Annie Besant

Teosofia ja Teosofinen Seura

I

Tahtoisin teille selvittää, mitä teosofia on ja mikä on Teosofisen Seuran tarkoitus. Me huomaamme näet usein, että on olemassa hyvin paljon vääriä käsityksiä varsinkin Seurasta ja ettei yleensä ymmärretä, millä perusteella se on olemassa ja mitä työtä se on tarkoitettu tekemään. Se nähdään jonkinlaisena uutena uskontona ikään kuin ihmisen tullessaan teosofiksi pitäisi jättää se uskonnollinen yhteisö, johon hän sattuu kuulumaan. Ja näin syntyy pahoja väärinkäsityksiä ja monet luulevat, että tämä seura on tavalla tai toisella vihamielinen sille uskonnolle, jota he tunnustavat. Nyt teosofia, katsottakoon sitä historiallisesti tai käytännöllisesti, kuuluu kaikille maailman uskonnoille, se on kunkin oma, ja jokaisella uskonnolla on oikeus sanoa sisältävänsä teosofiaa. Sillä teosofia, niin kuin nimi – jumalallinen viisaus, Jumalan viisaus – sanoo ei luonnollisesti voi kuulua millekään ihmisjoukolle tai millekään yhdistykselle, eipä edes maailman uskonnoista suurimmallekaan. Se on yhteisomaisuutta, yhtä vapaana kaikille kuin päivänpaiste tai ilma. Kenelläkään ei ole siihen oikeutta muuten kuin yhteisen ihmisyytensä nojalla; kukaan ei voi sitä veljeltään kieltää menettämättä itse oikeuttaan siihen. Nyt tämän sanan sekä historiallinen että käytännöllinen merkitys, Viisaus, Jumalallinen Viisaus, on selvä ja tarkka; se väittää Jumalan tuntemisen mahdolliseksi. Tämä asia on pyrkijän koetettava käsittää. Tämä Jumalan tunto – ei usko Häneen eikä vain hämärä käsitys Hänestä vaan tieto Hänestä – on ihmiselle mahdollinen. Tämä on teosofian vakuutus, sen perusmerkitys ja sen olemus.

Ja me huomaamme katsoessamme taaksepäin, että suuret maailman uskonnot ovat juuri tätä väittäneet. Ne kaikki julistavat, että ihminen voi tietää, eikä ainoastaan, että ihminen voi uskoa. Vain muutamissa uudemmissa uskoissa myöhempinä aikoina tieto on päässyt luistamaan syrjään ja usko on saanut ylivallan tunnustajan mielessä. Mutta menkää taaksepäin kuinka kauas tahansa menneisyyden historiaan, niin huomaatte vanhempienkin uskontojen vakuuttavan sitä, että tieto on saavutettavissa. Esimerkiksi Intiassa ja sen muinaisessa sivistyksessä huomaatte hinduismin perusaatteeksi tämän Ylimmäisen Tiedon, Jumalan tunnon. Tässä vanhassa uskonnossa kaikkea tietoa pidetään enemmän tai vähemmän Jumalan tuntona, sillä niin kuin tiedätte ei tässä vanhassa itämaisessa uskonnossa tehdä erotusta maallisen ja uskonnollisen välillä. Tämä jaotus on uuden ajan jaotus ja oli muinaisajalla tuntematon. Mutta muinoin tehtiin ero korkeamman ja alemman tiedon välille, ja alempi tieto eli alempi tiede, jota kutsuttiin "alemmaksi jumalalliseksi tieteeksi", oli sitä mitä meidän päivinämme kutsuttaisiin tieteeksi, nimittäin ulkonaisen maailman tutkimista. Mutta siihen kuului myös kaikki se, mitä me sanomme kirjallisuudeksi, taiteeksi ja ammattitaidoksi – yleensä kaikki se, mitä ihmisäly voi tutkia ja ihmiskäsi valmistaa. Tätä suurella yleisnimellä kutsuttiin "jumalalliseksi viisaudeksi", mutta se oli alempi jumalallinen viisaus, alempi Jumalan tunto. Sitten tämän rinnalla eli oikeastaan yläpuolella oli Ylimmäinen Tieto, se korkeampi, jota ylempänä ei ole muuta tietoa ja joka on kaiken tiedon kruunu. Tämän Ylimmäisen Tiedon selitettiin olevan "tieto Hänestä, jonka kautta kaikki asiat tunnetaan". Tätä kutsuttiin Ylimmäiseksi Tiedoksi, ja tämä vanha hindulainen ajatus on täsmälleen sama kuin se, mikä on ilmaistu sanassa teosofia.

