[Sivut e 699-798]

 

 

B.

 

PLANEETTAKETJUISTA JA NIIDEN LUKUISUUDESTA

 

Tunsivatko muinaiset kansat muita maailmoja kuin omansa? Mitä todisteita okkultisteilla on vakuuttaessaan, että jokainen pallo kuuluu seitsemäiseen maailmojen ketjuun – joista vain yksi on näkyvä – ja että ne ovat, olivat tai tulevat olemaan ”ihmisten asumia”, kuten on jokaisen näkyvän tähden tai planeetan laita? Mitä he tarkoittavat tähtimaailmojen ”moraalisella ja fyysisellä vaikutuksella” meidän palloihimme?

Tällaisia kysymyksiä esitetään meille usein ja niitä on tarkasteltava nyt eri näkökohdista. Vastaus ensimmäiseen kuuluu: Me uskomme niin, koska ensimmäinen laki luonnossa on ykseys moninaisuudessa ja toinen on vastaavuuden laki. ”Kuten ylhäällä, niin alhaalla.” Se aika on ainiaaksi mennyt, jolloin meidän hurskaat esi-isämme uskoivat, että tämä maamme oli universumin keskus, ja jolloin kirkko ja sen ylpeät palvelijat voivat julistaa rienaukseksi olettamuksen, että jokin muu planeetta olisi asuttu. Aadam ja Eeva, käärme ja perisynti, jonka sovittaminen vaati verta, ovat olleet liian kauan edistyksen esteenä, ja niin tuli universaali totuus uhratuksi meidän vähäpätöisten ihmisten järjettömyyden vuoksi.

[e700] Mitä todisteita meillä on siitä? Tavalliselle maailmalle ei ole muita todisteita kuin loogiseen harkintaan perustuvat johtopäätökset. Okkultisteille, jotka uskovat tietäjien ja vihittyjen lukemattomien sukupolvien aikana hankkimaan tietoon, ovat salaisten kirjojen antamat tiedot täysin tyydyttäviä. Mutta suuri yleisö vaatii kuitenkin muita todisteita. On kabbalisteja ja jopa itämaisia okkultisteja, jotka epäröivät hyväksyä tätä oppia, koska heidän ei ole onnistunut löytää mitään yhdenmukaista todistetta tästä asiasta kansojen mystisistä teoksista. Tulemme näyttämään, että tuollainen ”yhdenmukainen todiste” löytyy. Mutta luokaamme ensin yleissilmäys itse kysymykseen ja katsokaamme, onko niin järjetöntä uskoa siihen, kuin jotkut tiedemiehet muiden nikodemusten mukana tahtoisivat uskotella. Ajatellessamme asuttujen ”maailmojen” lukuisuutta me ehkä tiedostamattamme kuvittelemme, että ne ovat samanlaisia kuin asumamme pallo ja että niitä kansoittavat olennot muistuttavat enemmän tai vähemmän meitä. Ja näin tehdessämme seuraamme vain luonnollista vaistoa. Niin kauan kuin rajoitumme tutkimaan ainoastaan tämän pallon elämänhistoriaa, voimme kyllä tutkiskella asiaa jonkinlaisella menestyksellä ja kysyä itseltämme – toivoen ainakin tekevämme järkevän kysymyksen – mitkä olivat ne ”maailmat”, joista puhutaan ihmiskunnan muinaisissa pyhissä kirjoituksissa. Mutta kuinka voimme tietää, a) minkälaisia olentoja asuu palloilla yleensä; ja b) eivätkö ne, jotka hallitsevat korkeampia planeettoja kuin tämä meidän, vaikuta tietoisesti samalla tavoin meidän maahamme, kuin me vaikutamme ajan mittaan ehkä tietämättämme esim. pikku planeettoihin (planetoideihin eli asteroideihin) murtamalla maan pintaa, kaivamalla kanavia ja muuttamalla siten täysin ilmastoamme. Tietenkin sanotaan epäluulomme voivan vaikuttaa planetoideihin yhtä vähän kuin se vaikutti Caesarin vaimoon. Ne ovat liian kaukana jne. Emme kuitenkaan ole siitä niin varmoja, koska uskomme esoteeriseen astronomiaan.

Mutta jos ulotamme pohdiskelumme planeettaketjumme ulkopuolelle ja koetamme ylittää aurinkokunnan rajat, silloin me todella toimimme kuin omahyväiset narrit. Sillä tunnustaessamme vanhan hermeettisen totuuden ”kuten ylhäällä, niin alhaalla” voimme hyvin uskoa, että kuten luonto maan päällä osoittaa mitä huolellisinta taloutta käyttäen hyväkseen jopa kehnon ja kelvottoman suurenmoisissa muutoksissaan toistamatta kuitenkaan koskaan itseään – voimme aiheellisesti todeta lopuksi, että luonnon loputtomien järjestelmien joukossa ei ole toista palloa, joka muistuttaisi niin paljon tätä maata, että tavallinen ihminen voisi kuvitella ja selittää, minkä näköinen se on ja mitä se sisältää.[1]

[e701] Tapaamme todellakin sekä romaaneissa että kaikissa ns. tieteellisissä fiktioissa ja spiritistisissä ilmestyksissä Kuusta, tähdistä ja planeetoista pelkästään uusia yhdistelmiä tai muunnoksia meille tutuista ihmisistä ja asioista, intohimoista ja elämän muodoista, vaikka jo meidän aurinkokuntamme muilla planeetoilla luonto ja elämä ovat täysin erilaiset kuin meidän planeetallamme. Varsinkin Swedenborg on vaikuttanut tuollaisten väärien uskomusten leviämiseen.

Mutta vielä enemmän. Tavallisella ihmisellä ei ole kokemusta mistään muusta tietoisuudentilasta kuin siitä, mihin fyysiset aistit hänet sitovat. Ihmiset uneksivat, he nukkuvat sikeästi ja heidän nukkumisensa on liian syvää, jotta unet voisivat vaikuttaa fyysisiin aivoihin, ja noissa tiloissa täytyy kuitenkin olla tajuntaa. Kuinka siis me, niin kauan kuin nämä mysteerit ovat tutkimatta, voisimme toivoa pohdiskelevamme menestyksellisesti niiden pallojen luontoa, joiden on luonnon järjestyksen mukaan välttämättä kuuluttava muihin ja aivan toisenlaisiin tietoisuudentiloihin, kuin on mikään niistä, joita ihminen kokee täällä?

Ja tämä on kirjaimellisesti totta. Sillä eivät edes suuret (ja tietysti vihityt) adeptit, vaikka ovatkin harjaantuneita näkijöitä, voi väittää omaavansa täyttä tietoa muiden kuin ainoastaan meidän aurinkokuntaamme kuuluvien planeettojen ja niiden asukkaiden luonnosta ja esiintymisestä. He tietävät, että melkein kaikki planeettamaailmat ovat asuttuja, mutta heillä on pääsy – myös hengessään – ainoastaan meidän järjestelmämme maailmoihin. Ja he ovat myös perillä siitä, miten vaikeaa heidänkin on olla täydellisessä yhteydessä jopa meidän järjestelmämme sisällä olevien tietoisuudentasojen kanssa, koska ne eroavat tällä planeetalla mahdollisista tietoisuudentiloista; so. sellaisten kanssa, jotka sfäärien ketjussa ovat kolmella Maata korkeammalla tasolla. Sellainen tieto ja yhteys on heille mahdollista, koska he ovat oppineet tunkeutumaan niille tietoisuudentasoille, jotka ovat suljetut tavallisten ihmisten käsityskyvyiltä. Mutta jos he ilmoittaisivat tietonsa, niin maailma ei tulisi yhtään viisaammaksi, sillä ihmisiltä puuttuu muiden havainnointimuotojen kokemus, jonka avulla ainoastaan he voisivat käsittää, mitä heille kerrottaisiin.

Kuitenkin se tosiasia on varma, että useimmat planeetat samoin kuin meidän järjestelmämme ulkopuolella olevat tähdet ovat asuttuja, ja tämän tosiasian ovat tiedemiehetkin tunnustaneet. Laplace ja Herschel uskoivat niin, vaikka he viisaasti pidättyivät harkitsemattomasta teorioiden rakentelusta. Tunnettu ranskalainen astronomi C. Flammarion on tullut samaan johtopäätökseen ja esittänyt tueksi joukon tieteellisiä perusteluja. Hänen esittämänsä todisteet ovat ehdottoman tieteellisiä ja ne miellyttävät myös materialistista ajattelijaa, johon eivät vaikuttaisi sellaiset ajatukset, kuin on Sir David Brewsterilla, kuuluisalla fyysikolla, joka kirjoittaa:

 

Nuo ”köyhät henget” eli ”alhaiset sielut”, niin kuin runoilija heitä kutsuu, jotka ovat taipuvaisia uskomaan, että maa on ainoa asuttu taivaankappale universumissa, voisivat helposti kuvitella, että myös maa [e702] on kerran ollut asumaton. Ja vielä enemmän, jos nuo ajattelijat tuntisivat geologian päätelmät, he myöntäisivät, että maa on ollut asumaton myriadeja vuosia. Tästä tulemmekin siihen mahdottomaan johtopäätökseen, että noiden myriadien vuosien aikana ei ollut ainoatakaan älyllistä olentoa universumin kuninkaan avarassa valtakunnassa ja että ennen alkueläinmuodostumia ei ollut liioin yhtään kasvia eikä eläintä koko rajattomassa avaruudessa.[2]

 

Lisäksi Flammarion osoittaa, että kaikki elämän edellytykset – myös meidän tuntemamme – ovat olemassa ainakin muutamilla planeetoilla, ja viittaa siihen tosiasiaan, että sellaisten edellytysten täytyy olla paljon suotuisammat niillä kuin ne ovat maapallolla.

Siten tieteellinen todistelu samoin kuin havaitut tosiasiat käyvät yksiin näkijän väitteiden ja ihmisen oman sydämen sisäisen äänen kanssa vakuuttaen, että elämää – älyllistä, tietoista elämää – täytyy olla myös muissa maailmoissa kuin omassamme.

Mutta tässä on raja, jota ihmisen tavalliset kyvyt eivät voi ylittää. On paljon kuvauksia ja kertomuksia, muutamat puhtaasti mielikuvituksellisia, toiset täynnä tieteellistä oppineisuutta, joissa on koetettu kuvailla ja selittää muiden taivaankappaleiden elämää. Kuitenkin kaikki ilman poikkeusta esittävät vain vääristeltyjä jäljitelmiä meitä ympäröivän elämän näytelmästä. Joko Voltairen tavoin nähdään mikroskooppisesti omaan rotuumme kuuluvia ihmisiä tai Bergeracin tavoin kuvaillaan tuota elämää mielikuvituksen ja satiirin miellyttäväksi leikiksi. Mutta aina toteamme, että uusi maailma on pohjimmiltaan vain se sama, jossa itse elämme. Niin voimakas on tämä taipumus, että synnynnäiset, vaikka vihkimättömät näkijät harjaantumattomina joutuvat sen valtaan. Tämän todistaa Swedenborg, joka menee niin pitkälle, että pukee henkimaailmassa tapaamansa Merkuriuksen asukkaat sellaisiin vaateparsiin, joita käytetään Euroopassa!

Tämän johdosta Flammarion sanoo:

 

 Näyttää siltä kuin tästä aiheesta kirjoittaneet kirjailijat pitäisivät maata universumin mallina ja maan ihmistä mallina taivaiden asukkaille. Päinvastoin on paljon luultavampaa, että koska toiset planeetat muunlaisine ympäristöineen ja olemassaolon edellytyksineen ovat olennaisesti erilaisia, samalla kun niillä esiintyvien olentojen luomista hallitsevat voimat sekä niiden yhteiseen rakenteeseen kuuluvat aineet ovat olennaisesti toisenlaisia, ei tästä syystä meidän elämänilmenemismuotoamme voida millään pitää muille palloille sopivana. Tästä aiheesta kirjoittaneet ovat antaneet maisten ideoiden hallita itseään ja ovat sen vuoksi erehtyneet.[3]

 

[e703] Mutta Flammarion itse erehtyy pahan kerran siinä, minkä hän näin tuomitsee, sillä hiljaa mielessään hän ottaa elinolosuhteet maan päällä mittapuuksi, jonka mukaan hän arvioi toisten planeettojen sopivuutta ”muiden ihmiskuntien” asuinpaikaksi.

Jättäkäämme kuitenkin nämä hyödyttömät ja tyhjät pohdiskelut, jotka, vaikka ne tuntuvatkin täyttävän sydämemme hehkuvalla ihastuksella sekä näyttävät laajentavan mentaalista ja henkistä käsityskykyämme, aiheuttavat tosiasiassa vain keinotekoista kiihotusta ja saavat meidät yhä tietämättömämmiksi ei ainoastaan asumastamme maailmasta vaan myös siitä äärettömyydestä, joka on meissä itsessämme.

