Salainen Oppi I, esipuhe

Siitä asti kun teosofista kirjallisuutta on Englannissa alkanut ilmestyä, on tullut tavaksi kutsua siinä esiintyviä oppeja "esoteeriseksi buddhalaisuudeksi". Ja tultuaan kerran tavaksi "erehdys juoksee alamäkeä, mutta totuus ponnistelee vaivalloisesti ylös kukkulalle" — niin kuin vanha, jokapäiväiseen kokemukseen perustuva sananparsi kuuluu.

Vanhat sananparret ovat usein kaikkein viisaimpia. Tuskin voi ihmisjärki koskaan pysyä täysin vapaana ennakkoluuloista. Useinkin mielipiteet muodostetaan varmoiksi, ennen kuin asiaa on tarkasti tutkittu joka puolelta. Tämä koskee sitä vallitsevaa kaksinkertaista erehdystä, että (a) teosofiaa pidetään ainoastaan buddhalaisuutena, ja (b) että Gautama Buddhan saarnaaman uskontofilosofian opinkappaleita sekoitetaan niihin oppeihin, jotka on yleispiirteissään esitetty A. P. Sinnettin kirjassa Esoteric Buddhism. Tuskin voi ajatella mitään erehdyttävämpää.

Tämä on antanut vastustajiemme käsiin tehokkaan aseen teosofiaa vastaan, sillä, niin kuin muuan etevä palin kielen tutkija terävästi huomautti, Sinnettin kirjassa "ei ole esoterismia eikä buddhalaisuutta". Ne esoteeriset totuudet, jotka esitetään hänen kirjassaan, lakkasivat olemasta esoteerisia siitä hetkestä asti kun ne tehtiin julkisiksi, eikä kirja sisältänyt Buddhan uskontoa vaan muutamia pääkohtia tähän asti salatuista opeista, joita nyt näissä kirjoissa selitetään ja täydennetään monilla muilla. Ja nämäkin kirjat, vaikka ne saattavat julki monta idän SALAISEN OPIN perustotuutta, kohottavat vain hiukan tumman hunnun lievettä. Ei näet kukaan, ei edes suurin elävä adepti olisi oikeutettu tai kykenisi — jos hän tahtoisikin — umpimähkään julkaisemaan pilkkaavalle, epäuskoiselle maailmalle sitä, mitä niin visusti on siltä salattu pitkinä aikakausina.

Esoteric Buddhism on erinomainen teos, mutta sen nimi on onnettomasti valittu. [xviii] Sillä ei kuitenkaan tarkoitettu muuta kuin mitä tämänkin teoksen nimellä tarkoitetaan, Salaista oppia. Nimi osoittautui epäonnistuneeksi, koska ihmisten on tapana tuomita asioita niiden ulkonäön eikä niiden merkityksen mukaan ja koska [s2] tuo erehdys nyt on tullut niin yleiseksi, että useimmat Teosofisen Seuran jäsenetkin ovat langenneet samaan väärinkäsitykseen. Kaikkein ensinnä kuitenkin bramiinit ja muut esittivät vastalauseensa tämän nimen johdosta, ja tehdäkseni itselleni oikeutta minun täytyy mainita, että Esoteric Buddhism näytettiin minulle valmiina kirjana enkä minä ensinkään tiennyt, millä tavalla tekijä aikoi kirjoittaa sanan "Budh-ism".

Tästä seikasta on erityisesti syytettävä niitä, jotka ensimmäisinä saattoivat asian yleisön tietoon, mutta eivät tulleet huomauttaneeksi, mikä ero on "buddhismin" — Herra Gautaman saarnaaman uskonnollisen etiikan, jota on kutsuttu buddhalaisuudeksi hänen arvonimensä mukaan (Buddha, "valaistunut") — ja "budhismin" välillä. Viimeksi mainittu sana johtuu sanasta Budha, "viisaus" eli "tieto" (vidyâ), tietämisen kyky, jonka kantasanana on sanskritin budh, tietää. Me Intian teosofit olemme itse pääsyyllisiä, vaikka kyllä siihen aikaan teimme parhaamme korjataksemme erehdyksen. [Ks. The Theosophist -lehteä, vol. V, kesäkuulta 1883 (Dâmodar K. Mâvalankarin ja T. Subba Row’n huomautuksia).] Tämän harhaanjohtavan nimityksen välttäminen olisi ollut helppoa. Oikeinkirjoitus olisi pitänyt vain muuttaa, ja yhteisellä suostumuksella sana olisi pitänyt sekä ääntää että kirjoittaa budhism eikä buddhism. Eikä viimeksi mainittu sanakaan ole oikein kirjoitettu eikä lausuttu, sillä sen pitäisi englannin kielellä kuulua buddhaism ja sen tunnustajien "buddhaists".

Tämä selvitys on ehdottoman tarpeellinen tämän kirjamme alussa. Viisaususkontoon on kaikilla maan päällä elävillä kansoilla perintöoikeus, vaikka Esoteric Buddhism –kirjassa [Alkuperäisen painoksen esipuheessa.] väitetäänkin, että "kaksi vuotta sitten (ts. 1883) en minä eikä kukaan muukaan elävä eurooppalainen tuntenut sen tieteen aakkosia, jota tässä ensimmäisen kerran esitetään tieteellisessä muodossa" jne. Tämä erehdys on varmaan pujahtanut teokseen epähuomiossa. Tämän kirjoittaja tunsi kaiken, mikä julkaistiin Esoteric Buddhismissa ja paljon enemmänkin monta vuotta ennen kuin hän (v. 1880) sai velvollisuudekseen ilmoittaa pienen osan salaisesta opista kahdelle eurooppalaiselle miehelle, joista toinen oli Esoteric Buddhismin tekijä. Tämän kirjoittajalla on kyllä se kiistaton joskin epäilyttävä ansio, että hän on eurooppalainen synnyltään ja kasvatukseltaan. Sitä paitsi [xix] Sinnettin esittämää filosofiaa opetettiin Amerikassa laajalti jo ennen Hunnuttoman Isiksen julkaisemista kahdelle eurooppalaiselle ja työtoverilleni eversti H. S. Olcottille. Eversti Olcottin kolmesta opettajasta oli ensimmäinen unkarilainen vihitty, toinen egyptiläinen, kolmas hindulainen. Luvan saatuaan eversti Olcott on julkaissut jonkin verran tästä opetuksesta eri tavoilla. Se, etteivät kummatkaan muut henkilöt ole julkaisseet mitään, [s3] johtuu yksinomaan siitä, ettei heillä ollut lupa tehdä niin, koska heidän aikansa ei ollut vielä tullut tehdä julkista työtä. Mutta muille on tämä aika tullut, ja Sinnettin mielenkiintoisen kirjojen ilmestyminen on näkyvänä todisteena tästä. Mutta ennen kaikkea on tärkeätä pitää mielessä, ettei mikään teosofinen kirja saa vähintäkään lisäarvoa auktoriteettiin vetoamalla.

Âdi eli Adibudha, "ainoa, ensimmäinen ja korkein viisaus", on sana, jota âryâsanga käytti salaisissa kirjoitelmissaan ja jota nyt kaikki mystiset pohjoisbuddhalaiset käyttävät. Se on sanskritinkielinen sana, ja varhaisimmat arjalaiset kutsuivat tuolla nimellä tuntematonta jumaluutta. Sana "Brahmâ" ei näet löydy Vedoista eikä muista vanhimmista teoksista. Âdi merkitsee ehdotonta viisautta ja Âdibhûta käännetään "kaikkeuden ensimmäiseksi luomattomaksi syyksi". [Vishnupûrana, IV, i, käänt. H. H. Wilson, vol. III, s. 230.] Sanomattoman pitkiä ajanjaksoja on täytynyt kulua, kunnes Buddhan nimi tuli niin sanoakseni niin inhimilliseksi, että sitä voitiin käyttää kuolevaisten nimenä, ja kunnes se lopulta tuli erikoisnimeksi sille, jonka verraton hyve ja tieto antoivat hänelle arvon "horjumattoman viisauden Buddha". Bodha merkitsee jumalallisen älyn eli ymmärryksen sisäistä omaamista. Buddha tarkoittaa sen saavuttamista omalla ponnistuksella ja ansiolla. Buddhi taas on tietämisen kyky, se kanava, jonka kautta jumalallinen tieto saapuu egolle, hyvän ja pahan erottaminen, myös jumalallinen omatunto ja henkinen sielu, joka on âtmanin käyttöväline. "Kun buddhi sulattaa itseensä itsekkyytemme (hävittää sen) kaikkine sen vikâroineen, [Muutos, himo. – Suom. toim.] Avalokiteshvara [Mietiskelyssä nähty Herra, ts. logos. – Suom. toim.] ilmenee meille, ja nirvâna eli mukti on saavutettu." Mukti on näet sama kuin nirvâna, ts. vapaus mâyân eli harhan pauloista. Bodhi on myös erityisen transsitilan, nk. samâdhin nimi, jolloin ihminen saavuttaa henkisen tiedon huipun.

Epäviisaita ovat ne, jotka sokeassa ja sopimattomassa vihassaan buddhismia, ja sen johdosta myös budhismia, vastaan kieltävät sen esoteeriset opit (jotka ovat samat kuin bramiinien) vain siitä syystä, että [xx] nimi tuo heille mieleen oppeja, jotka heille, monoteisteille, muka ovat turmiollisia. Epäviisas on sana paikallaan heistä puhuttaessa, sillä tässä karkean ja epäloogisen materialismin ajassa esoteerinen filosofia on joutunut kestämään yhä uudistuvia hyökkäyksiä, joita tehdään kaikkea sitä vastaan, mitä ihminen pitää kalleimpana ja rakkaimpana sisäisessä henkisessä elämässään. Todellinen filosofi, esoteerisen viisauden tutkija, kadottaa kokonaan näkyvistään persoonallisuudet, uskonkappaleet ja erityiset uskonnot. Lisäksi esoteerinen filosofia sovittaa yhteen kaikki uskonnot, riisuu kultakin sen ulkonaiset inhimilliset verhot ja osoittaa, että kunkin [s4] juuri on sama kuin jokaisen muun suuren uskonnon. Se todistaa, että luonnossa on välttämättä jumalallinen absoluuttinen prinsiippi. Se ei kiellä jumaluutta enempää kuin se kieltää auringon. Esoteerinen filosofia ei ole koskaan hylännyt Jumalaa luonnossa eikä jumaluutta absoluuttisena ja abstraktisena olevana. Se vain kieltäytyy hyväksymästä ainoatakaan nk. monoteististen uskontojen jumalista, jotka ihminen on luonut oman kuvansa ja kaltaisuutensa mukaan ikituntemattoman solvaaviksi ja säälittäviksi irvikuviksi. Sitä paitsi ne asiakirjat, joita aiomme esittää lukijoillemme, käsittävät koko maailman esoteeriset opetukset ihmiskunnan alusta asti, ja buddhalaisella okkultismilla on siinä ainoastaan oikeutettu paikkansa eikä muuta.

Tosiaankin Gautaman metafysiikan Danin eli Jannan (Dhyânan) Dan, uudenaikaisen kiinalaisen ja tiibetiläisen ääntämisen mukaan ch’an, on esoteeristen koulujen ja niiden kirjallisuuden yleinen termi. Vanhoissa kirjoissa sana Janna määritellään näin: "itsensä uudistaminen mietiskelyn ja tiedon avulla", toinen eli sisäinen syntymä. Siitä johtuu foneettisesti Dzan, Djan: "Dzyanin kirja". [Vrt. J. Edkins, Chinese Buddhism, 1880, s. 129 alaviite.] salaiset osat — vaikka näyttävät suurenmoisilta niistä, jotka eivät tunne muinaisen viisaususkonnon perusteita — ovat vain pieni osa suuresta kokonaisuudesta. Tuo hindulainen uskonpuhdistaja rajoittui julkisessa opetuksessaan viisaususkonnon puhtaasti moraaliseen ja fysiologiseen puoleen, ainoastaan etiikkaan ja IHMISEEN. "Suuri opettaja jätti julkisissa puheissaan aivan koskettamatta näkymättömät ja ruumiittomat" asiat, olemassaolon mysteerit meidän maallisen piirimme ulkopuolella, säilyttäen salatut totuudet valitulle arhatiensa piirille. Arhatit saivat vihkimyksensä kuuluisassa Saptaparnan (Mahâvamsan Sattapannin) luolassa lähellä Baibhârin vuorta (pali-käsikirjoitusten Webhârâ). Tämä luola oli Râjagrihassa, Magadhan muinaisessa pääkaupungissa ja oli Fa-hienin Cheta-luola, niin kuin muutamat arkeologit aivan oikein arvelevat. [Beglar, Buddha-gayan pääinsinööri ja huomattava arkeologi, oli tietääksemme ensimmäinen, joka sen huomasi.]

