Jussi Snellman

Helena Petrovna Blavatsky

Koska tänä vuonna [v. 1941] tulee kuluneeksi 50 vuotta H. P. Blavatskyn kuolemasta, niin T. S. voi syystä viettää tämän vuoden aivan kuin hänen merkeissään ja jos niin saa sanoa – toimia hänen inspiraationsa vaikutuksen alaisena. Mitä tämä merkitsee Seurallemme sekä jokaiselle jäsenelle, siitä koettakaamme saada tuokiollinen välähdys.

Meidän ei tarvitse silloin syventyä H. P. B:n elämäkertaan. Paljon tärkeämpi on, että yritämme nähdä sen H. P. B:n, joka yhä edelleen aivan kuin elää meidän keskellämme ja opettaa meitä teostensa – varsinkin tuon valtavan Salaisen opin sekä verrattoman, pienen kirjansa, Teosofian Avaimen, välityksellä.

Juuri teoksissaan jokainen voimakas opettaja tulee meitä eniten lähelle. Me voimme silloin ikään kuin astua hänen sielullisen auransa sisäpuolelle ja – mikä merkillistä! – aivankuin kuulla hänen äänensä. Mutta silloin meidän täytyy lukea kirjaa aina uudelleen ja silloin kirjasta avautuu meille yhä enemmän ja yhä syvempiä opetuksia. Me rupeamme ikään kuin ajattelemaan itse opettajan ajatuksia, jotka voivat olla paljon rikkaammat ja paljon ihmeellisemmät kuin mitä kirjan sanat riittävät ilmaisemaan.

Ja kun on kysymys H. P. B:sta, silloin me huomaamme selvästi, että hänen mukanaan me saamme aina erityisen voimakkaan vaikutuksen hänen opettajistaan, Vanhemmista Veljistä. Voimmeko lukea mitään H. P. B:n kirjaa tai artikkelia, jossa tämä vaikutus ei tuntuisi aivan elävästi?

H. P. B. aina ja joka tilaisuudessa vetosi yksinomaan tähän välittömään yhteyteensä Mestarien kanssa. Hän sanoo, että hänen teostensa todelliset tekijät ovat Mestarit ja että hän on ainoastaan heidän opetustensa vaatimaton muistiinpanija. Hän vakuutti Mestarilta saavansa kaikki tietonsa, kaiken kykynsä ja kaiken voimansa. Hän ei koskaan suostunut omistamaan itselleen pienintäkään ansiota esim. noista koko maailmaa hämmästyttävistä ”ilmiöistä”. Ja tässä vaatimattomuudessaan hän meni niin pitkälle ja suorastaan siinä määrin liioitteli omaa vähäpätöisyyttään teosofisessa työssä, että Mestari K. H. kirjeessään Sinnettille sanoo sitä ainoaksi asiaksi, jossa H. P. B. on, jos niin tahdotaan sanoa, menetellyt epärehellisesti – vaikka sellainen epärehellisyys, sellainen äärimmäinen vaatimattomuus on luettava pikemmin ansioksi kuin miksikään viaksi.

Sen tähden me ennen kaikkea opimme H. P. Blavatskylta tuota palvelemisen intoa, tuota kaikkiin kieltäymyksiin altista uhrautumisen henkeä. Teosofian avaimessa hän puhuu painavia sanoja todellisen teosofin velvollisuudesta: se on oman persoonallisen itsensä täydellistä unohtamista, kun on kysymys muiden auttamisesta. Ja koko ajan onkin kysymys vain muiden auttamisesta, yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamisesta, köyhien hädän lieventämisestä, piintyneiden ennakkoluulojen poistamisesta, turmiollisen taikauskon kukistamisesta, tieteen ja uskonnon epäjumalien murskaamisesta.

