuden ja nelinäisyyden symbolit yhteen nimeen, joka on – seitsenkirjaiminen Jehovah? Ja miksi heprean shebuah, ’vala’, (pythagoralainen tetraktys) on sama kuin numero 7? Tai kuten Gerald Massey sanoo:

 

Vannoa vala oli sama kuin ”seitsemöidä”, ja 10 ilmaistuna kirjaimella [Jod] oli IAO-TSEBAOTHin [kymmenkirjaimisen Jumalan] täydellinen luku.[17]

 

Lukianoksen Auctiossa pythagoralainen kysyy: ”Kuinka sinä lasket?” Vastaus on: ”Yksi, kaksi, kolme, neljä.” Silloin Pythagoralainen sanoo: ”Kas vain! Mitä sinä luulet NELJÄKSI, onkin kymmenen ja täydellinen kolmio, meidän valamme [tetraktys, neljä!]...”[18] – eli seitsemän. Entä miksi Proklos sanoo:

 

Kultaisten säkeiden isä ylistää tetraktysta ympärivuotisen luonnon lähteenä.[19]

 

Yksinkertaisesti sen vuoksi, että noilla länsimaisilla kabbalisteilla, jotka esittivät eksoteeriset todisteensa meitä vastaan, ei ollut mitään käsitystä todellisesta esoteerisesta tarkoituksesta. Sen vuoksi, että kaikki muinaiset kosmologiat – viidennen kantarodun kahden vanhimman kansan, hindulaisten arjalaisten ja egyptiläisten, sekä varhaisten kiinalaisten rotujen (neljännen eli atlantislaisen Rodun jäännösten) vanhimmat maailmankaikkeuden kuvaukset – pohjasivat mysteerinsä lukuun 10: ylempi kolmio merkitsi näkymätöntä ja metafyysistä maailmaa, alemmat kolme ja neljä eli seitsenluku tarkoittivat fyysistä luontokuntaa. Juutalainen raamattu ei suinkaan tehnyt lukua seitsemän huomatuksi. Hesiodos käytti sanoja ”seitsemäs on pyhä päivä”[20] ennen kuin ”Mooseksen” sapatista oli koskaan kuultu. Seitsenluvun käyttö ei koskaan rajoittunut johonkin tiettyyn kansaan. Tästä on selvänä todisteena seitsemän maljakkoa auringon temppelissä lähellä Babianin raunioita Ylä-Egyptissä; seitsemän tulta, jotka paloivat lakkaamatta kautta aikojen Mithran alttarien edessä; arabien seitsemän pyhäkköä; Intian seitsemän niemimaata, seitsemän saarta, seitsemän merta, vuorta ja virtaa; ja samoin Zoharin (ks. Ibn Gebirol); juutalaisten seitsemän loiston Sefirot; seitsemän goottilaista jumaluutta, kaldealaisten seitsemän maailmaa ja niiden seitsemän henkeä; Hesiodoksen ja Homeroksen mainitsemat seitsemän tähtikuviota; ja kaikki ne loputtomat seitsikot, jotka orientalistit tapaavat jokaisesta löytämästään käsikirjoituksesta.

Lopuksi meidän on lisättävä tämä: riittävästi on esitetty todisteita, miksi inhimilliset prinsiipit jaettiin ja yhä jaetaan [e604] esoteerisissa kouluissa seitsemään. Jos pysähdytään neljään, niin ihmiseltä joko riistetään alemmat maalliset osansa tai fyysisestä näkökulmasta tarkasteltuna hänestä tehdään sieluton eläin. Nelinäisyyden täytyy olla korkeampi tai alempi – taivaallinen tai maallinen tetraktys. Jotta ihminen tulisi ymmärrettäväksi, häntä on ikivanhan esoteerisen koulun opetusten mukaan pidettävä seitsemäisenä. Tämä ymmärrettiin niin hyvin, että jopa niin kutsutut kristilliset gnostikot omaksuivat tämän vanhan hyvän järjestelmän.[21] Se pidettiin kauan salassa, sillä vaikka se aavistettiin, mitkään käsikirjoitukset tuolta ajalta eivät puhu siitä kyllin selvästi tyydyttääkseen epäilijät. Mutta meidän avuksemme tulee aikamme kirjallinen harvinaisuus – gnostikkojen vanhin ja parhaiten säilynyt evankeliumi, Pistis Sofia, AICTIC COMIA. Todistaaksemme asian täydellisesti lainaamme tässä erästä auktoriteettia (C.W. King) – ainoaa arkeologia, jolla on ollut edes hämärä aavistus tästä yksityiskohtaisesta opista, ja aikamme parasta asiantuntijaa, joka on kirjoittanut gnostikoista ja heidän gemmeistään.

Tuo erinomainen katkelma uskonnollista kirjallisuutta – todellinen gnostilainen kivettymä – opettaa, että ihmisolento on Ykseyden seitsemäinen säde,[22] aivan kuten meidän koulukuntamme opettaa. Hänet on koottu seitsemästä elementistä, joista neljä on lainattu kabbalistien ilmenneestä maailmasta. Siis:

 

Asiahista se saa nefeshin eli fyysisten halujen asumuksen [myös elonhenkäyksen]; Jetsirahista tulee ruah eli intohimojen asumus [?!]; Briahista neshamah eli järki, ja Azilutista se saa hayahin eli henkisen elämän prinsiipin. Tämä näyttää platonilaisen teorian sovellukselta, jonka mukaan sielu saa vastaavat kykynsä planeetoilta edetessään alaspäin niiden piirien kautta. Mutta Pistis Sofia tavallisessa rohkeudessaan ilmaisee tämän teorian paljon runollisemmassa muodossa (§ 282). Sisäinen ihminen muodostuu samoin neljästä oleellisesta osasta, mutta ne saadaan sfäärien kapinallisilta aioneilta, jotka ovat voima – kipinä jumalallisesta valosta (”Divinae particula aurae”), joka on vielä heissä jäljellä; sielu [viides], ”joka on muodostettu heidän silmiensä kyyneleistä ja heidän tuskanhiestään”; •<J4:Ã:@< B<,L:"J@H [antimimon pneumatos], hengen jäljittelijä (nähtävästi vastaten meidän omaatuntoamme) [kuudes]; ja lopuksi 9@ÃD" [Moira], kohtalo[23] [karmallinen ego], jonka [e605] tehtävänä on johtaa ihminen hänelle asetettuun päämäärään; ”jos hänen on kuoltava tulen kautta, se johtaa hänet tuleen; jos hänen on kuoltava petoeläimen uhrina, se johtaa hänet petoeläimen eteen”[24] – [seitsemäs]!

 

 

C.

 

SEITSENLUVUN ESIINTYMINEN VEDOISSA.

SE VAHVISTAA OKKULTTISEN OPETUKSEN SEITSEMÄSTÄ PALLOSTA

JA SEITSEMÄSTÄ RODUSTA

 

Meidän on palattava historiallisen tiedon alkulähteelle, jos tahdomme esittää parhaat todisteemme esitettyjen tosiasioiden tukemiseksi. Sillä vaikka Rigvedan hymnit ovat kauttaaltaan allegorisia, ne ovat myös ajatuksia herättäviä. Sûryan (auringon) seitsemän säteen sanotaan siinä vastaavan (jokaisen planeettaketjun) seitsemää maailmaa, seitsemää virtaa taivaassa ja maan päällä, edellisten ollessa seitsemän luovaa joukkoa ja jälkimmäisten seitsemän ihmistä eli alkuperäistä ihmisryhmää. Seitsemän muinaista rishiä – kaiken maan päällä elävän ja hengittävän esi-isät – ovat Agnin seitsemän ystävää, hänen seitsemän ”hevostaan” eli seitsemän ”PÄÄTÄÄN”. Vertauskuvallisesti sanottuna ihmisrotu on saanut alkunsa tulesta ja vedestä; sen ovat ISÄT eli uhraaja-kantaisät muodostaneet Agnista; sillä Agni, ashvinit ja âdityat[25] ovat kaikki samoja kuin tuo ”uhraaja” eli isiä, joita kutsutaan vuoroin pitaroiksi (pitreiksi, isiksi), angirasoiksi,[26], sâdhyoiksi, ”jumalallisiksi uhraajiksi”, ja ovat kaikkein okkulttisimpia. Heitä kaikkia kutsutaan nimellä deva-putra rishayah eli ”Jumalan pojat”.[27]  ”Uhraajat” ovat sitä paitsi kollektiivisesti YKSI uhraaja, jumalien isä, Vishvakarman, joka suoritti suuren Sarvamedha-seremonian ja lopuksi uhrasi itsensä. (Ks. Rigvedan hymnit.)