Klassisen muinaisuuden tuntijat muistanevat, että kreikkalaisilla ja varhaisilla kristityillä oli niin kutsuttu gnosis, "tieto", joka katsottiin tiedoksi eli viisaudeksi ennen kaikkea muuta. Ja kun tapaatte uusplatonilaisten käyttävän tätä sanaa gnosis, se tarkoittaa aina ja on aiottu tarkoittamaan "Jumalan tietoa", ja "gnostikko" on "ihminen, joka tuntee Jumalan". Näin myös varhaisten kristittyjen suhteen. Ottakaa sellainen mies kuin Origenes. Hän käyttää tätä sanaa tarkalleen samassa merkityksessä. Kun näet Origenes selittää, että kirkolla on lääkettä syntisille ja että Kristus on Hyvä Lääkäri, joka parantaa ihmisten sairaudet, hän jatkaa sanomalla, että kirkolla myös on gnosis viisaita varten ja että kirkkoa ei voi syntisistä rakentaa, se on rakennettava gnostikoista. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka tietävät ja joilla on kyky auttaa ja opettaa. Eikä sairaille voi olla lääkettä eikä heikoille turvaa, jollei uskonnon piirissä löydy gnostikkoja. Näin siis Origenes antaa tavattomasti arvoa gnostikolle ja uhraa sivun toisensa jälkeen häntä kuvatakseen, mitä hän on, mitä hän ajattelee ja miten hän toimii. Tämän suuren kristillisen opettajan mielestä gnostikko oli kirkon vahvuus, uskon tukipylväs.

Ja sitten kautta vuosisatojen kristillistä aikaa seuratessanne huomaatte, että sanaa gnostikko on aina silloin tällöin käytetty, mutta vielä useammin sanaa teosofi ja teosofia. Tämä sana tuli näet käytäntöön myöhemmässä, uusplatonisessa koulussa, ja se annetaan yleisesti niille, jotka väittävät tätä tietoa mahdolliseksi tai väittävät tietävänsä. Tätä koskeva lause tavataan tuossa mystisessä neljännessä, Johanneksen evankeliumissa, missä Kristuksen suuhun on pantu sanat: "Jumalan tunto on iankaikkinen elämä" – ei siis usko eikä ajatus vaan tieto – ja tässä taas sanotaan gnosiksen olevan saavutettavissa.

Sama aate tavataan kautta hermeettisen tieteen eli hermeettisen filosofian, joka osaksi sai alkunsa Kreikasta osaksi Egyptistä. Hermeettinen filosofia myös väitti, että ihmisessä on tämä jumalallinen tietämiskyky, järkeä ja älyä ylempänä. Ja milloin tahansa ajattelevien ja oppineiden kirjoituksissa löydätte puhuttavan "uskosta", kuten esimerkiksi heprealaisepistolassa sitä sanotaan "todistukseksi näkymättömistä asioista"*, niin siinä esiintyy aina sama aate, että nimittäin todellinen usko on ainoastaan sisäinen vakaumus, joka puhkeaa esiin ihmisen omasta sisäisestä henkisestä olemuksesta, Itsestä, Hengestä ja joka ymmärryksellä, aistimuksella osoittaa, että Jumala on todella olemassa. Tämä tunnetaan niin voimakkaasti itämailla, ettei siellä kenenkään tarvitse todistella Jumalan olemassaoloa, siellä arvellaan, ettei tätä olemassaoloa voi todistuksilla tukea. "Ei todistuksella", on kirjoitettu, "ei järkeilyllä eikä ajattelemisella voida Ylimmäistä Itseä tuntea." Ainoa todistus Hänestä on "vakaumus Hengessä, Itsestä".


* 11:1 alkutekstin mukaan. – Suom. huom.


Näin siis, niin kuin näette, teosofia historiallisesti katsoen on aina väittänyt, että ihminen voi tietää ja että Jumala voidaan tuntea. Tämän ylimmäisen vakuutuksen jälkeen seuraa toinen, joka nojautuu tähän ja samalla siihen totuuteen, että ihminen on luonnoltaan yhtä Ylimmäisen kanssa, se vakuutus nimittäin, että kaikki maailmankaikkeuden asiat voidaan saada tietää – näkymättömät ja näkyväiset, hienot ja karkeat. Tämä on niin sanoaksemme toisasteinen vakuutus ja johtuu edellisestä. Sillä jos ihmisellä on kyky tuntea Jumala Jumalaksi, niin selvästikin jokainen Jumalan ilmennys voidaan tuntea tällä kyvyllä, joka tajuaa ihmishengen yhteyden suurta maailmankaikkeutta hallitsevan ja täyttävän Ylimmäisen Hengen kanssa. Siten voitte joskus nähdä tietosanakirjojen määriteltävän teosofian aatteeksi, että Jumala ja enkeli ja henget voivat pitää suoranaista kanssakäymistä ihmisten kanssa, tai joskus päinvastaisella tavalla, että ihmiset voivat pitää kanssakäymistä henkien ja enkelein, jopa itse Jumalan kanssa. Vaikka tämä määrittely ei olekaan paras mahdollinen, niin siinä piilee oma totuutensa, sillä tämä juuri on tulos Jumalan tunnosta, sen välttämätön seuraus ja ilmaus. Ihminen, joka tuntee Jumalan ja tuntee Hänessä kaikki asiat, kykenee luonnollisesti seurustelemaan minkä elävän olennon kanssa tahansa ja tulemaan yhteyteen kaiken kanssa maailmankaikkeudessa, jonka ainoa elämä on Jumala.

