Bertram Keightley

Muistelmia H. P. B:stä

Teosofisen Seuran elämä on aina ollut melko myrskyisää ja vaivantäyteistä, ja näin H. P. B:n ensi kertaa erään pienemmän "häiriön" aikana, joka sen historiaa "väritti".

Olin nuori, Cambridgesta päässyt ylioppilas, kun liityin Lontoon loosiin jonkin aikaa mr. Sinnettin Englantiin paluun ja hänen Esoteric Buddhism -julkaisunsa jälkeen.

Siihen aikaan, viime vuosisadan [1800-luvun] kahdeksankymmenluvun alkupuoliskolla tohtori Anna Bonus Kingsford oli Lontoon loosin presidenttinä, apulaisenaan mr. Edward Maitland. Mutta mr. Sinnettin asetuttua Lontooseen asumaan hänen vierashuoneestaan ja siellä pidetyistä kokouksista tuli yleisen kiinnostuksen keskus, josta kiitos lankeaa mrs. Sinnettin ystävällisyydelle ja sydämelliselle vierasvaraisuudelle. Alinomaa virtasi uusia jäseniä loosiin. Useimpia meistä, kuten minua, tohtori Archibald Keightley'ä [Mr. Bertram Keightley ja tohtori Archibald Keightley olivat keskenään setä ja veljenpoika, vaikka veljenpoika oli vuotta vanhempi setää. — C. J.] ja monia ystäviämme vetivät puoleensa mr. Sinnettin kirjat ja ne puheenaiheet, joita otettiin esille hänen vierashuoneessaan.

Lontoon loosi sellaisenaan piti muutamia virallisia kokouksia, mutta nämä eivät kiinnostaneet juuri liittyneitä jäseniä, jotka olivat paljon ihastuneempia Esoteric Buddhismin opetuksiin kuin tohtori Kingsfordiin. Niin alkoi voimakas liikehdintä, joka tahtoi valita mr. Sinnettin loosin presidentiksi seuraavassa vuosikokouksessa, koska tohtori Kingsford näytti alkavan panna äsken liitttyneille jäsenille esteitä, koska he loositoiminnassa joutuivat näkemään ja kuulemaan herra Sinnettiä niin paljon kuin vain halusivat.

Niin syntyi hankausta ja eversti Olcott tuli Pariisista, jossa hän silloin oli yhdessä H. P. B:n kanssa, koettaakseen sovittaa välejä. Kun jokin aika oli kulunut eikä sovintoa syntynyt, niin eräänä iltana pidettiin vuosikokous erään asianajajan, muistaakseni erään mr. H. J. Hoodin asunnossa, joka asui Inner Temple -kadun varrella.

Muistan kohtauksen hyvin: pitkä, melko matala huone, ääriään myöten täynnä väkeä, eversti Olcott, mr. Sinnett, tohtori Kingsford, mr. Maitland ja monia muita istumassa vastapäätä sisäänkäytävää.

Viralliset menot olivat juuri alkaneet, kun eteisovelta kuului kohinaa. Se aukeni ja sisään astui H. P. B., joka juuri oli saapunut aivan odottamatta ja ilmoittamatta Pariisista. Ja silloin näin H. P. B:n ensimmäisen kerran. Virallinen kokous oli tietenkin siltä illalta lopussa, eikä minun sen enempää tarvitse selostaa tapausten kulkua. [Tämän draamaattisen kohtauksen on piispa Leadbeater kuvannut kirjassaan "Kuinka teosofia tuli tielleni", siv. 43, koska tämä oli ensimmäinen tilaisuus, missä hän näki H. P. B:n. C. J.]

