Mary K. Neff

H. P. Blavatsky Philadelphiassa

Sinne, missä tehdään suuria uhrauksia, missä hallitaan suuria tunteita ja ohjataan ne rakentavaan työhön, missä murrosaikoina kehitetään suuria suunnitelmia ja tavoitteita, kehittyy henkinen keskus. Tällainen keskus on Philadelphia. Aina maaliskuun neljännestä päivästä lähtien v. 1680, jolloin tämän kaupungin perustamisvaltakirja annettiin Englannissa kveekari William Pennille, joka perusti kaupungin v. 1682 Delaware- ja Schuylkill-jokien varrelle Pennin ”Sylvaniaan”, on tämä kaupunki ollut jatkuvasti henkisen suuruuden maineessa.

Veljesrakkauden kaupunki

Kolmen perättäisen vuosisadan aikana Pennin ”veljesrakkauden kaupunki” on näytellyt osaansa siinä yrityksessä, jonka suuri hierarkia tekee jokaisen vuosisadan viimeisellä neljänneksellä. Seitsemännellätoista vuosisadalla Eurooppa taisteli uskonnollisen vapauden puolesta, ja kun ei sitä kyetty saavuttamaan emämaissa, pakeni pieniä yhdyskuntia Amerikkaan. Tuli puritaaneja, katolilaisia, hugenotteja ja monia eri uskoisia. Lopuksi tulivat kveekarit Philadelphiaan, missä William Penn henkiseen suuruuteen kohoten tarjosi turvapaikan kaikkien uskontojen tunnustajille.

Kahdeksannentoista vuosisadan taistelussa poliittisen vapauden saavuttamiseksi Philadelphia esitti johtavaa osaa Amerikassa. ”Veljesrakkauden kaupungista”, Amerikan yleismaailmallisimmasta yhdyskunnasta, tuli kolmentoista brittiläisen siirtokunnan pääkaupunki, ja sellaisena se pysyi tasavallan syntymiseen ja sen ensimmäisen presidentin, George Washingtonin, virkaanastumiseen saakka.

Yhdeksännentoista vuosisadan viimeisellä neljänneksellä, jolloin salatiede oli Teosofisen Seuran muodossa ”laskettava vesille” länsimaissa, Philadelphia oli sopivin paikka seuran perustajien valmentamista varten. Tänne Helena Petrovna Blavatsky tuli vuoden 1874 lopulla ja vietti lähes vuoden tärkeissä salatieteellisissä tutkimuksissa sillä aikaa, kun Philadelphia valmistautui viettämään Amerikan riippumattomuuden satavuotisjuhlaa. Satavuotisjuhlanäyttely piti avata huhtikuun 19. pnä 1876, Lexingtonin taistelun vuosipäivänä, sillä paikalla, missä nyt on Fairmountin puisto. Sinne oli kohonnut valtavia rakennuksia, sillä kaupungin oli parannettava majoituskykyään, koska tiedettiin, että juhlavieraita tulisi satoja tuhansia. Muiden muassa oli juuri saatu valmiiksi eräs harmaakivinen taloryhmä Sansom Streetin varrella.

Tämän kadun varrelle numeroon 3420 H. P. B. asettui asumaan. Hän oli saapunut Amerikkaan kolmannen kerran heinäkuun 7. pnä 1873. Hän oli tavannut eversti Olcottin syyskuussa 1874 Eddyn maatilalla Vermontissa, missä tämä suoritti spiritistisiä ilmiöitä koskevia tutkimuksia erästä newyorkilaista lehteä varten. H. P. B. oli esittäytynyt Amerikan ”lukevalle yleisölle New Yorkin Daily Graphicissa julkaistulla artikkelillaan ”ihmeellisiä henki-ilmiöitä”. Lyhyesti sanoen, hänestä oli tullut New Yorkissa hyvin tunnettu henkilö.

Mutta nyt hän jostakin selittämättömästä syystä muutti Philadelphiaan, josta hän kirjoitti professori Corsonille Cornellin yliopistoon: ”Olen tässä maassa Loosini lähettämänä nykyaikaisen spiritualismin totuuden puolesta, ja pyhä velvollisuuteni on sen julistaminen, mikä on, ja sen paljastaminen, mitä ei ole. Kenties tulin tänne sata vuotta liian aikaisin.”

Tässä Sansom Streetin talossa tapahtui monta ihmeellistä ilmiötä. Kirjassaan ”Vanhan päiväkirjan lehtiä” Olcott kertoo mm. kuinka H. P. B. teki itsensä näkymättömäksi hänelle ”

