Sisältö

Esipuhe

Tämän kirjan tarkoituksena on opiskelijan auttaminen hänen oman luonteensa varsinkin sen ajatuspuolen tutkimisessa. Jos hän perehtyy tässä esitettyihin periaatteisiin, hän voi oppia toimimaan yhdessä hänen omaan kehitykseensä vaikuttavan Luonnon kanssa ja edistämään henkistä kasvuaan paljon nopeammin kuin on mahdollista, jos hän jää tietämättömäksi kasvunsa edellytyksistä. 

Asiaan perehtymättömälle lukijalle voi johdanto tuottaa vaikeuksia. Sen vuoksi ei kaikkien ole tarpeen lukea sitä tutustuessaan ensimmäistä kertaa tähän kirjaan. Se on kuitenkin välttämätön niille, jotka tahtovat tarkastella älynsä suhdetta sekä luonteensa muihin puoliin että ulkoiseen maailmaan. Ja ne, jotka tahtovat noudattaa perusteellisesti ohjetta ”Tunne itsesi”, eivät saa karttaa pientä henkistä ponnistelua eivätkä liioin toivoa, että henkinen ravinto putoaisi kypsänä suoraan taivaalta laiskurin avoimeen suuhun. 

Jos tämä kirja auttaa edes muutamia rehellisiä opiskelijoita ja poistaa joitakin tiellä olevia vaikeuksia, se on täyttänyt tehtävänsä. 

Johdanto

Tiedon arvon mittana on sen kyky puhdistaa ja jalostaa elämää, ja kaikki rehelliset tutkijat tahtovat käyttää teosofian opiskelussa hankkimiaan teoreettisia tietoja oman luonteensa kehittämiseen ja lähimmäistensä auttamiseen. Tämä kirja on kirjoitettu näitä tutkijoita varten toivoen, että heidän oman älyllisen luonteensa parempi ymmärtäminen johtaisi siinä piilevän hyvän määrätietoiseen kehittämiseen ja pahan pois kitkemiseen. Tunne, joka johtaa oikeamieliseen elämään, on puoleksi hukkaan heitetty, ellei ymmärryksen valo ole oppaana tiellä. Sillä kuten sokea tietämättään eksyy tieltä ja putoaa ojaan, samoin sokea tietämätön minuus poikkeaa syrjään oikean elämän tieltä, kunnes hän suistuu pahojen tekojen aiheuttamaan syvyyteen. Avidyâ – tiedon puute – on todellakin ensimmäinen askel ykseydestä erillisyyteen ja vasta avidyân vähetessä erillisyys heikkenee. Kun se on poistunut, uudistuu Ikuinen Rauha. 

 
Itse tiedostajana

Tutkiessamme ihmisen luonnetta erotamme Ihmisen hänen käyttövälineistään, elävän Itsen¹ vaatetuksesta, johon hän on pukeutunut. Itse on yksi, miten hänen ilmenemismuotonsa vaihtelevatkin hänen toimiessaan aineen eri muotojen välityksellä. On tietysti totta, että on vain Yksi Itse sanan täydellisimmässä merkityksessä, ja kuten valonsäteet liekehtivät auringosta, Itset, jotka ovat todellisia ihmisiä, ovat kaikki korkeimman Itsen säteitä, ja jokainen Itse kuiskaa: ”Minä olen Se”. Mutta kun tehtäväämme varten erotamme yhden ainoan säteen, voimme sitä erillisenä tarkastellessamme painottaa myös sen omaa luontaista yksilöllisyyttä, vaikka tämä yksilöllisyys voi olla sen muotojen peittämä. Tietoisuus on yksikkö ja siinä suorittamamme jaotukset tehdään joko opiskelutarkoituksessa tai ne ovat aistiharhoja, jotka johtuvat havaintokykymme rajoittuneisuudesta niistä välineistä johtuen, joiden kautta se toimii alemmissa maailmoissa. Tosiasia, että Itsen ilmentyminen johtuu sen kolmesta aspektista, tietämisestä, tahtomisesta ja toimeenpanosta – joista ajatukset, halut ja teot saavat erikseen alkunsa – älköön sokaisko meitä toiselta tosiasialta, ettei ole olemuksen jakautumista; Itse kokonaisuutena tietää, tahtoo ja toimii. Nämä toiminnot eivät myöskään ole kokonaan erillisiä; kun Itse tietää, se myös toimii ja tahtoo; kun se toimii, se myös tietää ja tahtoo; kun se tahtoo, se myös toimii ja tietää. Yksi toiminnoista on vallitseva, vieläpä joskus siinä määrin, että se peittää muut. Mutta jopa syvimmässä tietämiseen keskittymisessä – näistä kolmesta eniten erillään olevassa toimintamuodossa – on aina mukana ilmentymätön toiminta ja tahto, jotka ovat erotettavissa huolellisen analyysin avulla. 

Olemme kutsuneet näitä Itsen kolmea ilmenemismuotoa Itsen kolmeksi aspektiksi. Lisäselvitys voi auttaa ymmärtämään niitä. Kun Itse on toimeton, pystyy tietoaspekti omaksumaan minkä tahansa esitetyn kohteen sisällön. Kun Itse on keskittynyt, syventynyt tilan siirtymiseen, ilmenee tahdon aspekti. Kun Itse panee energian liikkeelle tavoittaakseen sille esitetyn kohteen, ilmenee toiminnan aspekti. Näin havaitaan, että nämä kolme olemuspuolta eivät ole erillisiä Itsen osasia eivätkä kolme toisiinsa yhtynyttä osaa, vaan että on olemassa yksi jaoton kokonaisuus, joka ilmenee kolmella eri tavalla. 

Itsen perusteellista selvittämistä on tämän paremmin vaikea ilmaista. Itse on tuo tietoinen, tunteva, aina läsnäoleva Yksi, joka tietää olevansa meissä jokaisessa. Kukaan ihminen ei voi koskaan ajatella itseään ei-olentona tai määritellä itseään ”minä en ole” -tietoisuuteen kuuluvaksi. Bhagavan Das sanoo siitä: 

Itse on elämän välttämätön ensimmäinen perusta… Vachaspati-Mishran sanoin, hänen kommentaareissaan (Bhamati) Shankaracharyan Shariraka-Bhashyalle: ”Kukaan ei epäile: ’Olenko minä?’ tai ’Enkö minä ole?’”² 

Itsen vakuutus ”Minä olen” edeltää kaikkea muuta ja pysyy selviönä. Mikään todiste ei voi vahvistaa sitä. Mikään vastaväite ei voi heikentää sitä. Sekä todiste että vastatodiste kohtaavat toisensa käsitteessä ”Minä olen”, pelkän olemassaolon erittelemättömässä tunteessa, jota sellaisenaan ei voida määritellä muuten kuin korostavana tai vähentävänä ominaisuutena. ”Minä olen enemmän” on mielihyvän ilmaus. ”Minä olen vähemmän” on tuskan ilmaus. 

Kun tarkkailemme tätä ”Minä olen”, havaitsemme sen ilmaisevan itseään kolmella eri tavalla: (a) ei-itsen sisäinen heijastus, TIETO, ajatusten perusta; (b) sisäinen keskittyminen, TAHTO, halujen perusta; (c) ulkoisen toimeenpano, ENERGIA, tekojen perusta; ”Minä tiedän” tai ”Minä luulen”, ”Minä tahdon” tai ”Minä haluan”, ”Minä ryhdyn toimimaan” tai ”Minä teen”. Näissä kolmessa jaoton Itse vakuuttaa ”Minä olen”. Kaikki vakuutukset voidaan luokittaa johonkin näistä kolmesta pääkohdasta. Itse ilmenee maailmassamme vain näillä kolmella tavalla. Kuten kaikki värit muodostuvat kolmesta pääväristä, samoin Itsen lukemattomat ilmenemismuodot kaikki muodostuvat tahdosta, energiasta ja tiedosta. 

Itse tahtovana, Itse toimivana ja Itse tietävänä – on ikuisuudessa oleva Yksi ja siis myös yksilöllisyyden perusta ajassa ja paikassa. Tarkoituksenamme on tutkia ajatuspuolen Itseä tietävänä – Itsen ilmennyksenä. 

Ei-Itse tiedettynä

Itse, jonka ”luonne on tieto”, havaitsee suunnattoman määrän muotoja kuvastuneena itsessään. Kokemuksesta se oppii, ettei se voi tietää, toimia ja tahtoa niissä tai niiden kautta. Se huomaa, että nämä muodot eivät taivu sen valvontaan, kuten se muoto, josta se ensin tulee tietoiseksi ja jonka Itse (vahingossa ja kuitenkin välttämättä) oppii samastamaan itseensä. Itse tietää, mutta nuo muodot eivät ajattele; se tahtoo, mutta ne eivät osoita mitään halua; se toimii eivätkä ne vastaa millään liikkeellä. Itse ei voi sanoa niissä ”tiedän”, ”toimin”, ”tahdon”. Vähitellen se käsittää, että ne ovat siitä erillisiä muita itsejä, mineraali-, kasvi-, eläin-, ihmis- ja yli-ihmismuotoja ja se yleistää ne kaikki laajasisältöiseen termiin ei-itse, hahmoon, jossa se ei esiinny erillisenä Itsenä, jossa se ei tiedä, toimi ja tahdo. Kysymykseen: ”Mikä on ei-itse?” se vastaa siis sanoen: 

”Kaikki missä minä en tiedä, tahdo ja toimi.” 

Ja vaikka se haluaa vilpittömästi yhtämittaisessa tutkiskelussa todeta, että sen käyttövälineet toinen toisensa jälkeen – lukuun ottamatta hienointa ainetta, joka tekee sen Itseksi – ovat osia ei-itsestä, ovat ne silti tiedon kohteita, siis tiedetyt eikä tiedostaja, niin käytännöllisesti katsoen sen vastaus on oikea. Todellisuudessa se ei voi koskaan tajuta ollessaan erossa itsestään tätä hienointa ainetta, joka tekee sen erilliseksi Itseksi, sillä sen vaikutus on välttämätön tuolle erillisyydelle ja sen tiedostaminen ei-itsenä olisi sulautumista kaikkeuteen. 

Tietäminen 

Jotta Itse voisi olla tiedostaja ja ei-itse tiedetty, niiden välille on vakiinnutettava määrätty yhteys. Ei-itsen on vaikutettava Itseen ja Itsen on vastaavasti vaikutettava ei-itseen. Näiden kahden välillä on esiinnyttävä vuorovaikutusta. Tietäminen on Itsen ja ei-itsen välillä oleva yhteys ja tuon yhteyden luonne on oleva aiheemme seuraava kohde, mutta ensin on tajuttava selvästi, että tietäminen on yhteys. Se on käsitettävä kahdenlaisena, Itsen tietoisuutena ja ei-itsen tiedostamisena – ja näiden kahden vastakkaisen vuorovaikutuksen läsnäolo on tiedolle välttämätön. 

Tiedostaja, tiedetty ja tietäminen – nämä kolme kuuluvat yhteen, mikä on ymmärrettävä, mikäli ajatusvoima suunnataan sen oikeaan tarkoitukseen, maailman auttamiseen. Läntisen terminologian mukaan mieli on subjekti, joka tietää; objekti on se josta tiedetään; suhde niiden välillä on tietäminen. Meidän on ymmärrettävä tiedostajan ja tiedetyn luonne sekä niiden välillä vallitsevan yhteyden luonne ja miten tuo yhteys muodostuu. Kun käsitämme nämä seikat, silloin otamme todella askeleen kohti itsetuntemusta, joka on viisaus. Silloin kykenemme todella auttamaan ympärillämme olevaa maailmaa. Me tulemme auttajiksi ja vapauttajiksi; tämä on viisauden todellinen päämäärä, ja rakkauden tulen sytyttämänä se voi kohottaa maailman pois kurjuudesta tietoon, jossa kaikki tuska lakkaa ikiajoiksi. Tämä on opiskeluaiheemme. Sen kansan kirjoissa, joka omistaa varhaisimman ja kuitenkin syvimmän ja hienoimman psykologisen tiedon, on kerrottu, että filosofia on lopettava tuskan. Sen puolesta tiedostaja ajattelee. Sitä tietoa etsitään jatkuvasti. Tuskan poistaminen on filosofian lopullinen tavoite, eikä kyseessä ole todellinen viisaus, jollei se johda RAUHAN löytämiseen. 

LUKU I

Ajatuksen luonne

Ajatuksen luonnetta voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta: tietoisuuden taholta, joka on tieto, tai sen muodon taholta, jonka avulla tuo tieto saavutetaan. Muodolla on taipumus muutoksiin ja se mahdollistaa tiedon saavuttamisen. Tämä mahdollisuus on johtanut kahteen äärimmäisyyteen filosofiassa, joita kumpaakin on vältettävä, koska ne jättävät huomioon ottamatta toisen puolen ilmennyttä elämää. Toinen pitää kaikkea tietoisuutena jättäen huomioon ottamatta muodon olennaisuuden tajuntaa ehdollistavana, muodon mahdolliseksi tekevänä. Toinen pitää kaikkea muotona jättäen huomioon ottamatta sen, että muoto voi olla olemassa vain sitä elävöittävän elämän avulla. Muoto ja elämä, aine ja henki, käyttöväline ja tietoisuus ovat erottamattomat ilmennyksessä ja ovat SEN jaottomia aspekteja, mistä kaikki on peräisin. SE ei ole tietoisuus eikä sen käyttöväline vaan kummankin JUURI. Filosofia, joka yrittää selittää kaiken muotojen perusteella jättäen huomioon ottamatta varsinaisen elämän, tulee kohtaamaan kysymyksiä, joita on hyvin vaikea ratkaista. Filosofia, joka yrittää selittää kaiken elämän avulla sulkien pois muodot, havaitsee olevansa silmätysten ylipääsemättömän muurin kanssa. Lopullinen vastaus tähän kysymykseen on, että tietoisuus ja sen käyttöväline, elämä ja muoto, henki ja aina ovat ehdottoman olemassaolon kahden olemuksen tilapäisiä ilmauksia, jotka tunnetaan vain niiden ilmetessä juurihenkenä – (hindut kutsuvat sitä nimellä pratyagâtma) abstraktisena olemisena, abstraktisena logoksena – josta ovat lähtöisin kaikki yksilölliset itset, ja juuriaineena (mûlaprakriti), joka synnyttää muodot. Aina kun ilmeneminen tapahtuu, tämä juurihenki synnyttää kolminkertaisen tietoisuuden ja tämä juuriaine kolminkertaisen aineen; näiden takana on yksi todellisuus, joka on ehdolliselle tietoisuudelle aina käsittämätön. Kukka ei näe juurta, josta se kasvaa, vaikka koko sen elämä nousee siitä, ja jota ilman se ei voisi elää. 

Itsellä tiedostajana on tunnusomaisena tehtävänä ei-itsen mielessään kuvastaminen. Samoin kuin valonsäteet heijastuvat kohteesta herkkään peiliin ja aiheuttavat muunnoksia kohtaamassaan aineessa siten, että kohteen kuva voidaan havaita, samoin suhtautuu Itse tiedon aspektissaan kaikkeen ulkonaiseen. Sen käyttövälineenä on pallo, johon Itse vastaanottaa ei-itseltä Yhden Itsen heijastuneet säteet saaden tämän pallon pinnalle ilmenemään kuvia, jotka ovat heijastuksia siitä, mikä ei ole se itse. Tiedostaja ei tajua asioita sinänsä tietoisuutensa ensi vaiheissa. Hän havaitsee vain ne kuvat, jotka ei-itsen toiminta on aiheuttanut hänen käyttövälineensä herkälle pinnalle, ulkoisen maailman valokuvat. Tämän vuoksi on mieltä, tiedostavan itsen käyttövälinettä, verrattu kuvastimeen, jossa nähdään kaikkien sen eteen sattuneiden kohteiden kuvat. Emme tiedosta asioita sellaisinaan, vaan yksinomaan niiden aiheuttaman vaikutuksen tajunnassamme. Mielemme ei havaitse kohteita vaan kohteiden kuvia. Kohteet näkyvät kuvastimessa, mutta nuo kohteet ovat vain kuvia, illuusioita, jotka aiheutuvat kohteista heijastuneista valonsäteistä eivätkä ole varsinaiset kohteet. Samoin mieli tajuaa ulkoisen maailman tietämisessään vain harhakuvat eikä asioita sellaisinaan. 