H. P. B. jäi vähäksi aikaa Sinnettien luokse, ja minä koetin joutua häntä näkemään niin paljon kuin mahdollista, kiitos siitä mrs. ja mr. Sinnettin suurenmoisen ystävällisyyden. Seurasin H. P. B:ta Pariisiin ja myöhemmin Saksaan Gebhard nimisen perheen kanssa ja olin suurimman osan päivää aina hänen kanssaan, hänen asuessa mrs. Arundalen [Mrs. Mary Anne Arundale, miss Francesca Arundalen äiti ja tohtori G. S. Arundalen isoäiti.] luona. Lyhyesti, suurin osa tuota kevättä ja kesää meni H. P. B:n kanssa tehtyihin matkoihin; ja myöhemmin kun hän valmistui palaamaan Liverpoolin kautta Intiaan, minä olin jälleen paljon hänen kanssaan. Tänä, hänen lähtöään edeltävänä aikana kohtasin ensi kerran mr. C. W. Leadbeaterin, Mabel Collinsin ja monet muut.

H. P. B:n Euroopassa ollessa tapahtui todellakin aikamoinen teosofinen "rytäkkä". Psyykkinen Seura oli kerännyt paljon todistuskappaleita spiritistisistä ilmiöistä, ja vähän myöhemmin tämä järjestö lähetti mr. R. Hodgsonin Adyariin, kuulustellakseen asianomaisia ns. Coulomb-skandaalin alkaessa.

Se kehittyi huippuunsa seuraavana talvena ja kärjistyi tohtori Hodgsonin kuuluisaan — tai häpeällisen kuuluisaan — raporttiin, joka vähäksi aikaa tykkänään musersi liikkeen Englannissa.

Olin silloin Lontoon loosin sihteeri ja koetin parastani; mutta kaikki olivat liiaksi masentuneita ja mielet maassa, eikä moneen kuukauteen tehty mitään, ja koko toiminta oli lamassa.

H. P. B. tuli Eurooppaan takaisin, ensin Würgburgiin, sitten Ostendeen, missä hän asui kreivitär Wachtmeisterin luona, kirjoittaen Salaista Oppia.

Koko tänä aikana en ollut kosketuksissa hänen kanssaan, mutta muutamien meistä, kuten tohtori Arch. Keightleyn, tohtori W. Ashton Ellisin, mr. T. B. Harbottlen, mr. G. H. Thorntonin, Mabel Collinsin ja minun oli tapana kokoontua kerran viikossa keskustelemaan "teosofiasta", sillä me olimme kaikki — tai useimmat meistä — kuolemanvakavia siinä.

Huomatessamme, ettei mikään saanut mr. Sinnettiä tekemään minkäänlaista julkista yritystä liikkeen uudelleen vauhtiin saamiseksi tai panemaan pystyyn minkäänlaista toimintamuotoa, tulimme siihen johtopäätökseen — pitkän ajattelemisen, neuvottelun ja väittelyn jälkeen — että ainoa mitä tehdä saattoi, oli H. P B:hen hänen kauttaan mestareihin vetoaminen, joihin me täysin vilpittöminä luotimme. Ehdotimme tätä mr. Sinnettille, mutta hän ei kallistanut korvaansakaan sille. Vieläpä hän vastusti sitä aina kiihkeyteen saakka ja lopulta kieltäytyi olemasta missään tekemisissä koko asian kanssa.

Keskusteltuamme tilanteesta tulimme siihen tulokseen, että oli päästävä kosketuksiin H. P. B:n kanssa, joka silloin oli Ostendessa, ja vihdoin tohtori Ashton Ellis meni H. P. B:n luokse ja esitti asian hänelle.

Tohtori Ellis tapasi H. P. B:n sairauden käsissä ja saattoi olla joksikin avuksi hänelle, ja lopulta järjestettiin niin, että hänen piti tulla Englantiin nähdäkseen, mitä tehtävissä oli.

Aivan oikein — H. P. B. tuli Englantiin tohtori Ashton Ellisin kanssa; me otimme heidät Doverissa vastaan ja veimme H. P. B:n Maycotiin ["Maycot", Crown Hill, Upper Norwood, Lontoo.], pieneen, Mabel Collinsin hallussa olevaan taloon, jonka hän oli jättänyt H. P. B:n käytettäväksi, ja sinne H. P. B. sijoitettiin täksi ajaksi, ja pieni ryhmämme kerääntyi hänen ympärilleen.

