[Sivut e 699-798]

 

 

B.

 

PLANEETTAKETJUISTA JA NIIDEN LUKUISUUDESTA

 

Tunsivatko muinaiset kansat muita maailmoja kuin omansa? Mitä todisteita okkultisteilla on vakuuttaessaan, että jokainen pallo kuuluu seitsemäiseen maailmojen ketjuun – joista vain yksi on näkyvä – ja että ne ovat, olivat tai tulevat olemaan ”ihmisten asumia”, kuten on jokaisen näkyvän tähden tai planeetan laita? Mitä he tarkoittavat tähtimaailmojen ”moraalisella ja fyysisellä vaikutuksella” meidän palloihimme?

Tällaisia kysymyksiä esitetään meille usein ja niitä on tarkasteltava nyt eri näkökohdista. Vastaus ensimmäiseen kuuluu: Me uskomme niin, koska ensimmäinen laki luonnossa on ykseys moninaisuudessa ja toinen on vastaavuuden laki. ”Kuten ylhäällä, niin alhaalla.” Se aika on ainiaaksi mennyt, jolloin meidän hurskaat esi-isämme uskoivat, että tämä maamme oli universumin keskus, ja jolloin kirkko ja sen ylpeät palvelijat voivat julistaa rienaukseksi olettamuksen, että jokin muu planeetta olisi asuttu. Aadam ja Eeva, käärme ja perisynti, jonka sovittaminen vaati verta, ovat olleet liian kauan edistyksen esteenä, ja niin tuli universaali totuus uhratuksi meidän vähäpätöisten ihmisten järjettömyyden vuoksi.

[e700] Mitä todisteita meillä on siitä? Tavalliselle maailmalle ei ole muita todisteita kuin loogiseen harkintaan perustuvat johtopäätökset. Okkultisteille, jotka uskovat tietäjien ja vihittyjen lukemattomien sukupolvien aikana hankkimaan tietoon, ovat salaisten kirjojen antamat tiedot täysin tyydyttäviä. Mutta suuri yleisö vaatii kuitenkin muita todisteita. On kabbalisteja ja jopa itämaisia okkultisteja, jotka epäröivät hyväksyä tätä oppia, koska heidän ei ole onnistunut löytää mitään yhdenmukaista todistetta tästä asiasta kansojen mystisistä teoksista. Tulemme näyttämään, että tuollainen ”yhdenmukainen todiste” löytyy. Mutta luokaamme ensin yleissilmäys itse kysymykseen ja katsokaamme, onko niin järjetöntä uskoa siihen, kuin jotkut tiedemiehet muiden nikodemusten mukana tahtoisivat uskotella. Ajatellessamme asuttujen ”maailmojen” lukuisuutta me ehkä tiedostamattamme kuvittelemme, että ne ovat samanlaisia kuin asumamme pallo ja että niitä kansoittavat olennot muistuttavat enemmän tai vähemmän meitä. Ja näin tehdessämme seuraamme vain luonnollista vaistoa. Niin kauan kuin rajoitumme tutkimaan ainoastaan tämän pallon elämänhistoriaa, voimme kyllä tutkiskella asiaa jonkinlaisella menestyksellä ja kysyä itseltämme – toivoen ainakin tekevämme järkevän kysymyksen – mitkä olivat ne ”maailmat”, joista puhutaan ihmiskunnan muinaisissa pyhissä kirjoituksissa. Mutta kuinka voimme tietää, a) minkälaisia olentoja asuu palloilla yleensä; ja b) eivätkö ne, jotka hallitsevat korkeampia planeettoja kuin tämä meidän, vaikuta tietoisesti samalla tavoin meidän maahamme, kuin me vaikutamme ajan mittaan ehkä tietämättämme esim. pikku planeettoihin (planetoideihin eli asteroideihin) murtamalla maan pintaa, kaivamalla kanavia ja muuttamalla siten täysin ilmastoamme. Tietenkin sanotaan epäluulomme voivan vaikuttaa planetoideihin yhtä vähän kuin se vaikutti Caesarin vaimoon. Ne ovat liian kaukana jne. Emme kuitenkaan ole siitä niin varmoja, koska uskomme esoteeriseen astronomiaan.

Mutta jos ulotamme pohdiskelumme planeettaketjumme ulkopuolelle ja koetamme ylittää aurinkokunnan rajat, silloin me todella toimimme kuin omahyväiset narrit. Sillä tunnustaessamme vanhan hermeettisen totuuden ”kuten ylhäällä, niin alhaalla” voimme hyvin uskoa, että kuten luonto maan päällä osoittaa mitä huolellisinta taloutta käyttäen hyväkseen jopa kehnon ja kelvottoman suurenmoisissa muutoksissaan toistamatta kuitenkaan koskaan itseään – voimme aiheellisesti todeta lopuksi, että luonnon loputtomien järjestelmien joukossa ei ole toista palloa, joka muistuttaisi niin paljon tätä maata, että tavallinen ihminen voisi kuvitella ja selittää, minkä näköinen se on ja mitä se sisältää.[1]

[e701] Tapaamme todellakin sekä romaaneissa että kaikissa ns. tieteellisissä fiktioissa ja spiritistisissä ilmestyksissä Kuusta, tähdistä ja planeetoista pelkästään uusia yhdistelmiä tai muunnoksia meille tutuista ihmisistä ja asioista, intohimoista ja elämän muodoista, vaikka jo meidän aurinkokuntamme muilla planeetoilla luonto ja elämä ovat täysin erilaiset kuin meidän planeetallamme. Varsinkin Swedenborg on vaikuttanut tuollaisten väärien uskomusten leviämiseen.

Mutta vielä enemmän. Tavallisella ihmisellä ei ole kokemusta mistään muusta tietoisuudentilasta kuin siitä, mihin fyysiset aistit hänet sitovat. Ihmiset uneksivat, he nukkuvat sikeästi ja heidän nukkumisensa on liian syvää, jotta unet voisivat vaikuttaa fyysisiin aivoihin, ja noissa tiloissa täytyy kuitenkin olla tajuntaa. Kuinka siis me, niin kauan kuin nämä mysteerit ovat tutkimatta, voisimme toivoa pohdiskelevamme menestyksellisesti niiden pallojen luontoa, joiden on luonnon järjestyksen mukaan välttämättä kuuluttava muihin ja aivan toisenlaisiin tietoisuudentiloihin, kuin on mikään niistä, joita ihminen kokee täällä?

Ja tämä on kirjaimellisesti totta. Sillä eivät edes suuret (ja tietysti vihityt) adeptit, vaikka ovatkin harjaantuneita näkijöitä, voi väittää omaavansa täyttä tietoa muiden kuin ainoastaan meidän aurinkokuntaamme kuuluvien planeettojen ja niiden asukkaiden luonnosta ja esiintymisestä. He tietävät, että melkein kaikki planeettamaailmat ovat asuttuja, mutta heillä on pääsy – myös hengessään – ainoastaan meidän järjestelmämme maailmoihin. Ja he ovat myös perillä siitä, miten vaikeaa heidänkin on olla täydellisessä yhteydessä jopa meidän järjestelmämme sisällä olevien tietoisuudentasojen kanssa, koska ne eroavat tällä planeetalla mahdollisista tietoisuudentiloista; so. sellaisten kanssa, jotka sfäärien ketjussa ovat kolmella Maata korkeammalla tasolla. Sellainen tieto ja yhteys on heille mahdollista, koska he ovat oppineet tunkeutumaan niille tietoisuudentasoille, jotka ovat suljetut tavallisten ihmisten käsityskyvyiltä. Mutta jos he ilmoittaisivat tietonsa, niin maailma ei tulisi yhtään viisaammaksi, sillä ihmisiltä puuttuu muiden havainnointimuotojen kokemus, jonka avulla ainoastaan he voisivat käsittää, mitä heille kerrottaisiin.

Kuitenkin se tosiasia on varma, että useimmat planeetat samoin kuin meidän järjestelmämme ulkopuolella olevat tähdet ovat asuttuja, ja tämän tosiasian ovat tiedemiehetkin tunnustaneet. Laplace ja Herschel uskoivat niin, vaikka he viisaasti pidättyivät harkitsemattomasta teorioiden rakentelusta. Tunnettu ranskalainen astronomi C. Flammarion on tullut samaan johtopäätökseen ja esittänyt tueksi joukon tieteellisiä perusteluja. Hänen esittämänsä todisteet ovat ehdottoman tieteellisiä ja ne miellyttävät myös materialistista ajattelijaa, johon eivät vaikuttaisi sellaiset ajatukset, kuin on Sir David Brewsterilla, kuuluisalla fyysikolla, joka kirjoittaa:

 

Nuo ”köyhät henget” eli ”alhaiset sielut”, niin kuin runoilija heitä kutsuu, jotka ovat taipuvaisia uskomaan, että maa on ainoa asuttu taivaankappale universumissa, voisivat helposti kuvitella, että myös maa [e702] on kerran ollut asumaton. Ja vielä enemmän, jos nuo ajattelijat tuntisivat geologian päätelmät, he myöntäisivät, että maa on ollut asumaton myriadeja vuosia. Tästä tulemmekin siihen mahdottomaan johtopäätökseen, että noiden myriadien vuosien aikana ei ollut ainoatakaan älyllistä olentoa universumin kuninkaan avarassa valtakunnassa ja että ennen alkueläinmuodostumia ei ollut liioin yhtään kasvia eikä eläintä koko rajattomassa avaruudessa.[2]

 

Lisäksi Flammarion osoittaa, että kaikki elämän edellytykset – myös meidän tuntemamme – ovat olemassa ainakin muutamilla planeetoilla, ja viittaa siihen tosiasiaan, että sellaisten edellytysten täytyy olla paljon suotuisammat niillä kuin ne ovat maapallolla.

Siten tieteellinen todistelu samoin kuin havaitut tosiasiat käyvät yksiin näkijän väitteiden ja ihmisen oman sydämen sisäisen äänen kanssa vakuuttaen, että elämää – älyllistä, tietoista elämää – täytyy olla myös muissa maailmoissa kuin omassamme.

Mutta tässä on raja, jota ihmisen tavalliset kyvyt eivät voi ylittää. On paljon kuvauksia ja kertomuksia, muutamat puhtaasti mielikuvituksellisia, toiset täynnä tieteellistä oppineisuutta, joissa on koetettu kuvailla ja selittää muiden taivaankappaleiden elämää. Kuitenkin kaikki ilman poikkeusta esittävät vain vääristeltyjä jäljitelmiä meitä ympäröivän elämän näytelmästä. Joko Voltairen tavoin nähdään mikroskooppisesti omaan rotuumme kuuluvia ihmisiä tai Bergeracin tavoin kuvaillaan tuota elämää mielikuvituksen ja satiirin miellyttäväksi leikiksi. Mutta aina toteamme, että uusi maailma on pohjimmiltaan vain se sama, jossa itse elämme. Niin voimakas on tämä taipumus, että synnynnäiset, vaikka vihkimättömät näkijät harjaantumattomina joutuvat sen valtaan. Tämän todistaa Swedenborg, joka menee niin pitkälle, että pukee henkimaailmassa tapaamansa Merkuriuksen asukkaat sellaisiin vaateparsiin, joita käytetään Euroopassa!

Tämän johdosta Flammarion sanoo:

 

 Näyttää siltä kuin tästä aiheesta kirjoittaneet kirjailijat pitäisivät maata universumin mallina ja maan ihmistä mallina taivaiden asukkaille. Päinvastoin on paljon luultavampaa, että koska toiset planeetat muunlaisine ympäristöineen ja olemassaolon edellytyksineen ovat olennaisesti erilaisia, samalla kun niillä esiintyvien olentojen luomista hallitsevat voimat sekä niiden yhteiseen rakenteeseen kuuluvat aineet ovat olennaisesti toisenlaisia, ei tästä syystä meidän elämänilmenemismuotoamme voida millään pitää muille palloille sopivana. Tästä aiheesta kirjoittaneet ovat antaneet maisten ideoiden hallita itseään ja ovat sen vuoksi erehtyneet.[3]

 

[e703] Mutta Flammarion itse erehtyy pahan kerran siinä, minkä hän näin tuomitsee, sillä hiljaa mielessään hän ottaa elinolosuhteet maan päällä mittapuuksi, jonka mukaan hän arvioi toisten planeettojen sopivuutta ”muiden ihmiskuntien” asuinpaikaksi.

Jättäkäämme kuitenkin nämä hyödyttömät ja tyhjät pohdiskelut, jotka, vaikka ne tuntuvatkin täyttävän sydämemme hehkuvalla ihastuksella sekä näyttävät laajentavan mentaalista ja henkistä käsityskykyämme, aiheuttavat tosiasiassa vain keinotekoista kiihotusta ja saavat meidät yhä tietämättömämmiksi ei ainoastaan asumastamme maailmasta vaan myös siitä äärettömyydestä, joka on meissä itsessämme.

Kun siis löydämme ihmiskunnan raamatusta mainintoja ”muista maailmoista”, voimme olla varmoja siitä, että ne eivät tarkoita ainoastaan meidän planeettaketjumme ja Maan muita tiloja, vaan myös muita asuttuja palloja – tähtiä ja planeettoja. Sitä paitsi niissä ei ole esitetty mitään arvailuja viimeksi mainituista. Koko muinaisaikana uskottiin elämän universaalisuuteen. Mutta ei kukaan todellinen vihitty näkijä mistään sivistyskansasta ole koskaan opettanut, että elämää toisilla tähdillä voitaisiin arvostella maallisen elämän mittapuun mukaan. ”Maista” ja maailmoista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä a) meidän maapallomme ”jälleensyntymisiä” jokaisen manvantaran jälkeen ja sitä seuraavaa pitkää ”pimennyskautta”; ja b) maan pinnalla tapahtuvia aikakautisia, täydellisiä muutoksia, jolloin mantereita katoaa valtamerien tieltä ja valtameret ja meret siirtyvät rajusti ja virtaavat navoille antaakseen tilaa uusille mantereille.

Voimme alkaa raamatusta – maailman pyhien kirjojen nuorimmasta. Saarnaajassa on kuningasvihityn seuraavat sanat: ”Sukupolvi menee, toinen tulee, mutta maa pysyy ikuisesti.” Ja edelleen: ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, ja mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.”[4] Näissä sanoissa voidaan huomata viittaus peräkkäisiin luonnonmullistuksiin, jotka pyyhkäisevät pois ihmiskunnan Rodut, tai, jos menemme vielä kauemmaksi taaksepäin, niihin erilaisiin muutoksiin, joiden alaiseksi maapallo on joutunut muodostumisensa aikana. Mutta jos meille kerrotaan, että tämä tarkoittaa ainoastaan meidän maailmaamme sellaisena kuin me sen nyt näemme – silloin kehotamme lukijaa katsomaan Uudesta testamentista, missä Paavali puhuu Pojasta (ilmenneestä voimasta), jonka hän (Jumala) on pannut kaiken perilliseksi, ja jonka välityksellä hän myös on maailmat (monikossa) luonut.[5] [e704] Tämä ”voima” on Hokhma eli viisaus ja sana. Meille sanotaan luultavasti, että sanalla ”maailmat” tarkoitetaan tähtiä, taivaankappaleita jne. Mutta huolimatta siitä tosiasiasta, että ”tähdet” olivat ”maailmoina” tuntemattomia tietämättömille epistolatekstien julkaisijoille, vaikka Paavalin on täytynyt tuntea ne, koska hän oli vihitty (”mestarirakentaja”), me voimme tässä asiassa vedota etevään teologiin, kardinaali Wisemaniin. Puhuessaan teoksensa I osassa[6] epämääräisestä – tai pikemminkin ”liian määrätystä” – kuuden luomispäivän ajanjaksosta ja 6 000 vuodesta hän tunnustaa, että olemme täysin ymmällä Paavalin sanonnan suhteen, ellemme voi olettaa, että sillä tarkoitetaan aikaa, joka oli kulunut Genesiksen 1. luvun ensimmäisen ja toisen jakeen välillä, ts. niitä alkuperäisiä mullistuksia eli (maailman) hävityksiä ja uudistuksia, joihin viitataan tuossa Saarnaajan 1. Luvussa. Meidän on siis tulkittava sananmukaisesti tuo kohta,[7] jossa puhutaan maailmoiden luomisesta – käyttämällä monikkomuotoa. On hyvin erikoista, hän lisää, että kaikki kosmogoniat ilmaisevat saman ajatuksen ja säilyttävät tradition ensimmäisestä sarjasta mullistuksia, joiden seurauksena maailma hävitettiin ja uudistettiin jälleen.

Jos kardinaali olisi tutkinut Zoharia, hänen epäilynsä olisi muuttunut varmuudeksi. Idra Zuta Qaddishassa sanotaan näin:

 

Oli vanhoja maailmoja, jotka hävisivät heti ilmestyessään; maailmoja joilla oli muoto ja niitä jotka olivat ilman muotoa ja joita kutsuttiin kipinöiksi – sillä ne olivat kuin kipinät sepän vasaran alla singoten kaikkiin suuntiin. Jotkut olivat alkumaailmoja, jotka eivät voineet kestää kauan, sillä ”Iäkäs” – hänen nimensä olkoon pyhitetty – ei ollut vielä ottanut muotoaan,[8] eikä työntekijä vielä ollut ”taivaallinen ihminen”.[9]

 

Edelleen Midrashissa, joka on kirjoitettu paljon ennen Shim’on ben Johain Kabbalaa, selittää rabbi Abbahu:

 

Pyhä – siunattu olkoon hänen nimensä – on peräkkäin muodostanut ja hävittänyt useita maailmoja ennen tätä nykyistä[10]… Tämä viittaa sekä ensimmäisiin rotuihin [”Edomin kuninkaisiin”] että hävitettyihin maailmoihin.[11]

 

”Hävityksellä” tarkoitetaan tässä samaa kuin me tarkoitamme ”pimen-nyksellä”. Tämä käy ilmi [e705] myöhemmästä selityksestä:

 

Kuitenkin, kun sanotaan, että ne [maailmat] hukkuivat, tarkoitetaan ainoastaan sitä, että niiltä [niiden ihmiskunnilta] puuttui oikea muoto, ennen kuin sai alkunsa inhimillinen [meidän] muoto, joka sisältää kaiken ja jossa on kaikki muodot…[12] – se ei tarkoita kuolemaa, vaan ilmaisee ainoastaan alas vajoamista niiden [toiminnassa olevien maailmojen] tilasta.[13]

 

Kun siis luemme maailmojen hävityksestä, tällä sanalla on monta merkitystä, jotka ovat täysin selviä Zoharin useissa kommentaareissa ja kabbalistisissa tutkielmissa. Kuten on aiemmin mainittu, se ei tarkoita ainoastaan monien elämänkulkunsa päättäneiden maailmojen hävitystä, vaan myös niitä monia mantereita, jotka ovat kadonneet, sekä myös niiden pienentymistä ja maantieteellistä paikanvaihdosta.

Salaperäisiin ”Edomin kuninkaisiin” viitataan joskus ”maailmoina”, jotka ovat tuhoutuneet, mutta tämä on ”salaverho”. Kuninkaat, jotka hallitsivat Edomissa ennen kuin Israelissa oli kuningasta, eli ns. ”edomilaiset kuninkaat” eivät voi ollenkaan symboloida ”aikaisempia maailmoja”, vaan ainoastaan ”yrityksiä ihmisten muodostamiseksi” tällä pallolla: ”esiaadamillisia rotuja”, joista Zohar puhuu ja jotka me luemme ensimmäiseksi kantaroduksi. Sillä kuten puhuttaessa kuudesta maasta (kuudesta Mikroprosopoksen ”jäsenestä”) sanotaan, että seitsemättä (Maata) ei otettu lukuun, kun luotiin nuo kuusi (kuusi pallomme yläpuolella olevaa piiriä maaketjussa), samoin seitsemän ensimmäistä Edomin kuningasta jätetään pois laskuista Genesiksessä. Analogian ja vaihtelun lain mukaan ”seitsemän alkuperäistä maailmaa” tarkoittavat Kaldealaisessa lukujen kirjassa samoin kuin ”Tiedon” ja ”Viisauden kirjassa” myös ”seitsemää alkuperäistä” rotua (varjojen ensimmäisen kantarodun alarotuja). Ja edelleen Edomin kuninkaat ovat ”Esaun, edomilaisten isän”, poikia,[14] ts. Esau edustaa raamatussa rotua, joka on neljännen ja viidennen, atlantislaisen ja arjalaisen Rodun välissä. ”Kaksi kansaa on sinun kohdussasi”, sanoo Herra Rebekalle, ja Esau oli punainen ja karvainen. Genesiksen 25. luku jakeesta 24 jakeeseen 34 sisältää allegorisen kertomuksen viidennen Rodun synnystä.

Sifra de-Tseniuta sanoo:

 

Ja muinaisaikojen kuninkaat kuolivat eikä niiden päälliköitä [kruunuja] enää löytynyt.[15]

 

Ja Zohar selittää:

 

Kansan johtaja, jota alussa ei muovattu Valkopään kaltaiseksi: [e706] sen väki ei ollut tämän muotoinen… Ennen kuin se [Valkopää, viides Rotu eli Vanhinten vanhin] oli järjestynyt [omaan, nykyiseen] muotoonsa… kaikki maailmat oli hävitetty. Sen tähden on kirjoitettu: ja Bela, Beorin poika, hallitsi Edomissa [Genesis 36:31 eteenpäin. Tässä ”maailmat” tarkoittavat Rotuja]. Ja kun hän [sellainen tai joku toinen Edomin kuningas] kuoli, tuli toinen hallitsemaan hänen tilalleen.

 

Ei kukaan kabbalisti, joka on tähän asti käsitellyt näihin ”Edomin kuninkaisiin” kätkeytyvää symbolista ja allegorista merkitystä, näytä ymmärtäneen muuta kuin yhden puolen niistä. Ne eivät ole pelkästään ”maailmoja jotka hävitettiin” tai ”kuninkaita jotka kuolivat” vaan molempia ja paljon muuta, minkä tarkasteluun tässä ei tila riitä. Sen vuoksi jättäen Zoharin mystiset vertaukset tahdomme palata materialistisen tieteen tiukkoihin tosiasioihin. Sitä ennen esitämme kuitenkin muutamia nimiä niiden ajattelijoiden pitkästä luettelosta, jotka ovat uskoneet lukuisiin asuttuihin maailmoihin yleensä sekä maailmoihin, jotka olivat ennen omaamme. Sellaisia ovat suuret matemaatikot Leibnitz ja Bernouilli, itse Isaac Newton, kuten selvästi käy ilmi hänen teoksestaan Optics, luonnontieteilijä Buffon, skeptikko Condillac, Bailly, Lavater, Bernardin de Saint-Pierre ja vastakohtana kahdelle viimeksi mainitulle – joita epäiltiin mystisismistä – Diderot sekä useimmat Ensyclopédien kirjoittajat. Näiden jälkeen tulevat uudenaikaisen filosofian perustaja Kant, runoilijafilosofit von Goethe, Krause, von Schelling ja monet astronomit alkaen Bodesta Fergussonista ja Herschelistä Lalandeen ja Laplaceen monine oppilaineen viime vuosilta.

Todella loistava luettelo kuuluisia nimiä, mutta fyysisen astronomian tosiasiat puhuvat vielä voimakkaammin kuin nuo nimet elämän, jopa organisoidun elämän puolesta toisilla planeetoilla. Siten neljästä meteoriitista, jotka ovat pudonneet Alaisiin Ranskassa, Hyväntoivonniemelle, Unkariin ja vielä Ranskaan, löydettiin tutkittaessa grafiittia, hiilen muunnosta, jonka tiedetään olevan aina yhteydessä orgaanisen elämän kanssa tällä meidän planeetallamme. Ja ettei tällaisen hiilen esiintyminen riippunut mistään meidän ilmakehämme aikaansaamasta vaikutuksesta, sen todistaa se seikka, että hiiltä on löydetty meteoriitin sisältä, sen ytimestä. Eräästä v. 1857 Orgueiliin Etelä-Ranskaan pudonneesta meteoriitista löydettiin vettä ja turvetta, jota muodostuu aina kasviainesten hajoamisessa.

Ja edelleen jos tutkitaan astronomisia olosuhteita toisilla planeetoilla, huomataan helposti, että monet niistä soveltuvat paremmin elämän ja älyn kehittämiseen – myös meidän ihmisten tuntemilla ehdoilla – kuin maapallomme. Esimerkiksi Jupiter-planeetalla vuodenajat, sen sijaan että vaihtelisivat suuresti kuten meillä, muuttuvat tuskin huomaamatta ja kestävät kaksitoista kertaa kauemmin kuin [e707] meillä. Akselin kaltevuuskulmasta johtuen vuodenajat Jupiterilla riippuvat melkein kokonaan sen kiertoradan epäkeskisyydestä ja vaihtuvat siitä syystä hitaasti ja säännöllisesti. Voidaan väittää, että mikään elämä ei ole mahdollista Jupiterilla, koska se on hehkuvassa tilassa. Mutta siitä eivät kaikki astronomit ole samaa mieltä. Edellä olevan on sanonut C. Flammarion, ja hänen pitäisi tietää.

Toisaalta Venus olisi sopimattomampi sellaista inhimillistä elämää varten, jota esiintyy maan päällä, koska sen vuodenajat menevät enemmän äärimmäisyyksiin ja lämpötilavaihtelut sillä ovat jyrkemmät, vaikka omituista kyllä päivän pituus on lähes sama neljällä sisemmällä planeetalla, Merkuriuksella, Venuksella, Maalla ja Marsilla.

Merkuriuksella auringon lämpö ja valo ovat seitsenkertaiset verrattuna Maahan, ja astronomian mukaan sillä on hyvin tiheä ilmakehä. Ja kun huomaamme, että elämä esiintyy aktiivisempana maan päällä suhteessa auringon valoon ja lämpöön, näyttäisi enemmän kuin todennäköiseltä, että sen voimakkuus on paljon, paljon suurempi Merkuriuksella kuin täällä.

Venuksella on Merkuriuksen tavoin hyvin tiheä ilmakehä, ja samoin on Marsilla, ja niiden napoja peittävät lumikentät, niiden pintaa varjostavat pilvet, niiden merien ja mannerten pinnanmuodostukset, vuodenaikojen ja ilmastojen vaihtelut, kaikki nämä ovat huomattavan yhdenmukaisia – ainakin fyysisen astronomian kannalta katsoen. Mutta nämä tosiasiat ja niiden herättämät näkökohdat viittaavat näillä planeetoilla ainoastaan sellaisen inhimillisen elämän mahdollisuuteen, joka tunnetaan maan päällä. Kauan sitten on riittävästi osoitettu, että eräät tuntemamme elämänmuodot ovat mahdollisia noilla planeetoilla, ja lienee täysin hyödytöntä puuttua yksityiskohtaisesti niiden oletettujen asukkaiden fysiologiaan jne., koska loppujen lopuksi lukija voi joutua ainoastaan tutun ympäristönsä mielikuvitukselliseen laajentumaan. Tyytykäämme mieluummin niihin kolmeen kohtaan, jotka paljon siteeraamamme C. Flammarion on muodostanut ehdottomiksi johtopäätöksiksi tieteen tuntemista tosiasioista ja laeista.

1. Ne monet eri voimat, jotka olivat toiminnassa evoluution alussa, ovat useissa maailmoissa synnyttäneet suuren joukon erilaisia olentoja, sekä orgaanisissa että epäorgaanisissa luontokunnissa.

2. Elävät olennot olivat alusta alkaen muodoiltaan ja organismeiltaan rakennetut kunkin asutun pallon fysiologisen tilan mukaisesti.

3. Muiden maailmojen ihmiskunnat eroavat meistä yhtä paljon sisäiseltä rakenteeltaan kuin ulkonaiselta fyysiseltä tyypiltään.

 

Lopuksi kehotamme lukijaa, joka pitänee kysymystä näiden johtopäätösten pätevyydestä raamatun vastaisena, tutustumaan Flammarionin teoksen liitteeseen, jossa käsitellään yksityiskohtaisesti tätä kysymystä, sillä sellaisessa teoksessa kuin tämä lienee tarpeetonta osoittaa [e708] niiden kirkonmiesten looginen järjettömyys, jotka raamatun arvovallalla kieltävät maailmojen lukuisuuden.

Tässä yhteydessä voinemme palauttaa mieleen sen ajan, jolloin alkukirkko palavassa innossaan vastusti oppia maan pyöreästä muodosta sillä perusteella, että maan vastakkaisella puolella asuvat kansat olisivat pelastuksen ulottumattomissa. Ja meillä on edelleen syytä muistaa, miten kauan vei syntyvältä tieteeltä murtaa käsitys kiinteästä taivaankannesta, jonka urissa tähdet liikkuivat maan ihmiskunnan erityiseksi mielenylennykseksi.

Teoria maan pyörimisestä kohtasi samanlaista vastustusta – marttyyrin osan tullessa sen keksijän palkaksi – koska se ei ainoastaan riistänyt taivaankappaleeltamme sen keskeistä arvoasemaa avaruudessa, vaan sai myös aikaan kauhistuttavan käsitteiden sekaannuksen taivaaseenastumisopissa – sillä nimitykset ”ylös” ja ”alas” osoittautuivat pelkästään suhteellisiksi, joten kysymys taivaan tarkasta paikallisuudesta mutkistui huomattavasti.[16]

Nykyaikaisten laskelmien mukaan voidaan parhaimpien teleskooppien avulla erottaa ei vähempää kuin 500 miljoonaa eri suuruusluokan tähteä. Mitä tulee niiden keskinäisiin välimatkoihin, ne eivät ole laskettavissa. Voisiko siis meidän pienenpieni maamme – joka on ”hiekanjyvänen äärettömyyden meren rannalla” – olla ainoa älyllisen elämän keskus? Meidän aurinkomme, joka on 1300 kertaa suurempi kuin planeettamme, pienenee vähäpätöiseksi jättiläisaurinko Siriuksen rinnalla, jonka taas voittavat toiset rajattoman avaruuden tähtivalot. Omahyväinen käsitys Jehovasta pienen ja syrjäisen, puoleksi paimentolaisen heimon erityissuojelijana on siedettävämpi kuin sellainen käsitys, joka rajoittaa aistivan elämän mikroskooppiselle maapallollemme. Tärkeimmät syyt siihen olivat epäilemättä: 1) ensimmäisten kristittyjen tietämättömyys astronomiasta ja siihen liittyvä, liioitellun korkea käsitys ihmisen omasta tärkeydestä – karkea itsekkyyden muoto; ja 2) pelko, että jos hypoteesi miljoonasta muusta asutusta pallosta hyväksyttäisiin, siitä seuraisi musertava vastaväite: ”Annetaanko jokaiselle maailmalle oma jumalallinen ilmoituksensa?” – mikä taas saisi ajattelemaan, että Jumalan Poika on ikään kuin ikuisella ”kiertomatkalla”.

Onneksi nyt ei ole tarpeen tuhlata aikaa ja energiaa tällaisten maailmojen mahdollisuuden todistamiseen. Kaikki järkevät ihmiset myöntävät tuon mahdollisuuden. Nyt on vain osoitettava, että jos kerran on ratkaistu se seikka, että on olemassa myös muita asuttuja maailmoja kuin tämä omamme ja niillä ihmiskuntia, jotka eroavat kokonaan paitsi meidän ihmiskunnastamme myös toisistaan – kuten okkulttiset [e709] tieteet väittävät – silloin myös edeltävien rotujen evoluutio on puoleksi todistettu. Sillä missä on se fyysikko tai geologi, joka on valmis väittämään, ettei maapallo ole muuttunut lukemattomia kertoja niiden miljoonien vuosien aikana, jotka ovat kuluneet sen olemassaolon aikana, ja joka uskaltaa kieltää, ettei planeetallamme sen muuttaessa ”nahkaansa”, kuten okkultismissa sanotaan, ole joka kerta ollut erityistä ihmiskuntaansa, joka on sopeutunut tuollaisen muutoksen tuomiin ilmakehällisiin ja ilmastollisiin olosuhteisiin? Ja jos näin on laita, miksi eivät meidän neljä edellistä, täysin erilaista ihmiskuntaamme olisi voineet olla olemassa ja kukoistaa ennen meidän aadamillista (viidettä kanta-) Rotuamme?

Ennen kuin lopetamme tämän aiheen, meidän on vielä tarkasteltava lähemmin ns. orgaanista evoluutiota. Koettakaamme tarkoin tutkia ja nähdä, onko aivan mahdotonta saada meidän okkulttisia asiatietojamme ja ajanlaskujamme sopimaan edes jossain määrin yhteen tieteen kanssa.

 

 

C.

 

ESOTEERISTA, GEOLOGISTA AJANLASKUA

KOSKEVIA LISÄHUOMAUTUKSIA

 

Näyttää joka tapauksessa mahdolliselta laskea suunnilleen geologisten aikakausien kesto edessämme olevista tieteellisistä ja okkulttisista tosiseikoista. Geologia voi tietysti määritellä melko varmasti yhden seikan – eri kerrostumien paksuuden. On myös aivan selvää, että sen ajan, joka vaadittiin määrätyn kerrostuman muodostumiseksi merenpohjalle, on vastattava tarkasti siten muodostuneen massan vahvuutta. Tietenkin on maan eroosion ja aineen muuttumisen nopeus merenpohjakerroksiksi vaihdellut eri aikoina, ja erilaiset luonnonmullistukset ovat järkyttäneet tavallisten geologisten prosessien ”yhdenmukaisuutta”. Edellyttäen, että meillä on kuitenkin joitakin varmoja lukuja, joille rakentaa, meidän tehtävämme on helpompi kuin mitä ensi silmäyksellä voisi luulla. Ottaen tarkkaan huomioon kerrostumisen vaihtelut professori Lefèvre antaa meille suhteellisia lukuja geologisten aikakausien pituudesta. Hän ei yritä laskea kuluneita vuosia siitä ajasta, jolloin ensimmäiset Saint Laurence -joen kerrostumat muodostuivat, vaan määrittelee tuon ajan X:llä ja ilmoittaa meille eri aikakausia vastaavat suhteet. Olettakaamme arviointimme perustaksi, että karkeasti ottaen varhaisimmat kiviainekset ovat 20 000 metriä paksut, primaariset 13 000 metriä ja sekundaariset 4500 metriä, tertiääriset 1500 metriä ja kvartääriset 150 metriä paksut:

 

Jos jaamme sataan osaan ajan – miten pitkä se sitten todellisuudessa onkin ollut – joka on kulunut elämän ensi koitosta maan päällä [alemman Saint Laurence -joen kerrostumat], joudumme antamaan varhaiskaudelle [primordiaalikaudelle] enemmän kuin puolet koko tuosta ajasta eli 53,5 prosenttia ja primaarikaudelle 32,2; [e710] sekundaarikaudelle 11,5; tertiäärikaudelle 2,3 ja kvartäärikaudelle 0,5 eli puoli prosenttia.[17]

 

Nyt on varmaa okkulttisten tietojen perusteella, että aika, joka on kulunut ensimmäisistä sedimenttiesiintymistä, on 320 miljoonaa vuotta, joten voimme päätellä että:

 

 

 

hiukan liian pitkän ajanjakson, koska kolmas Rotu ulottuu hyvin kauas taaksepäin sekundaarikauteen. Nämä luvut ovat kuitenkin ajatuksia herättäviä.

Mutta kun geologisen todistelun mukaan väitetään, että orgaanisen evoluution ikä on korkeintaan 100 miljoonaa vuotta, niin verratkaamme meidän väitteitämme ja opetuksiamme eksaktin tieteen esittämiin.

Arvostellessaan de Mortillet’n teosta Matériaux pour l’histoire de l’homme, joka sijoittaa ihmisen mioseenikauden keskivaiheille,[18] Edwin Clodd[19] huomauttaa, että ”jos etsittäisiin niin korkealle [e711] erikoistunutta nisäkästä kuin ihmistä maapallon eläinhistorian varhaisvaiheesta, se olisi sama kuin uhmata kaikkea kehitysopin opetusta, eikä se saisi mitään tukea niiltäkään, jotka uskovat erikoisluomukseen ja lajien muuttumattomuuteen”. Tähän voitaisiin vastata: a) kehitysoppi, niin kuin Darwin on sen esittänyt ja niin kuin myöhemmät kehitysopin kannattajat ovat sitä kehittäneet, ei ole ainoastaan virheellinen, vaan sen myös hylkäävät monet etevät tiedemiehet, kuten de Quatrefages Ranskassa, tri Weismann, entinen kehitysopin kannattaja Saksassa ja monet muut, joten antidarwinistien joukko kasvaa vuosi vuodelta;[20] ja b) totuuden ollakseen nimensä arvoinen ja pysyäkseen totuutena ja tosiasiana, tarvitsee tuskin pyytää tukea joltakin luokalta tai lahkolta. Sillä jos se saisi tukea erikoisluomuksen kannattajilta, sitä eivät koskaan hyväksyisi kehitysopin kannattajat ja päinvastoin. Totuuden on seisottava omalla kiinteällä tosiasioihin perustuvalla pohjallaan ja odotettava tunnustamista, jolloin jokainen sen tiellä ollut ennakkoluulo poistuu. Vaikka kysymys on jo pääpiirteissään tullut täysin käsitellyksi, on kuitenkin hyvä edelleen tässä teoksessa kumota jokainen niin kutsuttu ”tieteellinen” vastaväite esittäessämme sellaisia käsityksiä, joita pidetään kerettiläisinä ja tieteen vastaisina.

Luokaamme yleissilmäys eroavuuksiin puhdasoppisen ja esoteerisen tieteen välillä maapallon ja ihmissuvun iän suhteen. Edessään seuraavat kaksi taulukkoa lukija voi heti nähdä näiden eroavuuksien merkityksen ja samalla huomata, ettei suinkaan ole mahdotonta – vaan päinvastoin hyvin todennäköistä – että ihmisen fossiilisia jäännöksiä koskevat uudet geologiset havainnot ja löydöt pakottavat tieteen tunnustamaan esoteerisen filosofian olevan lopultakin oikeassa tai ainakin lähempänä totuutta.

 

 

ELÄMÄN VASTAAVUUKSIA

 

TIETEELLISET HYPOTEESIT

 

Tiede jakaa elämän alkamisesta maan päällä (eli atsooisesta ajasta) alkavan maapallon historian Haeckelin mukaan viiteen pääosaan eli periodiin.[21]

 

[e712] PRIMORDIAALIKAUSI

 

Laurentiset, kambrilaiset ja siluuriset muodostumat

Primordiaalikaudelta ei suinkaan puuttunut, kuten tiede opettaa, kasvi- ja eläinelämää. Laurentisissa kerrostumissa on tavattu Eozoon canadensen – monilokeroisen kuoren – näytteitä.[22] Siluurisissa on havaittu merileviä (algae), nilviäisiä, äyriäisiä ja alempia merieliöitä sekä ensimmäisiä jälkiä kaloista. Primordiaalikausi tuo ilmi leviä, nilviäisiä, äyriäisiä, polyyppejä ja merieliöitä jne. Tiede opettaa sen vuoksi, että meressä elämää esiintyi heti alussa, mutta jättää kuitenkin jokaisen tehtäväksi ratkaista, miten elämä ilmeni maan päällä. Jos se (meidän laillamme) hylkää raamatullisen ”luomisen”, miksi se ei anna meille jotakin toista suunnilleen todennäköistä hypoteesia?