[e606] Näissä hymneissä ”taivaallista ihmistä” kutsutaan purushaksi, ”Ihmiseksi”,[28] josta Virâj syntyi;[29] ja Virâjista syntyi (kuolevainen) ihminen. Varuna (nyt alennettu korkeasta asemastaan Herrojen – dhyânien ja devojen päälliköksi) ohjaa kaikkia luonnonilmiöitä, ”tekee auringolle tien jota hänen on seurattava”. Hänen valvonnassaan, kuten tullaan näkemään, ovat taivaan seitsemän virtaa (laskeutuvat, luovat jumalat) ja maan seitsemän virtaa (seitsemän alkuperäistä ihmissukua). Sillä sitä, joka rikkoo Varunan lakeja (vratâni, ”luonnon järjestys”, toimivat lait), rankaisee Indra,[30] mahtava vedalainen jumala, jonka vrata (laki eli voima) on suurempi kuin kenenkään muun jumalan vratâni.

Näin voidaan osoittaa, että Rigveda, vanhin kaikista tunnetuista tietolähteistä, vahvistaa okkulttiset opetukset melkein joka suhteessa. Sen hymneissä – jotka sisältävät viidennen (meidän rotumme) varhaisimpien vihittyjen kirjoittamat alkuperäiset opetukset – puhutaan seitsemästä Rodusta (joista kaksi on vielä tuleva) esittämällä ne allegorisesti ”seitsemänä virtana”;[31] ja niistä viidestä Rodusta (pañcha krishtayah), jotka ovat jo kansoittaneet tämän maailman viidellä seudulla (pañcha pradishah),[32] sekä myös kolmesta aikaisemmasta mantereesta.[33]

Ainoastaan ne tutkijat, jotka tuntevat Purushasûktan (jossa nykyisten orientalistien intuitio on näkevinään ”erään Rigvedan kaikkein viimeisimmistä hymneistä”) salaisen merkityksen, voivat toivoa ymmärtävänsä, miten sopusointuisia sen opetukset ovat ja miten ne vahvistavat esoteerisia oppeja. Ennen kuin sellainen tutkija tajuaa seuraavan säkeen salaisen filosofian, hänen on tutkittava (taivaallisen) ihmisen, ”purushan” – joka on UHRATTU synnyttämään universumi ja kaikki siinä oleva (vrt. Vishvakarman) –ja maisen kuolevaisen ihmisen välisiä suhteita erittäin syvällisine metafyysisine merkityksineen[34]:

”15. Hänellä [”ihmisellä”, purushalla eli Vishvakarmanilla] oli seitsemän ympäröivää polttopuuta ja kolme kertaa seitsemän polttokerrosta. Kun jumalat suorittivat uhrin, he sitoivat ihmisen uhriksi.” Tämä tarkoittaa kolmea seitsenkertaista alkurotua ja osoittaa Vedojen korkean iän, sillä niiden vanhimmat suulliset opetukset eivät luultavasti tienneet mistään muusta [uhrista] Tämä tarkoittaa myös [e607] seitsemää alkuperäistä ihmisryhmää, koska Vishvakarman edustaa koko jumalallista ihmiskuntaa.[35]

Saman opin jälkiä esiintyy muissa vanhoissa uskonnoissa. Se on saattanut ja sen on täytynyt periytyä meidän aikaamme asti vääristyneenä ja väärin tulkittuna, kuten parsilaisten tapauksessa, jotka lukevat siitä Vendîdâstaan ja muualta ymmärtämättä siinä olevia viittauksia sen paremmin kuin orientalistitkaan. Kuitenkin tämä oppi on selvästi mainittu heidän vanhoissa teoksissaan.[36]

 Jos vertaa esoteerista opetusta James Darmesteterin tulkintoihin, voi huomata yhdellä silmäyksellä, missä hän on erehtynyt ja mistä syystä. Tuo kohta kuuluu:

 

Indoiranilainen Asura [Ahura] käsitettiin usein seitsenkertaiseksi. Tiettyjen myyttisten [?] kaavojen ja tiettyjen myyttisten [?] numeroiden voiman käyttäminen johti indoiranilaisten esi-isät puhumaan seitsemästä maailmasta, ja korkeinta Jumalaa[37] pidettiin usein seitsenkertaisena samoin kuin hänen hallitsemiaan maailmoja…. Noista seitsemästä maailmasta tuli Persiassa maan seitsemän keshvaria. Maa jaetaan seitsemään keshvariin, joista vain yksi on ihmiselle tunnettu ja hänen saavutettavissaan: se missä me elämme, nimittäin Hvaniratha. Tämä on sama kuin sanoa, että on seitsemän maata.[38] Parsilaisten mytologia tuntee myös seitsemän taivasta. Itse Hvaniratha on jaettu seitsemään ilmastoon.[39]

 

Sama jako ja oppi esiintyy vanhimmissa ja eniten arvostetuissa hindulaisissa [e608] pyhissä kirjoituksissa – Rigvedassa. Siinä mainitaan meidän Maamme lisäksi kuusi maailmaa: kuusi rajâmsia prithivîn – maan – eli ”tämän” (idamin) yläpuolella ja vastakohtana ”sille, joka on tuolla puolen” (ts. kuusi palloa eli maailmaa kolmella muulla tasolla).[40]

Olemme kursivoineet, jotta kävisi ilmi yhtäläisyys esoteeristen oppien kanssa ja tehty virhe. Maagit eli mazdalaiset uskoivat vain samoin kuin muut kansat, nimittäin että meidän planeettaketjuumme kuuluu seitsemän ”maailmaa” eli palloa, joista ainoastaan yksi kuuluu ihmiselle (nykyisenä aikana). Ja että tällä meidän pallollamme ilmestyy ja häviää peräkkäin seitsemän mannerta eli maata, joista jokainen manner jaetaan noiden seitsemän pallon muistoksi (joista yksi on näkyvissä ja kuusi näkymätöntä) seitsemään saareen eli mantereeseen, ”seitsemään ilmastoon” jne. Tämä oli yleinen usko niihin aikoihin, jolloin tuo myöhemmin salainen oppi oli avoin kaikille. Tämä seitsenosaisten paikkojen moninaisuus on aiheuttanut orientalisteille (jotka ovat sitä paitsi tulleet alkuperäiset oppinsa unohtaneiden vihkimättömien hindujen ja parsilaisten harhaan johtamiksi) niin paljon päänvaivaa seitsenluvun aina esiintyessä uudelleen, että he ovat pitäneet sitä ”myyttisenä”. Tämä ensimmäisten prinsiippien unohtaminen on johtanut orientalistit pois oikeilta jäljiltä ja saanut heidät tekemään suuria virheitä. Sama epäonnistuminen on havaittavissa jumalien määrittelyssä. Ne jotka eivät tunne vanhimpien arjalaisten esoteerista oppia, eivät voi koskaan omaksua tai ymmärtää oikein noihin OLENTOIHIN liittyvää metafyysistä merkitystä.

Ahuramazda (Ormazd) oli seitsemän Amesha Spentan (eli Amshâspendin) pää ja synteesi ja sen vuoksi itsekin Amesha Spenta. Aivan kuten ”Jehovah-Binah-Aralim” oli elohimien pää ja synteesi eikä mitään muuta, niin Agni-Vishnu-Sûrya oli synteesi ja pää eli polttopiste, josta – henkisestä ja fyysisestä auringosta – lähti fyysisesti ja metafyysisesti seitsemän sädettä, seitsemän tulista kieltä, seitsemän planeettaa eli jumalaa. Kaikista niistä tuli korkeimpia jumalia ja YKSI AINOA JUMALA, mutta vasta sitten kun alkuperäiset salaisuudet olivat hävinneet, kun Atlantis oli vajonnut mereen eli ”vedenpaisumus” ollut ja bramiinit olivat muuttaneet Intiaan ja etsineet turvaa Himalajan huipuilta, sillä jopa nykyisen Tiibetin ylätasangot olivat jonkin aikaa veden alla. Ahuramazda mainitaan Vendîdâdissa ainoastaan ”autuaimpana henkenä, fyysisen maailman luojana”. Sanatarkasti käännettynä Ahuramazda tarkoittaa ”viisas herra” (Ahura, ”herra” ja Mazda, ”viisas”). Lisäksi tämä Ahura-nimi, sanskritissa Asura, yhdistää hänet mânasaputroihin, viisauden poikiin, jotka opettivat älytöntä ihmistä ja antoivat hänelle järjen (manaksen). Ahura (asura) voidaan johtaa juuresta ah, olla, mutta sen tärkein merkitys esitetään salaisessa opetuksessa.

[e609] Kun geologia tulee saamaan selville, kuinka monta tuhatta vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin Intian Valtameren levottomat vedet ulottuivat Keski-Aasian korkeimmille ylätasangoille ja jolloin Kaspianmeri ja Persianlahti kuuluivat tuohon valtamereen, silloin vasta voidaan tuntea arjalais-brahmalaisen kansan ikä ja se aika, jolloin se vaelsi alas Hindustanin tasangoille, mikä tapahtui vasta vuosituhansia myöhemmin.