M. C. Betanelly

Olcott oli hänen – tai oikeammin heidän – vieraitaan. H. P. B. oli nimittäin juuri näihin aikoihin mennyt naimisiin Mr. M. C. Betanellyn kanssa. Tämä oli nuori Venäjän georgialainen, joka toimi venäläisten tavaroiden tuojana Yhdysvaltoihin. Hänen toimistonsa sijaitsivat Walnut Streetin varrella. Betanelly oli lukenut Olcottin sanomalehtiselostuksen kreivitär de Blavatskyn saapumisesta Eddyn maatilalle ja kiiruhtanut ottamaan asiasta selvää ja sanonut olevansa yksi kolmesta tuolloin Yhdysvalloissa olevasta venäläisestä. ”Koska en usko spiritualismiin, en tiedä mitä ajatella noista ilmiöistä”, hän kirjoitti. Joka tapauksessa hän otti osaa sekä julkisiin että suljettuihin istuntoihin herra ja rouva Holmesin kanssa, jotka olivat meedioita. Näitä istuntoja Philadelphiassa johti Olcott tammikuussa 1875, ja madame Blavatsky esitti niissä hyvin huomattavaa osaa, sillä seurauksella, että Betanellysta tuli innokas spiritisti. Hän myös rakastui hurjasti Helena Petrovnaan. Olcott kirjoittaa: ”Hän sanoi, ettei hän pyydä muuta kuin etuoikeutta saada huolehtia H. P. B:stä, että hänen tunteensa oli epäitsekästä palvontaa Helena Petrovnan älyllistä loistoa kohtaan ja ettei hänellä olisi mitään vaatimuksia avioelämän oikeuksiin. Ja niin hän piiritti H. P. B:tä, että tämä lopulta suostui – niin hullulta kuin se minusta tuntuikin – tulemaan hänen nimelliseksi vaimokseen sillä ehdolla, että hän pitäisi oman nimensä ja olisi yhtä riippumaton ja vapaa kaikista rajoituksista kuin hän oli ollut tähänkin saakka. Heidät vihki Philadelphian unitaarinen pappi, ja he perustivat kotinsa pieneen taloon Sansom Streetin varrelle, jossa minä olin heidän vieraanaan käydessäni toisen kerran tässä kaupungissa, kun kirjani oli valmistunut. [Tämä kirja oli yhteenveto hänen sanomalehtiartikkeleistaan ja sen nimi oli People from the Other World.]

John King

Juuri tässä Philadelphian kodissa tapahtui ”John Kingin” ensimmäisen muotokuvan presipitoiminen ja maalaaminen suurelle valkoiselle satiinineliölle, kuvan, joka oli tarkoitettu Bostonissa olevalle kenraali Lippittille. Samanlainen, mutta paljon pienempi kuva on T. S:n päämajassa Adyarissa. Kenraali Lippit oli eräs sen komitean jäsenistä, joka tutki Holmes-lapsi-istuntoja.

Betanelly kertoo eräästä mielenkiintoisesta ilmiöstä kirjoittaessaan Lippittille 22. pnä maaliskuuta: ”Tänne tulonne jälkeen John on kahdesti ottanut kuvansa pois kehyksistä, pitänyt sitä muutaman päivän ja tuonut takaisin – ja tehnyt kaiken salaman nopeasti. Eikä näillä ihmeillä näytä olevan loppua. Vaikka olen ollut spiritisti vain viisi kuukautta, olen ollut – ja olen edelleen joka päivä -- useampien ilmiöiden silminnäkijä kuin monet koko pitkän elämänsä aikana. John suorittaa joka päivä mitä mystisimpiä ja hämmästyttävimpiä ilmiöitä.”

Mutta ihmeellisintä oli tuo fyysinen ja psyykkinen ilmiö, joka tapahtui H. P. B:ssä itsessään. Aikaisin talvella hän oli kaatunut jäisellä kävelytiellä loukaten toisen polvensa, ja sitten kuten hän kertoo Lippittille: ”Olin vähällä taittaa jalkani, kun raskas sänky, jota yritin siirtää, kaatui päälleni.” Hänen polvensa tuli hyvin kipeäksi. Huhtikuussa hän kertoi leikillisesti vaivoistaan kenraalille: ”Olin niin äkäinen ja sairas, että haukuin Olcottin, yritin turvautua Betanellyyn, tappelin Johnin kanssa, sain keittäjän ja kanarialinnun pahalle tuulelle. Lopuksi menin vuoteeseen ja – uneksin vanhasta Blavatskysta... Jalkani on yhä pahempi. John oli parantanut sen ja määrännyt minut lepäämään kolmeksi päiväksi, mutta en totellut, ja siitä lähtien se on tullut yhä pahemmaksi.”

Mr. Jinarajadasa julkaisi H. P. B:n ja Betanellyn kirjeenvaihdon Lippittin kanssa vuoden 1924 Theosophistissa otsakkeella ”Teosofisen Seuran varhaishistoriaa”.

Kuka oli tämä ”John King”, joka paransi H. P. B:n jalan ja presipitoi oman kuvansa? Oliko hän tuo koko maailman spiritistisen liikkeen ”John King”? Madame Blavatsky selitti tämän arvoituksen kymmenen vuotta myöhemmin käydessään kynäsotaa Arthur Lillien kanssa Light-lehdessä. Eräässä vastauksessaan hän sanoo: ”Mr. Lillie väittää, että olen ollut jatkuvassa kanssakäymisessä tämän ‘hengen’ kanssa Intiassa ja muualla 14 vuotta. Ensiksikin vakuutan, etten ollut kuullut ’John Kingistä’ ennen vuotta 1873. On totta ja olen kertonut Olcottille ja monelle muulle, että erään tumman, kalpeakasvoisen miehen hahmo, jolla on musta parta ja valkoiset hulmuavat vaatteet ja turbaani ja jonka jotkut olivat nähneet taloni ja huoneitteni vaiheilla, oli sama kuin ’John King’. Olin antanut hänelle tuon nimen syistä, jotka myöhemmin käyvät täydellisesti selville, ja nauroin sydämeni pohjasta sitä, kuinka helposti voidaan erehtyä pitämään elävän ihmisen astraaliruumista henkenä. Olin kertonut heille tunteneen tuon ‘Johnin’ vuodesta 1860 lähtien, koska se oli muoto, joka kuului eräälle itämaiselle adeptille, joka sittemmin on saanut lopullisen vihkimyksensä ja joka kävi luonamme Bombayssa matkustaessaan fyysisessä ruumiissaan sen kautta.”