Kreivitär Wachtmeisterin oli pitänyt lähteä Ruotsiin, joten hän ei seurannut H. P. B:tä "Maycotiin". Siten hänen ympärilleen keräytyneeseen joukkoon kuuluivat seuraavat henkilöt: Mabel Collins, H. P. B:n emäntä, tohtori Archibald Keightley, tohtori Ashton Ellis, mr. Harbottle ja minä.

Heti kun hän oli asettunut paikoilleen, H. P. B. kysyi meiltä suoraan, mitä me tahdoimme ja mitä aioimme tehdä. Vastauksemme oli, että tahdoimme tehdä Mestarien työtä ja elvyttää teosofisen liikkeen henkiin, ja me kysyimme, kuinka se oli pantava alkuun. Silloin H. P. B. sanoi tehtävänään sillä hetkellä olevan Salaisen Opin kirjoittamisen ja kysyi, olimmeko valmiita tekemään siinä hänen kanssaan työtä ja auttamaan sen julkaisemisessa. Kaikki lupasivat auttaa; ja tohtori A. Keightley ja minä kävimme Salaisen Opin käsikirjoitukseen käsiksi, jonka kaiken, sellaisenaan kuin se silloin oli, hän oli tuonut muassaan Ostendesta.

"Mainiota", sanoi H. P. B. "Kas tässä — käykää heti työhön!" Ja hän ojensi Arch K:lle ja minulle koko käsikirjoituksensa, sen joka kappaleen, jonka hän siihen mennessä oli kirjoittanut, ja pyysi meitä käymään sen lävitse, sanomaan, mitä siitä ajattelimme ja neuvomaan sen johdosta häntä.

Niinpä Arch ja minä ryhdyimme työhön, ja kumpikin meistä erikseen luki huolellisesti joka ainoan rivin, mikä vei monta päivää — en muista kuinka monta. Kun Archin kanssa jouduimme vertaamaan muistiinpanojamme lukemisen jälkeen, niin huomasimme, että me toisistamme riippumatta olimme tulleet samoihin johtopäätöksiin, jotka sitten esitimme H. P. B:lle, summittaisesti ja yleispiirtein muistista puhuen, jotenkin seuraavaan tapaan:

1. Itse käsikirjoituksen aihe on erinomaisen kiintoisa, mitä valaisevin ja arvokkain, mutta

2. Kirjana se on mitä suurin sekasotku ilman määrättyä suunnitelmaa tai rakennetta. Siinä suhteessa se on paljon pahempi kuin Isis Unveiled. Aiheita aletaan ja jätetään kesken ilman minkäänlaista syytä, aletaan uudelleen ja taas jätetään kesken, jne.

3. Käsikirjoitus, ellei se tahdo olla Isis Unveiled'ia huonompi, on täydellisesti uudelleen muovailtava ja luotava jonkin määräperäisen suunnitelman mukaisesti.

4. Siinä on kyllä olemassa sellainen suunnitelma tai ainakin sitä on koetettu saada ilmi sekä johdannossa että Dzyanin säkeistöjen katkelmilla ja osilla ja niiden selityksillä, joita jäljennettyinä on siellä täällä käsikirjoituksessa.

5. Mutta vaikka siitä löytyisikin sellainen suunnitelma, käsikirjoitus on yksityiskohdittain ja perinpohjaisesti käytävä lävitse, ja vasta sen jälkeen voi kunnollisen suunnitelman saada hahmotelluksi.

H. P. B. kuunteli tätä kaikkea, kirosi vähäisen ja kysyi sitten Mabel Collinsilta, mitä tämä ajatteli. Mabel Collins oli myös aika lailla katsellut tätä käsikirjoitusta ja keskustellut siitä meidän kanssamme. Niinpä hän sanoi H. P. B:lle, että hän oli täysin yhtä mieltä kanssamme ja ajatteli Archin ja minun olevan oikeassa.

Tämän paineeksi H. P. B. vain ojensi koko käsikirjoituspinkan — joka kappaleen sitä — A. K:lle ja minulle ja käski meidän "mennä helvettiin sitä jatkamaan".