Uudella ajalla tuli tieteen harrastajat omaksuivat näkemyksen, joka on täysin vastakkainen tälle – siis gnostikon asemasta agnostikko, "ilman gnosista". Tälle kannalle asettuivat Huxley ja monet samaan ajatussuuntaan kuuluvat hänen aikalaisistaan. Hän valitsi tuon sanan sen tarkan merkityksen vuoksi. Hän oli aivan liiaksi tieteellinen kieltääkseen tai puhuakseen mitään positiivista siitä, mistä hän ei tiennyt mitään, ja näin ollen hän ei asettunut sille kannalle, että ihmisen, ihmisjärjen ja ihmisaistien takana ei ole mitään muuta, vaan hän omaksui sen asenteen, että ihmisellä ei ole mitään mahdollisuutta tietää, mitä siinä voi olla, ja että hänen ainoat tietonsa lähteet aineellista maailmaa varten ovat aistit ja ajatusmaailmaa varten järki. Ihminen voi päästä järjellään ajatuksen alalla käsiksi kaikkeen, hän voi tulla mahtavaksi älyltään ja pitää hallussaan kaiken, minkä järki voi käsittää korkeimmalla kehitysasteellaan. Tämän loistavan kehityskulun Huxley ja hänen hengenheimolaisensa asettivat ihmiskunnan eteen tieksi, jota pitkin se saattaisi kulkea varmana lopullisesta saavutuksesta. Mutta sitä tuonnemmaksi, järjen taakse ajatuksen maailmassa – näin Huxley ja samoin ajattelevat selittivät – ihminen ei kykene pääsemään. Sen tähden he tahtoivat olla "agnostikkoja", "ilman gnosista", ilman mahdollisuutta tunkeutua syvemmälle olemassaolon valtamereen, koska järjellä muka ei ole luotisuoraa siihen. Tällainen oli yhteen aikaan tieteen mielestä ihminen. Ja mitä tahansa hän toivoneekin ja miten hän pyrkineekin, niin henkisen maailman portille on kirjoitettu "tietymätöntä". Sinne ihminen ei voi toivoa pääsevänsä, sinne ihmisen kyvyt eivät koskaan voi ulottua, sillä kun ihminen on määritelty ajattelevaksi olennoksi, on hänelle annettu korkein määrittely, minkä tiede voi antaa, ja henkisen luonnon otsikkona on: "mielikuvitusta, unta ja haavetta".

Ja kuitenkin jo tavallisessa inhimillisessä historiassa ilmenee paljon sellaista, mikä osoittaa, että ihminen on jotakin muuta kuin pelkästään äly, yhtä selvästi kuin siinä ilmenee, että äly on aisteja suurempi. Jokainen valtiomies tietää, että hänen on otettava huomioon se, mitä toisinaan kutsutaan ihmisen "uskonnolliseksi vaistoksi", ja että vaikka filosofit kuinka kylmästi järkeilisivät ja tiede kuinka pontevasti puhuisi, niin ihmisessä on sittenkin jokin pulppuava voima, joka kieltäytyy tyytymästä järjen agnostisismiin samoin kuin se kieltäytyy tyytymästä aistien riittävyyteen, ja tämän kanssa joutuu jokainen hallitsija tekemisiin, tämä on jokaisen valtiomiehen otettava huomioon. Ihmisessä on jotakin, mikä aika ajoin syöksyy esiin vastustamattomalla voimalla vieden mennessään kaikki salvat, mitä äly ja aistimet koettavat sen tielle asettaa – nimittäin uskonnollinen vaisto. Ja jo tämän nimityksen käyttö merkitsee, että tämä osa ihmisluonnosta liittyy johonkin yleismaailmallisen luonnon osaan, sillä luonto aina ja kaikkialla todistaa, että jokaiselle elävän olennon vaistolle on jotakin vastaavaa ulkopuolisessa luonnossa. Ei kasvissa, eläimessä eikä ihmisessä tunneta yhtään vaistoa, johon luonto ei vastaisi. Luonto, joka on kutonut jonkin tarpeen elävän olennon kudoksiin, on aina valmiina tätä tarvetta tyydyttämään. Ja tosiaankin olisi kummallista, miltei uskomatonta, jos syvin vaisto siinä olennossa, joka on luonnon korkein tuote fyysisellä tasolla, jos tuo häviämätön vaisto, tuo Jumalan etsiminen ja Ylimmäisen janoaminen olisi se yksi ja ainoa luonnonvaisto, jolle ei löytyisi vastausta korkeuksissa ja syvyyksissä ympärillämme.

Eikä näin olekaan laita. Tätä vahvistaa ja tukee kokemus, sillä ihmiskokemusta ja ihmistajunnan todistusta käsitellessänne te ette voi jättää kokonaan pois ja unohtaa muka asiaan kuulumattomana kaikkien uskontojen ainaista todistusta, että ihmisessä on henkinen luonto. Henkinen tajunta todistaa olemassaolonsa aivan yhtä selvästi kuin älyllinen tai aistillinen tajunta – yksilön kokemuksen kautta, kaikissa uskonnoissa ja kaikkina aikoina, joissa ihmiskunta on elänyt, ajatellut, kärsinyt, riemuinnut. Uskonnollinen, henkinen luonto on ihmisessä kaikkein voimakkain eikä heikoin. Se kaataa maahan ymmärryksenkin esteet ja pakottaa vaikenemaan aistien huutavat vaatimukset. Se muuttaa koko elämän kuin taikavoimalla ja kääntää ihmisen kulkemaan aivan toista suuntaa kuin mitä hän siihen asti on kulkenut. Ottakaapa kääntymysten tositapaukset tai pyhimyksen, profeetan, tietäjän todistukset; ne kaikki puhuvat sitä mahtavaa kieltä, jolle ihmiskunnan on vaistomaisesti annettava arvo, ja henkisen ihmisen merkki oli se, mitä Jeesuksesta, profeetasta sanottiin: "Hän opetti heitä niin kuin se, jolla on valta, eikä niin kuin kirjanoppineet".* Sillä milloin henkinen ihminen puhuu, vetoaa hän jokaisen kuulijan, korkeimpaan, syvimpään osaan ja vastaus on silloin sellainen, johon ei pysty kiellot tai vastaväitteet. Se osoittautuu käskeväksi ja ihmisen korkeimmaksi ja voimakkaimmaksi luonnoksi, ja missä henki kerran on puhunut, siinä järki tottelee ja aistit alistuvat.