 

PRIMAARIKAUSI

Devoniset[23]

Hiili-

Permiset muodostumat

 

[e713] SEKUNDAARIKAUSI

Trias-, jura- ja liitumuodostumat

 

Tänä aikana esiintyivät matelijat, jättiläiskokoiset megalosaurukset, kalaliskot, joutsenliskot jne. Tiede kieltää ihmisen olemassaolon tänä aikana. Mutta sen on kuitenkin selitettävä, miten ihminen oli voinut tuntea näitä hirviöitä ja kuvata niitä ennen Cuvierin aikaa. Kiinan, Intian, Egyptin ja jopa Juudean aikakirjat kertovat niistä, kuten olemme maininneet. Tänä kautena esiintyvät myös ensimmäiset (pussieläin-) nisäkkäät[24] – hyönteissyöjät, lihansyöjät, kasvissyöjät ja (kuten prof. Owen arvelee) kasvissyöjäkavioeläin-nisäkäs.

Tiede ei tunnusta, että ihminen on esiintynyt ennen [e714] tertiäärikauden loppua.[25] Miksi? Koska on osoitettava, että ihminen on nuorempi kuin korkeammat nisäkkäät. Mutta esoteerinen filosofia opettaa meille päinvastaista. Ja koska tiede on aivan kykenemätön pääsemään hyväksyttävään ratkaisuun ihmissuvun iästä tai edes geologisten kausien pituudesta, sen vuoksi okkulttinen opetus on loogisempi ja järkevämpi, vaikka se hyväksyttäisiin ainoastaan hypoteesina.

 

TERTIÄÄRIKAUSI[26]

Eoseeni-, mioseeni- ja plioseenikausi

Vielä ei tahdota tunnustaa, että ihminen on elänyt tällä kaudella.

E. Clodd sanoo julkaisussa Knowledge (s. 464): ”…vaikka istukalliset nisäkkäät ja se kädellisten luokka, jolle ihminen on sukua, esiintyvät tertiäärikaudella ja vaikka ilmasto ollen trooppinen eoseenikaudella, lämmin mioseenikaudella ja lauhkea plioseenikaudella oli edullinen hänen esiintymiselleen, todisteet hänen olemassaolostaan Euroopassa ennen tertiäärikauden loppua… eivät ole täällä saavuttaneet yleistä hyväksymistä.”

 

---

 

ESOTEERINEN TEORIA

 

Jättäen länsimaisen tieteen asiaksi luokitella geologiset kaudet esoteerinen filosofia erottaa toisistaan ainoastaan maapallon elämänkaudet. Nykyinen periodi jaetaan tässä manvantarassa seitsemään kalpaan ja seitsemään suureen ihmisrotuun. Sen ensimmäinen kalpa, joka vastaa ”primordiaalivaihetta” on aika, jolloin esiintyivät:

 

[e712] ”ALKUKAUSI”[27]

 

Devat eli jumalalliset ihmiset, ”luojat” ja alkuunpanijat.[28]

Esoteerinen filosofia vahvistaa tieteen esitykset (katsokaa viereistä saraketta), paitsi yhdessä suhteessa. Nuo kasvielämän 300 miljoonaa vuotta (ks. ”Bramiinien ajanlasku”) olivat ennen ”jumalallisia ihmisiä” eli alkuunpanijoita. Eikä mikään opeistamme kiellä, ettei primordiaalikauden maakerroksissa olisi ollut jälkiä elämästä Eozoon canadensen lisäksi. Mutta kun mainittu kasvielämä kuului tähän kierrokseen, nuo nk. laurentisista, kambri- ja siluurimuodostumista nyt löydetyt eläinfossiilit ovat jäännöksiä kolmannesta kierroksesta. Aluksi astraalisina kuten kaikki muutkin ne vähitellen kiinteytyivät ja aineellistuivat samanaikaisesti UUDEN kasvillisuuden kanssa.

 

”PRIMAARIKAUSI”

 

Jumalalliset alkuunpanijat, MYÖHEMMMÄT RYHMÄT, ja 2½ rotua. ”Saniaismetsät, Sigillaria, havupuut, kalat, ensimmäiset jäljet matelijoista.” Näin sanoo nykyajan tiede. Esoteerinen oppi toistaa sen, mikä sanottiin edellä. Kaikki jäännökset ovat edellisestä kierroksesta.[29]

Mutta heti kun prototyypit projisoituvat maapallon astraalisesta verhosta, seuraa eri muotojen loputon moninaisuus.

 

[e713] ”SEKUNDAARIKAUSI”

 

Kaikkien laskelmien mukaan kolmas Rotu oli jo alkanut, sillä jo triaskaudella oli joitakin nisäkkäitä, ja sen on täytynyt olla sukupuoliin jakautunut ennen niiden esiintymistä.

Tämä on siis kolmannen Rodun aikakausi, jolloin myös voitaneen havaita neljännen Rodun alkuvaiheet. Meidät on kuitenkin jätetty tässä täysin arvailujen varaan, sillä vihityt eivät ole vielä antaneet tästä mitään täsmällisiä tietoja.

Vastaavuus on tässä vain vähäinen, mutta voitaneen kuitenkin väittää, että kuten vanhimmat nisäkkäät ja niiden edeltäjät ovat kehityksessään siirtyneet yhdestä tilasta anatomisesti korkeampaan, samoin käy ihmisrotujen suvunjatkamisprosesseissa. Vastaavuus voitaneen varmasti löytää nokkaeläinten, didelphysten (eli pussieläinten) ja istukallisten nisäkkäiden välillä, jotka jakautuvat vuorostaan kolmeen ryhmään,[30] [e714] samoin kuin ensimmäisen, toisen ja kolmannen inhimillisen kantarodun välillä. [31] Mutta siihen tarvittaisiin laajempi tila, kuin minkä tässä voimme aiheelle antaa.

 

”TERTIÄÄRIKAUSI”

 

Kolmas Rotu on nyttemmin melkein kokonaan kadonnut sekundaarikauden hirvittävien geologisten mullistusten seurauksena ja siitä on jäänyt vain muutamia sekarotuisia heimoja.

Neljäs Rotu, joka alkoi miljoonia vuosia ennen[32] noita mullistuksia, hukkui mioseenikaudella,[33] jolloin viides (meidän arjalainen Rotumme) on itsenäisesti ollut olemassa miljoona vuotta.[34] Kuka tietää, kuinka paljon vanhempi se on synnyltään? Koska ”historiallinen” aikakausi alkoi Intian arjalaisista, joukoille tarkoitettuine Vedakirjoineen,[35] ja esoteeristen tietojen mukaan paljon aiemmin, niin sille on turha yrittää asettaa tässä mitään vastaavuuksia.

 

[e715] Geologia on nyt jakanut ajanjaksot ja sijoittanut ihmisen aikaan nimeltä –

 

KVARTÄÄRIKAUSI

 

Vanhemman kivikauden (paleoliittinen) ihminen, nuoremman kivikauden (neoliittinen) ihminen ja historiallinen aikakausi.

 

”KVARTÄÄRIKAUSI”

 

Jos kvartäärikaudelle myönnetään ainoastaan 1,5 miljoonaa vuotta, silloin meidän viides Rotumme kuuluu siihen.

 

Mutta – ihmeellistä kyllä! – samalla kun ei-kannibaalinen vanhemman kivikauden ihminen, jonka on varmasti täytynyt elää satojatuhansia vuosia ennen kannibaalista nuoremman kivikauden [e716] ihmistä,[36] osoittaa olleensa merkittävä taiteilija, niin nuoremman kivikauden ihminen nähdään melkein raakalaisena huolimatta hänen paalurakennuksistaan.[37] Sillä näin kertoo oppinut geologi Charles Gould teoksessaan Mythical Monsters:

 

Vanhemman kivikauden ihminen ei tuntenut savenvalantaa eikä kudontaa. Hänellä ei ilmeisesti ollut kotieläimiä eikä viljeltyä maata. Mutta Sveitsin nuoremman kivikauden paalukylien asukkaalla oli kangaspuut, saviastioita, viljakasveja, lampaita, hevosia, koiria jne. Molemmat rodut käyttivät yleisesti sarvista, luusta ja puusta tehtyjä tarvekaluja, mutta vanhemman rodun edustajilla ne oli usein tehty taidokkaasti tai niihin oli kaiverrettu luonnonmukaisia kuvia tuona aikana eläneistä erilaisista eläimistä. Sitä vastoin nuoremman kivikauden ihmisillä ei näytä olleen samanlaista taiteellista kykyä.[38]

 

Esittäkäämme tässä syyt siihen.

1) Vanhin fossiili-ihminen, primitiiviset luola-asukkaat varhemmalta paleoliittiseltä kaudelta ennen jääkautta (kuinka pitkä ja kuinka kauan sitten se lienee ollutkin), on aina samaa ihmissukua eikä ole tavattu mitään fossiilijäännöksiä, jotka hänen suhteensa todistaisivat ”sen mitä Hipparion ja Anchitherium ovat todistaneet hevossuvusta, ts. asteittaisen, jatkuvan erikoistumisen yksinkertaisesta alkutyypistä moninaisempiin, olemassa oleviin muotoihin”.[39]

2) Mitä tulee vanhemman kivikauden kirveisiin… ”kun niitä verrataan karkeatekoisimpiin kivikirveisiin, joita australialaiset ja muut villit ovat käyttäneet, on vaikea huomata niiden välillä mitään eroa”.[40] Tämä todistaa, että kaikkina aikoina on ollut villi-ihmisiä, ja voidaan tehdä se johtopäätös, että myös noina aikoina on varmaan ollut sivistyneitä ihmisiä, kulttuurikansoja samanaikaisesti yksinkertaisten villien kanssa. Tällainen tapaus oli Egyptissä 7 000 vuotta sitten.

[e717] 3) On eräs syy, joka on suoranaisena seurauksena kahdesta edellisestä: Jos ihmistä ei ollut olemassa ennen vanhempaa kivikautta, niin hänellä ei mitenkään ollut riittävästi aikaa muuttua ”puuttuvasta renkaasta” siksi, mikä hänen on tiedetty olleen jo tuona kaukaisena geologisena aikana, ts. jopa kauniimpi lajinsa edustaja kuin monet nykyisin elävistä roduista.

Edellä oleva antaa luonnollisesti aiheen seuraavaan päätelmään: 1) Alkuihminen (tieteen tuntema) oli eräissä suhteissa vieläpä kauniimpi sukunsa tyyppi kuin mitä hän nyt on. 2) Vanhin tunnettu apina, lemur, oli vähemmän ihmisen kaltainen kuin nykyiset ihmisapinalajit. 3) Johtopäätös: vaikka puuttuva rengas löydettäisiinkin, olisi enemmän syytä pitää apinaa suvustaan huonontuneena ihmisenä, joka on satunnaisista syistä jäänyt puhekyvyttömäksi,[41] kuin olettaa, että ihminen polveutuu apinankaltaisesta esi-isästä. Teoria on kaksiteräinen miekka.

Toisaalta jos Atlantiksen olemassaolo hyväksytään ja uskotaan siihen tietoon, että eoseenikaudella ”jopa aivan sen alkupuolella neljännen Rodun ihmisten, atlantislaisten, suuri sykli oli jo saavuttanut huippukohtansa…”,[42] silloin eräät tieteen nykyisistä vaikeuksista voitaisiin helposti poistaa. Vanhemman kivikauden tarvekalujen karkeatekoisuus ei todista sitä ajatusta vastaan, että niiden tekijän rinnalla eli korkeasti sivistyneitä kansoja. Meille kerrotaan:

 

Vain pieni alue maan pinnasta on tutkittu ja siitäkin hyvin pieni osa on muinaisia maa-aloja tai makeanveden muodostumia, joissa ainoastaan voimme odottaa tapaavamme jälkiä eläimellisen elämän korkeammista muodoista…ja noitakin seutuja on tutkittu niin puutteellisesti, että siellä missä nyt tapaamme tuhansia ja kymmeniätuhansia kiistattomia ihmisjäännöksiä melkein jalkojemme alla, on vasta viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana alettu aavistaa niiden olemassaolo.[43]

 

On myös paljon ajatuksia herättävää, että tutkijat ovat tavanneet alimpien villien karkeatekoisten kirveiden ohella teoksia, joilla on niin suuri taiteellinen arvo, että sellaista on tuskin voitu odottaa tai löytää nykyajan talonpojalta jossakin eurooppalaisessa maassa – paitsi poikkeustapauksissa. ”Laiduntavan poron muotokuvaa”, joka on löydetty Thaingen-luolasta Sveitsistä, ja kuvia juoksevasta miehestä ja kahdesta viereen piirretystä hevosenpäästä – jotka on tehty peurakaudella, ts. vähintään 50 000 vuotta sitten – pitää Laing, ei vain erinomaisina suorituksina, vaan, varsinkin edellistä kuvaa, sellaisena, joka ”tuottaisi kunniaa kenelle tahansa nykyajan eläinmaalarille”. [e718] Tämä ei suinkaan ole yhtään liioiteltu ylistys, kuten jokainen voi todeta (ks. edempänä). Kun kerran meillä on nykyisin etevien eurooppalaisten maalareiden rinnalla nykyiset eskimot – joilla paleoliittisten esi-isiensä, yksinkertaisten ja villien ihmisolentojen, tavoin on myös taipumus piirrellä jatkuvasti veitsiensä kärjellä eläinluonnoksia, metsästyskohtauksia ym. –, miksi näin ei olisi voinut olla noina aikoina? Kun vertaa näitä 50 000 vuotta sitten tehtyjä ”vanhimpia kuvia” ihmisistä, hevosenpäistä ja porosta 7 000 vuotta vanhoihin egyptiläisiin kuviin ja piirroksiin, edelliset ovat varmasti parempia. Kuitenkin tuon ajan egyptiläiset tunnetaan siitä, että he olivat korkeasti sivistynyttä kansaa, kun taas vanhemman kivikauden ihmisiä kutsutaan alemman tyypin villeiksi. Tämä vaikuttaa vähäpätöiseltä asialta, mutta se merkitsee kuitenkin erittäin paljon, sillä se osoittaa, miten jokainen uusi geologinen löytö pannaan soveltumaan yleisiin teorioihin, eikä päinvastoin. Niin, Huxley on oikeassa sanoessaan: ”Aika näyttää.” Niin näyttää, ja varmaan todistaa okkultismin oikeaksi.

 Sillä välin joutuvat taipumattomimmat materialistit tekemään välttämättömyyden pakosta kovin okkultista kantaa muistuttavia myönnytyksiä. Outoa kyllä, juuri suurimmat materialistit – saksalaisen koulun edustajat – lähestyvät fyysistä kehitystä koskevissa mielipiteissään eniten okkultistien opetuksia. Niinpä professori Baumgärtner uskoo että:

 

Ainoastaan alempien eläinten munista voisi tulla korkeampien eläinten alkioita… kasvi- ja eläinmaailman kehityksen lisäksi tuona aikana muodostui uusia alkuperäisiä alkioita [jotka olivat perustana uusille muodonvaihdoksille jne.]. Ensimmäiset ihmiset, jotka saivat alkunsa alapuolellaan olevien eläinten alkioista, elivät ensin toukkatilassa.[44]

 

Juuri niin. Eräänlaisessa toukkatilassa, sanomme myös me, mutta ei lähtöisin mistään ”eläimen” alkiosta, sillä tämä ”toukka” oli esifyysisten Rotujen sieluton astraalimuoto. Ja me uskomme, kuten tuo saksalainen professori sekä useat muut tiedemiehet nykyisin Euroopassa, että inhimilliset rodut ”eivät ole polveutuneet yhdestä ainoasta parista, vaan esiintyivät välittömästi lukuisina rotuina”. Kun siis luemme Büchnerin teoksen Force and Matter ja huomaamme, miten tuo materialistien keisari toistaa Manun ja Hermeksen mukaan, että ”kasvi muuttuu huomaamatta eläimeksi, eläin ihmiseksi”, meidän täytyy vain lisätä ”ja ihminen hengeksi”, jotta kabbalistinen aksiomi olisi täydellinen. Näin sitä suuremmalla syyllä, kun luemme seuraavan myönnytyksen saman teoksen sivulta 82: ”Syntyen itsesynnytyksellä…voimakkaiden luonnonvoimien avulla ja loputtomina ajanjaksoina on progressiivisesti saanut alkunsa tuo rikas ja rajattomasti muuntuva orgaaninen maailma, joka meitä nykyään ympäröi… Itsesynnytys näytteli epäilemättä [e719] tärkeämpää osaa alkuvaiheessa kuin nykyään, eikä voida kieltää, että tällä tavoin synnytettiin korkeammin organisoituja olentoja kuin nykyään”,[45] sillä tämä on okkultismin väite.

Koko ero on tässä: Nykyaikainen tiede sijoittaa materialistisen teoriansa alkuperäisistä siemenistä maan päälle sekä ihmisen ja kaiken muun viimeisen elonsiemenen tällä pallolla kahden tyhjyyden väliin. Mistä on ensimmäinen siemen tullut, jos sekä itsesynnytys että ulkoisten voimien väliintulo hylätään nykyisin ehdottomasti? Sir W. Thomson selittää meille, että orgaanisen elämän siemenet ovat tulleet maapallollemme jossakin meteorissa. Tämä ei auta millään tavoin asiaa vaan siirtää ainoastaan vaikeuden tältä planeetalta tuohon oletettuun meteoriin.

Tällaiset ovat yhtäläisyydet ja eroavuudet meidän oppimme ja tieteen välillä. Loputtomien aikakausien suhteen me tietysti olemme täysin yhtä mieltä materialistisen pohdiskelun kanssa, sillä me uskomme evoluutioon, vaikka eri tavalla. Professori Huxley sanoo viisaasti: ”Jos jokin muoto jatkuvan kehityksen opista on oikea, meidän on pidennettävä pitkillä aikakausilla noita mitä ennakkoluulottomimpia laskelmia, joita on tehty ihmissuvun iästä.”[46] Mutta kun meille kerrotaan, että tämä ihminen on aineessa luonnostaan olevien luonnonvoimien tuote, ja voima on nykyisten käsitysten mukaan vain aineen ominaisuus, ”liikkeen ilmenemismuoto” jne., ja kun Sir W. Thomson vielä v. 1885 toistaa saman, mitä Büchner koulukuntineen väitti kolmekymmentä vuotta sitten, me pelkäämme, että kaikki kunnioituksemme nykyistä tiedettä kohtaan haihtuu olemattomiin! Voi tuskin olla ajattelematta, että materialismi on määrätyissä tapauksissa sairaus. Sillä kun tiedemiehet näkevät magneettisia ilmiöitä ja rautahiukkasten vetovoiman lasin tapaisten eristävien aineiden läpi ja väittävät tuon vetovoiman johtuvan ”molekyylien liikkeestä” tai ”magneetin molekyylien rotaatiosta”, silloin tuollainen väite, esittäköön sen sitten fysiikan havainnoista tietämätön ”herkkäuskoinen” teosofi tai kuuluisa tiedemies, on kummassakin tapauksessa yhtä naurettava. Se, joka puolustaa sellaista teoriaa vastoin tosiasioita, on vain yksi lisätodiste seuraavasta: ”Kun ihmisillä ei ole mielessään mitään soppea, mihin työntää tosiasioita, sen pahempi noille tosiasioille.”

Väittelyssä itsesynnytyksen puolustajien ja vastustajien välillä vallitsee tällä erää rauha, kun se on päättynyt jälkimmäisten väliaikaiseen voittoon. Mutta myös heidän – kuten aikanaan Büchnerin ja nyt Tyndallin sekä Huxleyn – on pakko myöntää, että itsesynnytyksen on täytynyt kerran tapahtua ”erikoisissa lämpöolosuhteissa”. Virchow kieltäytyy jopa keskustelemasta asiasta. Sen on täytynyt tapahtua kerran planeettamme historiassa ja sillä hyvä. Tämä näyttää luonnollisemmalta kuin Sir W. Thomsonin edellä mainittu hypoteesi, että orgaanisen elämän siemenet putosivat maan päälle jonkin meteorin mukana, tai tuo toinen [e720] tieteellinen hypoteesi, johon liittyy äskettäin omaksuttu usko, että ei ole olemassa mitään ”elonprinsiippiä” vaan on ainoastaan elämänilmiöitä, jotka kaikki voidaan johtaa alkuperäisen protoplasman molekyylivoimista. Mutta tämä ei auta tiedettä ratkaisemaan vielä suurempaa arvoitusta – ihmisen alkuperää ja polveutumista, sillä edessä on vielä pahempi valitus ja vaikerointi.

 

…Vaikka voimme seurata eoseenikauden nisäkkäiden luurankojen kehitystä useiden erikoistumissuuntien kautta sitä seuraavina tertiääriaikoina, ihminen tarjoaa ilmiön erikoistumattomasta luurangosta, jolla tuskin on yhteyttä mihinkään noihin suuntiin.[47]

 

Arvoitus olisi pian ratkaistu paitsi esoteeriselta myös maailman kaikkien uskontojen kannalta, mainitsemattakaan okkultisteja. ”Erikoistunutta luurankoa” etsitään väärästä paikasta, josta sitä ei voida koskaan löytää. Tiedemiehet odottavat tapaavansa sen ihmisen fyysisistä jäännöksistä, jostakin apinan kaltaisesta ”puuttuvasta renkaasta”, jonka kallo on suurempi kuin apinalla ja aivokoppa pienempi kuin ihmisellä, sen sijaan että tuota erikoistumista etsittäisiin hänen sisäisen astraalisen rakenteensa ylifyysisestä olemuksesta, jota ei suinkaan voida kaivaa esiin mistään geologisista kerrostumista! Tuollainen itsepäinen, toiveikas kiinnipitäminen itseään alentavasta teoriasta on meidän aikamme merkillisimpiä piirteitä.

 

 

Kuva: Poro, jonka vanhemman kivikauden ihminen on kaivertanut hirven sarveen.[48]

 

Tähän otettu kuva on kuitenkin näyte kaiverruksesta, jonka on tehnyt paleoliittinen ”villi”, ts. ”varhemman kivikauden” ihminen, jonka oletetaan olleen yhtä villi ja karkea kuin eläimet, joiden parissa hän eli.

[e721] Ottamatta huomioon Etelämeren saarten nykyisiä asukkaita tai edes jotakin aasialaista rotua rohkenemme väittää, että tuskin kukaan täysikasvuinen koulupoika tai edes eurooppalainen nuorukainen, joka ei ole koskaan saanut opetusta piirustuksessa, voisi tehdä tuollaista kaiverrusta tai edes yhtä hyvää lyijykynäluonnosta. Siinä huomaamme oikean taiteellisen perspektiivin, oikeat valot ja varjot, ilman että taiteilijalla on ollut mitään luonnosta mallina, vaan hän on kaivertanut suoraan elävän mallin mukaan osoittaen siten tunteneensa hyvin anatomian ja oikeat mittasuhteet. Meille koetetaan uskotella, että poron kaivertanut taiteilija kuului alkuperäisiin ”puolieläimellisiin” villeihin (samanaikaisiin mammutin ja villakarvaisen sarvikuonon kanssa), joiden eräät liian innokkaat kehitysopin kannattajat ovat selittäneet olleen ilmeisen lähellä olettamaansa ”apinan kaltaista ihmistä”!

Tämä kaiverrettu hirvensarvi todistaa yhtä kaunopuheisesti kuin mikä tahansa tosiasia, että rotujen kehitys on aina tapahtunut nousujen ja laskujen sarjassa ja että ihminen on ehkä yhtä vanha kuin kuorettunut maa ja – jos hänen jumalallista esi-isäänsä voidaan kutsua ”ihmiseksi” – vielä paljon vanhempi.

Myös de Mortillet näyttää tuntevan jonkinlaista epäilyä nykyisten arkeologien johtopäätöksiä kohtaan, kun hän kirjoittaa: ”Esihistoria on uusi tiede, joka ei lähes tulkoonkaan ole vielä sanonut viimeistä sanaansa.” Ja Lyell, geologian ”isä” ja tämän aiheen suurimpia auktoriteetteja, sanoo:

 

Se otaksuma, että aina tullaan tapaamaan alemmantyyppisiä ihmisen kalloja, mitä vanhempi muodostuma on kyseessä, perustuu etenevän kehityksen teoriaan ja se voi osoittautua oikeaksi. Meidän tulee kuitenkin muistaa, että toistaiseksi meillä ei ole varmaa geologista todistetta siitä, että ns. alempien ihmisrotujen esiintyminen on aina käynyt aikajärjestyksessä korkeampien rotujen edellä.[49]

 

Eikä tuota todistetta ole tähän päivään mennessä saatu. Tiede siis kaupittelee sellaisen karhun taljaa, jota kuolevainen silmä ei ole vielä tähän mennessä nähnyt!

Tämä Lyellin myönnytys on huomattavan yhtäpitävä professori Max Müllerin seuraavan lausunnon kanssa; Müllerin hyökkäykseenhän darwinilaista antropologiaa vastaan KIELEN kyseessä ollen ei sivumennen sanoen ole koskaan tyydyttävästi vastattu:

 

Mitä me tiedämme villiheimoista ennen niiden historian viimeistä lukua? [Vrt. tätä esoteeriseen käsitykseen australialaisista alkuasukkaista, bushmanneista ja myös vanhemman kivikauden eurooppalaisesta ihmisestä. Nämä atlantislaiset haarat pitävät sisällään jäännöksen kadonneesta kulttuurista, joka kukoisti emokantarodun ollessa parhaimmillaan.] Saammeko koskaan selvää käsitystä heidän menneisyydestään?… Miten heistä on tullut sitä, mitä he ovat?… Heidän kielensä osoittaa todella, että nämä ns. pakanat monimutkaisine mytologisine järjestelmineen, keinotekoisine tapoineen, käsittämättömine oikkuineen ja raakuuksineen eivät ole tämän tai eilispäivän tulokkaita. Ellemme oleta näiden villien erityistä luomista, heidän on oltava yhtä vanhoja kuin hindut, kreikkalaiset ja roomalaiset [paljon vanhempia]… [e722] He lienevät läpikäyneet monia elämänvaiheita, ja se, mitä me pidämme alkuperäisenä, voi olla, mikäli tiedämme, PALAAMISTA TAKAISIN RAAKALAISUUTEEN tai sellaisen rappioitumista, mikä oli varhaisimpina aikoina järkevämpää ja ymmärrettävämpää.[50]

 

”Alkuperäinen villi on tavallinen nimitys nykyisessä kirjallisuudessa”, huomauttaa professori Rawlinson, ”mutta ei ole lainkaan todistettu, että tuo alkuperäinen villi olisi ollut joskus olemassa. Pikemminkin kaikki todistaa päinvastaista.”[51] Teoksessaan Origin of Nations hän hyvällä syyllä jatkaa: ”Melkein kaikkien kansojen myyttiset traditiot sijoittavat ihmiskunnan historian alun aikaan, jolloin vallitsi onni ja täydellisyys, ’kulta-aikaan’, jossa ei ole piirteitä raakuudesta tai sivistymättömyydestä, vaan monia piirteitä sivistyksestä ja hienostuneisuudesta.”[52] Mitä nykyiset kehitysopin kannattajat sanovat näitä yksimielisiä todisteita vastaan?

Toistamme Hunnuttomassa Isiksessä esittämämme kysymyksen:

 

Todistavatko Devonin luolalöydökset, ettei siihen aikaan olisi elänyt rotuja, jotka olivat korkealla sivistystasolla? Kun nykyiset ihmiset ovat kadonneet maan pinnalta ja kun joku ”tulevan rodun” arkeologi joskus kaukaisessa tulevaisuudessa kaivaa maasta intialaisten heimojemme tai Andamaanien asukkaiden kotitalouteen kuuluvia välineitä, tekeekö hän silloin oikean johtopäätöksen arvellessaan 1880-luvun ihmiskunnan ”juuri ohittaneen kivikauden”?[53]

 

Toinen merkillinen ristiriita tieteen tiedoissa on siinä, että nuoremman kivikauden ihmisen väitetään muistuttavan paljon enemmän primitiivistä villiä kuin vanhemman kivikauden ihmisen. Joko Sir John Lubbockin teoksen Prehistoric Times tai Sir John Evansin teoksen Ancient Stone Implements täytyy olla väärässä tai – kummankin. Sillä näissä ja muissakin teoksissa sanotaan meille:

1) Kun siirrymme nuoremman kivikauden ihmisestä vanhemman kivikauden ihmiseen, kiviset tarvekalut muuttuvat sirosti muotoilluista ja kiillotetuista välineistä karkeatekoisiksi, kömpelöiksi hätävaroiksi. Saviastiat jne. katoavat sitä mukaa kuin laskeudumme asteikossa. Ja kuitenkin viimeksi mainittu ihminen on osannut kaivertaa sellaisen poronkuvan!

2) Vanhemman kivikauden ihminen asui luolissa yhdessä hyeenojen ja leijonien kanssa,[54] jota vastoin nuoremman kivikauden ihminen asui paalurakennuksissa ja -kylissä.

Jokainen, joka on seurannut vaikkapa pintapuolisestikin nykyisiä geologisia löytöjä, tietää, että työtaidossa on havaittavissa asteittaista paranemista varhaispaleoliittisen kauden karkeasti lohkotuista ja kömpelösti hakatuista kirveistä verrattain kauniisti valmistettuihin kivikirveisiin nuoremman kivikauden siinä vaiheessa, joka välittömästi edelsi metallien käyttöön ottamista. Mutta tämä koskee Eurooppaa, josta vain joitakin harvoja osia oli juuri kohoamassa vedestä [e723] korkeimman atlantislaisen sivistyksen aikana. Silloin kuten nytkin oli karkeita raakalaisia ja korkeasti sivistyneitä ihmisiä. Jos 50 000 vuoden kuluttua tullaan kaivamaan esiin kääpiömäisiä bushmanneja jostakin afrikkalaisesta luolasta yhdessä paljon vanhempien kääpiöelefanttien kanssa, jollaisia Milne-Edwards löysi Maltan luolakerrostumista, voidaanko sen perusteella väittää, että meidän aikanamme kaikki ihmiset ja elefantit olivat kääpiömäisiä? Tai jos tavataan aseita, jotka ovat kuuluneet Ceylonin veddoille, ovatko meidän jälkeläisemme oikeutetut pitämään meitä kaikkia vanhemman kivikauden villeinä? Kaikki ne esineet, joita geologit nyt kaivavat esiin Euroopassa, eivät varmastikaan voi olla varhemmalta ajalta kuin eoseenikauden lopulta, sillä Euroopan maat eivät olleet edes kohonneet vedestä ennen tuota kautta. Eikä näiden sanojemme pätevyyttä vähennä vähimmässäkään määrin se teoreetikkojen väite, että nuo erikoislaatuiset paleoliittiseltä kaudelta olevat ihmisten ja eläinten kuvat on tehty vasta peurakauden loppupuolella – sillä sellainen olisi todella sangen heikko selitys, kun ottaa huomioon geologien tietämättömyyden edes aikakausien likimääräisestä pituudesta.

Esoteeriseen oppiin kuuluu selvästi dogmi sivistyksen noususta ja laskusta, ja nyt saamme kuulla että:

 

On huomattava tosiasia, että kannibalismi näyttää tulleen yleisemmäksi sitä mukaa kuin ihminen edistyi sivistyksessä ja että kun jälkiä siitä ilmenee usein nuoremmalla kivikaudella, ne…katoavat kokonaan mammutti- ja peurakaudella.[55]

 

Toinen todiste aikakautisesta laista ja opetustemme todenperäisyydestä. Esoteerinen historia kertoo, että jumalankuvat ja niiden palvonta hävisivät neljännen Rodun myötä, kunnes tämän rodun ristisiittoisten alarotujen jälkeläiset (kiinalaiset, Afrikan neekerit jne.) toivat vähitellen palvonnan takaisin. Vedat eivät hyväksy jumalankuvia. Kaikki nykyaikaiset hindulaiset kirjoitukset hyväksyvät.

 

Vanhimmista egyptiläisistä haudoista ja tri Schliemannin esiin kaivamista esihistoriallisten kaupunkien raunioista on löydetty runsaasti kuvia pöllön- ja häränpäisistä jumalattarista ja muita vertauskuvallisia figuureja tai jumalankuvia. Mutta kun menemme taaksepäin nuorempaan kivikauteen, ei sellaisia jumalankuvia enää tavata… ainoat, joiden voidaan jollakin varmuudella sanoa olleen jumalankuvia, ovat ne pari hahmoa, jotka de Braye löysi eräistä nuoremman kivikauden keinotekoisista luolista… ja jotka näyttävät esittävän luonnollista kokoa olevia naisvartaloita.[56]

 

Ja nämä ovat yksinkertaisesti voineet olla kuvapatsaita. Joka tapauksessa kaikki tämä on yksi monista todisteista sivistyksen ja uskonnon ajoittaisesta noususta ja laskusta. Se tosiasia, että tähän saakka ei ole tavattu ihmisen jäännöksiä tai luurankoja posttertiäärisiä eli kvartäärisiä kerrostumia vanhemmista kerrostumista – vaikka abbé Bourgeois’n löytämiä piikiviä voidaan pitää enteellisinä[57] –, näyttää viittaavan erään toisen esoteerisen esityksen paikkansapitävyyteen, [e724] joka kuuluu: ”Etsi esi-isiesi jälkiä korkeilta paikoilta. Laaksot ovat kohonneet vuoriksi ja vuoret ovat painuneet merten pohjalle.” Neljännen Rodun ihmiskunta harveni viimeisen luonnonmullistuksen jälkeen kolmannekseen. Ja sen sijaan että se olisi asettunut uusille mantereille ja saarille, jotka olivat jälleen kohonneet samalla kun niiden edeltäjät muodostivat uusien valtamerien pohjat, se hylkäsi maan, joka nyt on Eurooppa ja osa Aasiaa ja Afrikkaa, siirtyen mahtavien vuorten huipuille, kun niitä osittain ympäröineet meret olivat ”vetäytyneet taaksepäin” ja tehneet tilaa Keski-Aasian ylängöille.

Mielenkiintoisimman esimerkin tästä jatkuvasta kehityksestä tarjoaa ehkä kuuluisa Kentin luola Torquayssa. Tuossa omituisessa onkalossa, jonka vesi on kaivanut devonilaiseen kalkkikiveen, on säilynyt mitä erikoisin maapallon geologisissa muistelmissa oleva merkintä. Luolan pohjalle kasaantuneiden kalkkikivisten järkäleiden alta löydettiin mustamultakerrostuman ympäröimänä joukko erittäin hienoja työkaluja neoliittiseltä kaudelta ja joitakin saviastioiden palasia – mahdollisesti roomalaisen siirtokunnan ajoilta. Vanhemman kivikauden ihmisistä täällä ei ollut jälkeäkään. Ei liioin piikiveä eikä jäännöksiä kvartäärikauteen kuuluvista sukupuuttoon kuolleista eläimistä. Mutta kun kaivetaan yhä syvemmälle kiinteän tippukivikerroksen läpi mustanmullan alle ja tullaan punamultaan, joka tietysti kerran oli luolan pohjana, niin asiat saavat aivan eri näkökulman. Täältä ei löydy ainoatakaan tarvekalua, joka kestäisi vertailun niihin hienosti veistettyihin aseisiin, jotka löydettiin ylemmistä kerrostumista. Täällä on ainoastaan joukko karkeasti ja kömpelösti tehtyjä pieniä kirveitä (joilla pieni ihminen on nujertanut ja tappanut eläinmaailman valtavia hirviöitä, kuten meille uskotellaan?) ja vanhemman kivikauden kaapimia, kaikki sekaisin erilaisten eläinten luiden kanssa, eläinten, jotka ovat nyt joko kuolleet sukupuuttoon tai ilmastollisten muutosten karkottamina muuttaneet muualle.

Noiden rumien pienten kirveiden tekijän pitäisi sitten olla tuo sama taiteilija, joka kaiversi hirvensarveen edellä kuvatun poron purolla! Jokaisessa tapauksessa me tapaamme saman todisteen siitä, miten ihminen historiallisesta ajasta taaksepäin nuorempaan kivikauteen ja nuoremmasta kivikaudesta vanhempaan kivikauteen näyttää yhtämittaa vaipuvan alaspäin orastavasta sivistyksestä alhaisimpaan raakalaisuuteen – nimittäin Euroopassa. Täällä kohtaamme myös ”mammuttiajan” – vanhemman kivikauden äärimmäisimmän eli vanhimman kauden – jolloin tarvekalujen kömpelyys oli äärimmillään, ja senaikaisten kallojen, kuten Neanderthalin kallon, eläimellinen (?) ulkomuoto, viittaa erittäin alhaiseen ihmistyyppiin. Mutta ne voivat joskus viitata muuhunkin: aivan erilaiseen ihmisrotuun kuin meidän (viidennen Rodun) ihmiskuntamme.

[e725] Kuten eräs antropologi sanoo aikakauslehdessä Modern Thought:

 

Peyrèren teorian, olkoon se tieteellisesti perusteltu tai ei, voidaan ajatella olevan sama kuin se, joka jakoi ihmissuvun kahteen lajiin. Broca, Virey ja monet ranskalaiset antropologit ovat tunnustaneet, että alempi ihmisrotu, johon kuuluvat australialainen, tasmanialainen ja neekerirotu lukuun ottamatta kaffereita ja pohjoisafrikkalaisia, olisi luokiteltava eri ryhmään. Se tosiasia, että tällä lajilla tai oikeammin alalajilla on kolmas poskihammas tavallisesti suurempi kuin toinen ja että ohimo- ja otsaluita yhdistää yleensä sauma, saa meidät vilpittömästi pitämään homo aferia yhtä selvästi erotettavana lajina kuin monet peippolajit. En tässä puhu niistä ristisiitostapauksista, joista professori Broca on antanut niin täydellisen selostuksen. Menneiden maailmankausien historia on tähän rotuun nähden merkillinen. Se ei ole koskaan luonut omaa arkkitehtonista tai uskonnollista järjestelmää.[58]

 

Se on todella merkillinen, kuten olemme jo osoittaneet puhuessamme tasmanialaisista. Oli miten oli, eurooppalainen fossiili-ihminen ei voi todistaa eikä kumota väitettämme ihmisen korkeasta iästä maan päällä eikä hänen luomiensa vanhimpien sivistysten iästä.