Kun siis löydämme ihmiskunnan raamatusta mainintoja ”muista maailmoista”, voimme olla varmoja siitä, että ne eivät tarkoita ainoastaan meidän planeettaketjumme ja Maan muita tiloja, vaan myös muita asuttuja palloja – tähtiä ja planeettoja. Sitä paitsi niissä ei ole esitetty mitään arvailuja viimeksi mainituista. Koko muinaisaikana uskottiin elämän universaalisuuteen. Mutta ei kukaan todellinen vihitty näkijä mistään sivistyskansasta ole koskaan opettanut, että elämää toisilla tähdillä voitaisiin arvostella maallisen elämän mittapuun mukaan. ”Maista” ja maailmoista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä a) meidän maapallomme ”jälleensyntymisiä” jokaisen manvantaran jälkeen ja sitä seuraavaa pitkää ”pimennyskautta”; ja b) maan pinnalla tapahtuvia aikakautisia, täydellisiä muutoksia, jolloin mantereita katoaa valtamerien tieltä ja valtameret ja meret siirtyvät rajusti ja virtaavat navoille antaakseen tilaa uusille mantereille.

Voimme alkaa raamatusta – maailman pyhien kirjojen nuorimmasta. Saarnaajassa on kuningasvihityn seuraavat sanat: ”Sukupolvi menee, toinen tulee, mutta maa pysyy ikuisesti.” Ja edelleen: ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, ja mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.”[4] Näissä sanoissa voidaan huomata viittaus peräkkäisiin luonnonmullistuksiin, jotka pyyhkäisevät pois ihmiskunnan Rodut, tai, jos menemme vielä kauemmaksi taaksepäin, niihin erilaisiin muutoksiin, joiden alaiseksi maapallo on joutunut muodostumisensa aikana. Mutta jos meille kerrotaan, että tämä tarkoittaa ainoastaan meidän maailmaamme sellaisena kuin me sen nyt näemme – silloin kehotamme lukijaa katsomaan Uudesta testamentista, missä Paavali puhuu Pojasta (ilmenneestä voimasta), jonka hän (Jumala) on pannut kaiken perilliseksi, ja jonka välityksellä hän myös on maailmat (monikossa) luonut.[5] [e704] Tämä ”voima” on Hokhma eli viisaus ja sana. Meille sanotaan luultavasti, että sanalla ”maailmat” tarkoitetaan tähtiä, taivaankappaleita jne. Mutta huolimatta siitä tosiasiasta, että ”tähdet” olivat ”maailmoina” tuntemattomia tietämättömille epistolatekstien julkaisijoille, vaikka Paavalin on täytynyt tuntea ne, koska hän oli vihitty (”mestarirakentaja”), me voimme tässä asiassa vedota etevään teologiin, kardinaali Wisemaniin. Puhuessaan teoksensa I osassa[6] epämääräisestä – tai pikemminkin ”liian määrätystä” – kuuden luomispäivän ajanjaksosta ja 6 000 vuodesta hän tunnustaa, että olemme täysin ymmällä Paavalin sanonnan suhteen, ellemme voi olettaa, että sillä tarkoitetaan aikaa, joka oli kulunut Genesiksen 1. luvun ensimmäisen ja toisen jakeen välillä, ts. niitä alkuperäisiä mullistuksia eli (maailman) hävityksiä ja uudistuksia, joihin viitataan tuossa Saarnaajan 1. Luvussa. Meidän on siis tulkittava sananmukaisesti tuo kohta,[7] jossa puhutaan maailmoiden luomisesta – käyttämällä monikkomuotoa. On hyvin erikoista, hän lisää, että kaikki kosmogoniat ilmaisevat saman ajatuksen ja säilyttävät tradition ensimmäisestä sarjasta mullistuksia, joiden seurauksena maailma hävitettiin ja uudistettiin jälleen.

Jos kardinaali olisi tutkinut Zoharia, hänen epäilynsä olisi muuttunut varmuudeksi. Idra Zuta Qaddishassa sanotaan näin:

 

Oli vanhoja maailmoja, jotka hävisivät heti ilmestyessään; maailmoja joilla oli muoto ja niitä jotka olivat ilman muotoa ja joita kutsuttiin kipinöiksi – sillä ne olivat kuin kipinät sepän vasaran alla singoten kaikkiin suuntiin. Jotkut olivat alkumaailmoja, jotka eivät voineet kestää kauan, sillä ”Iäkäs” – hänen nimensä olkoon pyhitetty – ei ollut vielä ottanut muotoaan,[8] eikä työntekijä vielä ollut ”taivaallinen ihminen”.[9]

 

Edelleen Midrashissa, joka on kirjoitettu paljon ennen Shim’on ben Johain Kabbalaa, selittää rabbi Abbahu:

 

Pyhä – siunattu olkoon hänen nimensä – on peräkkäin muodostanut ja hävittänyt useita maailmoja ennen tätä nykyistä[10]… Tämä viittaa sekä ensimmäisiin rotuihin [”Edomin kuninkaisiin”] että hävitettyihin maailmoihin.[11]

 

”Hävityksellä” tarkoitetaan tässä samaa kuin me tarkoitamme ”pimen-nyksellä”. Tämä käy ilmi [e705] myöhemmästä selityksestä:

 

Kuitenkin, kun sanotaan, että ne [maailmat] hukkuivat, tarkoitetaan ainoastaan sitä, että niiltä [niiden ihmiskunnilta] puuttui oikea muoto, ennen kuin sai alkunsa inhimillinen [meidän] muoto, joka sisältää kaiken ja jossa on kaikki muodot…[12] – se ei tarkoita kuolemaa, vaan ilmaisee ainoastaan alas vajoamista niiden [toiminnassa olevien maailmojen] tilasta.[13]

 

Kun siis luemme maailmojen hävityksestä, tällä sanalla on monta merkitystä, jotka ovat täysin selviä Zoharin useissa kommentaareissa ja kabbalistisissa tutkielmissa. Kuten on aiemmin mainittu, se ei tarkoita ainoastaan monien elämänkulkunsa päättäneiden maailmojen hävitystä, vaan myös niitä monia mantereita, jotka ovat kadonneet, sekä myös niiden pienentymistä ja maantieteellistä paikanvaihdosta.

Salaperäisiin ”Edomin kuninkaisiin” viitataan joskus ”maailmoina”, jotka ovat tuhoutuneet, mutta tämä on ”salaverho”. Kuninkaat, jotka hallitsivat Edomissa ennen kuin Israelissa oli kuningasta, eli ns. ”edomilaiset kuninkaat” eivät voi ollenkaan symboloida ”aikaisempia maailmoja”, vaan ainoastaan ”yrityksiä ihmisten muodostamiseksi” tällä pallolla: ”esiaadamillisia rotuja”, joista Zohar puhuu ja jotka me luemme ensimmäiseksi kantaroduksi. Sillä kuten puhuttaessa kuudesta maasta (kuudesta Mikroprosopoksen ”jäsenestä”) sanotaan, että seitsemättä (Maata) ei otettu lukuun, kun luotiin nuo kuusi (kuusi pallomme yläpuolella olevaa piiriä maaketjussa), samoin seitsemän ensimmäistä Edomin kuningasta jätetään pois laskuista Genesiksessä. Analogian ja vaihtelun lain mukaan ”seitsemän alkuperäistä maailmaa” tarkoittavat Kaldealaisessa lukujen kirjassa samoin kuin ”Tiedon” ja ”Viisauden kirjassa” myös ”seitsemää alkuperäistä” rotua (varjojen ensimmäisen kantarodun alarotuja). Ja edelleen Edomin kuninkaat ovat ”Esaun, edomilaisten isän”, poikia,[14] ts. Esau edustaa raamatussa rotua, joka on neljännen ja viidennen, atlantislaisen ja arjalaisen Rodun välissä. ”Kaksi kansaa on sinun kohdussasi”, sanoo Herra Rebekalle, ja Esau oli punainen ja karvainen. Genesiksen 25. luku jakeesta 24 jakeeseen 34 sisältää allegorisen kertomuksen viidennen Rodun synnystä.

Sifra de-Tseniuta sanoo:

 

Ja muinaisaikojen kuninkaat kuolivat eikä niiden päälliköitä [kruunuja] enää löytynyt.[15]

 

Ja Zohar selittää:

 

Kansan johtaja, jota alussa ei muovattu Valkopään kaltaiseksi: [e706] sen väki ei ollut tämän muotoinen… Ennen kuin se [Valkopää, viides Rotu eli Vanhinten vanhin] oli järjestynyt [omaan, nykyiseen] muotoonsa… kaikki maailmat oli hävitetty. Sen tähden on kirjoitettu: ja Bela, Beorin poika, hallitsi Edomissa [Genesis 36:31 eteenpäin. Tässä ”maailmat” tarkoittavat Rotuja]. Ja kun hän [sellainen tai joku toinen Edomin kuningas] kuoli, tuli toinen hallitsemaan hänen tilalleen.

 

Ei kukaan kabbalisti, joka on tähän asti käsitellyt näihin ”Edomin kuninkaisiin” kätkeytyvää symbolista ja allegorista merkitystä, näytä ymmärtäneen muuta kuin yhden puolen niistä. Ne eivät ole pelkästään ”maailmoja jotka hävitettiin” tai ”kuninkaita jotka kuolivat” vaan molempia ja paljon muuta, minkä tarkasteluun tässä ei tila riitä. Sen vuoksi jättäen Zoharin mystiset vertaukset tahdomme palata materialistisen tieteen tiukkoihin tosiasioihin. Sitä ennen esitämme kuitenkin muutamia nimiä niiden ajattelijoiden pitkästä luettelosta, jotka ovat uskoneet lukuisiin asuttuihin maailmoihin yleensä sekä maailmoihin, jotka olivat ennen omaamme. Sellaisia ovat suuret matemaatikot Leibnitz ja Bernouilli, itse Isaac Newton, kuten selvästi käy ilmi hänen teoksestaan Optics, luonnontieteilijä Buffon, skeptikko Condillac, Bailly, Lavater, Bernardin de Saint-Pierre ja vastakohtana kahdelle viimeksi mainitulle – joita epäiltiin mystisismistä – Diderot sekä useimmat Ensyclopédien kirjoittajat. Näiden jälkeen tulevat uudenaikaisen filosofian perustaja Kant, runoilijafilosofit von Goethe, Krause, von Schelling ja monet astronomit alkaen Bodesta Fergussonista ja Herschelistä Lalandeen ja Laplaceen monine oppilaineen viime vuosilta.

Todella loistava luettelo kuuluisia nimiä, mutta fyysisen astronomian tosiasiat puhuvat vielä voimakkaammin kuin nuo nimet elämän, jopa organisoidun elämän puolesta toisilla planeetoilla. Siten neljästä meteoriitista, jotka ovat pudonneet Alaisiin Ranskassa, Hyväntoivonniemelle, Unkariin ja vielä Ranskaan, löydettiin tutkittaessa grafiittia, hiilen muunnosta, jonka tiedetään olevan aina yhteydessä orgaanisen elämän kanssa tällä meidän planeetallamme. Ja ettei tällaisen hiilen esiintyminen riippunut mistään meidän ilmakehämme aikaansaamasta vaikutuksesta, sen todistaa se seikka, että hiiltä on löydetty meteoriitin sisältä, sen ytimestä. Eräästä v. 1857 Orgueiliin Etelä-Ranskaan pudonneesta meteoriitista löydettiin vettä ja turvetta, jota muodostuu aina kasviainesten hajoamisessa.

Ja edelleen jos tutkitaan astronomisia olosuhteita toisilla planeetoilla, huomataan helposti, että monet niistä soveltuvat paremmin elämän ja älyn kehittämiseen – myös meidän ihmisten tuntemilla ehdoilla – kuin maapallomme. Esimerkiksi Jupiter-planeetalla vuodenajat, sen sijaan että vaihtelisivat suuresti kuten meillä, muuttuvat tuskin huomaamatta ja kestävät kaksitoista kertaa kauemmin kuin [e707] meillä. Akselin kaltevuuskulmasta johtuen vuodenajat Jupiterilla riippuvat melkein kokonaan sen kiertoradan epäkeskisyydestä ja vaihtuvat siitä syystä hitaasti ja säännöllisesti. Voidaan väittää, että mikään elämä ei ole mahdollista Jupiterilla, koska se on hehkuvassa tilassa. Mutta siitä eivät kaikki astronomit ole samaa mieltä. Edellä olevan on sanonut C. Flammarion, ja hänen pitäisi tietää.

Toisaalta Venus olisi sopimattomampi sellaista inhimillistä elämää varten, jota esiintyy maan päällä, koska sen vuodenajat menevät enemmän äärimmäisyyksiin ja lämpötilavaihtelut sillä ovat jyrkemmät, vaikka omituista kyllä päivän pituus on lähes sama neljällä sisemmällä planeetalla, Merkuriuksella, Venuksella, Maalla ja Marsilla.