Seuraava askeleemme — Archin ja minun — oli saada koko käsikirjoitus, joka ainoa sen riveistä, koneella kirjoitetuksi tavalliselle neljännesarkille konekirjoituspaperia — ihan ammattimaisesti, — sillä käsitimme aivan selvästi, että oikeata uudelleenjärjestelytyötä ei saanut tehdä H. P. B:n omaan käsikirjoitukseen, joka piti säilytettämän koskemattomana lähdekirjana, vaan sen sijaan jäljennökseen. Tämän vuoksi kaiken piti tulla koneella kirjoitetuksi.

Ja tähän loppuu tapahtumain ensimmäinen näytös, mutta olen todellakin joutunut tapauksien edelle. Sillä Archin ja minun tutkiessa käsikirjoitusta, keskustellessa H. P. B:n ja muiden kanssa sekä järjestellessä koneella kirjoitusta, tapahtui paljon muuta asiain kulussa, joka pitäisi kai aivan lyhyesti selostaa.

H. P. B. tahtoi heti "Maycot'iin" saavuttuaan, että "jotain olisi tehty" — jotain aktiivista ja enemmän tai vähemmän julkista. Niin päätimme — koska Lontoon loosi näytti kokonaan toivottoman nukkuvalta, ellei kuolleelta — että muodostaisimme Teosofisesta Seurasta uuden loosin omalla vastuullamme ja painostaaksemme asemaamme ja naulaamalla värimme korkealle mastoon, me päätimme ottaa nimen Blavatsky-loosi.

Mutta aluksi meidät yllätti omituinen este. Seuran säännöt vaativat seitsemän Teosofisen Seuran jäsenen nimikirjoitusta jäsenkirjan vahvistamiseen, ja meitä oli vain kuusi — koska kreivitär Wachtmeister oli Ruotsissa — nimittäin Mabel Collins, tohtori Ashton Ellis, mr. Harbottle, mr. Thornton, tohtori A. Keightley ja minä. Mitä tehdä? Mabel Collins ehdotti, että H. P. B. itse liittyisi nimineen hakemukseen. Ensiksi hän vikuroi, sanoen, ettei hän koskaan ollut liittynyt mihinkään teosofiseen loosiin; mutta me tarvitsimme hänet, hän myöntyi, antoi nimensä, ja Blavatsky-loosi pääsi päivänvaloon; ja vähitellen ajan kuluessa uusia ja uusia ihmisiä liittyi siihen, vaikka vasta myöhemmin.

Sitten, kun hän itsekin näki, että veisi ainakin vuoden saada Salainen Oppi painovalmiiksi, H. P. B. tahtoi, että sillä aikaa koetettaisiin välttämättä saada jonkinlaista julkista propagandatyötä tai ulkonaista toimintaa aikaan; ja ainoa keino, jonka keksimme, oli aikakausilehden perustaminen, H. P. B:n ollessa päätoimittajana. Niinpä panimme alkuun lehden, jonka nimeksi tuli Lucifer, valontuoja, ja niin me ryhdyimme rahallisiin valmisteluihin.

Mutta näihin aikoihin oli käynyt enemmän kuin selväksi, että "Maycot" ei kelvannut työkeskukseksi. Se oli ihastuttava, mutta aivan liian pieni talo, ja kun kuusi meikäläistä ynnä H. P. B. samoin kuin kaksi tai kolme Thorntonin suurta tanskalaista koiraa, jotka olivat hänen erikoisalaansa oli tungettu Mabel Collinsin pieneen vierashuoneeseen, niin sananmukaisesti siellä ei ollut tilaa liikkua.