Yima, niin kutsuttu ”ensimmäinen ihminen” Vendîdâdissa, samoin kuin hänen kaksoisveljensä Yama, Vaivasvata Manun poika, kuuluu maailmanhistorian kahteen ajanjaksoon. Hän on toisen inhimillisen Rodun ”kantaisä”, tästä syystä pitrien varjojen personoituma ja lisäksi vedenpaisumuksen jälkeisen ihmiskunnan isä. Maagit sanoivat ”Yima”, kuten me sanomme ”ihminen” puhuessamme ihmiskunnasta. ”Kaunis Yima”, Ahuramazdan kanssa puhuva ensimmäinen kuolevainen, on ensimmäinen ”ihminen”, joka kuolee eli katoaa, ei ensimmäinen, joka syntyy. ”Vivanghatin poika” oli, kuten Vaivasvatan poika, symbolinen ihminen, joka edusti esoteerisessa opissa kolmea ensimmäistä rotua ja oli niiden kollektiivinen kantaisä. Näistä roduista kaksi ensimmäistä ei koskaan kuollut,[41] vaan ainoastaan hävisi, sulautui jälkeläisiinsä, ja kolmas oppi tuntemaan kuoleman vasta rodun loppupuolella, jolloin se jakautui eri sukupuoliin ja ”lankesi” jatkamaan sukuaan. Tähän viitataan selvästi Vendîdâdin Fargardissa II. Yima kieltäytyy olemasta Ahuramazdan lain sanansaattaja sanoessaan: ”Minä en syntynyt eikä minua opetettu olemaan uskontosi julistaja ja sanansaattaja.” Ja silloin Ahuramazda pyytää, että Yima sallisi ihmistensä lisääntyä ja ”valvoisi maailmaansa” (3 ja 4).

Hän kieltäytyy rupeamasta Ahuramazdan papiksi, koska hän on oma pappinsa ja uhraajansa, mutta hän hyväksyy toisen ehdotuksen. Hänen sanotaan vastaavan:

 

Niin!… niin, minä hallitsen ja valvon maailmaasi. Kun minä olen kuninkaana, ei ole oleva kylmää eikä kuumaa tuulta, ei sairautta eikä kuolemaa.

 

Silloin Ahuramazda tuo hänelle kultaisen sormuksen ja tikarin, hallitsijavallan vertauskuvat, ja Yiman hallitessa

 

Kului kolmesataa talvea, ja maa oli jälleen täynnä laumoja ja parvia, ihmisiä, koiria ja lintuja sekä punaiselta loimuavia tulia jne. [300 talvea tarkoittaa 300 periodia eli sykliä.]

 

”Oli jälleen täynnä” on huomattava kohta. Toisin sanoen, juuri näin oli ollut ennen maan päällä, ja se todistaa opin tiedosta, jonka mukaan maailmaan kuului peräkkäisiä hävitys- ja elpymiskausia. Kun nuo ”300 talvea” olivat ohi, Ahuramazda varoittaa Yimaa, että maa tulee liian täyteen eikä ihmisillä ole tilaa missä elää. Silloin Yima astuu esiin ja Spenta Armaitin (naisellisen hengen eli maan hengen) avulla saa aikaan sen, että maa laajenee ja tulee kolmanneksen [e610] suuremmaksi, minkä jälkeen ”uusia karjalaumoja ja paimenia ja ihmisiä” ilmestyy maan päälle. Ahuramazda varoittaa häntä jälleen, ja Yima saa saman taikavoiman avulla maan tulemaan kaksi kolmasosaa suuremmaksi. Kuluu ”yhdeksänsataa talvea” ja Yiman täytyy suorittaa seremonia kolmannen kerran. Kaikki tämä on vertauskuvallista. Nuo kolme maan laajentumisvaihetta tarkoittavat kolmea peräkkäistä mannerta ja rotua, jotka esiintyvät toinen toisensa jälkeen ja aiheutuvat aina edellisestä, kuten on selitetty perusteellisemmin muualla. Kolmannen kerran jälkeen Ahuramazda varoittaa Yimaa ”taivaallisten jumalien ja erinomaisten kuolevien” läsnäollessa, että kohtalokkaat talvet tulevat yllättämään aineellisen maailman, ja elämä tulee tuhoutumaan. Tämä kuvaa vanhassa mazdalaisessa symboliikassa ”vedenpaisumusta” ja Atlantista kohtaavaa luonnonmullistusta, joka pyyhkäisee pois jokaisen rodun vuorollaan. Kuten Vaivasvata Manu ja Nooa myös Yima rakentaa varan (aitauksen, arkin) Jumalan johdolla ja vie sinne kaikkien elävien olentojen, eläinten ja ”tulien” siemenet.

Tämä on se ”maa” eli uusi manner, jonka lainsäätäjäksi ja hallitsijaksi tuli Zarathustra. Se oli neljännen Rodun alussa, kun kolmannen Rodun ihmiset alkoivat kuolla. Sitä ennen, kuten edellä sanottiin,[42] ei ollut tavallista kuolemaa, vaan ainoastaan muodonmuutos, sillä ihmisillä ei vielä ollut mitään persoonallisuutta. Heillä oli monadit – henkäykset YHDESTÄ henkäyksestä, yhtä persoonattomat kuin se lähde josta ne olivat peräisin. Heillä oli ruumiit tai mieluummin varjomaiset ruumiit, jotka olivat synnittömät, ja siis ilman karmaa. Ja koska ei ollut mitään kâma-lokaa – vielä vähemmän nirvânaa tai edes devachania – niiden ihmisten ”sieluille”, joilla ei ollut persoonallista egoa, ei voinut olla mitään inkarnaatioiden välisiä aikoja. Feeniks-linnun tavoin alkuaikainen ihminen nousi ylös vanhasta ruumiistaan uuteen ruumiiseen. Joka kerta ja jokaisessa uudessa polvessa hänestä tuli kiinteämpi, fyysisesti täydellisempi kehityslain mukaisesti, joka on luonnon laki. Kuolema tuli täydellisen fyysisen organismin mukana ja sen myötä – moraalinen rappeutuminen.

Tämä selitys tuo esille vielä yhden vanhan uskonnon, jonka symboliikka on yhdenmukainen universaalin opin kanssa.

Muualla olemme esittäneet vanhimmat persialaiset traditiot, vielä vanhempien maagien mazdalaiset opinjäänteet ja selittäneet joitakin niistä. Ihmiskunta ei saanut alkuaan yhdestä ainoasta pariskunnasta. Eikä koskaan ollut ensimmäistä ihmistä – Aadamia tai Yimaa – vaan ensimmäinen ihmiskunta.

Tämä voi, tai ei voi, olla ”lievennettyä polygenismiä”. Mutta kun tiede on hylännyt sekä luomisen tyhjästä – mikä on mielettömyys – että yliluonnollisen luojan eli luojat – mikä on tosiasia – niin polygenesis ei tuota enempää vaikeuksia tai hankaluuksia (vaan vähemmän tieteelliseltä kannalta katsottuna) kuin monogenesis.

Joka tapauksessa se on yhtä tieteellinen kuin mikä muu teoria tahansa.  Sillä Agassiz ilmaisee Nottin ja Gliddonin teokseen Types of Mankind kirjoittamassaan johdannossa [e611] uskovansa, että on rajaton määrä ”alkuperäisiä ihmisrotuja, jotka on luotu erikseen”. Hän huomauttaa, että ”samalla kun jokaisella eläintieteellisellä alueella eläimet ovat eri lajeja, ihminen huolimatta rodullisesta erilaisuudestaan on aina yksi ja sama ihmisolento”.

Okkultismi määrittelee ja rajoittaa alkuperäisten rotujen määrän seitsemäksi, koska on ”seitsemän kantaisää” eli prajâpatia, olentojen kehittäjää. Nämä eivät ole jumalia eivätkä yliluonnollisia olentoja, vaan pitkälle kehittyneitä henkiä toiselta, alemmalta planeetalta ja ovat jälleensyntyneet tälle planeetalle ja synnyttäneet vuorostaan tässä kierroksessa nykyisen ihmiskunnan. Tätä oppia vahvistaa myös sen gnostilainen muunnelma. Gnostikot opettivat ihmisen luontoa ja syntyä koskevassa opissaan, että ”määrätty seitsemän enkelin joukko” muodosti ensimmäiset ihmiset, jotka eivät olleet muuta kuin älyttömiä, jättiläismäisiä, varjomaisia muotoja – ”pelkkä ryömivä mato” (!), kirjoittaa Irenaeus,[43] joka tapansa mukaan pitää metaforaa todellisuutena.

 

D.

 

SEITSEMÄISYYS EKSOTERISISSA TEOKSISSA

 

Voimme nyt tutkia muita vanhoja pyhiä kirjoituksia nähdäksemme, esiintyykö niissä seitsenluokittelu, ja jos esiintyy, niin missä määrin.

Tuhansissa sanskritinkielisissä teksteissä, joista toiset ovat yhä avaamattomia, toiset toistaiseksi tuntemattomia, ja kaikissa purânoissa seitsemän ja neljäkymmentäyhdeksän (7 x 7) esittävät yhtä huomattavaa, elleivät vielä huomattavampaa osaa kuin jopa juutalaisessa raamatussa. Ne esiintyvät ensin tekstien ensimmäisten lukujen seitsemässä luomisessa ja viimein lopullisen pralayan auringon seitsemässä säteessä, jotka paisuvat seitsemäksi auringoksi ja nielevät koko universumin kaikkineen. Esimerkiksi Matsyapurânassa sanotaan: ”Vedojen opin julistamista varten Vishnu kertoi kalpan alussa Manulle Nara-Simhasta ja seitsemän kalpan tapahtumista.”[44] Edelleen sama purâna osoittaa, että ”kaikissa manvantaroissa esiintyy rishien[45] luokkia aina seitsemittäin, ja vakiinnutettuaan lakia ja siveellisyyttä koskevat määräykset he poistuvat autuuteen”[46] – rishit ovat kuitenkin paljon muutakin kuin eläviä viisaita.