Okkultistien on aika olla piittaamatta kaikista heidän pilkkaamisyrityksistään. He voivat halveksia sekä tiedemiesten satiirin järeitä aseita että rahvaan paukkupyssyjä, koska toistaiseksi on mahdotonta joko todistaa tai kumota tätä kysymystä, ja heidän teoriansa voivat kestää koetuksen ainakin paremmin kuin tiedemiesten hypoteesit. Ihmiskunnalle vaatimansa korkean iän suhteen heillä on lisäksi puolellaan itse Darwin ja Lyell. Jälkimmäinen tunnustaa, että luonnontieteilijät ”ovat jo saaneet todisteen ihmisen olemassaolosta niin kaukaisena aikana, että monet nisäkkäät, jotka olivat hänen aikalaisiaan, ovat ehtineet kuolla sukupuuttoon, ja tämä tapahtui jo ennen sitä aikaa, jolta meillä on vanhimmat historialliset tietomme”.[59] Tämän lausunnon on antanut eräs Englannin suurimmista auktoriteeteista tällä alalla. Seuraavat kaksi mielipidettä ovat yhtä merkittäviä, ja okkultismin tutkijoiden olisi hyvä pitää ne mielessään, sillä monen muun etevän tiedemiehen lailla hän sanoo:

 

Huolimatta esihistoriallisten kausien pitkistä ajanjaksoista, jolloin hänen [ihmisen] on täytynyt olla ja elää maan päällä, ei ole todistetta mistään huomattavasta muutoksesta hänen ruumiinrakenteessaan. Jos hän siis on joskus haarautunut jostakin järjettömästä, eläimellisestä esi-isästä, meidän on oletettava, että sellainen on esiintynyt paljon kaukaisempana ajankohtana ja mahdollisesti mantereilla tai saarilla, jotka ovat nyt vajonneet valtameren pohjalle.

 

Näin siis kadonneiden mannerten olemassaolo tulee virallisesti mahdolliseksi. Yhtä vanha kuin ihminen on oppi, että tuli (tulivuoret ja maanjäristykset) ja vesi vuoroin hävittävät aikakausittain maailmoja (myös Rotuja) ja että ne määrättyinä aikoina uusiutuvat. Manu, Hermes, kaldealaiset ja koko muinaisaika uskoivat tähän. Jo kahdesti [e736] tuli on muuttanut maapallon pinnan ja kahdesti vesi ihmisen ilmestyttyä maan päälle. Kuten maa tarvitsee lepoa ja uudistumista, uusia voimia ja maaperän muutosta, samoin tarvitsee vesi. Sen vuoksi syntyy periodista maa- ja vesialueiden uusjakoa, ilmastomuutoksia jne., mikä kaikki on geologisten mullistusten aikaansaamaa ja päättyy akselin kaltevuuskulman muutokseen. Astronomit voivat huitaista kädellä ajatukselle maapallon akselin kaltevuuskulman aikakautisesta muuttumisesta ja hymyillä Enokin kirjassa mainitulle Nooan ja hänen ”isoisänsä” Enokin väliselle keskustelulle, mutta siitä huolimatta tuo allegoria on geologinen ja astronominen tosiasia. Maan akselin kaltevuuskulmassa tapahtuu sekulaarinen muutos, jonka tarkka aika on tallennettu suureen salaiseen teosryhmään kuuluvaan kirjaan. Tässä kuten monessa muussakin kysymyksessä tiede lähestyy vähitellen meidän ajatteluamme. Tri Henry Woodward, K.T.J., G.S.J., kirjoittaa aikakauslehdessä Popular Science Review:[60]

 

Jos on välttämätöntä otaksua maapallon ulkopuolisia syitä selittämään jääpeitteen suurta kasvua jääkaudella, antaisin etusijan sille teorialle, jonka tri Robert Hooke on esittänyt vuonna 1688, myöhemmin Sir Richard Phillips ja muut ja viimeksi ins. Thomas Belt, G.S.J. – nimittäin että ekliptikan nykyisessä kaltevuudessa on tapahtunut vähäistä lisääntymistä, oletus, joka vastaa täysin muita tunnettuja astronomisia tosiasioita ja jonka hyväksyminen ei aiheuta mitään häiriötä siinä sopusoinnussa, joka on välttämätöntä kosmisille olosuhteillemme suuren aurinkokuntamme osana.

 

Seuraava ote luennosta, jonka W. Pengelly, K.T.J., G.S.J., piti maaliskuussa 1885 aiheesta ”The Extinct Lake of Bovey Tracey”,[61] osoittaa, miten kaikista todisteista huolimatta epäröidään Atlantiksen muinaisen olemassaolon hyväksymistä.

 

Kasveilla, jotka kasvoivat Bovey-järveä ympäröivillä rinteillä – kanelipuilla, ikivihreillä viikunapuilla, laakeripuilla, palmuilla ja saniaisilla valtavine juurakkoineen – on eläviä sukulaisia siinä subtrooppisessa ilmastossa, joka on epäilemättä vallinnut Devonshiressä mioseenikaudella, ja ne saavat meidät ajattelemaan, missä määrin nykyistä ilmastoa missä se sitten esiintyneekin on pidettävä normaalina.

Kun sitä paitsi tavataan mioseenikauden kasveja Diskon saarella Grönlannin länsirannikolla, alueella joka sijaitsee 69° 20´ ja 70° 30´ p. lev.; kun saamme kuulla, että niistä kaksi lajia on tavattu myös Boveyssa (Sequoia couttsiae, Quercus lyelli); kun lainataksemme professori Heeriä huomaamme, että ”tuo loistava ikivihanta kasvi (Magnolia inglefieldi) tuotti kypsiä hedelmiä niin kaukana pohjoisessa kuin 70. leveysasteella”;[62] kun myös Grönlannin lukuisten mioseenisten kasvien vaihtelevuuden ja rehevyyden huomataan olleen sellaista, että jos mannermaa olisi ulottunut niin pitkälle, eräät niistä olisivat todennäköisesti rehottaneet itse pohjoisnavalla – niin kysymys ilmastollisista muutoksista nousee pakosta etualalle mutta vain tullakseen nähtävästi hylätyksi, koska tuntuu siltä, että aika sen ratkaisemiseksi ei ole vielä tullut.

[e727] Ilmeisesti joka taholla myönnetään, että Euroopan mioseenisilla kasveilla on lähimmät ja lukuisimmat nykyisin elävät vastaavuudet Pohjois-Amerikassa, ja tästä syystä herää kysymys: Miten kulkeutuminen toiselta mantereelta toiselle tapahtui? Oliko todella, kuten jotkut uskovat, olemassa Atlantis – manner tai joukko suuria saaria, jotka ulottuivat yli koko pohjoisen Atlantin? Tässä otaksumassa ei ehkä ole mitään epäfilosofista, sillä koska geologien mukaan ”Alpit ovat saavuttaneet 1200 ja paikoitellen jopa enemmän kuin 3000 metriä nykyisestä korkeudestaan eoseenikauden alusta alkaen”,[63] niin postmioseeninen [?] vajoaminen on voinut upottaa oletetun Atlantiksen melkein pohjattomaan syvyyteen. Mutta Atlantis on ilmeisesti tarpeeton ja aiheeton. Professori Oliverin mukaan ”Suuri ja hyvin omituinen yhtäläisyys vallitsee tertiäärisen Keski-Euroopan ja Amerikan valtioiden sekä japanilaisen alueen nykyisen kasviston välillä, paljon suurempi ja läheisempi yhtäläisyys kuin on havaittavissa tertiäärisen ja nykyisen kasviston välillä Euroopassa. Vanhan Maailman tertiäärinen aines näyttää voimistuvan sen äärimmäisillä rajoilla idässä… Tämä tertiäärisen aineksen lisääntyminen on asteittaista, eikä suinkaan ilmene äkillisesti vasta Japanin saarilla. Vaikka se saavuttaakin siellä huippunsa, me voimme tavata sitä Välimerenmaissa, Levantissa, Kaukasuksella ja Persiassa… sitten pitkin Himalajaa ja läpi Kiinan… Saamme myös kuulla, että tertiäärikaudella kasvoi Luoteis-Amerikassa varmasti vastaavia kasveja kuin Keski-Euroopan mioseeniset suvut… Toteamme edelleen, että nykyisten Atlantin saarten kasvisto ei tarjoa mitään oleellista todistetta muinaisen välittömän yhteyden olemassaolosta Uuden Maailman mantereen kanssa… Nämä tosiasiat huomioon ottaen olen sitä mieltä, että mitään kasvitieteellisiä syitä ei ole tukemassa Atlantiksen oletettua olemassaoloa. Toisaalta ne tukevat voimakkaasti sitä käsitystä, että Koillis-Aasia on jossakin tertiäärikauden vaiheessa ollut yhtyneenä Luoteis-Amerikkaan, ehkä siinä, missä nyt sijaitsee Aleutien saarijono.”[64]

 

Katsokaa kuitenkin lukua ”Tieteellisiä ja geologisia todisteita useiden uponneiden mannerten olemassaolosta”.

Mutta mikään vähempi kuin apinan kaltainen ihminen ei tule koskaan tyydyttämään niitä huono-onnisia tiedemiehiä, jotka yhä etsivät kolmasti hypoteettista ”puuttuvaa rengasta”. Ja vaikka Atlantin valtameren valtavan pohjan alta Teneriffan huipulta Gibraltariin asti kaivettaisiin peninkulmittain esiin kadonneen Atlantiksen vanhalta alueelta kaikki merenalaiset kerrostumat, mitään darwinisteja tyydyttävää kalloa ei sieltä löydettäisi. Sillä kuten tri C. R. Bree huomauttaa,[65] kun mitään ihmisen ja apinan välisiä puuttuvia renkaita ei löydetty eri kerrostumista ja muodostumista tertiäärikerrostumien yläpuolelta, ja jos nuo muodostumat ovat nyt hukkuneet meren peittämien mantereiden mukana, niitä [e728] olisi kuitenkin pitänyt löytyä ”sen aikaisten geologisten muodostumien kerroksista, jotka eivät ole vajonneet meren pohjaan”. Pahaksi onneksi niitä ei ole enempää jälkimmäisissä kuin edellisissäkään. Elleivät ennakkoluulot pitäisi niin vampyyrimaisesti kiinni ihmisten mielistä, niin teoksen The Antiquity of Man tekijä olisi löytänyt selityksen ongelmaan palaamalla 10 sivua taaksepäin tuossa teoksessaan (sivulle 530) ja lukemalla professori G. Rollestonin teoksesta tekemänsä lainauksen. Tämä fysiologi, hän sanoo, ”huomauttaa, että koska ihmisruumis on melko joustava ei ainoastaan nuoruudessa ja kasvuvuosina vaan myös kypsyneellä iällä, meidän ei pitäisi aina edellyttää, kuten jotkut kehitysteorian puolustajat tuntuvat tekevän, että jokainen fyysisen voiman lisäys riippuu ruumiinrakenteen parantumisesta. Sillä miksi sielu tai korkeammat älylliset ja moraaliset kyvyt eivät voisi näytellä toisen sijasta ensimmäistä osaa jossakin kehitysjärjestelmässä?”

Tämä hypoteesi esitetään tukemaan esitystä, että evoluutio ei riipu kokonaan ”luonnonvalinnasta”, mutta se sopii yhtä hyvin käsittelemäämme aiheeseen. Sillä myös me väitämme, että maan päälle laskeutuu ensin ”sielu” eli sisäinen ihminen, tuo psyykkis-astraalinen muotti, jonka päälle fyysinen ihminen muodostuu vähitellen – ja hänen henkensä sekä älylliset ja moraaliset kykynsä heräävät myöhemmin, kun tuo fyysinen puoli kasvaa ja kehittyy.

”Siten ruumiittomat henget pienensivät valtavat hahmonsa”… ja heistä tuli kolmannen ja neljännen Rodun ihmisiä. Vielä myöhemmin, pitkien aikakausien jälkeen, esiintyivät meidän viidennen Rotumme ihmiset, jotka olivat pienentyneet alkuperäisten esi-isiensä suorastaan jättiläismäisestä (nykyisessä merkityksessämme) koosta lähes puolta pienempään, nykyiseen kokoonsa.

Ihminen ei varmasti ole mikään erikoisluomus. Hän on luonnon asteittain täydellistyvän toiminnan tulos, kuten mikä tahansa elävä yksikkö täällä maan päällä. Mutta tämä koskee ainoastaan ihmisen tomumajaa. Se mikä elää ja ajattelee ihmisessä ja jää jäljelle tuon ruumiin, kehityksen mestariteoksen, jälkeen – on ”ikuinen pyhiinvaeltaja”, muotoaan muuttava ainoan absoluuttisen ”tuntemattoman” erilaistuma ajassa ja paikassa.

Sir C. Lyell toistaa teoksessaan Geological Evidence of the Antiquity of Man[66] – jokseenkin pilkallisessa sävyssä – sen mitä Hallam sanoo kirjassaan Introduction to the Literature of Europe.

 

Jos ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, niin hänet luotiin myös apinan kuvaksi. Ihminen, joka on tutkinut tähtiä ja tehnyt orjakseen salaman, muistuttaa rakenteeltaan Sumatran metsissä vaeltavaa puhekyvytöntä eläintä. Koska hänen luontonsa on eläimen ja enkelin välimailla, ei ole mikään ihme, että hän on osallinen molemmista.[67]

 

Okkultisti sanoisi asian toisin. Hän sanoisi, että ihminen todella luotiin alkuunpanijansa, luovan enkelivoiman eli dhyâni-chohanin, projisoiman tyypin kuvaksi. Sitä vastoin Sumatran metsissä vaeltaja luotiin ihmisen kuvaksi, sillä [e729] apinan ruumis, toistamme jälleen, on luonnottomalla tavalla elpynyt, henkiin herännyt muoto kolmannen kierroksen sekä myöhemmin neljännen kierroksen ihmisen varsinaisesta muodosta. Mikään luonnossa ei mene hukkaan, ei ainoakaan atomi: ainakin tämä on tieteellinen tosiasia. Analogia näyttää vaativan, että myös muodolla pitäisi olla taipumus pysyvyyteen.

Ja kuitenkin, mitä me huomaamme? Sir J. W. Dawson, K.T.J., sanoo:

 

On jokseenkin kuvaavaa, että New Yorkissa pitämässään esitelmässä professori Huxley perustellessaan alempia eläimiä koskevan esimerkkitapauksensa pääasiallisesti hevosen oletetulla sukupuulla, mitä ei kuitenkaan, kuten on usein osoitettu, voida pitää ratkaisevasti todistettuna, vältti täysin kajoamasta kysymykseen ihmisen polveutumisesta apinasta, johon kysymykseen liittyy nyt niin monia vaikeuksia, että sekä Wallace että Mivart ovat alkaneet niiden johdosta epäröidä. Professori Thomas myöntää myöhemmässä esitelmässään (ks. Nature, 1876), ettei tunneta mitään alempaa ihmistyyppiä kuin australialainen ja ettei ole olemassa mitään tunnettua yhdistävää rengasta apinoiden kanssa. Ja Haeckelin on myönnettävä, että viimeistä edellinen rengas hänen lajinkehityksessään, apinan kaltainen ihminen, on täysin tuntematon (Natürliche Schöpfungsgeschichte)… Niin kutsutut ”pykäläpuut”, joita on löydetty paleoliittisten ihmisten luita sisältäneistä Euroopan luolista ja jotka on kuvattu Christyn ja Lartet’n erinomaisessa teoksessa, osoittavat, että arkeologian tai geologian tuntemat varhaisimmat ihmiset olivat jo perillä kirjoitustaidon alkeista. (Ks. Wilsonin Prehistoric Man, vol. II, s. 54.)[68]

 

Edelleen luemme tri C. R. Breen teoksesta:

 

Darwin on aivan oikeassa sanoessaan, että ero fyysisessä ja vielä enemmän mentaalisessa suhteessa alhaisimman ihmismuodon ja korkeimman, ihmisen kaltaisen apinan välillä on tavattoman suuri. Sen vuoksi myös ajan – jonka täytyy darwinilaisen evoluution mukaan kulua käsittämättömän hitaasti – on täytynyt olla tavattoman pitkä ihmisen kehittyessä apinasta.[69] Sen vuoksi pitäisi olla sangen mahdollista löytää joitakin noista välimuodoista tertiäärikerrostumien yläpuolelta olevista eri sorakerroksista tai järvimuodostumista. Eikä kuitenkaan ole milloinkaan löydetty ainoatakaan välimuotoa, ei ainoatakaan yksilöä apinan ja ihmisen välisestä olennosta! Ei sorakerroksista eikä savikerroksista eikä makeanveden uomista tai alapuolella olevista tertiäärikerrostumista ole koskaan tavattu jäännöksiä yhdestäkään apinan ja ihmisen välisten kadonneiden sukujen jäsenestä, joka Darwinin mukaan on kerran ollut olemassa. Ovatko ne hukkuneet maanpinnan vajotessa ja ovatko ne nyt meren peitossa? Siinä tapauksessa olisi hyvin kummallista, ettei niitä tavattaisi myös niiden samanaikaisten geologisten kerroksien juonista, jotka eivät ole vajonneet meren pohjaan. Ja olisi vielä kummallisempaa, ettei mitään osia olisi saatu meren pohjasta, kuten on saatu mammuttien ja sarvikuonojen jäännöksiä, joita on löydetty myös järvimuodostumista ja sora- ja savikerroksista!… kuuluisa Neanderthalin kallo, josta on niin paljon puhuttu, kuuluu todistettavasti tähän kaukaiseen aikakauteen [pronssi- ja kivikauteen] ja osoittaa kuitenkin, vaikka se on voinut olla idiootin kallo, valtavan suuria eroavuuksia korkeimmasta tunnetusta ihmisen kaltaisesta apinasta.[70]

 

[e730] Koska meidän maapallomme on voimakkaiden mullistusten alainen joka kerta, kun se herää jälleen uuteen toimintakauteen, kuten pelto on kynnettävä ja muokattava ennen kuin siihen kylvetään uusi siemen uutta satoa varten – niin näyttää täysin toivottomalta, että voitaisiin löytää edellisiin kierroksiin kuuluvia fossiileja joko vanhemmista tai nuoremmista geologisista kerrostumista. Jokainen uusi manvantara tuo mukanaan muotojen, tyyppien ja lajien uudistumisen. Jokainen edellisten orgaanisten muotojen tyyppi – kasvi-, eläin- ja ihmistyyppi – muuttuu ja täydellistyy seuraavassa kierroksessa, jopa mineraali, joka on nykyisessä kierroksessa saavuttanut lopullisen kuultamattomuutensa ja kovuutensa. Sen pehmeämmät osaset muodostivat nykyisen kasvikunnan. Edellisen kasvi- ja eläinkunnan astraalisia jäännöksiä käytettiin muodostamaan alempia eläimiä ja antamaan ruumiinrakenne korkeampien nisäkkäiden alkuperäisille kantatyypeille. Ja lopuksi edellisen kierroksen jättiläismäisen apinaihmisen muodon on tässä kierroksessa tuottanut jälleen inhimillinen eläimellisyys ja muuttanut sen nykyisen ihmisapinan alkumuodoksi.

Tämä oppi, vaikka se on meidän heikon kynämme epätäydellisesti hahmottelema, on varmasti loogisempi, tosiasioiden kanssa yhtäpitävämpi ja paljon todennäköisempi kuin moni ”tieteellinen” teoria, esim. teoria ensimmäisen orgaanisen siemenen putoamisesta meteorin mukana maapallollemme – kuin Ain Suf käyttövälineensä adam kadmonin mukana. Tämä jälkimmäinen laskeutuminen on kuitenkin vertauskuvallinen, niin kuin jokainen tietää, eivätkä kabbalistit ole koskaan tarkoittaneet tuon kuvakielen omaksumista kuolleen kirjaimen mukaan. Mutta teoria meteorin mukana pudonneesta siemenestä tullessaan niin korkeista tieteellisistä piireistä on selviömäisen tosi ja erinomainen tutkimuskohde, ja tuollaisen teorian omaksuminen on oleva ihmisille kunnia-asia, mikäli he tahtovat olla nykyisen tieteen tasolla. Kukaan ei voi sanoa, mikä on oleva seuraava materialististen perusteiden edellyttämä teoria. Nykyiset teoriat ovat kuitenkin, kuten jokainen voi huomata, vielä enemmän ristiriitaisia keskenään, kuin mitä ne ovat tieteellisen oppineisuuden pyhien rajojen ulkopuolelle kuuluvien okkulttisten teorioiden kanssa. Mitä on tuleva tämän jälkeen, kun eksakti tiede on nyt tehnyt jopa elonprinsiipistä tyhjän sanan, merkityksettömän termin, ja väittää, että elämä on seurausta alkuperäisen protoplasman molekyyliliikkeestä! Tähän darwinistien uuteen oppiin voi lyhyesti sovittaa Herbert Spencerin sanat ”erikoisluomuksesta”. Se on:

 

…..arvoton – arvoton johtopäätöksineen; arvoton sisäisine ristiriitoineen; täysin arvoton ilman todisteita; arvoton sellaisena, joka ei tyydytä älyllistä tarvetta; arvoton sellaisena, joka ei tyydytä moraalista tarvetta. Meidän on sen vuoksi pidettävä sitä merkityksettömänä, vastakkaisena mille muulle hypoteesille tahansa orgaanisten olentojen synnyn kyseessä ollen.[71]

 

[e731]

V

 

ORGAANINEN EVOLUUTIO JA LUOVAT KESKUKSET

 

Sanotaan, että yleinen evoluutio eli toisin sanoen asteittainen lajien kehitys kaikissa luontokunnissa seuraa yhtenäisiä lakeja. Myönnämme tämän, ja tämän lain tunnustaa paljon selvemmin esoteerinen kuin nykyaikainen tiede. Mutta sanotaan myös, että on samoin laki, jonka mukaan ”kehitys jatkuu epätäydellisemmästä täydellisempään ja yksinkertaisemmasta monimutkaisempaan lakkaamattomien muutosten kautta, jotka sinänsä ovat vähäpätöisiä, mutta karttuvat vaadittuun suuntaan”.[72] Äärettömän pienistä lajeista kehittyvät vastaavasti jättiläismäisen suuret lajit.

Esoteerinen tiede on myös tästä yhtä mieltä, mutta se lisää, että tämä laki koskee ainoastaan sen tuntemaa ensimmäistä luomista – maailmojen evoluutiota alkuperäisistä atomeista ja esialku-ATOMISTA edellisten ensin erilaistuessa jälkimmäisestä. Ja se lisää, että syklisen evoluution aikana ajassa ja paikassa tämä laki on rajoitettu ja se vaikuttaa ainoastaan luonnon alemmissa valtakunnissa. Ensimmäisinä geologisina aikakausina se vaikutti tällä tavoin, yksinkertaisesta monimutkaiseen, siihen karkeaan aineeseen, joka jäi jäljelle kolmannen kierroksen jäännöksistä, jotka heijastuivat objektiivisuuteen, kun mainen toimintakausi alkoi uudelleen.

Enempää kuin tiedekään esoteerinen filosofia ei hyväksy mitään suunnitelmaa eli ”erikoisluomusta”. Se hylkää jokaisen ”ihmeitä” edellyttävän väitteen eikä tunnusta mitään muuta kuin yhdenmukaiset, muuttumattomat luonnonlait. Mutta se opettaa, että on aikakautinen laki, voiman (eli hengen) ja aineen kaksinainen virtaus, joka lähtee olemassaolon neutraalista keskuksesta ja edistyy aikakautisessa kehityksessään ja lakkaamattomissa muutoksissaan. Koska kuitenkin se alkusiemen, josta on aikojen kuluessa kehittynyt kaikki selkärankainen elämä, on toisenlainen kuin se alkusiemen, josta kasvimaailman ja muun eläinmaailman elämä on kehkeytynyt, niin on myös sivulakeja, joiden toiminnan määräävät ne tilat, joissa ne kohtaavat vaikutuksensa alaiseksi tulevan aineen ja joista tiede – fysiologia ja erityisesti antropologia – ei näytä tietävän paljonkaan. Sen kannattajat puhuessaan tästä ”alkusiemenestä” väittävät olevan kaiken epäilyn ulkopuolella, että ”suunnitelman” ja ”suunnittelijan”, jos sellainen on olemassa kun on kyse ihmisestä ja hänen jäseniensä ja etenkin hänen käsiensä ihmeellisestä rakenteesta, ”on kuuluttava paljon kaukaisempaan aikaan, ja [suunnitelma] on itse asiassa mukana alkusiemenessä, josta varmasti kaikki selkärankainen elämä ja todennäköisesti kaikki eläin- ja kasvielämä on hitaasti kehittynyt”.[73]

[e732] Tämä on yhtä oikein ”alkusiemeneen” nähden kuin on väärin sanoa, että tämä ”siemen” on ainoastaan ”paljon kaukaisemmalta ajalta” kuin ihminen, sillä se on mittaamattoman ja käsittämättömän kaukana (ajassa, vaikka ei paikassa) jopa meidän aurinkokuntamme synnystä. Kuten hindulainen filosofia aivan oikein opettaa, ”Aniyâmsam anîyasâm”[74] voidaan tuntea ainoastaan virheellisten päätelmien kautta. Ne ”monet”, jotka lähtevät YHDESTÄ – elävät henkiset siemenet eli voimakeskukset – kaikki muodoltaan seitsemäisiä, ovat niitä, jotka siittävät ensin ja antavat sitten ENSIMMÄISEN SYSÄYKSEN evoluution ja hitaasti asteittain etenevän kehityksen laille.

Rajoittamalla tämä opetus ainoastaan maapalloamme koskevaksi voidaan osoittaa, että kuten ensimmäisten ihmisten eteeriset muodot ensin heijastuvat seitsemässä vyöhykkeessä seitsemän dhyâni-chohanisen voimakeskuksen avulla, niin on olemassa luovan voiman keskuksia jokaista kasvi- ja eläinmaailman lukemattomien muotojen KANTA- eli alkulajia varten. Tämä ei kuitenkaan ole mikään ”erikoisluomus”, eikä tässä liioin ole mitään ”suunnitelmaa” paitsi yleinen ”perussuunnitelma”, jossa vaikuttaa universaali laki. Mutta on kyllä ”suunnittelijoita”, vaikkakaan he eivät ole kaikkivoipia eivätkä kaikkitietäviä sanan absoluuttisessa merkityksessä. He ovat vain rakentajia eli muurareita, jotka työskentelevät alati tuntemattoman (meidän tasollamme) mestarimuurarin – YHDEN AINOAN ELÄMÄN ja lain – heille antaman sysäyksen vaikutuksesta. Koska he kuuluvat tähän maapallon piiriin, heillä ei ole ainakaan nykyisen manvantaran aikana mitään osuutta eikä mahdollisuutta vaikuttaa missään muussa piirissä. Sukupuuttoon kuolleet eläinlajit osoittavat laajasti, että he työskentelevät sykleittäin ja tarkan geometrisen ja matemaattisen kehitysasteikon mukaan. Luonnonhistoria todistaa riittävästi, että he toimivat suunnitelman mukaan, kun on kyse alempien elämien (eläinlajien sivuhaarojen jne.) yksityiskohdista. Kun luodaan uusia lajeja, jotka joskus poikkeavat suuresti alkuperäisestä rungosta, kuten monet muunnokset felis-suvussa – ilves, tiikeri, kissa jne. –, nämä ”suunnittelijat” ohjaavat uutta evoluutiota antamalla lajeille tai ottamalla niiltä pois määrättyjä lisiä, jotka ovat tarpeen tai tulevat hyödyttömiksi uusissa ympäristöissä. Olemme siis oikeassa, kun sanomme, että luonto pitää huolta jokaisesta eläimestä ja kasvista, suuresta ja pienestä. Sillä nämä maiset luonnonhenget muodostavat maisen luonnon – jota jos se erehtyy joskus tarkoituksessaan ei tule pitää sokeana eikä moittia erehdyksestä, sillä kuuluessaan ominaisuuksiltaan ja tunnusmerkeiltään erilaistuneeseen joukkoon se juuri siitä syystä on ehdollistunut ja epätäydellinen.

Ellei olisi mitään sellaista kuin evoluutiosyklit, alituista spiraalimaista laskeutumista aineeseen vastaavine hengen pimennyksineen – vaikkakin molemmat ovat yhtä –, mitä seuraa vastakkainen nousu henkeen ja aineen tappio – vuorotellen aktiivinen ja passiivinen – niin kuinka voisimme selittää eläintieteelliset ja geologiset löydöt? Mistä johtuu, että arvovaltaisen tieteen lausunnon mukaan voimme seurata eläimellisen elämän jälkiä nilviäisestä [e733] suureen merihirviöön, pienimmästä maan matosesta tertiäärikauden jättiläismäisiin eläimiin asti? Että viimeksi mainitut olivat kerran risteytyneet, sen osoittaa kaikkien noiden lajien pienentyminen ja muuttuminen kääpiökasvuisiksi. Jos näennäinen kehityskulku epätäydellisemmästä täydellisempään ja yksinkertaisemmasta monimutkaisempaan olisi todella universaali laki, sen sijaan että se suuressa kosmisessa prosessissa on ainoastaan toisarvoinen, sangen epätäydellinen ilmiö, ja ellei olisi noita väitettyjä syklejä, silloinhan mesotsooisen eläimistön ja kasviston pitäisi vaihtaa paikkaa myöhemmän nuoremman kivikauden kanssa. Silloinhan joutsenliskojen ja kalaliskojen pitäisi kehittyä nykyisistä meri- ja jokimatelijoista, sen sijaan että niitä seuraavat niiden nykyiset pienentyneet vastaavuudet. Ja vanhan ystävämme, hyväluontoisen elefantin pitäisi olla fossiilinen, ennen vedenpaisumusta esiintynyt esi-isä, ja plioseenikauden mammutin pitäisi olla eläintarhassa. Megalonyx ja jättiläismäinen megatherium tavattaisiin hitaan laiskiaisen asemesta Etelä-Amerikan metsissä, joiden tulisi olla täynnä kivihiilikauden valtavan suuria saniaisia eikä nykyajan sammalia ja puita, jotka – myös Kalifornian jättiläispuut – ovat kääpiökasvuisia muinaisten geologisten kausien jättiläispuiden rinnalla.

Varmastikin tertiääri- ja mesotsooisen kauden megavoimaisen maailman eliöiden on täytynyt olla monimutkaisempia ja täydellisempiä kuin meidän aikamme mikrovoimaisten kasvien ja eläinten. Dryopithecus[75] esimerkiksi on anatomisesti täydellisempi, sopivampi kehittämään suuremman aivovoiman kuin nykyinen gorilla tai gibboni. Miten tämä on ymmärrettävissä? Onko meidän uskottava, että kaikilla noilla valtavan suurilla maa- ja merihirviöillä, noilla jättiläiskokoisilla lentoliskoilla ei ollut verrattomasti kehittyneempää ja monimutkaisempaa ruumiinrakennetta kuin meidän aikamme sisiliskoilla, kilpikonnilla, krokotiileillä tai jopa valailla – lyhyesti sanottuna kaikilla meille tunnetuilla eläimillä?

Myöntäkäämme kuitenkin todistelua silmällä pitäen, että kaikki nämä kierrokset, rodut, seitsemäiset kehitysmuodot ja kaikki muu esoteerisessa opissa ovat pelkkää mielikuvitusta ja ansa. Olkaamme yhtä mieltä tieteen kanssa ja sanokaamme, että ihminen – sen sijaan että hän olisi kahlehdittu ”henki”, jonka käyttöväline, kuori eli ruumis, on asteittain kehittynyt täydelliseksi aineellisiin ja maisiin tarkoituksiin sopivaksi koneistoksi, kuten okkultistit väittävät – on vain kehittyneempi eläin, jonka ensimmäinen muoto sai alkunsa täällä maan päällä yhdestä ja samasta alkuperäisestä siemenestä kuin liitolisko ja sääski, valas ja ameba, krokotiili ja sammakko jne. Siinä tapauksessahan hänen on täytynyt läpikäydä aivan samat kehitysvaiheet ja sama kasvuprosessi kuin muut nisäkkäät. Jos ihminen on pelkkä eläin, älyllisesti korkealle kehittynyt entinen eläin, hänelle pitäisi suoda kunnia ja tunnustaa hänen kerran olleen omassa lajissaan jättiläismäinen nisäkäs, oman aikansa [e734] megantropos. Juuri näin esoteerinen tiede osoittaa olleen kolmen ensimmäisen kierroksen aikana, ja tässä kuten monessa muussakin se on johdonmukaisempi kuin nykyinen tiede. Se sijoittaa ihmisruumiin samaan luokkaan kuin eläinten luomisen ja pitää kiinni siitä, että sen kehitys on alusta loppuun yhteydessä eläinten evoluution kanssa, kun sitä vastoin tiede jättää ihmisen ilman vanhempia olevaksi orvoksi, joka on syntynyt tuntemattomista esi-isistä ja on todella ”luokittelematon luuranko”! Ja tämä virhe johtuu vain sykliopin itsepäisestä hylkäämisestä.

 

 

A.

 

NISÄKKÄIDEN ALKUPERÄ JA EVOLUUTIO

TIETEEN JA ESOTEERISEN LAJINKEHITYKSEN MUKAAN

 

Käsiteltyämme edellä olevassa läntisen evoluutio-opin arvostelussa melkein yksinomaan kysymystä ihmisen alkuperästä lienee paikallaan määritellä, mitä mieltä okkultistit ovat lajien erilaistumisesta. Säkeistöjen kommentaareissa olemme jo yleisesti käsitelleet ennen ihmiskuntaa esiintynyttä eläimistöä ja kasvistoa. Olemme myös siinä yhteydessä tunnustaneet monen nykyaikaisen biologisen pohdiskelun oikeellisuuden, esim. sen, että lintujen alkuperä johtuu matelijoista ja että oppi ”luonnonvalinnasta” on osittain ja muuttumisteoria ylimalkaisesti oikein. Nyt on vielä selvitettävä ensimmäisten nisäkkäiden alkuperä, jotka de Quatrefages niin loistavasti koettaa todistaa samanaikaisiksi sekundaariajan homo primigeniuksen kanssa.

Tuo jokseenkin monimutkainen ”lajien syntyä” – erityisesti fossiilisten tai olemassa olevien nisäkkäiden erilaisia ryhmiä – koskeva ongelma tullee selvemmäksi kaavion avulla. Silloin käy ilmi, missä määrin niitä ”orgaanisen evoluution tekijöitä”, joihin länsimaiset biologit turvautuvat,[76] voidaan pitää [e735] riittävinä tosiasioiden selittämiseen. On tehtävä ero eteeris-henkisen, astraalisen ja fyysisen evoluution välillä. Jos darwinistit suvaitsisivat pitää mahdollisena tuota toista prosessia, heidän ei ehkä tarvitsisi valittaa sitä tosiasiaa, että ”nisäkkäiden alkuperän suhteen olemme täysin arvailujen ja otaksumien varassa”!![77] Tunnustettu ero munivien selkärankaisten ja nisäkkäiden lisääntymissysteemien välillä tuottaa nykyisin toivottoman vaikeuden kaikille niille ajattelijoille, jotka kehitysopin kannattajien tavoin yrittävät yhdistää kaikki olemassa olevat muodot jatkuvaksi polveutumislinjaksi.

Ottakaamme esimerkiksi kaviollisten nisäkkäiden tapaus. ”Ei mistään muusta osastosta”, sanotaan, ”ole niin paljon fossiilista aineistoa.” Tällä suunnalla on edistytty niin paljon, että joissakin tapauksissa on onnistuttu kaivamaan esiin nykyisten ja eoseenisten kavio- ja sorkkaeläinten välimuodot. Merkillisenä esimerkkinä on täydellinen todiste siitä, että nykyinen yksivarpainen hevonen polveutuu vanhan tertiäärikauden kolmevarpaisesta anchiteriumista. Parempaa vertailumallia länsimaisen biologian ja itämaisen opin välillä voitaisiin tuskin esittää. Tässä kuvattu, tiedemiesten yleisiä käsityksiä esittävä sukupuu on Schmidtin esittämä ja perustuu Rütimeyerin perusteellisiin tutkimuksiin. Sen likimääräinen tarkkuus – evoluutio-opin kannattajien kannalta – ei jätä paljonkaan toivomisen varaa:

 

UNGULATA (KAVIO- JA SORKKAELÄIMET)[78]

 

 

 

[e736] Evoluution keskikohta. Tiede ei pääse pitemmälle. ”Kantaisä, johon nämä suvut johtavat, on tuntematon.”[79]

 

 

TUO ”KANTAISÄ” OKKULTISMIN MUKAAN

 

                              

 

 

Yksi nisäkkäiden seitsemästä alkuperäisestä fyysis-astraalisesta ja kaksisukuisesta kantatyypistä. Nämä olivat samanaikaisia varhaislemurialaisten rotujen – tieteelle ”TUNTEMATTOMIEN KANTAISIEN” – kanssa.

 

[e737] Kaavio nro I esittää länsimaisten kehitysopin kannattajien tutkimaa aluetta, jossa ilmastolliset vaikutukset, ”luonnonvalinta” ja kaikki muut orgaanisen erilaistumisen fyysiset syyt ovat mukana. Biologialla ja paleontologialla on tässä alueensa tutkiessaan niitä monia fyysisiä vaikutuksia, jotka Darwinin, Spencerin ja muiden mukaan vaikuttavat suuresti lajien eroamiseen toisistaan. Mutta myös tällä alueella on dhyâni-chohanisen viisauden alitajuinen toiminta kaiken ”täydellisyyttä kohti suuntautuvan lakkaamattoman pyrkimyksen” perustana, vaikka sen vaikutusta rajoittavat valtavasti ne puhtaasti fyysiset syyt, jotka de Quatrefages määrittelee sanalla ”milieux” ja Spencer sanalla ”ympäristö”.

”Evoluution keskikohta” on vaihe, missä astraaliset prototyypit alkavat selvästi siirtyä fyysiselle tasolle ja siten joutuvat nyt ympärillämme vaikuttavien, erilaistavien vaikutusten alaisiksi. Fyysinen syysuhde ilmaantuu heti kun on saatu ”nahkavaatteet” – ts. fysiologinen varustus yleensä. Ihmisen ja muiden nisäkkäiden muodot ennen sukupuoliin jakautumista[80] olivat kudotut astraaliaineesta ja niiden rakenne on aivan erilainen kuin niiden fyysisten eliöiden, jotka syövät, juovat, sulattavat ravinnon jne. Tavalliset fysiologiset toiminnot kehittyivät melkein täydellisesti heti, kun seitsemän kantatyyppiä alkoi tulla astraalisesta fyysiseksi – kummankin olemistason välisen ”puolitien pysähdyksen” aikana. Tuskin oli evoluution ”alkusuunnitelma” ilmennyt näissä esi-isiltä perityissä tyypeissä, kun tuntemamme maiset sivulait alkoivat vaikuttaa saaden aikaan nisäkäslajien koko paljouden. Tarvittiin kuitenkin aioneja kestänyttä hidasta erilaistumista tämän tuloksen aikaansaamiseksi.