* Mark. 1:22 – Suom. huom.


Selittäessään, että tämä ihmisen luonto voi tuntea Jumalan, teosofia perustaa tämän väitteensä luonnon samaisuuteen. Me voimme tuntea – se on alinomainen kokemus – me voimme tuntea sen, mistä olemme osallisia, eikä mitään muuta. Ainoastaan kun olette itseenne omaksuneet jotakin ulkopuolisesta maailmasta, voitte tuntea samanlaiset asiat ulkopuolisessa maailmassa. Sen avulla te voitte nähdä, että silmänne sisällä on eetteriä, jonka aallot ovat valoa; sen avulla te voitte kuulla, että korvassanne on eetteriä ja ilmaa, jonka värähdykset ovat ääntä, ja niin on kaiken muunkin laita. Ympärillänne on lukematon joukko olioita, joista ette tiedä mitään, koska ette ole saaneet palvelukseenne sitä, mikä on niiden kaltaista ulkopuolisessa luonnossa. Ja te voitte tuntea Jumalan aivan samasta syystä kuin voitte jotakin tuntea näkemällä tai kuulemalla – sen tähden että olette osa Jumalasta. Te voitte tuntea Hänet sen tähden, että olette luonnostaan osallisia Hänestä. "Me olemme Jumalan luontoa", sanoo kristitty opettaja. "Sinä olet Se", selittää hindulainen. Sufi huudahtaa, että rakkauden kautta ihminen ja Jumala ovat yhtä ja tuntevat toisensa. Ja kaikki maailman uskonnot julistavat eri sanoin samaa ihanaa totuutta ihmisen jumaluudesta. Tähän perustaa teosofia vakuutuksensa, että Jumalan tunto on ihmiselle mahdollinen saavuttaa. Tämä on siis teosofian perusta, tämä on sen sanoman perussisällys.

II

Kun teosofian vanha sanoma taas julistettiin maailmalle, sen merkitys oli juuri siinä, että se vakuutti päinvastaista kuin mitä tiede teki kieltäessään henkisyyden. Siinä, missä tiede alkoi huutaa "agnostisismi", teosofia tuli lausumaan julki "gnostilaisuutta". Nämä kaksi ajatussuuntaa syntyivät samaan aikaan nykyiseen maailmaan, ja teosofian, ylevän tiedon uusi julistus tuli vastauksena näkymättömistä maailmoista tieteen tietämättömyydelle. Se tuli oikeaan aikaan, se tuli oikeassa muodossa, niin kuin kohta saamme nähdä, mutta kaikkein tärkeintä oli, että se tuli sillä hetkellä, jolloin tiede ylpeili tietämättömyytensä voitosta. Tätä ikivanhaa totuutta oli siis teosofia tullut julistamaan nykyajalle. Ja katsokaa, kuinka maailma on muuttunut siitä, kun se ensiksi tuotiin ilmi! Tuskin nyt enää tarvitsee tuota vakuutusta kuuluttaa, sillä niin yleisesti se on tullut hyväksytyksi. Nyt on sangen vaikeaa ajatella vuoden 1875 aikoja ja käsittää, miten silloin ajateltiin ja tunnettiin. Minä voin sen muistaa, koska elin sen ajan keskellä. Vanhimmat teistä voivat muistaa sen samasta syystä. Mutta te nuoremmat, jotka olette alkaneet ajatella ja tuntea myöhemmin, jolloin tämä aate jo on tullut yleiseksi, te voitte tuskin käsittää, kuinka suuri muutos on tapahtunut ajattelun ilmapiirissä näinä viimeisinä 32 vuotena. Jos nyt sanotte: "ihminen voi tuntea Jumalan", kuuluu vastaus: "niin tietenkin". Mutta 32 vuotta sitten oli vastaus: "ei mitenkään". Tämä mielipiteen muutos nähdään nyt kaikkialla kautta maailman eikä ainoastaan niissä henkilöissä, jotka itsepintaisesta pitivät kiinni sokeasta uskosta ja turvautuivat epätoivoisesti siihen kuin viimeiseen turvapaikkaan, mikä pelastaisi hukkumasta materialismiin. Se tunnustetaan nyt joka puolella – kirjallisuus on sitä täynnä – merkittävä seikka on esimerkiksi, että muutamia kuukausia sitten The Hibbert Journal, joka sisältää niin paljon edistynyttä ajattelua päivän kysymyksistä ja johon piispat, arkkipiispat ja oppineet kirkonmiehet kirjottavat – että siis tuo lehti kiinnitti lukijoidensa huomiota "hinduismin jumal-aatteen merkitykseen". Ja sen ainoa merkitys ihmiselle oli tämä: että ihminen on Jumala ja sen tähden voi tuntea Jumalan. Kirjoittaja huomautti, että tämä on ainoa perustus, jolle meidän päivinämme horjumaton ihmishengen uskontemppeli voidaan rakentaa. Tämä on tulevaisuuden uskonto, jumalallisen Itsen uskonto, tämä on yleismaailmallinen, kaikkiallinen uskonto, ja nykyään elävät uskonnot tunnustetaan tämän ainoan mahtavan, yleisen ja ylimmäisen uskonnon haaroiksi eli lahkoiksi. Sillä niin kuin kristinuskossa nyt on monta lahkoa ja kirkkoa, niin kuin hinduismissa on monta lahkoa ja koulukuntaa, ja niin kuin jokainen muukin suuri maailmanuskonto on jakautunut eri tunnustuksiin omassa piirissään, näin on oleva – hyvin luultavasti tämän vuosisadan lopulla – kaikkien uskontojen laita. Silloin on oleva vain yksi uskonto – Jumalan tunto – ja kaikki "uskonnot" ovat tuon suuren mahtavan nimen alaisia lahkoja.