Siitä syystä Lontooseen muutto oli aivan välttämätöntä, ja vähän aikaa haettuamme löysimme sopivan talon, n:o 17 Landsdowne Roadilla, Nottingham Hill Gate'ssa. Se oli tilava: hyvä ruokasali, josta kääntöovet aukenivat suureen, tilavaan kaari-ikkunaiseen vierashuoneeseen — josta tietenkin tuli H. P. B:n huone; siinä oli pesuhuoneet ynnä muut mukavuudet. Edessä ja takana oli pieni puutarha, joka jatkui siistille, sievälle ja miellyttävälle torille. Kaksi makuuhuonekerrosta yläkerrassa ja palvelijain puoli pohjakerroksessa. Se oli minulle myös sovelias, koska äitini kanssa asuin Nottingham Hillin päässä [30, Linden Gardens.] ja myös tohtori Arch Keightley'lle, jolla oli oma talo lähellä, myös Nottingham Hill'illä, Sinnettit [7, Ladbroke Gardens.] ja myös Arundalet [77, Elgin Crescent.] asuivat lähellä. Niinpä Arch ja minä vuokrasimme talon yhteisestä sopimuksesta, kalustimme sen ja muutimme taloon, kun kreivitär Wachtmeister palasi meidän pyynnöstämme Ruotsista, mukanaan pari ruotsalaista palvelijaa. Sivumennen sanoen H. P. B. nimitti näitä hyviä ja hyödyllisiä apulaisia poikkeuksetta "Ruotsin neitsyiksi". Kerta kaikkiaan he hoitivat meitä hyvin ja olivat hyvin kärsivällisiä, sillä ei ollut niinkään helppoa ravita H. P. B:tä, joka kovassa työssä ollessaan ja työn sujuessa saattoi kokonaan kieltäytyä ajattelemasta ruokaa, syömästä aterioitaan tai muuta sen kaltaista. Sitten — ehkä kello kymmeneltä tai yhdeltätoista iltasella — hän vaati ruokaa "heti, ellei pikemmin" ja pauhasi kovasti, kunnes sai sitä: kiroillen meitä kaikkia yhteensä ja jokaista erikseen siitä, että olimme salaliitossa keskenämme, tappaaksemme hänet nälkään.

Siitä, kun muutimme Landsdowne Roadin 17:ään, alkaa minun läheinen, päivittäinen ja tunnittainen kosketukseni H. P. B:n kanssa. Sillä Arch ja minä vietimme työtä tehden melkein koko aikamme siellä, koska työ oli kaikkea muuta kuin helppoa, se oli tehtävä yhteen kyytiin. Lisäksi alkoi Luciferin julkaiseminen, minä olin H. P. B:n aputoimittaja, vastuussa teknisistä seikoista ja suurelta osalta kirjoituksista myöskin. Lisäksi H. P. B:n Lontoossa oleskelu tuli pian tunnetuksi, niin että vieraita alkoi virrata hänen luokseen joko esittäen tai esittämättä itsensä, ja hänen ollessaan työssä, joten minun osakseni tuli ottaa heidät vastaan ja toimittaa tiehensä. Myös Blavatsky-loosi alkoi kasvaa, ja sen kertaviikkoiset kokoukset, joita pidettiin ruokasalissa H. P. B:n istuessa pöydän päässä isossa tuolissaan kaksoisoviin päin käännettynä, tulivat yhä kiintoisammiksi, ja niissä kävi paljon vieraita. Nämä kokoukset olivat tavallisesti omistettu Salaiseen Oppiin liittyvien kohtien pohtimiseksi, ja samalla kerroimme työstämme, johon nyt lienee parasta palata.

Kun olimme saaneet koko käsikirjoituksen koneella kirjoitetuksi, panimme alkuperäisen käsikirjoituksen pakettiin, koska puhtaaksi kirjoitus oli loppuun suoritettu, ja paketin sinetöimme lujasti kiinni. Tämä annettiin sitten H. P. B:lle, ja jälkeen päin se siirrettiin Avenue Roadin 19:ään St. John's Woodiin, N. W. (mrs. Besantin kotiin), H. P. B:n muuttaessa sinne. Muistan selvästi nähneeni paketin siellä koskemattomana vähää ennen Intiaan menoani muutamia kuukausia ennen H. P. B:n kuolemaa.