Kaavio nro II esittää puhtaasti astraalisten prototyyppien aluetta ennen niiden laskeutumista (karkeaan) aineeseen. On huomattava, että astraaliaine on neljännen tilan aine ja että sillä kuten meidän karkealla aineellamme on oma ”protyylinsä”. Luonnossa on useita ”protyylejä”, jotka vastaavat aineen eri tasoja. Kaksi puolifyysistä elementaalikuntaa, mielen (manaksen, viidennen tilan aineen) taso samoin kuin buddhin (kuudennen tilan aineen) taso ovat kukin ja kaikki yhdessä kehkeytyneet yhdestä niistä kuudesta ”protyylistä”, jotka ovat objektiivisen universumin perustana. Kolme meidän maisen aineemme ns. ”tilaa”, jotka tunnetaan ”kiinteänä”, ”nestemäisenä” ja ”kaasu-maisena”, ovat tarkasti ottaen vain ALAtiloja. Selvänä todisteena muinaisesta laskeutumisesta fyysiseen, joka huipentui fysiologisessa ihmisessä ja eläimessä, ovat meillä ns. spiritistualistiset ”materialisaatiot”.

Kaikissa näissä esimerkeissä tapahtuu astraalisen täydellinen tilapäinen sulautuminen fyysiseen. Fysiologisen ihmisen evoluutio varhaislemurialaisen kauden – geologian jurakauden – astraalisista roduista vastaa tarkasti ”henkien” (?) ”materialisaatiota” istuntohuoneissa. Professori Crookesin ”Katie King” -tapauksessa fysiologisen organismin – sydämen, keuhkojen jne. – mukana olo osoitettiin epäämättömästi!!

Tämä on tavallaan von Goethen ARKKITYYPPI. Kuunnelkaamme hänen sanojaan: ”Niin paljon me lienemme saavuttaneet… kaikki nuo yhdeksän täydellistä orgaanista olentoa… [ovat] muodostuneet sen arkkityypin mukaan, joka ainoastaan enemmän tai vähemmän vaihtelee erittäin pysyvissä osissaan ja lisäksi päivä päivältä täydellistyy ja muuttuu lisääntymisen avulla.” Tämä on ilmeisen epätäydellinen aavistus siitä okkulttisesta tosiasiasta, että lajit ovat erilaistuneet alkuperäisistä astraalisista kantatyypeistä. Mitä tahansa ”luonnonvalinnan” jne. koko posse comitatus voikin aikaansaada, niin rakenteellisen suunnitelman alkuperäiseen yhtenäisyyteen eivät sitä seuraavat muutokset käytännöllisesti vaikuta. ”Tyypin ykseys”, joka on eräässä mielessä yhtenäinen koko eläin- ja ihmiskunnalle, ei todista, kuten Spencer ja muut näyttävät luulevan, kaikkien orgaanisten muotojen yhteistä alkuperää, vaan on todisteena sen ”perussuunnitelman” oleellisesta ykseydestä, jota luonto on noudattanut luomuksiensa muodostamisessa.

Yhteenvetona voimme jälleen käyttää hyväksemme taulukointia lajien erilaistumiseen vaikuttavista todellisista tekijöistä. Itse prosessin vaiheita ei tässä tarvitse selittää tarkemmin, sillä ne seuraavat orgaanisen kehityksen peruslakeja, ja tämä alue kuuluu biologian erikoistuntijoille.

 

[e738]

ELÄIN- JA KASVILAJIEN SYNTYYN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT

PERIMMÄISET ASTRAALISET PROTOTYYPIT

SIIRTYVÄT FYYSISELLE TASOLLE

 

                                                 1. Perinnöllisyyden kautta siir-

tyvät muutokset

                                                    2. Luonnonvalinta

Dhyâni-chohaninen impulssi, joka on    3. Sukupuolinen valinta

Lamarckin ”sisäinen ja välttämätön”     4. Fysiologinen valinta

kehityksen laki. Se on kaikkien            5. Isolaatio

pienempien vaikuttajien takana.          6. Kehityksen vuorovaikutus

                                                    7. Mukautuminen ympäristöön

     (Älylliset edellytykset vasta-

     kohtana mekaanisille.)

 

                                                                                       

LAJIT

 

 

B.

 

EUROOPAN VANHEMMAN KIVIKAUDEN RODUT,

NIIDEN ALKUKOTI JA LEVIÄMINEN

 

Onko tiede toista mieltä kuin ne, jotka väittävät, että aina kvartäärikauteen asti ihmisrotujen leviäminen oli suuresti erilaista kuin nykyään? Onko tiede myös niitä vastaan, jotka väittävät, että Euroopassa tavatut fossiiliset ihmistyypit – vaikka ne olennaisilta fysiologisilta ja antropologisilta näkökohdiltaan ovatkin melkein saavuttaneet tämän päivän ihmisen kaltaisuuden ja yhtenäisyyden asteen – eroavat silti joskus suurestikin nykyisin elävien kansojen tyypistä? Edesmennyt Littré tunnustaa tämän aikakauslehdessä Revue des Deux Mondes[81] julkaisemassaan artikkelissa, jossa hän kirjoittaa Boucher de Perthes’n muistelmateoksesta Antiquités Celtiques et Antédiluviennes (1849). Hän sanoo siinä, että a) noina aikoina, jolloin Picardyn kirveiden mukana esiin kaivetut mammutit elivät tuolla seudulla, koko maapallolla on täytynyt vallita ikuinen kevät.[82] Luonto oli silloin aivan toisenlainen kuin nykyisin, joten [e739] tällaisten ”kausien” ajanmääritykselle jää tavattoman paljon liikkumavaraa. Ja hän lisää sitten: b) ”lääketieteellisen tiedekunnan professori Spring Liègestä löysi Namurin lähellä olevasta luolasta Chauvaux-vuoresta runsaasti ihmisen luita, jotka kuuluivat ’kokonaan toisenlaiselle rodulle kuin omamme’”.

Itävallassa kaivetut pääkallot osoittavat Littrén mukaan suurta yhtäläisyyttä afrikkalaisten neekeriheimojen kanssa, kun taas toiset, Tonavan ja Reinin varsilta löydetyt, muistuttavat karaibien sekä Perun ja Chilen muinaisten asukkaiden kalloja. Kuitenkin kielletään vedenpaisumus, sekä raamatullinen että atlantislainen. Mutta myöhemmät geologiset löydöt ovat saaneet Gaudryn kirjoittamaan päättävästi: ”Meidän esi-isämme olivat ehdottomasti samanaikaisia kuin Rhinoceros tichorrhinus ja Hippopotamus major.” Ja hän lisää, että geologiassa diluviaalisiksi kutsutut kerrostumat ”ovat ainakin osittain muodostuneet sen jälkeen, kun ihminen on ilmestynyt maan päälle”. Tämän jälkeen Littré ilmoitti lopullisen käsityksensä. Hän osoitti, miten välttämätöntä olisi ”niin monien vanhojen todisteiden tultua päivänvaloon” tarkistaa uudelleen kaikki alkuperät, kaikki kestoajat, ja lisäsi, että tähän asti tieteelle tuntematon AIKAKAUSI on ollut ”joko nykyisen ajanjakson alkaessa tai, kuten uskon, ennen edellisen ajanjakson alkua”.

Kuten tiedetään, Euroopasta löydetyt kallotyypit ovat kahdenlaisia: tasaleukaisia ja ulkonevaleukaisia eli kaukasialaista[83] ja nekridistä tyyppiä, jota tavataan nykyisin ainoastaan Afrikassa ja alempien villiheimojen keskuudessa. Professori Heer – jonka mielestä kasvitieteelliset tosiasiat vaativat Atlantiksen otaksumisen – on osoittanut, että nuoremman kivikauden paalukyläasukkaiden kasvit ovat pääasiassa afrikkalaista alkuperää. Miten näitä kasveja on voinut esiintyä Euroopassa, ellei olisi ollut aikaisempaa yhteyttä Afrikan ja Euroopan välillä? Kuinka monta tuhatta vuotta sitten elivät nuo seitsemäntoista ihmistä, joiden kyykkyasennossa nuotion rippeiden äärellä sijainneet luurangot kaivettiin Haut Garonnen maakunnassa. Sieltä löytyi lisäksi joukko amuletteja ja rikkinäisiä saviruukkuja sekä myös Ursus spelaeus, Elephas primigenius, alkuhärkä (Cuvierin mukaan erityinen laji) ja Megaceros hibernicus – kaikki ennen vedenpaisumusta eläneitä nisäkkäitä? Heidän on täytynyt varmasti elää hyvin kaukaisena aikana, mutta ei kuitenkaan kvartäärikautta aikaisemmin. Ihmissuvulle on kuitenkin annettava paljon korkeampi ikä. Antropologisen Seuran entinen puheenjohtaja, tri James Hunt arvioi sen olevan yhdeksän miljoonaa vuotta. Ainakin tämä tiedemies lähestyy jossain määrin esoteerista laskelmaamme, ellemme ota huomioon kahta ensimmäistä, puoleksi inhimillistä, eteeristä rotua ja varhaista kolmatta Rotua.

Herää kuitenkin kysymys, keitä olivat nuo kivikauden ihmiset Euroopan kvartäärikaudella? Olivatko he alkuperäiskansaa vai olivatko he jäänteitä jostakin sinne tuntemattomassa muinaisuudessa muuttaneesta kansasta? Jälkimmäinen on ainoa kestävä hypoteesi, sillä kaikki tiedemiehet myöntävät, että Eurooppaa ei voida pitää minään ”ihmiskunnan kehtona”. Mistä siis lähtivät ”alkuihmisten” monet perättäiset virrat?

[e740] Vanhimmat kivikauden ihmiset Euroopassa – joiden alkuperästä etnologia ei mainitse mitään ja joiden todelliset ominaisuudet ovat vain osittain tunnetut, vaikka sellaiset mielikuvitukselliset kirjailijat kuin Grant Allen kuvailevat heidät apinan kaltaisiksi – olivat puhdasta atlantislaista ja ”afrikkalais”-atlantislaista rotua.[84] (Tulee muistaa, että siihen aikaan itse Atlantiksen manner oli menneisyyden unta.) Kvartääriajan Eurooppa oli hyvin erilainen kuin nykyinen, sillä se oli siihen aikaan vasta muodostumassa. Sen yhdisti Pohjois-Afrikkaan – tai oikeammin alueeseen, joka nyt on Pohjois-Afrikka – kannas, joka kulki yli nykyisen Gibraltarin salmen. Pohjois-Afrikka oli siten jonkinlainen nykyisen Espanjan jatke, samalla kun laaja meri täytti Saharan suuren altaan. Suuresta Atlantiksesta, jonka pääosa vajosi mioseenikaudella, oli jäljellä ainoastaan Ruta ja Daitya sekä joitakin hajallaan olevia saaria. Vanhemman kivikauden luolaihmisten esi-isien atlantislaisesta sukulaisuudesta[85] on todisteena se, että (Euroopassa) on löydetty fossiilisia pääkalloja, jotka palautuvat läheisesti länsi-intialaisten karaibien ja muinaisten perulaisten kallotyyppiin – todellinen mysteeri kaikille niille, jotka eivät tahdo tunnustaa ”hypoteesia” aikaisemmasta atlanttilaisesta, valtameren ylittäneestä mantereesta.[86]

Kuinka sitä paitsi selitämme sen tosiasian, että kun de Quatrefages puhuu ”uljaasta rodusta”, KOOKKAISTA Cro-Magnonin luolaihmisistä ja Kanarian saarten guancheista saman tyypin edustajina, niin Virchow yhdistää myös baskit jälkimmäisten kanssa? Tästä riippumatta professori Retzius todistaa Amerikan alkuperäisten pitkäkalloisten heimojen ja noiden samojen guanchien välisen sukulaisuuden. Todistusrenkaan useat ketjut on siis kiinteästi liitetty yhteen. Lukuisia samanlaisia tosiasioita voitaisiin tuoda esiin. Mitä tulee afrikkalaisiin heimoihin – jotka itse olivat poikkeavia haarautumia atlantislaisista, ilmastollisten ja muiden olosuhteiden muuttamia – ne vaelsivat Eurooppaan tuon kannaksen kautta, joka teki Välimerestä sisämeren. Komeita rotuja olivat monet näistä eurooppalaisista luolaihmisistä, Cro-Magnonin ihmiset esimerkiksi. Mutta kuten oli odotettavissa, edistystä tapahtui tuskin lainkaan koko sinä suunnattoman pitkänä aikana, [e741] jonka tiedemiehet lukevat vanhemmalle kivikaudelle.[87] Syklinen alaspäinen impulssi lepää raskaana uuteen paikkaan siirtyneiden heimojen yllä – Atlantiksen karma on niiden painajaisena. Lopuksi vanhemman kivikauden ihminen tekee tilaa seuraajalleen – ja katoaa miltei kokonaan näyttämöltä. Professori Lefèvre kysyy tässä yhteydessä:

 

Onko nuorempi kivikausi seurannut vanhempaa huomaamattoman siirtymävaiheen kautta vai johtuiko se lyhytkalloisten kelttien maahanmuutosta. Meille merkitsee kuitenkin vähän, aiheuttivatko La Vezèren väestön rappeutumisen voimakkaat risteytykset vai oliko syynä yleinen väistyminen porojen kintereillä pohjoista kohti.

 

Hän jatkaa:

 

Sillä välin valtameren pohja on kohonnut. Eurooppa on nyt valmiiksi muodostunut, sen kasvisto ja eläimistö ovat vakiintuneet. Koiran kesyttämisen ohella alkaa paimentolaiselämä. Me tulemme nuoremman kivikauden ja pronssikauden aikoihin, jotka seuraavat toisiaan säännöttömin väliajoin ja ovat limittäin kansojen vaelluksen ja toisiinsa sulautumisen johdosta… Euroopan primitiiviset kansat pysähtyivät erikoisessa kehityksessään ja sulautuivat, silti häviämättä, toisiin rotuihin... Afrikasta, mahdollisesti kadonneesta Atlantiksesta [?? liian myöhään, pitkiä aikakausia liian myöhään] sekä hedelmällisestä Aasiasta vyöryvien kansainvaellusten peräkkäisten virtausten seurauksena…kaikki SUUREN ARJALAISEN INVAASION [viidennen Rodun] EDELTÄJIÄ.[88]

 

[e742]

VI

 

JÄTTILÄISIÄ, SIVISTYKSIÄ JA UPONNEITA MANTEREITA

HISTORIAN VALOSSA

 

Kun kirjoittaja esittää sellaisia selvityksiä kuin yllä olevassa otsikossa, häneltä tietysti odotetaan niiden tueksi historiallisia eikä legendaarisia todisteita. Onko se mahdollista? On, sillä sellaisia todisteita on runsaasti, ja ne on vain koottava ja järjestettävä, jotta ennakkoluuloton ihminen voi pitää niitä kumoamattomina.

Heti kun arvostelukykyinen tutkija saa kiinni johtolangasta, hän voi itse löytää sellaisia todisteita. Me ilmoitamme tosiasioita ja osoitamme tienviittoja. Kulkija seuratkoon niitä. Se mitä tässä annetaan, on kyllin riittävä TÄLLE vuosisadalle.

Kirjeessään Voltairelle pitää Bailly aivan luonnollisena, että tuo ”Ferneyn suuri vanha invalidi” olisi tuntenut vetoa ”tiedon ja viisauden edustajiin, Intian bramiineihin”. Sitten hän lisää seuraavat merkilliset sanat: ”Mutta teidän bramiininne ovat hyvin nuoria verrattuina muinaisiin opettajiinsa.”[89]

Bailly, joka ei tiennyt mitään esoteerisista opetuksista eikä Lemuriasta, uskoi kuitenkin ehdottomasti kadonneeseen Atlantikseen ja myös useisiin esihistoriallisiin sivistyskansoihin, jotka olivat hävinneet jättämättä mitään epäämätöntä jälkeä. Hän oli tutkinut laajalti muinaisia klassikoita ja traditioita ja hän huomasi, että ”muinaisiksi” kutsumiemme kansojen tuntemat taiteet ja tieteet ”eivät olleet minkään nykyisen tai edes silloisen kansan eikä minkään Aasian historiallisen kansan saavutuksia”. Hän huomasi myös, että huolimatta hindujen oppineisuudesta tämän rodun alkuvaiheen kiistaton paremmuus oli luettava kuuluvaksi kansalle tai rodulle, joka oli vielä vanhempi ja oppineempi kuin itse bramiinit.[90]

Voltaire, tuo aikansa suurin skeptikko ja materialisti par excellence, oli samaa mieltä kuin Bailly. Hän piti hyvin todennäköisenä, ”että kauan ennen Kiinan ja Intian valtakuntia oli ollut sivistyneitä, oppineita ja mahtavia kansoja, jotka barbaarien tulva oli kukistanut ja jotka olivat siten vajonneet takaisin alkuperäiseen tietämättömyyden ja raakalaisuuden tilaan eli niin sanottuun puhtaaseen luonnontilaan”.[91]

[e743] Se mikä oli Voltairelle suuren älyn terävää arvailua, se merkitsi Baillylle ”kysymystä historiallisista tosiasioista”. Sillä hän kirjoitti: ”Annan suuren arvon vanhoille traditioille, jotka ovat säilyneet läpi sukupolvien pitkän sarjan.” Oli mahdollista, hän ajatteli, että vieras kansa opetettuaan toista kansaa saattoi hävitä jättämättä jälkeäkään itsestään. Kysyttäessä, kuinka olisi voinut tapahtua, että muinainen tai oikeammin ikivanha kansa ei olisi jättänyt mitään muistoa ihmiskunnan mieleen, hän vastasi, että aika on tosiasioiden ja tapahtumien säälimätön hävittäjä. Mutta menneisyyden historia ei ole koskaan joutunut kokonaan kadoksiin, sillä muinaisen Egyptin viisaat olivat säilyttäneet sen ja ”se on säilynyt muualla tähän päivään asti”.

Platonin mukaan SaVsin papit olivat sanoneet Solonille:

 

…te ette tiedä, että teidän maassanne on kerran asunut jaloin ja paras ihmissuku, josta sekä sinä että teidän kaupunkivaltionne väestö on saanut alkunsa,[92] kun pieni siemen jäi jäljelle… Sillä kirjoitettu on, että teidän valtionne pysäytti kerran mahtavan sotajoukon, joka oli lähtenyt kaukaa Atlantin valtamereltä ja röyhkeästi hyökännyt koko Euroopan ja Aasian kimppuun.[93]

 

Kreikkalaiset olivat vain vähäinen, kutistunut jäännös tuosta aikanaan niin loistavasta kansasta.[94]

Mikä tuo kansa oli? Salainen oppi sanoo, että se oli atlantislaisten viimeinen, seitsemäs alarotu ja että se oli jo sulautunut yhteen arjalaisen rungon varhaiseen alarotuun, joka oli vähitellen levinnyt yli Euroopan mantereen ja saarten, heti kun ne alkoivat kohota merenpinnan yläpuolelle. Tämä rotu oli laskeutunut Aasian ylängöiltä, mistä nuo kaksi Rotua olivat etsineet turvaa Atlantiksen kuolinkamppailun aikoina, ja se oli hitaasti ottanut haltuunsa ja asuttanut vasta merestä kohonneet maat. Tämä siirtolainen alarotu oli nopeasti lisääntynyt ja moninkertaistunut tuolla neitseellisellä maaperällä. Se oli jakautunut moniin sukuihin, jotka vuorostaan jakautuivat kansoiksi. Egypti ja Kreikka, foinikialaiset ja pohjoiset heimot olivat lähtöisin tästä yhdestä ja samasta alarodusta. Tuhansia vuosia myöhemmin muut rodut – atlantislaisten jäännökset – ”keltaiset ja punaiset, ruskeat ja mustat” alkoivat tunkeutua uudelle mantereelle. Siten puhjenneissa sodissa uudet tulokkaat voitettiin ja he pakenivat, jotkut Afrikkaan, toiset kaukaisiin maihin. Jotkut näistä maista muuttuivat ajan pitkään uusien geologisten mullistusten vuoksi saariksi. Seurauksena tällaisesta väkivaltaisesta [e744] mantereista irtaantumisesta oli se, että atlantislaisen rungon kehittymättömät heimot ja suvut vaipuivat asteittain vielä alhaisemmalle ja karkeammalle asteelle.

Eivätkö espanjalaiset Cibolan matkoillaan tavanneet VALKOISIA villien päälliköitä ja eikö afrikkalaisten neekerityyppien esiintyminen Euroopassa esihistoriallisina aikoina ole nykyisin tullut todistetuksi? Tällainen vieraan tyypin esiintyminen neekerityypin ja myös mongolityypin rinnalla on antropologian kompastuskiviä. Tästä on esimerkkinä yksilö, joka on elänyt laskemattoman kaukaisena aikana La Naulettessa Belgiassa. Eräs antropologi sanoo:

 

Lessen rantatöyräiden luolat Kaakkois-Belgiassa tarjoavat todisteen siitä, mikä mahdollisesti on alin ihmistyyppi päätellen Nauletten luota löydetystä leukaluusta. Tuolla ihmisellä oli kuitenkin kivisiä amuletteja, joihin oli porattu reikiä niiden käyttämiseksi koristeina. Ne ovat psammiittia, jota esiintyy nykyisin Gironden altaassa.[95]

 

Belgian ihminen oli siis tavattoman vanha. Turaanilaiselle ja neekerille ominaisten piirteiden on täytynyt yhtyä siinä ihmisessä, joka eli ennen suurta vesien tulvaa, joka peitti Belgian ylängöt savikerrostumalla tai ylänkösoralla kolmekymmentä metriä nykyisten virtojen tason yläpuolelta. Canstadtin eli La Nauletten ihminen lienee ollut musta eikä hänellä ollut mitään tekemistä sen arjalaisen tyypin kanssa, jonka jäljet ovat samanaikaisia luolakarhun kanssa Engisissa. Akvitanian luuluolien asukkaat kuuluvat paljon myöhäisempään historialliseen kauteen eivätkä voi olla yhtä vanhat kuin edelliset.

Jos tätä esitystä vastustetaan sillä perusteella, että tiede ei suinkaan kiellä ihmisen olemassaoloa maan päällä jo varhaisesta muinaisuudesta asti, vaikka sen aikaa ei voida määritellä, koska ihmisen läsnäolo on riippuvainen geologisten kausien kestosta, joiden iästä ei ole voitu päästä varmuuteen; ja jos edelleen sanotaan, että tiedemiehet kieltävät mitä jyrkimmin sen väitteen, että ihminen olisi esiintynyt esim. ennen eläimiä tai että sivistystä olisi ollut olemassa jo varhaisimmalla eoseenikaudella tai edelleen, että milloinkaan ei olisi ollut jättiläisiä, kolmesilmäisiä ja nelikätisiä ja -jalkaisia ihmisiä, androgyynejä jne. – silloin me kysymme vuorostamme vastustajiltamme: ”Mistä te sen tiedätte? Mitä todisteita teillä on paitsi henkilökohtaiset hypoteesinne, joista jokainen voi tulla milloin tahansa uusien löytöjen kumoamaksi?” Ja nämä löydöt tulevat varmasti todistamaan, että minkä tahansa värinen tämä antropologien tuntema vanhempi ihmistyyppi on sitten ollutkin, se ei missään suhteessa ollut apinamainen. Sekä Canstadtin että Engisin ihmisellä oli olennaisesti inhimilliset tuntomerkit.[96] Puuttuvaa rengasta on etsitty ketjun väärästä päästä, ja Neanderthalin ihminen on aikoja sitten toimitettu ”harkitsemattomien kömmähdysten hautaan”. Disraeli jakoi ihmiset [e745] apinoiden ja enkelten tovereiksi. Esitämme tässä teoksessa syitä puoltamaan ”enkeliteoriaa” – kuten kristityt sanoisivat – joka sopii ainakin joihinkin inhimillisiin rotuihin. Vaikka oletetaankin, ettei ihminen ole esiintynyt maan päällä ennen kuin vasta mioseenikaudella, niin ihmiskunta ei voi kaikissa tapauksissa muodostua vanhemman kivikauden kurjista raakalaisista, jollaisiksi tiedemiehet sen nykyään kuvaavat. Kaikki mitä he sanovat, on vain mielivaltaista arvailua, jonka he ovat keksineet sopimaan kuvittelemiinsa teorioihin.

Puhumme satojatuhansia, niin, jopa miljoonia vuosia vanhoista tapahtumista – jos ihminen on ollut olemassa geologisina kausina[97] – emme tapahtumista, jotka ovat sattuneet muutamien vuosituhansien aikana laskettuna siitä esihistoriallisesta vaiheesta, jonka epävarma ja aina varovainen historia tunnustaa. On kuitenkin tiedemiehiä, jotka ovat lähes samaa mieltä kanssamme. Alkaen abbé Brasseur de Bourbourgista – joka sanoo rohkeassa tunnustuksessaan: ”Traditiot, joiden jälkiä tapaa Meksikossa, Keski-Amerikassa, Perussa ja Boliviassa, panevat ajattelemaan, että ihminen on ollut olemassa noissa eri maissa jo Andien kohotessa, ja on säilyttänyt muiston tuosta valtavasta luonnonmullistuksesta” – aina nykyajan paleontologeihin ja antropologeihin asti suurin osa tiedemiehistä suhtautuu myötämielisesti sellaiseen korkeaan ikään. Mitä Peruun tulee, onko yritetty riittävästi määrätä sen rodun etnologisia sukulaisuuksia ja ominaispiirteitä, joka on pystyttänyt jättiläiskokoiset rakennukset, joiden rauniot seisovat vielä tänään muistoina suuresta sivistyksestä? Esimerkiksi Cuelapissa on sellaisia, joihin kuuluu ”hienosti hakattu muuri, joka on 1000 metriä pitkä, 170 metriä leveä ja 45 metriä korkea ja muodostaa yhtenäisen tasapäällisen rakennuksen. Tämän päällä oli toinen, 180 metriä pitkä, 150 metriä leveä 45 metriä korkea muuri, joten niiden yhteiskorkeus oli 90 metriä. Sen sisällä oli huoneita ja kammioita.”[98] Mitä kuvaavimpana tosiasiana on hämmästyttävä arkkitehtoninen yhdennäköisyys näiden valtavien rakennusten ja muinaiseurooppalaisten kansojen rakennusten välillä. Fergusson pitää yhtäläisyyksiä inkasivistyksen raunioituneiden rakennusten sekä pelasgien Italiassa ja Kreikassa sijaitsevien jättiläiskokoisten raunioiden välillä yhteensattumana, joka on ”erittäin huomattava arkkitehtuurin historiassa… On vaikea olla uskomatta johtopäätöstä, että niiden välillä on mahdollisesti ollut yhteys.” Tuon ”yhteyden” selittää yksinkertaisesti se, että noilla rakennukset [e746] pystyttäneillä heimoilla on yhteinen alkuperä Atlantiksen mantereella. Ainoastaan näin olettamalla voimme lähestyä sekä tämän että muiden samanlaisten ongelmien ratkaisua nykyaikaisen tieteen melkein jokaisella saralla.

Käsitellessään tätä aihetta tri Lartet ratkaisee kysymyksen selittämällä:

 

Tuo kauan kiistelty totuus ihmisen olemassaolosta samaan aikaan kuin nuo suuret sukupuuttoon kuolleet eläinlajit [Elephas primigenius, Rhinoceros tichorrhinus, Hyaena spelaea, Ursus spelaeus jne.] näyttää minusta tämän jälkeen vääjäämättömältä ja tieteen lopullisesti hyväksymältä.[99]

 

Kuten olemme muualla osoittaneet, myös de Quatrefages on samaa mieltä. Hän sanoo:

 

Ihminen on todennäköisesti nähnyt mioseenikauden aikoja ja siis koko plioseenikauden. Onko mitään perusteita uskoa, että jälkiä hänestä tullaan löytämään vielä vanhemmalta ajalta?… Hän olisi silloin ollut samanaikainen varhaisimpien nisäkkäiden kanssa ja ulottuisi taaksepäin aina sekundaarikauteen asti.[100]

 

Egypti on paljon vanhempi kuin Eurooppa, sellaisena kuin se nyt esiintyy kartalla. Atlantoarjalaisia heimoja alkoi asettua sinne, ennen kuin Brittein saaret[101] ja Ranska olivat edes kohonneet merestä. On hyvin tunnettua, että ”Egyptin meren kieleke” eli Ala-Egyptin suistomaa muuttui kiinteäksi maaksi hyvin verkkaisesti ja seurasi Abessinian ylänköjä. Ja toisin kuin nuo jälkimmäiset, jotka kohosivat verrattain äkkiä, se muodostui hyvin hitaasti, pitkien aikakausien kuluessa merenmudan ja -liejun perättäisistä kerrostumista, jotka suuri virta, nykyinen Niili toi vuosittain mukanaan. Mutta myös suistomaa kiinteänä ja hedelmällisenä maana on ollut asuttuna enemmän kuin 100 000 vuotta. Myöhemmin ne heimot, joissa oli vielä enemmän arjalaista verta kuin edeltäjissään, tulivat idästä ja valloittivat maan kansalta, jonka nimikin on kadonnut jälkimaailmalta, paitsi salaisista teoksista. Tämä luonnollinen mutaeste imi itseensä hitaasti mutta varmasti jokaisen aluksen, joka lähestyi noita karuja rantoja, ja se oli aina muutamiin tuhansiin vuosiin asti eaa. parhaana suojamuurina myöhemmille egyptiläisille, joiden oli onnistunut päästä maahan Arabian, Abessinian ja Nubian kautta ja joiden johtajana oli ViÑvâmitran aikana Manu-Vina.[102]

Niin itsestään selväksi tulee ihmisen korkea ikä päivä päivältä, että jopa kirkko on valmis antautumaan ja peräytymään kunniakkaasti. Oppinut abbé Fabre, Sorbonnen professori, on kategorisesti vakuuttanut, että [e747] esihistoriallinen paleontologia ja arkeologia voivat keksiä ilman mitään vahinkoa pyhille kirjoituksille niin paljon kuin haluavat tertiäärikauden kerrostumista jälkiä… ennen Aatamia olleesta ihmisestä.

 

Koska raamatullinen ilmoitus syrjäyttää kaikki muut luomiset, jotka olivat ennen viimeistä vedenpaisumusta [paitsi sitä, joka abbén mukaan aiheutti kvartäärikauden jääkauden], niin se antaa meille vapauden olettaa ihmisen olleen olemassa hämäränä kvartäärikauden jääkautena sekä plioseeni- ja jopa eoseenikausina. Mutta toisaalta geologit eivät ole yhtä mieltä siitä, että pitäisivät esi-isinämme niitä ihmisiä, jotka asuivat maapallolla noina primitiivisinä aikakausina.[103]

 

Se päivä, jolloin kirkko huomaa, että sen ainoa pelastus on raamatun okkulttisessa tulkinnassa, ei liene niin kaukana, kuin monet luulevat. Monesta abbésta ja kirkonmiehestä on tullut innokas kabbalisti ja samoin monet esiintyvät julkisesti areenalla taittaakseen peistä teosofien ja okkultistien kanssa raamatun metafyysisen tulkinnan puolesta. Mutta onnettomuudekseen he alkavat väärästä päästä. Ennen kuin he alkavat pohdiskella pyhien kirjoitustensa metafyysistä puolta, heidän olisi syytä tutkia ja hallita se, mikä kuuluu puhtaasti fyysiseen puoleen – esim. raamatun geologiaa ja etnologiaa koskevat vihjaukset. Sillä sekä Uudessa että Vanhassa testamentissa on runsaasti viittauksia maapallon ja ihmisen seitsemäiseen rakenteeseen, seitsemään kierrokseen ja Rotuun, ja ne ovat yhtä ilmiselviä kuin aurinko taivaalla sille, joka ymmärtää lukea Raamattua symbolisesti. Mitä tarkoittavat 3. Mooseksen kirjan 23. luvussa annetut määräykset? Mikä on kaikkien sellaisten viikkouhrien ja vertauskuvallisten laskelmien järjellinen tarkoitus kuin esim.: ”laskekaa sapatin jälkeisestä aamusta…jona toitte heilutuslyhteen; seitsemän sapattia on oleva täydellinen... leipien ohella tuokaa seitsemän…virheetöntä karitsaa…”[104]

Epäilemättä tullaan väittämään meitä vastaan, kun sanomme, että kaikki nuo ”heilutus-” ja ”sovitusuhrit” olivat mysteerien seitsemän ”sapatin” muistoksi. Nuo sapatit ovat seitsemän pralayaa seitsemän manvantaran välillä eli mitä me kutsumme kierroksiksi. Sillä ”sapatti” on venyvä sana ja merkitsee millaista tahansa levon aikakautta, kuten olemme selittäneet muualla.[105] Ja ellei tämä riitä johtopäätökseksi, niin voimme ottaa jakeen, jossa sanotaan: ”laskekaa viisikymmentä päivää seitsemännen sapatin jälkeiseen päivään asti [neljäkymmentäyhdeksän, 7 x 7, toiminnan kautta ja neljäkymmentäyhdeksän levon kautta ketjun seitsemällä pallolla, ja sitten [e748] tulee sapatin lepo, viideskymmenes]; ja sitten tuokaa uusi ruokauhri Herralle”,[106] ts. teidän tulee tuoda uhri lihastanne eli ”nahkavaatteistanne” ja vapauduttuanne ruumiistanne te olette jäävä puhtaiksi hengiksi.

Tämä aikojen kuluessa alennettu ja aineellistettu uhrilaki oli varhaisimmilta atlantislaisilta saatu tapa. Se tuli heprealaisille kaldealaiset-nimisen ryhmän kautta. Kaldealaiset olivat erään kastin, ei kansan, ”viisaita”, korkeiden adeptien yhdyskunta, joka oli tullut ”käärmeenkoloistaan” ja asettunut Babyloniaan aikakausia sitten.[107] Ja jos tämä 3. Mooseksen kirjan tulkinta (joka on täynnä vääristeltyjä Manun lakeja) vaikuttaa liian kaukaa etsityltä, niin kääntykäämme Ilmestyskirjan puoleen. Minkä tulkinnan vihkimättömät mystikot antanevatkin kuuluisalle 17. luvulle ja sen arvoituksille purppuraan ja helakanpunaiseen pukeutuneesta naisesta, kun joko protestantit nyökkäävät tarkoittaen roomalaiskatolilaisia lukiessaan sanat ”SALAISUUS, SUURI BABYLON, MAAN PORTTOJEN JA KAUHISTUSTEN ÄITI” tai roomalaiskatolilaiset tuijottavat vihaisesti protestantteja, niin okkultistit suhtautuvat asiaan puolueettomasti selittäen, että nämä sanat ovat alusta alkaen tarkoittaneet joka ainoaa eksoteerista kirkonoppia, joka oli ennen muinoin ”seremoniallista magiaa” kauheine seurauksineen ja nykyään rituaalisen palvonnan vaaratonta (koska vääristeltyä) ilveilyä.

Naisen ja pedon ”salaisuudet” ovat vertauskuvia sielun tappavasta kirkonopista ja TAIKAUSKOSTA. ”Peto joka oli eikä enää ole ja kuitenkin on.” ”Tässä tarvitaan ymmärrystä ja viisautta. Seitsemän päätä tarkoittaa seitsemän vuorta [seitsemän mannerta ja seitsemän rotua], joilla nainen istuu” – vertauskuva kaikista eksoteerisista, barbaarisista, jumalankuvia palvovista uskonopeista, jotka ovat peittäneet tämän vertauskuvan niitä vastaan protestoineiden ja yhä protestoivien ”pyhimysten ja marttyyrien verellä”. ”Myös kuninkaita [rotuja] on seitsemän. Viisi näistä on jo poissa [viides rotumme mukaan luettuna], kuudes on vallassa [viides jatkuu yhä]. Yksi [kuudes ja seitsemäs rotu] ei ole vielä tullut, ja kun hän [rotu-”kuningas”] tulee, hänen on määrä hallita vain vähän aikaa.”[108] Tällaisia apokalyptisiä viittauksia on useita, mutta tutkijan on itse löydettävä ja tulkittava ne. Nämä viisi kuningasta mainittiin aiemmin.

Jos nyt raamattu yhdessä arkeologian ja geologian kanssa osoittaa, että ihmiskunnan sivistys on käynyt kolmen enemmän tai vähemmän erillisen vaiheen läpi, ainakin Euroopassa; ja jos ihminen Amerikassa ja Euroopassa samoin kuin Aasiassa on peräisin määrätyiltä geologisilta aikakausilta – niin miksi salaisen opin tietoja ei pitäisi ottaa huomioon? Onko filosofisempaa tai loogisempaa ja myös tieteellisempää olla uskomatta, kuten Albert Gaudry, mioseenikauden ihmiseen, samalla kun oletetaan, että kuuluisat Thenayn piikiviesineet[109] ”olivat dryopithecus-apinan veistämiä”; tai okkultistien tavoin pitää kiinni siitä, että ihmisen kaltainen apina esiintyi aikakausia ihmisen jälkeen? Sillä jos kerran on myönnetty, [e749] vieläpä tieteellisesti todistettu, että ”mioseenikauden keskivaiheilla ei ollut ainoatakaan nisäkkäiden lajia, joka olisi ollut täysin jonkin nykyisin elävän lajin kaltainen”;[110] ja että ihminen oli silloin sellainen, kuin hän nyt on, ainoastaan kookkaampi ja lihaksikkaampi meitä[111] – niin missä on vaikeus? Sen, että he saattoivat tuskin olla apinan jälkeläisiä, koska jälkiä apinasta ei ole tavattu ennen mioseenikautta,[112] sen ovat todistaneet useat huomattavat luonnontieteilijät.

 

Siten kvartäärikauden villissä, jonka oli taisteltava mammutteja vastaan kiviasein, me tapaamme kaikki ne pääkallon erikoispiirteet, joita pidetään yleensä merkkinä korkeasta älyllisestä kehityksestä.[113]

 

Ellei ihminen kaikkine älynkykyineen syntynyt spontaanisti älyttömästä apinamaisesta esi-isästään, niin hän ei olisi voinut hankkia sellaisia aivoja mioseenikauden puitteissa, mikäli uskomme oppinutta abbé Bourgeois’ta.