Ja sitten luonnollisesti tästä tiedosta on versoava suuri joukko muita sitä palvelevia tietoja, ja siksipä teosofisessa kirjallisuudessa kuulette niin paljon puhuttavan muista maailmoista, fyysisen maailman takaisista maailmoista, jotka vielä ovat aineellisia, vaikka niiden aine on hienompaa laatua. Kaikki nämä alemmat tiedot, mitä luette astraali-, mentaali- ja buddhi-tasoista jne. saavat luonnollisen paikkansa tämän ylimmäisen tiedon kasvannaisina, vesoina. Te kysytte kohta: "miksi on niin?" Jos todella olette jumalallisia, jos siis Itsenne on sama Itse, jonka osittaisia ilmestyksiä maailmat ovat, niin on helposti nähtävissä, että teidän Itsenne kehittäessään ilmi jumalalliset voimansa ja muovaillessaan ainetta, jonka se liittää itseensä tullakseen yhteyteen kaikkeuden eri osien kanssa, ja luodessaan itselleen ruumiita kykenee tuntemaan kaikki maailman aineelliset kappaleet aivan kuten te tunnette fyysisen tason oliot fyysisen ruumiinne kautta. Kaikkialla on näet sama järjestys: teidän aistimuksianne ei saa aikaan ainoastaan ruumis – nimittäin se, joka välittää yhteyden teidän ja fyysisen maailman kanssa – vaan Tietäjä teissä saattaa teidät tietämään eli käsityskyky, joka on tajuntaa eikä fyysistä ruumista. Kun tajunta sammuu, kaikki tajunnan elimet ovat jäljellä yhtä täydellisinä kuin konsanaan ennen, mutta Tietäjä on jättänyt ne ja hänen mukanaan katoaa tieto. Mutta siinä tilassa, joko sitten tajuttomana, pyörryksissä, unessa tai kuolemassa, fyysisen ruumiin täydellinen koneisto tulee hyödyttömäksi, kun työtätekevän mestarin käsi sen jättää. Ruumis on vain hänen työaseensa, jolla hän vaikuttaa ulkopuolisen maailman kappaleisiin, ja sillä hetkellä kun hän sen jättää, se on vain ainekasa, tuomittu riutumaan, häviämään. Mutta samaten kuin hänellä on tämä ruumis tiedon hankkimiseksi täällä, niin hänellä on muita ruumiita muualla, ja kaikissa maailmoissa hän voi tietää – hän, joka on Tietäjä – ja kaikki maailmat ovat rakennettu tiedon kohteista, joita hän voi havaita, tutkia ja käsittää.

Se maailma, johon tulette käytyänne kuoleman portin kautta, on ympärillänne jo täällä joka hetki elämässänne, mutta ette tiedä siitä siksi, että tiedon välineenne eivät vielä ole tulleet täydellisiksi ja käyttökelpoisiksi. Ja taivaallinen maailma, johon siirrytte tuosta ensimmäisestä maailmasta, välitilasta, on nyt jo ympärillänne, vaikkette siitä tiedä, kun tarpeelliset tiedon aseenne eivät vielä ole valmiit. Ja sama on laita vielä korkeimpien maailmoiden: niidenkin tunteminen on mahdollista, koska Tietäjä on te itse ja on Jumala. Te voitte luoda tiedon välikappaleita oman viisautenne ja tahtonne mukaisesti.