Kristityn elämänohje on vanha käsky: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. H. P. B. vaikenee Jumalan rakastamisesta siinä mielessä, mitä kristityt Jumalalla tarkoittavat, mutta hän kehottaa rakastamaan totuutta, koska totuus on uskontoja korkeampi. Hän sanoo, että teosofian korkein ihanne on ”se, että annamme muille enemmän kuin itsellemme – uhrautuminen”. Tämän ihanteen mukaan meidän tulisi siis rakastaa lähimmäistämme enemmän kuin itseämme. ”Ihmisen velvollisuutena on antaa alttiiksi kaikki, mikä on kokonaan hänen omaansa eikä voi hyödyttää muita kuin häntä itseään, jos hän pidättää sen itselleen.”

Hän sanoo, että teosofien tulisi aina olla mukana siellä, missä yritetään keksiä keinoja maailman kurjuuden poistamiseksi, ja että heidän tulisi nähdä kaikkea vaivaa sekä ponnistella kaikki voimansa uuden ja paremmin järjestetyn yhteiskunnan luomiseksi. Heidän tulisi olla ihmisystävällisissä pyrkimyksissä rohkeina ja innokkaina aloitteentekijöinä, pyrkimyksissä, joiden päämääränä on itse ihmisluonnon uudistaminen. Koska ilman sitä kaikki yritykset ovat vain ”uuden viinin kaatamista vanhoihin leileihin”.

Antaa muille enemmän kuin itsellemme eli rakastaa lähimmäistämme enemmän kuin itseämme – olemmeko vakavasti edes ajatelleet tämän kehotuksen, tämän H. P. B:n antaman ”käskyn” sisällystä? Eikö se tunnu meistä aivan yliluonnollisen vaativalta, ja sen toteuttaminen – suorastaan mahdottomalta? Ja kuitenkin H. P. B. on lausunut tämän täysin vakavasti. Ja jos missään, niin siinä me selvästi tunnemme Mestarin opetuksen.

Osaammeko rakastaa lähimmäistämme edes niin kuin itseämme? Olkaamme rehelliset: rakastammeko edes omaa perhettämme, lähimpiä omaisiamme niin kuin itseämme – kaikissa asioissa ja jokapäiväisen elämän yksinkertaisessa menossa?

Mutta ”lähimmäisiä” eivät ole ainoastaan omaiset, vaan jokainen poika kadulla on minun poikani, jokainen tyttö minun tyttäreni; jokainen mies ja vaimo on minun veljeni ja minun sisareni ja jokainen vanhus ja mummo on minun isäni ja äitini. Kaikki ihmiset ovat minun omaisiani ilman erotusta, aivan yksinkertaisesti, todellisesti ja tinkimättä – kaikki ihmiset lähellä ja kaukana, omassa maassa ja vieraassa. Ja nyt H. P. B. sanoo: Rakasta heitä enemmän kuin itseäsi!

Kun autamme veljeämme puutteessa, meidän on tehtävä se itseja välittömästi seuraten viisaita sääntöjä: ”Älä koskaan anna ruokaa nälkäisen suuhun toisen käden kautta.” ”Älä koskaan anna auringon ehtiä kuivattamaan kyyneliä, ennen kuin olet pyyhkinyt sen pois kärsivän silmästä.”

”Teosofinen käsitys hyväntekeväisyydestä on persoonallista ponnistamista muiden hyväksi; persoonallista laupeutta ja hyvyyttä; persoonallista osanottoa kärsivien kohtaloon; persoonallista myötätuntoa, huolenpitoa ja apua heidän vaikeuksissaan ja puutteissaan... Me uskomme, että rahat saavat tuhatkertaisen voiman ja vaikutuksen, jos olemme persoonallisessa myötätuntoisessa yhteydessä puutteenalaisten kanssa” vakuuttaa H. P. B. ja meillä on täysi syy luottaa hänen sanoihinsa.

Me tiedämme, miten tinkimättömästi H. P. B. vei perille itselleen asettamat vaatimukset ja miten hän viimeiseen saakka uhrasi kaikki teosofialle ja T. S:lle kaiken työnsä, kaiken kykynsä, kaiken yksityisen omaisuutensa, kaiken voimansa, kaiken terveytensä. Hänelle oli vain yksi asia kaikkein ylinnä, ensimmäisenä ja viimeisenä: Mestarien palveleminen työssä teosofian ja T. S:n menestymisen hyväksi.