Tri Muirin kääntämässä Atharvavedassa sanotaan:

 

[e612] 1. Aika vie (meitä) eteenpäin, seitsensäteinen ratsu, tuhatsilmäinen, kuolematon, täynnä hedelmällisyyttä. Hänen selkäänsä viisaat nousevat, kaikki maailmat ovat hänen pyöriään.

2. Aika liikkuu seitsemällä pyörällä. Hänellä on seitsemän napaa, kuolemattomuus on hänen akselinaan. Hän on kaikki nämä maailmat. Aika kiirehtii ensimmäisen Jumalan edellä.

3. Aikaan mahtuu täysi mitta. Me näemme hänen esiintyvän monissa muodoissa. Hän on kaikki nämä maailmat tulevaisuudessa. Häntä sanotaan ”Ajaksi korkeimmassa taivaassa”.[47]

 

Lisätkää nyt tähän seuraava säe esoteerisista teoksista:

”Avaruus ja aika ovat yhtä. Avaruus ja aika ovat nimettömät, sillä ne ovat tuntematon SE, joka voidaan havaita ainoastaan seitsemän säteensä kautta – jotka ovat seitsemän luomista, seitsemän maailmaa, seitsemän lakia” jne.

Kun muistamme, että purânoiden mukaan Vishnu on sama kuin aika ja avaruus[48] ja että myös rabbiininen symboli Jumalalle on MAQOM, ”avaruus”, niin selviää, miksi ilmenevää jumaluutta – avaruutta, ainetta ja henkeä – varten yhdestä keskipisteestä tuli kolmio ja nelinäisyys (täydellinen kuutio), siis seitsemän. Jopa pravaha-tuuli (mystinen ja okkulttinen voima, joka panee tähdet ja planeetat liikkeelle ja ohjaa niiden kiertokulkua) on seitsemäinen. Kûrma- ja Lingapurânat luettelevat seitsemän sen nimistä päätuulta, jotka ovat kosmisen avaruuden prinsiippejä.[49] Ne ovat läheisessä yhteydessä Dhruvan[50] (nykyisen Pikku Karhun), Pohjantähden kanssa, joka puolestaan synnyttää kosmisten voimien kanssa erilaisia ilmiöitä.

Luku seitsemän esiintyen arjalaisten pyhien kirjoitusten seitsemässä luomisessa, seitsemässä rishissä, vyöhykkeessä, mantereessa, prinsiipissä jne. on kulkenut intialaisen, egyptiläisen, kaldealaisen, kreikkalaisen, juutalaisen, roomalaisen ja lopulta kristillisen mystisen ajattelun kautta, kunnes se päätyi jokaiseen eksoteeriseen teologiaan jättäen siihen häviämättömän vaikutuksen. Seitsemän vanhaa kirjaa, jotka Haam varasti Nooan arkista ja antoi pojalleen Kusille, ja Haamin ja Kheironin seitsemän kuparipatsasta ovat heijastuksena ja muistona [e613] seitsemästä alkuperäisestä mysteeristä, joiden perustana oli ”seitsemän salaista emanaatiota”, ”seitsemän ääntä” ja seitsemän sädettä – henkisiä ja sideerisiä malleja myöhempien aionien [aikojen] seitsemäntuhatta kertaa seitsemälle jäljennökselle.

Tuo mystinen luku esiintyy edelleen selvästi peräti mystisissä maruteissa. Vâyupurâna osoittaa ja Harivamsha vahvistaa, että maruteja – noita vanhimpia ja kaikkein käsittämättömimpiä Rigvedassa esiintyvistä toisasteisista eli alemmista jumalista – ”syntyy jokaisessa manvantarassa [kierroksessa] seitsemän kertaa seitsemän (eli 49); että jokaisessa manvantarassa neljä kertaa seitsemän (eli kaksikymmentäkahdeksan) saavuttaa vapautumisen, mutta niiden paikat täyttävät sellaiset henkilöt, jotka jälleensyntyvät siinä ominaisuudessa”.[51] Mikä on marutien esoteerinen merkitys, ja keitä ovat ne henkilöt, jotka ”jälleensyntyvät siinä ominaisuudessa”?  Rig- ja muissa Vedoissa marutit ovat myrskynjumalia ja Indran ystäviä ja liittolaisia. He ovat ”taivaan ja maan poikia”. Tämä johti allegoriaan, joka kuvaa heidät Shivan, joogien suuren suojelijan, lapsina, tuon ”MAHÂJOOGIN, suuren askeetin, jossa yhtyy ankarien katumusharjoitusten ja abstraktin mietiskelyn korkein täydellisyys. Sen avulla saavutetaan rajattomat voimat, tehdään ihmeet ja ihmetyöt, saadaan korkein henkinen tieto ja lopuksi saavutetaan yhteys universumin korkean hengen kanssa”.[52] Rigvedassa Shiva on tuntematon nimi, mutta tuota jumalaa kutsutaan Rudraksi, jota sanaa käytetään Agnista, tulenjumalasta, ja maruteja sanotaan siinä hänen pojikseen. Râmâyanassa ja purânoissa heidän äitinsä Diti – Aditin sisar eli komplementti ja eräs muoto – halutessaan pojan, joka hävittäisi Indran, saa kuulla Kashyapa-nimiseltä viisaalta, että ”jos hän ajatuksiltaan täysin hurskaana ja olemukseltaan aivan puhtaana kantaa lasta kohdussaan sata vuotta”[53], niin hän tulee saamaan sellaisen pojan. Mutta Indra tekee tyhjäksi Ditin suunnitelman. Salamallaan hän jakaa sikiön hänen kohdussaan seitsemään osaan ja paloittelee sitten jokaisen sellaisen osan vielä seitsemään kappaleeseen, joista tulee nuo nopeasti kiitävät jumaluudet, marutit.[54] Nämä jumaluudet ovat vain kumârojen toinen aspekti eli kehitysvaihe, jotka ovat isän puolelta rudroja, kuten monet muut.[55]

Koska Diti on Aditi, ellei päinvastaista todisteta, niin sanomme, että Aditi eli âkâsha korkeimmassa muodossaan on egyptiläisten seitsenkertainen taivas. Jokainen tosi okkultisti ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa. Diti, me toistamme, on [e614] metafyysisen luonnon kuudes prinsiippi, âkâshan buddhi. Diti, marutien äiti, on yksi hänen maisista muodoistaan, jonka tarkoituksena on edustaa samalla sekä askeetin jumalallista sielua että mystisen ihmiskunnan jumalallisia pyrkimyksiä vapautua mâyân verkoista ja siten saavuttaa lopullinen autuus. Indra on nyt alennettu kali-yugan vuoksi, jolloin tuollaiset pyrkimykset eivät enää ole yleisiä, vaan ovat muuttuneet poikkeuksiksi, koska Ahamkâra (egotismin, itsen eli minuuden tunne) ja tietämättömyys ovat tulleet yleisiksi. Mutta alussa Indra oli yksi hindulaisen pantheonin suurimmista jumalista, kuten Rigveda osoittaa. Surâ-dhipa, ”suurin jumalista”, oltuaan Jishnu, ”taivaallisten joukkojen johtaja” – hindujen pyhä Mikael – on alentunut asketismin vastustajaksi, kaiken pyhän pyrkimyksen viholliseksi. Indra esitetään avioliitossa Aindrîn (Indrânîn) kanssa, joka personoi Aindriyakaa, aistielementtien kehitystä, ja jonka hän nai ”hänen uhkeiden sulojensa vuoksi”; minkä jälkeen Indra alkoi lähettää taivaallisia naisdemoneja sytyttämään pyhien miesten, joogien, intohimot ja ”viekoittelemaan heitä voimakkaista katumusharjoituksista, joita hän pelkäsi”.