Sen tähden teosofia käsittää koko tämän laajan tiedonalan ja se on kaikkineen kuuluva teille, ja te saatte mielenne mukaan sitä hallita. Siksipä teosofian pitäisi olla teille oman jumaluutenne julistus, mitä kaikkea siihen sisältyneekin. Kaikki tieto, mikä on saatavissa, kaikki tutkimukset, mitä voidaan tehdä, ovat tämän suuren järjestelmän osia. Ja syy, miksi kaikki maailman uskonnot opettavat samaa, kunhan vain osataan erottaa niiden opetusten pääsisältö siitä muodosta, johon ne ovat sen kulloinkin pukeneet, on se, että ne kaikki antavat tiedon katkelmia muista maailmoista ja nämä maailmat ovat todellisempia kuin tämä, jossa nyt olemme. Ne kaikki opettavat samoja perustotuuksia, samoja siveellisiä perusaatteita, samoja uskonoppeja, ja käyttävät samoja menettelytapoja, jotta ihmiset voisivat tulla muiden maailmoiden yhteyteen. Sakramentit eivät kuulu yksinomaan kristikunnalle, niin kuin joskus luullaan, vaan joka uskonnolla on sakramenttinsa, muutamilla useampia kuin toisilla, mutta kaikilla on ainakin jokin. Mitä on nimittäin sakramentti? Se on todellisen luonnossa löytyvän vastaavaisuuden maallinen, fyysinen esitys, eli niin kuin Englannin kirkon katekismus sanoo: "Sisäisen ja henkisen armon ulkonainen ja näkyvä merkki." Tämä on oikea määritelmä. Sakramenttiin kuuluu sisäinen ja ulkonainen puoli eikä kumpaakaan saa lyödä laimin. Ulkonainen puoli suhtautuu sisäiseen ja on oikea keino korkeamman koskettamiseksi eikä ainoastaan vertauskuva, niin kuin muutamat luulevat. Menneisyyden suuret kirkot ja uskonnot pitivät aina kiinni tästä sakramentin todellisuudesta ja tekivät siinä oikein. Ainoastaan viimeisinä aikoina ja verrattain pienessä kristittyjen piirissä on sakramentti tullut pelkäksi symboliksi, olematta enää elävän jumalallisen voiman kanavana. Ja se ihminen menettää paljon, joka uskonnostaan kadottaa tämän sakramentin perusaatteen, sillä se on yhdysside henkisen ja fyysisen välillä, kanava, josta henkinen virtaa fyysiseen käyttövälineeseen. Tämän vuoksi kaikki uskonnot panevat niin paljon arvoa sakramentteihin ja tunnustavat niiden todellisuuden ja niiden palvelukset ihmiskunnalle.

Ja sama on laita monien muiden jumalanpalvelusmenojen, jotka ovat yhteisiä kaikille uskonkunnille. Esimerkiksi musiikin käyttö saattaa ruumiit sellaiseen vireeseen, että henkinen voima voi niiden kautta ja niissä ilmetä. Sillä aivan kuin orkesterissa instrumentit on viritettävä samaan vireeseen, niin on teidänkin saatettava eri ruumiit sellaiseen sopusointuiseen väreilyyn, että henkinen voima voi niiden kautta tulla korkeammalta tasolta alemmalle. Se on todellista virittämistä, sopusointuisten värähtelyjen aikaansaamista, ja ero sointuvien ja epäsointuisten väreilyjen välillä on tältä kannalta nähtynä seuraava: kun kaikki ruumiit väreilevät samalla tavoin, kaikki niiden osaset ja näiden välimatkat vastaavat toisiaan, niin että ensin tulee olemaan kiinteitä osia, sitten väli, sitten taas kiinteitä ja niin edelleen kautta kaikkien ruumiiden. Sitä vastoin ruumiit tavallisessa tilassaan eivät sovi yhteen tällä tavoin, vaan yhden välipaikka tulee vastaamaan toisen kiinteätä osaa ja väreily tukkeentuu. Kun käytetään sellaisia mystisiä säveliä, joita hinduismi kutsuu mantroiksi, vaikuttavat ne ruumiissa muutoksen ensin mainittuun tilaan, ja siten voi ihmiseen tulla voimaa ulkoapäin ja hänessä olevat voimat voivat vuotaa muihin. Siinä on sävelen merkitys. Voitte mekaanisesti saada aikaan tuloksen, johon muuten olisi vaadittu tavaton tahdonponnistus, ja tietävä ei koskaan kuluta enempää voimaa kuin on välttämätöntä aikomuksensa toteuttamiseksi; okkultisti – joka on viisas monella tasolla – käyttää aina helpointa keinoa päämääränsä saavuttamiseksi.

Tästä syystä siis käytetään musiikkia eli mantroja kaikissa uskonnoissa. Pythagoras käytti musiikkia valmistaakseen oppilaitaan vastaanottamaan opetuksiaan. Kreikkalais- ja roomalaiskatolinen kirkko käyttävät kumpikin erityisiä musiikin muotoja vaikuttaakseen erikoisella tavalla kuulijoihin. Te epäilemättä kaikki tiedätte, että tietynlaisella musiikilla on tuntuva vaikutus teihin ja että se kohottaa teitä korkeammalle kuin voisitte omin neuvoin nousta. Jopa tietämättömien kristillisten seurakuntien virsissäkin on jotain vaikutusta, niin että ne nostavat kuulijat korkeammalle tasolle, vaikka niillä ei juurikaan ole todellisen mantran luonnetta. Kaikkia näitä asioita teosofia käsittelee tieteellisesti – siinä on suuri määrä tietoa, mutta kaikki on lähtenyt siitä alkuperäisestä päätelmästä, että ihminen voi tuntea Jumalan.