Ja sama ehto, eikö se kuulu myös meille, sillä vähempi ei riitä? Ilman sitä meidän teosofinen pyrkimyksemme on puolinaista, ilman sitä T. S:ssa ei ole riittävästi voimaa täyttää tehtäväänsä.

Sanoimme, että H. P. B. yhä aivan kuin elää meidän keskellämme. Emme tarkoita, että hän olisi jo uudelleen ruumiillistunut, kuten jotkut ehkä uskovat. Näkymättömässä maailmassa hän yhä on sama entinen H. P. B., joka edelleen seuraa hänelle niin rakkaan T. S:n kohtaloa sekä kaikin tavoin yrittää innostaa, rohkaista, opettaa ja auttaa sen uskollisia työntekijöitä.

Toiset teosofiset opettajat ja johtajat ovat tietysti osaltaan tehneet suurenmoista työtä T. S:ssa, eikä suinkaan voida väheksyä heidän arvoaan ja merkitystään.

He ovat juuri H. P. B:n tavoin antaneet kaikkensa ja tehneet parhaan voitavansa. Ja niin kauan kuin Seuralla on edelleen heidän kaltaisiaan johtajia – uskollisuudessaan horjumattomia, palveluinnossaan uupumattomia, totuudenrakkaudessaan lahjomattomia, T. S. on kestävä vaikeimmatkin koetukset sekä läpäisevä ankarimmatkin myrskyt huolimatta noissa myrskyissä ehkä saaduista vaurioista.

Ja varmasti niin pääseuraa kuin jokaista kansallista osastoa koetellaan aina uudelleen ja yhä ankarammin – eikä ainoastaan Seuraa, vaan myös jokaista harrasta Seuran jäsentä. Sillä tällainen koetteleminen on sisäisen kasvun ja kehityksen välttämätön ehto, samalla kun se on pettämätön merkki siitä, että Mestarit edelleen valvovat tätä Seuraa ja käyttävät sitä suuren työnsä välikappaleena auttaessaan maailmaa ja ihmiskuntaa.

Järkytykset Seurassa ovat välttämättömiä, koska ne herättävät valveille uneliaimmatkin, pakottavat aina uudelleen tarkistamaan reitin suuntaa, virittävät veltostuneet mielet tekemään voimaperäisiä ponnistuksia ja lujittavat siteitä sekä herättävät Seuran jäsenissä luottamusta sisäisiin johtajiin – Mestareihin.

Kun puhumme H. P. Blavatskysta, emme voi välttää sitä, että samalla joudumme puhumaan T. S:sta, sillä niin erottamattomasti nuo kaksi kuuluvat yhteen.

Ja millainen on todellisuudessa H. P. B.? Sisimmältä olemukseltaan hän on meille arvoitus ja jää edelleen sellaiseksi. Sen hän on lausunut itse katkerimpien kärsimystensä päivinä, jolloin niin monet Seuran jäsenet ns. ”paljastuksen” johdosta luopuivat hänestä ja jolloin maailman julkea pilkka sekä myrkyllinen ylenkatse ampuivat häneen murhaavia puoliaan.

Hän sanoi tuntevansa omassa sydämessään ja suorastaan ”lihassaan” kaikki häneen kohdistuvat syytökset ja pahansuovat ajatukset, kaikki hänen maineensa mustaamiseksi ja hänen työnsä ja kunniansa maahan polkemiseksi punotut salajuonet ja mitä katalimmat vehkeilyt. Hän oli hetken ajan musertua tämän pahuuden vuoren painon alle.

Mutta Mestari tuli avuksi ja antoi rakkaalle oppilaalleen jo luvan astua rajan toiselle puolen, tilaisuuden vapautua vankilastaan – liiaksi työssä kulutetusta ruumiistaan.