Mitä tulee jättiläisiin, niin vaikka Euroopan tähän asti kookkain fossiilien joukosta löydetty ihminen on ”Mentonen ihminen” (2-metrinen), voidaan esiin kaivaa vielä muita. Lubbock mainitsee Wilsonin mukaan, että ”v. 1807 löydettiin myöhempään kivikauteen kuuluvasta haudasta…harvinaisen kookas luuranko”. Sen oletettiin kuuluneen Skotlannin kuningas Albus McGaldusille.

Ja jos meidän aikanamme tapaamme silloin tällöin miehiä ja naisia joiden pituus on 210–330 cm, se vain todistaa – atavismin lain mukaan eli esi-isiltä perittyjen erikoisominaisuuksien esiintymisen nojalla – että oli aika, jolloin 270 cm ja 300 cm oli ihmisen yleinen pituus, myös viimeisimmän indoeurooppalaisen rodun keskuudessa.

Mutta koska tätä aihetta on käsitelty riittävästi muualla, me voimme palata lemurialaisiin ja atlantislaisiin ja katsoa, mitä vanhat kreikkalaiset tiesivät noista varhaisista roduista ja mitä niistä tiedetään nykyisin.

Se suuri egyptiläisten pappien mainitsema kansa, josta polveutuivat Troijan aikoihin kreikkalaisten esi-isät ja jonka, kuten väitetään, oli hävittänyt atlanttilainen rotu, ei siis varmastikaan ollut, kuten huomaamme, mikään vanhemman kivikauden villien rotu. Kuitenkaan Platonin aikana ei enää kukaan pappeja ja vihittyjä lukuun ottamatta näytä [e750] säilyttäneen mitään selvää muistoa edellisistä roduista. Vanhimmat egyptiläiset olivat olleet erillään viimeisistä atlantislaisista monia aikakausia. Itse he olivat vieraan rodun jälkeläisiä ja olivat asettuneet Egyptiin noin 400 000 vuotta aikaisemmin,[114] mutta heidän vihittynsä olivat säilyttäneet kaikki aikakirjansa. Vielä niin myöhään kuin Herodotoksen aikana[115] heillä oli yhä hallussaan kuvapatsaita 341 kuninkaasta, jotka olivat hallinneet pieniä atlantoarjalaisia alarotuja.[116] Jos myönnämme vain kaksikymmentä vuotta jokaisen kuninkaan hallituskauden pituudeksi, Egyptin valtakunnan olemassaolon aikaa on siirrettävä Herodotoksen päivistä noin 17 000 vuotta taaksepäin.

Bunsen on myöntänyt suurelle pyramidille 20 000 vuoden iän. Myöhemmät arkeologit eivät tahdo myöntää sille enempää kuin 5 000 tai korkeintaan 6 000 vuotta, mutta sallivat auliisti sataporttiselle Theballe 7 000 vuotta sen perustamisesta asti. Ja kuitenkin on aikakirjoja, joiden mukaan egyptiläiset papit – vihityt – matkustivat luoteeseen maitse yli sen seudun, josta myöhemmin tuli Gibraltarin salmi. He kääntyivät sitten pohjoista kohti ja saapuivat tulevien foinikialaisten siirtokuntien kautta etelä-Galliaan. Sieltä he matkustivat vielä kauemmaksi pohjoiseen, kunnes saapuivat Carnaciin (Morbihaniin) ja kääntyivät jälleen länteen ja saapuivat yhä maata myöten uuden mannermaan luoteiselle kallioniemekkeelle.[117]

Mikä oli heidän pitkän matkansa tarkoitus? Ja kuinka kauas ajassa taaksepäin meidän on asetettava tuollaiset käynnit? Muinaiset aikakirjat osoittavat, että arjalaisen suvun toisen alarodun vihityt vaelsivat maasta maahan valvoakseen menhirien ja paasikammioiden, valtavien kivisten eläinratojen ja hautapaikkojen rakentamista, joiden tuli säilyttää tulevien sukupolvien tuhkat. Milloin tämä tapahtui? Se tosiasia, että he kulkivat Ranskasta maitse Iso-Britanniaan, voi antaa meille käsityksen ajasta, jolloin sellainen matka voitiin tehdä terra firmalla.

[e751] Se oli silloin –

 

[kun] Itämeren ja Pohjanmeren pinta oli 120 metriä nykyistä korkeammalla. Sommen laakso ei vielä ollut kovertunut nykyiseen syvyyteensä. Sisilia oli yhtyneenä Afrikkaan, Berberia Espanjaan. Karthagoa ja Egyptin pyramideja, Uxmalin ja Palenquen palatseja ei vielä ollut olemassa, ja Tyroksen ja Sidonin rohkeat merenkulkijat, jotka myöhemmin ryhtyivät tekemään vaarallisia matkoja pitkin Afrikan rannikkoja, eivät vielä olleet syntyneet. Varmasti tiedämme vain, että eurooppalainen ihminen eli samaan aikaan kuin kvartäärikauden sukupuuttoon kuolleet eläimet…ja että hän eli Alppien kohoamisen[118] ja jääkauden laajentumisen aikoihin, lyhyesti sanoen, että hän eli tuhansia vuosia ennen kaukaisimpien historiallisten traditioiden aamunkoittoa. On jopa mahdollista, että ihminen oli samanaikainen kuin sukupuuttoon kuolleiden nisäkkäiden vielä vanhemmat lajit… Elephas meridionalis St. Prestin hiekkasärkiltä… ja Elephas antiquus, jota pidetään vanhempana kuin Elephas primigeniusta, koska sen luita on löydetty kaiverrettujen piikivien ohella useista Englannin luolista yhdessä Rhinoceros hemitaechuksen ja jopa vielä vanhemman Machairodus latidensin luiden kanssa. M. E. Lartet on sitä mieltä, ettei ole mitenkään mahdotonta, että ihminen olisi ollut olemassa niin varhain kuin tertiäärikaudella.[119]

 

Jos tieteen kannalta sellainen ajatus ”ei ole mikään mahdottomuus” ja jos voidaan myöntää, että ihminen oli olemassa jo niin varhain kuin tertiäärikaudella, niin on hyvä muistuttaa lukijalle, että geologi Croll sijoittaa tämän aikakauden alun 2,5 miljoonaa vuotta taaksepäin,[120] mutta hän on myös ilmoittanut sen olleen 15 miljoonaa vuotta sitten.

Ja jos tämä kaikki voidaan sanoa eurooppalaisesta ihmisestä, kuinka pitkä ikä onkaan lemuroatlantislaisella ja atlantoarjalaisella ihmisellä? Jokainen tieteen edistystä seuraava sivistynyt ihminen tietää, millä tavoin on otettu vastaan kaikki merkit ihmisen olemassaolosta tertiäärikaudella. Todella tilanteen mukaisia olivat ne herjaukset, jotka Desnoyers sai osakseen v. 1863, kun hän ilmoitti Ranskan Instituutille tehneensä löydön ”koskemattomista plioseenikauden hiekkakerrostumista St. Prestissä lähellä Chartresia, joka seikka todisti, että ihminen oli samanaikainen kuin Elephas meridionalis”. Myöhemmin abbé Bourgeois’n tekemä löytö (v. 1867), jonka mukaan ihminen oli elänyt mioseenikaudella, sekä sen saama vastaanotto Esihistoriallisessa kongressissa [e752] Brysselissä v. 1872 todistavat, että keskivertotiedemies ei näe koskaan mitään muuta kuin mitä hän tahtoo nähdä.[121]

Nykyaikainen arkeologi, vaikka hän spekuloi ad finitum paasikammioiden ja niiden rakentajien suhteen, ei itse asiassa tiedä mitään niistä eikä niiden alkuperästä. Kuitenkin noita kummallisia ja usein valtavan suuria, hakkaamattomasta kivestä tehtyjä muistomerkkejä – joihin tavallisesti kuuluu neljä tai seitsemän jättiläiskokoista toistensa viereen asetettua järkälettä – on siellä täällä Aasiassa, Euroopassa, Amerikassa ja Afrikassa ryhmissä tai riveissä. Valtavan suuria kiviä on asetettu vaakasuoraan milloin kahdelle, kolmelle tai neljälle, milloin kuten Poitoussa kuudelle tai seitsemälle paadelle. Ihmiset kutsuvat niitä ”paholaisen alttareiksi”, druidien kiviksi ja jättiläisten haudoiksi. Carnacin kivet Morbihanissa, Bretagnessa – joita on kaikkiaan 11 000 yhdessätoista lähes peninkulman pituisessa rivissä – ovat Stonehengen kivien kaksoissisaria. Locmariaquerin keilamainen menhir Morbihanissa on 18 metriä pitkä ja läpimitaltaan lähes 2-metrinen. Champ Dolentin menhir (lähellä St. Maloa) kohoaa maasta 9 metrin korkeuteen ja ulottuu 4,5 metrin syvyyteen maahan. Tällaisia paasikammioita ja esihistoriallisia monumentteja tavataan melkein joka leveysasteella. Niitä on Välimeren maissa, Tanskassa (siellä olevien hautakumpujen joukossa, joiden korkeus on 8-10 metriä), Shetlandinsaarilla, Ruotsissa, jossa niitä kutsutaan gånggrifteiksi (käytävähaudoiksi), Saksassa, jossa niitä pidetään jättiläisten hautoina (Hünengräben), Espanjassa (Antequeran paasikammio Malagan lähellä), Afrikassa, Palestiinassa ja Algeriassa, Sardiniassa (Nuraghi ja Sepolture dei Giganti eli jättiläisten haudat), Malabarissa, Intiassa, jossa niitä kutsutaan daityojen (jättiläisten) ja râkshasojen, Lankân ihmisdemonien, haudoiksi, Venäjällä ja Siperiassa, jossa ne tunnetaan nimellä kurgan, Perussa ja Boliviassa, jossa niiden nimi on chulpa eli hautapaikka jne.

Ei ole maata, jossa niitä ei olisi. Kuka on ne rakentanut? Miksi ne kaikki ovat yhteydessä käärmeiden ja lohikäärmeiden, alligaattorien ja krokotiilien kanssa? Kun muutamista niistä on löydetty, kuten luullaan, ”kivikauden ihmisen” jäännöksiä ja kun Amerikassa hautakummuista on löydetty myöhempien rotujen ruumiita ja niiden mukana tavallisia tarvikkeita, kuten luisia helminauhoja, aseita, kivi- ja kupariuurnia jne., ne julistetaan muitta mutkitta muinaisajan haudoiksi. Mutta varmastikaan ei kumpaakaan kuuluisista hautakummuista, joista toinen on Mississippi-laaksossa ja toinen Ohiossa ja joista toinen on vastaavasti ”Alligaattorikumpu” ja toinen ”Suuri käärmekumpu”, [e753] ollut koskaan tarkoitettu haudoiksi (ks. edempänä).[122] Ja kuitenkin meille sanotaan arvovaltaisesti, että hautakummut ja niiden ja paasikammioiden rakentajat ovat kaikki ”pelasgeja” Euroopassa ja inkojen edeltäjiä Amerikassa, mutta eivät ”erityisen kaukaiselta ajalta”. Niitä ei ole pystyttänyt ”mikään paasikammioiden rakentajarotu”, sillä sellaista ei ole koskaan ollut olemassa (de Mortilletin, Bastianin ja Westroppin mielipide) muualla kuin aikaisempien arkeologien mielikuvituksessa. Lopuksi Virchowin mielipide Saksan jättiläiskokoisista haudoista on nyt tullut täysin hyväksytyksi. ”Haudat ainoastaan ovat jättiläiskokoisia, mutta eivät niissä olevat luut”, sanoo tuo saksalainen biologi, ja arkeologian on vain kumarrettava ja alistuttava tähän päätökseen.[123]

Se seikka, että näistä ”haudoista” ei tähän mennessä ole löytynyt jättiläiskokoisia luurankoja, ei ole mikään syy sanoa, ettei niissä koskaan olisi ollut jättiläisten jäännöksiä. Ruumiinpoltto oli yleistä verrattain myöhäiseen aikakauteen asti – noin 80 000–100 000 vuotta sitten. Sitä paitsi todelliset jättiläiset hukkuivat melkein kaikki Atlantiksen mukana. Kuitenkin klassiset kirjailijat, kuten olemme edellä maininneet, puhuvat usein siitä, että jättiläisten luurankoja on kaivettu esiin heidän aikanaan. Tätä lukuun ottamatta ihmisten fossiilit voidaan toistaiseksi laskea sormilla. Mikään toistaiseksi löydetty luuranko ei ole ollut vanhempi kuin 50 000–60 000 vuotta,[124] ja ihmisen pituus on supistunut 450 cm:stä 300–360 cm:in laskettuna arjalaisen kantarodun kolmannesta alarodusta, josta – syntyneenä ja kehittyneenä Euroopassa ja Vähässä-Aasiassa uusissa ilmastollisissa ja muissa olosuhteissa – oli tullut eurooppalainen rotu. Siitä lähtien, kuten sanottu, ihminen on kooltaan tasaisesti pienentynyt. Sen vuoksi on parempi sanoa, että vain haudat ovat ikivanhoja, eivät välttämättä ihmisruumiit, joita silloin tällöin on löydetty niistä. Ja mikäli nuo haudat ovat jättiläiskokoisia, niiden sisällä on täytynyt olla jättiläisiä[125] tai oikeammin jättiläissukupolvien tuhkia.

[e754] Eivät myöskään kaikki jättiläiskokoiset rakennukset olleet tarkoitetut haudoiksi. Ne ovat nuo ns. druidien rauniot, sellaiset kuin Carnac Bretagnessa ja Stonehenge Isossa-Britanniassa, joiden kanssa edellä mainittujen matkustavien vihittyjen oli oltava tekemisissä. Ja kaikki nuo jättiläiskokoiset monumentit ovat maailmanhistoriaa koskevia vertauskuvallisia aikakirjoja. Ne eivät ole druidilaisia, vaan universaalisia. Eivätkä druidit rakentaneet niitä, sillä he olivat ainoastaan sen valtavan tiedon perillisiä, jonka mahtavien rakentajien sekä hyvien ja pahojen ”maagikkojen” sukupolvet olivat heille jättäneet.

Aina on oleva valitettavaa, että historia kieltäessään a priori jättiläisten todellisen olemassaolon on säilyttänyt meille niin vähän sitä koskevaa vanhaa tietoa. Jättiläiset näyttelevät kuitenkin tärkeää osaa melkein kaikissa mytologioissa – jotka loppujen lopuksi ovat muinaista historiaa. Pohjoismaiden mytologiassa jättiläiset, Skrymir ja hänen veljensä, joita vastaan jumalien pojat taistelivat, olivat mahtavia tekijöitä jumaluuksia ja ihmisiä koskevissa kertomuksissa. Nykyaikainen tulkinta, joka tekee näistä jättiläisistä kääpiöiden veljiä ja alentaa jumalien taistelut arjalaisen rodun kehityshistoriaksi, voi saada hyväksyntää vain niiden joukosta, jotka uskovat arjalaiseen teoriaan sellaisena kuin Max Müller on sen esittänyt. Vaikka se olettaakin, että turaanilaisia[126] rotuja kuvailtiin kääpiöiksi (dvärgarna) ja että vaaleakasvoiset skandinavialaiset eli aasat, ihmisen kaltaiset jumalat, karkottivat pohjoiseen tumman, pyöreäpäisen ja kääpiömäisen heimon, niin kuitenkaan ei historiassa eikä missään tieteellisessä teoksessa ole minkäänlaista antropologista todistetta jättiläisrodun olemassaolosta ajassa tai paikassa. Että sellaisia kuitenkin on olemassa suhteellisesti ja de facto rinnan kääpiöiden kanssa, sen voi Schweinfurth todistaa. Afrikan njam-njamit ovat oikeita kääpiöitä, kun taas heidän lähimmät naapurinsa (useat verrattain vaaleaihoiset afrikkalaiset heimot) ovat jättiläisiä verrattuina njam-njameihin ja sangen kookkaita myös eurooppalaisten rinnalla, sillä heidän naisensa ovat kaksimetrisiä.[127]

Cornvallissa ja vanhassa Bretagnessa traditiot jättiläisistä ovat toisaalta erittäin yleisiä. Heidän sanotaan eläneen kuningas Arthurin aikoihin asti. Kaikki tämä osoittaa, että jättiläisiä eli paljon myöhempään kelttiläisten kuin teutonisten kansojen keskuudessa.

Jos käännymme Uuteen Maailmaan, niin kohtaamme sekä Tarijassa Andien itäisillä rinteillä että Ecuadorissa traditioita jättiläisten rodusta, joka taisteli sekä jumalia että ihmisiä vastaan. Siellä missä ovat yleisiä vanhat uskomukset, joiden mukaan määrättyjen paikkojen nimet ovat ”Los campos de los gigantes” – ”jättiläisten kentät” –, tavataan aina myös jäänteitä plioseenikauden nisäkkäistä ja kohonneita plioseenisiä rantoja. ”Kaikki jättiläiset eivät lepää Ossa-vuoren alla”, ja antropologialle olisi todella surkeata rajoittaa traditiot jättiläisistä kreikkalaisiin ja raamatullisiin mytologioihin. Slaavilaiset maat, varsinkin Venäjä, ovat täynnä tarinoita muinaisajan bogatireistä (mahtavista jättiläisistä), [e755] ja niiden kansanperinne, joihin suurelta osin kansalliset kronikat perustuvat, niiden vanhimmat laulut ja niiden ikivanhat traditiot puhuvat muinaisista jättiläisistä. Voimme siis huoletta hylätä nykyaikaisen teorian, joka tahtoo tehdä titaaneista pelkkiä kosmisten voimien symboleja. He olivat todellisia, eläviä ihmisiä, joko kuusi tai ainoastaan kolme ja puoli metriä pitkiä. Jopa Homeroksen sankareilla, jotka rotujen historiassa tietysti kuuluivat paljon myöhäisempään aikakauteen, näyttää olleen aseita, joiden koko ja paino olisi ollut liian suuri nykyajan vahvimpienkin miesten voimille.

 

               Ei kaksikymmentä voimakasta miestä

                   näinä rappeutumisen päivinä

                   tuota valtavaa taakkaa nostaa voisi.

 

Jos fossiiliset jalanjäljet Carsonissa, Nevadassa, Yhdysvalloissa kuuluvat ihmiselle, ne viittaavat jättiläismäisiin ihmisiin. Niiden aitoudesta ei ole epäilystäkään. On vain valitettavaa, että jättiläismäisiä ihmisiä koskevan nykyaikaisen, tieteellisen todistusaineiston pitää nojautua ainoastaan jalanjälkiin. Lukemattomat kerrat on oletettujen jättiläisten luurangot samastettu elefanttien ja mastodonttien luurankojen kanssa. Mutta kaikki sellaiset ennen geologian päiviä tehdyt kömmähdykset ja myös Sir John Maundevillen matkakertomukset, kun hän sanoo nähneensä 17-metrisiä jättiläisiä Intiassa, osoittavat vain, että usko jättiläisten olemassaoloon ei ole minään aikana kokonaan kadonnut ihmisten mielistä.

Se ainakin tiedetään ja tunnustetaan, että useita jättiläismäisten ihmisten rotuja on ollut olemassa ja että ne ovat jättäneet selviä jälkiä itsestään. Aikakauslehdessä Journal of the Anthropological Institute[128] osoitetaan, että sellainen rotu on ollut olemassa Palmyrassa ja mahdollisesti myös Midianissa ja että sen pääkallon muodot ovat aivan erilaiset kuin juutalaisten. On hyvin todennäköistä, että toinen sellainen rotu on ollut Samariassa ja että se salaperäinen kansa, joka on rakentanut Galilean kivikehät ja joka on veistänyt Jordanin laakson nuoremman kivikauden piikiviliuskat sekä säilyttänyt ikivanhan seemiläisen, neliökirjoitushepreasta kokonaan poikkeavan kielen, on ollut erittäin kookas. Englanninkielisiin raamatun käännöksiin emme voi koskaan luottaa, emme edes niiden uudessa tarkastetussa kieliasussa. Niissä puhutaan Nefilimistä, joka käännetään sanalla ”jättiläiset”. Lisäksi kerrotaan, että ne olivat ”karvaisia” ihmisiä, luultavasti kirkkoisien mielikuvituksellisen kaunopuheisesti kuvaamien myöhempien satyyrien suuria ja voimakkaita prototyyppejä. Jotkut kirkkoisät vakuuttavat ihailijoilleen ja seuraajilleen nähneensä itse noita ”satyyrejä” – toisia elävinä, toisia suolattuina ja säilöttyinä. Kun sana jättiläiset on kerran omaksuttu vastaamaan sanaa nefilim, niin kommentaattorit ovat sittemmin samastaneet ne Anakin poikiin. Luvatun maan vallanneet seikkailijat kohtasivat aikaisemman väestön, joka oli kooltaan paljon heitä suurempi ja jota he kutsuivat jättiläisten roduksi. Mutta todellisten jättiläisten rodut olivat kadonneet aikoja ennen Mooseksen syntymää. Tämä kookas kansa asui Kanaanin maassa ja [e756] myös Bashanissa, ja sen edustajia lienee ollut myös Midianin nabatealaisten keskuudessa. He olivat paljon kookkaampia kuin alamittaiset juutalaiset. Neljä tuhatta vuotta sitten he erosivat Heberin lapsista pääkallonmuotonsa ja suuren ruumiinkokonsa puolesta. Neljäkymmentätuhatta vuotta sitten heidän esi-isänsä lienevät olleet vielä enemmän jättiläiskokoisia, ja neljäsataatuhatta vuotta sitten heidän suhteellisen kokonsa meidän päiviemme ihmisiin nähden on täytynyt olla sama kuin Brobdingnagin asukkaiden suhde lilliputteihin. Keskimmäisen kauden atlantislaisia kutsuttiin suuriksi lohikäärmeiksi, ja heidän heimojumaluuksiensa ensimmäinen symboli heidän ”jumaliensa” ja jumalallisten dynastioidensa hylättyä heidät oli jättiläiskäärme.

Druidien alkuperän ja uskonnon kätkevä salaperäisyys on yhtä suuri kuin heidän oletettujen temppeliensä mysteeri on nykyajan symbolien tutkijalle mutta ei vihityille okkultisteille. Heidän pappinsa olivat viimeisten atlantislaisten jälkeläisiä, ja se, mitä heistä tiedetään, riittää tekemään päätelmän, että he olivat itämaisia pappeja ja sukua kaldealaisille ja intialaisille, mutta myös vielä enemmän. Voidaan päätellä, että he esittivät symbolein jumaluutensa niin kuin hindut Vishnunsa, niin kuin egyptiläiset symboloivat mysteerijumalaansa ja niin kuin suuren käärmekummun rakentajat Ohiossa palvoivat omaansa – nimittäin ”mahtavan käärmeen” muodossa ikuisen AJAN jumaluuden vertauskuvaa (hindulaista Kâlaa). Plinius sanoi heitä ”gallialaisten ja brittien maageiksi”. Mutta he olivat vielä enemmän. Teoksen Indian Antiquities kirjoittaja huomaa paljon yhtäläisyyttä druidien ja Intian bramiinien välillä. Tri Borlase viittaa läheiseen analogiaan heidän ja Persian maagien välillä.[129] Toiset tahtovat nähdä yhteyden heidän ja Traakian orfilaisen papiston välillä – yksinkertaisesti siitä syystä, että he esoteerisissa opetuksissaan olivat yhteydessä universaaliin viisaususkontoon ja siten osoittivat samankaltaisuutta kaikkien kansojen eksoteerisen uskonnon kanssa.

Kuten hindut, kreikkalaiset ja roomalaiset (puhumme vihityistä), kaldealaiset ja egyptiläiset, druiditkin uskoivat oppiin maailmojen jatkuvuudesta sekä myös oppiin seitsemästä ”luomisesta” (uusista mantereista) ja maapallon pinnan muutoksista sekä jokaisen maan eli pallon seitsemäiseen yöhön ja päivään.[130] Missä tahansa tavataan käärme ja muna, siellä tämä oppi oli varmasti omaksuttu. Siitä ovat todisteena heidän dracontiansa, lohikäärmekuvansa. Tämä usko oli niin yleinen, että jos etsimme sitä eri uskontojen esoterismista, löydämme sen kaikista. Tapaamme sen arjalaisten hindujen ja mazdalaisten, kreikkalaisten, roomalaisten ja jopa vanhojen juutalaisten ja ensimmäisten kristittyjen keskuudessa, joiden nykyaikaiset jälkeläiset [e757] tuskin ymmärtävät nyt sitä, mitä he lukevat pyhistä kirjoistaan.

 

…Sitten kun maailma, sanoo Seneca, on sulanut ja palannut Jupiterin helmaan, tämä jumala jää joksikin aikaa kokonaan keskittymään itseensä ja on ikään kuin kätkeytynyt, kokonaan syventynyt ajatustensa mietiskelyyn. Myöhemmin näemme hänestä lähtevän uuden maailman, kaikilta osiltaan täydellisen. Eläimet synnytetään uudestaan.[131]…Ja edelleen puhuessaan maailman hajoamisesta, joka sisältää kaiken häviön eli kuoleman, hän opettaa, että kun luonnonlait ovat järkkyneet ja maailman viimeinen päivä tulee, silloin etelänapa sortuessaan murskaa kaikki Afrikan alueet, ja pohjoisnapa hukuttaa kaikki akselinsa alapuolella olevat maat. Pelästyneeltä auringolta riistetään sen valo. Taivaan palatsi on luhistuva ja aiheuttava samalla sekä elämää että kuolemaa, ja jonkinlainen hajottaminen kohtaa tasapuolisesti kaikkia jumaluuksia, jotka palaavat siten alkuperäiseen kaaokseensa.[132]

 

Voisi kuvitella lukevansa purânoissa olevaa Parâsaran kertomusta suuresta pralayasta. Siinä on melkein sama asia ajatus ajatukselta. Onko kristinuskossa mitään vastaavaa? Me väitämme, että on. Lukija avatkoon englannin [suomen] kielisen raamatun ja lukekoon Toisen Pietarin kirjeen 3. luvun jakeet 3–13, niin hän löytää samoja ajatuksia:

 

Lopun aikoina tulee pilkkaajia… He sanovat: ”Onko hän muka tullut, niin kuin lupasi? Isämme ovat nukkuneet pois, ja kaikki on entisellään, niin kuin on ollut maailman luomisesta asti.” Tieten tahtoen he unohtavat, että jo aikojen alussa olivat olemassa taivaat ja maa, jotka Jumalan sana vedestä ja vedellä loi… Vedellä…sen ajan maailma myös hävitettiin vedenpaisumuksessa… ovat nykyiset taivaat ja nykyinen maa tulen tuhoa odottamassa… Sinä päivänä…taivaat…katoavat…ja taivaankappaleet sulavat kuumuudessa… Mutta…me odotamme uusia taivaita ja uutta maata…

 

Jos raamatun tulkitsijat tahtovat nähdä tässä viittauksen luomiseen, vedenpaisumukseen ja Kristuksen luvattuun tulemiseen, jolloin he asuvat uudessa Jerusalemissa taivaassa, niin se ei ole ”Pietarin” vika. Epistoloiden kirjoittaja tarkoitti tämän meidän viidennen Rotumme tuhoa maanalaisen tulen ja tulvavesien kautta sekä uusien mannerten ilmaantumista kuudetta kantarotua varten. Sillä epistoloiden kirjoittajat olivat kaikki perehtyneet symboliikkaan, vaikkakaan eivät tieteisiin.

Muualla on mainittu, että ajatus meidän ”ketjumme” seitsemäisestä rakenteesta oli varhaisten iranilaisten vanhin opinkappale, jotka olivat saaneet sen ensimmäiseltä Zarathustralta. On aika todistaa tämä niille parsilaisille, jotka ovat kadottaneet avaimen pyhiin kirjoituksiinsa. Avestassa maata pidetään samalla sekä seitsen- että kolmiosaisena. Tämä on tri Geigerin mielestä mahdottomuus seuraavista syistä, joita hän pitää ristiriitaisina: Avesta puhuu [e758] maan kolmesta kolmasosasta, koska Rigvedassa mainitaan kolme maata… ”Tällä sanotaan tarkoitettavan kolmea toinen toisensa päällä lepäävää kerrosta.”[133] Mutta siinä hän erehtyy täysin, kuten kaikki eksoteeriset maalliset kääntäjät. Avesta ei ole lainannut ajatusta Rigvedasta vaan yksinkertaisesti toistaa esoteerisen opetuksen. Nuo ”kolme kerrosta” eivät viittaa ainoastaan maapalloomme, vaan niillä tarkoitetaan meidän maisen ketjumme pallojen kolmea kerrosta -– kaksi palloa jokaisella tasolla, toinen laskevalla, toinen nousevalla kaarella. Kun viitataan kuuteen piiriin tai palloon meidän maamme yläpuolella, joka on seitsemäs ja neljäs, maa on seitsenosainen; kun taas tarkoitetaan meidän tasomme yläpuolella olevia tasoja, se on kolmiosainen. Tätä ajatusta kehittävät ja vahvistavat Avestan ja Vendîdâdin tekstit ja myös kääntäjien ja kommentaattorien spekulaatiot – sinänsä mitä vaivalloisinta ja epätyydyttävintä arvailua. Siitä seuraa, että ”maan” eli oikeammin maaketjun jakaminen seitsemään Keshvariin ei ole ristiriidassa noiden kolmen ”vyöhykkeen” kanssa, jos tuon sanan katsotaan tarkoittavan ”tasoja”.

Kuten Geiger huomauttaa, tämä seitsenjako on hyvin vanha – kaikkein vanhin – koska gâthât jo puhuvat ”seitsenosaisesta maasta”.[134] Sillä ”parsi-laisten pyhien kirjoitusten mukaan seitsemää Keshvaria on pidettävä täysin erillisinä maapallon osina”, mitä ne varmasti ovat. Sillä ”niiden välillä virtaa valtameri, joten on mahdotonta, kuten useammassa kohdassa mainitaan, päästä yhdestä Keshvarista toiseen”.[135] ”Valtameri” on tässä tietysti avaruus, sillä viimeksi mainittua kutsuttiin ”avaruuden vesiksi”, ennen kuin se tunnettiin eetterinä. Edelleen sana Keshvar on johdonmukaisesti käännetty sanalla dvîpa ja varsinkin Hvaniratha sanalla Jambu-dvîpa (Neriosengh, Yasnan kääntäjä).[136] Mutta orientalistit eivät ole ottaneet tätä tosiasiaa huomioon, ja sen vuoksi huomaamme, että jopa sellainen oppinut zoroasterilainen ja syntyperäinen parsi kuin tri Geigerin teoksen kääntäjä sivuuttaa sanallakaan selittämättä Geigerin monet huomautukset tämänkaltaisista ”ristiriitaisuuksista”, joita on runsaasti mazdalaisissa kirjoituksissa. Eräs tällainen ”ristiriita” ja ”yhteensattuma” koskee zoroasterilaisen ja intialaisen opin yhtäläisyyttä seitsemän dvîpan (saaren eli oikeammin mantereen) suhteen, kuten ne esiintyvät purânoissa, nimittäin: ”Dvîpat muodostavat samankeskisiä piirejä, jotka valtameren erottamina ympäröivät Jambu-dvîpaa, joka sijaitsee keskellä” ja ”iranilaisen käsityksen mukaan Keshvar Hvaniratha samoin sijaitsee muiden keskellä… kukin niistä (muut kuusi Keshvaria) on [e759] oma erityinen erillinen paikkansa, ja siten ne ryhmittyvät Hvanirathan ympärille.”[137]

Hvaniratha ei kuitenkaan ole, kuten Geiger ja hänen kääntäjänsä uskoivat, ”iranilaisten heimojen asuttama maa” eivätkä muut nimet tarkoita ”pohjoisessa, etelässä, lännessä ja idässä olevien vieraiden kansojen raja-alueita”[138] vaan meidän maapalloamme. Sillä se, mitä tarkoitetaan lauseella, joka seuraa heti viimeksi lainattua, nimittäin että ”kaksi, Vourubaresht ja Vouruzaresht, sijaitsevat pohjoisessa, kaksi, Vidadhafsh ja Fradadhafsh, etelässä, Savahi ja Arezahi idässä ja lännessä”, on yksinkertaisesti sangen havainnollinen ja oikea kuvaus meidän planeettamme, maamme, ”ketjusta”, jota kuvataan Dzyanin kirjassa (II) näin:

 

 

Mainitut mazdalaiset nimet on vain vaihdettava salaisessa opissa käytettyihin, niin saamme oikeaoppisen periaatteen. ”Maa” (meidän maailmamme) on siis ”kolmiosainen”, koska maailmojen ketju sijaitsee kolmella eri tasolla meidän maapallomme yläpuolella. Ja se on seitsenosainen, koska ketjuun kuuluu seitsemän palloa eli piiriä. Tästä johtuu Vendîdâdissa[139] esitetty lisämerkitys, joka osoittaa, että ”Hvaniratha ainoastaan yhdistetään [sanaan] imat, ’tämä’ (maa), kun taas kaikki muut Keshvarit yhdistetään sanaan ’avat’, ’tuo’ eli nuo – ylemmät maat”. Mikään ei voisi olla selvempi.

Sama voidaan sanoa kaikkia muita muinaisia uskomuksia koskevasta nykyisesta käsityksestä.

Druidit ymmärsivät mitä tarkoittaa aurinko Härässä, sillä kun kaikki muut tulet sammutettiin marraskuun ensimmäisenä päivänä, silloin ainoastaan heidän pyhät, sammumattomat tulensa – kuten maagien ja myöhempien zoroasterilaisten tulet – jäivät valaisemaan taivaanrantaa. Ja kuten varhaisimmat ihmiset viidennestä Rodusta ja myöhemmät kaldealaiset, kreikkalaiset ja edelleen kuten kristityt, jotka tekevät samoin nykyäänkin aavistamatta lainkaan todellista merkitystä, he tervehtivät aamutähteä, kaunista Venus-Luciferia.[140] [e760] Strabon puhuu Bretagnen lähellä olevasta saaresta, ”jossa palveltiin Demeteriä ja Persefonea samoin menoin kuin Samotrakessa, ja tuo saari oli pyhä Ierna”, jossa oli sytytetty ikuinen tuli.[141] Druidit uskoivat ihmisen jälleensyntymiseen, mutta ei kuten Lucanus mainitsee, ”että sama henki elävöittää uuden ruumiin, ei täällä, vaan toisessa maailmassa”,[142] vaan reinkarnaatioiden sarjassa tässä samassa maailmassa, sillä Diodoroksen mukaan he selittivät, että ihmisten sielujen tuli määrättyjen ajanjaksojen kuluttua siirtyä toisiin ruumiisiin.[143]

Nämä opinkappaleet tulivat neljänneltä Rodulta, atlantislaisilta, viidennen Rodun arjalaisille. He olivat uskollisesti säilyttäneet opetukset, joissa kerrottiin, kuinka heidän emäkantarotunsa oli tullut polvi polvelta ylpeämmäksi yli-inhimillisten voimiensa johdosta ja kuinka se oli vähitellen luisunut tuhoaan kohti. Nämä opetukset muistuttivat heitä edellisten rotujen jättiläismäisestä koosta sekä älystä. Me tapaamme toisintoja noista tiedoista historian jokaisena aikana, melkein jokaisessa vanhassa katkelmassa, joka on periytynyt meille muinaiselta ajalta.

Aelianus on tallettanut Theopompokselta saadun otteen, joka on kirjoitettu Aleksanteri Suuren aikoina.[144] Se on fryygialaisen Midaksen ja Silenoksen välinen vuoropuhelu. Edellinen saa kuulla, että vanhoina aikoina oli ollut niin valtavan suuri manner, että Aasia, Eurooppa ja Afrikka näyttivät sen rinnalla mitättömiltä saarilta. Se oli viimeinen manner, jolla esiintyi jättiläiskokoisia eläimiä ja kasveja. Siellä, sanoi Silenos, ihmiset kasvoivat kaksi kertaa niin suuriksi kuin kookkaimmat miehet hänen (kertojan) aikanaan ja elivät kaksi kertaa niin vanhoiksi. Heillä oli vauraita kaupunkeja temppeleineen, ja eräässä sellaisessa kaupungissa oli yli miljoona asukasta, ja kultaa ja hopeaa siellä oli runsaasti.

Grotiuksen ajatus, että Atlantis olisi vain myytti, joka oli saanut alkunsa kangastuksesta – pilvistä, jotka häikäisevällä taivaalla olivat näyttäneet kimmeltävän meren saarilta – on liian vilpillinen ansaitakseen enemmän huomiota.

 

 

 

MUUTAMIA KLASSISEN KIRJALLISUUDEN SELOSTUKSIA

PYHISTÄ SAARISTA JA MANTEREISTA ESOTEERISESTI SELITETTYINÄ

 

Kaiken edellä olevan tiesi Platon ja monet muut. Mutta koska kenelläkään vihityllä ei ollut oikeutta ilmaista ja selittää kaikkea tietämäänsä, jälkimaailma sai ainoastaan vihjauksia. Tuo kreikkalainen filosofi, jonka tarkoituksena oli olla enemmän moralisti kuin maantieteilijä ja etnologi tai historioitsija, sisällytti koko Atlantiksen historian, joka käsitti useita miljoonia vuosia, yhteen ainoaan [e761] tapahtumaan, jonka hän sijoitti yhdelle verrattain pienelle saarelle, 3000 stadionia pitkälle ja 2000 stadionia leveälle (eli noin 560 km pitkälle ja 320 km leveälle, suunnilleen Irlannin kokoiselle) saarelle. Sitä vastoin papit puhuivat Atlantiksesta mantereena, joka oli yhtä suuri kuin ”Libya ja Aasia yhteensä”.[145] Mutta vaikka Platonin kertomus onkin muutettu yleisiltä piirteiltään, siinä on kuitenkin totuuden leima.[146] Hän ei missään tapauksessa itse keksinyt sitä, koska Homeros, joka eli monta vuosisataa aikaisemmin, puhuu myös Odysseiassaan atlanteista (jotka ovat meidän atlantislaisiamme) ja heidän saarestaan.[147] Traditio siitä oli siis vanhempi kuin Odysseuksen runoilija. Mytologian atlantit ja atlantidit perustuvat historian atlantteihin ja atlantideihin. Sekä Sankhuniaton että Diodoros ovat säilyttäneet kertomukset näistä sankareista ja sankarittarista, miten paljon heidän kertomuksiinsa lieneekin sekoittunut mystisiä aineksia.

Meidän päivinämme olemme todenneet sen merkillisen tosiasian, että niinkin hiljattain eläneet henkilöt kuin Shakespeare ja Wilhelm Tell on melkein kielletty ja on yritetty todistaa, että edellinen oli salanimi eikä jälkimmäistä ole koskaan ollut olemassa. Ei siis ihme, että nuo molemmat mahtavat rodut – lemurialaiset ja atlantislaiset – on aikojen kuluessa sekoitettu ja samastettu muutamiin puoleksi myyttisiin kansoihin, joilla kaikilla oli sama patronyymi.