Nyt on selvää, että tuossa kaikessa ei ole mitään, jota ei mihin uskontoon hyvänsä kuuluva voisi ottaa vastaan ja tutkia. En tarkoita, että hän hyväksyisi kaiken, mitä joku teosofi sanoo, vaan tarkoitan, että tämä tieto on senlaatuista, että hänen on hyvä tutkia sitä ja omaksua itselleen siitä niin paljon kuin hänen järkensä ja intuitionsa sallii. Muuta hänen ei ole tarvitse tehdä kuin – tutkia. Kaikki tämä tieto jaetaan vapaasti kaikkialle: voitte ottaa vastaan sitä, jos tahdotte. Teosofinen Seura, joka levittää sitä laajalti, ei vaadi itselleen omistusoikeutta siihen vaan suo sen olevan saatavissa kaikkialla. Kirjat, joissa kirjoitettu siitä, ovat yhtä helposti ei-teosofien kuin teosofien ulottuvilla. Teosofisten tutkimusten tulokset julkaistaan vapaasti, jotta jokainen voi halutessaan lukea niistä. Seura tekee kaiken voitavansa saattaakseen koko tuon tiedon yhteisomaisuudeksi. Mistään ei todellinen teosofi ilostu enempää kuin nähdessään teosofisten oppien esiintyvän jossakin toisessa asussa, jonkun toisen nimen alaisuudessa, niin että niiden äärelle löytävät sellaisetkin, joita ehkä sana "teosofia" pelottaisi. Niinpä kun huomaamme pappismiehen jakavan seurakunnalleen teosofista opetusta kristillisenä, sanomme: "Katso, työmme kantaa hedelmää." Ja kun tapaamme sellaisen, joka ei itseään kutsu teosofiksi, esittävän jotakin näistä totuuksista maailmalle, iloitsemme, koska näemme, että työmme tulee tehdyksi. Me emme halua panna sitä omaan laskuumme, emmekä ollenkaan väitä sitä omaksemme. Se kuuluu jokaiselle, joka kykenee havaitsemaan totuuden yhtä hyvin kuin sille, joka itseään kutsuu "teosofiksi". Totuuteen on omistusoikeus ihmisellä, joka voi totuuden nähdä, eikä mitään puolueellisuutta ole järjen eli hengen valtakunnassa. Ainoa todistus siitä, että hän on otollinen sitä saamaan, on hänen käsittämiskykynsä, ja ainoa syy, jolla hän voi vaatia valoa, on kykynsä nähdä.

Tämä kenties selittää teille sen, mitä muutamat pitävät outona seikkana seurassamme: meillä ei ole dogmeja. Emme sulje joukostamme ketään siksi, ettei hän usko teosofisia oppeja. Jäsen voi kieltää joka ikisen niistä, paitsi yleisen veljeyden, ja kuitenkin täydellä oikeudella pysyä piirissämme. Mutta tämä hänen oikeutensa perustuu juuri niille totuuksille, jotka hän kieltää, sillä jollei ihminen voisi tuntea Jumalaa ja jollei jokaisen ihmisen luonto olisi yhtä Jumalan kanssa, niin ei olisi mitään perustaa tai syytä siihen, että otamme vastaan hänet tai tervehdimme häntä veljenämme. Mutta koska on ainoastaan yksi elämä ja yksi luonto, niin se, joka tuon kieltää, on Jumala, samoin kuin se, joka tuon myöntää. Sen vuoksi jokaisella on oikeus tulla Seuraamme, mutta ainoastaan se, joka myöntää, tietää, miksi hän veljeään tervehtii; kieltäjä sitä vastoin ei tiedä, miksi hänellä on sija joukossamme. Ne meistä, jotka koetamme olla oikeita teosofeja, emmekä vain nimeksi, me käsitämme, miksi hän on tervetullut, ja se perustuu tähän terveeseen aatteeseen, että ihminen voi parhaiten nähdä totuuden tutkimalla sitä eikä toistelemalla kaavoja, joita hän ei ymmärrä.

Mitä hyötyä on siitä, että ihmisen eteen pannaan uskonkappale ja sanotaan: "Se täytyy sinun toistaa, ennen kuin voit tulla minun kirkkooni?" Jos ihminen sen toistaa ymmärtämättä sitä, hän on ulkopuolella, vaikka kuinka yrittäisitte saada häntä sisäpuolelle. Jos hän taas näkee tuon totuuden, sitä ei tarvitse laittaa jäsenyyden ehdoksi. Me Teosofiseen Seuraan kuuluvat uskomme, että totuus voi parhaiten tulla nähdyksi, kun mitään esteitä ei aseteta oikeudelle tutkia, koska järki voi työskennellä menestyksellä ainoastaan omassa vapaassa ilmapiirissä. Meille on totuus jotakin niin korkeata, ettemme tahdo sitoa kenenkään käsiä määräämällä, kuinka tai missä tai miksi hänen on etsittävä. Nämä asiat tiedämme tosiksi – niin sanomme –, ja koska me tiedämme ne tosiksi, tulkaa keskuuteemme, vaikkette uskoisikaan niihin, ja harkitkaa itse, ovatko ne tosia vai ei.