Aika ja inhimillinen mielikuvitus teki pian lopun näiden opetusten puhtaudesta ja [xxi] filosofiasta, kun ne arhatien salaisesta pyhästä piiristä, heidän tehdessään käännytystyötä, siirtyivät sellaiseen maaperään, joka ei ollut niin kypsynyt metafyysisiin käsityksiin kuin Intia, ts. kun ne kulkeutuivat Kiinaan, Japaniin, Siamiin ja Burmaan. Kuinka näiden suurten ilmoitusten alkuperäiselle puhtaudelle kävi, näkyy tutkittaessa muutamia muinaisuuden nk. esoteerisia buddhalaisia oppisuuntia niiden nykyaikaisessa muodossa, ei ainoastaan Kiinassa ja yleensä muissa buddhalaisissa maissa vaan myös useissa Tiibetin kouluissa, jotka ovat jääneet vihkimättömien lamojen ja mongolialaisten uudistajien haltuun.

[s5] Sen tähden lukija pitäköön mielessään, mikä tärkeä erotus on oikeaoppisen buddhalaisuuden ts. Gautama Buddhan julkisten opetusten ja hänen esoteerisen budhisminsa välillä. Hänen salainen oppinsa muuten ei mitenkään eronnut samanaikaisten vihittyjen bramiinien opeista. Buddha oli arjalaisen maan lapsi, syntyperäinen hindulainen, kshatriya-säätyinen ja "kahdesti syntyneiden" (vihittyjen bramiinien) eli dvijojen oppilas. Hänen opetuksensa eivät sen vuoksi voineet erota heidän opeistaan, sillä koko buddhalaisessa uudistuksessa julkaistiin vain osa siitä, mikä ennen oli pidetty salattuna kaikilta, jotka eivät kuuluneet askeettien ja temppelivihittyjen "taikapiiriin". Lupaustensa vuoksi Buddha ei voinut opettaa kaikkea, mitä hän oli saanut tietää, vaikka hän opettikin todellisen esoteerisen tieteen perustukselle rakennettua filosofiaa. Hän antoi sen tähden maailmalle ainoastaan sen ulkonaisen aineellisen ruumiin ja pidätti sen sielun valittujaan varten. (Ks. myös II osa.) Monet kiinalaiset oppineet orientalistien joukossa ovat kuulleet sielunopista, mutta kukaan ei näy ymmärtäneen sen todellista merkitystä ja tärkeyttä.

Tämä oppi säilytettiin salaisena — liiankin salaisena kenties — temppelien pyhäköissä. Se salaperäisyys, joka verhosi sen pääoppia ja pyrkimyksen päämäärää — nirvânaa —, on niin koetellut ja kiusannut oppineiden uteliaisuutta heidän sitä tutkiessaan, että he, kykenemättä sitä järkevästi ja tyydyttävästi ratkaisemaan aukaisemalla Gordionin solmun, ovat katkaisseet sen poikki selittämällä, että nirvâna merkitsee täydellistä tyhjäksi tulemista.

Tämän vuosisadan [1800-luvun] ensimmäisen neljänneksen lopulla esiintyi maailmassa eräänlaatuista kirjallisuutta, jonka pyrkimys vuosi vuodelta kävi yhä selvemmäksi. Koska se nojautui niin kutsuttujen sanskritin tutkijoiden ja muiden orientalistien oppineisiin tutkimuksiin, sitä pidettiin tieteellisenä. Hindulaiset, egyptiläiset ja muut vanhat uskonnot, myytit ja vertauskuvat pantiin merkitsemään kaikkea, mitä symbolientutkija tahtoi niiden merkitsevän, [xxii] ja siten usein esitettiin karkea ulkomuoto sisäisen merkityksen sijasta. Teoksia, jotka vetivät huomiota puoleensa kekseliäiden arvelujensa ja johtopäätöstensä takia, esiintyi nopeasti toinen toisensa jälkeen ja kirjastot täyttyivät väitöskirjoilla, jotka käsittelivät paremminkin sukupuolipalvelusta kuin oikeaa symboliikkaa, ja jotka kaikki olivat keskenään ristiriitaisia. Monenkin sanskritin ja palin kielen tutkijan tutkimuksissa ennalta tehdyt päätelmät asetetaan edellytyksiksi, joiden nojalla sitten tehdään vääriä johtopäätöksiä.

Tämä on ehkä todellinen syy, miksi pääpiirteet muutamista muinaisten aikojen salaisen opin perustotuuksista saavat nyt joutua päivänvaloon oltuaan pitkiä vuosituhansia kätkettyinä mitä syvimpään vaitioloon ja salaisuuteen. Sanon tahallani "muutamat totuudet", koska se, mikä täytyy jättää sanomatta, ei voisi mahtua sataankaan tällaiseen kirjaan eikä voisi tulla ilmoitetuksi [s6] nykyiselle saddukealaisten sukupolvelle. Mutta sekin vähä, mikä nyt annetaan, on parempi kuin täydellinen vaikeneminen näistä erittäin tärkeistä totuuksista. Nykyaikainen maailma syöksyy mielettömästi kohti tuntematonta – jota luonnontutkija on liiankin altis sanomaan mahdottomaksi tuntea, aina kun kysymykset ylittävät hänen käsityskykynsä. Se kulkee nopeasti päinvastaista suuntaa kuin henkisyyttä kohti ja on nyt tullut suureksi temmellyskentäksi, ainaisen taistelun ja eripuraisuuden laaksoksi, nekropoliksi, missä makaavat haudattuina henkisielumme korkeimmat ja pyhimmät pyrkimykset. Tuo sielu tulee polvi polvelta yhä lamaantuneemmaksi ja surkastuneemmaksi. Yhteiskunnan "rakastettavat epäuskoiset ja täydelliset irstailijat", joista Greeley puhuu, välittävät hyvin vähän menneisyyden kuolleiden tieteiden uudelleen herättämisestä, mutta on olemassa melko joukko hartaita tutkijoita, joilla on oikeus oppia tuntemaan niitä muutamia totuuksia, jotka heille nyt annetaan. Heitä on nyt paljoa enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin Hunnuton Isis ilmestyi, tai kun myöhemmin julkaistuissa teoksissa yritettiin selittää esoteerisen tieteen mysteerejä.

Yksi suurimpia ja ehkä vakavimpia vastalauseita koko teoksen todenmukaisuutta ja luotettavuutta vastaan ovat varmaan alussa olevat STANZAT eli säkeistöt. Kuinka niissä olevat lauseet voidaan todistaa oikeiksi? Totta kyllä, vaikka suurin osa niistä sanskritinkielisistä, kiinalaisista ja mongolialaisista teoksista, joista näissä kirjoissa mainitaan otteita, ovat tunnettuja muutamille orientalisteille, kuitenkin itse pääteos, se, josta säkeistöt on otettu, ei ole eurooppalaisten kirjastojen hallussa. Dzyanin (eli Dzanin) kirja on täysin tuntematon filologeille tai ainakaan he eivät ole koskaan kuulleet siitä silla nimellä. Tämä on tietysti vahingoksi [xxiii] niille, jotka seuraavat virallisen tieteen määräämiä tutkimusmenetelmiä, mutta okkultismin tutkijoille ja jokaiselle todelliselle okkultistille tämä on vähäarvoista. Pääosa näistä opeista löytyy kuitenkin hajallaan sadoissa ja tuhansissa sanskritinkielisissä käsikirjoituksissa, joista muutamat on jo käännetty — tulkittaessa vääristelty, niin kuin tavallista — ja toiset odottavat vuoroaan. Jokaisella oppineella on siis tilaisuus todistaa oikeiksi tässä tehdyt väitteet ja ottaa selvää useimmista otteista. Muutamat uudet tosiasiat (uudet ainoastaan tavalliselle orientalistille) ja kommentaareissa mainitut otteet ovat kyllä vaikeasti löydettäviä. Useita näistä opeista on myös tähän asti ainoastaan suullisesti ilmoitettu, mutta näihinkin kaikkiin viitataan brahmalaisen, kiinalaisen ja tiibetiläisen temppelikirjallisuuden miltei lukemattomissa teoksissa.

Kuinka lieneekin asian laita ja mitä lieneekin¹ tekijällä odotettavana pahansuopaisen arvostelun puolelta, yksi asia on ainakin varma. Useiden esoteeristen koulujen jäsenet, joiden pääpaikka on Himalajan takana ja joiden osastoja on Kiinassa, Japanissa, Intiassa, Tiibetissä ja vieläpä Syyriassa ja Etelä-Amerikassa, väittävät, että heillä on hallussaan kauttaaltaan kaikki pyhät [s7] ja filosofiset teokset, käsikirjoitetut ja tekstit, kaikki tyyni, mitä koskaan on kirjoitettu millä kielellä tai kirjoituksella tahansa siitä asti kun kirjoitustaito syntyi, ideografisesta hieroglyfikirjoituksesta aina Kadmuksen ja Devanâgarîn kirjaimistoon asti.

Kaikkina aikoina on väitetty, että aleksandrialaisen kirjaston häviöstä asti [Ks. Hunnuton Isis, teologia osa 1, 37.] jokainen sellainen teos, joka voisi johtaa vihkimättömän lopulta keksimään ja käsittämään muutamia salaisen tieteen mysteereitä, on huolellisesti etsitty näiden veljeskuntien jäsenten yhteisponnistuksin. Ne, jotka siitä tietävät, lisäävät vielä, että kerran löydettyinä kaikki sellaiset teokset hävitettiin paitsi kolme kappaletta kustakin, jotka otettiin talteen ja pantiin turvalliseen säilöön. Intiassa viimeiset näistä arvokkaista käsikirjoituksista otettiin talteen ja kätkettiin keisari Akbarin [Muhamettilainen keisari (suurmoguli), hallitsi Intiaa v. 1556—1605 jKr. – Suom. toim.] hallitessa. [Prof. Max Müller todistaa, etteivät mitkään uhkaukset tai lahjat keisari Akbarin puolelta voineet bramiineilta kiristää Vedojen alkuperäistä tekstiä, ja kuitenkin hän kerskailee, että se on eurooppalaisten orientalistien hallussa. (Introduction to the Science of Religion, 1873, s. 23.) Että Euroopalla olisi täydellinen teksti, on sangen epäiltävää, ja tulevaisuus voi sisältää hyvin epämieluisia yllätyksiä orientalisteille.]