Sen vuoksi Indra, joka kuvataan nyt ”taivaankannen jumalana, personoituna ilmakehänä”, on todellisuudessa kosminen prinsiippi mahat ja viides inhimillinen prinsiippi, manas, kaksinaisessa olemuspuolessaan, buddhiin yhtyneenä. Hän sallii kâma-prinsiipin (himo- ja haluruumiin) vetää itseään alaspäin. Tämä käy ilmi siitä, että Brahmâ kertoi voitetulle jumalalle, että hänen monet tappionsa johtuivat karmasta ja olivat rangaistuksena hänen hillittömyydestään ja monenlaisten nymfien houkutuksista. Tässä jälkimmäisessä ominaisuudessa hän pelastuakseen tuholta koettaa hävittää tulevan ”lapsen”, jonka on määrä voittaa hänet – joka lapsi kuvaa tietysti joogin jumalallista ja horjumatonta tahtoa, hänen päättäväisyyttään vastustaa kaikkia sellaisia viettelyksiä ja siten kukistaa himot, jotka kuuluivat hänen maalliseen persoonallisuuteensa. Indra onnistuu jälleen, koska liha voittaa hengen (Ditin osoitetaan turhautuneen dvâpara-yugassa sinä aikana, jolloin neljäs Rotu kukoisti). Hän jakaa (arjalaisen viidennen Rodun askeettien vielä kerran saavuttaman uuden jumalallisen adeptiuden) ”sikiön” seitsemään osaan – mikä viittaa ei ainoastaan seitsemään alarotuun uudessa kantarodussa, joissa jokaisessa tulee olemaan ”Manu”,[56] vaan myös adeptiuden seitsemään asteeseen – ja sitten [e615] jokaisen osan seitsemään kappaleeseen – jotka tarkoittavat Manu-rishejä jokaisessa kantarodussa ja jopa alarodussa.

Ei liene vaikea huomata, mitä tarkoitetaan maruteilla, jotka voittavat ”neljä kertaa seitsemän” vapautumista jokaisessa ”manvantarassa”, ja niillä henkilöillä, jotka jälleensyntyen siinä ominaisuudessa (maruteina esoteerisessa merkityksessä), ”täyttävät heidän paikkansa”. Marutit edustavat a) niitä intohimoja, jotka riehuvat ja raivoavat jokaisen kokelaan rinnassa, kun hän valmistautuu askeettista elämää varten – tätä mystisesti; b) niitä okkulttisia voimia, jotka kätkeytyvät âkâshan alempien prinsiippien moninaisiin aspekteihin – sen ruumiiseen eli sthûla-sharîraan, joka vastaa jokaisen asutun pallon maista, alempaa ilmakehää – tätä mystisesti ja sideerisesti; c)todellisia tietoisia olentoja, joilla on kosminen ja psyykkinen luonto.

Samalla ”marutit” on okkulttisella kielellä yksi niistä nimistä, jotka on annettu niiden suurten adeptien EGOILLE, jotka ovat siirtyneet pois ja jotka tunnetaan myös nirmânakâyoina. Nämä egot, joita varten – koska he ovat nousseet harhan yläpuolelle – ei ole mitään devachania ja jotka ovat joko vapaaehtoisesti luopuneet nirvânasta ihmiskunnan hyväksi tai eivät vielä ole saavuttaneet sitä, jäävät näkymättöminä maan päälle. Sen vuoksi marutit[57] esitetään ensin Shiva-Rudran poikina, tuon ”joogi-suojelijan”, jonka ”kolmas silmä”, mystisessä merkityksessä, on askeetin hankittava, ennen kuin hänestä tulee adepti. Sitten heidät esitetään kosmisessa merkityksessään sekä Indran että hänen vastustajiensa alaisina. ”Neljä kertaa seitsemän” vapautumista viittaa neljään kierrokseen ja neljään Rotuun, jotka edeltävät omaamme, joihin kuhunkin marut-jîvat (monadit) ovat jälleensyntyneet ja ovat niissä saavuttaneet lopullisen vapautumisen, jos olisivat tahtoneet käyttää sitä hyväkseen. Mutta suuresta rakkaudesta ihmiskuntaan, joka ilman tuota ulkoapäin tullutta apua saisi taistella vielä toivottomammin tietämättömyyden ja kurjuuden verkoissa, he sen sijaan jälleensyntyvät yhä uudelleen ”siinä ominaisuudessa” ja siten ”täyttävät omat paikkansa”. Keitä he ovat ”maan päällä” – sen jokainen okkultismin oppilas tietää. Ja hän tietää myös, että marutit ovat rudroja, joihin kuuluu myös Tvashtrin perhe – ja Tvashtri on sama kuin Vishvakarman, vihittyjen suuri suojelija. Tämä antaa meille paljon tietoa heidän todellisesta luonnostaan.

[e616] Sama koskee Kosmoksen ja inhimillisten prinsiippien seitsemäistä jaotusta. Purânat muiden pyhien tekstien ohella ovat täynnä sellaisia viittauksia. Kaikkein ensimmäiseksi maailmanmuna, joka sisälsi Brahmân eli universumin, oli ulkoapäin verhottu seitsemällä luonnon elementillä, joihin aluksi epämääräisesti laskettiin vesi, ilma, tuli, eetteri ja kolme salaista elementtiä Sitten ”maailmaa” sanotaan ”ympäröineen joka puolelta” seitsemän elementtiä, myös munan sisällä – kuten selitettiin, ”maailmaa ympäröi joka puolelta, myös ylhäällä ja alhaalla andakatâha – Brahmân munan kuori”.[58] Kuoren ympäri virtaa vesi, jota ympäröi tuli, tulta ilma, ilmaa eetteri, eetteriä ympäröi elementtien alku (ahamkâra) ja viimeksi mainittua maailmanjärki (”äly”, kuten Wilson kääntää). Tämä tarkoittaa sekä olemassaolon piirejä että prinsiippejä. Prithivî ei ole meidän Maamme vaan maailma, aurinkokunta, ja merkitsee laaja, avara. Vedoissa – noissa suurimmissa auktoriteeteissa, vaikka ne vaativat avaimen tullakseen oikein tulkituiksi – mainitaan kolme maallista ja kolme taivaallista maata, jotka kutsuttiin olemassaoloon yhtä aikaa kuin Bhûmi – meidän maamme. Meille on usein kerrottu, että piirien, prinsiippien jne. lukumäärä näyttää olevan kuusi eikä seitsemän. Me vastaamme, että ihmisessä on itse asiassa ainoastaan kuusi prinsiippiä, koska hänen ruumiinsa ei ole mikään prinsiippi, vaan sen verho, kuori. Sama pätee planeettaketjuun, jossa esoteerisesti puhuen maa (samoin kuin seitsemäs eli pikemmin neljäs taso, se joka vastaa seitsemättä, jos laskemme ensimmäisestä kolmesta elementaalien luontokunnasta, jotka aloittavat sen muodostamisen) voidaan jättää huomioon ottamatta, vaikka se noista seitsemästä on (meille) ainoa selvä taivaankappale.

Okkultismin kieli vaihtelee. Mutta jos oletamme, että Vedoissa tarkoitetaan ainoastaan kolmea maata seitsemän sijasta, mitkä nuo kolme sitten ovat, koska me tunnemme kuitenkin vain yhden? Ilmeisesti tähän käsittelemäämme kysymykseen täytyy sisältyä okkulttinen merkitys. Katsokaamme. ”Maa joka kelluu” (avaruuden) universaalissa valtameressä, jonka Brahmâ jakaa purânoissa seitsemään vyöhykkeeseen, on prithivî, seitsemään prinsiippiin jakautuva maailma. Kosminen jako näyttää kyllin metafyysiseltä, mutta on todellisuudessa fyysinen okkulttisilta vaikutuksiltaan. Useita kalpoja myöhemmin mainitaan meidän maamme, ja se vuorostaan jakautuu seitsemään vyöhykkeeseen saman analogian lain nojalla, joka opasti muinaisia filosofeja. Tämän jälkeen tapaamme maapallolla seitsemän mannerta, seitsemän saarta, seitsemän valtamerta, seitsemän merta ja virtaa, seitsemän vuorta ja seitsemän ilmastoa jne.[59]

[e617] Sitä paitsi noita viittauksia seitsemään maahan ei tavata ainoastaan hindulaisissa pyhissä kirjoituksissa ja filosofiassa, vaan persialaisissa, foinikialaisissa, kaldealaisissa ja egyptiläisissä kosmogonioissa ja jopa rabbiinisessa kirjallisuudessa. Feeniks[60] – heprealaisten Oneq 813 (sanasta Fenokh, Henok, salaisen kierroksen ja vihkimyksen symboli) ja turkkilaisten Kerkes – elää tuhat vuotta, jonka jälkeen hän sytyttää liekin ja tuhoutuu itse siinä. Sitten hän jälleensyntyy omasta itsestään ja elää toiset tuhat vuotta, seitsemän kertaa seitsemään asti (ks. Alin kirja – venäjännös[61]), kunnes tuomionpäivä koittaa. ”Seitsemän kertaa seitsemän”, 49, on läpikuultava allegoria ja viittaa neljäänkymmeneenyhdeksään ”Manuun”, seitsemään kierrokseen ja seitsemän kertaa seitsemään inhimilliseen kierrokseen jokaisessa kierroksessa jokaisella pallolla. Kerkes ja Oneq kuvaavat rotukautta, ja mystinen puu Ababel – ”isäpuu” Koraanissa – työntää esiin uusia oksia ja lehtiä aina kun Kerkes eli Feeniks nousee ylös. ”Tuomionpäivä” merkitsee ”pienempää pralayaa” (ks. Esoteric Buddhism). Kirjan Book of God tekijä uskoo, että:

 