Samalla Mestari kuitenkin antoi H. P. B:n valita: toisella puolen oli vapaus – toisella puolen yhä jatkuva, mitä vaikein palvelutyö, Salaisen opin kirjoittaminen. Ja kaikista vastoinkäymisistä, kaikista sielullisista ja ruumiillisista kärsimyksistä huolimatta H. P. B. valitsi ainoan hänelle mahdollisen ratkaisun, Mestarin palvelemisen – työn.

H. P. B. oli voittanut: lääkärin jo toteama läheinen kuolema hellitti otteensa kuin ihmeen kautta. Ja kaikille käsittämätön H. P. B. ryhtyi valtavaan työhön, Salaisen opin kirjoittamiseen Mestarinsa uudistamin voimin. Tästä hän kirjoitti ystävälleen, Sinnettille:

”Olen täällä yksin, vain kreivitär todistajana. Minulla ei ole kirjoja, ei ketään apuna. Ja kuitenkin sanon teille, että Salainen oppi tulee olemaan 20 kertaa oppineempi, filosofisempi ja parempi kuin Isis (hänen ensimmäinen suuri teoksensa). Nyt on satoja asioita, joita minun sallitaan sanoa ja selittää... Hodgson (kuuluisa ”paljastaja”) on hyvin taitava, mutta hän ei ole kyllin taitava voidakseen vastustaa totuutta, mutta totuus tulee voittamaan,minkä jälkeen minä voin kuolla rauhallisesti.”

Ja tämän kirjeensä hän allekirjoitti sanoilla: Teidän – ei enää murtunut H. P. Blavatsky.”

Jo aikaisemmassa kirjeessään hän kysyy: ”Luuletteko te todella tuntevanne minut, että.... olette päässeet tunkeutumaan edes Todellisen Itseni ulkoisimman pinnan alle? Jos niin luulette, niin erehdytte suuresti... olen tähän asti näyttänyt maailmalle vain Madame Blavatskyn todellisen ulkokuoren... Tämä ei ole kerskumista... Sanon vain: te ette tunne minua... minä (sisäinen todellinen ”minäni”) olen vankilassa, enkä voi näyttää itseäni sellaisena kuin olen, vaikka kuinka sitä haluaisin.”

Ja H. P. B:n lähin työtoveri, eversti Olcott, joka työskenteli ja seurusteli H. P. B:n kanssa varhain aamusta iltamyöhään mitä erilaisimmissa tilanteissa, matkoilla ja milloin missäkin tilapäisessä ”kodissa” sekä melkein kaikissa maanosissa. Olcott oli kaikkien hänen mielenvireiden todistajana, hänen kuuluisien ilmiöittensä silminnäkijänä, hänen harvinaisen työtarmonsa, hänen hämmästyttävien tietojensa, hänen henkisen voimansa ja sielullisen suuruutensa uskollisimpana ihailijana, ja tämän tunnustuksen hän antaa historiallisessa päiväkirjassaan. Hän sanoo, että kaikesta tästä mitä läheisimmästä yhdessäolosta huolimatta hän ei koskaan päässyt todellisesti tuntemaan H. P. Blavatskya. Tuo salaperäinen sfinksi oli hänelle yhtä tutkimaton arvoitus kuin kaikille muille teosofeille, koko aikakaudelle ja on yhä edelleen koko jälkimaailmalle.

Mutta merkillistä – merkillisintä – on, että me siitä huolimatta voimme sisäistä tietä päästä hyvin lähelle H. P. B:a ja aivan erikoisella tavalla rakastaa häntä.