Palataksemme asiaan Arch ja minä kävimme hyvin huolellisesti juuri koneella kirjoitetun käsikirjoituksen lävitse ja keksimme suunnitelman, jonka H. P. B. lopulta hyväksyi ja omaksui. Tämän mukaan koko teos piti jakaa kahteen niteeseen: I nide: Cosmogenesis ja II nide: Anthropogenesis. Kumpaisenkin osan piti pohjautua sarjalle Dzyanin säkeistöjä, ja kummankin piti sisältää kolme osaa: ensiksi säkeistöt kommentaarioineen ja selityksineen; toiseksi symbolismin; ja kolmanneksi lisäykset ja liitteet.

Ensimmäinen tehtävämme oli siten lajitella ja yhdistellä kaikki säkeistöjen ja kommentaarioiden osaset yhteen sellaisen aineiston kanssa, joka enemmän tai vähemmän johtui näistä; sitten tuli sen aineiston vuoro, joka käsitteli symbolismia tai johtui siitä; jäännösten joutuessa kummankin pääosan kolmanteen jaostoon lisäyksenä tai liitteenä.

Niin pian kuin ensimmäisen niteen ensimmäinen osa oli koottu, me ojensimme sen H. P. B:lle pohdittavaksi yksityiskohtaisine muistiinpanoineen tyhjien ja poisjätettyjen kohtien, kysymysten ja muiden esille tulevien seikkojen suhteen. Hän painui työhön konekirjoituksen, mustekynän, saksien ja liiman pariin, kunnes hänkin sanoi tehneensä minkä pystyi. Tuloksena oli todellinen mosaiikkimatto konekirjoitusta, liimattuja palasia ja H. P. B:n lisäämiä ja kirjoittamia tai joskus toisesta ja kolmannesta osasta siirtämiä kohtia. Lopulta siitä tuli niin monimutkainen mosaiikkiteos, että Arch ja minä itse kirjoitimme koneella uudestaan koko ensimmäisen osan näistä kahdesta niteestä ja paljon myös sen toisesta ja kolmannesta osasta, siten täydentäen sitä aineistoa, joka meni kirjapainoon Salaisen Opin ensimmäisen painoksen ensimmäisenä tai toisena niteenä. Kun tämä oli tehty, jäi vielä aika joukko aineistoa jäljelle, enimmäkseen keskeneräisiä katkelmia tai "liitteitä" tai symbolismipaloja, jotka eivät löytäneet sopivaa kohtaa hyväksytyssä osassa tai — useimmiten — eivät olleet julkaisukelpoisia. Tietysti me kysyimme H. P. B:n mieltä kaikessa tässä, koska se oli hän itse — eikä Arch ja minä — joka hylkäsi ne toistaiseksi. Nämä jäännöspalat hän pani erääseen kirjoituspöytänsä laatikoista, sanoen "jonakin päivänä" kyhäävänsä niistä kolmannen niteen. Mutta tähän hän ei koskaan päässyt, ja H. P. B:n kuoleman jälkeen mrs. Besant ja mr. Mead julkaisivat kaiken, mitä suinkin julkaistavissa oli — ilman erikoisempia korjauksia ja uusimisia, siitä tuli osa uudistetun painoksen kolmatta nidettä.

Kun kaikki oli valmista, emmekä saaneet H. P. B:tä silmällä pitäen mitään kustantajaa, oli meidän itsemme ruvettava kustantajiksi. Oikeastaanhan me jo olimmekin sitä julkaistessamme Luciferia, joka todellakin oli Teosofisen Kustannusosakeyhtiön alku.

Mutta nämä historialliset tiedot, vaikka olisivatkin tarpeellisia yleispiirteiden vuoksi, eivät oikeastaan sellaisenaan ole muistelmia H. P. B:sta. Sen vuoksi on luultavasti kiintoisampaa, jos nyt teen täysikäännöksen ja aivan lyhyesti ja hyvin epätäydellisesti selostan jokapäiväistä elämäämme asetuttuamme Lansdowne Road 17:ään, kunnes Salaisen Opin molemmat niteet julkaistiin. Sitä seurasi Annie Besantin ilmestyminen Landsdowne Roadille ja teosofisen liikkeen taivaanrannalle, hänen, joka nyt on Teosofisen Seuran presidentti. Tämä merkittävä tapaus, kuten kaikki muistavat, sai suuren muutoksen aikaan Teosofisen Seuran asemassa maailmassa; mutta jätän toiset puhumaan sen kehityksestä ja palaan taas elämääni H. P. B:n lähettyvillä.