Merkuriuksella auringon lämpö ja valo ovat seitsenkertaiset verrattuna Maahan, ja astronomian mukaan sillä on hyvin tiheä ilmakehä. Ja kun huomaamme, että elämä esiintyy aktiivisempana maan päällä suhteessa auringon valoon ja lämpöön, näyttäisi enemmän kuin todennäköiseltä, että sen voimakkuus on paljon, paljon suurempi Merkuriuksella kuin täällä.

Venuksella on Merkuriuksen tavoin hyvin tiheä ilmakehä, ja samoin on Marsilla, ja niiden napoja peittävät lumikentät, niiden pintaa varjostavat pilvet, niiden merien ja mannerten pinnanmuodostukset, vuodenaikojen ja ilmastojen vaihtelut, kaikki nämä ovat huomattavan yhdenmukaisia – ainakin fyysisen astronomian kannalta katsoen. Mutta nämä tosiasiat ja niiden herättämät näkökohdat viittaavat näillä planeetoilla ainoastaan sellaisen inhimillisen elämän mahdollisuuteen, joka tunnetaan maan päällä. Kauan sitten on riittävästi osoitettu, että eräät tuntemamme elämänmuodot ovat mahdollisia noilla planeetoilla, ja lienee täysin hyödytöntä puuttua yksityiskohtaisesti niiden oletettujen asukkaiden fysiologiaan jne., koska loppujen lopuksi lukija voi joutua ainoastaan tutun ympäristönsä mielikuvitukselliseen laajentumaan. Tyytykäämme mieluummin niihin kolmeen kohtaan, jotka paljon siteeraamamme C. Flammarion on muodostanut ehdottomiksi johtopäätöksiksi tieteen tuntemista tosiasioista ja laeista.

1. Ne monet eri voimat, jotka olivat toiminnassa evoluution alussa, ovat useissa maailmoissa synnyttäneet suuren joukon erilaisia olentoja, sekä orgaanisissa että epäorgaanisissa luontokunnissa.

2. Elävät olennot olivat alusta alkaen muodoiltaan ja organismeiltaan rakennetut kunkin asutun pallon fysiologisen tilan mukaisesti.

3. Muiden maailmojen ihmiskunnat eroavat meistä yhtä paljon sisäiseltä rakenteeltaan kuin ulkonaiselta fyysiseltä tyypiltään.

 

Lopuksi kehotamme lukijaa, joka pitänee kysymystä näiden johtopäätösten pätevyydestä raamatun vastaisena, tutustumaan Flammarionin teoksen liitteeseen, jossa käsitellään yksityiskohtaisesti tätä kysymystä, sillä sellaisessa teoksessa kuin tämä lienee tarpeetonta osoittaa [e708] niiden kirkonmiesten looginen järjettömyys, jotka raamatun arvovallalla kieltävät maailmojen lukuisuuden.

Tässä yhteydessä voinemme palauttaa mieleen sen ajan, jolloin alkukirkko palavassa innossaan vastusti oppia maan pyöreästä muodosta sillä perusteella, että maan vastakkaisella puolella asuvat kansat olisivat pelastuksen ulottumattomissa. Ja meillä on edelleen syytä muistaa, miten kauan vei syntyvältä tieteeltä murtaa käsitys kiinteästä taivaankannesta, jonka urissa tähdet liikkuivat maan ihmiskunnan erityiseksi mielenylennykseksi.

Teoria maan pyörimisestä kohtasi samanlaista vastustusta – marttyyrin osan tullessa sen keksijän palkaksi – koska se ei ainoastaan riistänyt taivaankappaleeltamme sen keskeistä arvoasemaa avaruudessa, vaan sai myös aikaan kauhistuttavan käsitteiden sekaannuksen taivaaseenastumisopissa – sillä nimitykset ”ylös” ja ”alas” osoittautuivat pelkästään suhteellisiksi, joten kysymys taivaan tarkasta paikallisuudesta mutkistui huomattavasti.[16]

Nykyaikaisten laskelmien mukaan voidaan parhaimpien teleskooppien avulla erottaa ei vähempää kuin 500 miljoonaa eri suuruusluokan tähteä. Mitä tulee niiden keskinäisiin välimatkoihin, ne eivät ole laskettavissa. Voisiko siis meidän pienenpieni maamme – joka on ”hiekanjyvänen äärettömyyden meren rannalla” – olla ainoa älyllisen elämän keskus? Meidän aurinkomme, joka on 1300 kertaa suurempi kuin planeettamme, pienenee vähäpätöiseksi jättiläisaurinko Siriuksen rinnalla, jonka taas voittavat toiset rajattoman avaruuden tähtivalot. Omahyväinen käsitys Jehovasta pienen ja syrjäisen, puoleksi paimentolaisen heimon erityissuojelijana on siedettävämpi kuin sellainen käsitys, joka rajoittaa aistivan elämän mikroskooppiselle maapallollemme. Tärkeimmät syyt siihen olivat epäilemättä: 1) ensimmäisten kristittyjen tietämättömyys astronomiasta ja siihen liittyvä, liioitellun korkea käsitys ihmisen omasta tärkeydestä – karkea itsekkyyden muoto; ja 2) pelko, että jos hypoteesi miljoonasta muusta asutusta pallosta hyväksyttäisiin, siitä seuraisi musertava vastaväite: ”Annetaanko jokaiselle maailmalle oma jumalallinen ilmoituksensa?” – mikä taas saisi ajattelemaan, että Jumalan Poika on ikään kuin ikuisella ”kiertomatkalla”.

Onneksi nyt ei ole tarpeen tuhlata aikaa ja energiaa tällaisten maailmojen mahdollisuuden todistamiseen. Kaikki järkevät ihmiset myöntävät tuon mahdollisuuden. Nyt on vain osoitettava, että jos kerran on ratkaistu se seikka, että on olemassa myös muita asuttuja maailmoja kuin tämä omamme ja niillä ihmiskuntia, jotka eroavat kokonaan paitsi meidän ihmiskunnastamme myös toisistaan – kuten okkulttiset [e709] tieteet väittävät – silloin myös edeltävien rotujen evoluutio on puoleksi todistettu. Sillä missä on se fyysikko tai geologi, joka on valmis väittämään, ettei maapallo ole muuttunut lukemattomia kertoja niiden miljoonien vuosien aikana, jotka ovat kuluneet sen olemassaolon aikana, ja joka uskaltaa kieltää, ettei planeetallamme sen muuttaessa ”nahkaansa”, kuten okkultismissa sanotaan, ole joka kerta ollut erityistä ihmiskuntaansa, joka on sopeutunut tuollaisen muutoksen tuomiin ilmakehällisiin ja ilmastollisiin olosuhteisiin? Ja jos näin on laita, miksi eivät meidän neljä edellistä, täysin erilaista ihmiskuntaamme olisi voineet olla olemassa ja kukoistaa ennen meidän aadamillista (viidettä kanta-) Rotuamme?

Ennen kuin lopetamme tämän aiheen, meidän on vielä tarkasteltava lähemmin ns. orgaanista evoluutiota. Koettakaamme tarkoin tutkia ja nähdä, onko aivan mahdotonta saada meidän okkulttisia asiatietojamme ja ajanlaskujamme sopimaan edes jossain määrin yhteen tieteen kanssa.

 

 

C.

 

ESOTEERISTA, GEOLOGISTA AJANLASKUA

KOSKEVIA LISÄHUOMAUTUKSIA

 

Näyttää joka tapauksessa mahdolliselta laskea suunnilleen geologisten aikakausien kesto edessämme olevista tieteellisistä ja okkulttisista tosiseikoista. Geologia voi tietysti määritellä melko varmasti yhden seikan – eri kerrostumien paksuuden. On myös aivan selvää, että sen ajan, joka vaadittiin määrätyn kerrostuman muodostumiseksi merenpohjalle, on vastattava tarkasti siten muodostuneen massan vahvuutta. Tietenkin on maan eroosion ja aineen muuttumisen nopeus merenpohjakerroksiksi vaihdellut eri aikoina, ja erilaiset luonnonmullistukset ovat järkyttäneet tavallisten geologisten prosessien ”yhdenmukaisuutta”. Edellyttäen, että meillä on kuitenkin joitakin varmoja lukuja, joille rakentaa, meidän tehtävämme on helpompi kuin mitä ensi silmäyksellä voisi luulla. Ottaen tarkkaan huomioon kerrostumisen vaihtelut professori Lefèvre antaa meille suhteellisia lukuja geologisten aikakausien pituudesta. Hän ei yritä laskea kuluneita vuosia siitä ajasta, jolloin ensimmäiset Saint Laurence -joen kerrostumat muodostuivat, vaan määrittelee tuon ajan X:llä ja ilmoittaa meille eri aikakausia vastaavat suhteet. Olettakaamme arviointimme perustaksi, että karkeasti ottaen varhaisimmat kiviainekset ovat 20 000 metriä paksut, primaariset 13 000 metriä ja sekundaariset 4500 metriä, tertiääriset 1500 metriä ja kvartääriset 150 metriä paksut:

 

Jos jaamme sataan osaan ajan – miten pitkä se sitten todellisuudessa onkin ollut – joka on kulunut elämän ensi koitosta maan päällä [alemman Saint Laurence -joen kerrostumat], joudumme antamaan varhaiskaudelle [primordiaalikaudelle] enemmän kuin puolet koko tuosta ajasta eli 53,5 prosenttia ja primaarikaudelle 32,2; [e710] sekundaarikaudelle 11,5; tertiäärikaudelle 2,3 ja kvartäärikaudelle 0,5 eli puoli prosenttia.[17]

 

Nyt on varmaa okkulttisten tietojen perusteella, että aika, joka on kulunut ensimmäisistä sedimenttiesiintymistä, on 320 miljoonaa vuotta, joten voimme päätellä että:

 

 

 

hiukan liian pitkän ajanjakson, koska kolmas Rotu ulottuu hyvin kauas taaksepäin sekundaarikauteen. Nämä luvut ovat kuitenkin ajatuksia herättäviä.

Mutta kun geologisen todistelun mukaan väitetään, että orgaanisen evoluution ikä on korkeintaan 100 miljoonaa vuotta, niin verratkaamme meidän väitteitämme ja opetuksiamme eksaktin tieteen esittämiin.

Arvostellessaan de Mortillet’n teosta Matériaux pour l’histoire de l’homme, joka sijoittaa ihmisen mioseenikauden keskivaiheille,[18] Edwin Clodd[19] huomauttaa, että ”jos etsittäisiin niin korkealle [e711] erikoistunutta nisäkästä kuin ihmistä maapallon eläinhistorian varhaisvaiheesta, se olisi sama kuin uhmata kaikkea kehitysopin opetusta, eikä se saisi mitään tukea niiltäkään, jotka uskovat erikoisluomukseen ja lajien muuttumattomuuteen”. Tähän voitaisiin vastata: a) kehitysoppi, niin kuin Darwin on sen esittänyt ja niin kuin myöhemmät kehitysopin kannattajat ovat sitä kehittäneet, ei ole ainoastaan virheellinen, vaan sen myös hylkäävät monet etevät tiedemiehet, kuten de Quatrefages Ranskassa, tri Weismann, entinen kehitysopin kannattaja Saksassa ja monet muut, joten antidarwinistien joukko kasvaa vuosi vuodelta;[20] ja b) totuuden ollakseen nimensä arvoinen ja pysyäkseen totuutena ja tosiasiana, tarvitsee tuskin pyytää tukea joltakin luokalta tai lahkolta. Sillä jos se saisi tukea erikoisluomuksen kannattajilta, sitä eivät koskaan hyväksyisi kehitysopin kannattajat ja päinvastoin. Totuuden on seisottava omalla kiinteällä tosiasioihin perustuvalla pohjallaan ja odotettava tunnustamista, jolloin jokainen sen tiellä ollut ennakkoluulo poistuu. Vaikka kysymys on jo pääpiirteissään tullut täysin käsitellyksi, on kuitenkin hyvä edelleen tässä teoksessa kumota jokainen niin kutsuttu ”tieteellinen” vastaväite esittäessämme sellaisia käsityksiä, joita pidetään kerettiläisinä ja tieteen vastaisina.

Luokaamme yleissilmäys eroavuuksiin puhdasoppisen ja esoteerisen tieteen välillä maapallon ja ihmissuvun iän suhteen. Edessään seuraavat kaksi taulukkoa lukija voi heti nähdä näiden eroavuuksien merkityksen ja samalla huomata, ettei suinkaan ole mahdotonta – vaan päinvastoin hyvin todennäköistä – että ihmisen fossiilisia jäännöksiä koskevat uudet geologiset havainnot ja löydöt pakottavat tieteen tunnustamaan esoteerisen filosofian olevan lopultakin oikeassa tai ainakin lähempänä totuutta.