Lillie käsitti tämän selityksen väärin, ja H. P. B. lähetti hänelle toisen vastauksen, jossa hän sanoo: ”Arvostelijani sanoo: ‘Hän kertoo meille, että hän (Mahatma Koot Hoomi) käy hänen luonaan säännöllisesti mustine partoineen ja valkoisine, hulmuavine vaatteineen! Milloin olen sanonut jotakin sellaista? Kiellän ehdottomasti sanoneeni tai kirjoittaneeni sellaista. Luottaako hän siihen, mitä sanoin edellisessä kirjeessäni? Siinä puhuin itämaisesta adeptista, joka oli matkalla Bombayn kautta Egyptistä Tiibetiin vieraillut luonamme fyysisessä ruumiissaan! Minkä tähden pitäisi tämän adeptin olla tuo kysymyksessä oleva mahatma? Eikö ole olemassa muita adepteja, kuin mahatma Koot Hoomi? Jokainen päämajan teosofi tietää, että tarkoitin erästä kreikkalaista herrasmiestä, jonka olin tuntenut vuodesta 1860, kun taas Mr. Sinnettin kirjeenvaihtotoverin olin nähnyt vasta 1868.”

Mestari Hilarion

Tämän ”kreikkalaisen herrasmiehen” nimen teki tunnetuksi Olcott päiväkirjassaan 1881, jolloin seuran perustajat asuivat Bombayssa. Hän aloittaa: ”19. helmikuuta. Hilarion täällä matkallaan Tiibetiin on tarkastellut tilannetta kaikin puolin. Yleiskatsauksia Intiasta, Bombaysta, Bombayn T. S:stä, Euroopasta, kristinuskosta sekä muista sangen mielenkiintoisista aiheista.”

Tosiasiallisesti tämä H. P. B:n ”kreikkalainen herrasmies” vieraili Yhdysvalloissa fyysisessä ruumiissaan samaan aikaan, jolloin ”John King” nähtiin Sansom-kadun varrella Philadelphiassa. Tämän merkityksellisen seikan perille pääsemme sangen mutkaisia teitä. The Spiritual Scientist -lehti kirjoitti maaliskuun 27. pnä: ”Huhutaan, että yksi tai useampia korkeita itämaisia spiritistejä on saapunut maahamme. Kerrotaan heidän omaavan syviä, valaistumiseen mysteerioita koskevia tietoja, ja on mahdollista, että he voivat johtaa meidät kosketukseen niiden kanssa, joita me olemme tottuneet pitämään spiritualististen asioiden johtajina. Jos huhussa on perää, on heidän tuloaan pidettävä suurena siunauksena, sillä vaikka olemme jo neljännesvuosisadan tutkineet ilmiöitä, olemme miltei ilman niitä selittävää tai niiden esiintymistä tarkkailevaa filosofiaa. Olkoot idän viisaat tervetulleet, jos he todella tulevat kumartamaan meidän uuden totuutemme kehdolla.”

Tämä sanomalehtiuutinen oli tietysti H. P. B:n käsialaa. Hän ja Olcott auttoivat toimittaja E. G. Brownia sekä rahallisesti että artikkeleilla, ja H. P. B. oli saanut myös Lippittin ja professori Corsonin antamaan osuutensa.

Toinen rengas siinä todistusten ketjussa, joka koskee mestari Hilarionin käyntiä Yhdysvalloissa vuonna 1875, on eräs muistiinpano, jonka H. P. B. kirjoitti sanomalehtiartikkelinsa konseptille, jonka hän liimasi muistikirjaansa. Siinä oli: ”’At...’ ja ’Ill...’ matkustivat New Yorkin ja Bostonin kautta, sieltä Kalifornian ja Japanin kautta takaisin.” ”At...” on hänen käyttämänsä Iyhennys nimestä Atrya ja ”Ill...” nimestä Illarion, jota muotoa hän tavallisesti käytti Hilarion nimestä. (Käyttipä hän kerran nimimerkkiä ”Hilarion Smerdis Kypron-saarelta” kirjoittaessaan Theosophistiin artikkelin Sieluitettu viulu [Julkaistu suomeksi nimellä Lumottu viulu. – toim. huom.].)

H. P. B:n vakava sairaus

Palatakseen ”John Kingin” esiintymisiin Sansom-kadun talossa H. P. B. kirjoitti kenraali Lippittille kesäkuun 12. pnä: ”Kolmiosainen teos ei pystyisi kuvaamaan kaikkea sitä, mitä hän teki talossani silloin, kun olin vuoteessa kuolemansairaana. Sen voivat todistaa Mr. Dana ja Mrs. Magnon, jotka asuvat talossani vierainani. Kun he toivat kirjeet tänään, ‘John’ oli avannut niistä joka ikisen ennen kuin postinkantaja ehti kunnolla niitä ojentaa. Palvelustyttöni tuli juosten ja säikähdyksestä kalpeana makuuhuoneeseeni selittäen, että ‘tuo pitkä, mustapartainen mies oli avannut kirjeet aivan hänen käsissään’.”

Helena Petrovna oli jalkansa takia kauan vuoteen omana. Toukokuun 21. pnä hän kirjoitti Olcottille: ”Se on alkanut halvaantua. Kirurgi Pancoast ja Mrs. Michener, selvänäkijä, kävivät luonani. Edellinen sanoi: liian myöhäistä. Jälkimmäinen lupasi parantumisen, jos noudatan hänen neuvojaan.”