…Feeniks on myös aivan selvästi sama kuin Simurgh [persialainen rokki]. Se mitä kerrotaan tästä viimeksi mainitusta linnusta, tukee vielä voimakkaammin sitä käsitystä, että Feeniks-linnun kuolema ja henkiin herääminen kuvaa maailman peräkkäistä tuhoa ja uudistumista, joka monen mielestä tapahtuu tulen aiheuttaman tuhon [ja vuoroin vedenpaisumuksen] vaikutuksesta. Kun Simurghilta kysyttiin hänen ikäänsä, hän ilmoitti Cahermanille, että tämä maailma on hyvin vanha, sillä sen ovat jo seitsemän kertaa täyttäneet toisenlaiset olennot kuin ihminen, ja se on seitsemän kertaa autioitunut;[62] että sen ihmisrodun aikakausi, missä nyt olemme, tulee kestämään seitsemän tuhatta vuotta ja että hän itse oli nähnyt kaksitoista sellaista mullistusta eikä tiennyt, kuinka monta hän tulisi vielä näkemään.[63]

 

Edellä oleva ei kuitenkaan sisällä mitään uutta. Baillyn ajoista viime vuosisadalla aina tri Kenealyn päiviin asti tällä vuosisadalla useat kirjailijat ovat havainneet nämä tosiasiat, mutta nyt voidaan osoittaa yhteys [e618] persialaisen oraakkelin ja nasarealaisen profeetan välillä. Book of Godin tekijä sanoo:

 

Simurgh on todellisuudessa sama kuin hindulaisten Singh ja egyptiläisten sfinksi. Sanotaan, että edellinen tulee ilmestymään maailman lopussa… [niin kuin] hirveä leijonalintu. Näistä rabbit ovat lainanneet myyttinsä valtavasta linnusta, joka seisoo joskus maalla ja joskus liikkuu meressä… samalla kun sen pää kannattaa taivasta. Symbolin mukana he ovat myös omaksuneet opin, johon se viittaa. He opettavat, että maapallolla on oleva seitsemän peräkkäistä uudistumista, että jokainen uudistunut järjestelmä tulee kestämään tuhat vuotta [?] ja että universumin kokonaiskesto tulee olemaan 49 000 vuotta. Tämän käsityksen, johon sisältyy oppi jokaisen uuden olennon aikaisemmasta elämästä, he ovat voineet saada babylonialaisen vankeutensa aikana tai se on voinut olla osa alkuperäisestä uskonnosta, jonka heidän pappinsa ovat säilyttäneet kaukaisilta ajoilta.[64]

 

Pikemminkin se näyttää, että vihityt juutalaiset ovat lainanneet ja heidän vihkimättömät seuraajansa talmudistit ovat kadottaneet sen oikean merkityksen ja ovat tulkinneet väärin opin seitsemästä kierroksesta ja neljästäkymmenestäyhdeksästä rodusta jne.

Näin ovat tehneet ei ainoastaan ”heidän pappinsa”, vaan myös kaikkien muiden maiden papit. Gnostikot, joiden erilaiset opetukset ovat monia kaikuja ainoasta alkuperäisestä ja universaalista opista, ovat asettaneet Jeesuksen suuhun samat luvut toisessa muodossa tuossa hyvin okkulttisessa Pistis Sofiassa. Sanomme vielä enemmän: myös Ilmestyskirjan kristillinen julkaisija tai tekijä on säilyttänyt tuon tradition ja puhuu seitsemästä RODUSTA, joista neljä sekä osa viidettä ovat olleet ja kaksi on tuleva. Luvun 17 jakeissa 9 ja 10 se sanotaan niin selvästi kuin vain voi. Enkeli sanoo siis: ”Tässä on ymmärrys, jossa on viisaus. Ne seitsemän päätä ovat seitsemän vuorta, joiden päällä nainen istuu. Ja on seitsemän kuningasta, viisi on kaatunut, ja yksi on ja toinen ei ole vielä tullut…” Voiko kukaan vähänkin muinaisajan symboliseen kieleen tutustunut olla huomaamatta, että nuo viisi kaatunutta kuningasta tarkoittavat neljää jo ollutta kantarotua sekä osaa viidennestä, joka vielä on. Toinen joka ”ei ole vielä tullut” tarkoittaa kuudetta ja seitsemättä tulevaa kantarotua sekä myös tämän nykyisen Rotumme alarotuja? Toinen vielä selvempi viittaus seitsemään kierrokseen ja neljäänkymmeneenyhdeksään kantarotuun, joka on 3. Moos. kirjassa, on löydettävissä liitteestä, III kirja, s. 747-748.

 

 

E.

 

SEITSEMÄN ASTRONOMIASSA, TIETEESSÄ JA MAGIASSA

 

Edelleen luku seitsemän on läheisessä yhteydessä Plejadien – noiden Atlaksen seitsemän tyttären, joista ”kuusi on näkyvää, [e619] seitsemäs salainen” –okkulttisen merkityksen kanssa. Intiassa ne ovat yhteydessä kasvattinsa, sodanjumala Kârttikeyan kanssa. Tämä jumala sai tuon nimen Plejadeilta (sanskritiksi krittikât), sillä Kârttikeya on Mars-planeetta astronomisesti. Jumalana hän on Rudran poika, syntynyt ilman naisen välitystä. Hän on myös kumâra, ”koskematon nuorukainen”, siinnyt Shivan – pyhän hengen – siemenen tulesta, mistä syystä hänen nimensä on Agni-bhû. Edesmennyt tri Kenealy uskoi, että Kârttikeya on Intiassa naros-syklin salainen symboli, kauden, joka käsittää 600, 666 ja 777 vuotta aina sen mukaan, lasketaanko aurinko- vai kuuvuosissa, jumalallisissa vai inhimillisissä vuosissa. Kuusi näkyvää eli todellisuudessa seitsemän sisarta, Plejadit, tarvitaan tuon kaikista astronomisista ja uskonnollisista symboleista salaisimman ja mystisimmän täydentämiseksi. Kun siis oli tarkoitus viettää jonkin määrätyn tapahtuman muistoa, Kârttikeya esitettiin vanhastaan kumârana, askeettina, jolla on kuusi päätä – yksi kutakin Naroksen vuosisataa varten. Kun symboliikkaa tarvittiin jotakin muuta tapausta varten, silloin konjunktiossa seitsemän sideerisen sisarensa kanssa Kârttikeya nähdään naisellinen aspektinsa Kaumârîn (eli Senân) seuraamana. Hän ratsastaa silloin riikinkukolla – viisauden ja okkulttisen tiedon linnulla ja hindulaisten feeniksillä, jonka kreikkalaisen vastineen suhde naroksen 600 vuoden kanssa on hyvin tunnettu asia. Hänen otsallaan on kuusisäteinen tähti (kaksoiskolmio), svastika, kuusi- ja joskus seitsensakarainen kruunu. Riikinkukon pyrstö kuvaa tähtitaivasta, ja eläinradan kaksitoista merkkiä kätkeytyy hänen ruumiiseensa. Tästä syystä hänen nimensä on myös Dvâdasha-kara, ”kaksitoistakätinen”, ja Dvâdashâksha, ”kaksitoistasilmäinen”. Kuitenkin hän näyttää olevan tunnetuin Shaktidharana, ”keihäänkantajana”, ja Târakan voittajana, ”Târaka-jitinä”.

Koska naroksen vuodet lasketaan (Intiassa) kahdella tavalla – joko ”100 jumalien vuotta” (jumalallista vuotta) tai 100 kuolevaisten vuotta – voimme ymmärtää, kuinka äärettömän vaikea on vihkimättömän ymmärtää oikein tämä kausi, joka esittää Johanneksen Ilmestyksessä niin tärkeää osaa. Se on todella apokalyptinen kausi, koska sen pituus vaihtelee ja se tarkoittaa erilaisia historiallisia tapahtumia, kuitenkin monista sitä koskevista pohdiskeluista olemme tavanneet vain muutamia, jotka ovat lähennelleet totuutta.

Babylonialaisten ilmoittamien jumalallisten kausien pituutta vastaan on esitetty väite, että muinaiset kansat laskivat kronologisissa laskelmissaan päivät vuosiksi, kuten Suidas osoittaa. Tri Sepp vetoaa Suidakseen ja hänen arvovaltaansa plagioidessaan nerokkaasti – paljastettu muualla – hindulaista lukua 432 tuhansissa ja miljoonissa vuosissa (yugien kesto), jotka hän supisti 4 320 kuuvuoteen ”ennen Kristuksen syntymää”, joka oli ”ennakolta määrätty” tähtitaivaalla (lisäksi näkymättömissä taivaissa) ja jonka vahvisti ”Betlehemin tähden ilmestyminen”. Mutta Suidas ei voinut esittää muuta vahvistusta väitteen puolesta kuin omat arvelunsa, eikä hän [e620] ollut vihitty. Todisteena hän mainitsee Vulcanuksen ja osoittaa tämän kronologisin perustein hallinneen 4 477 vuotta, so. 4 477päivää, niin kuin hän otaksuu, eli vuosissa laskettuna 12 vuotta, 3 kuukautta ja 7 päivää. Hänen alkuperäisessä teoksessaan on 5 päivää – joten hän on tehnyt virheen jopa näin helpossa laskutehtävässä.[65] Tosin ovat muutkin muinaiset kirjailijat syyllistyneet yhtä virheellisiin arveluihin. Esim. Kallisthenes ilmoittaa kaldealaisten tähtitieteellisille havainnoille ainoastaan 1 903 vuoden ajan,[66] kun taas Epigenes antaa niille 730 000 vuotta.[67] Kaikki nämä vihkimättömien kirjailijoiden hypoteesit perustuvat väärinkäsitykseen. Kaikkien länsimaisten kansojen, muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten kronologia on lainattu Intiasta. Bâgavadamissa, Bhâgavatapuranan tamilinkielisessä versiossa sanotaan, että 15 aurinkopäivää on paccham; kaksi pacchamia (eli 30 päivää) on kuolevaisten kuukausi, joka on pitar-devatojen (pitrien) yksi päivä. Edelleen kaksi tällaista kuukautta on rûdû, kolme rûdûa on ayanam ja kaksi ayanamia on vuosi – joka kuolevaisten vuosi on vain yksi jumalien päivä. Tällaisista väärin käsitetyistä opeista jotkut kreikkalaiset ovat kuvitelleet, että kaikki vihityt papit olivat muuttaneet päivät vuosiksi!