 

 

ELÄMÄN VASTAAVUUKSIA

 

TIETEELLISET HYPOTEESIT

 

Tiede jakaa elämän alkamisesta maan päällä (eli atsooisesta ajasta) alkavan maapallon historian Haeckelin mukaan viiteen pääosaan eli periodiin.[21]

 

[e712] PRIMORDIAALIKAUSI

 

Laurentiset, kambrilaiset ja siluuriset muodostumat

Primordiaalikaudelta ei suinkaan puuttunut, kuten tiede opettaa, kasvi- ja eläinelämää. Laurentisissa kerrostumissa on tavattu Eozoon canadensen – monilokeroisen kuoren – näytteitä.[22] Siluurisissa on havaittu merileviä (algae), nilviäisiä, äyriäisiä ja alempia merieliöitä sekä ensimmäisiä jälkiä kaloista. Primordiaalikausi tuo ilmi leviä, nilviäisiä, äyriäisiä, polyyppejä ja merieliöitä jne. Tiede opettaa sen vuoksi, että meressä elämää esiintyi heti alussa, mutta jättää kuitenkin jokaisen tehtäväksi ratkaista, miten elämä ilmeni maan päällä. Jos se (meidän laillamme) hylkää raamatullisen ”luomisen”, miksi se ei anna meille jotakin toista suunnilleen todennäköistä hypoteesia?

 

PRIMAARIKAUSI

Devoniset[23]

Hiili-

Permiset muodostumat

 

[e713] SEKUNDAARIKAUSI

Trias-, jura- ja liitumuodostumat

 

Tänä aikana esiintyivät matelijat, jättiläiskokoiset megalosaurukset, kalaliskot, joutsenliskot jne. Tiede kieltää ihmisen olemassaolon tänä aikana. Mutta sen on kuitenkin selitettävä, miten ihminen oli voinut tuntea näitä hirviöitä ja kuvata niitä ennen Cuvierin aikaa. Kiinan, Intian, Egyptin ja jopa Juudean aikakirjat kertovat niistä, kuten olemme maininneet. Tänä kautena esiintyvät myös ensimmäiset (pussieläin-) nisäkkäät[24] – hyönteissyöjät, lihansyöjät, kasvissyöjät ja (kuten prof. Owen arvelee) kasvissyöjäkavioeläin-nisäkäs.

Tiede ei tunnusta, että ihminen on esiintynyt ennen [e714] tertiäärikauden loppua.[25] Miksi? Koska on osoitettava, että ihminen on nuorempi kuin korkeammat nisäkkäät. Mutta esoteerinen filosofia opettaa meille päinvastaista. Ja koska tiede on aivan kykenemätön pääsemään hyväksyttävään ratkaisuun ihmissuvun iästä tai edes geologisten kausien pituudesta, sen vuoksi okkulttinen opetus on loogisempi ja järkevämpi, vaikka se hyväksyttäisiin ainoastaan hypoteesina.

 

TERTIÄÄRIKAUSI[26]

Eoseeni-, mioseeni- ja plioseenikausi

Vielä ei tahdota tunnustaa, että ihminen on elänyt tällä kaudella.

E. Clodd sanoo julkaisussa Knowledge (s. 464): ”…vaikka istukalliset nisäkkäät ja se kädellisten luokka, jolle ihminen on sukua, esiintyvät tertiäärikaudella ja vaikka ilmasto ollen trooppinen eoseenikaudella, lämmin mioseenikaudella ja lauhkea plioseenikaudella oli edullinen hänen esiintymiselleen, todisteet hänen olemassaolostaan Euroopassa ennen tertiäärikauden loppua… eivät ole täällä saavuttaneet yleistä hyväksymistä.”

 

---

 

ESOTEERINEN TEORIA

 

Jättäen länsimaisen tieteen asiaksi luokitella geologiset kaudet esoteerinen filosofia erottaa toisistaan ainoastaan maapallon elämänkaudet. Nykyinen periodi jaetaan tässä manvantarassa seitsemään kalpaan ja seitsemään suureen ihmisrotuun. Sen ensimmäinen kalpa, joka vastaa ”primordiaalivaihetta” on aika, jolloin esiintyivät:

 

[e712] ”ALKUKAUSI”[27]

 

Devat eli jumalalliset ihmiset, ”luojat” ja alkuunpanijat.[28]

Esoteerinen filosofia vahvistaa tieteen esitykset (katsokaa viereistä saraketta), paitsi yhdessä suhteessa. Nuo kasvielämän 300 miljoonaa vuotta (ks. ”Bramiinien ajanlasku”) olivat ennen ”jumalallisia ihmisiä” eli alkuunpanijoita. Eikä mikään opeistamme kiellä, ettei primordiaalikauden maakerroksissa olisi ollut jälkiä elämästä Eozoon canadensen lisäksi. Mutta kun mainittu kasvielämä kuului tähän kierrokseen, nuo nk. laurentisista, kambri- ja siluurimuodostumista nyt löydetyt eläinfossiilit ovat jäännöksiä kolmannesta kierroksesta. Aluksi astraalisina kuten kaikki muutkin ne vähitellen kiinteytyivät ja aineellistuivat samanaikaisesti UUDEN kasvillisuuden kanssa.

 

”PRIMAARIKAUSI”

 

Jumalalliset alkuunpanijat, MYÖHEMMMÄT RYHMÄT, ja 2½ rotua. ”Saniaismetsät, Sigillaria, havupuut, kalat, ensimmäiset jäljet matelijoista.” Näin sanoo nykyajan tiede. Esoteerinen oppi toistaa sen, mikä sanottiin edellä. Kaikki jäännökset ovat edellisestä kierroksesta.[29]

Mutta heti kun prototyypit projisoituvat maapallon astraalisesta verhosta, seuraa eri muotojen loputon moninaisuus.

 

[e713] ”SEKUNDAARIKAUSI”

 

Kaikkien laskelmien mukaan kolmas Rotu oli jo alkanut, sillä jo triaskaudella oli joitakin nisäkkäitä, ja sen on täytynyt olla sukupuoliin jakautunut ennen niiden esiintymistä.

Tämä on siis kolmannen Rodun aikakausi, jolloin myös voitaneen havaita neljännen Rodun alkuvaiheet. Meidät on kuitenkin jätetty tässä täysin arvailujen varaan, sillä vihityt eivät ole vielä antaneet tästä mitään täsmällisiä tietoja.

Vastaavuus on tässä vain vähäinen, mutta voitaneen kuitenkin väittää, että kuten vanhimmat nisäkkäät ja niiden edeltäjät ovat kehityksessään siirtyneet yhdestä tilasta anatomisesti korkeampaan, samoin käy ihmisrotujen suvunjatkamisprosesseissa. Vastaavuus voitaneen varmasti löytää nokkaeläinten, didelphysten (eli pussieläinten) ja istukallisten nisäkkäiden välillä, jotka jakautuvat vuorostaan kolmeen ryhmään,[30] [e714] samoin kuin ensimmäisen, toisen ja kolmannen inhimillisen kantarodun välillä. [31] Mutta siihen tarvittaisiin laajempi tila, kuin minkä tässä voimme aiheelle antaa.

 

”TERTIÄÄRIKAUSI”

 

Kolmas Rotu on nyttemmin melkein kokonaan kadonnut sekundaarikauden hirvittävien geologisten mullistusten seurauksena ja siitä on jäänyt vain muutamia sekarotuisia heimoja.

Neljäs Rotu, joka alkoi miljoonia vuosia ennen[32] noita mullistuksia, hukkui mioseenikaudella,[33] jolloin viides (meidän arjalainen Rotumme) on itsenäisesti ollut olemassa miljoona vuotta.[34] Kuka tietää, kuinka paljon vanhempi se on synnyltään? Koska ”historiallinen” aikakausi alkoi Intian arjalaisista, joukoille tarkoitettuine Vedakirjoineen,[35] ja esoteeristen tietojen mukaan paljon aiemmin, niin sille on turha yrittää asettaa tässä mitään vastaavuuksia.

 

[e715] Geologia on nyt jakanut ajanjaksot ja sijoittanut ihmisen aikaan nimeltä –

 

KVARTÄÄRIKAUSI

 

Vanhemman kivikauden (paleoliittinen) ihminen, nuoremman kivikauden (neoliittinen) ihminen ja historiallinen aikakausi.

 

”KVARTÄÄRIKAUSI”

 

Jos kvartäärikaudelle myönnetään ainoastaan 1,5 miljoonaa vuotta, silloin meidän viides Rotumme kuuluu siihen.

 

Mutta – ihmeellistä kyllä! – samalla kun ei-kannibaalinen vanhemman kivikauden ihminen, jonka on varmasti täytynyt elää satojatuhansia vuosia ennen kannibaalista nuoremman kivikauden [e716] ihmistä,[36] osoittaa olleensa merkittävä taiteilija, niin nuoremman kivikauden ihminen nähdään melkein raakalaisena huolimatta hänen paalurakennuksistaan.[37] Sillä näin kertoo oppinut geologi Charles Gould teoksessaan Mythical Monsters:

 

Vanhemman kivikauden ihminen ei tuntenut savenvalantaa eikä kudontaa. Hänellä ei ilmeisesti ollut kotieläimiä eikä viljeltyä maata. Mutta Sveitsin nuoremman kivikauden paalukylien asukkaalla oli kangaspuut, saviastioita, viljakasveja, lampaita, hevosia, koiria jne. Molemmat rodut käyttivät yleisesti sarvista, luusta ja puusta tehtyjä tarvekaluja, mutta vanhemman rodun edustajilla ne oli usein tehty taidokkaasti tai niihin oli kaiverrettu luonnonmukaisia kuvia tuona aikana eläneistä erilaisista eläimistä. Sitä vastoin nuoremman kivikauden ihmisillä ei näytä olleen samanlaista taiteellista kykyä.[38]

 

Esittäkäämme tässä syyt siihen.

1) Vanhin fossiili-ihminen, primitiiviset luola-asukkaat varhemmalta paleoliittiseltä kaudelta ennen jääkautta (kuinka pitkä ja kuinka kauan sitten se lienee ollutkin), on aina samaa ihmissukua eikä ole tavattu mitään fossiilijäännöksiä, jotka hänen suhteensa todistaisivat ”sen mitä Hipparion ja Anchitherium ovat todistaneet hevossuvusta, ts. asteittaisen, jatkuvan erikoistumisen yksinkertaisesta alkutyypistä moninaisempiin, olemassa oleviin muotoihin”.[39]

2) Mitä tulee vanhemman kivikauden kirveisiin… ”kun niitä verrataan karkeatekoisimpiin kivikirveisiin, joita australialaiset ja muut villit ovat käyttäneet, on vaikea huomata niiden välillä mitään eroa”.[40] Tämä todistaa, että kaikkina aikoina on ollut villi-ihmisiä, ja voidaan tehdä se johtopäätös, että myös noina aikoina on varmaan ollut sivistyneitä ihmisiä, kulttuurikansoja samanaikaisesti yksinkertaisten villien kanssa. Tällainen tapaus oli Egyptissä 7 000 vuotta sitten.

[e717] 3) On eräs syy, joka on suoranaisena seurauksena kahdesta edellisestä: Jos ihmistä ei ollut olemassa ennen vanhempaa kivikautta, niin hänellä ei mitenkään ollut riittävästi aikaa muuttua ”puuttuvasta renkaasta” siksi, mikä hänen on tiedetty olleen jo tuona kaukaisena geologisena aikana, ts. jopa kauniimpi lajinsa edustaja kuin monet nykyisin elävistä roduista.

Edellä oleva antaa luonnollisesti aiheen seuraavaan päätelmään: 1) Alkuihminen (tieteen tuntema) oli eräissä suhteissa vieläpä kauniimpi sukunsa tyyppi kuin mitä hän nyt on. 2) Vanhin tunnettu apina, lemur, oli vähemmän ihmisen kaltainen kuin nykyiset ihmisapinalajit. 3) Johtopäätös: vaikka puuttuva rengas löydettäisiinkin, olisi enemmän syytä pitää apinaa suvustaan huonontuneena ihmisenä, joka on satunnaisista syistä jäänyt puhekyvyttömäksi,[41] kuin olettaa, että ihminen polveutuu apinankaltaisesta esi-isästä. Teoria on kaksiteräinen miekka.