Tiedostaja tajuaa nämä käyttövälineen muodostamat kuvat varsinaisina kohteina. Tämä havaitseminen on hänen niistä itsessään tekemä toisinto. Niinpä kuvastimen analogia ja heijastus-sanan käyttö edellisessä kappaleessa ovat hiukan harhaanjohtavia, sillä mielen kuva on toisinto eikä heijastuskuva kohteesta, joka sen aiheuttaa. Mielen sisältö tulee todella havaitsemansa kohteen kaltaiseksi, ja tämä kaltaisuus vuorostaan ilmenee tiedostajalle uudelleen. Kun hän näin muuntelee itseään ulkoisen kohteen kaltaiseksi, sanotaan, että hän tietää sen, mutta tarkastelemassamme tapauksessa se, mitä hän tietää, on vain kohteen aiheuttama kuva hänen käyttövälineessään eikä kohde itse. Ja tämä mielikuva ei ole täydellinen toisinto syystä, joka selviää seuraavassa luvussa. 

”Mutta onko aina näin?” voidaan kysyä. ”Emmekö koskaan tiedä itse asioita?” Tämä kysymys pakottaa meidät välttämättä erottamaan toisistaan tietoisuuden ja sen aineen, jossa tietoisuus toimii. Tämän toimenpiteen avulla voimme löytää vastauksen ihmismieltä koskevaan luonnolliseen kysymykseen. Kun tietoisuus on pitkän kehityksen aikana saavuttanut kyvyn luoda itsessään uudestaan kaiken ulkopuolellaan olevan, niin aineen verho jossa se on toiminut katoaa, ja tietoisuus joka on tieto samastaa Itsensä kaikkiin Itseihin, joiden keskuudessa se on kehittynyt, ja näkee ei-itsenä vain aineen, joka on samalla tavalla yhteydessä jokaisen Itsen kanssa erikseen. Se on ”päivä ole kanssamme” -yhteys, joka on kehityksen riemuvoitto, kun tietoisuus tajuaa itsensä ja muut ja tietää muut Itsenä. Luonnon samaisuudella saavutetaan täydellinen tieto ja Itse käsittää sen ihmeellisen tilan, jossa yksilöllisyys ei tuhoudu eikä muisti katoa, vaan jossa eriytyminen kohtaa määränpäänsä ja tiedostaja, tietäminen ja tieto ovat yhtä. 

Tiedostajan, tietämisen ja tiedetyn välinen yhteys 

Värähtely-sana on tulossa yhä enemmän läntisen tutkimuksen avainsanaksi, niin kuin se on jo kauan ollut idässä. Liike on kaiken alku. Elämä on liikettä, tietoisuus on liikettä. Ja aineeseen vaikuttava liike on juuri värähtelyä. Yksi, kaikki, me ajattelemme niitä muuttumattomina, joko absoluuttisena liikkeenä tai liikkumattomuutena, koska suhteellista liikettä ei voi olla Yhdessä. Ainoastaan milloin on erilaistumista tai osia, voimme ajatella sitä, mitä kutsumme liikkeeksi. Liike on paikan muutos ajan muuttuessa. Kun Yhdestä tulee monta, syntyy liike; se on terveyttä, tietoisuutta, elämää, kun se on rytminen ja säännöllinen; kuten se on sairautta, tiedottomuutta, kuolemaa ollessaan vailla rytmiä, epäsäännöllinen. Elämä ja kuolema ovat kaksoset, molemmat samalla tavoin syntyneet liikkeestä, joka on ilmennys. 

Liikkeen on ilmennyttävä, kun Yksi tulee moneksi. Sillä kun kaikkialla läsnäoleva ilmenee erillisinä osasina, on loputtoman liikkeen kuvattava kaikkiallista läsnäoloa tai, toisin sanoen, oltava sen heijastus tai kuva aineessa. Aineen olemus on erillisyys, kuten hengen olemus on ykseys, ja kun kaksi ilmenee Yhdessä, kuten kerma maidossa, tuon Yhden kaikkiallisen läsnäolon heijastus aineen moninaisuudessa on loputonta liikettä. Absoluuttinen liike – jokaisen liikkuvan yksikön läsnäolo tilan joka kohdassa joka hetki – vastaa lepoa, jolloin katsotaan vain toisella tavoin, siis aineen näkökulmasta henkisen sijaan. Hengen näkökulmasta katsottuna on aina Yksi, aineen näkökulmasta on aina monta. 

Tämä loputon liike ilmenee rytmisenä liikuntana, värähtelynä aineessa, joka ilmentää sitä, kunkin jîvan eli tietoisuuden erillisen yksikön ollessa aineen ympäröimän seinän eristämä muista jîvoista³. Kukin jîva tulee lisäksi olennoiduksi eli verhotuksi aineen lukuisiin vaatteisiin. Koska nämä aineen verhot värähtelevät, ne välittävät värähtelynsä ympäröivään aineeseen, tällaisen aineen tullessa välittäjäksi, jossa värähtelyt kulkevat ulospäin. Tämä välittäjä vuorostaan siirtää värähtelysysäykset toista jîvaa ympäröiviin verhoihin ja panee siten tuon jîvan värähtelemään ensimmäisen tavoin. Tässä värähtelyjen sarjassa – alkaen yhdestä jîvasta värähtelysarjan muodostuttua jîvaa ympäröivässä kehossa, joka lähettää sen liikkeelle kohti ympäröivää välittävää ainetta, ollen sen välityksellä yhteydessä toiseen kehoon ja tuosta toisesta kehosta siinä olevaan jîvaan – on värähtelyjen ketju, jonka avulla toinen tuntee toisen. Jälkimmäinen tuntee ensimmäisen, koska se muodostaa tämän itsessään uudelleen ja siten kokee samoin kuin se. Ja kuitenkin se kokee eri tavalla. Sillä toinen jîvamme on jo värähtelevässä tilassa, ja saatuaan sysäyksen ensimmäiseltä sen liiketila ei ole tuon sysäyksen yksinkertaista toistoa, vaan sen oman alkuperäisen liikkeen yhdistymistä ulkoapäin siihen tulevaan, ja tämän vuoksi se ei ole edellisen täydellinen toisinto. Samankaltaisuudet tulevat yhä tarkemmiksi, mutta samuus välttää meitä ovelasti niin kauan kuin verhot ovat olemassa. 

Tämä värähtelyjen peräkkäisyys on usein havaittavissa luonnossa. Liekki on värähtelytoiminnan keskus siinä eetterissä, jota kutsumme kuumuudeksi. Nämä värähtelyt tai lämpöaallot saattavat ympäröivän eetterin itsensä kaltaisiksi aalloiksi ja nämä muuttavat eetterin lähellä olevassa raudan palasessa samanlaisiksi aalloiksi. Raudan osaset värähtelevät niiden vaikutuksesta ja siten rauta kuumenee vuorostaan ja on osaltaan kuumuuden lähde. Samalla tavoin kulkevat värähtelysarjat yhdestä jîvasta toiseen, ja tietoisuusverkko yhdistää kaikki olennot keskenään. 

Fyysisessä luonnossa kutsumme värähtelyjen eri sarjoja eri nimillä sanoen yhtä laatua valoksi, toisia kuumuudeksi, sähköksi tai ääneksi jne. Kuitenkin kaikki ovat saman luonteisia. Ne kaikki ovat liikkeen muotoja eetterissä,⁴ joskin niiden nopeus ja aaltopituus vaihtelevat. Ajatukset, halut ja toiminnot, tiedon, tahdon ja energian aktiiviset ilmennykset aineessa ovat kaikki saman luonteisia, so. värähtelyjen aikaansaamia, mutta eroavat ulkonaisesti värähtelyjensä erilaisuuden vuoksi. On olemassa erityistä ainetta oleva, määrätynluonteinen värähtelyjen sarja, jota kutsumme ajatusvärähtelyksi. Erästä sarjaa kutsumme haluvärähtelyksi ja toista taas toimintavärähtelyksi. Nämä nimet kuvaavat luonnon tiettyjä todellisuuksia. Tietynlainen eetteri alkaa värähdellä ja sen värähtelyt vaikuttavat silmiimme; kutsumme liikettä valoksi. On olemassa paljon hienompi värähtelevä eetteri, johon mieli vastaa, ts. havaitsee sen, ja kutsumme tuota liikettä ajatukseksi. Meitä ympäröi tiheydeltään eriasteinen aine, ja kutsumme siinä tapahtuvia liikkeitä, kuten ne vaikuttavat meihin, kuten karkeitten ja herkkien ruumiittemme elimet vastaavat niihin. Nimitämme tiettyä silmään vaikuttavaa liikettä valoksi. Nimitämme tiettyä toiseen elimeen, mieleen vaikuttavaa liikettä ajatukseksi. Näkeminen tapahtuu, kun valoeetteri sinkoutuu aaltoina kohteesta silmään. Ajatteleminen tapahtuu, kun ajatuseetteri liikkuu aaltoina kohteen ja mielen välillä. Toinen ei ole sen arvoituksellisempi kuin toinenkaan. 

Kun olemme tekemisissä mielen kanssa, havaitsemme, että ajatusaaltojen sysäykset aiheuttavat muutokset mielen aineiston ryhmittelyssä ja että konkreettisessa ajattelussa koemme alkuperäiset sysäykset jälleen ulkoapäin. Tiedostaja havaitsee aktiivisuutensa näissä värähtelyissä, ja kaikki, mihin ne voivat vastata, siis kaikki, minkä ne voivat palauttaa mieleen, on tietoa. Ajatus on tiedostajan mielessä tapahtuva toisinto siitä, mikä ei ole tiedostaja, ei ole Itse. Se on aaltoliikkeiden yhdistelmän aiheuttama kuva, aivan kirjaimellisesti kuva. Osa ei-itseä värähtelee ja kun tiedostaja värähtelee vastaukseksi, tuo osa tulee tajutuksi. Niiden välillä värähtelevä aine tekee tietämisen mahdolliseksi saattamalla ne kosketuksiin toistensa kanssa. Täten tiedostajan, tiedetyn ja tietämisen välinen yhteys on luotu ja säilyy. 

LUKU II

Harhan luoja

”Tultuaan välinpitämättömäksi aistimuksen kohteista oppilaan täytyy etsiä esille aistimien râja (valtias), ajatusten luoja, hänet, joka herättää harhan.” 

”Mieli on suuri todellisuuden tappaja.” 

Näin on kirjoitettu H.P.B:n Kultaisten ohjeiden kirjasta kääntämissä katkelmissa⁵, tuossa erinomaisessa proosarunossa, joka on yksi hänen parhaita lahjojaan maailmalle. Eikä mielelle ole tarkoituksenmukaisempaa sanaa kuin ”harhan luoja”. 

Mieli ei ole tiedostaja ja se olisi erotettava siitä ehdottomasti aina. Monet opiskelijaa sotkevat sekaannukset ja vaikeudet aiheutuvat siitä, ettei hän muista erottaa toisistaan sitä, joka tietää, ja mieltä, joka on hänen työvälineensä tietoa hankittaessa. Kyseessä olisi samanlainen sekaannus, jos kuvanveistäjä samastettaisiin talttaan. 

Mieli on pohjimmiltaan kahtalainen ja aineellinen. Se muodostuu toisaalta hienoa ainetta olevasta verhosta, jota kutsutaan syyruumiiksi ja manakseksi, abstraktiseksi mieleksi, sekä toisaalta karkeammasta verhosta, jota kutsutaan mentaaliruumiiksi ja manakseksi, konkreettiseksi mieleksi⁶. Manas itsessään on atomisen aineen heijastus siitä Itsen puolesta, joka on tieto. Tämä mieli rajoittaa jîvaa, joka itsetietoisuuden lisääntyessä huomaa olevansa joka puolelta sen kahlehtima. Kuten ihminen pukiessaan ylleen paksut hansikkaat jotain tiettyä tarkoitusta varten huomaa, että hänen kätensä menettävät silloin paljon tunto- ja kosketusherkkyyttä, kykyä poimia pieniä esineitä ja että ne pystyvät tarttumaan vain isoihin esineisiin ja tuntemaan kunnon töytäisyjä, samoin käy tiedostajan, kun hän pukee mielen ylleen. Käsi on siinä yhtä hyvin kuin käsinekin, mutta sen kyvyt ovat huomattavasti pienentyneet; tiedostaja on olemassa yhtä hyvin kuin mielikin, mutta hänen ilmaisukykynsä on suuresti rajoittunut. 

Rajoitamme käsitteen mieli seuraavassa kappaleessa edustamaan vain konkreettista mieltä – mentaaliruumista ja manasta. 

Mieli on tulos menneistä ajatuksista, ja nykyiset ajatukset muovailevat sitä jatkuvasti. Se on tarkalleen rajattu ja sillä on tietyt kyvyt ja kyvyttömyydet, voima ja heikkous, jotka ovat seuraus edellisten elämien teoista. Se on sitä miksi me olemme sen tehneet. Voimme muuttaa sitä vain hitaasti, emme voi voittaa sitä tahdonponnistuksella, emme työntää sitä syrjään, emmekä silmänräpäyksessä raivata pois puutteellisuuksia. Se on juuri meidän käyttöömme kuuluva ja muokattu osa ei-itseä, ja vain sen avulla voimme tietää. 

Kaikki menneitten ajatustemme tulokset ovat mukanamme mielenä. Kullakin mielellä on oma värähtelynopeutensa, oma värähtelypiirinsä. Mieli on jatkuvassa liikkeessä aiheuttaen aina muuttuvia kuvasarjoja. Jokainen meihin ulkoapäin tuleva vaikutus joutuu tälle jo aktiiviselle alueelle. Olemassa olevien värähtelyjen joukko muovaa uusia saapujia ja päinvastoin. Seuraus ei sen takia ole uuden värähtelyn täsmällinen toisinto vaan sen yhdistelmä jo edeltäneiden värähtelyjen kanssa. Lainatkaamme jälleen kuvausta valosta. Jos pidämme punaista lasia silmiemme edessä ja katsomme vihreitä kohteita, ne näyttävät meistä mustilta. Värähtelyt, jotka antavat meille aistimuksen vihreästä, ehkäisevät ne värähtelyt, jotka aiheuttaisivat punaisen aistimuksen, ja silmä erehtyy näkemään kohteen mustana. Samoin näemme kohteen mustana, jos katsomme sinistä esinettä keltaisen lasin läpi. Kummassakin tapauksessa värillinen välittävä aine aiheuttaa vaikutelman väristä, joka eroaa paljaalla silmällä katsotun kohteen väristä. Jopa katsoessaan esineitä paljaalla silmällä ihmiset näkevät ne jossain määrin erilaisina, sillä silmä itse muuttaa vastaanottamiaan värähtelyjä enemmän kuin monet ihmiset kuvittelevatkaan. Mielen vaikutus välittäjänä, jonka avulla tiedostaja katselee ulkoista maailmaa, muistuttaa paljon värillisen lasin aiheuttamaa vaikutusta lasin läpi nähtyjen kohteiden väreihin. Tiedostaja on yhtä tietämätön tästä mielen vaikutuksesta kuin ihminen, joka ei olisi koskaan katsellut muuten kuin punaisten tai sinisten lasien läpi, olisi tietämätön niiden aiheuttamista muutoksista maiseman väreihin. 

Juuri tässä pintapuolisessa ja silmiinpistävässä merkityksessä mieltä kutsutaan ”harhan luojaksi”. Se antaa meille vain vääristyneitä kuvia, yhdistelmän itsestä ja ulkoisesta kohteesta. Paljon syvemmässä merkityksessä se on todella ”harhan luoja”, jossa jopa nämä vääristyneet kuvat ovat vain näennäisiä eivätkä reaalisia kuvia; mieli antaa meille vain varjokuvien varjokuvia. Mutta meille riittää nyt sen oman luonteen aiheuttamien harhojen tutkiminen. 