Kesäkuun 18. pnä oli The Spiritual Scientistissä seuraava tiedotus hänen terveydentilastaan: ”Tulehdus on kehittynyt niin pitkälle, että jalan pelätään saavan kuolion, jolloin se on leikattava poikki. Jalan halvaantuminen on myös mahdollista.”

Samana päivänä hän kirjoitti kenraali Lippittille: ”Olivat vähällä leikata jalkani poikki, mutta päätin, että en suostu siihen, tulkoon mitä tahansa. Ja pidin sanani. Kuvitelkaa isäni tytärtä puujalkaisena. Kuvitelkaa jalkaani menossa henkimaailmaan ennen minua. Saataisiinpa siitä mainio kuolinilmoitusruno, joka päättyisi ’muutti jalkansa luo’. Ja niin minä kokosin parhaimman tahdonvoimani (oikean pyhäpäiväiseni) ja ajoin lääkärit tiehensä. Kun he olivat häipyneet kuin likainen menninkäisjoukko, kutsuin luokseni selvänäkijän, Michenerin, ja neuvottelin hänen kanssaan. Lyhyesti sanoen olin valmistautunut kuolemaan, mutta päättänyt kuolla molempine jalkoineni. Minulla oli pari kolme muutakin vaivaa, jotka tuntuivat itsepintaisesti kehittyvän latinalaisin nimin mainittaviksi, mutta lopetin kaikki lyhyeen. Hiukkanen tahdonvoimaa, sievä kriisi, terveellinen kamppailu ’sanansaattajan’ kanssa, ja tässä minä olen. Betanelly on pehmeä hölmö, joka ei olisi pystynyt kuvailemaan kärsimyksiäni niin runollisesti kuin minä sen tein. Vai mitä arvelette, rakas kenraali?”

Betanellyn selostuksen on täytynyt suuresti kiinnostaa kenraalia. Tämä kirjoitti samana päivänä:

”Koko tämän ajan madame on ollut samanlainen. Kolme, neljä kertaa päivässä hän menettää tajuntansa ja makaa kuin kuollut kaksi tai kolme tuntia kerrallaan valtimo ja sydän pysähdyksissä, kuolemankylmänä ja kalpeana. John King puhui totta... hän oli sellaisessa transsissa maanantaiaamuna ja iltapäivällä kolmesta kuuteen, että luulimme häntä kuolleeksi. Ihmiset sanovat hänen henkensä vaeltavan sinä aikana, mutta minä en tiedä siitä mitään ja yksinkertaisesti ajattelin, että kaikki oli lopussa. Se on hyvin outoa. Ne, jotka valvovat hänen luonaan, sanovat, että hän nousee yöllä ylös ja menee suoraan ‘henkihuoneeseen’ [H. P. B. kirjoitti: ”Olen järjestänyt pimeän kabinetin henkihuoneeseeni makuuhuoneen lähellä, ja Dana ‘Miracla Clubista’ istuu siellä joka yö.”] ja että hän kävelee hyvin jalallaan, jota hän ei voi päivällä liikuttaa lainkaan. Perjantaiaamuna hän voi paremmin ja alkoi heti kirjoittaa Scientistiin. Hän odotti kirjettä Bostonista mutta ei saanut sitä, raivostui ja tuli huonommaksi. Ja nyt hänen täytyy maata kuukausi puolikuolleena, ennen kuin hän on todella kuollut. Niin, lääkäri sanoi jo kolme kertaa, että hän oli kuollut.”

Ei ole epäilystäkään siitä, että Helena Petrovna kävi kuoleman varjon laaksossa maatessaan sairaana Philadelphian kodissaan.

Ihmeellisiä asioita tapahtui hänen maatessaan avuttomana. Niinpä Olcott sai häneltä Philadelphiasta kirjeen, jonka sisällä oli Luxorin Veljeskunnalta kirje, jossa hänet hyväksyttiin ”neofyytiksi”.

Mestari Serapis

”Vuosikausia”, sanoo Olcott kirjassaan Vanhoja päiväkirjan lehtiä, ”ja aina siihen saakka, kun lähdin New Yorkista Intiaan, olin okkulttisen veljeskunnan Afrikan osaston oppilaana. Mutta myöhemmin kun H. P. B:ssä tapahtui eräs ihmeellinen psykofysiologinen muutos, josta minulla ei ole oikeutta puhua ja josta eivät tähän saakka ole tienneet nekään, jotka kuvittelevat nauttivansa hänen läheistä luottamustaan, niin minut siirrettiin Intian osastoon ja toisenlaiseen mestarien ryhmään... Minut esitteli mestareille H. P. B. erään ’hengen’ välityksellä. John King esitti minulle neljä mestaria. Ensimmäinen näistä oli se, josta tuli minun ensimmäinen guruni, ja ankara opettaja hän olikin.”

Tämä oli Mestari Serapis. Kirjoittaessaan Olcottille H. P. B:n sairauden johdosta hän sanoo: ”Sellaisen tapauksen (kuoleman) mahdollisuus ei ole jalolta sisareltamme mitään joutavaa puhetta. Kynnyksenvartija pitää häntä tarkoin silmällä eikä jätä käyttämättä tilaisuutta hyväkseen, jos sisaremme rohkeus pettää. Tämä on oleva eräs hänen kovimmista koettelemuksistaan... Ellorialainen – ikuinen ja kuolematon on hänen augoeideksensa.”