Toisaalta jos Atlantiksen olemassaolo hyväksytään ja uskotaan siihen tietoon, että eoseenikaudella ”jopa aivan sen alkupuolella neljännen Rodun ihmisten, atlantislaisten, suuri sykli oli jo saavuttanut huippukohtansa…”,[42] silloin eräät tieteen nykyisistä vaikeuksista voitaisiin helposti poistaa. Vanhemman kivikauden tarvekalujen karkeatekoisuus ei todista sitä ajatusta vastaan, että niiden tekijän rinnalla eli korkeasti sivistyneitä kansoja. Meille kerrotaan:

 

Vain pieni alue maan pinnasta on tutkittu ja siitäkin hyvin pieni osa on muinaisia maa-aloja tai makeanveden muodostumia, joissa ainoastaan voimme odottaa tapaavamme jälkiä eläimellisen elämän korkeammista muodoista…ja noitakin seutuja on tutkittu niin puutteellisesti, että siellä missä nyt tapaamme tuhansia ja kymmeniätuhansia kiistattomia ihmisjäännöksiä melkein jalkojemme alla, on vasta viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana alettu aavistaa niiden olemassaolo.[43]

 

On myös paljon ajatuksia herättävää, että tutkijat ovat tavanneet alimpien villien karkeatekoisten kirveiden ohella teoksia, joilla on niin suuri taiteellinen arvo, että sellaista on tuskin voitu odottaa tai löytää nykyajan talonpojalta jossakin eurooppalaisessa maassa – paitsi poikkeustapauksissa. ”Laiduntavan poron muotokuvaa”, joka on löydetty Thaingen-luolasta Sveitsistä, ja kuvia juoksevasta miehestä ja kahdesta viereen piirretystä hevosenpäästä – jotka on tehty peurakaudella, ts. vähintään 50 000 vuotta sitten – pitää Laing, ei vain erinomaisina suorituksina, vaan, varsinkin edellistä kuvaa, sellaisena, joka ”tuottaisi kunniaa kenelle tahansa nykyajan eläinmaalarille”. [e718] Tämä ei suinkaan ole yhtään liioiteltu ylistys, kuten jokainen voi todeta (ks. edempänä). Kun kerran meillä on nykyisin etevien eurooppalaisten maalareiden rinnalla nykyiset eskimot – joilla paleoliittisten esi-isiensä, yksinkertaisten ja villien ihmisolentojen, tavoin on myös taipumus piirrellä jatkuvasti veitsiensä kärjellä eläinluonnoksia, metsästyskohtauksia ym. –, miksi näin ei olisi voinut olla noina aikoina? Kun vertaa näitä 50 000 vuotta sitten tehtyjä ”vanhimpia kuvia” ihmisistä, hevosenpäistä ja porosta 7 000 vuotta vanhoihin egyptiläisiin kuviin ja piirroksiin, edelliset ovat varmasti parempia. Kuitenkin tuon ajan egyptiläiset tunnetaan siitä, että he olivat korkeasti sivistynyttä kansaa, kun taas vanhemman kivikauden ihmisiä kutsutaan alemman tyypin villeiksi. Tämä vaikuttaa vähäpätöiseltä asialta, mutta se merkitsee kuitenkin erittäin paljon, sillä se osoittaa, miten jokainen uusi geologinen löytö pannaan soveltumaan yleisiin teorioihin, eikä päinvastoin. Niin, Huxley on oikeassa sanoessaan: ”Aika näyttää.” Niin näyttää, ja varmaan todistaa okkultismin oikeaksi.

 Sillä välin joutuvat taipumattomimmat materialistit tekemään välttämättömyyden pakosta kovin okkultista kantaa muistuttavia myönnytyksiä. Outoa kyllä, juuri suurimmat materialistit – saksalaisen koulun edustajat – lähestyvät fyysistä kehitystä koskevissa mielipiteissään eniten okkultistien opetuksia. Niinpä professori Baumgärtner uskoo että:

 

Ainoastaan alempien eläinten munista voisi tulla korkeampien eläinten alkioita… kasvi- ja eläinmaailman kehityksen lisäksi tuona aikana muodostui uusia alkuperäisiä alkioita [jotka olivat perustana uusille muodonvaihdoksille jne.]. Ensimmäiset ihmiset, jotka saivat alkunsa alapuolellaan olevien eläinten alkioista, elivät ensin toukkatilassa.[44]

 

Juuri niin. Eräänlaisessa toukkatilassa, sanomme myös me, mutta ei lähtöisin mistään ”eläimen” alkiosta, sillä tämä ”toukka” oli esifyysisten Rotujen sieluton astraalimuoto. Ja me uskomme, kuten tuo saksalainen professori sekä useat muut tiedemiehet nykyisin Euroopassa, että inhimilliset rodut ”eivät ole polveutuneet yhdestä ainoasta parista, vaan esiintyivät välittömästi lukuisina rotuina”. Kun siis luemme Büchnerin teoksen Force and Matter ja huomaamme, miten tuo materialistien keisari toistaa Manun ja Hermeksen mukaan, että ”kasvi muuttuu huomaamatta eläimeksi, eläin ihmiseksi”, meidän täytyy vain lisätä ”ja ihminen hengeksi”, jotta kabbalistinen aksiomi olisi täydellinen. Näin sitä suuremmalla syyllä, kun luemme seuraavan myönnytyksen saman teoksen sivulta 82: ”Syntyen itsesynnytyksellä…voimakkaiden luonnonvoimien avulla ja loputtomina ajanjaksoina on progressiivisesti saanut alkunsa tuo rikas ja rajattomasti muuntuva orgaaninen maailma, joka meitä nykyään ympäröi… Itsesynnytys näytteli epäilemättä [e719] tärkeämpää osaa alkuvaiheessa kuin nykyään, eikä voida kieltää, että tällä tavoin synnytettiin korkeammin organisoituja olentoja kuin nykyään”,[45] sillä tämä on okkultismin väite.

Koko ero on tässä: Nykyaikainen tiede sijoittaa materialistisen teoriansa alkuperäisistä siemenistä maan päälle sekä ihmisen ja kaiken muun viimeisen elonsiemenen tällä pallolla kahden tyhjyyden väliin. Mistä on ensimmäinen siemen tullut, jos sekä itsesynnytys että ulkoisten voimien väliintulo hylätään nykyisin ehdottomasti? Sir W. Thomson selittää meille, että orgaanisen elämän siemenet ovat tulleet maapallollemme jossakin meteorissa. Tämä ei auta millään tavoin asiaa vaan siirtää ainoastaan vaikeuden tältä planeetalta tuohon oletettuun meteoriin.

Tällaiset ovat yhtäläisyydet ja eroavuudet meidän oppimme ja tieteen välillä. Loputtomien aikakausien suhteen me tietysti olemme täysin yhtä mieltä materialistisen pohdiskelun kanssa, sillä me uskomme evoluutioon, vaikka eri tavalla. Professori Huxley sanoo viisaasti: ”Jos jokin muoto jatkuvan kehityksen opista on oikea, meidän on pidennettävä pitkillä aikakausilla noita mitä ennakkoluulottomimpia laskelmia, joita on tehty ihmissuvun iästä.”[46] Mutta kun meille kerrotaan, että tämä ihminen on aineessa luonnostaan olevien luonnonvoimien tuote, ja voima on nykyisten käsitysten mukaan vain aineen ominaisuus, ”liikkeen ilmenemismuoto” jne., ja kun Sir W. Thomson vielä v. 1885 toistaa saman, mitä Büchner koulukuntineen väitti kolmekymmentä vuotta sitten, me pelkäämme, että kaikki kunnioituksemme nykyistä tiedettä kohtaan haihtuu olemattomiin! Voi tuskin olla ajattelematta, että materialismi on määrätyissä tapauksissa sairaus. Sillä kun tiedemiehet näkevät magneettisia ilmiöitä ja rautahiukkasten vetovoiman lasin tapaisten eristävien aineiden läpi ja väittävät tuon vetovoiman johtuvan ”molekyylien liikkeestä” tai ”magneetin molekyylien rotaatiosta”, silloin tuollainen väite, esittäköön sen sitten fysiikan havainnoista tietämätön ”herkkäuskoinen” teosofi tai kuuluisa tiedemies, on kummassakin tapauksessa yhtä naurettava. Se, joka puolustaa sellaista teoriaa vastoin tosiasioita, on vain yksi lisätodiste seuraavasta: ”Kun ihmisillä ei ole mielessään mitään soppea, mihin työntää tosiasioita, sen pahempi noille tosiasioille.”

Väittelyssä itsesynnytyksen puolustajien ja vastustajien välillä vallitsee tällä erää rauha, kun se on päättynyt jälkimmäisten väliaikaiseen voittoon. Mutta myös heidän – kuten aikanaan Büchnerin ja nyt Tyndallin sekä Huxleyn – on pakko myöntää, että itsesynnytyksen on täytynyt kerran tapahtua ”erikoisissa lämpöolosuhteissa”. Virchow kieltäytyy jopa keskustelemasta asiasta. Sen on täytynyt tapahtua kerran planeettamme historiassa ja sillä hyvä. Tämä näyttää luonnollisemmalta kuin Sir W. Thomsonin edellä mainittu hypoteesi, että orgaanisen elämän siemenet putosivat maan päälle jonkin meteorin mukana, tai tuo toinen [e720] tieteellinen hypoteesi, johon liittyy äskettäin omaksuttu usko, että ei ole olemassa mitään ”elonprinsiippiä” vaan on ainoastaan elämänilmiöitä, jotka kaikki voidaan johtaa alkuperäisen protoplasman molekyylivoimista. Mutta tämä ei auta tiedettä ratkaisemaan vielä suurempaa arvoitusta – ihmisen alkuperää ja polveutumista, sillä edessä on vielä pahempi valitus ja vaikerointi.

 

…Vaikka voimme seurata eoseenikauden nisäkkäiden luurankojen kehitystä useiden erikoistumissuuntien kautta sitä seuraavina tertiääriaikoina, ihminen tarjoaa ilmiön erikoistumattomasta luurangosta, jolla tuskin on yhteyttä mihinkään noihin suuntiin.[47]

 

Arvoitus olisi pian ratkaistu paitsi esoteeriselta myös maailman kaikkien uskontojen kannalta, mainitsemattakaan okkultisteja. ”Erikoistunutta luurankoa” etsitään väärästä paikasta, josta sitä ei voida koskaan löytää. Tiedemiehet odottavat tapaavansa sen ihmisen fyysisistä jäännöksistä, jostakin apinan kaltaisesta ”puuttuvasta renkaasta”, jonka kallo on suurempi kuin apinalla ja aivokoppa pienempi kuin ihmisellä, sen sijaan että tuota erikoistumista etsittäisiin hänen sisäisen astraalisen rakenteensa ylifyysisestä olemuksesta, jota ei suinkaan voida kaivaa esiin mistään geologisista kerrostumista! Tuollainen itsepäinen, toiveikas kiinnipitäminen itseään alentavasta teoriasta on meidän aikamme merkillisimpiä piirteitä.

 

 

Kuva: Poro, jonka vanhemman kivikauden ihminen on kaivertanut hirven sarveen.[48]

 

Tähän otettu kuva on kuitenkin näyte kaiverruksesta, jonka on tehnyt paleoliittinen ”villi”, ts. ”varhemman kivikauden” ihminen, jonka oletetaan olleen yhtä villi ja karkea kuin eläimet, joiden parissa hän eli.

[e721] Ottamatta huomioon Etelämeren saarten nykyisiä asukkaita tai edes jotakin aasialaista rotua rohkenemme väittää, että tuskin kukaan täysikasvuinen koulupoika tai edes eurooppalainen nuorukainen, joka ei ole koskaan saanut opetusta piirustuksessa, voisi tehdä tuollaista kaiverrusta tai edes yhtä hyvää lyijykynäluonnosta. Siinä huomaamme oikean taiteellisen perspektiivin, oikeat valot ja varjot, ilman että taiteilijalla on ollut mitään luonnosta mallina, vaan hän on kaivertanut suoraan elävän mallin mukaan osoittaen siten tunteneensa hyvin anatomian ja oikeat mittasuhteet. Meille koetetaan uskotella, että poron kaivertanut taiteilija kuului alkuperäisiin ”puolieläimellisiin” villeihin (samanaikaisiin mammutin ja villakarvaisen sarvikuonon kanssa), joiden eräät liian innokkaat kehitysopin kannattajat ovat selittäneet olleen ilmeisen lähellä olettamaansa ”apinan kaltaista ihmistä”!

Tämä kaiverrettu hirvensarvi todistaa yhtä kaunopuheisesti kuin mikä tahansa tosiasia, että rotujen kehitys on aina tapahtunut nousujen ja laskujen sarjassa ja että ihminen on ehkä yhtä vanha kuin kuorettunut maa ja – jos hänen jumalallista esi-isäänsä voidaan kutsua ”ihmiseksi” – vielä paljon vanhempi.

Myös de Mortillet näyttää tuntevan jonkinlaista epäilyä nykyisten arkeologien johtopäätöksiä kohtaan, kun hän kirjoittaa: ”Esihistoria on uusi tiede, joka ei lähes tulkoonkaan ole vielä sanonut viimeistä sanaansa.” Ja Lyell, geologian ”isä” ja tämän aiheen suurimpia auktoriteetteja, sanoo:

 

Se otaksuma, että aina tullaan tapaamaan alemmantyyppisiä ihmisen kalloja, mitä vanhempi muodostuma on kyseessä, perustuu etenevän kehityksen teoriaan ja se voi osoittautua oikeaksi. Meidän tulee kuitenkin muistaa, että toistaiseksi meillä ei ole varmaa geologista todistetta siitä, että ns. alempien ihmisrotujen esiintyminen on aina käynyt aikajärjestyksessä korkeampien rotujen edellä.[49]

 

Eikä tuota todistetta ole tähän päivään mennessä saatu. Tiede siis kaupittelee sellaisen karhun taljaa, jota kuolevainen silmä ei ole vielä tähän mennessä nähnyt!