Lisäksi väitetään, että jokainen tällainen pyhä kirja, jonka teksti ei ollut tarpeeksi verhottu symboliikalla, tai jossa [xxiv] oli suoranaisia viittauksia muinaisiin mysteereihin, ensiksi huolellisesti kopioitiin salakirjaimin, jotka ovat mahdoton haaste terävimmällekin paleografille, ja sitten hävitettiin viimeistä kappaletta myöten. Akbarin hallitessa muutamat fanaattiset hovimiehetkin, joita ei miellyttänyt keisarin syntinen halu tutkia vääräoppisten uskontoja, itse auttoivat bramiineja kätkemään käsikirjoituksiaan. Yksi näistä oli Bada’uni, joka kauhisteli peittelemättä Akbarin mieliharrastusta, epäjumalauskontojen tutkimista. [Bada’uni, kirjoittaa kirjassaan Muntakhab-ut-Tawarikh: "Hänen Majesteettinsa tutkii mielellään näiden vääräuskoisten (joita ei voi laskea, koska heitä on niin paljon, ja joiden paljastetuille kirjoille ei näy loppua) lahjoja…Koska he (shramanat ja bramiinit) ovat muita oppineita etevämpiä kirjoitelmissaan, joissa käsitellään moraalia ja fyysisiä sekä uskonnollisia tieteitä, ja ovat korkealla asteella tulevaisuuden tiedossaan, henkisessä voimassaan ja inhimillisessä täydellisyydessään, he toivat järkeen ja tosiasioihin perustuvia todisteita…ja teroittivat oppejaan niin voimallisesti...ettei kukaan...voinut tuolloin herättää hänen Majesteetissaan epäilystä, vaikka vuoretkin sortuisivat soraksi tai taivaat repeytyisivät." (Vrt. Max Müller, Introduction to the Science of Religion, s. 90, 92.) (s8) Tämä teos "pysyi salassa ja julkaisemattomana Jahângirin hallitukseen asti". (Ain-i-Akbarî, kääntänyt H. Blochmann, vol. I, s. 104 av.)]

Sitä paitsi kaikissa suurissa ja vauraissa lamalaisluostareissa on maanalaisia holveja ja luolakirjastoja kallioon hakattuina, milloin gonpa ja lhakhang [Lamalaisluostarit. – Suom. toim.] sijaitsee vuoristossa. Läntisen Tsaidamin takana, Kuen-lunin Karakorum-vuoret Länsi-Tiibetissä.] autioissa solissa on useita sellaisia kätköjä. Altyn-Taghin harjaa pitkin, jolle ei tähän asti kenenkään eurooppalaisen jalka ole astunut, on olemassa muuan kylä syvän rotkon pohjassa. Siellä on pieni ryhmä taloja, jotka pikemmin muodostavat kylän kuin luostarin, ja sen keskellä on kehnonnäköinen temppeli, jonka lähellä elää yksinäinen vanha lama sitä vartioimassa. Pyhiinvaeltajat sanovat, että tämän temppelin alla olevat maanalaiset käytävät ja salit sisältävät sellaisen kokoelman kirjoja, että se kertomuksista päätellen on liian suuri mahtuakseen edes British Museumiin. [Saman tradition mukaan Tarimin nykyään autiot ja vedettömät seudut — todellinen autiomaa Turkestanin keskellä — olivat muinaisaikana täynnä vauraita ja kukoistavia kaupunkeja. Tätä nykyä sen kauhistuttavaa autiutta piristävät vain muutamat harvat vihreät keitaat. Yksi niistä, joka peittää autiomaan santaan haudatun suuren kaupungin, ei kuulu kenellekään, vaikka siellä käy usein mongolialaisia ja buddhalaisia. Tarut senkin suhteen puhuvat suunnattomista maanalaisista huoneista, suurista laajoista käytävistä täynnä kartion- ja kuutionmuotoisia, täyteen kirjoitettuja kiviä. Ne saattavat olla perättömiä huhuja, mutta saattavat myös olla totta.]

Tämä kaikki voi helposti saada epäilijän hymyilemään. Mutta ennen kuin [xxv] lukija kieltää näiden kertomusten todenperäisyyden, odottakoon hän vielä ja ajatelkoon seuraavia tunnettuja tosiseikkoja. Orientalistien yhteiset tutkimukset ja varsinkin vertailevan filologian ja uskontotieteen tutkijoiden viimevuotiset vaivalloiset tutkimukset ovat saaneet heidät vakuuttuneiksi siitä, että valtavan suuri määrä käsikirjoituksia ja myös painettuja teoksia, joiden tiedetään olleen olemassa, ei nyt enää ole löydettävissä. Ne ovat hävinneet jättämättä itsestään pienintäkään jälkeä. Jolleivät ne olisi olleet tärkeitä teoksia, ne olisivat ajan vieriessä luonnollisella tavalla voineet hukkua ja niiden nimetkin olisivat silloin kadonneet ihmisten muistista. Mutta näin ei ole asian laita, sillä niin kuin nyt voidaan todeta, useimmat niistä sisälsivät oikeat avaimet tallella oleviin teoksiin, jotka nyt ovat käsittämättömiä suurimmalle osalle lukijoistaan ilman näitä lisäteoksia, jotka sisältävät kommentaareja ja selityksiä. Sellaisia ovat esim. Laotsen, Konfutsen edelläkävijän teokset. ["Jos lopuksi käännymme Kiinaan, huomaamme, että Konfutsen uskonto perustuu viiteen Kingiin ja neljään Shuhun. Nämä ovat itsessään erinomaisen laajoja ja niitä seuraavat lukuisat kommentaarit, joita ilman eivät oppineimmatkaan tutkijat uskalla mittailla kiinalaisten pyhien kirjojen syvyyttä". (Max Müller, Introd. to the Science of Religion, s. 114.) Eivätkä he ole niitä mitanneetkaan, ja sitä valittavat konfutselaiset, niin kuin eräs hyvin oppinut heistä pahoitteli Pariisissa v. 1881. ]

Laotsen sanotaan kirjoittaneen 930 teosta etiikasta ja [s9] uskonnosta ja 70 magiasta, yhteensä tuhat kirjaa. Mutta hänen suurteoksensa, Tao-te-king, hänen oppinsa ydin ja taolaisten pyhä kirja, sisältää, kuten Stanislas Julien sanoo, ainoastaan "noin 5000 sanaa", [S. Julien, Tao-teh-King, Paris, 1841, s. xxvii, xxxi, xxxv.] tuskin tusinan sivuja. Ja kuitenkin prof. Max Müller toteaa, että "teksti on käsittämätön ilman laajoja kommentaareja, niin että Julienin oli turvauduttava enemmän kuin 60 kommentoijaan voidakseen toimittaa käännöksensä, vanhimman heistä ollessa vuodelta 163 eKr." eikä siis aikaisempi, niin kuin näemme. [M. Müller, main. teos, s. 115.] Niiden 450 vuosisadan aikana, jotka kuluivat ennen tätä "varhaisinta" kommentoijaa, oli kyllä runsaasti aikaa kätkeä Lao-tsen todellinen oppi kaikilta paitsi hänen vihityiltä papeiltaan. Japanilaiset, joiden keskuudesta nykyään löytyvät oppineimmat Lao-tsen papit ja seuraajat, suorastaan nauravat eurooppalaisten kiinan kielen tutkijain erehdyksille ja arveluille. Traditio vakuuttaa, että ne kommentaarit, joihin meidän länsimaiset sinologimme ovat päässeet käsiksi, eivät ole todellisia okkulttisia muistiinpanoja vaan tarkoituksella tehtyjä verhoja, ja että todelliset kommentaarit, samoin kuin miltei kaikki oikeat tekstit, ovat kauan sitten kadonneet maallikkojen näkyvistä.

[xxvi] Jos oppineet tutkivat seemiläisten uskontojen muinaista kirjallisuutta, kaldealaisten pyhää kirjaa, joka on Mooseksen raamatun vanhempi sisar ja opettaja, jollei suorastaan päälähde, kun taas Mooseksen raamattu on kristinuskon perusta ja lähtökohta, mitä he saavat selville? Muiston säilyttäminen Babylonin muinaisista uskonnoista, tiedon antaminen kaldealaisten maagien (tietäjien) laajoista ajanlaskuista ja tähtitieteellisistä havainnoista, heidän kuuluisan ja erittäin okkulttisen kirjallisuutensa tradition todistaminen — mitä siitä on tätä nykyä jäljellä? Ainoastaan muutamia katkelmia, joita sanotaan Berosuksen kirjoittamiksi. Mutta nekin ovat miltei arvottomia, jopa johtolankana kadonneen tiedon laadusta. Sillä ne ovat kulkeneet hänen jaloutensa, Caesarean piispan [Eusebioksen] kätten kautta — tuon miehen, joka asetti itsensä muiden ihmisten pyhien uskonnollisten kirjojen tarkastajaksi ja julkaisijaksi — ja niissä [s10] on epäilemättä meidän päiviimme asti jälkiä hänen erinomaisen luotettavasta ja totuudellisesta käsialastaan. Mikä on näet sen kirjoitelman historia, joka käsittelee Babylonin muinaista suurta uskontoa?

Sen kirjoitti kreikankielellä Aleksanteri Suurta varten Berosus, eräs Beluksen temppelin pappi, niiden astronomisten ja kronologisten asiakirjojen perusteella, joita tuon temppelin papit tallettivat ja jotka käsittivät 200 000 vuoden pituisen ajan — ja tämä Berosuksen historia on nyt kadonnut. Ensimmäisenä vuosisatana eKr. Aleksander Polyhistor laati siitä sarjan otteita, jotka ovat myös kadonneet. Eusebios (270—340 jKr.) käytti näitä otteita kirjoittaessaan Kronikkansa. Monet toisiaan muistuttavat — miltei yhtäpitävät — kohdat [Vasta nykyään on nämä yhtäläisyydet keksitty ja ne ovat tulleet todistetuiksi George Smithin löytöjen avulla (ks. hänen kirjaansa Chaldean Account of Genesis). Tuon armenialaisen väärentäjän ansiosta on kaikki sivistyskansat johdettu harhaan enemmän kuin 1500 vuodeksi ja pitämään juutalaisia jäljennöksiä Jumalan suoranaisina ilmoituksina.] juutalaisten ja kaldealaisten kirjojen välillä saivat jälkimmäiset näyttämään Eusebioksen silmissä vaarallisilta, koska hän oli ottanut tehtäväkseen puolustaa ja levittää uutta uskoa, joka oli omaksunut juutalaiset kirjoitukset ja niiden järjettömän ajanlaskun.

Nyt on varsin varmaa, että Eusebios ei säästänyt Manethon egyptiläisiä aikatauluja — ja näin on sitä varmemmin, kun Bunsen [Bunsen, Egypt’s Place in Universal History (1848-1867), I, 83, 200, 206.] syyttää häntä häikäilemättömästä historian turmelemisesta. Sokrates, muuan historioitsija viidenneltä vuosisadalta, sekä Syncellus, Konstantinopolin varapatriarkka (700-luvulla), tuomitsivat hänet mitä röyhkeimmäksi ja tunnottomimmaksi väärentäjäksi. Onko siis uskottavaa, että hän olisi pidellyt yhtään hellemmin kaldealaisia kirjoituksia, jotka jo uhkailivat uutta, tuota niin äkkiä omaksuttua uskontoa?

[xxvii] Niin muodoin lukuun ottamatta näitä sangen kyseenalaisia katkelmia on koko Kaldean pyhä kirjallisuus hävinnyt maailman näkyvistä yhtä täydellisesti kuin kadonnut Atlantis. II osan II kirjassa tulemme Berosuksen historiasta mainitsemaan muutamia seikkoja, jotka voivat valaista hyvin langenneiden enkelien todellista syntyperää, joita enkeleitä Kaldeassa edustivat Bel ja Lohikäärme.

Kääntyäksemme sitten arjalaisen kirjallisuuden vanhimman teoksen, Rigvedan, puoleen tutkija, jos hän tarkasti seuraa itse orientalistien antamia tietoja, havaitsee, että vaikka Rigveda sisältää ainoastaan noin 10 580 säettä eli l028 hymniä, kuitenkin huolimatta Brahmana-kirjoista ja lukuisista muistutuksista ja kommentaareista sitä ei oikein ymmärretä tänäkään päivänä. Miksi näin? Nähtävästi sen tähden että Brahmana-kirjat, "alkuperäisten hymnien vanhimmat skolastiset tutkielmat" itse vaativat avainta, jota orientalistit eivät ole kyenneet hankkimaan.