Maaliskuussa hän jälleen kirjoitti: ”Vielä kerran hänen täytyy kohdata kasvoista kasvoihin tuo pelottava, jota hän ei uskonut voivansa enää katsoa. Hänen täytyy joko voittaa tai itse kuolla tämän uhrina. Kuinka yksinäisenä, turvattomana, mutta silti lannistumattomana hänen onkaan kohdattava kaikki ne suuret vaarat ja tuntemattomat, mystiset salakarit, jotka hänen vastaansa tulevat. Hän on antautunut Loosin ankarien lakien alaisuuteen, ja nämä lait ovat kaikkia kohtaan yhtä järkkymättömät. Ellorialaisena hänen on voitettava oikeutensa. Tämän pelottavan tulikokeen lopputulos riippuu hänestä ja yksin hänestä.”

Kirjeessään Olcottille heinäkuun 22. pnä Mestari Serapis sanoo H. P. B:stä: ”Hän on onneton, ja mentaalisen tuskan ja surun hetkinään hän odottaa teiltä ystävällisiä neuvoja ja lievittäviä lohdutuksen sanoja. Hän on omistautunut suurelle totuudelle ja uhrannut sille sydänverensä. Uskoen tekevänsä totuudelle palveluksen, jos hän ottaisi miehen, jonka rakkaus häneen tekisi tämän anteliaaksi, hän ei epäröinyt vaan sitoi itsensä mieheen, jota vihasi. Veljeni, hänen katkera maljansa on täysi. Synkkä, mystinen vaikutus varjostaa kaiken. Yhä tiukemmin vetäytyy säälimätön rengas heidän ympärilleen. Olkaa ystävällinen ja armelias häntä kohtaan, veljeni, ja jättäkää oman onnensa nojaan tuo heikko ja tyhmä raukka, jonka kohtalo antoi hänelle mieheksi. Säälikää häntä, häntäkin, joka antautumalla kokonaan kynnyksenvartijan voimille on ansainnut kohtalonsa. Hänen rakkautensa H. P. B:tä kohtaan on loppunut, pyhä liekki on sammunut polttoaineen puutteessa. Hän ei ottanut huomioon H. P. B:n varoitusta. Hän vihaa Johnia ja palvoo kynnyksenvartijaa, jonka kanssa hän on kanssakäymisissä. Tämän kehotuksesta ja huomattuaan olevansa vararikon partaalla hän aikoo salaa matkustaa Eurooppaan ja jättää H. P. B:n yksin ja puutteeseen.”

Kesäkuun 25. pnä Mestari Serapis kirjoitti: ”Ihmisten-on kunnioitettava hänen puhtauttaan ja hyveellisyyttään, sillä sen hän ansaitsee. Veli Henryn täytyy olla viisas kuin käärme ja lempeä kuin lammas. Kirjoittakaa kärsivälle sisarellemme joka päivä. Lohduttakaa hänen särkevää sydäntään ja antakaa lapselliset rikkomukset anteeksi hänelle, jonka uskollista sydäntä eivät ole vahingoittaneet varhain pilatussa lapsuudessa saadut vammat. Bostonissa ollessanne teidän on osoitettava kirjeenne ja tiedonantonne Loosille veli Johnin kautta. Älkääkä unohtako merkitä kirjekuoreen Salomonin kabbalistisia merkkejä.” [Tämä kirje sisältyy mestari Serapiksen muiden kirjeiden ohella kirjaan Viisauden mestarien kirjeitä, II osa]

H. P. B:n parantuminen

Äkkiä kriisi oli ohi, ja H. P. B. matkusti Bostoniin. Hän kirjoitti kenraali Lippittille kesäkuun 30. pnä: ”Niin rampa kuin olenkin, minun on lähdettävä toimittamaan eräitä asioita, joita en voi siirtää tuonnemmaksi. Matkani päämääränä on Boston ja sen lähiympäristö noin viidenkymmenen mailin säteellä.” Tästä äkillisestä parantumisesta hänen sisarentyttärensä, Mrs. Johnston kirjoitti joulukuussa 1894 The Path -lehdessä: ”H. P. B:llä oli jalassaan äärimmäisen ankara, pitkälle kehittynyt reumatismi. Lääkärit sanoivat, että siinä oli kuolio, ja pitivät hänen tilaansa toivottomana, mutta ’Sahab’ lähetti hänen luokseen erään tummaihoisen, ja tämä onnistui parantamaan hänet.”