Tämä Lyellin myönnytys on huomattavan yhtäpitävä professori Max Müllerin seuraavan lausunnon kanssa; Müllerin hyökkäykseenhän darwinilaista antropologiaa vastaan KIELEN kyseessä ollen ei sivumennen sanoen ole koskaan tyydyttävästi vastattu:

 

Mitä me tiedämme villiheimoista ennen niiden historian viimeistä lukua? [Vrt. tätä esoteeriseen käsitykseen australialaisista alkuasukkaista, bushmanneista ja myös vanhemman kivikauden eurooppalaisesta ihmisestä. Nämä atlantislaiset haarat pitävät sisällään jäännöksen kadonneesta kulttuurista, joka kukoisti emokantarodun ollessa parhaimmillaan.] Saammeko koskaan selvää käsitystä heidän menneisyydestään?… Miten heistä on tullut sitä, mitä he ovat?… Heidän kielensä osoittaa todella, että nämä ns. pakanat monimutkaisine mytologisine järjestelmineen, keinotekoisine tapoineen, käsittämättömine oikkuineen ja raakuuksineen eivät ole tämän tai eilispäivän tulokkaita. Ellemme oleta näiden villien erityistä luomista, heidän on oltava yhtä vanhoja kuin hindut, kreikkalaiset ja roomalaiset [paljon vanhempia]… [e722] He lienevät läpikäyneet monia elämänvaiheita, ja se, mitä me pidämme alkuperäisenä, voi olla, mikäli tiedämme, PALAAMISTA TAKAISIN RAAKALAISUUTEEN tai sellaisen rappioitumista, mikä oli varhaisimpina aikoina järkevämpää ja ymmärrettävämpää.[50]

 

”Alkuperäinen villi on tavallinen nimitys nykyisessä kirjallisuudessa”, huomauttaa professori Rawlinson, ”mutta ei ole lainkaan todistettu, että tuo alkuperäinen villi olisi ollut joskus olemassa. Pikemminkin kaikki todistaa päinvastaista.”[51] Teoksessaan Origin of Nations hän hyvällä syyllä jatkaa: ”Melkein kaikkien kansojen myyttiset traditiot sijoittavat ihmiskunnan historian alun aikaan, jolloin vallitsi onni ja täydellisyys, ’kulta-aikaan’, jossa ei ole piirteitä raakuudesta tai sivistymättömyydestä, vaan monia piirteitä sivistyksestä ja hienostuneisuudesta.”[52] Mitä nykyiset kehitysopin kannattajat sanovat näitä yksimielisiä todisteita vastaan?

Toistamme Hunnuttomassa Isiksessä esittämämme kysymyksen:

 

Todistavatko Devonin luolalöydökset, ettei siihen aikaan olisi elänyt rotuja, jotka olivat korkealla sivistystasolla? Kun nykyiset ihmiset ovat kadonneet maan pinnalta ja kun joku ”tulevan rodun” arkeologi joskus kaukaisessa tulevaisuudessa kaivaa maasta intialaisten heimojemme tai Andamaanien asukkaiden kotitalouteen kuuluvia välineitä, tekeekö hän silloin oikean johtopäätöksen arvellessaan 1880-luvun ihmiskunnan ”juuri ohittaneen kivikauden”?[53]

 

Toinen merkillinen ristiriita tieteen tiedoissa on siinä, että nuoremman kivikauden ihmisen väitetään muistuttavan paljon enemmän primitiivistä villiä kuin vanhemman kivikauden ihmisen. Joko Sir John Lubbockin teoksen Prehistoric Times tai Sir John Evansin teoksen Ancient Stone Implements täytyy olla väärässä tai – kummankin. Sillä näissä ja muissakin teoksissa sanotaan meille:

1) Kun siirrymme nuoremman kivikauden ihmisestä vanhemman kivikauden ihmiseen, kiviset tarvekalut muuttuvat sirosti muotoilluista ja kiillotetuista välineistä karkeatekoisiksi, kömpelöiksi hätävaroiksi. Saviastiat jne. katoavat sitä mukaa kuin laskeudumme asteikossa. Ja kuitenkin viimeksi mainittu ihminen on osannut kaivertaa sellaisen poronkuvan!

2) Vanhemman kivikauden ihminen asui luolissa yhdessä hyeenojen ja leijonien kanssa,[54] jota vastoin nuoremman kivikauden ihminen asui paalurakennuksissa ja -kylissä.

Jokainen, joka on seurannut vaikkapa pintapuolisestikin nykyisiä geologisia löytöjä, tietää, että työtaidossa on havaittavissa asteittaista paranemista varhaispaleoliittisen kauden karkeasti lohkotuista ja kömpelösti hakatuista kirveistä verrattain kauniisti valmistettuihin kivikirveisiin nuoremman kivikauden siinä vaiheessa, joka välittömästi edelsi metallien käyttöön ottamista. Mutta tämä koskee Eurooppaa, josta vain joitakin harvoja osia oli juuri kohoamassa vedestä [e723] korkeimman atlantislaisen sivistyksen aikana. Silloin kuten nytkin oli karkeita raakalaisia ja korkeasti sivistyneitä ihmisiä. Jos 50 000 vuoden kuluttua tullaan kaivamaan esiin kääpiömäisiä bushmanneja jostakin afrikkalaisesta luolasta yhdessä paljon vanhempien kääpiöelefanttien kanssa, jollaisia Milne-Edwards löysi Maltan luolakerrostumista, voidaanko sen perusteella väittää, että meidän aikanamme kaikki ihmiset ja elefantit olivat kääpiömäisiä? Tai jos tavataan aseita, jotka ovat kuuluneet Ceylonin veddoille, ovatko meidän jälkeläisemme oikeutetut pitämään meitä kaikkia vanhemman kivikauden villeinä? Kaikki ne esineet, joita geologit nyt kaivavat esiin Euroopassa, eivät varmastikaan voi olla varhemmalta ajalta kuin eoseenikauden lopulta, sillä Euroopan maat eivät olleet edes kohonneet vedestä ennen tuota kautta. Eikä näiden sanojemme pätevyyttä vähennä vähimmässäkään määrin se teoreetikkojen väite, että nuo erikoislaatuiset paleoliittiseltä kaudelta olevat ihmisten ja eläinten kuvat on tehty vasta peurakauden loppupuolella – sillä sellainen olisi todella sangen heikko selitys, kun ottaa huomioon geologien tietämättömyyden edes aikakausien likimääräisestä pituudesta.

Esoteeriseen oppiin kuuluu selvästi dogmi sivistyksen noususta ja laskusta, ja nyt saamme kuulla että:

 

On huomattava tosiasia, että kannibalismi näyttää tulleen yleisemmäksi sitä mukaa kuin ihminen edistyi sivistyksessä ja että kun jälkiä siitä ilmenee usein nuoremmalla kivikaudella, ne…katoavat kokonaan mammutti- ja peurakaudella.[55]

 

Toinen todiste aikakautisesta laista ja opetustemme todenperäisyydestä. Esoteerinen historia kertoo, että jumalankuvat ja niiden palvonta hävisivät neljännen Rodun myötä, kunnes tämän rodun ristisiittoisten alarotujen jälkeläiset (kiinalaiset, Afrikan neekerit jne.) toivat vähitellen palvonnan takaisin. Vedat eivät hyväksy jumalankuvia. Kaikki nykyaikaiset hindulaiset kirjoitukset hyväksyvät.

 

Vanhimmista egyptiläisistä haudoista ja tri Schliemannin esiin kaivamista esihistoriallisten kaupunkien raunioista on löydetty runsaasti kuvia pöllön- ja häränpäisistä jumalattarista ja muita vertauskuvallisia figuureja tai jumalankuvia. Mutta kun menemme taaksepäin nuorempaan kivikauteen, ei sellaisia jumalankuvia enää tavata… ainoat, joiden voidaan jollakin varmuudella sanoa olleen jumalankuvia, ovat ne pari hahmoa, jotka de Braye löysi eräistä nuoremman kivikauden keinotekoisista luolista… ja jotka näyttävät esittävän luonnollista kokoa olevia naisvartaloita.[56]

 

Ja nämä ovat yksinkertaisesti voineet olla kuvapatsaita. Joka tapauksessa kaikki tämä on yksi monista todisteista sivistyksen ja uskonnon ajoittaisesta noususta ja laskusta. Se tosiasia, että tähän saakka ei ole tavattu ihmisen jäännöksiä tai luurankoja posttertiäärisiä eli kvartäärisiä kerrostumia vanhemmista kerrostumista – vaikka abbé Bourgeois’n löytämiä piikiviä voidaan pitää enteellisinä[57] –, näyttää viittaavan erään toisen esoteerisen esityksen paikkansapitävyyteen, [e724] joka kuuluu: ”Etsi esi-isiesi jälkiä korkeilta paikoilta. Laaksot ovat kohonneet vuoriksi ja vuoret ovat painuneet merten pohjalle.” Neljännen Rodun ihmiskunta harveni viimeisen luonnonmullistuksen jälkeen kolmannekseen. Ja sen sijaan että se olisi asettunut uusille mantereille ja saarille, jotka olivat jälleen kohonneet samalla kun niiden edeltäjät muodostivat uusien valtamerien pohjat, se hylkäsi maan, joka nyt on Eurooppa ja osa Aasiaa ja Afrikkaa, siirtyen mahtavien vuorten huipuille, kun niitä osittain ympäröineet meret olivat ”vetäytyneet taaksepäin” ja tehneet tilaa Keski-Aasian ylängöille.

Mielenkiintoisimman esimerkin tästä jatkuvasta kehityksestä tarjoaa ehkä kuuluisa Kentin luola Torquayssa. Tuossa omituisessa onkalossa, jonka vesi on kaivanut devonilaiseen kalkkikiveen, on säilynyt mitä erikoisin maapallon geologisissa muistelmissa oleva merkintä. Luolan pohjalle kasaantuneiden kalkkikivisten järkäleiden alta löydettiin mustamultakerrostuman ympäröimänä joukko erittäin hienoja työkaluja neoliittiseltä kaudelta ja joitakin saviastioiden palasia – mahdollisesti roomalaisen siirtokunnan ajoilta. Vanhemman kivikauden ihmisistä täällä ei ollut jälkeäkään. Ei liioin piikiveä eikä jäännöksiä kvartäärikauteen kuuluvista sukupuuttoon kuolleista eläimistä. Mutta kun kaivetaan yhä syvemmälle kiinteän tippukivikerroksen läpi mustanmullan alle ja tullaan punamultaan, joka tietysti kerran oli luolan pohjana, niin asiat saavat aivan eri näkökulman. Täältä ei löydy ainoatakaan tarvekalua, joka kestäisi vertailun niihin hienosti veistettyihin aseisiin, jotka löydettiin ylemmistä kerrostumista. Täällä on ainoastaan joukko karkeasti ja kömpelösti tehtyjä pieniä kirveitä (joilla pieni ihminen on nujertanut ja tappanut eläinmaailman valtavia hirviöitä, kuten meille uskotellaan?) ja vanhemman kivikauden kaapimia, kaikki sekaisin erilaisten eläinten luiden kanssa, eläinten, jotka ovat nyt joko kuolleet sukupuuttoon tai ilmastollisten muutosten karkottamina muuttaneet muualle.

Noiden rumien pienten kirveiden tekijän pitäisi sitten olla tuo sama taiteilija, joka kaiversi hirvensarveen edellä kuvatun poron purolla! Jokaisessa tapauksessa me tapaamme saman todisteen siitä, miten ihminen historiallisesta ajasta taaksepäin nuorempaan kivikauteen ja nuoremmasta kivikaudesta vanhempaan kivikauteen näyttää yhtämittaa vaipuvan alaspäin orastavasta sivistyksestä alhaisimpaan raakalaisuuteen – nimittäin Euroopassa. Täällä kohtaamme myös ”mammuttiajan” – vanhemman kivikauden äärimmäisimmän eli vanhimman kauden – jolloin tarvekalujen kömpelyys oli äärimmillään, ja senaikaisten kallojen, kuten Neanderthalin kallon, eläimellinen (?) ulkomuoto, viittaa erittäin alhaiseen ihmistyyppiin. Mutta ne voivat joskus viitata muuhunkin: aivan erilaiseen ihmisrotuun kuin meidän (viidennen Rodun) ihmiskuntamme.