Käsityksemme maailmasta olisivat kovin erilaiset, jos voisimme tajuta sen sellaisena kuin se on, vieläpä sen ilmiöllisestä näkökulmasta, mielen muokkaamien värähtelyjen asemesta. Tämä ei suinkaan ole mahdotonta, vaikkakin siihen pystyvät vain ne, jotka ovat jo edistyneet pitkälle mielen hallinnassa. Mielen värähtelyt voidaan tyynnyttää siten, että tietoisuus vetäytyy siitä pois; ulkoapäin tullut sysäys hahmottaa sitten kuvan, joka vastaa täsmälleen sitä itseään, värähtelyjen laadun ja määrän ollessa aivan samat kuin kohteessa eivätkä tarkkailijan värähtelyjen sekoittamat. Tai, tietoisuus voi mennä eteenpäin ja olennoida havaitun kohteen ja niin kokea selvästi sen värähtelyt. Kummassakin tapauksessa saavutetaan todellinen tieto muodosta. Noumena-maailmassa voidaan myös tuntea käsite, josta muoto ilmentää fenomenaalisen puolen, mutta vain kun tietoisuus toimii syyruumiissa, konkreettisen mielen tai alempien käyttövälineiden estämättä. 

Että tiedämme vain vaikutelmamme esineistä emmekä esineitä sellaisinaan, paitsi tapauksissa joista juuri oli puhe, on eräs totuus, jolla on tärkeä merkitys, kun se koskee käytännön elämää. Se opettaa vaatimattomuutta ja varovaisuutta sekä valmiutta uusien käsitteiden omaksumiseen. Kadotamme vaistomaisen varmuutemme havaintomme paikkansa pitävyydestä ja opimme mieluummin analysoimaan itseämme kuin tuomitsemaan muita. 

Valaiseva esimerkki auttaa ehkä ymmärtämään tämän selvemmin. Tapaan ihmisen, jonka värähtelyliike osoittautuu tavallaan omaani täydentäväksi. Kun tapaamme, tukahdutamme toinen toisemme. Tästä syystä emme pidä toisistamme, emme näe mitään toisissamme ja ihmettelemme kumpikin, miksi Se-ja-se luulee toista niin älykkääksi, kun me taas pidämme toinen toistamme niin luonnottoman tyhmänä. Jos nyt olen saavuttanut hiukan itsetuntemusta, tarkistan omalta osaltani tämän ihmettelyn. Sen sijaan että ajattelisin toisen olevan typerä, kysyn itseltäni: ”Mitä minusta puuttuu, kun en voi vastata hänen värähtelyihinsä? Värähtelemme kummatkin, ja jos en voi käsittää hänen elämäänsä ja ajatuksiaan, se johtuu siitä, että en osaa toistaa hänen värähtelyjään. Miksi tuomitsisin hänet, kun en edes tunne häntä, niin kauan kuin en muuta itseäni riittävästi vastaanottaakseni hänet?” Emme voi paljon muuttaa muita, mutta voimme huomattavasti muuttaa itseämme, ja meidän olisi jatkuvasti yritettävä laajentaa vastaanottokykyämme. Meidän on tultava valkoisen valon kaltaisiksi, jossa kaikki värit ovat läsnä. Se ei vääristä mitään, koska se ei hylji mitään ja sillä on kyky vastata kaikille. Voimme mitata valkoisuuteen lähestymistämme kyvyllämme vastata mitä erilaisimmille luonteille. 

Mentaaliruumis ja manas

Voimme nyt ryhtyä tarkastelemaan mielemme rakennetta tajunnan työvälineenä sen suhteessa tiedostajaan ja nähdä, mikä tämä rakenne on, miten olemme käyttäneet mieltämme ennen ja miten voimme muuttaa sitä nykyisin. 

Elämän kannalta tarkastettuna mieli on manas, ja manas on heijastus kolmannen – eli mentaalisen – tason atomisessa aineessa itsen havaintopuolesta – Itsestä tiedostajana. 

Muodon tasolla se esittää kahta aspektia, jotka edellyttävät kumpikin erikseen manaksen toimintaa tietoisuuden toimiessa mentaalitasolla. Nämä aspektit johtuvat tason aineen ryhmittymisestä atomisen värähtelykeskuksen ympärille. Kutsumme tätä ainetta sen luonteen ja käyttäytymisen takia ajatusaineeksi. Se muodostaa yhden suuren avaruuden piirin tunkeutuen kauttaaltaan astraalisen ja fyysisen aineen läpi ja on olemassa seitsemällä alatasolla kuten aineen tilat fyysisellä tasolla. Se vastaa pääasiassa niihin värähtelyihin, jotka tulevat siitä itsen aspektista, joka on tieto, ja tämä puoli antaa sille sen erityisen luonteen. 

Ensimmäinen – ja korkeampi mielen muodon puolella oleva aspekti on se jota sanotaan syyruumiiksi. Se muodostuu aineesta, joka on mentaalitason viidenneltä ja kuudennelta alatasolta vastaten fyysisen tason hienompaa eetteriä. Kehityksen nykyvaiheessa tämä syyruumis on melko vähän kehittynyt useimmissa ihmisissä, koska ulkoisiin kohteisiin suunnatut mentaaliset toiminnot eivät vaikuta siihen, ja voimme jättää sen siksi syrjään toistaiseksi. Se on itse asiassa abstraktisen ajattelun työväline. 

Toista aspektia kutsutaan mentaaliruumiiksi. Se muodostuu ajatusaineesta, joka kuuluu mentaalitason neljälle alemmalle tasolle vastaten alinta eetteriä ja aineen kaasumaisia, nestemäisiä ja kiinteitä tiloja fyysisellä tasolla. Sitä voidaan hyvin kutsua karkeammaksi mentaaliruumiiksi. Mentaaliruumiit ovat muodostuneet seitsemästä merkittävästä perustyypistä, joista kukin sisältää muotoja kehityksen joka tasolla ja kaikki kehittyvät samojen lakien alaisina. Näiden lakien ymmärtämiseksi ja noudattamiseksi on hidas luonnollinen kehitys muutettava vapaan tahdon määräämän älyn ohjaamaksi nopeaksi kasvuksi. Tästä johtuu niiden opiskelun syvällinen merkitys. 

Mentaaliruumiin muodostaminen ja kehittäminen

Tietoisuus luo käyttövälineensä menetelmällä, joka olisi tajuttava selvästi, sillä jokainen päivä ja tunti elämässä antaa tilaisuuden sen tehokkaaseen käyttöön. Olimmepa sitten valveilla tai unessa, rakennamme aina mentaaliruumistamme. Sillä kun tajunta värähtelee, se vaikuttaa sitä ympäröivään ajatusaineeseen ja jokainen tajunnan värähtely, oli se sitten vaikkapa ohimenevä ajatus, vetää mentaaliruumiiseen joitakin osasia ajatusaineesta ja karistaa siitä pois toisia osasia. Tämä johtuu värähtelystä niin kauan kuin on kyse käyttövälineestä – mentaaliruumiista. Mutta ei pitäisi unohtaa, että tietoisuuden olemus alituisesti samastaa itsensä ei-itseen ja yhtä alituisesti pitää puoliaan torjumalla ei-itsen. Tietoisuus sisältää vuorottelevan vakuuttelun ja torjunnan ”Minä olen tämä” ja ”Minä en ole tämä”. On siis kyse liikkeestä, joka aiheuttaa aineessa sen puoleensa vetämisen ja pois työntämisen ja jota kutsumme värähtelyksi. Ympäröivä aine alkaa myös aaltoilla toimien näin muihin tietoisuuksiin vaikuttavana välittäjänä. 

Näin määräytynyt aineen hienous tai karkeus johtuu tietoisuuden aiheuttamien värähtelyjen laadusta. Puhtaat ja jalot ajatukset luovat nopeita värähtelyjä ja voivat vaikuttaa ainoastaan ajatusaineen harvoihin ja hienoihin osasiin. Karkeammat osat pysyvät koskemattomina eivätkä kykene värähtelemään tarvittavan nopeasti. Kun tällainen ajatus saa mentaaliruumiin värähtelemään, karkeamman aineen osaset irtoavat kehosta ja hienommat aineosaset ottavat niiden paikan ja näin hienommat aineet muovaavat mentaaliruumista. Alhaiset ja huonot ajatukset vetävät samalla tavoin mentaaliruumiiseen karkeampia aineita, jotka sopivat niiden ilmaisuun ja nämä ainekset torjuvat ja ajavat ulos hienompia aineita. 

Täten tietoisuuden värähtelyt työntävät alituisesti pois jotain ainelaatua ja muodostavat toista. Tästä seuraa välttämättä, että kykymme vastata ulkoapäin saapuviin ajatuksiin määräytyy niiden aineiden mukaan, joista olemme menneisyydessämme rakentaneet mentaaliruumiimme. Jos mentaaliruumiimme muodostuvat hienoista aineista, karkeat ja pahat ajatukset eivät saa meiltä vastakaikua eivätkä voi sen takia aiheuttaa vahinkoa. Jos taas ne rakentuvat karkeista aineista, jokainen ohikulkija vaikuttaa niihin eivätkä ne pysty vastaamaan hyvään tai vastaanottamaan sitä. 

Kun joudumme kosketuksiin ihmisen kanssa, jonka ajatukset ovat jalot, hänen ajatusvärähtelynsä, jotka törmäävät meihin, herättävät mentaaliruumiimme sen aineen värähtelyt, jotka pystyvät vastaamaan niihin ja nämä värähtelyt häiritsevät ja jopa ravistavat liikkeelle jotakin siitä, mikä on liian karkeaa värähdelläkseen hänen korkealla vaikutustasollaan. Hyöty, jonka saamme häneltä, on suurelta osin riippuvainen menneestä ajattelustamme ja se määrää herkkyytemme ja kykymme ymmärtää häntä. Emme voi ajatella toistemme puolesta. Hän voi ajatella vain omia ajatuksiaan aiheuttaen siten vastaavat ajatusaineen värähtelyt ympärillään ja nämä sinkoutuvat meitä kohti pannen mentaaliruumiimme myötämieliset värähtelyt liikkeelle. Nämä vaikuttavat tietoisuuteen. Itsemme ulkopuolella oleva ajattelija voi vaikuttaa tietoisuuteemme vain herättämällä nämä värähtelyt mentaaliruumiissamme. 

Mutta välitön ymmärtäminen ei aina seuraa esiin tuotuja värähtelyjä. Joskus vaikutus muistuttaa auringon, sateen ja maan vaikutusta siemeneen, joka on kylvetty maahan. Aluksi ei ole havaittavissa mitään näkyvää vastausta siemeneen vaikuttaviin värähtelyihin. Mutta vähitellen ilmenee merkki heräävän elämän hentoisesta värähtelystä, joka vahvistuu päivä päivältä, kunnes kehittyvä elämä halkaisee siemenidun ja lähettää juurisäikeen ja idun ulos. Samoin on mielen laita. Tietoisuus värähtelee hennosti itsessään, ennen kuin se kykenee antamaan mitään ulkoista vastausta ympärillään oleviin sysäyksiin. Ja kun emme vielä kykene ymmärtämään jaloa ajattelijaa, meissä on kuitenkin tiedoton värähtely, joka on tietoisen vastauksen edeltäjä. Lähdemme suuresta läsnäolosta hiukan lähemmäksi siitä virtaavaa ajatuselämää kuin mitä olimme ennen siihen astumistamme. Ajatusidut on herätetty meissä ja mieltämme on autettu sen kehityksessä. 

Jotakin voidaan siis tehdä mielen rakentamisessa ja kehittämisessä ulkopuolelta, mutta enimmän osan on oltava oman tietoisuutemme toimintojen seurausta. Jos tahdomme mentaaliruumiin, joka on vahva, hyvin elvytetty ja aktiivinen ja joka pystyy tajuamaan meille esitettyjä jalompia ajatuksia, meidän on tehtävä vakavasti työtä oikean ajattelun hyväksi, sillä olemme itsemme rakentajia ja muodostamme mielemme itse. 

Monet ihmiset ovat innokkaita lukijoita. Lukeminen ei kuitenkaan rakenna mieltä, vaan ajatukset tekevät sen. Lukeminen on arvokasta vain, koska se antaa ainesta ajatuksille. Joku saattaa lukea paljon, mutta hänen mentaalinen kasvunsa on suhteessa siihen ajatusmäärään, jonka hän lukiessaan kuluttaa. Hänen lukiessaan hankkimiensa ajatusten arvo riippuu siitä, miten hän käyttää niitä. Ellei hän poimi luetusta esiin ajatuksia ja jatka niiden tutkimista, niiden arvo on hänelle pieni ja lyhytaikainen. ”Lukeminen tekee täydellisen ihmisen”, sanoi lordi Bacon. Mielen kanssa käy samoin kuin kehon. Syöminen täyttää vatsan, mutta kuten ruoka on hyödytön keholle, ellei elimistö pysty sulattamaan ja yhteyttämään sitä, samoin voi mieli täyttyä lukemisesta. Ja ellei ole ajatusta, ei myöskään ole luetun sulattamista, eikä mieli kasva luetun avulla – ei, se tulee todennäköisesti kärsimään ylikuormituksesta ja paremminkin heikentyy kuin vahvistuu sulattamattomien ajatusten kuormituksessa. 

Meidän pitäisi lukea vähemmän ja ajatella enemmän, jos tahdomme mielemme kasvavan ja älymme kehittyvän. Jos kehitämme mieltämme vakavissamme, meidän pitäisi viettää päivittäin tunti lukien jotakin vakavaa ja tärkeää kirjaa. Luettuamme viisi minuuttia meidän pitäisi ajatella kymmenen minuuttia ja jatkaa näin koko tunnin ajan. Tavallinen tapahan on lukea nopeasti tunnin ajan ja panna sitten kirja syrjään kunnes seuraava lukutunti koittaa. Tästä syystä ihmisten ajatusvoima kasvaa hyvin hitaasti. 

Eräs huomattava asia teosofisessa liikkeessä on sen jäsenissä vuosi vuodelta havaittavissa oleva mentaalinen kasvu. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että heille on opetettu ajatuksen luonne. He alkavat hiukan ymmärtää sen toimintaa ja ryhtyvät rakentamaan mentaalisia ruumiitaan sen sijaan, että jättäisivät ne kasvamaan pelkästään luonnon toimintojen varassa. Kasvustaan kiinnostuneen opiskelijan olisi päätettävä, että päivääkään ei saa kulua ilman vähintään viiden minuutin lukemista ja kymmentä minuuttia luetun tarmokasta ajattelemista. Aluksi yritys tuntuu hänestä väsyttävältä ja vaivalloiselta ja hänelle paljastuu oman ajatusvoiman heikkous. Tämä paljastus merkitsee hänen ensimmäistä askeltaan, sillä sen toteaminen, että ihminen on kykenemätön ajattelemaan uutterasti ja johdonmukaisesti, on jo paljon. Ihmiset, jotka eivät osaa ajatella, mutta kuvittelevat kyllä osaavansa, eivät edisty paljon. On parempi tietää heikkoutensa kuin kuvitella itseään vahvaksi, vaikka on heikko. Heikkouden käsittäminen – mielen harhailu, kuumuuden, sekavuuden ja väsymyksen tunne, joka syntyy aivoissa yhtämittaisen ponnistuksen jälkeen vaikean ajatusjuoksun seuraamisesta, on verrattavissa samanlaiseen tunteeseen lihaksissa voimakkaan lihasponnistuksen jälkeen. Säännöllisen ja hellittämättömän – mutta ei kohtuuttoman – harjoituksen avulla ajatusvoima kasvaa kuten lihasvoimakin. Ja kun tämä ajatusvoima kasvaa, se on myös hallittavissa ja ohjattavissa määrättyihin tarkoituksiin. Ilman tätä ajattelua mentaaliruumis pysyy epämääräisenä ja kehittymättömänä, ja ilman kiinteää keskittymistä – kykyä keskittää ajatus määrättyyn kohteeseen – ajatusvoimaa ei voida ollenkaan harjoittaa. 