Olemme kiitollisuudenvelassa William Q. Judgen Path-lehdelle monista selostuksista, jotka koskevat H. P. B:n sairautta ja sen yhteydessä olevia seikkoja, joista hän kertoi perheelleen intiimeissä kirjeissään, jotka Judge julkaisi hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1891. Johnston oli tätä tarkoitusta varten kääntänyt kirjeet venäjästä englanniksi. H. P. B. kirjoitti sisarellemme, Vera Jelihovskylle (Mrs. Johnstonin äidille) näin: ”Hän on parantanut minut täydellisesti. Ja juuri tuosta ajasta lähtien olen alkanut tuntea hyvin merkillistä kaksinaisuutta. Useita kertoja päivässä tunnen, että minun lisäkseni ruumiissani on joku toinen, kokonaan minusta erillinen olento. En menetä tietoisuutta omasta persoonallisuudestani, mutta minusta tuntuu siltä, kuin itse olisin hiljaa, ja se toinen, joka on minussa, puhuisi minun kielelläni. Tiedän esimerkiksi, etten ole milloinkaan ollut niissä paikoissa, joita tuo toinen minäni selostaa, mutta tiedän myös, ettei hän – tuo toinen minussa – valehtele puhuessaan noista minulle tuntemattomista paikoista, sillä hän on todella nähnyt ne ja tuntee ne hyvin. Annan kohtaloni johdattaa minut mielensä mukaan. Mitä minun tulisi tehdä? Olisi äärettömän naurettavaa, jos kieltäisin nuo tiedot, jotka minä n:o 2 julkisesti myöntää antaen ympärilläni oleville ihmisille tilaisuuden kuvitella, että olen vaatimattomuudesta pitänyt heitä pimeydessä. Yöllä, kun valvon vuoteellani, näen n:o 2:n koko elämän kulkevan silmieni editse, enkä silloin näe lainkaan itseäni vaan kokonaan toisen henkilön, joka on erilainen niin rodultaan kuin tunteiltaankin. Mutta mitä hyötyä on tämän kertomisesta? Se riittää tekemään ihmisen hulluksi. Koetan heittäytyä osaani ja unohtaa tilani outouden.”

H. P. B:n ylimediumistisuus

Mrs. Johnston sanoo: ”Sanomalehdet selostivat joitakin noista ihmisistä ja kertoivat eräiden astraalisten vieraiden ilmestymisestä, joiden joukossa oli myös eräs hindu.” Lähettämissään lausunnoissa H. P. B. sanoo: ”Näen tämän hindun joka päivä aivan samalla tavalla kuin kenet hyvänsä elävän ihmisen. Ainoa ero on siinä, että hän näyttää minusta eteerisemmältä ja läpikuultavammalta. Ennen vaikenin näistä ilmiöistä... mutta nyt ne ovat tulleet näkyviksi muillekin ihmisille. Hän ilmestyy ja ohjaa meitä käyttäytyi ja kirjoittamisessa. Nähtävästi hän tietää kaiken, mitä kulloinkin tapahtuu, yksinpä toisten ajatuksetkin, ja panee minut tuomaan tietonsa julki. Joskus minusta tuntuu, että hän valtaa koko olemukseni, yksinkertaisesti valantuen minuun kuin jokin haihtuvan kevyt aine, tunkeutuen jokaiseen huokoseeni ja sulautuen minuun. Silloin me kaksi voimme puhua toisillemme, ja alan ymmärtää ja muistaa tieteitä ja kieliä – kaikkea, mitä hän minulle opettaa ja neuvoo, silloinkin, kun hän ei enää ole kanssani.”

Kuka on tämä ”hindu”? Aivan ilmeisesti täysin eri olento kuin ”John King”, johon häntä ei tule ole sekoittaa. Tähänkin probleemaan saadaan valaistusta H. P. B:n samoista muistiinpanoista, joihin jo viitattiin Illarionin yhteydessä. Tätä kysymystä koskeva kommentaari kuuluu näin: ”At... ja Ill.. matkustivat New Yorkin ja Bostonin kautta, ja sieltä Kalifornian ja Japanin kautta takaisin. M.:. ilmestyy joka päivä kaama-ruupassaan.” Se oli siis M.:., Mestari Morya, joka täten ilmestyi H. P. B:lle varjostaen ja neuvoen häntä.

”Ääni” eli ”Sahab”

Aikaisemmissa kirjeissään, jotka H. P. B. tänä aikana kirjoitti perheelleen Venäjälle, hän sanoi tuota häntä ”verhoavaa intelligenssiä” ”Ääneksi” tai ”Sahabiksi”. Kerran hän esimerkiksi kirjoitti: ”En koskaan puhu kenellekään kokemuksistani Äänen kanssa. Kun koetan vakuuttaa heille, etten ole milloinkaan ollut Mongoliassa, etten osaa sanskritia enkä hepreaa enkä vanhoja eurooppalaisia kieliä, he eivät usko minua. ‘Kuinka voi olla mahdollista, että selitätte ja kuvaatte näitä asioita niin tarkasti, ellette ole koskaan ollut noissa paikoissa? Ette osaa kieliä, ja kuitenkin käännätte alkukielistä!’ Ja niin he kieltäytyivät uskomasta minua. He luulevat, että minulla on jokin mystinen syy salaperäisyyteeni. Sitä paitsi tuntuu kieltäminen hassunkuriselta, kun he ovat kuulleet minun keskustelevan useilla intialaisilla murteilla erään luennoitsijan kanssa, joka on ollut Intiassa kaksikymmentä vuotta. No niin. Voin sanoa vain, että joko he ovat hulluja tai minä olen vaihdokas!”

Kirjoittaessaan myöhemmin rakkaalle tädilleen madame Nadjeshda Fadejeville H. P. B. sanoo: ”Kiinnostavatko sinua, ystäväni, fysiologis-psykologiset mysteerit? Tässä sinulle olisi sellainen, joka hyvin pystyy hämmästyttämään minkä fysiologin tahansa. Seurassamme on muutamia tavattoman oppineita jäseniä – esimerkiksi professori Wilder, joka on Yhdysvaltain etevimpiä arkeologeja ja orientalisteja, ja kaikki nämä ihmiset tulevat saamaan oppia minulta ja vannovat minun tuntevan kaikenlaisia itämaisia kieliä ja tieteitä paljon paremmin kuin he itse. Näin on asia. Ja on yhtä vaarallista törmätä tosiasioihin kuin heinähankoon.