[e725] Kuten eräs antropologi sanoo aikakauslehdessä Modern Thought:

 

Peyrèren teorian, olkoon se tieteellisesti perusteltu tai ei, voidaan ajatella olevan sama kuin se, joka jakoi ihmissuvun kahteen lajiin. Broca, Virey ja monet ranskalaiset antropologit ovat tunnustaneet, että alempi ihmisrotu, johon kuuluvat australialainen, tasmanialainen ja neekerirotu lukuun ottamatta kaffereita ja pohjoisafrikkalaisia, olisi luokiteltava eri ryhmään. Se tosiasia, että tällä lajilla tai oikeammin alalajilla on kolmas poskihammas tavallisesti suurempi kuin toinen ja että ohimo- ja otsaluita yhdistää yleensä sauma, saa meidät vilpittömästi pitämään homo aferia yhtä selvästi erotettavana lajina kuin monet peippolajit. En tässä puhu niistä ristisiitostapauksista, joista professori Broca on antanut niin täydellisen selostuksen. Menneiden maailmankausien historia on tähän rotuun nähden merkillinen. Se ei ole koskaan luonut omaa arkkitehtonista tai uskonnollista järjestelmää.[58]

 

Se on todella merkillinen, kuten olemme jo osoittaneet puhuessamme tasmanialaisista. Oli miten oli, eurooppalainen fossiili-ihminen ei voi todistaa eikä kumota väitettämme ihmisen korkeasta iästä maan päällä eikä hänen luomiensa vanhimpien sivistysten iästä.

Okkultistien on aika olla piittaamatta kaikista heidän pilkkaamisyrityksistään. He voivat halveksia sekä tiedemiesten satiirin järeitä aseita että rahvaan paukkupyssyjä, koska toistaiseksi on mahdotonta joko todistaa tai kumota tätä kysymystä, ja heidän teoriansa voivat kestää koetuksen ainakin paremmin kuin tiedemiesten hypoteesit. Ihmiskunnalle vaatimansa korkean iän suhteen heillä on lisäksi puolellaan itse Darwin ja Lyell. Jälkimmäinen tunnustaa, että luonnontieteilijät ”ovat jo saaneet todisteen ihmisen olemassaolosta niin kaukaisena aikana, että monet nisäkkäät, jotka olivat hänen aikalaisiaan, ovat ehtineet kuolla sukupuuttoon, ja tämä tapahtui jo ennen sitä aikaa, jolta meillä on vanhimmat historialliset tietomme”.[59] Tämän lausunnon on antanut eräs Englannin suurimmista auktoriteeteista tällä alalla. Seuraavat kaksi mielipidettä ovat yhtä merkittäviä, ja okkultismin tutkijoiden olisi hyvä pitää ne mielessään, sillä monen muun etevän tiedemiehen lailla hän sanoo:

 

Huolimatta esihistoriallisten kausien pitkistä ajanjaksoista, jolloin hänen [ihmisen] on täytynyt olla ja elää maan päällä, ei ole todistetta mistään huomattavasta muutoksesta hänen ruumiinrakenteessaan. Jos hän siis on joskus haarautunut jostakin järjettömästä, eläimellisestä esi-isästä, meidän on oletettava, että sellainen on esiintynyt paljon kaukaisempana ajankohtana ja mahdollisesti mantereilla tai saarilla, jotka ovat nyt vajonneet valtameren pohjalle.

 

Näin siis kadonneiden mannerten olemassaolo tulee virallisesti mahdolliseksi. Yhtä vanha kuin ihminen on oppi, että tuli (tulivuoret ja maanjäristykset) ja vesi vuoroin hävittävät aikakausittain maailmoja (myös Rotuja) ja että ne määrättyinä aikoina uusiutuvat. Manu, Hermes, kaldealaiset ja koko muinaisaika uskoivat tähän. Jo kahdesti [e736] tuli on muuttanut maapallon pinnan ja kahdesti vesi ihmisen ilmestyttyä maan päälle. Kuten maa tarvitsee lepoa ja uudistumista, uusia voimia ja maaperän muutosta, samoin tarvitsee vesi. Sen vuoksi syntyy periodista maa- ja vesialueiden uusjakoa, ilmastomuutoksia jne., mikä kaikki on geologisten mullistusten aikaansaamaa ja päättyy akselin kaltevuuskulman muutokseen. Astronomit voivat huitaista kädellä ajatukselle maapallon akselin kaltevuuskulman aikakautisesta muuttumisesta ja hymyillä Enokin kirjassa mainitulle Nooan ja hänen ”isoisänsä” Enokin väliselle keskustelulle, mutta siitä huolimatta tuo allegoria on geologinen ja astronominen tosiasia. Maan akselin kaltevuuskulmassa tapahtuu sekulaarinen muutos, jonka tarkka aika on tallennettu suureen salaiseen teosryhmään kuuluvaan kirjaan. Tässä kuten monessa muussakin kysymyksessä tiede lähestyy vähitellen meidän ajatteluamme. Tri Henry Woodward, K.T.J., G.S.J., kirjoittaa aikakauslehdessä Popular Science Review:[60]

 

Jos on välttämätöntä otaksua maapallon ulkopuolisia syitä selittämään jääpeitteen suurta kasvua jääkaudella, antaisin etusijan sille teorialle, jonka tri Robert Hooke on esittänyt vuonna 1688, myöhemmin Sir Richard Phillips ja muut ja viimeksi ins. Thomas Belt, G.S.J. – nimittäin että ekliptikan nykyisessä kaltevuudessa on tapahtunut vähäistä lisääntymistä, oletus, joka vastaa täysin muita tunnettuja astronomisia tosiasioita ja jonka hyväksyminen ei aiheuta mitään häiriötä siinä sopusoinnussa, joka on välttämätöntä kosmisille olosuhteillemme suuren aurinkokuntamme osana.

 

Seuraava ote luennosta, jonka W. Pengelly, K.T.J., G.S.J., piti maaliskuussa 1885 aiheesta ”The Extinct Lake of Bovey Tracey”,[61] osoittaa, miten kaikista todisteista huolimatta epäröidään Atlantiksen muinaisen olemassaolon hyväksymistä.

 

Kasveilla, jotka kasvoivat Bovey-järveä ympäröivillä rinteillä – kanelipuilla, ikivihreillä viikunapuilla, laakeripuilla, palmuilla ja saniaisilla valtavine juurakkoineen – on eläviä sukulaisia siinä subtrooppisessa ilmastossa, joka on epäilemättä vallinnut Devonshiressä mioseenikaudella, ja ne saavat meidät ajattelemaan, missä määrin nykyistä ilmastoa missä se sitten esiintyneekin on pidettävä normaalina.

Kun sitä paitsi tavataan mioseenikauden kasveja Diskon saarella Grönlannin länsirannikolla, alueella joka sijaitsee 69° 20´ ja 70° 30´ p. lev.; kun saamme kuulla, että niistä kaksi lajia on tavattu myös Boveyssa (Sequoia couttsiae, Quercus lyelli); kun lainataksemme professori Heeriä huomaamme, että ”tuo loistava ikivihanta kasvi (Magnolia inglefieldi) tuotti kypsiä hedelmiä niin kaukana pohjoisessa kuin 70. leveysasteella”;[62] kun myös Grönlannin lukuisten mioseenisten kasvien vaihtelevuuden ja rehevyyden huomataan olleen sellaista, että jos mannermaa olisi ulottunut niin pitkälle, eräät niistä olisivat todennäköisesti rehottaneet itse pohjoisnavalla – niin kysymys ilmastollisista muutoksista nousee pakosta etualalle mutta vain tullakseen nähtävästi hylätyksi, koska tuntuu siltä, että aika sen ratkaisemiseksi ei ole vielä tullut.

[e727] Ilmeisesti joka taholla myönnetään, että Euroopan mioseenisilla kasveilla on lähimmät ja lukuisimmat nykyisin elävät vastaavuudet Pohjois-Amerikassa, ja tästä syystä herää kysymys: Miten kulkeutuminen toiselta mantereelta toiselle tapahtui? Oliko todella, kuten jotkut uskovat, olemassa Atlantis – manner tai joukko suuria saaria, jotka ulottuivat yli koko pohjoisen Atlantin? Tässä otaksumassa ei ehkä ole mitään epäfilosofista, sillä koska geologien mukaan ”Alpit ovat saavuttaneet 1200 ja paikoitellen jopa enemmän kuin 3000 metriä nykyisestä korkeudestaan eoseenikauden alusta alkaen”,[63] niin postmioseeninen [?] vajoaminen on voinut upottaa oletetun Atlantiksen melkein pohjattomaan syvyyteen. Mutta Atlantis on ilmeisesti tarpeeton ja aiheeton. Professori Oliverin mukaan ”Suuri ja hyvin omituinen yhtäläisyys vallitsee tertiäärisen Keski-Euroopan ja Amerikan valtioiden sekä japanilaisen alueen nykyisen kasviston välillä, paljon suurempi ja läheisempi yhtäläisyys kuin on havaittavissa tertiäärisen ja nykyisen kasviston välillä Euroopassa. Vanhan Maailman tertiäärinen aines näyttää voimistuvan sen äärimmäisillä rajoilla idässä… Tämä tertiäärisen aineksen lisääntyminen on asteittaista, eikä suinkaan ilmene äkillisesti vasta Japanin saarilla. Vaikka se saavuttaakin siellä huippunsa, me voimme tavata sitä Välimerenmaissa, Levantissa, Kaukasuksella ja Persiassa… sitten pitkin Himalajaa ja läpi Kiinan… Saamme myös kuulla, että tertiäärikaudella kasvoi Luoteis-Amerikassa varmasti vastaavia kasveja kuin Keski-Euroopan mioseeniset suvut… Toteamme edelleen, että nykyisten Atlantin saarten kasvisto ei tarjoa mitään oleellista todistetta muinaisen välittömän yhteyden olemassaolosta Uuden Maailman mantereen kanssa… Nämä tosiasiat huomioon ottaen olen sitä mieltä, että mitään kasvitieteellisiä syitä ei ole tukemassa Atlantiksen oletettua olemassaoloa. Toisaalta ne tukevat voimakkaasti sitä käsitystä, että Koillis-Aasia on jossakin tertiäärikauden vaiheessa ollut yhtyneenä Luoteis-Amerikkaan, ehkä siinä, missä nyt sijaitsee Aleutien saarijono.”[64]

 

Katsokaa kuitenkin lukua ”Tieteellisiä ja geologisia todisteita useiden uponneiden mannerten olemassaolosta”.

Mutta mikään vähempi kuin apinan kaltainen ihminen ei tule koskaan tyydyttämään niitä huono-onnisia tiedemiehiä, jotka yhä etsivät kolmasti hypoteettista ”puuttuvaa rengasta”. Ja vaikka Atlantin valtameren valtavan pohjan alta Teneriffan huipulta Gibraltariin asti kaivettaisiin peninkulmittain esiin kadonneen Atlantiksen vanhalta alueelta kaikki merenalaiset kerrostumat, mitään darwinisteja tyydyttävää kalloa ei sieltä löydettäisi. Sillä kuten tri C. R. Bree huomauttaa,[65] kun mitään ihmisen ja apinan välisiä puuttuvia renkaita ei löydetty eri kerrostumista ja muodostumista tertiäärikerrostumien yläpuolelta, ja jos nuo muodostumat ovat nyt hukkuneet meren peittämien mantereiden mukana, niitä [e728] olisi kuitenkin pitänyt löytyä ”sen aikaisten geologisten muodostumien kerroksista, jotka eivät ole vajonneet meren pohjaan”. Pahaksi onneksi niitä ei ole enempää jälkimmäisissä kuin edellisissäkään. Elleivät ennakkoluulot pitäisi niin vampyyrimaisesti kiinni ihmisten mielistä, niin teoksen The Antiquity of Man tekijä olisi löytänyt selityksen ongelmaan palaamalla 10 sivua taaksepäin tuossa teoksessaan (sivulle 530) ja lukemalla professori G. Rollestonin teoksesta tekemänsä lainauksen. Tämä fysiologi, hän sanoo, ”huomauttaa, että koska ihmisruumis on melko joustava ei ainoastaan nuoruudessa ja kasvuvuosina vaan myös kypsyneellä iällä, meidän ei pitäisi aina edellyttää, kuten jotkut kehitysteorian puolustajat tuntuvat tekevän, että jokainen fyysisen voiman lisäys riippuu ruumiinrakenteen parantumisesta. Sillä miksi sielu tai korkeammat älylliset ja moraaliset kyvyt eivät voisi näytellä toisen sijasta ensimmäistä osaa jossakin kehitysjärjestelmässä?”

Tämä hypoteesi esitetään tukemaan esitystä, että evoluutio ei riipu kokonaan ”luonnonvalinnasta”, mutta se sopii yhtä hyvin käsittelemäämme aiheeseen. Sillä myös me väitämme, että maan päälle laskeutuu ensin ”sielu” eli sisäinen ihminen, tuo psyykkis-astraalinen muotti, jonka päälle fyysinen ihminen muodostuu vähitellen – ja hänen henkensä sekä älylliset ja moraaliset kykynsä heräävät myöhemmin, kun tuo fyysinen puoli kasvaa ja kehittyy.

”Siten ruumiittomat henget pienensivät valtavat hahmonsa”… ja heistä tuli kolmannen ja neljännen Rodun ihmisiä. Vielä myöhemmin, pitkien aikakausien jälkeen, esiintyivät meidän viidennen Rotumme ihmiset, jotka olivat pienentyneet alkuperäisten esi-isiensä suorastaan jättiläismäisestä (nykyisessä merkityksessämme) koosta lähes puolta pienempään, nykyiseen kokoonsa.