Mitä taas sanovat oppineet buddhalaisesta kirjallisuudesta? Onko heillä se kokonaisena hallussaan? Ei suinkaan. Huolimatta pohjoisbuddhalaisten Kanjurin ja Tanjurin 325 niteestä, joista jokainen kuuluu painavan "parisen kiloa", ei todellisuudessa tunneta mitään oikeasta lamalaisuudesta. Kuitenkin Saddharmâlamkârassa [R. Spence Hardy, The Legends and Theories of the Buddhists jne., 1866, s. 66.] sanotaan, että pyhä kirjakokoelma sisältää 29 368 000 kirjainta eli, lukuun ottamatta selityksiä ja kommentaareja, "viisi tai kuusi kertaa niin paljon kuin mitä löytyy raamatusta", sillä prof. Max Müllerin mukaan raamatussa on vain 3 567 180 kirjainta. Huolimatta siis näistä 325 niteestä (oikeastaan niitä on 333, sillä Kanjur sisältää 108 ja Tanjur 225 nidettä) "kääntäjät tarjoamatta meille tarkkoja käännöksiä ovat niihin sekoittaneet omia kommentaarejaan, oikeuttaakseen omien oppisuuntiensa uskonkappaleita". [E. Schlagintweit, Buddhism in Tibet, 1863, s. 77.] Sitä paitsi "buddhalaisten oppisuuntien, sekä pohjoisten että eteläisten, säilyttämän tradition mukaan, buddhalaisten pyhä kaanon sisälsi alkuaan 80 000 tai 84 000 kirjaa, mutta useimmat mistä hävisivät, niin että jäi ainoastaan 6000", niin kuin professori kuulijoilleen kertoo. [Max Müller, main. teos, 113-114. Vrt. Burnouf, Introd. á l’histoire du Buddhisme indien, 1844, s. 37.] "Hävisivät", niin kuin tavallista — eurooppalaisilta. Mutta kuka voi olla aivan varma siitä, että ne katosivat myös buddhalaisilta ja bramiineilta?

Ajatellessamme, kuinka buddhalaiset kunnioittavat jokaista riviä, [xxviii] joka on kirjoitettu Buddhasta ja "hyvästä laista", tuntuu lähes 78000 kirjoitelman katoaminen ihmeelliseltä. Jos olisi käynyt päinvastoin, jokainen joka olisi perehtynyt tapahtumien luonnolliseen kulkuun, hyväksyisi sen väitteen, että näistä 78000:sta 5000 tai 6000 kirjoitelmaa olisi voinut hävitä vainojen aikana Intiassa ja sieltä muutettaessa. Mutta koska on hyvin varmaa, että buddhalaiset arhatit aloittivat uskonnollisen siirtymisensä levittääkseen uutta uskoa Kashmirin ja Himalajan taakse jo niinkin varhain kuin v. 300 ennen ajanlaskumme alkua [C. Lassen (Indische Altertumskunde, vol. II, s. 109) osoittaa, että muuan buddhalainen luostari perustettiin Kailasin vuoristoon v. 137 eKr., ja kenraali Cunninghamin mukaan vielä varhemmin.] ja saapuivat Kiinaan v. 61 jKr., [J. Edkins, Chinese Buddhism, (1880), s. 82-83.] jolloin Kashyapa saapui sinne keisari Ming-tin kutsusta tutustuttamaan "taivaan poikaa" buddhalaisiin oppeihin, tuntuu omituiselta kuulla orientalistien puhuvan tuosta katoamisesta ikään kuin se todella olisi ollut mahdollinen. He eivät näy hetkeäkään punnitsevan sitä mahdollisuutta, että tekstit olisivat hävinneet ainoastaan länsimailta ja heiltä itseltään eli että Aasian kansoilla olisi ollut tuo verraton julkeus pidättää pyhimmät [s12] kirjansa muukalaisten saatavilta ja siten olla jättämättä niitä sellaisten ihmisrotujen häväistäviksi ja väärinkäytettäviksi, jotka ovat olevinaan heitä itseään "tavattoman paljon korkeampia".

Päätellen miltei jokaisen orientalistin (ks. esim. Max Müllerin luentoja) ilmaisemista valituksista ja lukuisista tunnustuksista yleisö voi olla aivan varma siitä, (a) että muinaisten uskontojen tutkijoilla todellakin on sangen vähän tosiasioita, joiden pohjalle he rakentavat lopullisia päätelmiään, niin kuin he tavallisesti tekevät, vanhoista uskonnoista, ja (b) että tuo tosiasioiden puute ei ensinkään estä heitä luomasta uskonkappaleita. Saattaisi luulla, että koska Egyptin teogoniasta ja mysteereistä on säilynyt niin runsaasti tietoa monien klassisen ajan kirjailijoiden teoksissa, ainakin faraoiden ajan Egyptin rituaalien ja dogmien pitäisi olla hyvin ymmärrettyjä — ainakin paremmin kuin Intian liian syvämietteiset filosofiset järjestelmät ja panteismi. Kuitenkaan asia ei ole näin. Intian uskonnosta ja kielestä Euroopalla oli tuskin mitään käsitystä ennen 1800-luvun alkua, mutta pitkin Niili-virtaa ja ympäri koko Egyptin maata on ollut tähän päivään asti ja tulee vuosittain esiin kaivetuksi yhä uusia muistomerkkejä, jotka kaunopuheisesti kertovat omasta historiastaan. Oppinut Oxfordin kielitieteilijä tunnustaa itse totuuden sanoessaan:

Tässäkin salaperäiset hieroglyfikirjoitukset ovat jäljellä, mutta ne avaimet, jotka yksin voisivat tehdä ne ymmärrettäviksi, ovat hävinneet.

Vaikka prof. Müller on nyt huomannut, että "kielen ja uskonnon välillä on luonnollinen yhteys…toiseksi, että on ollut yhteinen arjalainen uskonto ennen arjalaisen rodun hajautumista, yhteinen seemiläinen uskonto ennen seemiläisen [s13] rodun hajautumista, ja yhteinen turaanialainen uskonto ennen kiinalaisten ja muiden turaanialaisten luokkaan kuuluvien kansojen eroamista"; vaikka hän siis tosiaan on tavannut ainoastaan "kolme muinaisaikaista uskonnollista keskusta" ja "kolme kielellistä keskusta" ja vaikka hän tuntee yhtä vähän noita alkuperäisiä uskontoja ja kieliä kuin niiden syntyä — kuitenkaan hän ei haikaile vakuuttaa, että "todellinen historiallinen perusta maailman pääuskontojen tieteelliselle tarkastelulle" on saavutettu!

Jonkun asian "tieteellinen tarkastelu" ei ole minään takeena sen "historiallisesta perustasta", eikä kukaan filologi etevimpienkään joukosta ole oikeutettu esittämään omia johtopäätöksiään historiallisina tosiasioina, kun hänellä ei ole käsissään enempää tosiasioita. Epäilemättä tuo etevä orientalisti on maailman vakuuttamiseksi täydelleen todistanut, että Grimmin lain foneettisten sääntöjen mukaan Odin ja Buddha ovat kaksi eri henkilöä, aivan erilaisia toisistaan, ja on tämän todistanut tieteellisesti. Mutta kun hän saa tilaisuuden samassa hengenvedossa sanoa, että "Odinia palveltiin ylimpänä jumalana paljon ennen Vedojen ja Homeroksen aikoja", ei hänellä ole vähäisintäkään "historiallista perustaa" tähän. Hän panee historian ja tosiasiat palvelemaan [xxx] omia johtopäätöksiään, jotka kyllä voivat olla hyvin "tieteellisiä" orientalistien silmissä, mutta ovat kuitenkin hyvin kaukana totuudesta. Monien etevien filologien ja orientalistien — Martin Haugista itse prof. Max Mülleriin asti — ristiriitaiset mielipiteet Vedojen ajanlaskun suhteen ovat selvänä todisteena siitä, että tuolla väitteellä ei ole mitään "historiallista" perustaa. "Sisäinen todiste" taas on hyvin usein pettävä virvatuli eikä mikään luotettava opas. Eikä uudenaikaisen "vertailevan mytologian" tieteellä ole yhtään parempaa todistusaineisto esitettävänään kumotakseen niiden oppineiden kirjailijoiden mielipiteen, jotka joskus viime vuosisadalta lähtien ovat vakuuttaneet, että on täytynyt olla "alkuaikaisen yliluonnollisen ilmestyksen katkelmia, jotka on annettu koko ihmissuvun esi-isille" ja jotka ovat säilyneet Kreikan ja Italian temppeleissä. Sillä juuri tätä ovat kaikki itämaiset vihityt ja pandiitit julistaneet maailmalle ajasta aikoihin.

Eräs etevä singaleesipappi vakuutti tämän kirjoittajalle olevan hyvin tunnettua, että tärkeimmät buddhalaiseen pyhään kaanoniin kuuluvat kirjoitelmat on otettu talteen maihin ja paikkoihin, joihin eurooppalaiset oppineet eivät pääse, ja edesmennyt Svâmi Dayânanda Sarasvatî, aikoinaan Intian suurin sanskritisti, vakuutti muutamille Teosofisen Seuran jäsenille samaa muinaisten brahmalaisten teosten suhteen. Kun hänelle sanottiin professori Max Müllerin luennoissaan kuulijoilleen selittäneen, että sillä teorialla…"että ihmissuvun isille oli suotu alkuaikainen yliluonnollinen ilmoitus, ei enää meidän päivinämme ole monta kannattajaa" — tuo pyhä ja oppinut mies naurahti. Hänen vastauksensa on ajatuksia herättävä. "Jos herra ’Moksh Muller’ (niin kuin [s14] hän nimen äänsi) olisi bramiini ja tulisi minun luokseni, minä voisin viedä hänet erääseen gupta-luolaan (salaiseen kryptaan) lähellä Okhee Mathaa Himalajan vuoristossa, missä hän piankin huomaisi, että se, mikä on kulkenut yli Kâlâpânîn [valtameren mustien aaltojen] Intiasta Eurooppaan, on ollut ainoastaan pyhien kirjojemme muutamista kohdista otettujen ala-arvoisten kopioiden hitusia. On ollut ’alkuaikainen ilmoitus’ ja se on vielä olemassa, eikä se tule maailmalta katoamaan vaan tulee uudestaan ilmaantumaan. Mutta mlechchhat saavat tietysti odottaa."

Kun häneltä tarkemmin kysyttiin tätä asiaa, hän ei tahtonut siitä puhua. Tämä tapahtui Meerutissa v. 1880.

Epäilemättä oli hyvin julmasti tehty, kun bramiinit viime vuosisadalla Kalkutassa petkuttivat eversti Wilfordia ja Sir William Jonesia, mutta se oli hyvin ansaittua, ja eniten [xxxi] tässä asiassa piti syyttää lähetyssaarnaajia ja eversti Wilfordia itseään. Sir William Jonesin lausunnon mukaan [Asiatick Research, I, 1799, "On the Gods of Greece, Italy, and India", s. 272.] lähetyssaarnaajat olivat siksi typeriä, että väittivät "hindulaisten vielä nykyäänkin olevan miltei kristittyjä, koska heidän Brahmânsa, Vishnunsa ja Maheshansa eivät ole muuta kuin kristittyjen kolminaisuus". [Ks. Max Müller, Introduction to the Science of Religion, luento "On the False Analogies in Comparative Theology, s. 288-289 ja 296 eteenp. Tämä koskee ovelaa väärennystä, kun (vanhojen purânalaisten käsikirjoitusten lehdille) kirjoitettiin oikealla muinaisaikaisella sanskritinkielellä kaikki, mitä pandiitit olivat kuulleet eversti Wilfordilta Aadamista ja Abrahamista, Nooasta ja hänen kolmesta pojastaan jne.] Se antoi hyvän opetuksen. Se teki itämaiset tutkijat kaksin verroin varovaisemmiksi, mutta ehkä se myös on tehnyt muutamat heistä liian aroiksi ja sen johdosta saattanut hylättyjen johtopäätösten heilurin heilahtamaan liian paljon toiseen suuntaan. Tuo "ensimmäinen saalis bramiinien markkinoilta" vastaukseksi eversti Wilfordin pyyntöön on nyt saanut aikaan sen, että orientalistit sanovat miltei jokaisen vanhan sanskritinkielisen käsikirjoituksen olevan niin uudenaikainen, että lähetyssaarnaajat täydellä oikeudella voivat käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen. Että he tekevät niin ja mentaalisten kykyjensä koko laajuudessa, sen osoittavat viimeaikaiset typerät yritykset todistaa, että koko purânoiden kertomus Krishnasta on bramiinien raamatusta plagioima!