Herodotos puhuu atlanteista – Länsi-Afrikan kansasta – jotka antoivat nimensä Atlas-vuorelle; jotka olivat kasvissyöjiä, jotka ”eivät näe unia”; ja lisäksi jotka ”kiroovat aurinkoa, silloin kun se ylen määrin paahtaa, ja syytävät sen lisäksi kaikenlaisia häijyjä herjauksia, syystä että se polttamalla näännyttää heitä”.[148]

Nämä tiedonannot perustuvat moraalisiin ja psyykkisiin tosiasioihin eivätkä fysiologiseen tekijään. Kertomus Atlaksesta (vrt. edellä) antaa tähän avaimen. Jos atlantislaisten unta eivät unennäöt häirinneet, se johtui siitä syystä, että tuo traditio koskee varhaisatlantislaisia, joiden fyysinen ruumiinrakenne ja aivot eivät olleet vielä riittävästi lujittuneet fysiologisessa merkityksessä, jotta heidän hermokeskuksensa olisivat toimineet unen aikana. Mitä tulee toiseen tiedonantoon – nimittäin että he [e762] päivisin kirosivat aurinkoa – niin tällä ei ollut mitään tekemistä kuumuuden kanssa, vaan se tarkoitti rodun lisääntyvää moraalista rappeutumista. Tämä selitetään kommentaareissamme. ”He [atlantislaisten kuudes alarotu] kohdistivat maagisia manauksia jopa aurinkoon” – ja siinä epäonnistuttuaan he kirosivat sen. Thessalian noidilla uskottiin olevan kyky kutsua alas kuu, kuten kreikkalainen kertomus vakuuttaa meille. Myöhemmän aikakauden atlantislaiset olivat kuuluisia maagisista kyvyistään ja pahuudestaan, kunnianhimostaan ja uhmastaan jumalia vastaan. Samat traditiot ovat saaneet muodon raamatussa, jossa puhutaan ennen vedenpaisumusta olleista jättiläisistä ja Baabelin tornista, jotka löytyvät myös Henokin kirjasta.

Diodoros kertoo parista muusta tapauksesta: atlantislaiset ylpeilivät omistavansa maan, missä kaikki jumalat olivat syntyneet. He kerskuivat myös sillä, että heillä oli ensimmäisenä kuninkaanaan Uranos, joka oli myös ensimmäisenä opettanut heille astronomiaa.[149] Paljon enempää kuin tämä meille ei ole siirtynyt muinaiselta ajalta.

Atlas-myytti on helposti ymmärrettävä allegoria. Atlas on Lemurian ja Atlantiksen vanhat mantereet yhdistettyinä ja personoituina samaan symboliin. Runoilijat varustavat Atlaksen Proteuksen tavoin korkeammalla viisaudella ja universaalilla tiedolla sekä varsinkin valtameren syvyyksien perusteellisella tuntemuksella. Sillä molemmilla mantereilla asui jumalallisten mestarien opettamia rotuja ja kummatkin joutuivat meren pohjaan, missä ne nyt uinuvat, kunnes ne jälleen seuraavassa ilmestymisessään kohoavat vedenpinnan yläpuolelle. Atlas on merenneidon poika ja hänen tyttärensä on Kalypso – ”veden täyttämä syvyys”. Atlantis on uponnut valtameren vesien alle ja sen jälkeläiset nukkuvat nyt ikuista unta valtameren pohjalla. Odysseiassa puhutaan hänestä valtavien taivaat maasta erottavien pylväiden vartijana ja ”kannattajana”. Hän on niiden ”tukija”. Ja koska sekä Lemuria, jonka hävitti merenalainen tuli, että Atlantis, jonka aallot nielivät, hävisivät valtameren syvyyksiin,[150] sanotaan, että Atlaksen oli pakko lähteä maan päältä ja liittyä veljeensä Iapetokseen Tartaroksen syvyyksissä.[151] Sir Theodor Martin on oikeassa tulkitessaan tämän allegorian tarkoittavan Atlasta, joka ”seisoen koko maailman alemman puoliskon kiinteällä pohjalla kannattaa näin samalla sekä maan kiekkoa että taivaankantta – ylemmän puoliskon kiinteää kuorta”.[152] [e763] Sillä Atlas on Atlantis, joka kannattaa uusia mantereita ja niiden horisontteja ”hartioillaan”.

Decharme sanoo teoksessaan Mythologie de la Grèce Antique epäilevänsä, ettei Pierron ole kääntänyt oikein homeerista sanaa ¨P,4 sanalla sustinet, koska olisi mahdotonta nähdä, ”miten Atlas voi tukea tai kannattaa samalla kertaa useita eri paikoissa sijaitsevia pylväitä”.[153] Jos Atlas tarkoittaisi henkilöä, niin käännös olisi kömpelö. Mutta koska hän personoi läntistä mannerta, jonka sanotaan kannattavan sekä taivasta että maata samaan aikaan,[154] ts. jättiläisen jalat ovat maan päällä samalla kun hänen hartiansa kannattavat taivaan lakea, – viittaus molempien mantereiden, Lemurian ja Atlantiksen, valtaviin vuorenhuippuihin – niin nimitys ”kannattaja” sopii erittäin hyvin. Sana ”säilyttäjä” yhdistettynä kreikkalaiseen sanaan ¨P,4, jonka Decharme seuraten Sir Theodore Martinia ymmärtää merkitsevän sanoja NL8VFF,4 ja ¦B4:,8,ÃJ"4, ei ilmaise samaa merkitystä.

Tuo käsitys liittyi varmasti siihen valtavan suureen vuorijonoon, joka kulki pitkin maanreunaa (eli kiekkoa). Nämä vuorenhuiput ulottivat juurensa syvälle itse merien pohjaan, samalla kun ne kohottivat päänsä taivasta kohti huippujen hävitessä pilviin. Muinaisilla mantereilla oli enemmän vuoria kuin laaksoja. Atlas ja Teneriffan huippu, nykyisin kahden kadonneen mantereen kaksi kääpiömäistä jäännettä, olivat kolme kertaa korkeampia Lemurian aikana ja kaksi kertaa korkeampia Atlantiksen aikana. Siten Herodotoksen mukaan[155] libyalaiset sanoivat Atlas-vuorta ”taivaan kannatuspylvääksi”, ja Pindaros kuvasi myöhempää Aitnea [Etnaa] ”taivaalliseksi pylvääksi”.[156] Atlas oli luoksepääsemätön saaren huippu Lemurian aikana, kun Afrikan manner ei vielä ollut kohonnut merestä. Se on ainoa itsenäinen jäännös lännessä siitä mantereesta, jolla kolmas Rotu syntyi, kehittyi ja hävisi,[157] sillä Australia on nyt osa itäistä mannerta. Kun ylpeä Atlas oli esoteerisen tradition mukaan painunut kolmanneksen korkeudestaan meren syvyyteen, sen kaksi kolmasosaa jäi jäljelle Atlantiksen perintönä.

Tämän tiesivät Egyptin papit ja itse Platon, ja ainoastaan pyhä vaitiolon lupaus, joka ulottui aina uusplatonilaisten mysteereihin asti, esti heitä ilmaisemasta koko totuutta.[158] [e764] Niin salassa pidettiin tietoa Atlantiksen viimeisistä saarista – niiden yli-inhimillisten voimien vuoksi, joita oli sen asukkailla, noilla jumalien tai jumalallisten kuninkaiden suorilla jälkeläisillä, kuten oletettiin – että sen olinpaikan ja olemassaolon paljastamista seurasi kuolemanrangaistus. Theopompos sanoo sen verran tuossa epäilyttävässä teoksessaan Meropis puhuessaan foinikialaisista, että he olivat merenkulkijoita, jotka liikkuivat Afrikan länsirantaa huuhtovilla merillä; ja että he tekivät sen niin salaisesti, että usein upottivat omat laivansa hävittääkseen niiden jäljet liian uteliailta muukalaisilta.

On orientalisteja ja historioitsijoita – niin, useimmat heistä – jotka, samalla kun tuntevat olevansa täysin välinpitämättömiä raamatun melko karkean kielen ja sen joidenkin kertomusten suhteen, ilmaiset suuren vastenmielisyytensä Intian ja Kreikan pantheoneissa esiintyvän moraalittomuuden johdosta.[159] Meille voidaan sanoa, että ennen heitä Euripides, Pindaros ja jopa Platon ilmaisivat samaa vastenmielisyyttä; että hekin tunsivat katkeruutta noiden keksittyjen kertomusten – ”runoilijoiden surkeiden sepustusten” – johdosta, kuten Euripides niitä nimittää (•@4*ä< @Ç*, *bHJ0<@4 8`(@4)[160]

Mutta siihen oli ehkä toinen syy. Niiden mielestä, jotka tiesivät, että vertauskuvalliseen teogoniaan oli enemmän kuin yksi avain, oli erehdys, että sitä tulkittiin niin hienostumattomalla ja harhaanjohtavalla kielellä. Sillä vaikka sivistynyt ja oppinut filosofi saattoi huomata viisauden siemenen hedelmän karkean kuoren alla ja ymmärtää, että jälkimmäinen kätki psyykkisen ja fyysisen luonnon suurimmat lait ja totuudet samoin kuin kaikkien olevaisten alkuperän – näin ei kuitenkaan ollut vihkimättömän maallikon laita. Hänelle kuollut kirjain oli uskontoa, ja tulkinta – pyhyyden häpäisyä. Ja tämä kuollut kirjain ei voinut ylentää hänen mieltään eikä tehdä häntä täydellisemmäksi, koska jumalat olivat antaneet hänelle sellaisen esimerkin. [e765] Mutta filosofille – varsinkin vihitylle – Hesiodoksen teogonia on niin historiallinen kuin jokin historia voi olla. Platon hyväksyi sen sellaisena ja ilmoitti sen totuuksia niin paljon kuin hänen vaitiololupauksensa sallivat.

Se tosiasia, että atlantit pitivät Uranosta ensimmäisenä kuninkaanaan ja että Platon alkaa historiansa Atlantiksesta sillä, miten Poseidon, Uranoksen pojanpoika, jakaa tuon suuren mantereen, osoittaa, että mantereita ja kuninkaita oli ollut jo ennen Atlantista. Sillä Poseidon, jonka osaksi tuo manner joutui, löytää pieneltä saarelta ainoastaan yhden ihmisparin, maasta syntyneen (ts. ensimmäisen fyysisen inhimillisen ihmisen, joka syntyi kolmannen kantarodun viimeisiin alarotuihin). Kleito on heidän tyttärensä, jonka kanssa jumala menee naimisiin, ja hänen vanhin poikansa Atlas saa osakseen oman nimensä mukaisen vuoren ja mantereen.

Sekä kaikki Olympoksen jumalat että hindulaisen pantheonin jumalat ja rishit olivat seitsenmuotoisia personointeja, jotka tarkoittavat: 1) älyllisten luonnonvoimien noumenoneja; 2) kosmisia voimia; 3) taivaankappaleita; 4) jumalia eli dhyâni-chohaneita; 5) psyykkisiä ja henkisiä voimia; 6) jumalallisia kuninkaita maan päällä (eli jumalien ruumiillistumia); ja 7) maisia sankareita eli ihmisiä. Tieto, miten erottaa näiden seitsemän muodon joukosta aina kulloinkin tarkoitetut, on kaikkina aikoina kuulunut vihityille, joiden vanhimmat edustajat olivat luoneet tämän symbolisen ja allegorisen järjestelmän.

Siten Uranos (eli tätä taivaallista ryhmää hallitseva joukko) hallitsi ja ohjasi toista Rotua ja heidän (silloista) mannertaan. Kronos eli Saturnus hallitsi lemurialaisia. Zeus (Jupiter), Poseidon[161] ja muut taistelivat allegorian mukaan Atlantiksen puolesta, joka käsitti koko maan neljännen Rodun aikana. Poseidonis eli Atlantiksen (viimeinen) saari – salaisten kirjojen mystisessä kielessä ”Idas-patin (eli Vishnun) kolmas askel” – oli vielä olemassa noin 12 000 vuotta sitten.[162] Diodoroksen mainitsemat atlantit olivat oikeassa väittäessään, että ”jumalat syntyivät” – ts. ”inkarnoituivat” – heidän maassaan, Atlas-vuoren ympärillä olevalla seudulla. Mutta neljännen ruumiillistumansa jälkeen heistä tuli ensimmäisen kerran inhimillisiä kuninkaita ja hallitsijoita.

Diodoros puhuu Uranoksesta Atlantiksen ensimmäisenä kuninkaana ja sekoittaa joko tietoisesti tai tietämättään mantereet,[163] mutta kuten olemme osoittaneet, Platon oikaisee epäsuorasti tämän tiedon. Ihmisten ensimmäinen astronominen opettaja oli Uranos, koska hän on yksi toisen aikakauden eli Rodun seitsemästä dhyâni-chohanista. Siten tapaamme myös toisessa (Svârochishan) manvantarassa Manun seitsemän pojan, tätä rotua hallitsevien jumalien ja rishien, joukossa astronomian (jyotishan) opettajan, [e766] Jyotisin,[164] joka on yksi Brahmân nimistä. Ja samoin kiinalaiset kunnioittavat T’ieniä (eli taivasta, Uranosta) ja sanovat häntä ensimmäiseksi astronomian opettajakseen. Uranos antoi elämän kolmannen Rodun titaaneille, ja juuri nämä (personoituna Saturnus-Kronoksessa) silpoivat hänet. Sillä koska titaanit lankesivat synnyttämiseen, jolloin ”fyysinen lisääntyminen korvasi tahdolla luomisen”, he eivät enää tarvinneet Uranosta.

Ja nyt saanemme poiketa tässä asiasta. Gladstonen uusin oppinut artikkeli ”The Greater Gods of Olympos” [”Olympoksen korkeammat jumalat”] aikakauslehdessä Nineteenth Century [XII ja XXII, 1887] on vääristänyt ja sekoittanut entistä pahemmin suuren yleisön käsitykset kreikkalaisesta mytologiasta. Siinä kerrotaan, että Homeroksella olisi ollut sisäinen ajatus, jota Gladstone pitää ”todellisena avaimena homeeriseen käsitykseen”, kun sitä vastoin tuo ”avain” oli vain salaverho. Poseidon ”on todella olennaisesti maasta, maassa kiinni… voimakas ja itsekäs, aistillinen ja kiihkeän kateellinen ja kostonhaluinen”. Mutta tämä johtuu siitä, että hän kuvaa neljännen kantarodun, merien hallitsijan henkeä, tuon rodun, joka elää merien (8\:<0) yläpuolella[165] ja joka muodostuu jättiläisistä, Eurymedonin lapsista, rodusta, joka on titaani Polyfemoksen ja yksisilmäisten kyklooppien isä. Vaikka Zeus hallitsee neljättä Rotua, niin Poseidon ohjaa kuitenkin Kronoksen veljeskolmikkoa ja meidän inhimillisiä rotujamme ja on todellinen avain siihen. Poseidon ja Nereus ovat sama: edellinen on Atlantiksen hallitsija eli henki ennen kuin se alkoi vajota, jälkimmäinen tuon tapahtuman jälkeen. Poseidon on elävän rodun titaaninen voima. Nereus on sen henki jälleensyntyneenä seuraavaan, viidenteen eli arjalaiseen Rotuun. Mutta Englannin suuri kreikkalaisuuden oppinut Gladstone ei ole vielä keksinyt tai edes hämärästi aavistanut mitään tästä kaikesta. Ja kuitenkin hän huomauttaa monta kertaa Homeroksen ”kekseliäisyydestä”. Homeroshan ei koskaan maininnut Nereusta, jonka nimen voimme saada selville ”vain patronyymistä Nereides”!

Myös oppineimmat hellenistit ovat taipuvaisia rajoittamaan pohdiskelunsa mytologian eksoteerisiin kuviin ja kadottamaan näkyvistä niiden sisäisen merkityksen. Ja kuten osoitimme, jalosukuinen W. E. Gladstone on antanut siitä kuvaavan esimerkin. Samalla kun hän on aikamme ehkä etevin valtiomies, hän on myös yksi oppineimmista, joita Englannissa on koskaan syntynyt. Kreikkalainen kirjallisuus on ollut hänen elämässään tärkeä tutkimuskohde, ja valtiollisten toimiensa kiireiden keskellä hänellä on ollut aikaa rikastuttaa tuon ajan kirjallisuutta oppineilla kreikkalaisilla kirjoituksilla, minkä johdosta hänen nimensä tulee säilymään tunnettuna läpi tulevien sukupolvien. Tämän teoksen kirjoittaja hänen vilpittömänä [e767] ihailijanaan ei voi olla tuntematta syvää mielipahaa sen johdosta, että jälkimaailma, samalla kun se on tunnustava hänen syvän oppineisuutensa ja loistavan nerokkuutensa, tulee kuitenkin siinä kirkkaammassa valossa, joka silloin pakosta on valaiseva koko kysymystä symboliikasta ja mytologiasta, lausumaan tuomion, että hän ei ymmärtänyt sen uskonnollisen järjestelmän henkeä, jota hän niin usein arvosteli dogmaattisesta kristillisestä näkökulmasta käsin. Kun se aika koittaa, silloin huomataan, että esoteerinen avain kristillisten yhtä hyvin kuin kreikkalaisten teogonioiden ja oppien mysteereihin on esihistoriallisten kansojen salainen oppi, kansojen, joiden olemassaolon hän muiden tavoin on kieltänyt. Ainoastaan tämä oppi voi näyttää samankaltaisuuden kaikkien inhimillisten, uskonnollisten pohdiskelujen tai jopa niin kutsuttujen ilmestysten välillä, ja sen opetus voi vuodattaa elämän hengen Merun, Olympoksen, Valhallan ja Siinain vuorten henkilöihin. Jos Gladstone olisi nuorempi, hänen ihailijansa voisivat toivoa, että hänen oppineet tutkimuksensa kruunaisi näkemys tästä syvällisestä totuudesta. Mutta nyt hän vain hukkaa katoavien vuosiensa kalliit hetket hyödyttömiin väittelyihin vapaa-ajattelijoiden jättiläisen eversti Ingersollin kanssa, jolloin kumpikin taistelee eksoteerisesti karaistuilla aseilla, jotka on saatu tietämättömyydestä johtuvan SANANMUKAISEN TULKINNAN asevarastosta. Nuo molemmat suuret väittelijät ovat yhtä sokeita niiden tekstien todelliselle esoteeriselle merkitykselle, joita he sinkoavat kuin rautaisia kuulia toistensa päihin, samalla kun maailma jää kärsimään tuollaisista väittelyistä, sillä toinen auttaa vahvistamaan materialismin rintamaa ja toinen taas kuolleesta kirjaimesta kiinni pitävän, sokean lahkolaisuuden tukijoukkoja. Ja nyt palaamme vielä kerran varsinaiseen aiheeseemme.

Atlantis mainitaan usein toisella nimellä, joka on tuntematon meidän kommentaattoreillemme. Nimien voima on suuri, ja se tiedettiin, sillä ensimmäisiä ihmisiä opettivat jumalalliset mestarit. Ja koska Solon oli perehtynyt siihen, hän käänsi ”atlantislaiset” nimet itse keksimikseen nimiksi. Atlantiksen mantereen yhteydessä tulee muistaa, että vanhoilta kreikkalaisilta kirjailijoilta saamamme kertomukset sisältävät joukon sekavia tietoja, joista jotkut tarkoittavat tuota suurta mannerta ja toiset viimeistä pientä Poseidoniksen saarta. Yleensä niiden kaikkien on katsottu viittaavan ainoastaan viimeksi mainittuun, mutta se on väärin, mikä ilmenee selvästi ”Atlantiksen” kokoa ym. seikkoja koskevista ristiriitaisista tiedoista.

Siten Platon sanoo Kritiaksessa [118a-d], että kaupungin ympäristö oli aivan tasainen ja sitä ympäröivät vuorijonot… Tämä sileä ja tasainen alue, pohjoiseen ja etelään ulottuva tasanko oli suorakaiteen muotoinen, kolmetuhatta stadionia toiseen ja kaksituhatta stadionia toiseen suuntaan… Tasangon ympärillä oli valtava kanava eli kaivanto, 30 metriä syvä, 180 metriä leveä ja 2 000 kilometriä pitkä.

Toisissa kohdissa kuitenkin mainitaan, että Poseidoniksen saari on kooltaan vain suunnilleen sama kuin tässä mainittu ”kaupunkia ympäröivä [e768] tasanko”. Ilmeisesti toinen tieto tarkoittaa suurta mannermaata ja toinen sen viimeistä jäännöstä – Platonin saarta.

Edelleen Atlantiksen vakinaiseen armeijaan sanotaan kuuluneen miljoona miestä, ja sen laivastoon kuului 1 200 alusta ja 240 000 miestä. Tällaiset tiedot eivät voi millään tarkoittaa pientä, noin Irlannin kokoista saarta!

Kreikkalaisissa allegorioissa sanotaan, että Atlaksella eli Atlantiksella oli seitsemän tytärtä (seitsemän alarotua), joiden nimet olivat Maia, Elektra, Taygete, Asterope, Merope, Alkyone ja Kelaino. Tämä etnologisesti, koska heidän väitettiin menneen naimisiin jumalien kanssa ja tulleen kuuluisien sankareiden, monien kansojen ja kaupunkien perustajien, äideiksi. Astronomisesti atlantideista on tullut seitsemän Plejadia (?). Okkulttisesti nämä kaksi ovat yhteydessä kansojen kohtalojen kanssa, joiden muovaajina ovat olleet heidän aikaisempien elämiensä tapahtumat karman lain mukaisesti.

Muinoin oli kolme suurta kansaa, jotka väittivät polveutuvansa Kronoksen valtakunnasta eli Lemuriasta (joka jo useita tuhansia vuosia ennen ajanlaskuamme on sekoitettu Atlantikseen). Ne olivat egyptiläiset, foinikialaiset (vrt. Sankhuniaton) ja muinaiskreikkalaiset (vrt. Diodoros Platonin mukaan). Mutta Aasian vanhin sivistyskansa – Intia – voi vedota samaan alkuperään. Karman lain eli kohtalon ohjaamina alarodut toistavat tietämättään äitirotujensa ensimmäisiä askeleita. Kuten verrattain vaaleat bramiinit tunkeutuessaan Intiaan tummaihoisten dravidakansojen joukkoon tulivat pohjoisesta, samoin arjalaisen viidennen Rodun täytyy johtaa alkunsa pohjoisista seuduista. Okkulttiset tieteet osoittavat, että kantarotujen perustajat (seitsemän prajâpatin vastaavat ryhmät) ovat kaikki olleet yhteydessä Pohjantähden kanssa. Kommentaarissa sanotaan:

”Se, joka ymmärtää Dhruvan[166] iän, joka on 9090 kuolevaisten vuotta, ymmärtää pralayojen ajat, kansojen lopullisen kohtalon, oi lanoo.”

Sitä paitsi on täytynyt olla hyvä syy, miksi aasialaisen kansan oli sijoitettava suuret alkuunpanijansa ja pyhimyksensä Isoon Karhuun, pohjoiseen tähtikuvioon. On kulunut KUITENKIN 70 000 VUOTTA SIITÄ, KUN MAAN NAPA OSOITTI PIKKU KARHUN HÄNNÄN ULOMPAA PÄÄTÄ. Ja vielä monta tuhatta vuotta enemmän siitä, kun seitsemän rishiä olisi voitu samastaa Ison Karhun tähtikuvioon.

Arjalainen rotu syntyi ja kehittyi kaukana pohjoisessa, vaikka sen heimot Atlantiksen mantereen vajottua muuttivat kauemmas etelään, Aasiaan. Tästä syystä Prometheus on Asian poika, ja Lukianos kutsuu hänen poikaansa Deukalionia, kreikkalaisten Nooaa – joka loi ihmiset äiti [e769] maan kivistä – pohjoisskyyttalaiseksi, ja Prometheuksesta tehdään Atlaksen veli ja hänet kytketään Kaukasus-vuoreen lumen keskelle.[167]

Kreikalla oli hyperborealainen yhtä hyvin kuin eteläinen Apollonsa. Siten melkein kaikki Egyptin, Kreikan ja Foinikian jumalat samoin kuin muiden pantheonien jumalat ovat pohjoista alkuperää ja kotoisin Lemuriasta kolmannen Rodun loppupuolelta, kun se oli saavuttanut täyden fyysisen ja fysiologisen kehityksensä.[168] Kaikkien Kreikan ”tarujen” voitaisiin todeta perustuvan historiallisiin tosiasioihin, jos tuo historia olisi siirtynyt jälkimaailmalle ilman väärentäviä myyttejä. ”Yksisilmäiset” kykloopit, jättiläiset, jotka tarun mukaan olivat Uranoksen ja Gaian [Caeluksen ja Terran] poikia – lukumäärältään kolme Hesiodoksen mukaan – olivat lemurialaisten kolme viimeistä alarotua, ja ”yksisilmäisyys” tarkoittaa viisauden silmää.[169] Sillä pään etupuolella olevat kaksi silmää kehittyivät kunnolla fyysisiksi elimiksi vasta neljännen Rodun alussa. Allegoria Odysseuksesta, jonka toverit nielaistiin, kun taas Ithakan kuningas pelasti itsensä puhkaisemalla Polyfemoksen silmän kekäleellä, perustuu ”kolmannen” silmän psykofysiologiseen surkastumiseen. Odysseus kuuluu neljännen Rodun sankarien aikaan, ja vaikka hän sen silmissä olikin ”viisas”, niin paimenkyklooppien mielestä hänen täytyi olla paheellinen.[170] Hänen seikkailunsa heidän kanssaan – villin jättiläisrodun kanssa, joka oli vastakohta Odysseuksen kehittyneelle sivistykselle – on allegorinen kuvaus asteittaisesta siirtymisestä kyklooppisesta sivistyksestä kivipatsaineen ja kolossaalisine rakennuksineen atlantislaisten aistillisempaan ja fyysisempään kulttuuriin, mikä johti lopulta siihen, että [e770] viimeisetkin kolmannesta Rodusta kadottivat kaikkinäkevän henkisen silmänsä.

Toinen allegoria, joka antaa Apollon surmata kykloopit kostaakseen poikansa Asklepioksen kuoleman, ei tarkoita taivaan ja maan kolmen pojan edustamaa kolmea rotua, vaan hyperborealaisia arimaspikyklooppeja, viimeisiä ”viisauden silmällä” varustetusta rodusta. Edelliset ovat jättäneet muistomerkkejä jälkeensä kaikkialle, niin etelään kuin pohjoiseen. Jälkimmäiset rajoittuivat yksinomaan pohjoiseen. Siten Apollo, joka on ennen kaikkea näkijöiden jumala ja jonka velvollisuus on rangaista pyhyyden häpäisy, surmasi heidät – hänen nuolensa edustavat inhimillisiä intohimoja, hehkuvia ja kuolettavia – ja kätki sitten nuolensa vuoren taakse hyperborealaisella seudulla.[171] Kosmiselta ja astronomiselta kannalta hyperborealainen jumala on personoitu aurinko, joka tähtivuoden (25 868 vuoden) kuluessa muuttaa ilmastot maan pinnalla siten, että trooppiset seudut tulevat kylmiksi ja päinvastoin. Psyykkisesti ja henkisesti hänellä on vielä tärkeämpi merkitys. Kuten Gladstone osuvasti huomauttaa artikkelissaan ”Greater Gods of Olympos”, Apollon ominaisuuksia (yhdessä Athenen kanssa) on ”mahdotonta selostaa ilman lähteitä, jotka eivät kuulu niihin traditioihin, joita tavallisesti tutkitaan kreikkalaisen mytologian valaisemiseksi”.[172]

Kertomus Latonasta (Letosta), Apollon äidistä, on erittäin monimerkityksinen. Astronomisesti Latona on napaseutu ja yö, joka synnyttää auringon, Apollon, Foiboksen jne. Latona on syntynyt hyperborealaisissa maissa, missä kaikki asukkaat olivat hänen poikansa pappeja, jotka juhlivat Apollon ylösnousemusta ja astumista alas heidän maahansa joka yhdeksästoista vuosi kuusyklin uudistuessa.[173] Geologisesti Latona on hyperborealainen manner ja sen rotu.[174]

[e771] Kun tähtitieteellinen merkitys luovuttaa paikkansa henkiselle ja jumalalliselle – Apollon ja Athenen ottaessa lintujen muodon, joka on korkeampien jumaluuksien ja enkelien symboli ja hieroglyfi – silloin loistava jumala saa jumalallisia luovia voimia. Apollosta tulee sisäisen näkökyvyn personointi, kun hän lähettää Aineiaan astraalisen kaksoispuolen taistelukentälle,[175] ja hänellä on kyky ilmestyä näkijöille ilman, että muut läsnäolevat henkilöt näkevät hänet[176] – jollainen kyky on jokaisella korkealla adeptilla.

Hyperborealaisten kuningas oli sen vuoksi Boreaksen, pohjoistuulen, poika ja Apollon ylipappi. Leton riita Nioben (atlantislaisen rodun) kanssa – joka oli seitsemän pojan ja seitsemän tyttären äiti, jotka personoivat neljännen Rodun seitsemää alarotua ja niiden seitsemää haaraa (ks. Apollodoros, seitsenluvusta)[177] – kuvaa näiden kahden mantereen historiaa. Kun ”jumalan pojat” eli ”tahdon ja joogan pojat” näkivät atlantislaisten yhä jatkuvan rappeutumisen, heidän vihansa oli suuri.[178] Silloin tuleekin aivan selväksi allegoria ”Nioben lapsista”, joiden tuhoajia olivat Leton lapset – Apollo ja Artemis, valon, viisauden ja puhtauden jumaluudet eli astronomisesti aurinko ja kuu, joiden vaikutukset aiheuttavat muutoksia maan akselissa, tulvia ja muita kosmisia luonnonmullistuksia.[179] Yhtä kuvaava symboli on [e772] taru Nioben loputtomista kyynelistä. Hänen surunsa saa Zeuksen muuttamaan hänet lähteeksi – veden peittämäksi Atlantikseksi. Muistakaamme, että Niobe on erään Plejadin (eli atlantidin) tytär ja siis Atlaksen tyttärentytär, koska hän edustaa tuomitun mantereen viimeisiä sukupolvia.[180]

Bailly huomauttaa aivan oikein, että Atlantiksella oli valtavan suuri vaikutus muinaiseen maailmaan. ”Jos nuo nimet”, hän sanoo, ”ovat vain allegorioita, silloin kaikki niiden sisältämä totuus tulee Atlantikselta. Jos taru on oikeaa perimätietoa – vaikka paljon muuttunutta – silloin muinaisajan historia on kauttaaltaan sen historiaa.”[181]

Jopa siinä määrin, että kaikki muinaiset kirjoitukset – suoranaiset ja runomittaiset – ovat täynnä muistoja lemurialais-atlantislaisista, ensimmäisistä fyysisistä roduista, vaikkakin järjestyksessä kolmannesta ja neljännestä Rodusta. Hesiodos mainitsee tradition pronssikauden ihmisistä, jotka Zeuksen sanotaan luoneen saarnipuusta ja joiden sydän oli timanttia kovempi. Puettuina pronssiin päästä jalkoihin he viettivät elämänsä taistellen. He olivat hirviömäisen kookkaita, heillä oli kauhea voima, ja voittamattomat käsivarret ja kädet riippuivat olkapäistä, kuten runoilija sanoo.[182] Sellaisia olivat ensimmäisten fyysisten rotujen jättiläiset. Iranilaisilla on Yasnassa viittaus myöhemmän ajan atlantislaisiin. Heidän traditionsa kertoo, että ”Jumalan pojat” eli Pyhän Saaren suuret vihityt käyttivät vedenpaisumusta hyväkseen vapauttaakseen maan kaikista atlantislaisten joukossa olleista noidista. Mainittu säe puhuu Zoroasterista yhtenä ”Jumalan pojista”. Se sanoo: ”Sinä, oi Zarathustra, olet saanut kaikki ennen inhimillisessä muodossa kulkeneet demonit [ts. noidat] kätkeytymään maan alle” (ts. olet antanut heidän hukkua).[183]

Lemurialaiset ja samoin varhaiset atlantislaiset jakautuivat kahteen selvään luokkaan – ”yön eli pimeyden poikiin” ja ”auringon eli valon poikiin”. Vanhat kirjat kertovat meille hirvittävistä taisteluista näiden kahden välillä, kun edelliset jättäen pimeyden maansa, josta aurinko oli poistunut pitkiksi kuukausiksi, laskeutuivat kolkoilta seuduiltaan ja ”yrittivät anastaa valon herran” päiväntasaajan seutujen parempiosaisilta veljiltään. Meille voidaan sanoa, että muinaiset kansat eivät tienneet mitään napaseutujen kuusi kuukautta kestävästä pitkästä yöstä. Jopa Herodotos,[184] joka oli muita [e773] oppineempi, mainitsee kansan, joka nukkui kuusi kuukautta ja valvoi toisen puolen vuodesta. Mutta kreikkalaiset tiesivät hyvin, että pohjoisessa oli maa, jossa vuosi jakautui päivään ja yöhön, kummankin kestäessä kuusi kuukautta, kuten Plinius sanoi.[185] He puhuivat kimmerialaisista ja hyperborealaisista ja viittasivat niiden väliseen eroavuuteen. Edelliset asuivat Palos Maiotiksella [Asovanmerellä] (45. ja 50. leveysasteen välillä). Plutarkhos selittää, että he olivat vain pieni osa suuresta kansasta, jonka skyyttalaiset olivat karkottaneet ja joka pysähtyi lähelle Tanaista vaellettuaan Aasian halki.

 

Nämä sotaisat joukot elivät entisaikoina valtameren rannalla, synkissä metsissä ja pimeän taivaan alla. Siellä napa koskettaa melkein päätä, siellä vuosi jakautuu pitkiin öihin ja päiviin.[186]

 

Hyperborealaiset kansat ”kylvävät aamulla, niittävät keskipäivällä ja korjaavat sadon illalla sekä varastoivat sen yöllä luoliinsa”.[187]

Myös Zoharin kirjoittajat tunsivat tämän tosiasian, sillä siinä sanotaan:

 

Hammannunahin, vanhan (eli Vanhimman), kirjasta luemme… maan päällä on joitakin maita, jotka ovat valoisia, kun taas toiset ovat pimeydessä. Näillä on päivä, kun edellisillä on yö. Ja on maita, joissa vallitsee ainainen päivä tai joissa yö kestää vain muutaman silmänräpäyksen.[188]

 

Delos-saari, kreikkalaisen mytologian Asteria, ei suinkaan ollut Kreikassa, jota ei edes ollut vielä olemassa siihen aikaan, ei edes molekyylisessä muodossaan. Useat kirjailijat ovat osoittaneet, että Delos oli maa tai saari, joka oli paljon suurempi kuin ne pienet maakaistaleet, joista tuli Kreikka. Sekä Plinius että Diodoros Sisilialainen sijoittavat sen pohjoisiin meriin. Toinen sanoo sitä Basileiaksi eli ”kuninkaalliseksi”,[189] toinen, Plinius, antaa sille nimen Osericta,[190] sana, joka Rudbeckin mukaan[191] merkitsi ”pohjoisissa kielissä samaa kuin jumalallisten kuninkaiden eli jumala-kuninkaiden saari” eli jälleen ”jumalien kuninkaallinen saari”, koska jumalat syntyivät siellä, ts. Atlantiksen kuninkaiden jumalalliset dynastiat olivat sieltä lähtöisin. Etsikööt maantieteilijät ja geologit sitä saariryhmästä, jonka Nordenskiöld löysi Vega-matkallaan arktisilta seuduilta.[192] Salaiset kirjat kertovat meille, että ilmasto on muuttunut noilla seuduilla useammin kuin kerran sen jälkeen, kun ensimmäiset ihmiset asuivat noilla nykyisin melkein luoksepääsemättömillä leveysasteilla. Ne muodostivat paratiisin, ennen kuin niistä tuli helvetti – [e774] kreikkalaisten pimeä Haades ja varjojen kylmä maa, jossa skandinaavien Hel, tuonelan jumalatar, ”vie valtikan syvälle alas Helheimiin ja Neflheimiin”. Kuitenkin siellä syntyi Apollo, joka oli jumalista loistavin taivaassa – astronomisesti – niin kuin hän oli inhimillisessä merkityksessä valistunein niistä jumalallisista kuninkaista, jotka hallitsivat noita varhaisia kansoja. Jälkimmäinen seikka käy ilmi Iliaasta,[193] missä Apollon sanotaan ilmestyneen neljä kertaa omassa muodossaan (neljän rodun jumalana) ja kuusi kertaa inhimillisessä muodossa, ts. ollessaan tekemisissä varhaisempien, sukupuoliin jakautumattomien, lemurialaisten jumalallisten dynastioiden kanssa.

Nämä varhaiset salaperäiset kansat, heidän maansa (jotka ovat nyt tulleet asumattomiksi) samoin kuin tuo sekä kuolleesta että elävästä ihmisestä [man] käytetty nimitys ovat antaneet tietämättömille kirkkoisille aiheen keksiä helvetin, jonka he ovat muuttaneet palavaksi paikaksi jääkylmän seudun asemesta.[194]

On tietysti ilmeistä, että eivät hyperborealaiset eivätkä kimmerialaiset, eivät arimaspit eivätkä liioin skyyttalaiset – jotka kreikkalaiset tunsivat ja joiden kanssa he olivat yhteydessä – olleet meidän atlantislaisiamme. Mutta he kaikki olivat viimeisten atlantilaisten alarotujen jälkeläisiä. Pelasgit olivat kuitenkin eräs tulevan Kreikan kantaroduista ja jäänne eräästä atlantislaisesta alarodusta. Platon viittaa siihen puhuessaan heistä, ja heidän nimensä tulee sanasta pelasgus, suuri meri. Nooan vedenpaisumus on astronominen ja allegorinen, mutta se ei ole myyttinen, sillä kertomus perustuu samaan ikivanhaan traditioon ihmisistä – tai oikeammin kansoista – jotka pelastuivat tuhotulvien aikana kanooteilla, arkeilla ja laivoilla. Tuskin kukaan uskaltaisi sanoa, että kaldealainen Xisuthros, hindulainen Vaivasvata, kiinalainen Peirun –tuo ”jumalien rakastama”, jonka he pelastivat vedenpaisumuksesta kanootilla – tai ruotsalainen Bergelmer, jolle jumalat olivat pohjoisessa yhtä suosiollisia, ovat kaikki sama henkilö. Mutta heidän legendansa ovat kaikki saaneet alkunsa siitä luonnonmullistuksesta, joka kohtasi sekä mannerta että Atlantiksen saarta.