Tällä muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden tekemällä erehdyksellä on ollut merkittävät seuraukset Euroopassa. Viime vuosisadan lopussa ja tämän vuosisadan alussa Bailly, Dupuis ja muut luottaen hindulaista kronologiaa käsitteleviin tahallisesti typistettyihin esityksiin, jotka jotkut liian innokkaat ja häikäilemättömät lähetyssaarnaajat olivat tuoneet Intiasta, muodostivat mitä mielikuvituksellisimman teorian aiheesta. Koska hindulaiset olivat tehneet kuun puolikierroksesta aikamitan ja koska hindulaisessa kirjallisuudessa on mainittu vain viisitoista päivää kestävä kuukausi, josta Quintus Curtius puhuu,[68] niin näiden herrojen mukaan on vahvistettu se tosiasia, että hindulaisten vuosi oli ainoastaan puoli vuotta, milloin sitä ei kutsuttu päiväksi. Myös kiinalaiset jakoivat eläinratansa kahteenkymmeneenneljään osaan ja siis vuotensa kahteenkymmeneenneljään kaksiviikkoiseen, mutta tämä laskutapa ei estänyt eikä estä heitä antamasta tähtitieteelliselle vuodelle aivan samaa pituutta kuin me annamme. Heillä on yhä tänään muutamissa maakunnissa kuudenkymmenen päivän ajanjakso – eteläintialainen rûdû. Lisäksi Diodoros Sisilialainen[69] kutsuu ”kolmeakymmentä päivää egyptiläiseksi vuodeksi” eli ajaksi, jolloin kuu tekee täyden kierroksensa. Plinius ja Plutarkhos puhuvat molemmat siitä,[70] mutta onko siinä mitään järkeä, että egyptiläiset, jotka olivat perehtyneet astronomiaan yhtä hyvin kuin mikä muu kansa tahansa, olisivat laskeneet kuu-kuukauteen kolmekymmentä päivää, kun siinä on vain kaksikymmentäkahdeksan päivää ja vähän päälle? Tällä kuuperiodilla oli okkulttinen merkitys ihan niin kuin hindulaisten ayanamilla ja rûdûlla oli.

Kahden kuukauden pituinen vuosi ja myös 60 päivän ajanjakso [e621] oli yleinen aikamitta muinaisuudessa, kuten Bailly itse osoittaa teoksessaan Traité de l’Astronomie Indienne et Orientale.[71] Kiinalaiset omien kirjojensa mukaan jakoivat vuotensa kahteen osaan, yhdestä päiväntasauksesta toiseen.[72] Arabialaiset jakoivat muinoin vuoden kuuteen vuodenaikaan, joista jokainen on kahden kuukauden pituinen. Kiinalaisessa astronomisessa teoksessa Kiu-che sanotaan, että kaksi kuukautta on aikamitta, ja kuusi aikamittaa on vuosi. Ja vielä tänään Kamtšatkan alkuasukkailla on kuusi kuukautta kestävä vuosi, kuten heillä oli abbé Chappen käydessä siellä.[73] Mutta riittääkö tämä sanomaan, että kun hindulaisissa purânoissa puhutaan ”aurinkovuodesta”, he tarkoittavat yhtä aurinkopäivää! Tieto luonnonlaeista, jotka tekevät seitsemästä luonnon perusluvun, niin sanoaksemme, ilmenneessä maailmassa – tai ainakin meidän nykyisessä maisessa elämänkierrossamme – sekä ihmeellinen ymmärrys sen vaikutuksista paljastivat muinaiskansoille monta luonnon mysteeriä. Ja nuo lait toimintoineen sideerisellä, maisella ja moraalisella tasolla saattoivat muinaisajan astronomit laskemaan oikein syklien pituuden sekä niiden vastaavat vaikutukset tapahtumien kulkuun; merkitsemään muistiin ennakolta (ennustamaan, kuten sanotaan) niiden vaikutukset ihmisrotujen elämänkulkuun ja kehitykseen. Auringosta, kuusta ja planeetoista erehtymättöminä ajan mittaajina, joiden voima ja määräaikaisuus tunnettiin hyvin, tuli siten suuri hallitsija ja hallitsijoita pienelle systeemillemme kaikkine siihen kuuluvine seitsemine alueineen eli ”toimintapiireineen”.[74]

Tämä on ollut niin ilmeistä, että jopa monet nykyaikaiset tiedemiehet, materialistit yhtä hyvin kuin mystikot, ovat havainneet tuon lain. Lääkärit ja teologit, matemaatikot ja psykologit ovat yhä uudelleen kiinnittäneet maailman huomion tähän todelliseen jaksottaisuuteen ”luonnon” menettelyssä. Kommentaareissa selitetään lukujen merkitys seuraavasti:

YMPYRÄ EI OLE ”YKSI”, VAAN KAIKKI.

YLEMMÄSSÄ [taivaassa] LÄPITUNKEMATTOMASSA râjassa [”adbhutam”][75] SIITÄ [ympyrästä] TULEE YKSI, KOSKA [se on] JAKAMATON, EIKÄ SIINÄ VOI OLLA TAUTA.

TOISESSA [noista kolmesta ”rajâmsista” (tritîyasta) eli ”maailmasta”] YHDESTÄ TULEE KAKSI [miehinen ja naisellinen]; JA KOLME [lisää poika eli logos]; JA PYHÄT NELJÄ [”tetraktys” eli ”tetragrammaton”].

KOLMANNESSA [alemmassa maailmassa eli meidän maassamme] LUVUSTA TULEE NELJÄ JA KOLME JA KAKSI. OTTAKAA ENSIMMÄISET KAKSI, NIIN SAATTE [e622] SEITSEMÄN, ELÄMÄN PYHÄN LUVUN; YHDISTÄKÄÄ [viimeksi mainittu] KESKIMMÄISEN râjan KANSSA, NIIN SAATTE YHDEKSÄN, OLEVAISEN JA TULEVAISEN PYHÄN LUVUN.[76]

Kun länsimaiset orientalistit ovat perehtyneet Rigvedan maailmanjakojen todelliseen merkitykseen – kaksin-, kolmin-, kuusin- ja seitsenkertaisen ja varsinkin yhdeksänkertaisen jaon – he tulevat ymmärtämään paremmin kuin nyt taivasta ja maata, jumalia ja ihmisiä koskevien syklisten jakojen mysteerin. Sillä:

 

LUKUJEN HARMONIA ESIINTYY KOKO LUONNOSSA: painovoimassa, planeettojen liikkeissä, lämpöä, valoa, sähköä ja kemiallista affiniteettia koskevissa laeissa, eläin- ja kasvimuodoissa, mielen käsityskyvyssä. Nykyajan luonnontiede pyrkii todella kohti yleistämistä, joka ilmaisee kaiken peruslait yksinkertaisella lukujen suhteella. Tahdomme viitata professori Whewellin teokseen Philosophy of the Inductive Sciences ja Hayn tutkimuksiin, jotka koskevat värin ja muodon harmonian lakeja. Niistä käy ilmi, että numero seitsemän esittää tärkeää osaa laeissa, jotka säätelevät muotojen, värien ja äänten ja luultavasti myös maun tajuamista, jos osaisimme analysoida tuntemuksiamme matemaattisen tarkasti.[77]

 

Todella niin tärkeää osaa, että useampi kuin yksi lääkäri on hämmästynyt eri sairauksien synnyssä ja paranemisessa toistuvia seitsemäisiä periodisia vaiheita, ja luonnontieteilijät ovat tunteneet täydellistä kykenemättömyyttä selittää tuota lakia.