Mutta ne tosiseikat, jotka Oxfordin professori uskontotieteen luennoissaan kertoo noista kuuluisista väärennöksistä, jotka koituivat eversti Wilfordin kunniaksi mutta myöhemmin suruksi, eivät ollenkaan koske niitä johtopäätöksiä, joita salaisen opin tutkija välttämättä tulee tehneeksi. Sillä joskin tutkimukset näyttävät, ettei Uusi eikä edes Vanha testamentti lainannut mitään bramiinien ja buddhalaisten vanhemmista uskonnoista, siitä ei seuraa, etteivät juutalaiset olisi lainanneet kaikkea tietämäänsä kaldealaisista asiakirjoista, joita Eusebios myöhemmin typisteli.

[s15] Mitä taas tulee kaldealaisiin, he varmasti saivat alkuperäiset oppinsa bramiineilta, sillä H. C. Rawlinson näyttää, että Babylonian varhaismytologiaan on kieltämättä tullut Vedoista vaikutelmia. Ja eversti Vans Kennedy lausui kauan sitten aivan oikein, että Babylonia oli alusta asti sanskritilaisen ja brahmalaisen opin tyyssija. Mutta kaikkien tällaisten todisteiden täytynee menettää arvonsa prof. Max Müllerin viimeisimmän teorian edessä. Jokainen tietää, millainen tämä teoria on. Foneettiset lait ovat nyt ratkaisseet monien kansojen jumalien väliset yhtäläisyydet ja "yhteyden". [xxxii] Vaikka siis Merkuriuksen (Budhan, Thot-Hermeksen ym.) äiti oli Maia, (Gautama) Buddhan äiti, myös Mâyâ, ja Jeesuksen äiti samoin Mâyâ (harha, sillä Maria on Mare, meri, vertauskuvallisesti suuri harha) — näillä kolmella nimellä ei muka sittenkään ole mitään yhteyttä eikä niillä voikaan olla sen jälkeen kun Bopp on "määritellyt foneettisten lakien säännöt".

Yrittäessään koota yhteen kirjoittamattoman historian monet sekavat vyyhdit orientalistimme ottavat rohkean askeleen, kun he edeltäpäin kieltävät kaiken, mikä ei sovellu heidän omiin päätelmiinsä. Niinpä vaikka joka päivä keksitään uusia esimerkkejä niistä suurista taiteista ja tieteistä, jotka ovat olleet olemassa kauan sitten aikakausien yössä, silti tahdotaan kieltää, että edes kirjoitustaitoakaan olisi ollut muutamilla vanhimmilla kansoilla, ja heitä pidetään raakalaisina eikä sivistyneinä. Kuitenkin on vielä olemassa jälkiä valtavasta sivistyksestä jopa Keski-Aasiassakin. Tämä sivistys on epäilemättä ollut ennen historiallista aikaa. Ja kuinka voi olla sivistystä, jollei ole kirjallisuutta missään muodossa, ei edes aikakirjoja? Jo yksin terveen järjen pitäisi täyttää kuolleiden kansojen historiassa löytyvät aukot. Se jättiläismäinen vuorenseinämä, joka ympäröi koko Tiibetin ylätasankoa Huang-Ho-virran yläjuoksusta Karakorumin vuorille asti, todistaa suuresta sivistyksestä tuhansien vuosien aikana, ja se voisi ihmisille kertoa outoja salaisuuksia. Oli aika, jolloin näiden maiden itä- ja keskiosat — Nan-Shan ja Altyn-Tagh — olivat täynnä kaupunkeja, jotka hyvin olisivat voineet kilpailla Babylonin kanssa. Kokonainen geologinen kausi on käynyt yli maan sen jälkeen kun nuo kaupungit vetivät viimeisen hengenvetonsa, niin kuin Tarimin alangon suunnattomilla keskitasangoilla olevat lentohiekkakukkulat ja nykyään hedelmätön, kuollut autiomaa voivat todistaa. Ainoastaan Tarimin rajamaita tuntevat matkustajat pintapuolisesti. Noiden hiekkaylänköjen sisäosissa on vettä ja kukoistavia keitaita, joihin ei kenenkään eurooppalaisen jalka vielä ole tunkeutunut, kun ei ole uskallettu lähteä astumaan tuolle nyt niin petolliselle maaperälle. Noiden hedelmällisten keitaiden joukossa on muutamia, joihin ei pääse edes syntyperäinen maallikkomatkustaja. Hurrikaanit voivat "nostattaa hiekan ja lakaista pois kokonaiset kukkulat", mutta ne ovat voimattomia hävittämään sitä, mikä ei ole niiden ulottuvilla. Syvälle maan poveen [s16] kätkettyinä on suuria varastohuoneita, ja koska niiden sisäänkäytävät ovat salaisia, ei ole pelkoa, että kukaan niitä keksisi, vaikka kokonaiset sotajoukot tunkeutuisivat noihin hiekka-autiomaihin, missä

Lukijaa ei kuitenkaan tarvitse lähettää tuohon autiomaahan, koska näitä todisteita muinaisesta sivistyksestä löytyy myös saman maan verrattain tiheään asutuista osista. Cherchenin keidas esim. sijaitsee noin 1200 metriä Cherchen-darya -joen pinnan yläpuolella, ja sen ympärillä on joka suunnalla vanhojen kaupunkien raunioita. Nykyään noin 3000 ihmistä edustaa noin sadan hävinneen kansan ja rodun jäännöksiä, joiden kansojen nimeä eivät nykyiset etnologimme tunne. Antropologi olisi todella hämmentynyt, jos hänen pitäisi jakaa ja luokitella ne, ja näin sitäkin enemmän, koska kaikkien näiden "vedenpaisumusta aikaisempien" rotujen ja heimojen jälkeläiset tietävät itse yhtä vähän esi-isistään kuin jos he olisivat kuusta pudonneet. Jos heidän alkuperäänsä kysytään, he vastaavat, etteivät tiedä, mistä heidän isänsä ovat tulleet, mutta ovat kuulleet, että heidän ensimmäisiä eli varhaisimpia ihmisiään hallitsivat näiden arojen "suuret haltijat". Tämä voidaan lukea tietämättömyyden ja taikauskon tiliin, mutta salaisen opin kannalta tämä vastaus voi perustua ikivanhaan traditioon. Ainoastaan Khürasanin heimo väittää tulleensa kauan ennen Aleksanterin aikoja siitä maasta, joka nyt tunnetaan Afganistanin nimellä, ja kertoo tämän vahvistukseksi legendoja. Venäläinen matkailija (nyttemmin kenraali) Prjevalskij löysi aivan lähellä Cherchenin keidasta kahden valtavan suuren kaupungin rauniot. Vanhemman näistä kaupungeista hävitti 3000 vuotta sitten paikallisen kertomuksen mukaan jättiläismäinen sankari ja toisen mongolialaiset meidän ajanlaskumme kymmenennellä vuosisadalla.

[xxxiv][s17] Tähän lisää kuuluisa matkailija, että heidän matkustaessaan pitkin Cherchen-jokea he kuulivat taruja noin 23 kaupungista, jotka kauan sitten ovat hautautuneet autiomaan lentohiekan alle. Sama traditio tavataan myös Lob-norissa ja Keryan keitaalla.

Tällaisen sivistyksen jäljet ja nämä ja niiden kaltaiset kertomukset antavat meille oikeuden uskoa muitakin legendoja, joiden todenperäisyyden vahvistavat sivistyneet ja oppineet Intian ja Mongolian asukkaat. He kertovat suunnattomista kirjastoista, jotka on löydetty hiekasta, sekä kaikenlaisista vanhan maagisen tiedon rippeistä, jotka kaikki on koottu turvalliseen talteen.

Toistakaamme vielä: Salainen oppi oli muinaisessa ja esihistoriallisessa maailmassa kaikkialle levinnyt uskonto. Todisteet sen leviämisestä, luotettavat tiedot sen historiasta, täydellinen sarja asiakirjoja, jotka todistavat sen laadun ja olemassaolon kussakin maassa, sekä kaikkien sen suurten adeptien opetukset ovat vielä tänäkin päivänä tallella okkulttiselle veljeskunnalle kuuluvissa salaisissa kirjastoluolissa.

Tämä väite käy uskottavammaksi, kun ajattelemme seuraavia tosiasioita: tradition mukaan tuhansia vanhoja pergamentteja pelastettiin, kun Aleksandrian kirjasto hävitettiin. Tuhansia sanskritinkielisiä teoksia katosi Intiasta Akbarin hallitessa. Kiinassa ja Japanissa on yleinen traditio, että oikeat muinaiset tekstit ja ne kommentaarit, jotka ainoastaan tekevät ne ymmärrettäviksi, yhteensä monta tuhatta nidosta, ovat kauan sitten kadonneet tavallisten ihmisten saatavilta. Babylonin laaja pyhä ja okkulttinen kirjallisuus on kadonnut. Ne avaimet ovat kadonneet, jotka yksin voisivat ratkaista Egyptin hieroglyfikirjoitusten tuhannet arvotukset. Intiassa kerrotaan, että ne todelliset salaiset kommentaarit, joiden avulla ainoastaan Vedoja voisi ymmärtää, eivät ole enää tavallisten ihmisten nähtävissä, mutta ovat kuitenkin tallessa vihittyjä varten, kätkettyinä salaisiin luoliin ja kryptoihin. Samoin uskovat buddhalaisetkin salaisista kirjoistaan.

Okkultistit väittävät, että kaikki nämä teokset ovat vielä olemassa. Ne ovat turvassa ryöstönhaluisten länsimaalaisten käsiltä, ja ne tulevat uudelleen esille jonakin valistuneempana aikana, jonka tuloa Swâmi Dayânand Sarasvatîn sanojen mukaan "mlechchhat (hylkiöt, raakalaiset, arjalaisesta sivistyksestä osattomat) saavat vielä odottaa".

Ei ole näet vihittyjen vika, että nämä kirjat ovat nyttemmin kadonneet epäpyhiltä, eikä heidän salaamismenettelynsä johtunut itsekkyydestä tai [xxxv] halusta monopolisoida eloa suovaa pyhää viisautta. Salaisessa tieteessä oli sellaisia osia, joiden täytyi pysyä arvaamattomia aikoja maailman katseelta salassa. Tämä johtui kuitenkin siitä, että tällaisten äärettömän tärkeiden salaisuuksien uskominen kypsymättömälle joukolle olisi ollut samaa kuin antaa lapsen käteen palava kynttilä ruutivarastossa.

[s18] Esitettäköön tässä lyhyesti vastaus siihen kysymykseen, joka usein nousee tutkijoiden mieleen, kun he tapaavat tämänlaatuisia väitteitä.

He sanovat: "Me voisimme ymmärtää, että olisi välttämätöntä salata suurelta yleisöltä sellaisia salaisuuksia kuin vril [Mahtava, salaperäinen voima, josta Bulwer Lytton puhuu kirjassaan A. Corning Race (Tuleva sukupolvi). – Suom. toim.] eli vuoria hävittävä voima, jonka J. W. Keely Philadelphiassa keksi, mutta me emme voi ymmärtää, kuinka mitään vaaraa voisi syntyä siitä, että ilmoitettaisiin sellainen puhtaasti filosofinen oppi kuin esim. se, joka koskee planeettaketjujen kehitystä."