Allegoria ennen vedenpaisumusta eläneistä jättiläisistä ja heidän saavutuksistaan noituudessa ei ole mikään myytti. Raamatun tapahtumia on todella ilmoitettu. Mutta ilmoittajana ei ole Jumalan ääni ukkosen ja salaman keskellä Siinainvuorella [e775] eikä jumalallinen sormi, joka on merkinnyt tiedon kivisiin tauluihin, vaan kyseessä on aivan yksinkertaisesti pakanallisista lähteistä johtuva traditio. Varmastikaan Diodoros ei toistanut Mooseksen kirjoja kirjoittaessaan titaaneista – jättiläisistä, jotka olivat saaneet syntynsä taivaasta ja maasta tai oikeammin Jumalan pojista, jotka ottivat itselleen vaimoiksi ihmisten kauniita tyttäriä.[195] Ferenikos ei liioin toista Genesistä esittäessään jättiläisiä koskevia yksityiskohtia, joita ei esiinny juutalaisten pyhissä kirjoituksissa. Hän sanoo, että hyperborealaiset olivat titaanien rotua, joka polveutui vanhimmista jättiläisistä, ja että hyperborealainen seutu oli ensimmäisten jättiläisten syntymäpaikka. Pyhien kirjojen kommentaarit selittävät, että mainittu seutu oli kaukana pohjoisessa vastaten nykyisiä napamaita, se on esilemurialainen, vanhin maa, johon kerran kuului nykyinen Grönlanti, Huippuvuoret, Ruotsi, Norja jne.

Mutta keitä olivat Genesiksen, 6:4, nefilimit? Palestiinassa oli vanhemman ja uudemman kivikauden ihmisiä aikakausia ennen tapahtumia, joista kerrotaan tuossa Alkujen kirjassa. Teologinen traditio samastaa nämä nefilimit karvaisiin ihmisiin eli satyyreihin, joista jälkimmäiset ovat myyttisiä viidennessä Rodussa, kun taas edelliset ovat historiallisia sekä neljännessä että viidennessä Rodussa. Olemme esittäneet muualla näiden satyyrien prototyypit ja puhuneet varhemman ja myöhemmän atlantislaisen rodun eläimellisyydestä. Mikä on Poseidonin rakkausjuttujen merkitys monissa tuollaisissa eläinmuodoissa? Hänestä tuli delfiini voittaakseen Amfitriten, hevonen vietelläkseen Demeterin, oinas pettääkseen Theofanen jne. Poseidon ei ainoastaan personoi Atlantiksen henkeä ja rotua, vaan myös noiden jättiläisten paheita. Gesenius ja muut omistavat valtavasti tilaa sanan nefilim merkitykselle, mutta selittävät sangen vähän. Esoteeriset tiedot osoittavat kuitenkin, että nuo karvaiset olennot olivat niiden lemuroatlantislaisten rotujen viimeisiä jälkeläisiä, jotka saivat kauan sitten sukupuuttoon kuolleiden eläinten naaraiden kanssa lapsia, aikaansaaden siten mykkiä ihmisiä, ”hirviöitä”, niin kuin Säkeistöissä sanotaan.

Hesiodoksen Theogoniaan [suomennos: Jumalten synty] perustuva mytologia, joka teos on vain varsinaisten traditioiden tai suullisesti kerrotun historian runollinen muistiinpano, puhuu kolmesta jättiläisestä nimeltään Obriareos, Kottos ja Gyges. He elävät pimeässä maassa, johon Kronos on heidät vanginnut, koska he ovat kapinoineet häntä vastaan. Kaikilla kolmella on myytin mukaan sata kättä ja viisikymmentä päätä, joista viimeksi mainitut vastaavat rotuja, edelliset alarotuja ja heimoja. Jos pidämme mielessä, että mytologiassa jokainen henkilöhahmo on melkein jumala tai puolijumala, samalla kun hän on kuningas tai tavallinen kuolevainen toiselta olemuspuoleltaan;[196] [e776] ja että molemmat symboloivat maita, saaria, luonnonvoimia, elementtejä, kansoja, rotuja ja alarotuja, niin esoteerinen kommentaari tulee ymmärrettäväksi. Se sanoo, että kolme jättiläistä ovat kolme napamaata, jotka ovat useamman kerran muuttaneet muotoaan jokaisessa uudessa luonnonmullistuksessa tai jonkin mantereen kadotessa tehdäkseen tilaa toiselle. Koko maapallo kokee aikakausittain luonnonmullistuksia, joita on ollut neljä kertaa ensimmäisen Rodun esiintymisen jälkeen. Mutta vaikka koko maanpinta muutti muotoaan silloin joka kerta, niin arktisen ja antarktisen navan muoto on kuitenkin muuttunut vain vähän. Napamaat yhtyvät tai irtaantuvat toisistaan saariksi ja niemimaiksi, mutta säilyvät aina samoina. Sen vuoksi Pohjois-Aasiaa sanotaan ”ikuiseksi eli pysyväksi maaksi” ja etelänapaa ”ainaeläväksi” ja ”salaiseksi”, kun taas Välimeren, Atlantin ja Tyynenmeren maat ja muut seudut vuoroin katoavat suurten vesien syvyyksiin ja vuoroin kohoavat sieltä jälleen ylös.

Lemurian suuren mantereen ensimmäisestä esiintymisestä asti nuo kolme napaseudun jättiläistä ovat olleet Kronoksen kahlehtimina piirissään. Niiden vankilaa ympäröi pronssimuuri, eikä sieltä ole muuta ulospääsyä kuin Poseidonin (eli Neptunuksen, siis merien) rakentamat portit, joiden yli he eivät pääse. Ja tällä kostealla seudulla, jossa vallitsee ikuinen pimeys, riutuvat nuo kolme veljestä. Ilias sijoittaa Tartaroksen tälle alueelle.[197] Kun jumalat ja titaanit vuorostaan kapinoivat Zeusta – neljännen Rodun jumaluutta – vastaan, silloin jumalien isä keksi vangitut jättiläiset, että he voisivat auttaa häntä voittamaan jumalat ja titaanit ja syöksemään viimeksi mainitut Haadekseen; eli selvemmin sanoin, upottamaan Lemurian ukkosen ja salamoinnin aikana merien pohjalle, jotta tulisi tilaa Atlantikselle, joka oli vuorostaan määrätty hukkumaan tulvan kautta.[198] Thessalian kohoaminen ja hukkuminen oli suuren luonnonmullistuksen kertaus pienessä mittakaavassa, mutta kreikkalaiset, joiden muistiin se oli jättänyt syvän vaikutuksen, sekoittivat sen ja sovittivat yhteen Atlantiksen varsinaisen kohtalon kanssa. Samoin Lankân râkshasien ja bhâratien välinen sota, viimeinen epätoivoinen taistelu atlantislaisten ja arjalaisten välillä tai selkkaus daevojen ja izedien (eli perien) välillä muuttui aikakausia myöhemmin taisteluksi kahteen vihamieliseen leiriin jakautuneiden titaanien välillä ja vielä myöhemmin Jumalan enkelien ja Saatanan enkelien väliseksi sodaksi. Historiallisista tosiasioista tuli teologisia dogmeja. Kunnianhimoiset skoliastit, ihmiset, jotka kuuluivat vasta eilen syntyneeseen arjalaisen heimon viimeisimpien jälkeläisten pieneen alarotuun, ryhtyivät kääntämään nurin maailman uskonnollista ajattelua ja [e777] onnistuivat siinä. Sillä lähes kaksi tuhatta vuotta he ovat saaneet ajattelevan ihmiskunnan uskomaan Saatanan olemassaoloon.

Mutta kun nyt useampi kuin yksi kreikan kielen tuntija on vakuuttunut Baillyn ja Voltairen tavoin, että Hesiodoksen Theogonia [Jumalten synty] perustuu historiallisiin tosiasioihin,[199] on okkulttisten opetusten helpompi raivata tiensä ajattelevien ihmisten mieliin, ja siitä syystä olemme tämän Liitteen nykyistä oppineisuutta koskevassa keskustelussamme esittäneet nämä kohdat mytologiasta.

Sellaiset vertauskuvat, joita on kaikissa eksoteerisissa uskonnoissa, ovat esihistoriallisten totuuksien virstanpylväitä. Se aurinkoinen, onnellinen maa, joka oli varhaisimpien inhimillisten rotujen alkuperäisenä kehtona, on sittemmin tullut useita kertoja hyperborealaiseksi ja saturniseksi[200] ja näyttänyt siten kultakauden ja Saturnuksen vallan monelta eri puolelta. Se oli todella laadultaan monipuolinen – ilmastollisesti, etnologisesti ja moraalisesti. Sillä kolmas, lemurialainen Rotu on fysiologisesti jaettava varhempaan androgyyniseen ja myöhempään kaksisukuiseen rotuun, ja samoin ilmasto sen asuttamilla seuduilla ja mantereilla jakautuu ikuiseen kevääseen ja ikuiseen talveen, elämään ja kuolemaan, puhtauteen ja epäpuhtauteen. Legendojen sikermä on muuntunut aina matkallaan kansojen mielikuvituksessa. Kuitenkin se voidaan puhdistaa siitä kuonasta, joka on siihen kerääntynyt matkalla läpi monien kansojen ja lukemattomien ihmisaivojen, jotka ovat tehneet omia reheviä lisäyksiään alkuperäisiin tosiasioihin.

Jätämme hetkeksi kreikkalaiset tulkinnat etsiäksemme tieteellisistä ja geologisista todisteista lisävalaistusta näille tosiasioille.

 

[e778]

VII

 

TIETEELLISIÄ JA GEOLOGISIA TODISTEITA

USEIDEN UPONNEIDEN MANNERTEN OLEMASSAOLOSTA

 

Ehkei ole pahitteeksi vielä lisätä joitakin tieteellisiä myönnytyksiä niitä varten, jotka pitävät traditiota mioseenikauden kadonneesta Atlantiksesta ”vanhentuneena myyttinä”. On totta, että tiede ei juuri välitä tällaisista kysymyksistä. Mutta on silti tiedemiehiä, jotka ovat valmiita myöntämään kaukaista muinaisuutta koskevien geologisten ongelmien ollessa kyseessä, että varovainen agnostisismi on joka tapauksessa paljon filosofisempaa kuin kielteinen kanta a priori tai liian hätäiset, riittämättömien perusteiden varassa tehdyt johtopäätökset.

Olemme viime aikoina nähneet pari mielenkiintoista esimerkkiä, jotka voitaneen mainita tässä, koska ne ”vahvistavat” määrättyjä kohtia erään Mestarin Esoteric Buddhismissa julkaistusta kirjeestä. Näiden auktoriteettien arvovaltaa ei voida kyseenalaistaa:

 

[e779]

Ote Esoteric Buddhismista, s. 70.                         Ote W. Pengellyn, K.T.J., G.S.J.,

                                                                     luennosta.

                 (1)                                                (1)

”Atlantiksen (manner- ja saariryhmän)                  ”Onko joskus ollut olemassa, kuten jotkut

vajoaminen alkoi mioseenikaudella…                       ovat uskoneet, Atlantis – mannermaa tai

ja saavutti huippunsa ensin suurim-                      suurten saarien ryhmä, joka käsitti koko

man mantereen kadotessa lopulli-                        Pohjois-Atlantin alueen? Tässä hypoteesis-

sesti, tapahtuma, joka oli samanai-                      sa ei ehkä ole mitään epäfilosofista. Sillä

kainen Alppien kohoamisen kanssa,                       koska geologian mukaan ’Alpit ovat eo-

ja toiseksi, Platonin mainitsemista                         seenikauden alusta saavuttaneet 1200 ja

kauniista saarista viimeisen vajotessa.”                  paikoin jopa enemmän kuin 3000 metriä

                                                                     nykyisestä korkeudestaan’,[201] niin mioseeni-

                                                                     kauden jälkeinen painuminen olisi voinut

upottaa otaksutun Atlantiksen melkein

pohjattomiin syvyyksiin.”[202]

 

Ote Esoteric Buddhismista, s. 64-65.                    Ote prof. Seemanin, fil tri, F.L.S., P.A.S.,

                                                                     artikkelista aikakauslehdessä Popular

                                                                     Science Review (vol. V, s. 18).

                   (2)                                                                (2)

”Lemuriaa… ei pitäisi enää sekoittaa                      ”Olisi ennenaikaista väittää, koska mitään

Atlantiksen mantereen kanssa enempää                 todisteita ei vielä ole esitetty, että ihminen

kuin Eurooppaa Amerikan kanssa.                         ei ole voinut esiintyä eoseenikaudella, var-

Molemmat upposivat ja hukkuivat kor-                   sinkin kun voidaan osoittaa, että ihmisten

keine sivistyksineen ja ’jumalineen’.                       rotu, alin tuntemamme, esiintyy samanai-

Kuitenkin näiden kahden luonnonmul-                    kaisesti eoseenikauden kasvillisuuden jään-

listuksen välillä kului noin 700 000                         teiden kanssa, joita vielä tavataan

vuotta, sillä Lemuria kukoisti ja                             Australian mantereella ja saarilla.”

päätti päivänsä suunnilleen tuona ajan-                

jaksona ennen eoseenikauden ensim-                    Ote teoksesta The Pedigree of Man, s. 81.

mäistä vaihetta, koska sen rotu oli     

kolmas. Näette tuon kerran suuren                       Haeckel, joka myöntää täysin muinaisen

kansan jäänteitä joissakin                                   Lemurian olemassaolon, pitää myös

                                                                     australialaisia lemurialaisten suorina

AUSTRALIANNE litteäpäisissä                               jälkeläisinä.

alkuasukkaissa.”                                                ”Pysyviä muotoja molemmista

                                                                     [hänen lemurialaisista] heimoista

                                                                     elää varsin todennäköisesti yhä edelleen,

                                                                     edellistä papualaisissa ja hottentoteissa,

                                                    jälkimmäistä australialaisissa ja eräässä

                                                                     malaijien alaryhmässä.”

 

Erittäin paljon ajatuksia herättävä on G. Gerlandin mielipide tuosta menneestä sivistyksestä, josta osa näistä alhaisella asteella olevista australialaisista on viimeisiä jäljellä olevia vesoja. Puhuessaan näiden heimojen uskonnosta ja mytologiasta hän kirjoittaa: ”Se väite, että australialaisessa sivistyksessä [?] ilmenee korkeampi aste, tulee parhaiten todistetuksi siinä, missä kaikki kuulostaa kuin menneen, rikkaamman aikakauden kuolevilta ääniltä. Se käsitys, että australialaisilla ei ole mitään jälkiä uskonnosta tai mytologiasta, on täysin väärä. Mutta tuo uskonto on varmasti täysin rappeutunut.” (Lainattu Schmidtin teokseen Doctrine of Descent and Darwinism, s. 300-301.) Mitä tulee Haeckelin käsitykseen australialaisten ja malaijien välisestä sukulaisuudesta (vrt. hänen etnologisia teorioitaan teoksessa The Pedigree of Man), hän on väärässä luokitellessaan australialaiset yhteen muiden kanssa. Malaijit ja papualaiset ovat sekarotua, joka on syntynyt alhaisten atlantislaisten alarotujen ristiin naimisesta kolmannen kantarodun seitsemännen alarodun kanssa. Samoin kuin hottentotit he ovat epäsuorasti lemuroatlantislaisten jälkipolvea.

On erittäin tärkeä seikka – niille konkreettisesti ajatteleville, jotka vaativat fyysisiä todisteita karmasta – että alhaisimmat ihmisrodut ovat nyt nopeasti kuolemassa sukupuuttoon, ilmiö, joka suurelta osin johtuu naisissa esiintyvästä erikoisesta hedelmättömyydestä, joka alkoi silloin, kun eurooppalaiset tulivat ensi kerran kosketuksiin heidän kanssaan. Harventumisprosessi jatkuu [e780] melkein kaikkialla maapallolla näiden rotujen keskuudessa, joiden ”aika on lopussa”, ja huomattakoon, että juuri näitä rotuja esoteerinen filosofia pitää menneiden ikivanhojen kansojen vanhuudenheikkoina edustajina. On väärin otaksua, että alemman rodun häviäminen johtuisi poikkeuksetta siirtolaisten aiheuttamista julmuuksista ja väärinkäytöistä. Muutokset ruokavaliossa, juoppous jne. ovat vaikuttaneet paljon, mutta ne, jotka luulevat tällaisten seikkojen antavan riittävän selityksen tälle ongelmalle, eivät selviä koko siitä tosiasioiden rintamasta, joka on vastassa. Jopa materialisti Lefèvre sanoo, ”ettei mikään voi pelastaa niitä, jotka ovat matkansa päässä… Olisi välttämätöntä pidentää heille määrättyä aikaa… Ne kansat, jotka ovat säästyneet parhaiten… havaijilaiset tai maorit, eivät ole harventuneet vähempää kuin ne heimot, joita eurooppalaiset tunkeutujat ovat joukoittain surmanneet tai turmelleet.”[203]

Totta kyllä, mutta eikö tässä todettu ilmiö SYKLISEN LAIN toiminnasta ole vaikeasti selitettävissä materialistisin perustein? Mistä johtuu tuo ”määrätty aikakausi” ja tässä todettu järjestys? Miksi tuo (karmallinen) hedelmättömyys iskee määrättyihin rotuihin ja hävittää ne, kun niiden ”hetki on koittanut”? Sellainen vastaus on ilmeisen välttelevä, että se johtuu ”mentaalisesta epäsuhdasta” siirtolaisrodun ja alkuasukkaiden välillä, koska se ei selitä niitä äkillisiä ”hedelmällisyyden esteitä”, joita ilmaantuu usein. Havaijilaisten sukupuuttoon kuoleminen esimerkiksi on tämän päivän selittämättömimpiä ongelmia. Ennemmin tai myöhemmin on etnologien myönnettävä okkultisteille, että oikeaa ratkaisua on etsittävä karman vaikutusten käsittämisestä. Kuten Lefèvre huomauttaa, ”se aika ei ole kaukana, jolloin on oleva jäljellä ainoastaan kolme suurta ihmistyyppiä” (ennen kuudennen kantarodun aamunkoittoa), valkoinen (arjalainen, viides kantarotu), keltainen ja afrikkalainen neekerityyppi – risteytyksineen (atlantoeurooppalaiset osastot). Punanahat, eskimot, papualaiset, australialaiset, polynesialaiset jne. – kaikki ovat kuolemassa sukupuuttoon. Ne, jotka ymmärtävät, että jokainen kantarotu läpikäy seitsemän alarodun asteikon seitsemine haaroineen jne., käsittävät ”miksi”. Ruumiillistuvien EGOJEN aalto on vyörynyt heidän ohitseen saavuttaakseen kokemusta kehittyneemmissä ja vähemmän vanhuudenheikoissa heimoissa. Niiden sammuminen on tästä syystä karmallinen välttämättömyys. De Quatrefages esittää joitakin merkillisiä ja selittämättömiä tilastotietoja rotujen sammumisesta.[204] Tähän käy ratkaisuksi ainoastaan okkulttinen selitys.

Mutta me olemme poikenneet varsinaisesta aiheestamme. Kuulkaamme nyt, mitä sanottavaa professori Huxleylla on aikaisemmista Atlantiksen ja Tyynenmeren mantereista.

Hän kirjoittaa Naturessa:

 

Sikäli kuin tiedän, ei tarjolla olevissa biologisissa tai geologisissa todisteissa ole mitään, mikä tekisi mahdottomaksi hypoteesin, että jokin alue Keski-Atlantin [e781] tai Tyynenmeren pohjasta, yhtä iso kuin Eurooppa, olisi kerran ollut yhtä korkealle kohonneena kuin Mont Blanc ja jälleen vajonnut aikana, joka on kulunut paleotsooisen kauden jälkeen, jos vain voitaisiin esittää joitakin perusteita tämän hypoteesin tukemiseksi.[205]

 

Toisin sanoen ei ole mitään, mikä olisi ristiriidassa tätä asiaa koskevien varmojen todisteiden kanssa, eikä liioin mitään, mikä sotisi esoteerisen filosofian geologisia olettamuksia vastaan. Tri Seeman vakuuttaa meille The Popular Science Review’ssa että:

 

Ne tosiasiat, joita kasvitieteilijät ovat koonneet rekonstruoidakseen näitä maapallon kadonneita karttoja, ovat melko ymmärrettäviä. He ovat olleet valmiita esittämään todisteita siitä, että muinoin on ollut useita laajoja maa-alueita niissä osissa, jotka ovat nyt suurten merten peittämät. Monet yllättävät yhtymäkohdat Yhdysvaltojen ja Itä-Aasian nykyisen kasviston välillä ovat saaneet heidät otaksumaan, että, niin kuin asiat nyt ovat, on täytynyt olla mantereiden välinen yhteys Kaakkois-Aasian ja Länsi-Amerikan välillä. Merkillinen vastaavuus Etelä-Yhdysvaltojen nykyisen kasviston ja Euroopan fossiilisen floran välillä saa heidät uskomaan, että Eurooppaa ja Amerikkaa yhdisti mioseenikaudella maasilta, jonka jäännöksiä ovat Islanti, Madeira ja muut Atlantin saaret; ja että itse asiassa egyptiläisten pappien Solonille esittämä kertomus Atlantiksesta ei ole pelkkää mielikuvitusta, vaan sillä on historiallinen perusta… Eurooppa sai eoseenikaudella kasveja, jotka levisivät yli vuorten ja tasankojen, laaksojen ja jokitöyräiden [yleensä Aasiasta], mutta ne eivät tulleet ainoastaan etelästä eivätkä idästä. Myös länsi antoi oman lisänsä, ja jos se tuona aikakautena oli melko vähäistä, se todistaa joka tapauksessa, että oli jo muodostumassa silta, joka oli myöhemmin niin huomattavalla tavalla helpottava yhteyttä molempien mantereiden välillä. Siihen aikaan alkoivat jotkin läntisen mantereen kasvit saavuttaa Euroopan Atlantis-saaren kautta, joka silloin oli luultavasti juuri [?] kohoamassa valtamerestä.[206]

 

Ja saman aikakauslehden toisessa numerossa[207] W. Duppa Crotch, M.A., F.L.S., viittaa samaan asiaan artikkelissa, jonka otsikkona on ”Norjalainen tunturisopuli ja sen vaellukset”.

 

…onko luultavaa, että maata olisi voinut olla siellä, missä avara Atlantti vyöryy? Kaikki traditiot sanovat niin: vanhat egyptiläiset aikakirjat puhuvat Atlantiksesta, kuten Strabon ja muut ovat kertoneet meille. Itse hiekkainen Sahara on muinaisen valtameren pohjaa, ja sen pinnalta löydetyt simpukankuoret [e782] todistavat, että vielä mioseenikaudella vyöryi meri siinä, missä nyt on autiomaa. ”Challengerin” tutkimusmatkan tuloksena on voitu todistaa kolmen pitkän harjanteen[208] olemassaolo Atlantin valtameressä,[209] joista yhden pituus on enemmän kuin 4800 kilometriä. Näitä harjanteita yhdistävät sivuhaarat voivat myös selittää Atlantin saarilla esiintyvän eläimistön hämmästyttävän samankaltaisuuden…[210] Nyt Intian valtameren pohjalla olevan LEMURIAN mantereen katsotaan tarjoavan selityksen moniin orgaanista elämää ja sen leviämistä koskeviin vaikeuksiin. Minä uskon, että MIOSEENISEN ATLANTIKSEN olemassaolon huomataan antavan kirkasta valoa moneen suurempaa mielenkiintoa herättävään aiheeseen [aivan niin!], kuin mitä sopulien vaellukset ovat. Joka tapauksessa, jos voidaan todistaa, että aikaisempina kausina oli maata siellä, missä nyt vyöryy Pohjois-Atlantti, niin ei ole löydetty vain syytä noihin ilmeisen itsetuhoisiin vaelluksiin, vaan myös vahva todiste siitä, että se mitä me nyt sanomme vaistoiksi, ei ole muuta kuin epäselvää ja joskus jopa haitallista perintöä aiemmin saavutetusta kokemuksesta.

 

Saamme tietää, että määräaikoina nämä eläimet uivat laumoittain merelle ja hukkuvat. Ne saapuvat Norjan kaikilta puolilta voimakkaan vaiston ajamina. Tuo vaisto on säilynyt läpi aikakausien perintönä niiden esi-isiltä ja pakottanut niitä etsimään muinaista mannermaata, joka on nyt valtameren pohjassa, mistä ne saavat märän hautansa.

Eräässä artikkelissa, joka sisältää A. R. Wallacen teoksen Island Life arvostelun – teoksen, joka käsittelee suuressa määrin eläinten levinneisyyttä jne. – J. Starkie Gardner kirjoittaa:

 

Määrätyistä järkisyistä, joita tukee suuri joukko erilaisia tosiasioita, hän tulee siihen johtopäätökseen, että elämän levinneisyys maan päällä, sellaisena kuin sen nyt näemme, on voinut tapahtua ilman merkittäviä muutoksia mantereiden ja merien suhteellisissa asemissa. Jos kuitenkin hyväksymme hänen mielipiteensä, meidän on uskottava, että Aasia ja Afrikka, Madagaskar ja Afrikka, Uusi Seelanti ja Australia, Eurooppa ja Amerikka ovat olleet yhteydessä keskenään ei niinkään kaukaisena geologisena aikakautena ja että jopa 1800 metriä syvien merien yli on johtanut kannaksia. Mutta meidän on pidettävä ”täysin perusteettomana ja [e783] kaikkien saatavilla olevien todisteiden vastaisena [!!]” sitä olettamusta, että lauhkea Eurooppa ja lauhkea Amerikka sekä Australia ja Etelä-Amerikka olisivat olleet joskus yhteydessä muuten kuin pohjoisen tai eteläisen napapiirin kautta ja että maat, joita erottavat nyt toisistaan enemmän kuin 1800 metriä syvät meret, olisivat joskus olleet yhteydessä keskenään.

On myönnettävä, että Wallace on onnistunut selittämään pääpiirteet elämän nykyisestä levinneisyydestä ilman siltaa Atlantin tai Tyynenmeren yli, paitsi napojen läheltä. En voi kuitenkaan olla ajattelematta, että eräät näistä tosiasioista voitaisiin ehkä selittää helpommin, jos myönnettäisiin mahdolliseksi muinainen yhteys Chilen rannikon ja Polynesian[211] välillä sekä Ison-Britannian ja Floridan välillä, johon seikkaan viittaavat näiden välissä olevat merenalaiset penkereet. Ei ole esitetty mitään, mikä tekisi mahdottomaksi sellaiset suoremmat yhteydet, eikä ole osoitettu mitään fyysisiä syitä, miksi merenpohja ei voisi kohota millaisesta syvyydestä tahansa. Se tie, jonka kautta [Wallacen antiatlantislaisten ja antilemurialaisten hypoteesien mukaan] Etelä-Amerikan ja Australian kasvistojen oletetaan sekoittuneen, on täynnä melkein voittamattomia esteitä; ja Amerikan lukuisien subtrooppisten kasvien näennäisen yllättävä esiintyminen meidän eoseenikerroksissamme edellyttää eteläisempää yhteyttä kuin kyseessä oleva reitti 1800 metrin syvyydessä… Voimat vaikuttavat jatkuvasti, eikä ole mitään syytä, miksi jokin kohottava voima, joka on kerran käynnistynyt keskellä valtamerta, lakkaisi vaikuttamasta, kunnes jokin manner on muodostunut. Nuo voimat ovat toimineet ja kohottaneet merestä suhteellisen myöhäisinä geologisina aikoina maanpinnan korkeimmat vuoret. Wallace myöntää itse moneen kertaan, että merenpohjat ovat kohonneet yli 1800 metriä ja että saaria on kohonnut 5500 metrin syvyydestä. Ja sellainen olettamus, että toimivien voimien teho olisi rajoitettu, vaikuttaa minusta, lainatakseni jälleen teosta Island Life, ”äärimmäisen perusteettomalta ja täysin ristiriitaiselta käytettävissämme olevien todisteiden kanssa”.[212]

 

Englantilainen geologian ”isä” – Sir Charles Lyell – kannatti uniformitarianismia mannermaiden muodostumisen suhteen. Teoksensa Geological Evidences of the Antiquity of Man sivulla 492 hän sanoo:

 

Professori Unger (Die versunkene Insel Atlantis) ja Heer (Flora Tertiaria Helvetiae) ovat kasvitieteellisin perustein puolustaneet Atlantis-mantereen aikaisempaa olemassaoloa jonakin tertiäärikauden ajankohtana, koska se tarjoaa ainoan uskottavan selityksen, joka voidaan kuvitella Keski-Euroopan mioseenifloran ja Itä-Amerikan nykyisen kasviston yhtäläisyydelle. Professori Oliver taas osoitettuaan, että monet Euroopasta fossiilisina löydetyt amerikkalaiset tyypit ovat yleisiä myös Japanissa, on taipuvainen hyväksymään teorian, jonka ensin esitti tri Asa Gray. Sen mukaan se lajien siirtyminen, josta on johtunut yhdenmukaisuus Pohjois-Amerikan itäisissä valtioissa tavattujen lajien ja Euroopan mioseenisen kasviston välillä, tapahtui aikana, jolloin oli maayhteys Amerikasta Itä-Aasiaan viidennenkymmenennen ja kuudennenkymmenennen leveysasteen välillä eli Beringinsalmesta etelään Aleuttien suuntaa seuraten. Tätä reittiä ne ovat voineet siirtyä minä aikana tahansa mioseeni-, plioseeni- tai jälkiplioseenikaudella ennen jääkautta Amurinmaahan Pohjois-Aasian itärannalle.

 

Nuo tarpeettomat vaikeudet ja sekaannukset, joihin tässä on jouduttu ainoastaan, jotta voitaisiin välttää atlanttilaisen mantereen olettaminen, ovat itse asiassa liian ilmeiset jäädäkseen huomaamatta. Jos kasvitieteelliset todisteet olisivat ainoat, skeptinen suhtautuminen voisi olla osittain puolustettavissa, [e784] mutta tässä tapauksessa kaikki tieteen haarat lähestyvät toisiaan. Tiede on tehnyt erehdyksiä ja on antautunut alttiiksi suuremmille virheille kuin mihin se joutuisi hyväksymällä nuo molemmat nyt näkymättömät mantereemme. Se on kiistänyt jopa kiistattoman aina matemaatikko Laplacen päivistä meidän päiviimme asti, ja näin on tapahtunut vielä muutama vuosi sitten.[213] Voimme vedota professori Huxleyn arvovaltaan sanoessamme, ettei ole a priori mitään epätodennäköisyyttä, jota ei voitaisi hyväksyä mahdollisten todisteiden nojalla (vrt. edellä). Mutta nyt kun tuollainen EHDOTON TODISTE on esitetty, mahtaako tuo kuuluisa tiedemies hyväksyä siitä seuraavan johtopäätöksen?

Käsitellessään samaa ongelmaa toisaalla Sir Charles Lyell sanoo meille:

 

Egyptiläisten pappien kosmogonian suhteen voimme saada paljon tietoa kreikkalaisten koulukuntien kirjailijoilta, jotka saivat melkein kaikki oppinsa Egyptistä, muun muassa opin maailman aikaisemmasta peräkkäisestä häviämisestä ja uudistumisesta [mantereiden, ei kosmisista mullistuksista]. Plutarkhos kertoo meille, että tämä on ollut aiheena eräälle Orfeuksen hymnille, Orfeuksen, jota Kreikan tarunomaisina aikoina niin ylistettiin. Hän toi sen Niilin rannoilta, ja me huomaamme hänen runoistaan samoin kuin Intian järjestelmistä, että jokaisen peräkkäisen maailman kestolle ilmoitettiin tarkka aika. Suurten mullistusten toistumiset määräytyivät Annus Magnuksen eli suuren vuoden mukaan – ajanjakson, joka muodostui auringon, kuun ja planeettojen kiertoliikkeistä ja päättyi, kun nämä palasivat yhdessä merkkiin, josta niiden oletettiin lähteneen jonakin kaukaisena ajankohtana… Opimme erityisesti Platonin Timaioksesta [22c], että egyptiläiset uskoivat maailman joutuvan aina ajoittain tapahtuvien suurpalojen ja vedenpaisumusten alaisiksi… Varsinkin stoalainen oppikunta oli omaksunut teorian luonnonmullistuksista, joiden tuli määräaikoina aiheuttaa maailman hävitys. Heidän mukaansa niitä oli kahdenlaisia: kataklysmi eli tuhoutuminen veden kautta… ja ekpyrosis eli maailmanpalo [merenalaiset tulivuoret], joka hävittää itse maapallon. Egyptiläisiltä he saivat myös opin ihmisen asteittain tapahtuvasta huonontumisesta viattomuudentilastaan… [jokaisen kantarodun ensimmäisten alarotujen synnynnäisestä yksinkertaisuudesta]… [e785] Minkään maailmankauden lopulla jumalat eivät enää voineet sietää ihmisten pahuutta, ja niin heidät tuhosi elementtien raivo eli vedenpaisumus [vrt. atlantislaisten rappeutuminen ja vajoaminen maagisiin harjoituksiin ja raakaan eläimellisyyteen], jonka mullistuksen jälkeen Astraia astui jälleen maan päälle uudistaakseen kulta-ajan [uuden kantarodun aamunkoitto].[214]

 

Astraia, oikeuden jumalatar, on viimeinen jumaluus, joka jättää maan, kun kertomuksen mukaan jumalat hylkäävät sen ja Jupiter ottaa heidät jälleen taivaaseen. Mutta tuskin on Zeus vienyt pois maan päältä Ganymedeksen (himon kohteen personoituman), kun jumalien isä syöksee Astraian takaisin maan päälle, jolloin hän putoaa päälaelleen. Astraia on eläinradan tähtikuvio Neitsyt. Astronomisesti sillä on täysin selvä merkitys ja se antaa avaimen okkulttiseen tulkintaan. Mutta se on erottamaton Leijonasta, edeltävästä merkistä, ja Plejadeista ja niiden sisarista, Hyadeista, joiden loistava johtaja on Aldebaran. Nämä kaikki ovat yhteydessä maan aikakautisten uudistumisten kanssa, kun on kyse mantereista – jopa Ganymedes, joka on astronomiassa Vesimies. On jo sanottu, että samalla kun etelänapa on hornan kuilu (eli alemmat seudut kuvaannollisessa ja kosmologisessa merkityksessä), niin pohjoisnapa on maantieteellisesti ensimmäinen manner, kun taas astronomisesti ja metaforisesti taivaallinen napa ja sen pohjantähti taivaalla on Meru eli Brahmân istuin, Zeuksen [Jupiter] valtaistuin jne. Sillä aikana, jolloin jumalat jättivät maan ja niiden sanottiin nousevan taivaaseen, ekliptika oli tullut samansuuntaiseksi meridiaanin kanssa, ja osa eläinradasta näytti laskeutuvan pohjoisnavalta pohjoiseen horisonttiin. Aldebaran oli silloin konjunktiossa auringon kanssa, niin kuin se oli 40 000 vuotta sitten siinä suuressa juhlassa, jota vietettiin tuon Annus Magnuksen muistoksi, josta Plutarkhos puhuu.[215] Tuon vuoden jälkeen (40 000 vuotta sitten) päiväntasaaja on ollut perääntyvässä liikkeessä, ja noin 31 000 vuotta sitten Aldebaran oli konjunktiossa kevätpäiväntasauspisteen kanssa. Härälle annettu osa on jopa kristillisessä mystiikassa liian hyvin tunnettu, jotta sitä tarvitsisi toistaa.

Kuuluisa orfilainen hymni suuresta aikakautisesta vedenpaisumuksesta ilmaisee tuon tapahtuman koko esoteerisen merkityksen. Pluton (manalassa) vie pois Eurydiken, jota (navan) käärme on purrut. Silloin Leo, leijona, on voitettu. Kun nyt Leijona on manalassa eli etelänavan alapuolella, silloin seuraava merkki, Neitsyt, seuraa perässä, ja kun hänen päänsä on aina vyötäisille asti eteläisen horisontin alapuolella – hän on ylösalaisin. Toisaalta Hyadit ovat sateen eli vedenpaisumuksen tähtikuvioita, ja Aldebaran (joka seuraa Atlaksen tyttäriä eli Plejadeja) katsoo alas Härän silmästä. Ekliptikan tästä kohdasta alkoivat uuden syklin laskelmat. Tutkijan on myös muistettava, että kun Ganymedes (Vesimies) kohoaa [e786] taivaaseen (eli pohjoisnavan yläpuolelle), Neitsyt eli Astraia, joka on Venus-Lucifer, laskeutuu pää alaspäin etelänavan eli hornan kuilun horisontin alapuolelle, joka manala eli napa on myös suuri Lohikäärme eli vesitulva. Tutkija käyttäköön intuitiotaan asettamalla nämä tosiasiat toistensa yhteyteen. Enempää ei voida sanoa. Lyell huomauttaa:

 

Yhteys peräkkäisiä mullistuksia koskevan opin sekä ihmisrodun moraalisen luonteen toistuvan rappeutumisen välillä on läheisempi ja luonnollisempi kuin mitä ensi näkemältä voisi kuvitella. Sillä yhteiskunnan alkeellisella asteella kansa pitää kaikkia suuria onnettomuuksia Jumalan rangaistuksina ihmisten pahuuden vuoksi… Samoin huomaamme egyptiläisten pappien Solonille esittämästä kertomuksesta Atlantis-saaren vajoamisesta valtameren syvyyksiin toistuvien maanjäristysten jälkeen, että tuo tapahtuma sattui, kun Zeus oli nähnyt sen asukkaiden moraalisen turmeltuneisuuden.[216]

 

Aivan oikein, mutta eikö se saa selityksensä siitä, että temppelien vihityt ilmoittivat kaikki esoteeriset totuudet kansalle allegorioiden muodossa? ”Zeus” [”Jupiter”] vain personoi sitä muuttumatonta aikakautista lakia, joka hillitsee jokaisen kantarodun taipumusta rappeutumiseen, kun rotu on saavuttanut loistonsa huippukohdan.[217] Meidän on myönnettävä vertauskuvallinen opetus, ellemme yhdy prof. John Fisken erikoisen dogmaattiseen mielipiteeseen, että jokainen myytti ”on sivistymättömän mielen selitys joistakin luonnonilmiöistä. Se ei ole allegoria eikä esoteerinen symboli – sillä on kekseliäisyyden tuhlausta [!!], jos myyteissä yritetään paljastaa jäänteitä jostakin korkeasta alkuperäisestä tiedosta – vaan se on selitys. Primitiivisillä ihmisillä ei ollut mitään syvällistä tietoa, jota ikuistaa allegorian avulla [mistä Fiske tietää sen?], eivätkä he liioin olleet sellaisia surkeita pedantteja, että heidän olisi täytynyt puhua arvoituksin, kun yksinkertainen puhe riitti ilmaisemaan heidän tarkoituksensa.”[218] Me uskallamme väittää, että eräiden harvojen vihittyjen kieli oli paljon ”yksinkertaisempaa” ja heidän filosofinen tietonsa paljon [e787] ymmärrettävämpi ja ihmisten fyysisiä sekä henkisiä tarpeita tyydyttävämpi kuin jopa se terminologia ja järjestelmä, jonka on tehnyt Fisken oppimestari – Herbert Spencer. Mutta entä miten Sir Charles Lyell selittää ”myytin”? Varmastikaan hän ei tue ajatusta sen ”astronomisesta” alkuperästä, kuten jotkut kirjailijat ovat väittäneet.