Archin ja oma työni keskittyivät Salaiseen Oppiin — paitsi että minun osalleni tuli myös Luciferin aputoimittajan virka, sen valmistaminen, korjausluku, tarkistaminen yms.

Nousimme aikaisin ylös, joimme kupin teetä ja ryhdyimme työhön: ensiksi muovailemaan ja lajittelemaan koneella kirjoittamaamme osaa; sitten ehdottelemaan H. P. B:lle muutettavia ja täytettäviä kohtia ensimmäisen niteen säkeistössä, kommentaarioissa ja selityksissä. H. P. B:n tehtyä, mitä hän osasi tai piti tarpeellisena, me keskustelimme siitä joko Blavatsky-loosin kokouksissa tai säännöllisissä päivällisen jälkeisissä iltahetkissä, jotka vietimme pitkän ruokasalipöydän ympärillä ja joissa H. P. B. oli aina mukana, ellei ollut syventynyt tai häipynyt ulkonaisempaan työhön.

Arch ja minä juoksimme tarpeen vaatiessa päivät pitkät hänen luonaan, kysymässä hänen neuvojansa, lajittelemassa papereita ja tavallisesti auttamassa häntä, missä vain osasimme. Mutta illat omistettiin seurustelulle, juttelulle ja vieraiden vastaanotolle, joita illan kuluessa ajan mittaan pistäytyi yhä useampia luonamme. H. P. B. istui aina pöytänsä päässä isossa nojatuolissaan, selkä niihin kaksoisoviin päin, jotka johtivat hänen omaan huoneeseensa. Hänen edessään oli aina ceylonilainen ruohokori ja tässä hienoksi hakattua turkkilaista tupakkaa, josta hän kieritteli lukemattomia savukkeita itselleen. Minä istuin tavallisesti hänen vasemmalla puolellaan, Arch vastapäätä häntä ja kreivitär Archin vierellä. Myöhemmin mr. G. R. S. Meadin liittyessä meihin, tämä istui milloin toisella, milloin toisella puolen pöytää, vieraiden taikka loosin tai Seuran jäsenten istuessa etäämpänä, miten kulloinkin parhaiten sopi.

Joskus H. P. B. puhui jotain yleistä esittäen kuvauksia matkoiltaan tai kokemuksistaan; joskus hän oli aivan hiljaa, muiden puhuessa keskenään jostain tieteellisestä, filosofisesta tai teosofisesta aiheesta, kunnes — kuten useimmiten tapahtui — H. P. B. keskeytti meidät sotkien kokonaan kaikki hienot teoriamme ja ajatuksemme tuodessaan esille jonkun enemmän tai vähemmän hämmästyttävän, mutta aina kiinnostavan ja valaisevan väitteen tai terävän huomautuksen. Iltahetkemme kestivät tavallisesti klo 23:een tai vielä myöhempään. Ja H. P. B. kääri monet savukkeet ja antoi mennä niiden ympäri pöytää. Minusta nämä illat olivat mitä ihastuttavimpia ja opettavimpia. Mutta useasti ne olivat tuskallisiakin. Sillä H. P. B. "treenasi" läheisiään huomattavasti. Hänellä oli suorastaan hirvittävä kyky — erehtymätön ja selvä — huomata ympärillään olevaan ihmisten erheet, heikkoudet, puutteet ja viat. Hän vaani tilaisuutta, vetääkseen ne päivänvaloon, näyttääkseen ne kaikessa epämiellyttävyydessään uhrilleen, niin että tämä huomaisi ne, oppiakseen ja sisäisesti taistellakseen niiden voittamiseksi ja poistamiseksi. Tätä hän jatkoi hellittämättä — ainakin mitä minuun tuli — päivän kaikkina hetkinä; mutta etenkin noina iltahetkinä. Sillä luulen hänen huomanneen läksynsä paremmin paikalleen osuviksi ja tepsivämmiksi, kun ne annettiin yleisön edessä; kirjaimellisesti se oli niin, sillä useasti aivan tuiki tuntemattomia oli läsnä, kun hän tällä lailla ripitti meitä. Mutta nyt katsellessani taaksepäin en voi olla kyllin kiitollinen hänelle noista erittäin tärkeistä, käytännöllisistä opetuksista, niin tuskallisia ja kiusallisia kuin ne olivatkin.