Vaara on siinä, että nuo tuollaiset opit planeettaketjuista ja seitsemästä rodusta antavat heti avaimen ihmisen seitsenkertaiseen luontoon, sillä ihmisen jokainen prinsiippi on vastaavuussuhteessa johonkin tasoon, planeettaan tai rotuun. Lisäksi nämä prinsiipit ovat kullakin tasolla tekemisissä seitsemän salaisen voiman kanssa, joista korkeampien tasojen voimilla on kauhistuttava mahti. Siten jokainen seitsenkertainen jaotus antaa heti johtolangan suunnattomiin okkulttisiin voimiin, joiden väärinkäyttö voisi tuottaa arvaamatonta vahinkoa ihmiskunnalle. Tällainen johtolanka ei kenties ole mikään avain nykyiselle sukupolvelle — varsinkaan länsimaalaisille, joita suojelee heidän sokeutensa ja tietämätön materialistinen epäuskonsa okkulttisen suhteen — mutta se olisi voinut olla hyvin todellinen kristillisen ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina noille ihmisille, jotka olivat täysin vakuuttuneita okkultismin todellisuudesta ja juuri olivat henkisen rappiokauden kynnyksellä. Tällöin he olisivat olleet valmiita käyttämään väärin salaisia voimia ja antautumaan mitä hirvittävimpään noituuteen.

Asiakirjat salattiin siis — se on totta, mutta itse tietoa ja sen olemassaoloa eivät temppeleiden hierofantit ole koskaan salailleet, vaan niissä MYSTEERIT ovat aina olleet harjoituksena ja kannustimena hyveeseen. Tämä on hyvin vanha uutinen ja siitä ovat usein puhuneet suuret adeptit Pythagoraasta ja Platonista aina uusplatonisteihin asti. Vasta nasarealaisten uusi uskonto teki käänteen pahempaan päin vuosisatojen menettelytavassa.

Lisäksi on tunnettu — tosin hyvin omituinen asia, jonka on tekijälle kertonut muuan arvokas henkilö, joka toimi vuosikausia eräässä venäläisessä lähetystössä — että [xxxvi] Pietarin keisarillisessa kirjastossa on useita asiakirjoja, jotka todistavat, että vielä silloin kun vapaamuurarius ja mystikkojen salaiset seurat kukoistivat Venäjällä, ts. 18. vuosisadan lopussa ja 19. alussa, useampia venäläisiä mystikkoja matkusti Tiibetiin Uralin vuorten yli etsimään tietoa ja vihkimystä Keski-Aasian tuntemattomista kryptoista. Ja moni heistä palasi vuosien kuluttua tuoden mukanaan sellaisen tietovaraston, jota hän ei koskaan olisi voinut hankkia Euroopasta. Useita tapauksia voitaisiin mainita ja tunnettuja [s19] nimiä esittää, jollei tämä julkaisu tuottaisi ikävyyksiä yllämainittujen manalle menneiden vihittyjen elossa oleville sukulaisille. Tarkastakoon kuka tahansa vapaamuurariuden vaiheita ja historiaa venäläisen suurkaupungin kirjastoissa, niin hän voi vakuuttua yllämainitusta tosiseikasta.

Tämä osaltaan vahvistaa sen, mitä monta kertaa aikaisemmin on lausuttu, vaikka ikävä kyllä liian varomattomasti. Ihmiskunnan hyödyttämisen sijasta myrkyllisiä syytöksiä tahallisesta sepityksestä ja petollisuudesta heitettiin niiden silmille, jotka esittivät vähän tunnetun tosiasian, mutta nämä syytökset ovat ainoastaan luoneet pahaa karmaa parjaajille. Vahinko on nyt kuitenkin tapahtunut eikä totuutta enää saa kieltää, olkoot sen seuraukset mitkä tahansa.

Onko teosofia uusi uskonto? kysytään meiltä. Ei suinkaan, se ei ole uskonto eikä sen filosofia ole uusi, sillä niin kuin on jo mainittu, se on yhtä vanha kuin ajatteleva ihminen. Sen pääoppeja ei tässä julkaista ensimmäistä kertaa vaan moni eurooppalainen vihitty on niitä varovaisesti esittänyt ja opettanut — ennen kaikkea Ragon-vainaja.

Useat suuret tutkijat ovat lausuneet, ettei koskaan ole ollut yhtään uskonnonperustajaa, ei arjalaista, seemiläistä eikä turaanialaista, joka olisi keksinyt uuden uskonnon tai paljastanut uuden totuuden. Nuo perustajat olivat kaikki välittäjiä eivätkä alkuperäisiä opettajia. He olivat uusien muotojen ja tulkintojen alkuunpanijoita, mutta ne totuudet, joihin he perustivat oppinsa, olivat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta. Niistä monista totuuksista, jotka aikojen alussa ilmoitettiin ihmiselle suullisesti ja joita temppeleiden sisimmissä pyhäköissä suojeltiin ja säilytettiin vihkimyksen avulla MYSTEEREISSÄ ja henkilökohtaisen siirron avulla, niistä he valitsivat yhden tai useamman suuren totuuden — jonka näki ainoastaan todellinen tietäjä ja näkijä — ja julistivat nämä joukoille. Siten jokainen kansa sai vuorostaan muutamia näistä totuuksista omaan paikalliseen ja erikoiseen symboliikkaansa verhottuna. Aikaa myöden tämä kehittyi enemmän tai vähemmän filosofiseksi kultiksi, myytteihin kätketyksi pantheoniksi. Sen vuoksi [xxxvii] tri Legge osoittaa [Lün-Yü (Analektit); Schott, Entwurf einer Beschreibung der Chinesischen Litteratur, Berlin, 1854, s.7.] hyvin selvällä tavalla, että Konfutse — joka historiallisen kronologin mukaan on hyvin varhainen lainsäätäjä, vaikka hän maailman historiassa on varsin uudenaikainen viisas — olikin välittäjä eikä keksijä. Niinpä hän itsekin sanoo: "Minä ainoastaan annan edelleen; minä en voi luoda uutta. Minä uskon vanhoihin ja sen tähden rakastan niitä". [Life of Confucius, s. 96, lainannut Max Müller, main. teos, s. 157.]

Tämän tekijä rakastaa myös näitä vanhoja ja uskoo sen tähden heihin ja heidän viisautensa nykyisiin perillisiin. Ja uskoen molempiin hän jättää nyt [s20] sen, mitä hän itse on saanut ja oppinut, kaikille, jotka tahtovat ottaa sen vastaan. Mitä tulee niihin, jotka ehkä hylkäävät hänen todisteensa — ts. suureen yleisöön — hän ei kanna heille kaunaa, sillä he ovat omalta kannaltaan yhtä oikeassa kieltäessään kuin hän, tekijä, on oikeassa vakuuttaessaan todeksi, koska he katselevat TOTUUTTA aivan eri näkökannalta. Noudattaen kriittisen oppineisuuden sääntöjä orientalistin täytyy ilman muuta hylätä kaikki, mitä hän ei voi täydellisesti itselleen todistaa. Ja kuinka voisi länsimainen oppinut kuulopuheen perusteella hyväksyä sellaista, mistä hän ei mitään tiedä? Totta puhuen se, mikä näissä kirjoissa esitetään, on koottu suullisesta yhtä paljon kuin kirjallisesta opetuksesta.

Tämä esoteeristen oppien ensimmäinen näyte perustuu säkeistöihin, jotka ovat etnologialle tuntemattomien ihmisten kirjoituksia. Niiden sanotaan olevan kirjoitettuja sellaisella kielellä, joka eroaa kaikista filologien tuntemista kielistä ja murteista. Niiden sanotaan johtuvan tieteen hylkäämästä lähteestä (okkultismista). Lisäksi ne tarjotaan sellaisen välittäjän kautta, jota alituisesti maailman edessä häpäisevät kaikki ne, jotka vihaavat epämiellyttäviä totuuksia tai joilla on jokin erityinen keppihevonen puolustettavanaan. Sen tähden voidaan hyvällä syyllä jo edeltäpäin odottaa, että nämä opit kielletään ja hylätään. Ei kukaan, joka kutsuu itseään oppineeksi jollain eksaktisen tieteen alalla, suvaitsisi tutkia näitä oppeja vakavasti. Niille tullaan nauramaan ja ne tulevat muitta mutkitta hylätyiksi tällä vuosisadalla, mutta ainoastaan tällä. Sillä ajanlaskumme 1900-luvulla alkavat tiedemiehet tunnustaa, että Salainen oppi ei ole keksitty eikä liioiteltu vaan että se on päinvastoin vain yhteenveto. Lisäksi he myöntävät, että sen opit ovat Vedoja aikaisemmat. [Tämä ei ole mikään rohkea ennustus vaan se on lausuttu tosiasioiden perusteella. Kullakin vuosisadalla tehdään yritys näyttää maailmalle, että okkultismi ei ole mitään turhaa taikauskoa. Kun kerran ovi saa jäädä vähän raolleen, sitä tullaan avaamaan yhä enemmän kunakin uutena vuosisatana. Aika on kypsynyt paljon vakavampaa tietoa varten kuin tähän asti on suotu, vaikka tuo tieto on vielä hyvin rajoitettu.]

Eikö Vedojakin ole ivailtu, hyljeksitty ja [xxxviii] kutsuttu "uudenaikaiseksi väärennökseksi" niinkin äskettäin kuin 50 vuotta sitten? Eikö sanskrit ole kerran julistettu kreikankielestä johtuneeksi murteeksi Lampieren ym. oppineiden mukaan? Noin v. 1820, kuten prof. Max Müller kertoo, bramiinien, maagien ja buddhalaisten pyhät kirjat "olivat miltei tuntemattomia, niiden olemassaoloa epäiltiin, eikä ollut yhtään tutkijaa, joka olisi voinut kääntää säettäkään Vedoista…Zend Avestasta tai...buddhalaisesta Tripitakasta". Nyt todistetaan, että Vedat ovat suunnattoman vanhat ja että "niiden säilyminen on miltei ihme". [Chips from a German Workshop, I, 24, "Lecture on the Vedas", pain. 1867.]

Samaa tullaan sanomaan salaisesta ikivanhasta opista, kun esitetään kieltämättömiä todisteita sen olemassaolosta ja sisällöstä. Mutta tulee kulumaan vuosisatoja, ennen kuin paljon enempää siitä voidaan julkaista. Puhuessaan avaimista eläinradan mysteereihin, kuinka ne ovat miltei kadonneet maailmalta, huomautti tekijä kymmenisen vuotta sitten Hunnuttomassa Isiksessä, että "tuota avainta täytyy kiertää seitsemän kertaa, ennen kuin koko järjestelmä tulee päivänvaloon. Me kierrämme avainta vain yhden kerran suoden profaaneille siten yhden silmäyksen mysteerioon. Onnellinen se, joka ymmärtää sen kokonaan!" [Teologia osa 2, s. 62.]

Sama voidaan sanoa koko esoteerisesta järjestelmästä. Yksi avaimen kierros eikä enempää tarjottiin Isiksessä. Paljon enemmän selvitetään näissä kirjoissa. Siihen aikaan tekijä tuskin vielä osasi sitä kieltäkään, jolla kirja kirjoitettiin, ja silloin oli kielletty ilmoittamasta monta asiaa, joista puhutaan nyt vapaasti. 1900-luvulla saattavat viisauden mestarit lähettää jonkun tietävämmän ja taitavamman opetuslapsen antamaan lopulliset ja kumoamattomat todisteet, että on olemassa gupta vidyaksi kutsuttu tiede, ja että kuten Niilin ennen niin salaperäiset lähteet, myös kaikkien uskontojen ja filosofioiden lähde, josta nyt annetaan maailman tietää, on ollut iät ajat unohdettuna ja ihmisiltä kadonneena, mutta on nyt viimeinkin löydetty.

Sellaista teosta kuin tämä ei pitäisi aloittaa tavallisella johdannolla vaan kokonaisella kirjalla — sellaisella, joka esittäisi tosiasioita eikä vain tutkielmia, koska SALAINEN OPPI ei ole kirjoitelma tai joukko hämäriä hajanaisia teorioita vaan sisältää kaiken, mikä voidaan maailmalle antaa tällä vuosisadalla.