On sanottu, että tämä vuosisata on sovittava sen vääryyden, jonka edellinen teki H. P. B:lle – leimatessaan hänet ”aikakautensa suurimmaksi petkuttajaksi”, ja että tämä edellistä monin verroin valistuneempi vuosisata on kohottava Helena Petrovna Blavatskyn nimen sille kuuluvaan suuruuteen. – Todellako? Silloinhan tämän vuosisadan tulisi olla totuuteen pyrkimyksessään puolueeton, oikeamielisyydessään lahjomaton, veljeyden ja rauhan tahdossaan valmis luopumaan ainakin räikeimmän itsekkyydenja maailmanvallan pyyteistään. Tähän asti eletty vuosisatamme vaihe sekä nykyinen häikäilemättömän väkivallan ja ennenkuulumattoman julmuuden valtakausi eivät ole omiaan rohkaisemaan sellaisia toiveita.

Mutta teosofit [tässä kirjoittaja viitannee tuolloin meneillään olevaan 2. maailmansotaan. – toim. huom.] eivät saa eivätkä voi olla pessimistejä. Voihan olla, että tämä yleinen järjenpimennys, tämä yllättävän aivokuumeen aiheuttama raivonpuuska on vuoden, parin päästä ohi, ja inhimillisyyden voitto, uusi veljellinen maailma, on kohoava näistä yhä kasvavista epäonnistuneen sivistyksen raunioista, sivistyksen, joka H. P. B:n sanoilla: ”ei ole muuta kuin joukko virvatulia liekehtimässä yli suon, josta nousee myrkyllistä ja kuolettavaa löyhkää”.

H. P. B. sanoo Teosofian avaimessa, että jos meillä teosofeilla, olisi varoja, niin pystyttäisimme muistopatsaan belgialaiselle Isä Amienille, joka todellisen teosofin tavoin uhrasi elämänsä viettämällä sen spitaalitautisten parissa, kunnes lopulta itse sai tartunnan ja kuoli.

Meillä nykyisillä teosofeilla on syytä sanoa, että jos meillä olisi varoja, niin me pystyttäisimme koko maailman nähtäväksi muistopatsaan H. P. B:lle, ja jos meillä olisi sekä varoja että valtaa, niin me naulaisimme maailman kaikkien kirkkojen ja yliopistojen seinille julistuksen, jossa kehottaisimme noita totuuden, tieteen ja sivistyksen ”etuvartijoita” ottamaan vihdoinkin ajasta vaarin, tunnustamaan Aikain Viisauden, Teosofian, totuudeksi ja nostamaan tieteen pannakiroukseen tuomitseman Helena Petrovna Blavatskyn, tuon totuuden julistajan, hänelle oikeudella kuuluvaan kunniaan.

Olemme näin yrittäneet kuvata muutamia H. P. B:n huomattavimpia luonteenpiirteitä – tai pikemminkin hänen luonteensa perussäveltä. Ja jotta siinä edes jossakin määrin onnistuisimme, olemme moneen kertaan esittäneet ajatuksia hänen omilla sanoillaan, koska mitkään muut sanat eivät vedä vertoja hänen iskeville, ytimekkäille ja niin suorille sanoilleen – ja koska siten olemme voineet aivankuin kuulla hänen itsensä puhuvan.

Ja lopuksi me tahdomme nykyisen, mitä synkimmän ajan keskellä vedota H. P. B:hen, me tahdomme kysyä häneltä, kuinka meidän, teosofien, tulee suhtautua tähän vaivaisen hävityksen ja epäinhimillisen julmuuden aikakauteen. Me tahdomme tietää, mikä hänen mielestään on teosofian ja teosofin tehtävä tällaisena aikana ja juuri tällä hetkellä.

Tiedämme, että eräissä maissa valtiojärjestyksen toimeenpanema vaino on kohdannut T. S:n kansallisia osastoja, jopa mennen niin pitkälle, että noissa maissa T. S. on lakkautettu.