Nämä kaksi tulkitsijaa ovat täysin vastakkaisella kannalla. Lyellin ratkaisu on seuraava. Samalla kun hän epäilee kaikkia vedenpaisumukseen perustuvia muutoksia, koska kaikki luotettavat historialliset tiedot puuttuvat asiasta (?) ja koska hän on kovasti taipuvainen hyväksymään geologisia muutoksia koskevan yhtäläisyysteorian,[219] hän yrittää johtaa Atlantista koskevan ”tradition” seuraavista lähteistä:

1) Sivistymättömät heimot yhdistävät luonnonmullistukset kostavaan Jumalaan, jonka oletetaan siten rankaisevan moraalittomia rotuja.

2) Tästä seuraa loogisesti, että alkava uusi rotu on hyveellinen.

3) Tradition geologisen perustan alkuperäinen lähde oli Aasia – ankarien maanjäristysten alainen manner. Liioitellut kertomukset voivat siten mennä perintönä aikakausien läpi.

4) Egypti, jossa ei ollut maanjäristyksiä, perusti kuitenkin kaikkea muuta kuin vähäpätöiset geologiset tietonsa näihin tuhotulvia koskeviin traditioihin.

Nerokas ”selitys”, kuten kaikki sellaiset ovat! Mutta kielteisen kannan todistaminen on sananlaskun mukaan vaikea tehtävä. Esoteerisen tieteen tutkijat, jotka tietävät egyptiläisen papiston todelliset lähteet, eivät tarvitse tuollaisia väkinäisiä hypoteeseja. Sitä paitsi kun mielikuvitusta omaava teoreetikko kykenee aina antamaan järkevän ratkaisun ongelmille, jotka jonkin tieteenhaaran piirissä näyttävät edellyttävän hypoteesia aikakautisista mullistavista muutoksista planeettamme pinnalla, täytyy puolueettoman arvostelijan, joka ei ole [e788] asiantuntija, myöntää, miten tavattoman vaikeaa on selittää olemattomiksi ne lisätodisteet – nimittäin arkeologiset, etnologiset, geologiset, traditionaaliset, kasvitieteelliset ja vieläpä biologiset – jotka kaikki puhuvat muinaisten, nyt uponneiden mannerten puolesta. Kun jokainen tiede taistelee yksinään omasta puolestaan, kadotetaan melkein aina näkyvistä koko lisätodisteiden voima.

Kirjoitimme The Theosophistissa:

 

Todisteena meillä on toisistaan kaukana olevien kansojen kaikkein vanhimmat traditiot – Intian, muinaisen Kreikan, Madagaskarin, Sumatran, Jaavan ja Polynesian pääsaarten sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikan legendat. Sekä villien keskuudessa että maailman rikkaimman kirjallisuuden – Intian sanskritinkielisen kirjallisuuden – traditioissa vallitsee yksimielisyys siitä, että aikakausia sitten oli Tyynessämeressä suuri manner, joka erään geologisen mullistuksen aikana upposi mereen[220] [Lemuria]. Ja vahva uskomme on…että useimmat, elleivät kaikki saaret Malaijien saaristosta Polynesiaan asti ovat jäänteitä tästä kerran niin valtavasta, uponneesta mantereesta. Sekä Malakalla että Polynesiassa, jotka ovat tämän valtameren kummallakin äärilaidalla ja joilla ei koskaan, niin pitkälle kuin ihmiskunnan muisti ulottuu, ole ollut eikä ole voinut olla mitään keskinäistä yhteyttä tai edes tietoa toisistaan, on kuitenkin traditio, joka on yhteinen noille kaikille saarille, niin suurille kuin pienille, että niille kullekin kuuluvat maat ovat ulottuneet kauas, kauas merelle; että maailmassa on ollut vain kaksi valtavan suurta mannermaata, toinen keltaisten, toinen tummaihoisten ihmisten asuttama; ja että valtameri jumalien käskystä ja rangaistukseksi noiden kansojen jatkuvista riidoista oli niellyt ne. Huolimatta siitä geologisesta tosiasiasta, että Uusi Seelanti ja Sandwich- ja Pääsiäissaaret ovat toisistaan 4000–5000 kilometrin päässä ja että kaikkien todisteiden mukaisesti ei näillä eikä muillakaan niiden välissä olevilla saarilla, esim. Marquesas-, Seura- ja Fidñisaarilla, Tahitilla, Samoalla ja muilla, ole ennen eurooppalaisten tuloa voinut olla keskenään mitään yhteyttä sen jälkeen kun niistä tuli saaria, koska niiden väestö ei tuntenut kompassia – noiden saarten asukkaat kuitenkin väittävät, että niiden kunkin omat maa-alueet ovat ulottuneet kauas länteen Aasian puolella. Sitä paitsi he kaikki puhuvat hyvin pienin eroavuuksin selvästi saman kielen murteita ja ymmärtävät toisiaan suuremmitta vaikeuksitta. Kaikilla heillä on samoja uskonnollisia käsityksiä ja taikauskoja sekä hyvin samankaltaisia tapoja. Ja kun Polynesian saarista vain harvat oli löydetty aiemmin kuin sata vuotta sitten, kun itse Tyynimeri oli eurooppalaisille tuntematon Kolumbuksen päiviin asti ja kun näiden saarten asukkaat eivät milloinkaan lakanneet toistamasta samoja vanhoja traditioita sen jälkeen kun eurooppalaiset ensimmäisen kerran astuivat [e789] heidän rannoilleen, niin meistä näyttää loogiselta se johtopäätös, että meidän teoriamme on lähempänä totuutta kuin mikään muu. Jos tämä kaikki riippuisi vain pelkästä sattumasta, niin sanalle sattuma pitäisi antaa toinen merkitys.[221]

 

Professori Schmidt, joka on kirjoituksessaan puolustanut entisen Lemurian olettamusta, selittää:

 

Pitkä sarja eläin- ja maantieteellisiä tosiasioita voidaan selittää ainoastaan otaksumalla, että muinoin on ollut eteläinen manner, josta Australia on jäännös… [Lajien levinneisyys] viittaa kadonneeseen maahan etelässä, mistä ehkä on etsittävä Madagaskarilla esiintyvän makiapinan kantaisien kotia.[222]

 

Wallace tulee teoksessaan Malay Archipelago seuraavaan johtopäätökseen luotuaan yleiskatsauksen suurimpaan osaan saatavilla olevista todisteista:

 

Johtopäätös, joka meidän on näistä tosiasioista vedettävä, on epäilemättä se, että kaikki Jaavasta ja Borneosta itään sijaitsevat saaret muodostavat itse asiassa osan muinaisesta australialaisesta eli Tyynenmeren mantereesta… Tämän mantereen on täytynyt hajota…ennen kuin äärimmäinen kaakkoinen osa Aasiasta kohosi valtameren vesien yläpuolelle, sillä tiedetään, että suuri osa Borneosta ja Jaavasta on geologisesti muodostunut aivan hiljattain…[223]

 

Haeckel mainitsee:

 

Luultavasti ihmiskunnan varhaisin kehto ei ollut Etelä-Aasia, vaan Lemuria, manner, joka sijaitsi Aasiasta etelään ja joka myöhemmin vajosi Intian valtameren alle.[224]

 

Eräässä mielessä Haeckel on oikeassa sanoessaan Lemuriaa ”ihmiskunnan kehdoksi”. Tuo manner oli ensimmäinen fyysisen ihmissuvun – myöhempien kolmannen Rodun ihmisten – koti. Ennen tuota ajanjaksoa rodut olivat paljon vähemmän kiinteitä ja fysiologisesti aivan erilaisia. Haeckel antaa Lemurian ulottua Sundasaarilta Afrikkaan ja Madagaskarille sekä idässä Ylä-Intiaan.

Professori Rütimeyer, etevä paleontologi, kysyy:

 

…tarvitseeko olettamuksen, että noilla melkein yksinomaan ruohoa ja hyönteisiä syövillä pussieläimillä sekä laiskiaisilla, vyötiäisillä, muurahaiskarhuilla ja strutseilla on kerran ollut todellinen yhtymäkohta jollakin eteläisellä mantereella, jonka jäänteitä lienee Tulimaan, Hyväntoivonniemen ja Australian nykyinen flora – tarvitseeko tuon olettamuksen aikaansaada vaikeuksia ajankohtana, jolloin Heer loihtii niiden fossiilisista jäänteistä eteemme Smithin Salmen ja Huippuvuorten muinaiset metsät?[225]

 

Esitettyämme nyt laajan yleiskatsauksen tieteen kannasta näihin molempiin kysymyksiin asia tulee ehkä ilmaistua sopivan lyhyesti, jos kokoamme yhteen ne merkittävimmät yksittäiset tosiasiat, jotka puhuvat esoteeristen etnologien perusväitteen – Atlantiksen todellisuuden – puolesta. Lemurian olemassaolo [e790] on niin yleisesti hyväksytty seikka, että asiasta on tarpeetonta enää väitellä. Edellä olevan suhteen on kuitenkin huomattu, että

1) Euroopan mioseenikauden kasvisto muistuttaa runsaslukuisesti ja hämmästyttävästi Yhdysvaltojen floraa. Virginian ja Floridan metsissä esiintyy magnolioita, tulppaanipuita, ikivihantia tammia, plataaneja jne., jotka vastaavat täysin Euroopan tertiäärikauden kasvistoa. Miten siirtyminen olisi voinut tapahtua, ellemme ota huomioon teoriaa atlanttilaisesta mantereesta, joka on ollut siltana Amerikan ja Euroopan välillä? Ehdotettu ”selitys”, että siirtyminen on tapahtunut Aasian ja Aleuttien kautta, on vain tarpeeton teoria, jonka on ilmeisesti kumonnut se tosiasia, että suuri osa mainitusta florasta esiintyy ainoastaan Kalliovuorten ITÄPUOLELLA. Tämä seikka kumoaa myös sen ajatuksen, että siirtyminen olisi tapahtunut Tyynenmeren kautta. Eurooppalaiset mantereet ja saaret pohjoisessa syrjäyttävät ne nyt.

2) Tonavan ja Reinin rannoilta kaivetut pääkallot näyttävät hämmästyttävän samankaltaisilta kuin karaibien ja vanhojen perulaisten kallot (Littré). Keski-Amerikassa on kaivettu esiin muistomerkkejä, joissa on selvästi kuvattu neekerien päitä ja kasvoja. Miten voidaan tällaiset tosiasiat selittää muuten kuin olettamalla Atlantiksen olleen olemassa? Mikä on nykyisin Luoteis-Afrikka, sen yhdisti kerran Atlantikseen yhtenäinen joukko saaria, joista on enää vain muutama jäljellä.

3) Farrarin mukaan baskien ”isolaattikieli” ei ole sukua millekään muulle eurooppalaiselle kielelle,[226] mutta on kyllä sukua ”suuren vastakkaisen mantereen (Amerikan) alkuperäisille kielille ja ainoastaan niille”.[227] Professori Broca on myös samaa mieltä.

Mioseeni- ja plioseenikauden paleoliittinen eurooppalainen oli puhtaasti atlantislainen, kuten olemme aiemmin esittäneet. Baskit ovat tietysti paljon myöhemmältä ajalta, mutta heidän sukulaisuutensa tarjoaa, kuten tässä on osoitettu, vahvoja todisteita heidän kaukaisista esi-isistään. Heidän kielensä ”salaperäisen” sukulaisuuden Intian dravida-rotujen kielten kanssa ymmärtävät varmaan ne, jotka ovat perehtyneet katsaukseemme mannermaiden muodostumisesta ja liikkumisesta.

4) Kanarian saarilta on löydetty kiviä, joihin on hakattu samanlaisia symboleja kuin Yläjärven [Lake Superiorin] rannalta löydettyihin. Bertholletin [e791] se sai olettamaan, että rotuyhteys Kanarian saarten ja Amerikan välillä on mahdollinen.[228]

Kanarian saarten guanchit polveutuvat suoraan atlantislaisista. Tämä selittää heidän kookkaan ruumiinrakenteensa, joka käy ilmi heidän vanhoista samoin kuin heidän eurooppalaisten sukulaistensa, Cro-Magnonin vanhemman kivikauden ihmisten luurangoista.

5) Jokaisen kokeneen merimiehen tarvitsee vain purjehtia Kanarian saaria ympäröivällä, mittaamattoman syvällä valtamerellä kysyäkseen itseltään, milloin tai miten on muodostunut tämä ryhmä pieniä, kallioisia ja tuliperäisiä saaria, joka on kauttaaltaan tuon valtavan syvän meren ympäröimä. Lukuisat tällaiset kysymykset aiheuttivat vihdoin kuuluisan Leopold von Buchin tutkimusretken, joka tapahtui tämän vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä. Jotkut geologit väittivät, että nämä tuliperäiset saaret olivat kohonneet suoraan meren pohjasta, jonka syvyys saarten välittömässä läheisyydessä vaihtelee 2000–5500 metrin välillä. Toiset olivat taipuvaisia näkemään noissa saariryhmissä – joihin kuuluvat Madeira, Azorit ja Kap Verde – jäännöksiä valtavan suuresta, nyttemmin uponneesta mantereesta, joka oli kerran yhdistänyt Afrikan Amerikkaan. Jälkimmäiset tiedemiehet tukivat olettamustaan esittämällä sen puolesta joukon vanhoista ”myyteistä” otettuja todisteita. Ikivanhat ”taikauskot”, sellaiset kuin Platonin tarunomainen Atlantis ja Hesperidien puutarhat sekä Atlas, joka kannattaa hartioillaan maailmaa – kaikki nämä ovat myyttejä, joilla on enemmän tai vähemmän yhteyttä Teneriffan huipun kanssa – eivät tehneet vaikutusta skeptisiin tiedemiehiin. Se eläin- ja kasvilajien yhtäläisyys, joka osoitti muinaisen yhteyden olleen Amerikan ja jäljellä olevien saariryhmien välillä (olettamus, että aallot olivat kuljettaneet ne mukanaan Uudesta maailmasta Vanhaan, oli liian mieletön kestääkseen kauan), sai osakseen vakavampaa huomiota. Mutta aika äskettäin ja useampia vuosia Donnellyn kirjan julkaisemisen jälkeen tuolla teorialla on ollut paremmat mahdollisuudet kuin koskaan tulla hyväksytyksi. Etelä-Amerikan itärannikolta löydettyjen fossiilien on nyt todistettu kuuluvan jurakautisiin muodostumiin, ja ne ovat melkein samanlaisia kuin Länsi-Euroopan ja Pohjois-Afrikan jurakautiset fossiilit. Molempien rantojen geologinen rakenne on myös melkein sama. Hyvin suuri on myös yhtäläisyys niiden pienempien merieläinten välillä, jotka elävät Etelä-Amerikan, Länsi-Afrikan ja Etelä-Euroopan rannikkojen matalammissa vesissä. Kaikki nämä seikat saattavat pakostakin luonnontieteilijät siihen johtopäätökseen, että kaukaisina esihistoriallisina aikoina on ollut mannermaa, joka on ulottunut Venezuelan rannikolta Atlantin valtameren yli Kanarian saarille ja Pohjois-Afrikkaan sekä Newfoundlandista melkein Ranskan rannikolle asti.

6) Suuri yhtäläisyys jurakauden fossiilien välillä [e792] Etelä-Amerikassa, Pohjois-Afrikassa ja Länsi-Euroopassa on jo sinänsä kyllin hämmästyttävä tosiasia, eikä sitä ole mahdollista selittää muuten kuin että Atlantis on ollut siltana. Mutta mistä johtuu tuo niin ilmeinen yhtäläisyys – nykyisin – eristettyjen atlanttilaisten saarten faunan (eläinkunnan) välillä? Miksi ne Brasilian eläimistöä koskevat näytteet, jotka Sir C. Wyville Thomson kaivoi esiin, muistuttavat Länsi-Euroopan faunaa? Mistä johtuu yhtäläisyys monien Länsi-Afrikan ja Länsi-Intian eläinryhmien välillä? Edelleen:

 

Kun verrataan toisiinsa vanhan ja uuden maailman arktisten ja subarktisten alueiden eläimiä ja kasveja, niin ei voi muuta kuin ihmetellä niiden yhtäläisyyttä. Kaikki tai lähes kaikki kuuluvat samaan sukuun, ja monet lajit ovat yhteisiä kummallekin mantereelle…mikä seikka viittaa siihen, että ne ovat lähteneet säteittäin samasta keskuksesta [Atlantiksesta] jääkauden jälkeen.[229]

 

Hevonen on tieteen mukaan kotoisin Amerikasta. Ainakin suuri osa niistä kerran ”puuttuvista renkaista”, jotka yhdistävät sen alempiin muotoihin, on kaivettu esiin amerikkalaisista kerrostumista. Miten hevonen on voinut tunkeutua Eurooppaan ja Aasiaan, ellei jokin maayhteys olisi silloittanut välillä olevia valtameriä? Tai jos väitetään, että hevonen on peräisin uudesta maailmasta, niin miten siirtymisolettamuksen mukaan sellaiset muodot kuin hipparion jne. pääsivät ensimmäisen kerran Amerikkaan? Edelleen:

 

Buffon oli jo huomannut, miten afrikkalainen eläimistö toistuu Amerikan eläimistössä, miten esim. laama on nuori ja heikko kopio kamelista ja miten uuden maailman puuma edustaa vanhan maailman leijonaa.[230]

 

7) Seuraava lainaus kuuluu oikeastaan yhteen kohdan 2 kanssa, mutta sen merkitys on sellainen ja sen kirjoittaja on niin suuri auktoriteetti, että se ansaitsee oman paikkansa:

 

Mitä tulee Amerikan alkuperäisiin pitkäkalloisiin, niin minä kannatan vielä rohkeampaa olettamusta, nimittäin, että he ovat läheistä sukua Kanarian saarten guancheille ja Afrikan atlanttilaisille kansoille, maureille, tuaregeille ja kopteille, jotka Latham luokittelee egyptiläis-atlantideiksi. Tapaamme saman kallomuodon Kanarian saarilla, Afrikan rannikon edustalla ja Karibian saarilla, jotka ovat Afrikan rannikkoa vastapäätä. Molemmin puolin Atlanttia asuvien ihonväri on edustettuna näissä väestöissä ja on punertavanruskea.[231]

 

Jos siis baskit ja Cro-Magnonin luolaihmiset ovat samaa rotua kuin Kanarian saarten guanchit, siitä seuraa, että edelliset ovat myös sukua Amerikan alkuasukkaille. Tähän johtopäätökseen tullaan Retziuksen, Virchowin ja de Quatrefagesin erillisten tutkimusten perusteella. Noiden kolmen tyypin atlantislaiset sukulaisuudet tulevat silloin ilmeisiksi.

8) H.M.S. ”Challengerin” ja ”Dolphinin” suorittamien luotausten perusteella on käynyt ilmi, että Atlantin valtameren mittaamattomista syvyyksistä kohoaa 4800 kilometriä pitkä harjanne, [e793] joka ulottuu Brittein saarten lähellä olevasta kohdasta etelään päin kiertäen Kap Verden ja jatkuen edelleen kaakkoa kohti pitkin Länsi-Afrikan rannikkoa. Tämä harjanne on keskimäärin noin 2700 metriä korkea ja kohoaa merenpinnan yläpuolelle Azorien, Ascensionin ja muiden paikkojen kohdalla. Meren syvyyksistä edellisten lähistöltä on löydetty valtavan muinaisen mantereen kohoumia.[232] Sen epätasaisuudet, vuoret ja laaksot, eivät olisi koskaan voineet syntyä niiden tunnettujen lakien mukaan, jotka koskevat kerrostumien muodostumista, eivätkä merenalaisen kohoamisen johdosta, vaan päinvastoin niiden on täytynyt muodostua merenpinnan yläpuolella vaikuttavista tekijöistä.[233] On hyvin todennäköistä, että muinoin on ollut maakannaksia, jotka ovat yhdistäneet Atlantiksen Etelä-Amerikkaan jossakin Amazon-virran suun yläpuolella ja Afrikkaan Kap Verden lähellä. Sen sijaan samanlainen yhtymäkohta Espanjan kanssa ei ole todennäköinen, kuten Donnelly väittää.[234] Ei ole kuitenkaan tärkeää, oliko viimeksi mainittu olemassa vai ei, kun on kyse siitä tosiasiasta, että se mikä nyt on Luoteis-Afrikka, oli – ennen Saharan kohoamista ja Gibraltarin kohdalla tapahtunutta kannaksen murtumista – Espanjan jatke. Niin muodoin mitään vaikeutta ei voi syntyä siitä, miten eurooppalaisen eläimistön jne. siirtyminen on voinut tapahtua.

Riittävästi lienee sanottu puhtaasti tieteellisestä näkökulmasta ja on hyödytöntä paisuttaa todisteiden määrää sen suhteen, miten aihetta on nyt kehitetty esoteerisen tiedon suuntaan. Esitettäköön lopuksi, mitä eräs aikamme intuitiivisimmista kirjailijoista on lausunut, koska se niin erinomaisesti valaisee lähestyvän päivän koittoa kärsivällisesti odottavan okkultistin mielipiteitä:

 

Me alamme vasta ymmärtää menneisyyttä. Sata vuotta sitten maailma ei tiennyt mitään Pompejista tai Herculaneumista; ei mitään siitä kielellisestä siteestä, joka yhdistää indoeurooppalaiset kansat; ei mitään Egyptin hautojen ja temppelien valtavien kirjoitusmäärien merkityksestä; ei mitään siitä, mitä Babylonin kiilakirjoitukset tarkoittivat; ei mitään niistä ihmeellisistä sivistyksistä, jotka ovat paljastuneet Jucatanin, Meksikon ja Perun muinaisjäännöksistä. Me olemme kynnyksellä. Tieteellinen tutkimus edistyy jättiläisaskelin. Kuka voi sanoa, etteikö sadan vuoden kuluttua maailman suuria museoita kaunistaisi koristeet, kuvapatsaat, aseet ja talousesineet Atlantiksesta, samalla kun maailman kirjastot sisältäisivät käännöksiä sen kirjoituksista, jotka luovat uutta valoa ihmisrodun koko menneeseen historiaan ja kaikkiin niihin suuriin ongelmiin, jotka nyt saattavat meidän päiviemme ajattelijat ymmälle.[235]

 

[e794] Ja nyt on loppusanojen vuoro.

Olemme käsitelleet kansojen muinaisia kertomuksia ja oppeja kronologisista ja psyykkisistä sykleistä, joista nämä kertomukset ovat konkreettinen todiste, ja samalla monia muita aiheita, jotka voivat ensi näkemältä vaikuttaa tähän teokseen sopimattomilta. Mutta ne olivat todella välttämättömiä.

Kun käsitellään niin monien kansojen salaisia aikakirjoja ja traditioita, kansojen, joiden varsinainen alkuperä ei ole koskaan tullut vahvistetuksi varmemmin perustein kuin pääteltävissä olevin johtopäätöksin, ja kun esitetään muutakin kuin esihistoriallisten rotujen uskomuksia ja filosofioita, ei ole aivan yhtä helppoa käsitellä aihetta, kuin jos kyseessä olisi vain yhden erityisen rodun filosofia ja sen kehitys.

Salainen oppi on yhteistä omaisuutta lukemattomille miljoonille ihmisille, jotka syntyivät eri ilmastoissa ja aikoina, joihin historia kieltäytyy puuttumasta ja joihin esoteeriset opetukset liittävät geologian ja antropologian teorioiden kanssa ristiriitaisia aikamääriä. Menneisyyden Pyhän Tieteen synty ja kehitys häipyy ajan yöhön, ja myös se osa, jota voidaan sanoa historialliseksi – ts. jota tavataan siellä täällä kaikkialla muinaisessa klassisessa kirjallisuudessa –, perustuu lähes jokaisessa tapauksessa nykyaikaisen arvostelun mielestä muinaisten kirjailijoiden huomiokyvyn puutteeseen tai muinaisajan tietämättömyyden synnyttämään taikauskoon. Sen vuoksi on mahdotonta käsitellä tätä aihetta niin kuin käsiteltäisiin jollekin tunnetulle historialliselle kansalle kuuluvan taiteen tai tieteen kehitystä. Vain asettamalla lukijan eteen runsaasti todisteita – jotka kaikki pyrkivät näyttämään, miten jokaisena aikakautena kulttuurin ja tiedon kaikissa olosuhteissa jokaisen kansan sivistyneet luokat ovat tehneet itsensä aivan saman järjestelmän ja sen perustradition enemmän tai vähemmän uskolliseksi kaiuksi – voi saada hänet huomaamaan, että saman veden niin monilla virroilla on täytynyt olla yhteinen lähde, josta se on saanut alkunsa.

Mikä edellä mainittu lähde oli? Jos tulevien tapahtumien sanotaan heittävän varjonsa edelleen, niin menneet tapahtumat eivät voi välttää jättämästä vaikutustaan jälkeensä. Silloin näiden hämärästä menneisyydestä lankeavien varjojen ja niiden jokaisen uskonnon ja filosofian ulkonaiseen varjostimeen heijastuvien fantastisten silhuettien avulla voimme tekemällä jatkuvien tutkimusten yhteydessä vertailuja ja löytämällä niiden välisiä yhtymäkohtia päästä lopulta sen järjestelmän jäljille, joka on ne synnyttänyt. Jokin totuus ja totuudellisuus on oltava siinä, minkä jokainen muinainen kansa on hyväksynyt ja johon se on perustanut uskontonsa ja uskonsa. Sitä paitsi, kuten Haliburton sanoi: ”Kuuntele vain toista puolta, niin voit helposti erehtyä. Kuuntele molempia puolia, niin kaikki on selvää.” Yleisö on tähän asti kuunnellut ja seurannut vain yhtä puolta – tai oikeammin niitä kahta yksipuolista näkemystä, joita edustaa kaksi vastakkaista ihmisluokkaa, joiden prima facie -väitteet ja niitä vastaavat lähtökohdat eroavat suuresti, mutta joiden lopulliset johtopäätökset ovat kuitenkin samat – tarkoitamme tiedemiehiä ja teologeja. Ja nyt [e795] lukijoillamme on tilaisuus kuunnella toisen – eli vastaajien – puolen puolustusta ja oppia tuntemaan todisteidemme luonnetta.

Jos yleisö jätettäisiin vanhoihin mielipiteisiinsä – nimittäin toisaalta, että okkultismi, magia, vanhat legendat jne. ovat kaikki tietämättömyyden ja taikauskon seurausta, ja toisaalta, että kaikki oikeaoppisuuden ulkopuolella oleva on paholaisen työtä – niin mikä olisi seuraus? Toisin sanoen ellei teosofinen ja mystinen kirjallisuus olisi saavuttanut huomiota viime vuosina, tällä teoksella olisi ollut vain pieni mahdollisuus tulla puolueettomasti tutkituksi. Se olisi julistettu – ja monet voivat sen vielä julistaa – saduksi, joka on sepitetty hämäristä, ilman mitään perustusta olevista, ilmassa häilyvistä kysymyksistä, puhallettu saippuakuplista, jotka särkyvät vähimmästäkin vakavan harkinnan kosketuksesta. Ei edes ”muinaisilla taika- ja herkkäuskoisilla klassisilla kirjailijoilla” ole mitään siihen päivänselvin sanoin viittaavaa riviä, eivätkä symbolitkaan voi ilmaista mitään sellaisen järjestelmän olemassaolosta. Tämä olisi ollut kaikkien julistama tuomio. Mutta kun tulee kiistatta todistetuksi, että nykyisten aasialaisten kansojen väite salaisen tiedon ja esoteerisen maailmanhistorian omistamisesta perustuu tosiasioihin; että tämä historia, vaikka se onkin joukoille tuntematon ja verhottu mysteeri jopa oppineille (koska heillä ei ole koskaan ollut avainta muinaisen klassisen kirjallisuuden antamien monien viittausten ymmärtämiseen), ei silti ole mikään satu, vaan todellisuus – silloin tämä teos on oleva monien muiden samanlaisten kirjojen uranuurtaja. Esityksemme – että toistaiseksi jopa nuo eräiden suurten oppineiden keksimät avaimet ovat osoittautuneet käyttöä varten liian ruosteisiksi ja että ne ovat vain äänettömiä osoituksia siitä, että verhon takana on mysteereitä, jotka ovat saavuttamattomia ilman uutta avainta – perustuu liian moneen todisteeseen tullakseen kumotuksi. Valaiseva esimerkki voidaan antaa vapaamuurariuden historiasta.

Ragon, kuuluisa ja oppinut belgialainen vapaamuurari, moittii, oikein tai väärin, teoksessaan Orthodoxie MaHonnique englantilaisia vapaamuurareita siitä, että he ovat aineellistaneet ja häpäisseet muinaisiin mysteereihin kerran perustuneen vapaamuurariuden omaksumalla tämän järjestön alkuperästä saamansa väärän käsityksen nojalla nimityksen vapaamuurarius ja vapaat muurarit. Hänen mukaansa erehdys on niiden aiheuttama, jotka liittävät vapaamuurarit Salomonin temppelin rakentamiseen. Hän pilkkaa tuota ajatusta ja sanoo:

 

Ranskalainen tiesi hyvin ottaessaan tuon nimityksen vapaamuurari [francmaHon, joka ei ole macon-libre eli vapaamuurarius], ettei ollut kyse pienimmänkään muurin rakentamisesta, vaan että vihittynä vapaamuurarius-nimityksen alle kätkeytyviin muinaisiin mysteereihin, jotka eivät voineet olla muuta kuin muinaisten mysteerien jatkoa tai uusimista, hänestä oli tuleva muurari Apollon tai Amfionin tapaan. Ja mehän tiedämme, että muinaiset vihityt runoilijat puhuessaan kaupungin perustamisesta, [e796] tarkoittivat sillä opin perustamista. Siten Poseidon, järkeilyn jumala, ja Apollo, salattujen asioiden jumala, esiintyivät muurareina Priamoksen isälle Laomedonille auttaakseen häntä rakentamaan Troijan kaupungin – toisin sanoen, perustamaan troijalaisen uskonnon.[236]

 

Tuollaisia verhottuja kaksimerkityksisiä lauseita on runsaasti kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden teoksissa. Jos sen vuoksi olisimme yrittäneet osoittaa, että esim. Laomedon oli niiden arkaaisten mysteerien erään haaran perustaja, joissa maahan sidottua aineellista sielua (neljättä prinsiippiä) edusti Menelaoksen uskoton vaimo (kaunis Helena), ja ellei Ragon olisi vahvistanut meidän väitettämme, niin meille olisi sanottu, ettei kukaan klassinen kirjailija puhu siitä ja että Homeros esittää Laomedonin erään kaupungin rakentajana eikä minkään esoteerisen palveluksen tai MYSTEERIEN perustajana! Entä ketkä nykyisin elossa olevista – lukuun ottamatta vihittyjä – ymmärtävät sellaisten symbolisten sanojen kieltä ja niiden oikean merkityksen?

Kun nyt olemme viitanneet moniin väärin ymmärrettyihin symboleihin, jotka tukevat meidän väitettämme, niin voitettavanamme on silti ainakin yksi vaikeus. Tärkein monista tällaisista esteistä on ajan määritys. Mutta sille tuskin voidaan mitään.

Kiilautuneena teologisen kronologian ja geologisen ajanmäärityksen väliin, jota viimeksi mainittua tukevat kaikki materialistiset antropologit, jotka asettavat ihmiselle ja luonnolle vain omiin teorioihinsa sopivia aikamääriä – mitä muuta tämän kirjoittaja voisi tehdä kuin sen mitä hän on jo tehnyt? Kun teologia sijoittaa vedenpaisumuksen vuoteen 2448 eaa. ja maailman luomisen ainoastaan 5890 vuotta sitten tapahtuneeksi; kun eksaktin tieteen metodien mukaiset tarkat tutkimukset ovat johtaneet geologit ja fyysikot arvioimaan kovettuneen maapallon iäksi 10 miljoonaa tai 1000 miljoonaa vuotta[237] (vähäpätöinen ero todellakin!); ja kun antropologit tehdäkseen vaihtelevaksi mielipide-erojaan ihmissuvun iän suhteen – 25 000–500 000 vuoden välillä – niin mitä muuta voi salaisen opin tutkija tehdä kuin esittää rohkeasti maailmalle esoteeriset laskelmat?

Mutta sitä varten on ollut välttämätöntä esittää myös joitakin ”historiallisia” todisteita, vaikka kaikki tuntevat ”historiallisten todisteiden” todellisen arvon. Sillä yleiselle historialle on aivan yhdentekevää, esiintyikö ihminen maan päällä 18 000 vai 18 000 000 vuotta sitten, koska tuo historia alkaa vasta pari tuhatta vuotta ennen ajanlaskuamme ja tappelee silloinkin toivottomasti melskaten ristiriitaisia ja vuoroin toisiaan kumoavia mielipiteitä vastaan. Kuitenkin ottaen huomioon sen, että tavallinen lukija on kasvatettu kunnioittamaan eksaktia tiedettä, niin moni asia jo tuossa suhteellisen lyhyessä menneisyydessä jäisi merkityksettömäksi, elleivät esoteeriset opetukset auttaisi ja tukisi tässä kohtaa – [e797] aina kun se on mahdollista – viittaamalla niin kutsuttujen historiallisten ajanjaksojen historiallisiin nimiin. Tämä on ainoa johtolanka, joka voidaan antaa vasta-alkajalle, ennen kuin hänen sallitaan lähteä (hänelle) tuntemattomiin käytäviin siinä pimeässä labyrintissä, jota sanotaan esihistorialliseksi ajaksi. Tämä välttämätön ohjaus on tässä annettu. Toivotaan vain, että tämä halu antaa ohjausta, mikä on saanut kirjoittajan jatkuvasti esittämään todisteita muinaisilta ja nykyisiltä ajoilta ikivanhan ja aivan epähistoriallisen menneisyyden tukemiseksi, ei aiheuttaisi hänelle syytöstä siitä, että hän on surkealla tavalla kasannut kokoon, ilman minkäänlaista järjestystä tai menetelmää, historian ja tradition erilaisia ja toisistaan kaukana olevia aikakausia. Mutta kirjallinen muoto ja menetelmä oli uhrattava, jotta yleinen esitys olisi selvempi.

Suorittaakseen ottamansa tehtävän kirjoittajan on täytynyt turvautua melko epätavalliseen tapaan jakaa Salaisen opin kumpikin osa [I ja II osa] kolmeen osaan [I, II ja III kirjaan], joista ainoastaan ensimmäinen sisältää systemaattisen, vaikka hyvin katkonaisen historian kosmogoniasta ja ihmisen kehityksestä tällä pallolla. Mutta näiden kahden osan oli toimittava ESIPUHEENA ja valmistettava lukijan mieltä niitä ajatuksia varten, jotka tulevat nyt seuraamaan. Käsiteltäessä maailmansyntyä ja sitten ihmiskunnan syntyä oli välttämätöntä osoittaa, ettei mikään uskonto varhaisimmasta lähtien ole koskaan perustunut kokonaan kuvitteluun, koska mikään niistä ei ole ollut erityisen Jumalan ilmoituksen kohteena; ja että ainoastaan dogmi on aina ollut tappamassa alkuperäistä totuutta. Lopuksi, ettei mitään ihmisen synnyttämää oppia, mitään uskoa, miten pyhänä sellaista lieneekin pidetty tottumuksen ja vanhuutensa perusteella, voida pyhyydessä verrata luonnon omaan uskontoon. Se viisauden avain, joka avaa sisimpien pyhättöjen salaisuuksiin vievät jykevät portit, voidaan löytää ainoastaan luonnon helmasta, jonne se on kätketty; ja tuo helma sijaitsee niissä maissa, joihin on viitannut viime vuosisadan suuri näkijä, Emanuel Swedenborg. Siellä on luonnon sydän, se pyhättö, josta lähtivät alkuperäisen ihmiskunnan vanhimmat rodut ja joka on fyysisen ihmisen kehto.

Näin pitkälle olemme edenneet kuvaillessamme ikivanhojen, varhaisimpien rotujen käsitysten ja opinkappaleiden karkeita ääriviivoja sellaisina, kuin ne ovat säilyneet niiden tähän asti salaisissa, pyhissä kirjoitetuissa muistiinpanoissa. Mutta selityksemme eivät suinkaan ole täydellisiä eivätkä liioin pyri julkaisemaan tekstiä kokonaisuudessaan. Sitä paitsi näissä selityksissä on otettu avuksi ainoastaan kolme tai neljä avainta esoteerisen tulkinnan seitsenkertaisesta avainnipusta, ja sekin on toteutettu vain osittain. Teos on liian jättiläismäinen yhden henkilön osalle, saatikka loppuun suoritettavaksi. Pääasiallinen yrityksemme on ollut valmistaa maaperää. Sen uskomme myös tehneemme. Nämä kaksi osaa ovat vain uranuurtajan suorittama työ, sellaisen, joka on raivannut tiensä okkultismin maan neitseellisten metsien lähes läpitunkemattomaan viidakkoon. Alku on nyt tehty taikauskon, ennakkoluulon ja itserakkaan tietämättömyyden kuolettavien upaspuiden kaatamiseksi ja kiskomiseksi juurineen niin, että nämä kaksi [e798] osaa voisivat palvella tutkijaa sopivana johdantona kolmatta ja neljättä osaa varten. Ennen kuin teosofit, joille nämä sivut on omistettu, ovat raivanneet mielestään aikakausien kasaaman töryn, heidän on mahdotonta ymmärtää kolmanteen osaan sisältyvää käytännöllisempää opetusta. Riippuu siis kokonaan siitä vastaanotosta, jonka I ja II osa saavat osakseen teosofien ja mystikkojen käsissä, tulevatko nuo kaksi viimeistä osaa milloinkaan julkaistuiksi, vaikka ne ovat melkein valmiit.

 

Satyân nâsti paro dharmah.

 

TOTUUS ON USKONTOJA KORKEAMPI.

 

 

 

 

 

 

 

II osan loppu