Ihminen ei varmasti ole mikään erikoisluomus. Hän on luonnon asteittain täydellistyvän toiminnan tulos, kuten mikä tahansa elävä yksikkö täällä maan päällä. Mutta tämä koskee ainoastaan ihmisen tomumajaa. Se mikä elää ja ajattelee ihmisessä ja jää jäljelle tuon ruumiin, kehityksen mestariteoksen, jälkeen – on ”ikuinen pyhiinvaeltaja”, muotoaan muuttava ainoan absoluuttisen ”tuntemattoman” erilaistuma ajassa ja paikassa.

Sir C. Lyell toistaa teoksessaan Geological Evidence of the Antiquity of Man[66] – jokseenkin pilkallisessa sävyssä – sen mitä Hallam sanoo kirjassaan Introduction to the Literature of Europe.

 

Jos ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, niin hänet luotiin myös apinan kuvaksi. Ihminen, joka on tutkinut tähtiä ja tehnyt orjakseen salaman, muistuttaa rakenteeltaan Sumatran metsissä vaeltavaa puhekyvytöntä eläintä. Koska hänen luontonsa on eläimen ja enkelin välimailla, ei ole mikään ihme, että hän on osallinen molemmista.[67]

 

Okkultisti sanoisi asian toisin. Hän sanoisi, että ihminen todella luotiin alkuunpanijansa, luovan enkelivoiman eli dhyâni-chohanin, projisoiman tyypin kuvaksi. Sitä vastoin Sumatran metsissä vaeltaja luotiin ihmisen kuvaksi, sillä [e729] apinan ruumis, toistamme jälleen, on luonnottomalla tavalla elpynyt, henkiin herännyt muoto kolmannen kierroksen sekä myöhemmin neljännen kierroksen ihmisen varsinaisesta muodosta. Mikään luonnossa ei mene hukkaan, ei ainoakaan atomi: ainakin tämä on tieteellinen tosiasia. Analogia näyttää vaativan, että myös muodolla pitäisi olla taipumus pysyvyyteen.

Ja kuitenkin, mitä me huomaamme? Sir J. W. Dawson, K.T.J., sanoo:

 

On jokseenkin kuvaavaa, että New Yorkissa pitämässään esitelmässä professori Huxley perustellessaan alempia eläimiä koskevan esimerkkitapauksensa pääasiallisesti hevosen oletetulla sukupuulla, mitä ei kuitenkaan, kuten on usein osoitettu, voida pitää ratkaisevasti todistettuna, vältti täysin kajoamasta kysymykseen ihmisen polveutumisesta apinasta, johon kysymykseen liittyy nyt niin monia vaikeuksia, että sekä Wallace että Mivart ovat alkaneet niiden johdosta epäröidä. Professori Thomas myöntää myöhemmässä esitelmässään (ks. Nature, 1876), ettei tunneta mitään alempaa ihmistyyppiä kuin australialainen ja ettei ole olemassa mitään tunnettua yhdistävää rengasta apinoiden kanssa. Ja Haeckelin on myönnettävä, että viimeistä edellinen rengas hänen lajinkehityksessään, apinan kaltainen ihminen, on täysin tuntematon (Natürliche Schöpfungsgeschichte)… Niin kutsutut ”pykäläpuut”, joita on löydetty paleoliittisten ihmisten luita sisältäneistä Euroopan luolista ja jotka on kuvattu Christyn ja Lartet’n erinomaisessa teoksessa, osoittavat, että arkeologian tai geologian tuntemat varhaisimmat ihmiset olivat jo perillä kirjoitustaidon alkeista. (Ks. Wilsonin Prehistoric Man, vol. II, s. 54.)[68]

 

Edelleen luemme tri C. R. Breen teoksesta:

 

Darwin on aivan oikeassa sanoessaan, että ero fyysisessä ja vielä enemmän mentaalisessa suhteessa alhaisimman ihmismuodon ja korkeimman, ihmisen kaltaisen apinan välillä on tavattoman suuri. Sen vuoksi myös ajan – jonka täytyy darwinilaisen evoluution mukaan kulua käsittämättömän hitaasti – on täytynyt olla tavattoman pitkä ihmisen kehittyessä apinasta.[69] Sen vuoksi pitäisi olla sangen mahdollista löytää joitakin noista välimuodoista tertiäärikerrostumien yläpuolelta olevista eri sorakerroksista tai järvimuodostumista. Eikä kuitenkaan ole milloinkaan löydetty ainoatakaan välimuotoa, ei ainoatakaan yksilöä apinan ja ihmisen välisestä olennosta! Ei sorakerroksista eikä savikerroksista eikä makeanveden uomista tai alapuolella olevista tertiäärikerrostumista ole koskaan tavattu jäännöksiä yhdestäkään apinan ja ihmisen välisten kadonneiden sukujen jäsenestä, joka Darwinin mukaan on kerran ollut olemassa. Ovatko ne hukkuneet maanpinnan vajotessa ja ovatko ne nyt meren peitossa? Siinä tapauksessa olisi hyvin kummallista, ettei niitä tavattaisi myös niiden samanaikaisten geologisten kerroksien juonista, jotka eivät ole vajonneet meren pohjaan. Ja olisi vielä kummallisempaa, ettei mitään osia olisi saatu meren pohjasta, kuten on saatu mammuttien ja sarvikuonojen jäännöksiä, joita on löydetty myös järvimuodostumista ja sora- ja savikerroksista!… kuuluisa Neanderthalin kallo, josta on niin paljon puhuttu, kuuluu todistettavasti tähän kaukaiseen aikakauteen [pronssi- ja kivikauteen] ja osoittaa kuitenkin, vaikka se on voinut olla idiootin kallo, valtavan suuria eroavuuksia korkeimmasta tunnetusta ihmisen kaltaisesta apinasta.[70]

 

[e730] Koska meidän maapallomme on voimakkaiden mullistusten alainen joka kerta, kun se herää jälleen uuteen toimintakauteen, kuten pelto on kynnettävä ja muokattava ennen kuin siihen kylvetään uusi siemen uutta satoa varten – niin näyttää täysin toivottomalta, että voitaisiin löytää edellisiin kierroksiin kuuluvia fossiileja joko vanhemmista tai nuoremmista geologisista kerrostumista. Jokainen uusi manvantara tuo mukanaan muotojen, tyyppien ja lajien uudistumisen. Jokainen edellisten orgaanisten muotojen tyyppi – kasvi-, eläin- ja ihmistyyppi – muuttuu ja täydellistyy seuraavassa kierroksessa, jopa mineraali, joka on nykyisessä kierroksessa saavuttanut lopullisen kuultamattomuutensa ja kovuutensa. Sen pehmeämmät osaset muodostivat nykyisen kasvikunnan. Edellisen kasvi- ja eläinkunnan astraalisia jäännöksiä käytettiin muodostamaan alempia eläimiä ja antamaan ruumiinrakenne korkeampien nisäkkäiden alkuperäisille kantatyypeille. Ja lopuksi edellisen kierroksen jättiläismäisen apinaihmisen muodon on tässä kierroksessa tuottanut jälleen inhimillinen eläimellisyys ja muuttanut sen nykyisen ihmisapinan alkumuodoksi.

Tämä oppi, vaikka se on meidän heikon kynämme epätäydellisesti hahmottelema, on varmasti loogisempi, tosiasioiden kanssa yhtäpitävämpi ja paljon todennäköisempi kuin moni ”tieteellinen” teoria, esim. teoria ensimmäisen orgaanisen siemenen putoamisesta meteorin mukana maapallollemme – kuin Ain Suf käyttövälineensä adam kadmonin mukana. Tämä jälkimmäinen laskeutuminen on kuitenkin vertauskuvallinen, niin kuin jokainen tietää, eivätkä kabbalistit ole koskaan tarkoittaneet tuon kuvakielen omaksumista kuolleen kirjaimen mukaan. Mutta teoria meteorin mukana pudonneesta siemenestä tullessaan niin korkeista tieteellisistä piireistä on selviömäisen tosi ja erinomainen tutkimuskohde, ja tuollaisen teorian omaksuminen on oleva ihmisille kunnia-asia, mikäli he tahtovat olla nykyisen tieteen tasolla. Kukaan ei voi sanoa, mikä on oleva seuraava materialististen perusteiden edellyttämä teoria. Nykyiset teoriat ovat kuitenkin, kuten jokainen voi huomata, vielä enemmän ristiriitaisia keskenään, kuin mitä ne ovat tieteellisen oppineisuuden pyhien rajojen ulkopuolelle kuuluvien okkulttisten teorioiden kanssa. Mitä on tuleva tämän jälkeen, kun eksakti tiede on nyt tehnyt jopa elonprinsiipistä tyhjän sanan, merkityksettömän termin, ja väittää, että elämä on seurausta alkuperäisen protoplasman molekyyliliikkeestä! Tähän darwinistien uuteen oppiin voi lyhyesti sovittaa Herbert Spencerin sanat ”erikoisluomuksesta”. Se on:

 

…..arvoton – arvoton johtopäätöksineen; arvoton sisäisine ristiriitoineen; täysin arvoton ilman todisteita; arvoton sellaisena, joka ei tyydytä älyllistä tarvetta; arvoton sellaisena, joka ei tyydytä moraalista tarvetta. Meidän on sen vuoksi pidettävä sitä merkityksettömänä, vastakkaisena mille muulle hypoteesille tahansa orgaanisten olentojen synnyn kyseessä ollen.[71]

 

[e731]

V

 

ORGAANINEN EVOLUUTIO JA LUOVAT KESKUKSET

 

Sanotaan, että yleinen evoluutio eli toisin sanoen asteittainen lajien kehitys kaikissa luontokunnissa seuraa yhtenäisiä lakeja. Myönnämme tämän, ja tämän lain tunnustaa paljon selvemmin esoteerinen kuin nykyaikainen tiede. Mutta sanotaan myös, että on samoin laki, jonka mukaan ”kehitys jatkuu epätäydellisemmästä täydellisempään ja yksinkertaisemmasta monimutkaisempaan lakkaamattomien muutosten kautta, jotka sinänsä ovat vähäpätöisiä, mutta karttuvat vaadittuun suuntaan”.[72] Äärettömän pienistä lajeista kehittyvät vastaavasti jättiläismäisen suuret lajit.

Esoteerinen tiede on myös tästä yhtä mieltä, mutta se lisää, että tämä laki koskee ainoastaan sen tuntemaa ensimmäistä luomista – maailmojen evoluutiota alkuperäisistä atomeista ja esialku-ATOMISTA edellisten ensin erilaistuessa jälkimmäisestä. Ja se lisää, että syklisen evoluution aikana ajassa ja paikassa tämä laki on rajoitettu ja se vaikuttaa ainoastaan luonnon alemmissa valtakunnissa. Ensimmäisinä geologisina aikakausina se vaikutti tällä tavoin, yksinkertaisesta monimutkaiseen, siihen karkeaan aineeseen, joka jäi jäljelle kolmannen kierroksen jäännöksistä, jotka heijastuivat objektiivisuuteen, kun mainen toimintakausi alkoi uudelleen.

Enempää kuin tiedekään esoteerinen filosofia ei hyväksy mitään suunnitelmaa eli ”erikoisluomusta”. Se hylkää jokaisen ”ihmeitä” edellyttävän väitteen eikä tunnusta mitään muuta kuin yhdenmukaiset, muuttumattomat luonnonlait. Mutta se opettaa, että on aikakautinen laki, voiman (eli hengen) ja aineen kaksinainen virtaus, joka lähtee olemassaolon neutraalista keskuksesta ja edistyy aikakautisessa kehityksessään ja lakkaamattomissa muutoksissaan. Koska kuitenkin se alkusiemen, josta on aikojen kuluessa kehittynyt kaikki selkärankainen elämä, on toisenlainen kuin se alkusiemen, josta kasvimaailman ja muun eläinmaailman elämä on kehkeytynyt, niin on myös sivulakeja, joiden toiminnan määräävät ne tilat, joissa ne kohtaavat vaikutuksensa alaiseksi tulevan aineen ja joista tiede – fysiologia ja erityisesti antropologia – ei näytä tietävän paljonkaan. Sen kannattajat puhuessaan tästä ”alkusiemenestä” väittävät olevan kaiken epäilyn ulkopuolella, että ”suunnitelman” ja ”suunnittelijan”, jos sellainen on olemassa kun on kyse ihmisestä ja hänen jäseniensä ja etenkin hänen käsiensä ihmeellisestä rakenteesta, ”on kuuluttava paljon kaukaisempaan aikaan, ja [suunnitelma] on itse asiassa mukana alkusiemenessä, josta varmasti kaikki selkärankainen elämä ja todennäköisesti kaikki eläin- ja kasvielämä on hitaasti kehittynyt”.