Sen tähden ymmärtää hyvin, että niin monen – ja ehkä enemmistön mielestä nyt T. S:n ja teosofien tulisi tämän sotaisan myrskyn aikana varoa kaikkea toimintaa, joka voi vaarantaa Seuran olemassaolon. Useimpien mielestä on ehkä tärkeintä vain hiljaisuudessa pitää totuuden tulta vireillä ja koettaa säilyttää Seura tämän kriittisen ajan yli; välttää lausumasta ja kirjoittamasta ja tekemästä mitään, joka voi koitua kohtalokkaaksi Seuralle ja Seuran jäsenille. Heidän mielestään on viisainta ja varovaisinta yrittää luovia tämän raivoisan virran mukana, kunnes T. S:n arkki myrskyn tyyntyessä ajautuu pelastavalle Araratille.

Me myönnämme, että tämä mielipide on perusteltu ja järkevä. Mutta meidän täytyy kysyä, onko tällainen menettely H. P. B:n mielen ja hengen mukainen. Eikö hän juuri Mestarien tahdosta noussut yksin uhmaamaan koko oman aikakautensa mitä itsetietoisinta arvovaltaa? Eikö hän uhmannut kaikkia tieteen ja uskonnon auktoriteetteja suuntaamalla totuuden valonheittäjän paljastamaan heidän avuttoman tietämättömyytensä, piintyneiden ennakkoluulojensa, kuolleiden dogmiensa ja kaikkivaltiaan taikauskonsa orjuuttavaa arvovaltaa?

Mitään pelkäämättä, milloinkaan väistymättä, antamatta kenenkään lamauttaa rohkeuttaan ja innostustaan hän aina käytti mitä voimakkaimpia sanoja julistaessaan kaikkien kansojen, värillisten ja valkoisten veljeyttä, koko ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuutta, ilmaistessaan todelliset syylliset – yläluokan itsekkyyden, rikkauden ja vallanhimon – yhteiskunnassa vallitsevaan kurjuuteen, oikaistessaan omahyväisten, likinäköisten tiedemiesten tekemiä suunnattomia erehdyksiä ja paljastaessaan ylpeän papiston ja kirkon surkuteltavan, sokean tietämättömyyden oman uskontonsa syvimmistä ja tärkeimmistä totuuksista.

Varmasti hänen aikansa oli henkisesti pimeydessä, ja ennen kaikkea itsetietoisessa ylpeydessään H. P. B:n kaltaiselle totuudenjulistajalle yhtä vaarallinen, ellei vaarallisempi kuin nykyinen aika. Jos hän olisi epäröinyt, jos hän olisi alkanut sovitella ja tinkiä, tehdä teosofiasta ajan henkeen mukautuvaa kompromissia, niin meillä ei tällä hetkellä olisi – teosofiaa eikä T. S:aa.

Hän pelasti teosofian ja T. S:n meille antautumalla ihmiskunnan suurimman vallanpitäjän ja samalla ihmiskunnan suurimman vihollisen – tietämättömyyden sekä siitä johtuvan taikauskon uhriksi. Sillä totuus on vaatinut kaikkina aikoina ja vaatii edelleen marttyyrinsä, koska marttyyrinosa on vielä toistaiseksi totuuden julistajan palkka maailmassa ja samalla pätevin todistus hänen sanomansa totuudesta.

Totuuden vaalijoiden on turha pelätä totuuden puolesta, sillä totuus on aina lopulta voittava. Totuuden käärme voidaan hakata kappaleiksi; mutta sen sydän on säilyvä ja se on aina uudelleen liittävä ruumiinsa yhteen, sanoo itämainen sananlasku. Totuus on ikuisesti kuolemattomana ”tulilintuna”, Feeniksinä, kohoava loistaville siivilleen hävityksen rovioista.

Totuuden rintamaan kuuluville on ainoastaan yksi tunnussana: Uskollisuus totuudelle! Ja heidän tehtävänsä on julistaa totuutta mitään pelkäämättä, kaikkina aikoina ja juuri tällaisena aikana, jolloin elämä on muuttunut miljoonille mitä raskaimmaksi kärsimykseksi, jolloin julmuus uhkaa tukahduttaa inhimillisen myötätunnon ja jolloin raaka väkivalta anastaa itselleen korkeimman käskyvallan.

Teosofi — 1941 n:o 5–6