LUKU III

Ajatuksensiirto

Miltei jokainen on nykyään innokas kokeilemaan ajatuksensiirtoa ja unelmoi siitä, että voisi olla yhteydessä ystävän kanssa ilman lennätintä tai postia. Monet näyttävät ajattelevan, että he voivat toteuttaa tuon tehtävän hyvin vähin ponnistuksin ja hämmästyvät melko lailla, kun he epäonnistuvat täysin yrityksissään. On kuitenkin selvää, että on kyettävä ajattelemaan ennen kuin voi siirtää ajatuksia, ja jonkin asian jatkuvan ajattelemisen aiheuttama voima on välttämätön, jotta ajatusvirran voi lähettää matkan päähän. Ihmisten enemmistön voimattomat häilyvät ajatukset aiheuttavat pelkkiä lepattavia värähtelyjä ajatuspiirissä. Ne ilmaantuvat ja katoavat hetkestä hetkeen. Ne eivät aiheuta mitään täsmällisiä muotoja ja niiden elinvoima on hyvin heikko. Ajatusmuodon on oltava selvästi laadittu ja hyvin elähdytetty, jos tahdomme ohjata sen johonkin määrättyyn suuntaan. Sen on oltava kyllin voimakas, jotta se saapuessaan määräpaikkaansa synnyttäisi siellä toisinnon itsestään. 

On olemassa kaksi ajatuksensiirtomenetelmää. Toista menetelmää voi pitää fyysisenä, toista psyykkisenä, toisen kuuluessa yhtä paljon aivoihin kuin mieleenkin, toisen sen sijaan vain mieleen. Ajatus voi olla tietoisuuden synnyttämä, se voi aiheuttaa värähtelyjä ensin mentaaliruumiissa, sitten astraaliruumiissa, synnyttää aaltoilua eetterissä ja lopuksi fyysisten aivojen karkeissa molekyyleissä. Näillä aivovärähtelyillä vaikutetaan fyysiseen eetteriin ja aallot kulkevat ulospäin, kunnes ne saavuttavat toiset aivot ja aiheuttavat värähtelyä niiden karkeissa ja eetteriosissa. Tämä aiheuttaa vastaanottavat aivovärähtelyt aivojen kanssa yhteydessä olevassa astraali- ja sitten mentaaliruumiissa, ja mentaaliruumiin värähtelyt vetävät esiin vastausvärähtelyt tietoisuudessa. Tällaisia ajatuksia ovat ajatuksen kulkeman kaaren monet vaiheet. Mutta tämän kiertoradan kulkeminen ei ole välttämätön. Tietoisuus voi mentaaliruumiissaan aiheuttamillaan värähtelyillä suunnata nuo värähtelyt suoraan vastaanottavan tietoisuuden mentaaliruumiiseen ja välttää siten juuri kuvatun kiertokulun. 

Katsotaanpa, mitä tapahtuu ensimmäisessä tapauksessa. 

Aivoissa on pieni elin, käpyrauhanen, jonka toimintaa länsimaiset fysiologit eivät tunne ja josta länsimaiset psykologit eivät ole kiinnostuneita. Se on useimmilla ihmisillä surkastunut, mutta todellisuudessa se on kehittymässä eikä rappeutumassa. Sen kehitystä voidaan nopeuttaa tilaan, jossa se voi suorittaa varsinaisen tehtävänsä, toiminnon jonka se tulevaisuudessa laukaisee kaikissa. Se on ajatuksensiirron elin kuten silmä on näkö- tai korva kuuloelin. 

Jos ihminen ajattelee oikein pontevasti yhtä ajatusta keskittyen ja suunnaten tarkkaavuutensa siihen, hän tulee tietoiseksi kevyestä värinän tai liikkumisen tunteesta käpyrauhasessa. Tätä on verrattu muurahaisen liikkumiseen. Värinä tapahtuu rauhasen läpäisevässä eetterissä ja saa aikaan kevyen magneettisen virran, joka aiheuttaa liikkeen tunteen rauhasen karkeissa molekyyleissä. Jos ajatus on kyllin voimakas aiheuttaakseen tällaisen virran, ajattelija tietää onnistuneensa saamaan ajatuksensa teräviksi ja voimakkaiksi, mistä on seurauksena ajatuksensiirtokyky. 

Tuo värähtely käpyrauhasen eetterissä synnyttää ympäröivässä eetterissä aaltoja, jotka muistuttavat valoaaltoja mutta ovat vain paljon pienempiä ja nopeampia. Nämä aallot etenevät kaikkiin suuntiin pannen eetterin liikkeeseen. Nämä eetteriaallot puolestaan aiheuttavat aaltoilua toisen aivojen käpyrauhasen eetterissä ja kulkeutuvat tästä astraali- ja mentaaliruumiiseen tässä järjestyksessä saavuttaen näin tietoisuuden. Jos vastaanottavan henkilön käpyrauhanen ei voi uudistaa näitä aaltoja, ajatus jää huomaamatta eikä tee mitään vaikutusta sen enempää kuin valoaallot vaikuttavat sokeaan silmään. 

Toisessa ajatuksensiirtomenetelmässä ajattelija ei lähetä ajatusta aivoihin luotuaan omalla tasollaan ajatusmuodon, vaan suuntaa sen heti toisen ajattelijan mentaalitasolle. Tämä tietoinen suoritus merkitsee paljon korkeampaa mentaalista kehitystä kuin fyysinen ajatuksensiirtomenetelmä, sillä lähettäjän on oltava tietoinen myös mentaalitasolla voidakseen käyttää tätä toimintaa tietoisesti. 

Ensin mainittua kykyä jokainen meistä käyttää epäsuorasti ja tiedostamattaan. Koska kaikki ajatuksemme aiheuttavat värähtelyjä mentaaliruumiissa, niiden vaikutuksen täytyy asioiden luonteesta johtuen edetä ympäröivän ajatusaineen läpi. Ei ole siis mitään syytä rajoittaa sanaa ajatuksensiirto erityisen ajatuksen tietoiseen ja tarkoitukselliseen siirtämiseen ihmisestä toiseen. Vaikutamme jatkuvasti toisiimme näiden ilman määrättyä tarkoitusta lähetettyjen ajatusaaltojen avulla, ja niin kutsuttu yleinen mielipide syntyy suurelta osin tällä tavoin. Useiden ihmisten ajatukset kulkevat tiettyä rataa, eivät sen takia, että he ovat huolellisesti ajatelleet kysymystä ja tulleet määrättyyn johtopäätökseen, vaan koska lukuisten ihmisten ajatukset kulkevat noita samoja ratoja ja vetävät muita mukaansa. Suuren ajattelijan voimakas ajatus menee ajatusmaailmaan ja herkät, vastaanottavat mielet tavoittavat sen. He toistavat hänen värähtelynsä ja vahvistavat siten ajatusaaltoa vaikuttaen näin sellaisiin, jotka eivät olisi kyenneet vastaanottamaan alkuperäisiä aaltoja. Nämä vastaavat takaisin ja antavat lisävoimaa aalloille, jotka tulevat yhä voimakkaammiksi vaikuttaen suureen joukkoon ihmisiä. 

Kerran muodostunut yleinen mielipide pitää useimmat mielet vallitsevassa suunnassa. Se takoo lakkaamatta ihmisten aivoja ja herättää heissä vastaavaa aaltoilua. 

On myös havaittavissa tiettyjä kansallisia ajatustapoja, tarkalleen määrättyjä ja syvälle kaivautuneita uomia. Ne ovat tulos samanlaisten ajatusten jatkuvasta toistosta vuosisatojen aikana, ajatusten, jotka ovat syntyneet kansan historiasta, taitelusta ja tavoista. Nämä muovaavat ja värittävät perin pohjin kaikkia tähän kansaan syntyneiden mieliä ja kaikki mikä tulee kansan ulkopuolelta, muunnetaan kansalliselle värähtelytasolle. Kuten mentaaliruumiimme muokkaavat ulkoisesta maailmasta meihin saapuvia ajatuksia ja me vastaanotamme nämä värähtelyt plus omat tavanomaiset värähtelymme – seurauksena –, samoin kansat vastaanottaessaan vaikutuksia muilta kansoilta vastaanottavat ne oman kansallisen värähtelytasonsa muokkaamina. Tämän vuoksi intialainen ja ranskalainen, englantilainen ja afrikkalainen näkevät samat tosiasiat, mutta lisäävät niihin omat vallitsevat ennakkomieltymyksensä ja syyttävät aivan vilpittömästi toisiaan tosiasioiden vääristelystä ja epärehellisten menetelmien käyttämisestä. Jos tämä totuus ja sen välttämättömyys tunnustettaisiin, monet kansainväliset selkkaukset sovittaisiin helpommin kuin nyt tapahtuu, monet sodat vältettäisiin ja käynnissä olevat sodat olisivat helpommin lopetettavissa. Silloin jokainen kansa tiedostaisi, mikä osuus on joskus käytetyllä persoonallisella tasoituksella, ja sen sijaan, että syytettäisiin toista vallitsevasta mielipide-erosta, kukin etsisi kahden eri näkökannan keskitietä, eikä kumpikaan pitäisi silloin hellittämättä kiinni omasta näkemyksestään. 

Tieto jatkuvasta ja yleisestä ajatuksensiirrosta nostaa esiin kaikkia yksilöitä koskevan tärkeän käytännön kysymyksen: Kuinka paljon voi saavuttaa hyvää ja välttää pahaa, kun otetaan huomioon, että minun on elettävä sekavassa ilmapiirissä, jossa hyvät ja pahat ajatusaallot ovat aina aktiivisia ja takovat aivojani? Miten voin suojella itseäni vahingollisilta ajatuksensiirroilta ja miten voin edistää hyvää tekevien vaikutusta? Tieto menettelystä, jossa vaikuttaa valikoiva kyky, on elintärkeä. 

Jokainen ihminen vaikuttaa aivan lakkaamatta omaan mentaaliruumiiseensa. Muut vaikuttavat siihen satunnaisesti, mutta ihminen itse aina. Puhuja, jota hän kuuntelee, kirjailija, jonka kirjaa hän lukee, vaikuttavat hänen mentaaliruumiiseensa. Mutta he ovat tilapäisiä tekijöitä hänen elämässään; hän on vakinainen tekijä. Hänen oma vaikutuksensa mentaaliruumiin rakenteeseen on paljon voimakkaampi kuin kenenkään muun ja hän itse määrää mielensä tavanomaisen värähtelynopeuden. Ajatukset, jotka eivät ole sopusoinnussa tuon nopeuden kanssa, sinkoutuvat syrjään, kun ne koskettavat mieltä. Jos ihminen ajattelee totuutta, valhe ei voi saada jalansijaa hänen mielessään. Jos hän ajattelee rakkautta, viha ei voi vahingoittaa häntä. Jos hän ajattelee viisautta, tietämättömyys ei voi lamaannuttaa häntä. Tässä yksinomaan on turva, tässä todellinen voima. Mielen ei saa antaa olla kuin kesannolla, sillä silloin mikä tahansa ajatusjyvä voi juurtua ja kasvaa siinä. Mielen ei saa antaa värähdellä niin kuin sitä miellyttää, sillä se merkitsisi sitä, että se vastaisi mihin tahansa ohikulkevaan värähtelyyn. 

Edellä mainitussa piilee käytännön opetus. Ihminen, joka noudattaa sitä, huomaa pian sen arvon ja havaitsee, että ajattelun avulla elämä voidaan tehdä jalommaksi ja onnellisemmaksi ja että on totta, että viisauden avulla voimme lopettaa kärsimyksen. 

LUKU IV

Ajatuksen alkeet

Psykologiaa opiskelevien lisäksi vain harvat ihmiset ovat vaivautuneet miettimään: miten ajatus syntyy? Kun tulemme tähän maailmaan, huomaamme omaavamme suuren määrän valmiita ajatuksia, niin kutsuttuja synnynnäisiä ideoita. Nämä ovat mielikuvia, jotka olemme tuoneet mukanamme maailmaan. Ne ovat edellisten elämien kokemuksista tiivistyneitä pääasiallisia tuloksia. 

Tällä mentaalisella käteisvarastolla aloitamme toimintamme tässä elämässä. Psykologi ei voi koskaan oppia ymmärtämään pelkästään havainnoimalla ajatuksen alkeita. Hän voi kuitenkin oppia jotakin tarkkailemalla pienokaisia, sillä aivan samoin kuin uusi fyysinen keho käy sikiökautenaan läpi menneisyyden pitkän fyysisen kehityksen, uusi mentaaliruumis käy nopeasti läpi pitkän kehityksensä vaiheet. On totta, että ”mentaaliruumis” ei suinkaan ole sama kuin ”ajatus”. Tästä johtuen vieläpä tutkiessamme uutta mentaaliruumista itseään emme varsinaisesti tutki ollenkaan ajatuksen alkeita. Tämä pitää vielä enemmän paikkansa, kun otamme huomioon, että harvat ihmiset voivat edes tutkia välittömästi mentaaliruumiistaan, vaan ovat rajoitetut tarkkailemaan tuon ruumiin voimien vaikutuksia sen karkeampaan seuralaiseen, fyysisen kehon aivoihin ja hermostoon. Ajatus on yhtä erillinen mentaaliruumiista kuin fyysisestä ruumiista. Se kuuluu tajunnalle, elämän puolelle, kun taas mentaali- ja fyysinen ruumis kuuluvat samalla tavoin muodolle, aineen puolelle ja ovat vain lyhytaikaisia käyttövälineitä tai työkaluja. Kuten aikaisemmin on sanottu, opiskelijan on aina muistettava ”ero sen välillä, joka tietää, ja mielen välillä, joka on hänen työkalunaan tiedon hankkimisessa”. Samoin hänen on muistettava ”mieli”-sanan jo aiemmin annettu määritelmä ”mentaaliruumiina ja manaksena” – niiden yhteisnimityksenä. 

Voimme kuitenkin tutkimalla ajatuksen vaikutuksia näihin ruumiisiin niiden ollessa uusia päätellä vastaavasti jotakin ajatuksen alkeista silloin, kun Itse missä tahansa oletetussa universumin osassa joutuu kosketukseen ei-itsen kanssa. Havainnot voivat auttaa meitä ymmärtämään väittämän ”kuten ylhäällä, niin alhaalla”. Kaikki täällä on vain heijastuksia ja niitä tutkimalla voimme oppia jotakin niiden aiheuttajista. 

Jos pientä lasta havainnoidaan tarkoin, voidaan todeta, että aistimukset – vastaus mielihyvän- tai etenkin tuskantunteen aiheuttamiin kiihokkeisiin – edeltävät jokaista ymmärryksen merkkiä. Toisin sanoen hapuilevat aistimukset edeltävät täsmällisiä havaintoja. Ennen syntymää äidin kehosta virtaavat voimat ylläpitävät pienokaista. Kun se temmataan riippumattomaan olotilaan, nuo siteet katkeavat. Elämä virtaa pois kehosta eikä äidin vaikutus uusi sitä enää. Kun elämänvoimat vähenevät, se tuntee puutetta. Tämä puute on tuskaa. Puutteen hoitaminen suo helpotusta sekä mielihyvää ja pienokainen vajoaa takaisin tietämättömyyteen. Ennen pitkää silmiin kohdistuvat ärsytykset ja äänet synnyttävät aistimuksia, mutta mitään älyllistä merkkiä ei vielä näy. Ensimmäinen ymmärryksen osoitus on kyseessä, kun lapsi yhdistää äidin tai hoitajan näkemisen tai äänen aina uusiutuvan tarpeen tyydyttämiseen, ruuan antamaan mielihyvään. Uusiutuva aistimusryhmä liittyy muistiin ja sen avulla ulkoiseen kohteeseen, joka silti pysyy erossa aistimuksista ja on aistimuksien syynä. Ajatus on havainto monien aistimusten ja yhden yksikön välillä vallitsevasta suhteesta, joka liittää ne yhteen. Tämä on ensimmäinen älyn ilmaus, ensimmäinen ajatus – teknisesti ”havaitseminen”. Tämän olemus on edellä kuvatunlaisesti tietoisuusyksikön – jîvan – ja kohteen välisen suhteen vakiintumista, ja missä tahansa sellainen suhde vakiintuu, siinä on kyseessä ajatus. 