Se, joka tulee Seuraan uskomatta ja voittaa itselleen totuuden tiedon, on ansiokkaampi kuin herkästi uskova, joka ottaa kaiken vastaan muttei voi mistään totuudesta pitää lujasti kiinni. Me uskomme, että totuus löydetään ainoastaan etsimällä ja että todellinen side on totuuden rakkaus ja pyrkimys sen löytämiseen. Tämä on jopa paljon täydellisempi side kuin yhteisen uskontunnustuksen toistaminen. Sillä tunnustus voidaan huulin toistaa, mutta totuuden todeksi näkeminen voi johtua ainoastaan järjestä ja hengestä, ja järjelle ja hengelle on laskettavissa lujempi perustus kuin huulten henkäykselle. Sen tähden ei Seurallamme ole uskonkappaleita. Ei tämä silti merkitse, ettei se kannata mitään totuuksia, niin kuin muutamat luulevat. Sen nimi osoittaa, mitä totuutta se kannattaa: se on Teosofinen Seura. Tämä näyttää sen tehtävän ja aseman maailmassa – se on Seura, joka väittää Jumalan tuntemisen mahdolliseksi; tämä on sen julistus, niin kuin olemme nähneet, ja kaikki muut totuudet, jotka johtuvat tästä, kuuluvat oppeihimme. Seura on olemassa näiden totuuksien tiedon levittämiseksi ihmiskunnan keskuuteen.

"Mutta", sanonee joku teistä, "jos on totta, että jaatte kaikkialle oppianne ja että kirjoitatte siitä kaikkien saatavilla oleviin kirjoihin, mitä siinä tapauksessa hyödyttää olla jäsen Teosofisessa Seurassa? Emmehän jäseninä olemalla saa sen enempää kuin olematta jäseninä". Tämä ei ole aivan totta, mutta otaksukaamme niin hetkeksi. Miksi tulisitte Seuraan? Ei minkään vuoksi, jollei tuleminen teistä ole mitä suurin etuoikeus ja jollette halua olla tulevaisuuden ajattelun tienraivaajia. Ei ole mitään syytä siihen: se on etuoikeus. Emme pyydä teitä tulemaan, sanomme vain: "Tulkaa, jos haluatte, olemaan osallisia kunniakkaasta oikeudestamme! Mutta jollette tahdo, pysykää poissa, ja me annamme teille kaikkea, mitä pidämme teille edullisena ja tarpeellisena."

Se tunne, joka vetää ihmisiä Seuraan, on sama kuin sotilaalla rientäessään etumaisten riveihin taisteluun mentäessä. On näet sellaisia ihmisiä, jotka luonnostaan haluavat käydä eturintamassa kohti vaaroja, jotta muille olisi helpompi kulkea jäljessä, kun voimakkaammat käsivarret ovat heille raivanneet tien. Tämä on ainoa syy, miksi teidän on liityttävä Seuraan. Älkää tulko "saamaan", silloin varmasti petytte. Voitte ulkopuolellakin "saada". Tulkaa antamaan, työskentelemään, liittymään ihmiskunnan palvelijoihin, jotka valmistavat uutta päivää ja jalompaa tietoa – ihmisten henkisen veljeyden tunnustamista. Tulkaa, jos teissä on uranuurtajan henki eli vapaaehtoisen sotilaan, jos teistä on ilo raivata tietä kautta louhikon, jotta toiset voisivat kulkea tiedon kukkuloille sileämpää tietä, missä te olette edellä verisin jaloin ponnistelleet. Tämä on ainoa etu Seuraan liittymisestä: voi tietää omassa sydämessä, että tunnette tulevaisuuden ja autatte sitä pikemmin saapumaan kanssaihmisten onneksi, että työskentelette ihmiskunnan eteen, että olette Jumalan apulaisia, levittämällä tietoa Hänestä kaikkiin suuntiin ja että olette niiden joukossa, joita vastaiset vuosisadat tulevat kiitollisuudella muistelemaan, koska te näitte valon, kun kaikki muut vain pimeyttä ja koska te huomasitte nousevan sarastuksen, kun muut luulivat, että vallitsi keskiyö. En tunne innostuttavampaa aatetta, en tunne ihannetta, joka kohottaisi ihmisen korkeammalle, ja toivoa, joka olisi näin loistava, ja ajatusta, joka olisi näin voimia antava, kuin tämä aate, että teemme työtä tulevaisuuden puolesta. Tulevina aikoina on oleva paljon niitä, jotka näkevät totuuden, syntymättömissä sukupolvissa on oleva monia, jotka syntymähetkestään asti saavat elää Jumalallisen Viisauden valossa. Eikö ole suurta tietää edistävänsä tätä? Tuntea, että tämä suuri aarre on annettu teille ihmiskunnan rikastuttamiseksi ja että vararikko on ohi ja rikkautta levitetään vapaasti joka taholle? Miten suurta on tietää, että ne tulevat sukupolvet, jotka saavat iloita valosta, tuntevat vähäsen kiitollisuutta niitä kohtaan, jotka pimeinä aikoina toivat valon ja joiden usko Itseen oli niin luja, että he saattoivat luottaa, kun kaikki olivat heitä vastaan, ja jotka olivat niin varmoja jumalallisesta tiedosta, että saattoivat julistaa sen mahdollisuutta epäuskoiselle, agnostiselle maailmalle. Tämä on ainoa syy tulla etujoukkoon, ainoa syy yhtyä uranuurtajiin. Kovaa työtä ja vähän palkkaa, kovia sanoja ja vähän kiitosta, mutta tieto siitä, että työskentelette tulevaisuuden puolesta ja että yhteistyössä Jumaluuden kanssa lopullinen voitto on varma.

Tietäjä – tammi- ja helmikuu 1908

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu

Teosofia