 

Hyönteisten, matelijoiden, kalojen, lintujen, nisäkkäiden ja jopa ihmisten syntymää, kasvua, kypsyyttä, elintoimintoja, muutoksesta aiheutuvia terveydentilan vaihteluja, tauteja, rappeutumista ja kuolemaa säätelee enemmän tai vähemmän laki, joka vaatii viikkojen [eli seitsenpäivien] täyttymistä.[78]

 

Tri Laycock kuvaa artikkelissaan ”Elollisten ilmiöiden periodisuus”[79] ”erittäin merkittävästi ja vakuuttavasti tätä lakia, kun on kysymys hyönteisistä”.[80]

[e623] Ja tähän kaikkeen H. Grattan Guinness, kirjan The Approaching End of the Age tekijä, lisää asiaankuuluvasti puolustaessaan raamatullista ajanlaskua:

 

Ja ihmisen elämä…on yksi viikko, vuosikymmenten viikko. ”Vuosiem-me päiviä on seitsemänkymmentä.” …Jos yhdistämme kaiken minkä nämä tosiasiat vahvistavat, meidän on myönnettävä, että orgaanisessa luonnossa vallitsee seitsenosaisen jaksollisuuden laki, joka täyttyy viikoissa.[81]

 

Hyväksymättä ”Itä-Lontoon sisä- ja ulkolähetysinstituutin” oppineen perustajan johtopäätöksiä ja varsinkaan perusteita, tekijä hyväksyy mielihyvin hänen tutkimuksensa raamatun okkulttisesta kronologiasta. Vaikka hylkäämme nykyisen tieteen teoriat, hypoteesit ja yleistämiset, me kumarramme sille, mitä tuo tiede on saanut aikaan fyysisessä maailmassa eli siinä, mikä koskee aineellisen luonnon pieniä yksityiskohtia.

On epäilemättä olemassa okkulttinen ”heprealaisen raamatun kronologinen järjestelmä”, mistä kabbala on todisteena. Siinä on ”viikkojärjestelmä”, [e624] joka perustuu ikivanhaan intialaiseen järjestelmään, jonka voi vielä tavata vanhassa Jyotishassa.[82] Ja siinä on ”päiväviikon”, ”kuukausiviikon” syklejä, vuosi-, vuosisata- ja jopa vuosituhatviikon ja suurempiakin, eli ”vuosivuosien viikon” syklejä.[83] Mutta kaikki tämä löytyy ikivanhasta opista. Ja vaikka raamatun osalta kielletäänkin tämä yhteinen lähde kaikissa pyhissä kirjoissa esiintyvälle kronologialle, miten verhottu se sitten lieneekin, niin Genesiksen kuuden päivän ja sapatin, seitsemännen, yhteyttä purânatekstien kosmogonioihin on vaikea kieltää. Sillä raamatun ensimmäinen ”luomisviikko” osoittaa sen seitsenosaisen ajanlaskun ja yhdistää sen Brahmân ”seitsemään luomiseen”. Hyvänä todisteena tästä on Grattan Guinnessin oivallinen teos, johon hän on koonnut noin 760 sivulle kaikki mahdolliset esimerkit seitsenosaisesta laskutavasta. Sillä jos raamatun kronologiaa, kuten hän sanoo, ”hallitsee viikkojen laki”; ja jos se perustuu seitsenlukuun, mitkä sitten luomisviikon mitat ja sen päivien pituus lienevätkin; ja jos vielä ”raamatullinen järjestelmä käsittää hyvin erilaisia viikkoja”, silloin tämä järjestelmä osoittautuu olevan sama kuin kaikki pakanalliset järjestelmät. Kun hän edelleen yrittää osoittaa, että ”luomisen” ja Kristuksen syntymän välillä on kulunut 4 320 vuotta (lunaarisia kuukausia), tämä on täysin selvä yhteys hindulaisten yugien 4 320 000 vuoden kanssa. Miksi muuten tehdä sellaisia ponnistuksia sen todistamiseksi, että nämä luvut, jotka ovat ennen kaikkea kaldealaisia ja indoarjalaisia, esittävät niin suurta osaa uudessa testamentissa? Todistamme tämän nyt vielä vakuuttavammin.

Puolueeton arvostelija verratkoon kumpaakin luomiskertomusta – Vishnupurânan ja Raamatun – ja hän tulee huomaamaan, että Brahmân ”seitsemän luomista” ovat perustana Genesiksen 1. luvun ”luomisviikolle”. Nuo kaksi allegoriaa ovat erilaiset, mutta järjestelmät rakentuvat samalle peruskivelle. Raamattu voidaan ymmärtää ainoastaan kabbalan valossa. Ottakaa Zohar ja siihen kuuluva Sifra di-Tseniuta, Salatun mysteerin kirja, vaikka se nykyään on turmeltunut, ja verratkaa. Seitsemän manvantaran seitsemän rishiä ja neljätoista Manua lähtevät Brahmân päästä. Ne ovat hänen ”järkisyntyisiä poikiaan”, ja niiden mukana alkaa ihmiskunnan jakautuminen rotuihin taivaallisesta ihmisestä, ”logoksesta” (ilmenneestä), joka on Brahmâ-Prajâpati. Idra Rabba Qaddishassa (Suuremmassa pyhässä kokouksessa) sanotaan [e625] Makroprosopoksen, Vanhan[84] (Sanat, Brahmân nimitys), kallosta (päästä), että jokaisessa hänen hiuksessaan on ”salainen lähde, joka virtaa salatuista aivoista”.

 

Ja se loistaa ja kulkee noiden hiusten kautta Mikroprosopoksen hiuksiin ja siitä [mikä on ilmennyt nelinäisyys, tetragrammaton] muodostuvat hänen aivonsa. Ja siitä nuo aivot jatkavat kolmeenkymmeneen ja kahteen polkuun [eli kolminaisuuteen ja kaksinaisuuteen eli jälleen 432].

 

Ja vielä:

 

Kolmetoista hiuskiharaa on kallon sivuilla [ts. kuusi toisella ja kuusi toisella puolella, ja kolmastoista on myös neljästoista, koska se on miehis-naisellinen]; …niiden kautta alkaa hiusten jakautuminen [olevaisten, ihmiskunnan ja Rotujen jakautuminen].[85]

 

”Me kuusi olemme valoja, jotka loistavat seitsemännestä (valosta)”, sanoo rabbi Abba. ”Sinä olet seitsemäs valo” – synteesi meistä kaikista, hän lisää puhuen tetragrammatonista ja hänen seitsemästä ”seuralaisestaan”, joita hän kutsuu ”tetragrammatonin silmiksi”.[86]

TETRAGRAMMATON on Brahmâ-Prajâpati, joka otti neljä muotoa luodakseen neljänlaisia taivaallisia olentoja, ts. teki itsensä nelinkertaiseksi eli ilmenneeksi nelinäisyydeksi;[87] ja joka sen jälkeen jälleensyntyi seitsemässä rishsissä, mânasaputroissaan, ”järkisyntyisissä pojissa”, joista tuli myöhemmin 9, 21 jne. ja joiden kaikkien sanotaan syntyneen Brahmân eri osista.[88]

[e626] On kaksi tetragrammatonia: Makroprosopos ja Mikroprosopos. Edellinen on absoluuttinen täydellinen neliö eli TETRAKTYS ympyrän sisällä, molemmat abstraktisia käsitteitä, ja sen nimi on sen vuoksi AIN – ei-olevainen, ts. rajaton ja absoluuttinen oleminen. Mutta nähtynä Mikroprosopoksena eli ”taivaallisena ihmisenä”, ilmenneenä logoksena, hän on kolmio neliössä – seitsenkertainen kuutio, eikä nelinkertainen tai tasapintainen neliö. Sillä Suuremmassa pyhässä kokouksessa kirjoitetaan:

 

Ja tämän johdosta Israelin lapset tahtoivat tietää mielessään, kuten on kirjoitettu 2. Mooseksen kirjassa 17:7: ”Onko Tetragrammaton meidän keskellämme vai Kielteisesti Olevainen?”[89]

 

joten he siis erottivat Mikroprosopoksen, jonka nimi on tetragrammaton, ja Makroprosopoksen, jonka nimi on Ain, Kielteisesti Olevainen.

Tetragrammaton on siis KOLME, josta on tullut neljä, ja NELJÄ, josta on tullut kolme, ja sitä edustaa maan päällä hänen seitsemän ”seuralaistaan” eli ”silmää” – ”Herran seitsemän silmää”. Mikroprosopos on korkeintaan vain toisasteinen ilmennyt jumaluus. Sillä Suuremmassa pyhässä kokouksessa sanotaan:

 

Olemme oppineet, että kymmenen (rabbia) [seuralaista] astui sisälle [Sodiin, ”mystiseen kokoukseen eli mysteeriin”] ja että seitsemän tuli ulos[90] [ts. 10 ilmenemätöntä ja 7 ilmennyttä universumia varten].

Ja kun rabbi Shim’on paljasti arcanan [salaisuudet], siellä ei ollut ketään läsnä, paitsi nuo [seitsemän] (seuralaista).

Ja rabbi Shim’on kutsui heitä tetragrammatonin seitsemäksi silmäksi, niin kuin kirjoitettu on, Sakarja 3:9: ”Nämä ovat tetragrammatonin seitsemän silmää [eli prinsiippiä]” [ts. nelinkertainen taivaallinen ihminen eli puhdas henki on tullut seitsemäiseksi ihmiseksi, puhtaaksi aineeksi ja hengeksi].[91]