Tämä yksinkertainen ja aina todettavissa oleva tosiseikka voi olla yleisesimerkkinä ajatuksen synnystä erillisessä itsessä – so. kolmijakoisessa Itsessä, joka on kätkeytynyt aineen, joskin hienon, verhoon. Eräs Itse on erotettuna siitä Itsestä; tuollaisessa erillisessä Itsessä aistimukset edeltävät ajatuksia; Itsen huomion herättää vaikutelma, joka on siinä syntynyt ja johon aistimus vastaa. Ankara puutteen tunne, joka johtuu elämänvoiman vähenemisestä, ei herätä ajatusta omin avuin. Tuon puutteen tyydyttää maidon kosketus aiheuttaen määrätyn paikallisen vaikutelman, jota seuraa mielihyvän tunne. Kun tämä on toistunut monta kertaa, Itse pyrkii ulospäin hapuillen; ulospäin vaikutelman suunnan takia, joka on tullut ulkoapäin. Elämänvoima virtaa näin mentaaliruumiiseen ja elävöittää sitä niin, että se heijastaa – aluksi heikosti – kohteen, joka joutuessaan kosketukseen kehon kanssa, on aiheuttanut aistimuksen. Tämä mentaaliruumiissa tapahtuva muutos, joka toistuu aika ajoin, vaikuttaa Itsen tiedon puoleen, ja Itse värähtelee vastaavasti. Se on tuntenut puutteen, kosketuksen, mielihyvän. Kosketuksen avulla kuva ilmentää itseään sen vaikutuksen kohdistuessa silmään yhtä hyvin kuin huuliinkin, ja kaksi aistimusvaikutelmaa sulautuu näin toisiinsa. Sen oma synnynnäinen luonne liittää nämä kolme, tarpeen, kosketuskuvan ja mielihyvän yhteen ja näin muodostunut yhteys on ajatus. Ajatusta ei ole ennen kuin Itse tällä tavalla vastaa. Juuri Itse tajuaa, ei mikään muu eikä vähäisempi. 

Tämä havainto määrittelee halun, joka silloin lakkaa olemasta jonkin epämääräisen pyytämistä ja tulee selväpiirteiseksi tietyn asian – maidon – pyytämiseksi. Mutta havainto tarvitsee uuden tarkistuksen, sillä tiedostaja on yhdistänyt kolme asiaa ja yksi niistä – tarve on erotettava. On merkityksellistä, että alkuvaiheessa maidon antajan näkeminen aiheuttaa tarpeen, jolloin tiedostaja herättää puutteen tunteen, kun siihen liittynyt kuva ilmestyy. Lapsi, joka ei ole nälkäinen, itkee rintaa nähdessään äidin. Myöhemmin tämä väärin tulkittu yhteys hajoaa, ja lapsi yhdistää maidonantajan mielihyvään sen aiheuttajana ja näkee hänet mielihyvän kohteena. Äitiin kohdistunut halu on täten luotu ja tulee sitten ajatuksen lisäkiihokkeeksi. 

Aistimuksen ja ajatuksen välinen suhde

Monissa idän ja lännen psykologian kirjoissa on selvästi sanottu, että kaikki ajattelu on peräisin aistimuksesta, ettei voi olla ajattelemista, ennen kuin on kerätty suuri määrä aistimuksia. ”Mieli sellaisena kuin me sen tunnemme”, sanoo H. P. Blavatsky, ”on pelkistettävissä erilaisiin tietoisuuden tiloihin, vaihtelevan keston, voimakkuuden, sekavuuden jne. tiloihin, ja kaikki riippuu lopulta aistimuksesta.”⁷ Jotkut kirjoittajat ovat menneet tätä pitemmälle selittäen, että aistimukset eivät ole vain aineksia, joista ajatukset koostuvat, vaan että aistimukset tuottavat ajatuksia eivätkä siten välitä mistään ajattelijasta tai tiedostajasta. Toiset vastakkaisen äärimmäisyyden edustajat pitävät ajatuksia ajattelijan aktiivisuuden tuloksena, joka on lähtöisin sisältäpäin sen sijaan, että sen ensimmäinen sysäys saataisiin ulkoapäin, aistimusten ollessa aineksia, joihin ajattelija käyttää omaa luontaista erityiskykyään, mutta jotka eivät ole hänen aktiivisuutensa ehdoton edellytys. 

Kumpikin näkökanta, että ajatus on aistimuksen puhdas tuote ja että ajatus on tiedostajan puhdas tuote, sisältää osatotuuden, mutta täydellinen totuus on näiden kahden välillä. Samalla kun tiedostajan heräämiselle on välttämätöntä, että aistimusten on suuntauduttava häneen ulkoapäin, ja samalla kun ensimmäinen ajatus syntyy aistimuksesta tulleiden sysäysten seurauksena ja nämä aistimukset toimivat sen välttämättömänä edeltäjänä – kuitenkin jollei ajattelijalla olisi luontaista kykyä asioiden liittämiseksi yhteen, jollei Itse olisi tiedostaja omalta olemukseltaan, aistimuksia voitaisiin esittää sille jatkuvasti eikä synnytettäisi koskaan ajatusta. Siinä että ajatuksella on alkunsa aistimuksessa, piilee vain puoli totuutta. Aistimuksiin täytyy vaikuttaa voiman, joka järjestelee niitä ja vakiinnuttaa yhdistävät siteet sekä niiden väliset että myös niiden ja ulkoisen maailman väliset yhteydet. Ajattelija on isä, aistimus äiti, ajatus lapsi. 

Jos ajatukset johtuvat aistimuksista ja ulkoapäin tulleet sysäykset ovat aiheuttaneet nuo aistimukset, silloin on mitä tärkeintä, että kun aistimus havaitaan, sen luonnetta ja ulottuvuutta tarkkaillaan oikein. Tiedostajan ensimmäinen tehtävä on havaintojen suorittaminen. Ellei olisi mitään havainnoitavaa, hän olisi jatkuvasti unessa. Mutta kun hän Itsenä on tietoinen sysäyksestä ja sen aiheuttaja selviää hänelle, silloin hän tiedostajana havainnoi. Tuon havainnon tarkkuudesta riippuu ajatus, jonka hän muodostaa monista näistä yhdistetyistä huomioista. Jos hänen havaintonsa on epätarkka, jos hän muodostaa virheellisen käsityksen sysäyksen aiheuttaneen kohteen ja tuota sysäystä tarkkailevan itsensä välillä, silloin tuosta hänen oman suorituksensa virheellisyydestä kasvaa joukoittain siitä johtuvia virheellisyyksiä, joita mikään muu ei voi oikaista kuin palaaminen tapahtumaketjun alkuun. 

Katsotaanpa sitten, miten aistimus ja havainto toimivat erityistapauksessa. Oletetaan, että tunnen kosketuksen kädessäni. Kosketus aiheuttaa siihen vastaavan aistimuksen. Aistimuksen aiheuttaneen kohteen tajuaminen on ajatus. Kosketuksen tuntiessani minä ainoastaan tunnen, eikä siihen tarvitse lisätä mitään muuta silloin, kun on kyse pelkästä aistimuksesta. Mutta kun etenen tunteesta kohteeseen, joka aiheutti sen, havaitsen tuon kohteen, ja tämä havainto on ajatus. Se merkitsee, että tiedostajana käsitän itseni ja kohteen välisen suhteen, joka on aiheuttanut tietyn aistimuksen Itsessäni. Tämä ei kuitenkaan sisällä kaikkea mitä tapahtuu. Koenhan myös muita aistimuksia, kohteen värin, muodon, pehmeyden, lämmön ja rakenteen aiheuttamia. Tiedostajana tajuan ne. Samanlaisten, aikaisemmin vastaanottamieni vaikutelmien muiston auttamana, so. vertaamalla menneitä kuvia kättäni koskettavan kohteen aiheuttamaan kuvaan – päättelen sen esineen laadun, jonka kosketuksen tunsin. 

Tämä asioiden havaitseminen, joka saa meidät tuntemaan, on ajatuksen alku. Ilmaistuna tavanomaisin metafyysisin sanoin – ei-itsen havaitseminen tiettyjen aistimusten aiheuttajana Itsessä on ymmärtämisen alku. Tunne yksin, jos sellainen olisi mahdollinen, ei voisi auttaa tiedostamaan ei-itseä. Itsessä olisi vain mielihyvän tai tuskan tunne, sisäinen tietoisuus laajenemisesta tai supistumisesta. Mikään korkeampi kehitys ei olisi mahdollinen, ellei ihminen voisi tehdä enempää kuin tuntea. Vasta kun hän tunnistaa kohteet mielihyvän ja tuskan aiheuttajina, alkaa hänen inhimillinen kehityksensä. Itsen ja ei-itsen välisen tietoisen suhteen vakiinnuttamisesta johtuu koko tuleva kehitys. Tuo kehitys on suurelta osin näissä suhteissa, jotka tulevat yhä lukuisammiksi, monimutkaisemmiksi ja täsmällisemmiksi tiedostajan taholta. Tiedostaja alkaa ulkoisen kehityksensä, kun herännyt mielihyvää tai tuskaa tunteva tietoisuus kääntää katseensa ulkopuoliseen maailmaan ja sanoo: Tämä esine aiheutti minulle mielihyvää, tuo aiheutti tuskaa. 

Itsen on täytynyt kokea suuri määrä aistimuksia ennen kuin se on vastannut ollenkaan ulkonaisesti. Sitten seurasi hidas hämmentynyt hapuilu kohti mielihyvää, joka aiheutui tahtovan Itsen halusta kokea mielihyvää uudelleen. Tämä on hyvä esimerkki siitä aikaisemmin mainitusta seikasta, ettei ole puhdasta tunnetta tai puhdasta ajatusta. Sillä ”mielihyvän uusimishalu” merkitsee, että kuva mielihyvästä jää vaikkakin heikkona tajuntaan ja tämän kuvan säilyminen on muisti ja kuuluu ajatukseen. Kauan aikaa puoliksi herännyt Itse ajelehtii asiasta toiseen, törmäillen umpimähkään ei-itseä vastaan, saamatta mitään ohjausta tajunnalta. Itse kokee mielihyvää ja tuskaa havaitsematta syytä kumpaankaan asiaan. Vasta kun näin on jatkunut kauan, tulee edellä mainittu havaitseminen mahdolliseksi ja tiedostajan ja tiedetyn välinen suhde alkaa. 

LUKU V

Muisti

Muistin olemus

Kun mielihyvän ja sen aiheuttajan välinen yhteys on luotu, ilmaantuu määrätty halu tavoittaa tuo kohde uudelleen ja toistaa koettu mielihyvä. Tai kun tuskan ja sen aiheuttajan välinen yhteys luodaan, syntyy määrätty halu välttää tuo kohde ja päästä siten tuskasta. Kiihotuksesta mentaaliruumis luo mielellään uudelleen kohteen kuvan. Sillä sen yleisen lain johdosta, että energia virtaa suuntaan, jossa vastustusvoima on pienin, mentaaliruumiin aine muotoutuu helpoimmin jo usein omaksuttuun hahmoon. Tämä pyrkimys toistaa kerran liikkeelle lähteneitä värähtelyjä, joihin jokin voima vaikuttaa, johtuu tamaksesta, aineen hitaudesta, ja on muistin siemen. Aineen molekyyliryhmät hajoavat hitaasti erillisiksi osasiksi, koska muut voimat vaikuttavat niihin, mutta niillä on huomattavan ajan silti pyrkimys palata keskinäiseen yhteyteen. Jos niille annetaan sellainen sysäys, joka voi yhdistää ne, ne asettuvat jälleen nopeasti paikalleen. Sitä paitsi kun tiedostaja on värähdellyt jollakin erityisellä tavalla, tuo värähtelyvoima pysyy hänessä ja mielihyvän tai tuskan tuottamistapauksessa kohde, halu kohteeseen tai halu välttää kohde vapauttaa tuon voiman, työntää sen ulospäin, voitaisiin sanoa, ja antaa siten välttämättömän kiihokkeen mentaaliruumiille. 

Tiedostaja tunnistaa aiheutetun kuvan ja toisessa tapauksessa mielihyvän aiheuttama kiintymys saa hänet uudistamaan myös kuvan mielihyvästä. Toisessa tapauksessa tuskan aiheuttama vastenmielisyys aiheuttaa kuvan tuskasta. Kohde ja mielihyvä tai kohde ja tuska yhdistyvät kokemuksessa, ja kun värähtelyn sarja, joka saa aikaan kuvan kohteesta, muodostuu, ilmenee myös se värähtelyjen sarja, joka synnyttää mielihyvän tai tuskan, ja tällöin mielihyvä tai tuska koetaan jälleen kohteen poissa ollessa. Tämä on muisti yksinkertaisimmassa muodossaan: itse alkuun saatu värähtely, samanlainen kuin se, joka aiheutti mielihyvän tai tuskan tunteen, aiheuttaa jälleen koetun tunteen. Nämä kuvat ovat vähemmän täyteläisiä ja tästä syystä osittain kehittyneessä tiedostajassa vähemmän vilkkaita ja eloisia kuin ulkoisen kohteen kosketuksesta aiheutetut kuvat. Karkeat fyysiset värähtelyt luovuttavat paljon voimaa mentaali- ja halukuville, mutta pohjimmiltaan värähtelyt ovat aivan samat, ja muisti on mentaaliaineessa oleva tiedostajan aikaansaama toisinto aikaisemmin sen kanssa yhteydessä olleista kohteista. Tämä heijastus voidaan toistaa – ja toistetaan – kerran toisensa jälkeen yhä hienommassa aineessa ilman erillistä tiedostajaa, ja nämä kuvat kokonaisuudessaan ovat logoksen, maailman hallitsijan muistin osittainen sisällys. Nämä kuvien kuvat voi kuka tahansa erillinen tiedostaja saavuttaa samassa suhteessa kuin hän on kehittänyt itsessään edellä mainittua "värähtelykykyä". Samalla tavoin kuin radiosähkötyksessä voi kuka tahansa sopiva vastaanottaja ottaa vastaan sanoman muodostavat värähtelysarjat – toisin sanoen kuka tahansa vastaanottaja, joka voi toistaa ne –, samoin voi tiedostajassa olevan piilevän värähdysvoiman saada toimimaan värähtely, joka on samanlainen näissä kosmisissa kuvissa. Âkâsisella tasolla nämä muodostavat teosofisessa kirjallisuudessa mainitut "âkâsiset aikakirjat", ja ne säilyvät läpi koko kehitysjärjestelmän ajan. 

Huono muisti

Voidaksemme ymmärtää selvästi, mikä on huonon muistin perussyy, meidän on tutkittava mentaalisia tapahtumasarjoja, jotka aiheuttavat sen, mitä kutsumme muistiksi. Vaikka muistista puhutaan monissa psykologian kirjoissa mentaalisena kykynä, ei todellisuudessa ole sellaista kykyä, jolle tuo nimi voitaisiin antaa. Mentaalisen kuvan jatkuvuus ei johdu mistään erityiskyvystä, vaan kuuluu mielen yleisiin ominaisuuksiin. Heikko mieli kykenee heikosti säilyttämään vaikutelman, kuten se reagoi heikosti muussakin ja – aineen tavoin, joka on liian nestemäistä säilyttääkseen hahmon muotista, johon se on kaadettu – kadottaa nopeasti ottamansa muodon. Siellä, missä mentaaliruumis on kehittymätön ja ajatusaineen molekyylien pelkkä löyhä kasauma, pilvimäinen epäyhtenäinen massa, siellä muisti on varmasti hyvin heikko. Mutta tämä heikkous ei ole poikkeuksellista vaan yleistä. Se on tavallista koko mielelle ja johtuu sen alhaisesta kehitysasteesta. 