”Niinpä sano minulle, kuinka on mahdollista, että minusta, jonka tiedot olivat niin pelottavan vajavaiset vielä neljänkymmenen ikäisenä, on äkkiä tullut oppineisuuden ihmeolio todella oppineiden silmissä? Tämä on selittämätön luonnon mysteerio. Minä – psykologinen probleema, arvoitus tuleville sukupolville, sfinksi! Kuvittele, että minä, jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä fysiikasta tai kemiasta tai eläintieteestä tai mistään muustakaan, kykenen nyt äkkiä kirjoittamaan kokonaisia tieteellisiä tutkielmia noista asioista. Ryhdyn keskusteluihin tiedemiesten kanssa, joista usein selviydyn voittajana.

”Ei tämä ole pilaa. Olen vakavissani ja pelkään, sillä en ymmärrä, kuinka tämä kaikki tapahtuu. On totta, että lähes kolmen vuoden ajan olen tutkinut yötä päivää, lukenut ja ajatellut. Mutta mitä ikinä satun lukemaan, se näyttää minusta tutulta. Löydän virheitä mitä oppineimpien miesten artikkeleissa, sellaisten kuin Tyndall, Herbert Spencer, Huxley ym. Jos joku arkeologi sattuu käymään luonani, on varmaa, että hän poistuessaan vakuuttaa minun selvittäneen hänelle erinäisten monumenttien merkityksen ja huomauttaneen asioista, joista hän ei ollut uneksinutkaan. Kaikki muinaisajan symbolit ja niiden salaiset merkitykset tulevat mieleeni ja astuvat silmieni eteen heti, kun keskustelu koskee niitä.”

Sisarelleen madame Jelihovskylle hän kirjoitti:

”Älä pelkää, että olen päästäni sekaisin. Kaikki mitä osaan sanoa on, että joku selvästi inspiroi minua – tai paremminkin, joku astuu minuun. En se ole minä, joka puhuu ja kirjoittaa. Se on joku minussa, minun korkeampi, valaistu itseni, joka ajattelee ja kirjoittaa minun puolestani. Älä kysy, ystäväni, miltä tämä kokemus tuntuu, sillä en osaisi sitä selkeästi sanoa. En tunne itseäni. Tiedän vain, että nyt, kun alan olla vanha, minusta on tullut jonkun toisen henkilön tietojen varasto: joku tulee ja verhoaa minut usvapilven tavoin ja työntää minut pois itsestäni, jolloin minä en enää ole minä – Helena Petrovna Blavatsky – vaan joku toinen, voimakas ja mahtava, joka on syntynyt aivan eri puolella maailmaa. Ja mitä minuun itseeni tulee, tuntuu kuin nukkuisin tai makaisin sivussa – en tietoisena, omassa ruumiissani – mutta lähellä, ja on kuin eräänlainen lanka sitoisi minut siihen.

”Ajoittain näen ja kuulen kaiken aivan selvästi, olen täysin tietoinen siitä, mitä ruumiini – tai ainakin sen uusi omistaja – puhuu ja tekee. Vieläpä ymmärrän ja muistan kaiken niin hyvin jälkeenpäin, että voin toistaa ja kirjoittaa hänen sanansa... Sellaisina hetkinä huomaan Olcottin ja muiden kasvoilla pelkoa ja kunnioitusta ja seuraan kiinnostuneena sitä tapaa, niillä hän puoleksi säälien katselee heitä minun silmilläni ja opettaa heitä minun fyysisellä kielelläni, ei kuitenkaan minun järjelläni vaan omallaan, joka kietoo minun aivoni kuin pilvi. Ah, mutta en todellakaan osaa selvittää kaikkea.”

Kerran hän taas kirjoitti sisarelleen: 

”Sinusta tuntuu oudolta, että joku hindu Sahab käyttäytyy näin kursailemattomasti minua kohtaan. Ymmärrän sinua hyvin. Henkilö, joka ei ole tutustunut tämäntapaisiin ilmiöihin, jotka – niin verrattomia kuin ovatkin – jätetään täydellisesti huomioonottamatta, on tietenkin epäuskoinen siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänellä ole tapana syventyä tällaisiin asioihin. Sinä kysyt esimerkiksi, näyttääkö luultavalta, että hän käsittelee muita ihmisiä samalla tavoin kuin minua. Sitä en tiedä. Mutta eräästä asiasta olen aivan varma, ja se on se, että ihmisen sielu – hänen todellinen elävä sielunsa – on kokonaan erillinen hänen muusta organismistaan, että tämä ylihenki ei ole kiinnitetty, sidottu fyysisiin ‘elimiin’ ja että tämä sielu, joka on kaikessa elollisessa, likoeläimestä elefanttiin saakka, eroaa fyysisestä kaksoispuolestaan – ollen enemmän tai vähemmän kuolemattoman hengen varjostama – sikäli kuin se kykenee toimimaan vapaasti ja itsenäisesti. Tavallisessa ihmisessä se toimii hänen nukkuessaan, vihityssä adeptissa se toimii hänen tahtonsa mukaan. Koeta miettiä tätä, niin monet asiat selviävät sinulle.