Olisi varsin hyödytöntä julkaista näillä sivuilla edes niitä [xxxix] osia esoteerisesta tieteestä, jotka nyt ovat päässeet päivänvaloon, jollei sellaisten oppien olemassaolon todenperäisyyttä tai ainakin niiden todenmukaisuutta ensin todistettaisi. Tässä tehtäviä väitteitä on tuettava viittaamalla useihin auktoriteetteihin, kuten muinaisiin filosofeihin, klassikkoihin, jopa muutamiin oppineisiin kirkkoisiin, sillä jotkut heistäkin tunsivat nämä opit, koska olivat niitä tutkineet ja olivat nähneet ja lukeneet niistä kirjoitettuja teoksia. Olivatpa jotkut heistä itse tulleet vihityiksi muinaisiin mysteereihin, joissa vertauskuvallisesti esitettiin salaisia oppeja. Tekijän tulee mainita historiallisia ja luotettavia nimiä ja toistaa otteita tunnetuilta kirjailijoilta, muinais- ja nykyaikaisilta, joiden hyvä arvostelukyky ja rehellisyys on tunnustettu, sekä myös mainita nimeltä muutamia kuuluisimpia salaisten taitojen ja tieteitten edustajia, koska hän julkaisee tai pikemminkin osittain esittää yleisölle tämän tieteen salaisuuksia niiden omituisessa muinaisaikaisessa muodossa.

Kuinka tämä on tehtävä? Mikä on paras keino tällaisen päämäärän toteuttamiseksi? Nämä kysymykset toistuvat yhä uudelleen. Tehdäksemme suunnitelmamme selväksi, koettakaamme turvautua esimerkkiin. Kun kunnolla tutkitusta maasta tuleva matkailija äkkiä saapuu tuntemattoman maan rajoille, jonka peittävät näkyvistä mahdottoman korkeat, ylipääsemättömät ja pelottavat vuoret, hänen ei kuitenkaan ole vielä pakko tunnustaa tutkimusaikeittensa rauenneen tyhjiin. Toiselle puolelle on kielletty menemästä. Mutta jollei hän itse voikaan käydä tuossa salaperäisessä maassa, hän voi kuitenkin keksiä keinon tutkiakseen sitä niin lyhyen matkan päästä kuin mahdollista. Käyttämällä avukseen tietoaan takanaan olevista maista, hän voi saada jokseenkin oikean yleiskäsityksen tuonpuoleisista maisemista, jos hän vain kiipeää edessään olevien kukkuloiden korkeimmille huipuille. Päästyään sinne hän voi mielin määrin katsella maata ja verrata sitä, minkä hän hämärästi näkee edessään, siihen, mikä on jäänyt hänen alapuolelleen, nyt kun hän omilla ponnistuksillaan on päässyt yli sumurajan ja pilvien peittämien vuorten selkeille huipuille.

Tällaista ensimmäistä tarkkailukohtaa ei voi näissä kahdessa niteessä tarjota niille, jotka haluaisivat saada tarkempaa selkoa tekstissä mainituista esihistoriallisten aikojen mysteereistä. Mutta jos lukijalla on kärsivällisyyttä ja hän tahtoo tarkastaa Euroopan uskonmuotojen nykyistä tilaa ja verrata sitä siihen, mitä tunnetaan niiden aikojen historiasta, jotka olivat lähinnä ennen ja [xl] jälkeen kristillistä ajankäännettä, hän voi löytää tarvittavia tietoja tämän teoksen III osasta.

Siinä osassa tullaan lyhyesti kertomaan kaikista historian tuntemista suurimmista adepteista ja kuvaamaan mysteerien rappeutumista, jonka jälkeen alkoi vihkimyksen ja salaisen tieteen todellinen luonto hävitä poistuen viimein järjestelmällisesti juurineen ihmisten muistista. Tuosta ajasta alkaen tulivat sen opetukset salaisiksi, ja magia kulki liiankin usein hermeettisen filosofian arvokkaalla mutta monasti eksyttävällä nimellä. Niinä vuosisatoina, jotka edelsivät nykyistä kristillistä ajanlaskua, oli todellinen okkultismi vallalla mystikkojen keskuudessa, mutta kristinuskon alettua pääsi valtaan magia eli pikemminkin noituus salaisine taitoineen.

Kuinka suuria uskonkiihkoisten ponnistukset ovatkin olleet noina ensimmäisinä vuosisatoina pakanoiden mentaalisen ja älyllisen työn kaikkien jälkien hävittämisessä, eivät ne onnistuneet, mutta sama sokeauskoisuuden ja suvaitsemattomuuden musta henki on sittemminkin järjestelmällisesti vääristellyt jokaisen loistavan sivun, joka on kirjoitettu ennen kristillistä aikaa. Kuitenkin historia epävarmoine kertomuksineenkin on säilyttänyt siksi paljon, että se voi puolueettomasti valaista kokonaisuutta. Lukija viipyköön siis hetken kirjoittajan kanssa valitulla tarkkailupaikalla. Kääntäköön hän huomionsa esi- ja jälkikristillisen kauden tuhatvuotiseen aikaan, jonka jakoi kahtia vuosi YKSI, Kristuksen syntymävuosi. Tämä tapahtuma — olkoon se historiallisesti oikea tai ei — on tullut ensimmäiseksi merkiksi moninaisten suojavallien pystyttämiseksi, ettei mitenkään kävisi mahdolliseksi palata tai edes pilkistää menneisyyden vihattuihin uskontoihin. Ne ovat vihattuja ja pelättyjä, koska ne loivat niin kirkasta valoa siihen uuteen ja tahallisesti verhottuun tulkintaan, joka tunnetaan nk. uutena maailmanjärjestyksenä.

Kuinka yli-inhimillisiä olivatkin varhaisten kirkkoisien ponnistukset salaisen opin pyyhkäisemiseksi pois koko ihmismuistista, eivät ne kuitenkaan onnistuneet. Totuutta ei voi tappaa. Sen tähden ei voitu kokonaan lakaista pois maan päältä kaikkia jälkiä vanhasta viisaudesta eikä vangita ja vaientaa jokaista todistajaa. Ajatelkaammepa vain kuinka tuhansia, ehkä miljoonia käsikirjoituksia poltettiin, kuinka patsaita, joissa oli liian ilmeisiä piirtokirjoituksia ja kuvasymboleja, sen vuoksi murskattiin pölyksi. Ajatelkaamme, kuinka alkuaikoina erakkoja ja askeetteja joukoittain kierteli Ylä- ja Ala-Egyptin kaupunkien raunioilla, autiomaassa ja [xli] vuoristoissa kiihkeästi etsien hävittääkseen jokaisen obeliskin ja pilarin, papyruskäärön tai pergamentin, johon he voivat päästä käsiksi, jos siinä vain oli taun symboli tai jokin muu merkki, jonka uusi usko oli omaksunut ja ottanut itselleen. Tätä ajatellessa näkyy selvästi, miksi niin vähän on jäänyt talteen menneisyyden muistoja. Tosiaan varhaisen ja keskiaikaisen kristinuskon ja islamin ilkeämielinen uskonkiihko on alusta pitäin viihtynyt pimeydessä ja tietämättömyydessä, ja kumpikin on tehnyt

haudan helvetiksi ja helvetinkin synkemmäksi! [Lordi Byron, Childe Harold’s Pilgrimage, IV, xxxii.]

Molemmat uskonnot ovat voittaneet käännynnäisiä miekan terällä. Molemmat ovat rakentaneet kirkkonsa ihmisuhrien pilvenkorkuisille hekatombeille. Ensimmäisen vuosisadan portilla hehkuivat nuo pahaenteiset ja kohtalokkaat sanat: "Israelin karma". Oman vuosisatamme portilla voi tulevaisuuden tietäjä huomata toisia sanoja, jotka viittaavat siihen karmaan, joka on syntynyt, kun historia on ovelasti tekaistu, tapauksia vääristelty tahallaan ja kun jälkimaailma on suuria henkilöitä panetellut ja tuntemattomiksi runnellut Jagannâthan ["Maailman suojelija", intialainen jumala, jonka juhlavaunujen pyörien alle uskovaiset heittäytyivät musertuakseen kuoliaaksi. – Suom. toim.] kahden pyörän välissä — sokean uskon ja materialismin —, joista toinen uskoo liian paljon, toinen kieltää kaiken. Viisas on se, joka pysyttelee kultaisella keskitiellä ja luottaa ikuiseen oikeuteen.

Faizi Dîwân, "tuhansiin lahkoihin kuuluvan vapaa-ajattelijan ihmeellisten puheiden todistaja", sanoo:

Toisin sanoen: TOTUUS ON USKONTOA (ELI LAKIA) KORKEAMPI — "SATYÂN NÂSTI PAROO DHARMAH" — Benaresin mahârâjan tunnuslause, jonka Teosofinen Seura on ottanut itselleen.

Niin kuin jo alkulauseessa on sanottu, Salainen oppi ei ole Hunnuttoman Isiksen toisinto niin kuin alkuaan tarkoitettiin. Se on paremminkin Isistä selvittävä teos, [xlii] ja vaikka se on aivan riippumaton tuosta aikaisemmasta teoksesta, se on sen välttämätön seuraus. Paljon, mitä sanottiin Isiksessä, oli tuskin silloisten teosofien käsitettävissä. Salainen oppi luo nyt valoa moneen kysymykseen, joka edellisessä teoksessa jätettiin ratkaisematta, varsinkin mitä tulee ensimmäisiin sivuihin, joita ei koskaan ymmärretty oikein.

Koska Hunnuton Isis käsitteli ainoastaan historiallisten aikojen filosofioita ja hävinneiden kansojen symboliikkaa, sen kahdessa niteessä voitiin luoda vain pikainen yleissilmäys okkultismin yleisnäkymään. Tässä teoksessa esitetään nyt seikkaperäinen maailmansynty ja niiden neljän Rodun kehitys, jotka edelsivät viidennen Rotumme ihmiskuntaa. Salaisen opin kaksi suurta osaa selittää yksin sitä, mikä lausuttiin Hunnuttoman Isiksen ensimmäisellä sivulla ja mihin siellä täällä vähän viitattiin pitkin kirjaa. Mutta muinaisten tieteiden tarkkaa esitystä ei voi näissäkään niteissä edes yrittää, ennen kuin olemme selvittäneet noita suunnattomia ongelmia Kosmoksen ja planeettojen kehityksessä ja ennen nykyistä adamilaista ihmiskuntaa olleiden salaperäisten ihmiskuntien ja rotujen asteittaisissa vaiheissa. Sen tähden tämä yritys muutamien esoteerisen filosofian mysteerien valaisemiseksi ei ole missään tekemisissä edellisen teoksen kanssa. Kirjoittajan sallittakoon valaista tätä muutamalla esimerkillä.

[xliii] Tämä vanha kirja on se alkuteos, josta Kiu-tin monet nidokset on koottu. Ei ainoastaan edellä mainittu ja Siphra Dtzeniuthah vaan vieläpä Sefer jetsira [Rabbi Joshua Ben Hananyah, joka kuoli v. 72 jKr., selitti avoimesti tehneensä ihmeitä Sefer jetsiran avulla ja vaati kaikkia epäilijöitä kyseenalaistamaan ne. Frank mainitsee babylonilaisen Talmudin mukaan kaksi muuta ihmeidentekijää, rabbit Hanina ja Oshaia. (Ks Jerusalem Talmud, Sanhedrin, l. 7 jne., ja Franck, La Kabbale, 1843, I, ii, 78). Monet keskiaikaisista okkultisteista, alkemisteista ja kabbalisteista ovat väittäneet samaa, ja vieläpä myöhäisin uudenaikainen maagi, Éliphas Lévi sanoo julkisesti saman kirjoissaan magiasta.] — teos, jota juutalaiset kabbalistit pitävät patriarkkansa Abrahamin (!) kirjoittamana – ShuKing, Kiinan alkuperäinen raamattu, egyptiläisen Thoth-Hermeksen pyhät kirjat, Intian purânat, kaldealainen Lukujen kirja, vieläpä Mooseksen kirjat — kaikki ovat saaneet alkunsa tästä yhdestä pienestä alkuteoksesta. Tradition sanoo, että se kirjoitettiin senzarilla, pyhällä pappiskielellä sen mukaan, mitä jumalalliset olennot sanelivat valon pojille Keski-Aasiassa viidennen Rotumme alkaessa. Oli näet kerran aika, jolloin sen kieli (senzar) tunnettiin kaikkien kansojen vihittyjen kesken, jolloin toltekkilaiset esi-isät ymmärsivät sitä yhtä helposti kuin kadonneen Atlantiksen asukkaat. Nämä sen perivät vuorostaan kolmannen Rodun viisailta, manusheilta, jotka oppivat sen suoraan toisen ja ensimmäisen Rodun devoilta. Hunnuttoman Isiksen esittämä kuvaus koskee näiden Rotujen kehitystä ja meidän neljännen ja viidennen Rodun ihmiskuntamme kehitystä Vaivasvata manvantarassa eli kierroksessa. Jokainen kierros muodostuu yugoista, seitsemästä ihmiskunnan aikakaudesta, joista neljä on jo ohitettu meidän elämänkierroksessamme ja viidennen kierroksen keskikohta on miltei saavutettu. Tämä kuvaus on symbolinen, niin kuin jokainen käsittää, ja koskee koko kulkua alusta asti. Tuo vanha kirja kuvailee kosmista kehitystä ja selittää kaiken maan päällä olevan syntyä, siis myös fyysisen ihmisen, ja esittää rotujen todellisen historian ensimmäisestä aina meidän viidenteen Rotuumme asti, mutta ei mene kauemmaksi. Se loppuu kali-yugan alkaessa täsmälleen 4,989 [Tämä kirjoitettiin v. 1888. – Suom. toim.] vuotta sitten Krishnan, loistavan aurinkojumalan, kerran maan päällä eläneen sankarin ja uudistajan, kuollessa.