Kun mentaaliruumis kehittyy ja jîvan voimat toimivat siinä, tapaamme silti usein niin kutsuttua huonoa muistia. Mutta kun tarkkailemme sitä, havaitsemme, että se ei ole puutteellinen joka suhteessa, vaan jotkut asiat muistetaan hyvin ja ne pysyvät ponnistuksetta mielessä. Tutkiessamme näitä muistissa pysyviä asioita huomaamme, että ne ovat asioita, jotka kiehtovat suuresti mieltä, eli asioita, joista pidetään paljon, ei unohdeta. Tiedän erään naisen, joka valitti huonoa muistiaan opiskeltavien asioitten suhteen, mutta havaitsin, että hänellä oli kuitenkin pettämätön muisti ihailemansa puvun yksityiskohtiin nähden. Hänen mentaaliruumiissaan riitti kyllä säilytyskykyä ja kun hän tarkkaili kohdetta huolellisesti ja valppaasti muodostaen selvän mentaalisen kuvan, tämä kuva oli hyvin pitkäikäinen. Tässä meillä on avain huonoon muistiin. Se johtuu huomion puutteesta, täsmällisten havaintojen puutteesta ja siis sekavasta ajattelusta. Sekava ajattelu on sumentunut vaikutelma, jonka ovat aiheuttaneet huolimaton tarkkailu ja huomion puute, kun taas selkeä ajattelu luo selväpiirteisen vaikutelman, joka on keskitetyn huomion ja huolellisen, täsmällisen tarkkailun seuraus. Emme muista asioita, joihin kiinnitämme vähän huomiota, mutta muistamme hyvin asiat, jotka todella kiinnostavat meitä. 

Miten huonoa muistia sitten pitäisi parantaa? Aluksi olisi tarkasteltava, missä seikoissa muisti on huono ja missä hyvä yleistilanteen arvioimiseksi. Sitten pitäisi tarkastaa perin pohjin asioita, joiden suhteen muisti on huono, sen toteamiseksi, ovatko ne muistamisen arvoisia ja asioita, joista emme piittaa. Jos huomaamme, että olemme niihin nähden välinpitämättömiä, mutta että parhaimpina hetkinämme tunnemme, että meidän olisi välitettävä niistä, meidän on sanottava itsellemme: "Kiinnitän niihin huomiota, teen niistä tarkkoja havaintoja ja ajattelen niitä huolellisesti ja vakavasti." Näin tekemällä huomaamme muistimme paranevan. Sillä, kuten edellä on sanottu, muisti on todella riippuvainen huomiosta, täsmällisestä tarkkailusta ja selkeästä ajattelusta. Huomion kiinnittämiskyvyn perusedellytyksenä on kiinnostus, mutta jollei sitä ole, tahdon on otettava sen paikka. 

Juuri tässä piilee hyvin ratkaiseva ja laajalti koettu vaikeus. Miten tahto voi ottaa kiinnostavuuden paikan? Mikä panee liikkeelle itse tahdon? Kiinnostus herättää halun, joka suuntautuu puoleensa vetävää kohdetta kohti. Oletetussa tapauksessa se puuttuu. Miten tahto voi korvata tämän halun puutteen? Kun harkitseva järki – eikä puoleensa vetävien ulkoisten kohteitten vaikutus – määrää tuon voiman suunnan, on tahto toimintaan yllyttävä voima. Kun sysäys toimintaan, jota olen usein kutsunut Itsestä ulos lähteväksi energiaksi, on ulkoisen kohteen vaikuttama, kun se vedetään esiin, kutsumme sysäystä haluksi. Kun se on puhtaan järjen vaikuttama, kun se lähetetään eteenpäin, kutsumme sitä tahdoksi. Se mitä sitten tarvitaan ulkoapäin tulevan tunnetun kiinnostuksen puutteessa, on sisältäpäin tuleva valaisu. Lopullinen vaikutin tahdolle on saavutettava kyseisen alan älyllisen tarkastelun avulla ja harjaannuttamalla arvostelukykyä arvioimaan, mikä liittyy korkeimpaan hyvään, ponnistuksen päämäärään. Se, minkä järki valitsee tärkeimmäksi seikaksi Itsen hyväksi, toimii tahdon vaikuttimena. Ja kun valinta on kerran lopullisesti tehty, silloin väsymyksen tai heikkouden hetkinä valintaan johtavan ajatussarjan muistiin palauttaminen kiihottaa jälleen tahtoa. Sellainen harkitusti valittu asia voi siten muuttua mielenkiintoiseksi, toisin sanoen halun kohteeksi pannen mielikuvituksen kuvittelemaan sen miellyttäviä ominaisuuksia, sen omistamisesta aiheutuvaa hyötyä ja onnea. Mutta kuten se, joka tahtoo saavuttaa kohteen, tahtoo keinot siihen, tulemme kykeneviksi voittamaan ponnistuksen ja epämiellyttävän kurin luonnollisen kaihtamisen tahdon määräämän harjoituksen avulla. Kun tarkastelemassamme tapauksessa olemme päättäneet, että tietyt kohteet ovat erikoisen tavoiteltavia jatkuvan onnen edistäjinä, saatamme tahdon toimimaan niiden toimien suorittamiseksi, jotka johtavat näiden kohteiden tavoittamiseen. 

Tarkkailukyvyn kehittämisessä, kuten kaikessa muussakin, pieni päivittäinen harjoitus on paljon tehokkaampaa kuin suuri ponnistus, jota seuraa toimettomuuden kausi. Meidän olisi asetettava itsellemme pieni päivittäinen tehtävä, jossa kohdetta tarkastellaan huolellisesti kuvitellen sitä mielessä kaikkine yksityiskohtineen, pitäen mieltä kiinnitettynä siihen lyhyen aikaa, kuten fyysinen silmä voi keskittyneestä katsoa kohdetta. Seuraavana päivänä meidän olisi palautettava kuva uudelleen niin täsmällisesti kuin osaamme ja sitten verrattava sitä todelliseen kohteeseen sekä havaittava kaikki epätäsmällisyydet. Jos varaamme viisi minuuttia päivässä tähän harjoitukseen tehden vuorotellen havaintoja kohteesta ja kuvitellen sitä mielessämme sekä palauttaen mieleen edellisen päivän muistikuvan ja verraten tätä kuvaamme kohteeseen, parantaisimme hyvin nopeasti muistiamme ja todella myös havaitsemis-, huomio-, mielikuvitus- ja keskittymiskykyämme. Itse asiassa vaikuttaisimme mentaaliruumiiseemme ja saisimme sen toimimaan – paljon nopeammin kuin luonto ilman apua – tehokkaasti ja käyttökelpoisesti. Kukaan ihminen ei voi ryhtyä tällaiseen harjoitukseen sen tuottamatta myönteistä vaikutusta. Häntä tyydyttää pian tieto siitä, että hänen kykynsä ovat lisääntyneet ja tulleet paljon paremmin hänen tahtonsa alaisiksi. 

Keinotekoiset muistin parantamiskeinot tarjoavat mielelle asioita kiinnostavassa muodossa tai liittävät muistettavat asiat kiinnostaviin muotoihin. Jos henkilön on helppo havainnollistaa kuvia, hän parantaa huonoa muistia muodostamalla kuvan ja kiinnittämällä tuon kuvan ydinkohtiin ne asiat, jotka hän haluaa muistaa. Kuvan mieleen palauttaminen tuo sitten myös muistettavat asiat esiin. Toiset taas, joiden kuulomuisti on hallitseva, muistavat helskyttämällä loppusointuja ja esimerkiksi punomalla sarjoja päivistä tai muista vähemmän kiinnostavista yksityiskohdista säkeiksi, jotka tarttuvat mieleen. Mutta paljon parempi kuin mikään näistä keinoista on edellä kuvattu järkevä menetelmä, jota käyttämällä mentaaliruumis tulee olemukseltaan paremmin organisoiduksi ja yhtenäisemmäksi. 

Muisti ja ennakkoaavistus

Palatkaamme kehittymättömään tiedostajaamme. 

Kun muisti alkaa toimia, seuraa sitä nopeasti ennakointi, onhan se vain eteenpäin siirtynyt muisti. Kun muisti aiheuttaa menneisyydessä tunnetun mielihyvän jälleenkokemisen, niin halu koettaa taas tarttua mielihyvää aiheuttaneeseen kohteeseen. Ja kun tämä uudelleen kokeminen ajatellaan ulkoisesta maailmasta tulleen kohteen löytämisen ja sen antaman ilon seurauksena, meillä on ennakointi. Tiedostaja toistaa kuvan kohteesta ja kuvan mielihyvästä suhteessa toisiinsa. Jos hän lisää tähän miettimiseen aikatekijän, menneen ja tulevan ajan, tälle miettimiselle annetaan kaksi nimeä: miettiminen plus idea menneisyydestä on muisti, plus idea tulevaisuudesta on ennakointi. 

Kun tutkimme näitä kuvia, alamme ymmärtää Patañjalin ajatelman koko merkityksen, että joogan harjoittamiseksi ihmisen on pysäytettävä ajatuskentän muuntelut. Okkulttiselta näkökannalta jokainen yhteys ei-itseen muuntelee mentaaliruumista. Osa aineesta, josta ruumis muodostuu, järjestyy uudelleen ulkoisen kohteen kuvana tai kuvitelmana. Kun näiden kuvien väliset suhteet on luotu, kyse on ajattelemisesta katsottuna muodon puolelta. Vastaavasti ovat värähtelyt tiedostajassa itsessään, ja nämä muunnokset hänen sisässään ovat ajattelemista elämän kannalta. Ei saa unohtaa, että näiden suhteiden luominen on tiedostajan erityinen tehtävä, hänen lisäyksensä mielikuviin ja että tämä lisäys muuttaa kuvat ajatuksiksi. Mentaaliruumiissa kuvat muistuttavat luonteeltaan kovin herkällä levyllä havaittavia, eetteriaaltojen aiheuttamia jälkiä, jotka ovat valokirjon puolella ja jotka toimivat kemiallisesti hopeasuoloissa järjestäen aineen uudelleen herkälle levylle siten, että sille muodostuu kuvat valokuvatuista kohteista. Samoin järjestyvät aineet mentaaliruumiiksi kutsumallemme herkälle "levylle" uudelleen kuvina kohteista, joihin on oltu kosketuksessa. Tiedostaja tajuaa nämä kuvat omien herkkien värähtelyjensä avulla, tutkii niitä ja jonkin ajan kuluttua alkaa järjestellä ja muunnella niitä värähtelyjen avulla, joita hän lähettää niille itsestään. Aikaisemmin esillä olleen lain nojalla tuo energia seuraa pienimmän vastuksen suuntaa. Hän muodostaa yhä uudelleen samat kuvat, tekee kuvista kuvia. Niin kauan kuin hän rajoittuu tähän yksinkertaiseen uusintaan lisäten mukaan vain aikaelementin, meillä on, kuten sanottu, muisti ja ennakointi. 

Kaikesta huolimatta konkreettinen ajatteleminen on vain jokapäiväisten kokemusten toistamista hienommassa aineessa sillä erotuksella, että tiedostaja voi pysäyttää ja muuttaa niiden järjestystä, toistaa niitä sekä kiirehtiä tai hidastaa niitä tahtonsa mukaan. Hän voi viivyttää mitä tahansa kuvaa, viipyä siinä ja toistaa sitä ja voi siten löytää kokemustensa rauhallisesta uudelleenkokemisesta, kun ajan ratas ei häntä kiirehdi, paljon sellaista, mikä on jäänyt häneltä huomaamatta. Omana herranaan hän voi luoda oman sisäisen aikansa niin kauan kuin sen ulottuvuudet vaikuttavat häneen, kuten logos tekee maailmoilleen; mutta hän ei voi päästä pakoon ajan olemusta, sen peräkkäisyyttä, ennen kuin hän voi koskettaa logoksen tajuntaa vapauttaen itsensä maailmanaineen kahleista; ja sittenkin vain niin kauan kuin tämä järjestelmä on voimassa. 

LUKU VI

Ajatuksen kehittyminen

Huomiointi ja sen merkitys

Riittävän ajattelun ensimmäinen ehto on valpas ja oikea huomiointi. Itsen on tiedostajana tarkattava ei-itseä huolellisesti ja täsmällisesti, jos sen on määrä tulla tiedetyksi ja täten sulautua Itseen. 

Toinen välttämätön ehto on mentaaliruumiin vastaanottavuus sekä hellittämättömyys, kyky ottaa vastaan nopeasti vaikutelmia ja säilyttää ne muistissa. 

Tiedostajan huomioinnin valppaudesta ja tarkkuudesta sekä hänen mentaaliruumiinsa vastaanottavuudesta ja hellittämättömyydestä riippuu hänen kehityksensä nopeus, miten nopeasti hänen piilevät voimansa aktivoituvat. 

Jos tiedostaja ei ole tarkannut huolellisesti ajatuskuvia, tai jos mentaaliruumis kehittymättömänä on ollut tunnoton kaikille paitsi ulkoisten kohteiden voimakkaammille värähtelyille ja kuva tästä syystä on muodostunut epätäydelliseksi toisinnoksi, ovat ajatusainekset puutteelliset ja harhaanjohtavat. Aluksi saadaan vain karkeat ääriviivat yksityiskohtien jäädessä sumeiksi tai niiden puuttuessa. Kun kehitämme kykyjämme ja muodostamme hienompaa ainetta mentaaliruumiiksi, havaitsemme, että vastaanotamme samasta ulkoisesta kohteesta paljon enemmän kuin ollessamme kehittymättömiä. Näin saamme tietää esineistä paljon enemmän kuin aikaisemmin. 

Otetaanpa esimerkki. Kaksi miestä seisoo vainiolla kauniina aurinkoisena päivänä. Toinen heistä on kehittymätön maata viljelevä työmies, joka ei ole tottunut tarkkailemaan luontoa muuten kuin sadon kannalta. Hän on vain katsonut taivaalle nähdäkseen, onko tulossa sadetta vai poutaa välittämättä sen muista vaihteluista, paitsi kun ne suovat hänelle elatuksen ja työtä. Toinen mies on taiteilija, lahjakas maalari, joka rakastaa suuresti kauneutta. Hän on tottunut näkemään ja nauttimaan jokaisesta värivivahduksesta ja -sävystä. Työmiehen fyysinen ja astraali- sekä mentaaliruumis ovat kaikki läsnä loistavan auringonlaskun aikana, ja sen aiheuttamat värähtelyt vaikuttavat hänen tajuntansa käyttövälineisiin. Hän näkee eri värejä taivaalla ja huomaa, että siellä on paljon punaista, joka lupaa kaunista seuraavaksi päiväksi, seikka joka voi merkitä hyvää tai pahaa hänen viljalleen. Vain tämän hän näkee siitä. 

Maalarin fyysinen, astraali- ja mentaaliruumis ovat kaikki alttiina täsmälleen samoille värähtelyille kuin työmiehen ruumiit, mutta kuinka erilainen onkaan tulos! Hänen ruumiittensa hienot aineet tuottavat miljoonia värähtelyjä, jotka ovat liian nopeita ja herkkiä saadakseen liikkeelle toisen karkeat aineet. Hänen kuvansa auringonlaskusta on sen vuoksi erilainen kuin työmiehen saama kuva. Hienonhienot värivivahteet sävyn sulautuessa sävyyn, läpikuultava sininen ja ruusunpuna ja hento vihreä kultaisten valonsäteiden kirkastamana ja ruhtinaallisen purppuravärin täplittämänä – kaikki nämä hän kokee pitkällisenä ilontunteena, aistinten ilon ekstaasissa. Kaikki hienot tunteet heräävät, rakkaus ja ihailu yhtyvät kunnioitukseen ja iloon siitä, että sellaista kauneutta voi olla. Mitä innoittavimmat ajatukset heräävät, kun mentaaliruumis muovailee itseään värähtelyillä, jotka vaikuttavat siihen mentaalitasolla auringonlaskun mentaalipuolesta. Kuvien ero ei johdu ulkoisesta syystä vaan sisäisestä vastaanottokyvystä. Se ei riipu ulkoapäin tulevasta ärsytyksestä vaan vastaanottokyvystä. Se ei ole ei-itsessä vaan Itsessä ja sen verhoissa. Nämä erot paljastuvat tuloksesta; kuinka vähän virtaakaan toiseen ja kuinka paljon toiseen. 