”Tämä asia tunnettiin ja siihen uskottiin muinaisina aikoina. Pyhä Paavali, ainoa kreikkalaisiin mysteereihin vihitty apostoli, viittaa selvästi siihen kertoessaan, kuinka ’hänet kohotettiin kolmanteen taivaaseen, ruumiissaanko vai poissa siitä, sitä hän ei tiennyt. Sen tiesi vain Jumala.’ Myös Rhoda sanoo Pietarista: ‘Ei se ole Pietari, vaan hänen enkelinsä’, mikä merkitsee hänen kaksoispuolensa eli sielunsa. Ja Apostolien teoissa (8:39): ’kun Herran henki tempasi Filippuksen pois ja kuljetti muualle, ei se ollut hänen karkea fyysinen ruumiinsa, joka kuljetettiin, vaan hänen egonsa.’ Lue Apuleiusta, Plutarhkosta, Jamblikhosta ja muita oppineita miehiä. Kaikki he viittaavat tämäntapaiseen ilmiöön, vaikka heidän vihkimystilaisuudessa antamansa lupaus esti heitä puhumasta avoimesti. Sen, mitä meediot tekevät tiedottomasti, heidät vallanneen ulkopuolisen voiman vaikutuksen alaisena, voivat vihityt adeptit suorittaa omalla tahdonvoimallaan.”

Hänen Mestarinsa

”Puhuakseni Sahabista: olen tuntenut hänet kauan. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten hän tuli Lontooseen Nepalin prinssin kanssa. Kolme vuotta sitten hän lähetti minulle kirjeen erään intialaisen mukana, joka tuli tänne pitääkseen esitelmiä buddhismista. [First Scrapbook -kirjansa 56. sivulle H. P. B. on liimannut artikkelin Proselyyttejä Intiasta, jossa kerrotaan kahdesta lähetyssaarnaajasta, nimeltään Mulji Thakersey ja Tulsidas Jadarjee, jotka olivat tulleet USA:han v. 1870 ja jotka puhuivat uskonpuhdistuksen välttämättömyydestä.] Tässä kirjeessään hän muistutti minua monesta edellisellä kerralla mainitsemastaan asiasta ja kysyi, suostuisinko noudattamaan hänen määräyksiään välttääkseni täydellisen romahduksen. Sen jälkeen hän ilmestyi usein, ei yksin minulle, vaan monelle muulle, myös Olcottille, jonka hän määräsi Teosofisen Seuran presidentiksi neuvoen häntä seuran perustamisessa. Tunnen aina mestarin ja usein puhun hänelle, vaikken näe häntä. Kuinka on mahdollista, että hän kuulee ääneni ja että minä myös kuulen hänen äänensä valtamerien takaa kymmeniä kertoja päivässä? En tiedä, mutta niin on. En osaa varmuudella sanoa, astuuko hän minuun henkilökohtaisesti, vai onko se hänen voimansa, vaikutuksensa. Mutta vain hänen kauttaan minä olen voimakas, ilman häntä en ole mitään.”

Johnston huomauttaa: ”H. P. B. sanoi usein sukulaisilleen, ettei hänelle kuulunut tekijän kunniaa Hunnuttoman Isiksen kirjoittamisesta, ettei hän tiennyt vähintäkään siitä, mitä kirjoitti. Hänen oli vain käsketty istuutua kirjoittamaan, ja hänen ainoa ansionsa oli, että hän oli totellut määräyksiä. Sitä hän vain pelkäsi, ettei kykenisi kuvaamaan tarkasti kaikkea, mitä hänelle näytettiin ihmeellisissä kuvissa. Hän kirjoitti sisarelleen: ”Etkö usko, että puhun sinulle totisinta totta mestareistani. Sinä pidät heitä taruolentoina, mutta eikö sinusta ole selvää, etten minä ilman heidän apuaan olisi voinut kirjoittaa ’Byronia ja juhlallisia asioita’, kuten setä Roster sanoo? Mitä me tiedämme, sinä ja minä, metafysiikasta, vanhoista filosofioista ja uskonnoista, psykologiasta ja monista muista ihmeellisistä asioista? Emmekö opiskelleet yhdessä, vain sillä erotuksella, että sinä osasit läksysi paremmin? Ja katso, mitä minä nyt kirjoitan! Ja sellaiset ihmiset kuin professorit ja tiedemiehet lukevat ja ylistävät. Aukaise ’lsis’ miltä kohdalta tahansa ja päätä itse. Kaikki, mitä sanoin itsestäni, on totta: Mestari kertoo ja näyttää tämän kaiken minulle. Silmieni editse kulkee kuvia, vanhoja käsikirjoituksia, päivämääriä. Minun tarvitsee vain kopioida, ja kirjoittaminen on niin helppoa, ettei sitä voi sanoa työksi, vaan suurimmaksi huviksi.”

Seuran sisäinen perustaja

Täten siis, jotta aikain viisaus voitaisiin antaa länsimaailmalle yhdeksännentoista vuosisadan viimeisellä neljänneksellä, Helena Petrovna Blavatsky luovutti ruumiinsa voimat erään viisauden mestarin käytettäviksi, jotta tämä voisi perustaa Teosofisen Seuran ja antaa siten maailmalle ”Salaisen opin”. Suoritettuaan tämän persoonallisuuksien yhteensulautumisen, tämän oudon ”kaksoispersoonallisuuden” eli avesan, joksi hindut sitä sanovat, H. P. B. lähti Philadelphiasta, ensin Bostoniin ja sitten New Yorkiin aloittaakseen kohtalon hänelle määräämän työn perustajaveljensä, Henry Steel Olcottin kanssa.

Suom. S. M.

Teosofi — 1942 n:o 9, 10

Hieman lyhennetty.