Mutta on olemassa toinenkin kirja. Ei kukaan sen omistajista pidä sitä kovin vanhana, koska se syntyi samalla kun "musta aika" ja on sen kanssa samanikäinen [xliv] eli noin 5000 vuotta vanha. Noin yhdeksän vuoden kuluttua [v. 1897] loppuu ensimmäinen 5000 vuoden kausi (joka aloitti kali-yugan suuren aikakauden). Silloin tulee täyttymään viimeinen ennustus tuossa kirjassa, joka on mustan ajan ennustuskirjojen ensimmäinen osa. Siihen ei ole pitkää aikaa jäljellä, ja monet meistä saavat nähdä uuden ajan koittavan. Ennen kuin tuo aika päättyy, on monta laskua maksettu ja kuitattu rotujen välillä. Toinen ennustuskirjojen osa on jo miltei valmis. Se on ollut valmisteilla aina Buddhan suuren seuraajan, Shankarâchâryan ajoista asti.

Yksi tärkeä kohta on huomattava, joka on ensimmäisenä todistuskappaleena alkuaikaisen yleismaailmallisen viisauden olemassaolosta — ainakin kristillisille kabbalisteille ja tutkijoille. Näitä oppeja tunsivat ainakin osittain useat kirkkoisät. Väitetään puhtaasti historiallisilla perusteilla, että Origines, Synesius, vieläpä Clemens Aleksandrialainen oli itse vihitty mysteereihin, ennen kuin he liittivät aleksandrialaisen oppisuunnan uusplatonilaisuuteen gnostisen uusplatonilaisuuden, kristillisessä puvussa. Eikä siinä kaikki. Muutamia salaisten koulujen opeista, vaikkei suinkaan kaikkea, säilytettiin Vatikaanissa, ja ne ovat sittemmin sulautuneet katolisiin mysteereihin siten, että latinalainen kirkko on ne turmeltuneessa muodossa liittänyt alkuperäiseen kristilliseen ohjelmaan. Yksi sellainen on oppi Neitsyeen tahrattomasta sikiämisestä, joka on nyt saanut kovin aineellisen muodon. Tämä seikka selittää, miksi roomalaiskatolinen kirkko on pannut käyntiin niin kiivaita vainoja okkultismia, vapaamuurariutta ja yleensä erioppista mystiikkaa vastaan.

Konstantinuksen aika oli historian viimeinen käännekohta. Se oli äärimmäisen kamppailun aikaa, joka päättyi siihen, että länsimaissa vanhat uskonnot kukistettiin uuden hyväksi, joka rakennettiin niiden ruumiiden päälle. Siitä asti alettiin näkymät kaukaiseen muinaisuuteen, "vedenpaisumuksen ja Eedenin paratiisin taakse, väkivaltaisesti ja säälimättömästi sulkea myöhempien aikojen uteliailta katseilta sekä oikeilla että väärillä keinoilla. Jokainen tiehyt tukettiin, jokainen asiakirja, joka voitiin keksiä, hävitettiin. Ja kuitenkin näissä turmelluissa aikakirjoissa on jäljellä niin paljon, että hyvällä syyllä saatamme sanoa niissä olevan riittävästi todisteita emäopin olemassaolosta. Geologisista ja poliittisista mullistuksista huolimatta on säilynyt katkelmia, jotka tietävät kertoa jotakin, ja jokainen muinaismuisto todistaa, että se viisaus, joka nyt on niin salainen, oli kerran alati juoksevan [xlv] virran yksi ja ehtymätön alkulähde, josta saivat ravintonsa kaikki purot — nim. kaikkien kansojen myöhemmät uskonnot, ensimmäisestä viimeisimpään asti. Tämä aikakausi, joka toisessa päässään alkoi Buddhasta ja Pythagoraasta ja toisessa päässään loppui uusplatonisteihin ja gnostikkoihin, on ainoa historian säilyttämä polttopiste, jossa viimeisen kerran yhtyvät menneiden aikojen kirkkaat valonsäteet, ennen kuin yltiöhartaus ja fanaattisuus ne pimensivät.

Tässä syy, miksi tämän kirjoittajalle on ollut välttämätöntä pitkin matkaa selittää hämärintä muinaisuutta koskevia asioita todisteilla, jotka on koottu historialliselta ajalta, vaikka hän siten joutuukin alttiiksi syytöksille yhtenäisen järjestelmän ja oikean esitystavan puutteesta. Ei ollut muuta keinoa valittavana. Yleisön täytyy ensin tutustua useiden maailmankuulujen adeptien, kunkin aikakauden vihittyjen runoilijoiden ja klassikkojen tekemiin ponnistuksiin, kun he ovat koettaneet säilyttää ihmiskunnassa tiedon ainakin tällaisen filosofian olemassaolosta, jollei itse sen opeista. Vuonna 1888 eläneet vihityt jäisivät tosiaan käsittämättömäksi vieläpä mahdottomalta näyttäväksi taruksi, jollei osoitettaisi, että samanlaisia vihittyjä on elänyt kaikkina historian aikoina. Tämä taas voidaan osoittaa ainoastaan siten, että mainitaan itse luvut ja säkeet, joissa on puhuttu näistä suurista henkilöistä, vaikka heitä on edeltänyt ja seurannut pitkä loppumaton sarja muita mestareita sekä ennen että jälkeen vedenpaisumuksen. Ainoastaan siten voidaan osittain traditionaalisen ja osittain historiallisen todisteen nojalla näyttää, että okkulttinen tieto ja ne voimat, jotka se ihmiselle suo, eivät ole olleet pelkkää fiktiota vaan että ne ovat yhtä vanhoja totuuksia kuin itse maailma.

Tuomareilleni, entisille ja tuleville — olkoot he vakavia kirjallisia arvostelijoita tai noita kirjallisuuden ulvovia dervishejä, jotka arvostelevat kirjaa sen mukaan kuinka suosittu tekijän nimi on ja jotka tuskin silmäiltyään sisällystä takertuvat niin kuin tappavat basillit ruumiin heikoimpaan kohtaan — heille minulla ei ole mitään sanottavaa. Enkä alennu huomaamaan niitä älyttömiä parjaajia — onneksi hyvin harvoja — jotka toivovat herättävänsä yleisön huomion syytämällä häpeää jokaiselle kirjailijalle, jonka nimi on hieman paremmin tunnettu kuin heidän omansa, ja jotka vaahdossa suin haukkuvat näiden etevämpien varjoakin. Nämä ensin vuosikausia väittivät, että The Theosophistin opettamat opit, jotka kulminoituivat Esoteric Buddhismissa, olivat kaikki tämän kirjoittajan keksimiä, mutta viime aikoina he ovat tehneet täyskäännöksen ja tuomitsevat nyt Hunnuttoman Isiksen ja muut kirjat plagioinniksi Éliphas Lévin (!) ja Paracelsuksen (!!) kirjoista ja — ihmeistä [xlvi] suurin — buddhalaisuudesta ja brahmalaisuudesta (!!!). Yhtä hyvin syyttäkää Renania siitä, että hän on varastanut kirjansa Vie de Jesus (Jeesuksen elämä) evankeliumeista, tai Max Mülleriä siitä, että hän on varastanut teoksensa Sacred Books of the East (Idän pyhät kirjat) tai Chips (Lastuja) brahmalaisten ja Gautama Buddhan filosofioista. Mutta suurelle yleisölle ja Salaisen opin lukijoille toistan sen, mitä kaiken aikaa olen esittänyt ja minkä nyt puen Montaignen sanoihin: "Hyvät herrat, MINÄ OLEN TÄHÄN AINOASTAAN POIMINUT KUKKAISIA KIMPUKSI ENKÄ OLE SIIHEN PANNUT MUUTA KUIN NAUHAN, JOKA NE PITÄÄ KIINNI". [Essays, III, xii.]

Leikatkaa "nauha" palasiksi, jos tahdotte. Mutta TOSIASIOIDEN kimppua — sitä ette kuitenkaan voi hävittää olemasta. Te voitte ainoastaan olla siitä välittämättä, ei muuta.

Lopuksi sanottakoon muutama sana tästä ensimmäisestä osasta. Voi tuntua siltä kuin esipuheessa, joka aloittaa pääasiallisesti kosmogoniaa käsittelevän osan, muutamat asiat eivät olisi oikein paikallaan, mutta vielä yksi syy paitsi ennen mainitut on johtanut minut niitä koskettelemaan. Jokainen lukija ehdottomasti arvostelee esitettyjä väitteitä oman tietonsa, kokemuksensa ja tajuntansa kannalta, ja perustaa johtopäätöksensä siihen, minkä hän ennestään tietää. Tämä asia on kirjailijan aina pidettävä mielessään ja sen tähden myöskin tässä ensimmäisessä osassa niin usein viitataan asioihin, jotka oikeastaan kuuluisivat myöhempään osaan, mutta ei voitu jättää niitä mainitsematta, jotta lukija ei pitäisi kaikkea vain satuna — uudenaikaisena keksintönä.

Siten menneisyys auttaa meitä käsittämään NYKYISYYTTÄ ja nykyisyys voi saattaa meitä paremmin antamaan arvoa MENNEISYYDELLE. Tämän päivän erehdykset on selvitettävä ja pyyhittävä pois, mutta on hyvinkin todennäköistä — tässä tapauksessa se on varmaa — ettei tälläkään kerralla pitkien aikakausien ja historian todiste tule vaikuttamaan muihin kuin sangen intuitiivisiin — toisin sanoen hyvin harvoihin. Mutta tässä niin kuin joka asiassa uskolliset voivat lohdutuksekseen nykyajan epäileville saddukealaiselle esittää matemaattisen todisteen ja muistomerkin hänen paatuneesta itsepintaisuudestaan ja sokeudestaan. Jossain Ranskan akatemian arkistoissa on vielä olemassa kuuluisa todennäköisyyslaskelma, jonka muutamat matemaatikot laativat skeptikkoja varten algebrallisesti. Se kuuluu näin: Jos kaksi henkilöä todistaa [xlvii] jonkin asian, ja siten kumpikin antaa sille 5/6 varmuuden, tuon tosiasian varmuus on 35/36, ts. sen todennäköisyys suhtautuu sen epätodennäköisyyteen niin kuin 35:1. Jos kolme henkilöä on yhtä mieltä, tulee uskottavuus olemaan 215/216. Kymmenen henkilön yksimielisyys, joista kukin antaa 1/2 varmuuden, tuottaa 1023/1024 jne. Okkultisti voi tyytyä näin suureen varmuuteen kaipaamatta enempää.

Etusivu

Teosofia

H. P. Blavatsky

Salainen Oppi

SALAINEN OPPI, I OSA – ESIPUHE