Edellisestä näemme hätkähdyttävän selvästi tiedostajan kehityksen merkityksen. Kauneuden maailma voi ympäröidä meidät sen aaltojen vaikuttaessa meihin joka puolelta ja kuitenkin se voi jäädä meiltä huomaamatta. Kaikki, mikä on järjestelmämme logoksen mielessä vaikuttaa meihin ja ruumiiseemme. Kuinka paljon voimme vastaanottaa siitä, osoittaa kehityksemme asteen. Se mikä tarvitaan kasvuun, ei ole muutos ulkopuolellamme vaan muutos sisällämme. Kaikki on jo annettu meille, meidän on vain kehitettävä vastaanottokykyämme. 

Edellä sanotusta seuraa, että yksi selvä ajattelemisen elementti on oikea huomiointi. Meidän on aloitettava tämä työ fyysisellä tasolla, missä ruumiimme joutuvat kosketukseen ei-itsen kanssa. Kiipeämme ylöspäin ja kaikki kehitys alkaa alemmalla tasolla ja kulkee korkeammalle. Aluksi kohtaamme ulkoisen maailman alemmalla tasolla, ja sen jälkeen värähtelyt kulkevat ylöspäin – tai sisäänpäin – kutsuen esiin sisäiset voimat. 

Siten tarkka huomiointi on kyky, jota on kehitettävä päättävästi. Monet ihmiset kulkevat maailmassa silmät puolittain suljettuina. Voimme kukin tutkia asiaa omalta kohdaltamme kysymällä itseltämme, mitä olemme havainneet kulkiessamme katua pitkin. Voimme kysyä: mitä havaitsin kulkiessani kadulla? Monet ihmiset eivät ole havainneet juuri mitään, he eivät ole muodostaneet mitään selviä kuvia. Toiset ovat havainneet muutamia asioita, jotkut monia. Houdin selostaa harjaannuttaneensa lastaan tekemään havaintoja ohittamiensa liikkeiden sisältämistä tavaroista. He kävelivät Lontoon katuja niin kauan, kunnes lapsi saattoi luetella näyteikkunan kaikki tavarat suunnattuaan näyteikkunaan pelkän katseen kulkiessaan pysähtymättä eteenpäin kadulla. Normaali lapsi ja villi-ihminen ovat tarkkaavaisia ja heidän huomiokykynsä laajuus on suhteensa heidän älyynsä. Selvä ja nopea huomiointitapa perustuu keskivertoihmisen selvään ajattelemiseen. Ne, jotka ajattelevat sekavimmin, ovat yleensä niitä, joiden huomiot ovat virheellisimpiä; paitsi tapauksia, jolloin äly on pitkälle kehittynyt ja sen vuoksi tottunut kääntymään tavallisesti sisäänpäin, eikä ruumiita ole harjaannutettu myöhemmin kuvatulla tavalla. 

Vastaus edellä tehtyyn kysymykseen voi tosin olla myös: ajattelin jotakin muuta enkä sen vuoksi tehnyt havaintoja. Ja vastaus on hyvä, jos vastaaja ajatteli jotakin tärkeämpää kuin mentaaliruumiin ja huolellisen havainnoinnin avulla tapahtuvaa huomiokyvyn harjaannuttamista. Sellainen on voinut onnistua hyvin tarkkaavuuden puuttuessa. Mutta jos ajattelija on vain unelmoinut ja vaeltanut tarkoituksettomasti, hän on tuhlannut aikaansa paljon enemmän kuin jos hän olisi suunnannut energiaansa ulospäin. 

Syviin ajatuksiinsa vaipuneelta ihmiseltä jäävät huomaamatta ohimenevät kohteet hänen suuntautuessaan sisäänpäin eikä ulospäin, joten hän ei havaitse, mitä hänen edessään tapahtuu. Hänen ei ehkä ole syytä tässä elämässä harjaannuttaa ruumiitaan tekemään puoli-itsenäisiä havaintoja, sillä pitkälle kehittynyt ja vasta osittain kehittynyt ihminen tarvitsevat erilaisia harjoituksia. 

Mutta kuinka monet tarkkaamattomat ihmiset ovat todella "vaipuneet syviin ajatuksiin"? Kaikki mikä liikkuu useimpien ihmisten mielessä, on vain jonkin satunnaisen ajatuskuvan velttoa seurailua, ajatuksen, joka on tarkoituksetta pulpahtanut esille, mielen sisällön tarkoituksetonta selailua, niin kuin joutilas nainen penkoo vaatekomeronsa tai korulippaansa sisältöä. Tämä ei ole ajattelua, sillä ajattelu merkitsee, kuten olemme nähneet, yhteyksien luomista, jonkin uuden piirteen lisäämistä ajatusainekseen. Ajattelussa tiedostajan huomio suuntautuu määrätietoisesti ajatuskuviin ja hän työllistää tehokkaasti itseään niiden kimpussa. 

Tarkkailutottumuksen kehittyminen on siten osa mielen harjaantumista. Ne, jotka harjoittavat sitä hyvin, havaitsevat, että mieli kirkastuu, voimistuu ja tulee helpommaksi hallita niin, että he voivat suunnata sen mihin tahansa annettuun kohteeseen paremmin kuin he aikaisemmin pystyivät tekemään. Nyt tämä kerran lopullisesti vakiinnutettu kyky toimii automaattisesti mentaali- ja muiden ruumiitten rekisteröidessä kuvia, jotka näin ovat saatavissa tarpeen vaatiessa myöhemmin, vaatimatta sillä hetkellä omistajansa huomiota. Sitten ei enää ole välttämätöntä, että henkilön huomio suuntautuu aistimien havaitsemiin kohteisiin, jotta näitä kohteita koskeva vaikutelma syntyisi ja säilyisi. Tällainen aivan arkipäiväinen mutta silti merkityksellinen tapaus sattui itselleni. 

Matkustaessani Amerikassa heräsi kerran kysymys, mikä oli veturin numero junassa, jossa matkustimme. Mieleni esitti silmänräpäyksessä oikean numeron, kyseessä ei missään tapauksessa ollut selvänäkö. Selvänäköinen havaitseminen olisi vaatinut junan etsimistä ja luvun lukemista. Ilman mitään omalta puolelta suoritettua tietoista toimintaa aistimet ja mieli olivat havainneet ja rekisteröineet tuon numeron, kun juna tuli asemalle, ja kun sitä tarvittiin, mentaalinen kuva saapuvan junan edessä olevan veturin numerosta tuli heti mieleen. Tämä kerran vakiintunut kyky on hyödyllinen, sillä se merkitsee, että vaikka joka puolella olevat asiat eivät ole kiinnittäneet huomiotamme, voimme sittenkin palauttaa ne muistiin katsomalla luetteloa, jonka mentaali- ja astraali- sekä fyysinen ruumis ovat tehneet niistä omaan käyttöön. 

Tämä jîvan tietoisen aktiivisuuden ulkopuolella oleva mentaaliruumiin automaattinen toimeliaisuus toimii kuitenkin kaikissa meissä laajemmin kuin osaamme olettaa. On esimerkiksi todettu, että henkilö hypnoosissa ollessaan luettelee lukuisia pieniä seikkoja, jotka olivat ohittaneet hänet herättämättä hänen huomiotaan. Nämä vaikutelmat saavuttavat mentaaliruumiin aivojen välityksellä ja vaikuttavat jälkimmäisiin samoin kuin edellisiinkin. Mentaaliruumiiseen saapuu näin monia vaikutelmia, jotka eivät ole riittävän syviä tullakseen tietoisuuteen – ei sen vuoksi, että tietoisuus ei voisi havaita niitä, vaan koska se ei normaalisti ole kyllin hereillä huomatakseen muita kuin syvempiä vaikutelmia. Hypnoottisessa transsissa, houreessa tai fyysisissä unissa, kun jîva on poissa, aivot luopuvat näistä vaikutelmista, jotka ovat tavallisesti paljon voimakkaampien jîvalta itseltään vastaanotettujen ja aikaansaatujen vaikutelmien valtaamat. Mutta jos mieltä harjaannutetaan tarkkailemaan ja merkitsemään havaitsemansa muistiin, jîva voi saada aivoilta nuo vaikutelmat milloin vain takaisin. 

Jos kadulla kulkee kaksi ihmistä, joista toinen on harjaantunut tarkkailuun ja toinen ei, niin molemmat vastaanottavat lukuisia vaikutelmia ilman, että he sillä kertaa ovat tietoisia tästä vastaanottavasta toiminnasta. Mutta jälkeenpäin harjaantunut tarkkailija voisi palauttaa nämä vaikutelmat, kun taas toinen ei siihen kykene. Koska tämä kyky johtuu selvästä ajattelusta, niin ne, jotka haluavat kehittää ja valvoa ajatusvoimaansa, tekevät oikein kehittäessään havaintokykyään sekä kieltäytyessään ilosta kulkea joutilaana minne tahansa mielikuvitusvirta heitä kuljettaa. 

Mentaalisten kykyjen kehittäminen 

Kun mielikuvat lisääntyvät, tiedostajan tehtävä tulee monimutkaisemmaksi ja hänen mielikuviin kohdistuva vaikutuksensa tuo ilmi kyvyn toisensa jälkeen, mikä on peräisin hänen jumalallisesta luonnostaan. Hän ei enää hyväksy ulkoista maailmaa vain sen yksinkertaisessa suhteessa itseensä ja sen sisältäessä kohteet, jotka ovat hänelle mielihyvän tai tuskan aiheuttajia; vaan nyt hän järjestelee rinnatusten niitä esittävät kuvat, tutkii niitä niiden eri puolilta, vaihtaa niiden järjestystä ja tutkii tuloksen uudelleen. Hän alkaa myös järjestää omia havaintojaan. Hän havaitsee, milloin jokin kuva aiheuttaa toisen, siis niiden peräkkäisyyden. Kun toinen on seurannut moneen kertaan ensimmäistä, hän alkaa odottaa toista ensimmäisen ilmetessä ja yhdistää näin nämä kaksi yhteen. Tämä on hänen ensimmäinen päättely-yrityksensä ja tässä tapaamme jälleen luontaisen kyvyn ilmentymisen. Hän järkeilee, että koska A ja B ovat aina ilmenneet peräkkäin, sen vuoksi kun A ilmenee, tulee B myös ilmenemään. Tämän ennakkoarvioinnin jatkuvasti varmistuessa hän liittää ne yhteen syynä ja seurauksena. Monet hänen alussa tekemistään virheistä johtuvat tämän suhteen liian kiireisestä luomisesta. Lisäksi asettaessaan mielikuvia rinnakkain hän havaitsee niiden erilaisuuden ja samankaltaisuuden sekä kehittää näin vertailukyvyn. Hän valitsee niistä jommankumman mielihyvää tuottavana ja saa kehonsa etsimään sitä ulkoisesta maailmasta. Näin hän kehittää arvostelukykyä näiden valintojen ja niistä johtuvien seurausten avulla. Hän kehittää suhteellisuustajun samanlaisuuteen ja erilaisuuteen nähden ja ryhmittelee esineet niissä esiintyvän samanlaisuuden mukaan, erottaen ne muista niissä ilmenevän erilaisuuden mukaan. Tässä hän tekee aluksi myös monia virheitä, jotka myöhemmät havainnot korjaavat. Alussa hän on helposti pintapuolisen samanlaisuuden harhaanjohtama. 

Täten havainto, erottamiskyky, järki, vertailu ja arvostelukyky kehittyvät toinen toisensa jälkeen ja nämä kyvyt kasvavat harjoituksen myötä, ja niin Itsen tämä puoli tiedostajana kehittyy Itsen ja ei-itsen välillä jatkuvasti toistetun ajatustyön, toiminnan ja vastatoiminnan avulla. 

Näiden kykyjen kehittämisen nopeuttamiseksi meidän on harjoitettava niitä harkitusti ja tietoisesti käyttäen jokapäiväisen elämän olosuhteita niiden kehittämistilaisuuksina. Aivan kuten näimme, että havaintokykyä voidaan harjaannuttaa jokapäiväisessä elämässä, samoin voimme totuttaa itsemme näkemään ympärillämme olevien kohteiden samanlaiset ja erilaiset puolet, voimme vetää johtopäätöksiä ja tarkistaa ne tapahtumien mukaan, voimme vertailla ja arvostella ja tehdä kaiken tämän tietoisesti ja vakaasta aikomuksesta. Ajatusvoima kasvaa nopeasti näissä harkituissa harjoituksissa, tulee tietoisesti käytetyksi ja koetaan selvästi omaksi. 

Mielen harjaannuttaminen

Mielen harjaannuttaminen mihin suuntaan tahansa on sen harjaannuttamista kokonaisuudessaan jossain määrin, sillä määrätynlainen harjaannuttaminen organisoi ajatusainetta, josta mentaaliruumis muodostuu, ja elähdyttää myös tiedostajan sisäisiä voimia. Lisääntynyt kyky voidaan suunnata mitä moninaisimpiin päämääriin ja on käytettävissä kaikkiin tarkoituksiin. Harjaantunut mieli voidaan kohdistaa mihin aiheeseen tahansa ja se käy tarmokkaasti siihen käsiksi ja hallitsee sitä tavalla, johon harjaantumaton ei pysty. Tämä on kasvatuksesta saatu hyöty. 

Mutta on aina muistettava, että mielen harjaannuttaminen ei ole sen ahtaamista täyteen tosiasioita, vaan sen voimien esiin vetämistä. Mieli ei kasva siitä, että se sullotaan täyteen toisten ihmisten ajatuksia, vaan omien kykyjen harjoittamisella. Suurista opettajista, jotka ovat inhimillisen kehityksen edelläkävijöitä, sanotaan, että he tietävät kaiken aurinkokuntaan kuuluvan. Tämä ei tarkoita sitä, että jokainen sen yksityiskohta olisi aina heidän tietoisuudessaan, vaan että he ovat kehittäneet Itsessään olevaa tietoaspektia siten, että aina kun he kääntävät huomionsa mihin tahansa suuntaan, he tietävät kohteen, johon se on suunnattu. Tämä merkitsee paljon enemmän kuin lukuisten asioiden mieleen varastoiminen, sillä on suurempaa kyetä näkemään mikä tahansa kohde, johon silmä kääntyy, kuin olla sokea ja tuntea se vain muiden antaman kuvauksen perusteella. Mielen kehitystä ei mitata sen sisältämillä mielikuvilla, vaan sen toiminnan kehittymisellä, jota on tieto, kyky toistaa mielessä kaikki, mikä sille on esitetty. Tämä kyky on yhtä käyttökelpoinen missä tahansa muussakin maailmassa kuin täällä ja se on kerran saavutettuna käytettävissämme missä tahansa olemmekin. 

Yhdessäolo ylempien kanssa

Mielen harjoittamista voidaan auttaa paljon eteenpäin, kun pääsemme kosketuksiin niiden kanssa, jotka ovat pitemmälle kehittyneitä kuin me. Ajattelija, joka on meitä voimakkaampi, voi auttaa meitä tuntuvasti, sillä hän lähettää korkeamman asteisia värähtelyjä kuin mitä me voimme luoda. Maassa makaava raudanpala ei voi synnyttää lämpövärähtelyjä itsenäisesti. Mutta jos se on lähellä tulta, se voi vastata tulen lämpövärähtelyihin ja kuumeta niiden vaikutuksesta. Kun tulemme suuren ajattelijan lähelle, hänen värähtelynsä vaikuttavat mentaaliruumiiseemme ja aiheuttavat siinä vastaavia värähtelyjä niin, että värähtelemme sopusoinnussa hänen kanssaan. Sillä hetkellä tunnemme, että mentaalinen voimamme lisääntyy ja että voimme keskittyä ajatuksiin, joita tavallisesti vältämme. Mutta kun olemme jälleen yksin, huomaamme, että nuo käsitteet ovat tulleet uudelleen hämäriksi ja sekaviksi. 

Ihmiset kuuntelevat luentoa ja käsittävät sen ymmärtäen sillä hetkellä sen sisältämän opetuksen. He lähtevät pois tyytyväisinä tuntien, että he ovat saavuttaneet merkittävän tiedollisen voiton. Seuraavana päivänä halutessaan jakaa näin saavuttamansa hyödyn ystävänsä kanssa he häveten huomaavat, etteivät he pysty tuomaan esiin ajatuksia, jotka näyttivät olevan niin selviä ja loistavia. He huudahtavat tällöin usein kärsimättömästi: "Olen varma, että tiedän sen. Ajatus pyörii lähellä, kunhan vain saan sen päästä kiinni." Tämä tunne on peräisin sekä mentaaliruumiin että jîvan kokemien värähtelyjen muistamisesta. On olemassa tunne, että on käsittänyt ajatukset, muisto vastaanotetuista muodoista ja tunne, että niiden synnyttyä pitäisi toistamisen olla helppoa. Mutta edellisenä päivänä voimakkaamman ajattelijan taidokkaat värähtelyt muovasivat mentaaliruumiin ottamat muodot. Ne muodostettiin ulkoapäin eikä sisältä. Ajatusten toistamisyrityksen yhteydessä koettu kykenemättömyyden tunne merkitsee, että näitä ajatuksia on vielä selvennettävä omassa tajunnassa muutamia kertoja, ennen kuin ne ovat riittävän voimakkaat, että nuo muodot voidaan toistaa oma-aloitteisesti. 

Tiedostajan on värähdeltävä näillä korkeammilla tasoilla useita kertoja, ennen kuin hän voi toistaa värähtelyt tahtoessaan. Oman synnynnäisen luontonsa avulla hän voi kehittää sisäistä kykyään luoda ne uudelleen, kun ulkopuolinen sysäys on saanut hänet vastaamaan niihin useita kertoja. Kummankin tiedostajan kyky on sama, mutta toinen on kehittänyt sen, kun taas toisessa se on piilevä. Yhteys samanlaiseen jo toiminnassa olevaan voimaan tuo sen esiin piilevästä tilastaan, ja siten vahvempi edistää heikomman kehitystä. 

Tässä on eräs syy siihen, miksi on arvokasta olla yhdessä meitä pitemmälle kehittyneiden ihmisten kanssa. Hyödymme tästä kosketuksesta ja kasvamme heidän kannustavassa vaikutuspiirissään. Todellinen opettaja auttaa oppilaitaan paljon enemmän pitämällä heidät lähellään kuin puhuttujen sanojensa avulla. Suora henkilökohtainen yhteys luo tälle vaikutukselle tehokkaimman kanavan. Mutta tämän yhteyden puuttuessa tai sen myötä voidaan myös saada paljon kirjoista, jos ne on valittu viisaasti. Lukiessamme todella suuren kirjoittajan teosta meidän on pyrittävä asettamaan itsemme vastaanottavaan tilaan saadaksemme häneltä mahdollisimman monia ajatusvärähtelyjä. Luettuamme sanat meidän olisi viivyttävä niissä, punnittava niitä, yritettävä käsittää sanojen osittain ilmaisema ajatus ja saatava niistä esiin kaikki niiden sisältämät yhteydet. Tarkkaavuutemme on oltava keskittynyt, jotta voisimme tunkeutua kirjoittajan ajatukseen sanojen luoman verhon läpi. Sellainen lukeminen vastaa opetusta ja auttaa mentaalista kehitystämme eteenpäin. Vähemmän ponnistuksia kysyvä lukeminen voi käydä miellyttävästä ajanvietteestä, voi täyttää mielemme arvokkailla asioilla ja siten palvella meitä. Mutta kuvatunkaltainen lukeminen merkitsee kiihoketta kehityksellemme, ja niiden, jotka koettavat kasvaa palvellakseen, ei pitäisi laiminlyödä sitä. 

LUKU VII

Keskittyminen

Harvat asiat kysyvät enemmän voimia opiskelijalta, joka alkaa harjaannuttaa mieltään, kuin keskittyminen. Mielen toiminnan alkuvaiheessa edistyminen riippuu sen nopeista liikkeistä, sen valppaudesta, sen valmiudesta vastaanottaa sysäyksiä aistimuksesta toisensa jälkeen, jolloin sen huomio kääntyy nopeasti yhdestä ärsykkeestä toiseen. Mielenvireys on tuossa vaiheessa mitä arvokkain ominaisuus ja tarkkaavuuden jatkuva ulospäin suuntaaminen on välttämätön edistymiselle. Kun mieli kerää aineistoa ajattelemista varten, on äärimmäinen liikkuvuus etu. Monien, monien elämien ajan mieli kasvaa tämän liikkuvuuden avulla ja sitä lisää harjoitus. Tämän joka suuntaan ulospäin kohdistuvan liikkumistavan keskeyttäminen, kiinnitetyn huomion pakottaminen yhteen kohteeseen – tämä muutos aiheuttaa luonnollisesti voimakkaita järkytyksiä ja mieli syöksähtelee hurjasti kuten kesytön hevonen, kun se tuntee kuolaimien pakon. 

Olemme nähneet, että mentaaliruumis muokkautuu niiden kohteiden kuviksi, joihin huomio suunnataan. Patañjali puhuu ajatusprinsiipin muuntelun pysäyttämisestä, toisin sanoen ulkoisen maailman aina vaihtuvien toisintojen lopettamisesta. Mentaaliruumiin alati vaihtuvien muuntelujen pysäyttäminen ja sen pidättäminen yhden pysyvän kuvan hahmossa on keskittymistä silloin kun on kyse muodosta. Tarkkaavuuden suuntaaminen pysyvästi tähän muotoon ikään kuin täydellisesti itsessä tapahtuvana toistona on keskittymistä silloin, kun on kyse tiedostajasta. 

Keskittymisessä tietoisuus pidetään yhdessä kuvassa. Tiedostajan koko huomio kiinnittyy yhteen kohtaan ilman poikkeamista. Mieli – joka kiiruhtaa jatkuvasti yhdestä asiasta toiseen ulkoisten kohteiden kiehtomana ja muovaillen itseään ahkerasti – hillitään, ja tahto pakottaa sen pysymään yhdessä muodossa, muokattuna yhteen kuvaan välittämättä kaikista siihen tulevista vaikutelmista. 

Kun mieli pysyy nyt suunnattuna yhteen mielikuvaan ja tiedostaja mietiskelee sitä pysyvästi, tulee tieto kohteesta täydellisemmäksi kuin mitä siitä voisi saada minkään sanallisen kuvauksen avulla. Käsityksemme kuvasta, maisemasta, on paljon täydellisempi nähtyämme sen, kuin jos olemme vain lukeneet tai kuulleet siitä kuvauksen. Ja jos keskitymme sellaiseen kuvaukseen, tämä kuva muokkautuu mentaaliruumiissa ja saamme täydellisemmän tiedon siitä kuin pelkästään sanoja lukemalla. Sanat ovat asioiden symboleja, ja asian karkeisiin ääriviivoihin keskittyminen, joka on saatu aikaan sitä kuvaavin sanoin, lisää enemmän täydentäviä yksityiskohtia, kun tietoisuus tulee lähempään kosketukseen kuvatun asian kanssa. 

On muistettava, että keskittyminen ei ole passiivisuuden tila, vaan päinvastoin syvän ja ohjatun toiminnan tila. Mentaalimaailmassa sitä voidaan verrata fyysisten lihasten jännittymiseen hyppyyn tai pitkäaikaiseen ponnistukseen. Itse asiassa tämä jännitys ilmeneekin aina vasta-alkajilla vastaavana fyysisenä jännityksenä, ja fyysinen väsymys seuraa keskittymisharjoitusta – lihasväsymys eikä vain hermoston uupuminen. Kuten silmän jatkuva kohteeseen kiinnittäminen saa meidät havaitsemaan tarkemmin yksityiskohtia, toisin kuin pikainen silmäys, samoin keskittyminen tekee meidät kykeneviksi havaitsemaan idean yksityisseikkoja. Ja kun keskitymme intensiivisemmin, omaksumme enemmän aikayksikössä, kuten juoksija ohittaa enemmän kohteita minuutissa kuin kävelijä. Kävelijä kuluttaa täsmälleen saman määrän lihasvoimaa ohittaessaan kaksikymmentä kohdetta kuin juoksija, mutta energian nopeampi kuluttaminen vastaa matkaan käytettyä lyhyempää aikaa. 

Keskittymisen alussa on voitettava kaksi vaikeutta. Ensiksi on oltava piittaamatta mieltä jatkuvasta häiritsevistä tekijöistä. Mentaaliruumista on estettävä vastaamasta näihin kosketuksiin; ja ulkoisiin vaikutelmiin vastaamistaipumusta on vastustettava; mutta tämä vaatii huomion suuntaamista osittain itse vastustamiseen, ja kun tuo taipumus on voitettu, itse vastustamisen on lakattava. Tarvitaan täydellinen tasapaino, ei vastustamista eikä alistumista, vaan niin voimakas pysyvä tyyneys, että ulkopuoliset värähtelyt eivät aiheuta seurauksia, eivät edes sitä toisasteista seurausta, että jotakin on vastustettava. 

Toiseksi, mielen itsensä on keskittyessään pidettävä ainoana mielikuvana keskittymisen kohdetta. Se ei vain saa kieltäytyä muovautumasta ulkoisten sysäysten mukaan, vaan sen on myös lakkautettava oma sisäinen aktiivisuutensa, jolla se jatkuvasti järjestelee uudelleen mielen sisältöä ajatellen sitä, luoden uusia suhteita, keksien kätkettyjä yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Sen on nyt rajoitettava huomionsa yhteen kohteeseen huomion kiinnittämiseksi siihen. Se ei tietenkään lopeta aktiivisuuttaan, vaan suuntaa sen kokonaan yhtä kanavaa pitkin. 

Vesi, joka virtaa veden määrään nähden laajalla alueella, tarvitsee vähän liikkeelle panevaa voimaa. Kapeaa kanavaa pitkin virtaava samansuuruinen vesimäärä yhtä suurin alkusysäyksin tempaa esteen mukaansa. Tästä johtuu sen arvo, mitä mietiskelyn opettajat niin jatkuvasti painottavat, että mielen on keskityttävä yhteen kohteeseen. Lisäämättä mielen voimaa sen vaikuttava voima lisääntyy suunnattomasti. Höyry, joka saa levitä vapaasti ilmaan, ei siirrä hyttystäkään tieltään, mutta putkea pitkin työntyessään se panee männän liikkeelle. Tämä sisäiseen hiljaisuuteen keskittyminen on vielä vaikeampaa kuin ulkoisista sysäyksistä välittämättä oleminen, mikä johtuu sen omasta syvemmästä ja täydellisemmästä elämästä. Selkänsä kääntäminen ulkomaailmalle on helpompaa kuin sisäinen hiljentyminen, sillä tämä sisäinen maailma on enemmän samastunut itseen ja itse asiassa edustaakin useimpien ihmisten "minää" nykyisellä kehitystasolla. Kuitenkin ahkera yritys mielen rauhoittamiseksi edistää pian tietoisuuden kehitystä, sillä pian tunnemme, että hallitsija ja hallittu eivät voi olla sama, ja vaistomaisesti samastamme itsemme hallitsijaan. "Tyynnytän minun mieleni" on tietoisuuden ilmaus, ja mieli tunnetaan kuuluvaksi "minään" sen omaisuutena. 

Tämä ero kasvaa huomaamatta ja opiskelija huomaa tulleensa tietoiseksi kahtiajaosta itsessään, jostakin, joka valvoo ja jostakin jota valvotaan. Alempi konkreettinen mieli erottuu, ja "minä" tunnetaan voimakkaampana, selvempänä näkemyksenä. Kehittyy tunne, että tämä "minä" ei ole riippuvainen ruumiista eikä mielestä. Tämä on ensimmäinen tuntemus, so. tunne todellisen kuolemattoman luonteesta tajunnassa, joka on jo älyllisesti tajuttu olevaksi. Sellainen mielikuva itse asiassa jouduttaa itse keskittymistä ja näin sitä palkitaan. Kun harjoitus jatkuu, näköpiiri laajenee, mutta ikään kuin sisäänpäin eikä ulospäin, jatkuvasti rajattomasti sisäänpäin. Kehittyy kyky tajuta totuus ensi silmäyksellä, mikä esiintyy vain silloin, kun mieli hitaine todistelumenettelyineen ylitetään. (Lukija ei saa hetkeksikään unohtaa, että sanaa "mieli" käytetään koko ajan merkityksessä "alempi mieli", mentaaliruumis, plus manas.) Sillä "minä" on Itsen ilmaus. Sen luonne on tieto. Milloin tahansa minä joutuu kosketuksiin totuuden kanssa, se havaitsee sen värähtelyt säännöllisiksi ja sen vuoksi kykeneviksi tuottamaan johdonmukaisen mielikuvan itsessään. Epätosi taas aiheuttaa vääristyneen epäsuhtaisen mielikuvan ilmaisten juuri heijastumisellaan oman luonteensa. 

Kun mieli omaksuu yhä alistetumman tilan, nämä Itsen voimat puolustavat omaa ylivaltaansa, ja intuitio – analoginen fyysisen tason suoranaisen näkemisen kanssa – ottaa järkeilypaikan, jota voidaan ehkä verrata fyysisen tason tuntoaistiin. Itse asiassa analogia on selvempi kuin ensi silmäyksellä voi havaita. Sillä intuitio kehittyy järkeilystä samalla jatkuvalla tavalla ja ilman oleellista muutosta, kuten näkökyky kehittyy kosketuksen kautta. Kyseessä on varmasti "menettelytavan" suuri muutos, mutta tämä ei saisi tehdä meitä sokeiksi säännölliselle ja johdonmukaiselle kehitykselle. Lahjattoman intuitio on halusta syntynyt mielijohde, eikä se ole korkeampi vaan alempi kuin järkeily. 

Kun mieli on hyvin harjaantunut keskittymään kohteeseen ja voi pitäytyä yhdessä kohteessa jonkin aikaa, on seuraava vaihe kohteen poisjättäminen ja mielen säilyttäminen tässä pysyvän huomion tilassa suuntaamatta huomiota mihinkään. Tässä tilassa mentaaliruumis ei näytä mitään kuvaa. Sen oma aine on siinä, pysyen vakaana ja horjumattomana, vastaanottamatta mitään vaikutelmia, täydellisessä tyyneyden tilassa kuten aalloton järvi. Tämä tila voi kestää vain hyvin lyhyen hetken, kuten kemistin kriittinen tila aineen kahden, tunnetun ja määritetyn tilan välisessä kosketuspisteessä. Toisin sanottuna, kun mentaaliruumis on hiljentynyt, tietoisuus vapautuu siitä ja kulkee "laya-keskukseen" ja siitä ulos neutraaleista kosketuspisteistä mentaali- ja syyruumiin välillä. Läpikulkua seuraa hetkellinen huimaus tai tajunnan menetys – välttämätön seuraus tajunnan kohteiden katoamisesta – jota sitten seuraa tietoisuus korkeammalla. Alempaan maailmaan kuuluvien tietoisuuden kohteiden poisjättämistä seuraa korkeammalla olevien tietoisuuden kohteiden ilmaantuminen. Silloin Itse voi muokata mentaaliruumiin omien jalojen ajatustensa mukaiseksi ja läpäistä sen omilla värähtelyillään. Se voi muodostaa mentaaliruumiin omansa takana olevien tasojen korkeilla näkemyksillä, joista se on nähnyt vilahduksen parhaina hetkinään, ja voi näin tuoda alaspäin ja ulospäin aatteita, joihin mentaaliruumis olisi muuten kykenemätön vastaamaan. Nämä ovat neron inspiraatioita, jotka välähtävät mieleen häikäisevinä valoina ja valaisevat maailman. Ihminen, joka tuo ne maailmaan, voi tuskin tavallisessa mentaalitilassaan kertoa, miten ne saavuttivat hänet. Hän tietää vain, että jollain omituisella tavalla