Silloin tällöin sattui "kummia" — useasti ilman näennäistä aihetta tai syytä. Esimerkiksi H. P. B:llä oli puinen, sveitsiläinen alppimajan muotoinen käsikello, joka riippui hänestä lukien oikeanpuolisella seinällä, kyllin kaukana hänestä itsestään, pöydästä ja läsnäolijoista. Se ei käynyt, ja sen painot olivat ketjujen alapäässä siten että soittomekanismi oli sidottu tiukasti kiinni ketjuilla kellon alapuolella. Joten minkäänlainen liike ei koneistossa ollut mahdollista. Eräänä iltana, kun tapamme mukaan olimme kokoontuneet, joku teki keskusteltaessa ällistyttävän väitteen — en muista mikä se oli, mutta luulen siinä viitatun tieteeseen. Juuri kun tämä huomautus oli tehty, ja sitä seurasi hämmästynyt hiljaisuus, pikku ovi lensi äkkiä selälleen, lintu pyrähti esille, päästi kukkuunsa — ja pikku ovi paukahti kiinni jälleen. Istuimme kaikki mykän hämmästyksen vallassa. H. P. B. katsahti vain hiukan ylös, sanoen terävästi "peijakas" ja päästi jonkin uuden huomautuksen.

Useasti kävi luonamme kiintoisia vieraita H. P. B:tä katsomassa, ja tietenkin yhä useammat tunsivat vetäymystä hänen piiriinsä, ja loosi kasvoi ja kehittyi. Viikkokokoukset käytettiin taas sellaisten kohtien keskustelemiseen, jotka tulivat esille Salaisen Opin säkeistöjen ym. selityksien yhteydessä, ja nämä annettiin H. P. B:lle käsiteltäviksi.

Näihin aikoihin hän ei koskaan "tehnyt" ilmiöitä, paitsi kerran, kun muistan hänen saaneen "astraalikellon" soimaan mr. Crookesiä, tunnettua tiedemiestä varten, vieläpä päästi "virran" hänen käsiensä lävitse, sai huuhtelukupin renkaan soimaan ja siinä olevan veden "väreilemään".

Mutta silloin tällöin näitä tapahtui aivan sattumalta. Mahtaa olla kiinnostavaa kuulla, jos mainitsen niistä pari. Toinen liittyy Luciferiin. H. P. B. kirjoitti aina toimittajan osaston itse, ja monta muuta artikkelia erilaisin kirjailijanimin, ja hyvin usein hänen teki mielensä varustaa nämä jollain lainauksella, ja minun huoliini kuului, että hän tuskin koskaan mainitsi niiden lähdettä, niin että minulla oli paljon työtä ja niin täytyi useasti käydä British Museumin lukusalissa ja saada niihin vahvistukset tai vertailla niitä alkuperäisiin teksteihin silloinkin, kun minun onnistui kiihkeitten pyyntöjen ja mitä sydämellisimpien "sättimisten" jälkeen kiristää häneltä joitakin osviittoja.

Eräänä päivänä hän ojensi minulle kuten tavallista erään omakätisen kirjoitelmansa, seuraavaa numeroa varten aiotun kirjoituksen, johon sisältyi myös pari nelirivistä säkeistöä. Minä tivasin häneltä jotain lähdetietoja, enkä tyytynyt lähtemään hänen luotaan ilman niitä. Hän otti käsikirjoituksen, ja kun tulin takaisin sitä hakemaan, huomasin, että hän oli kirjoittanut "Alfred Tennysonin" nimen säkeistöjen alle. Nähdessäni tämän olin ymmällä, sillä tunsin Tennysonini hyvin ja olin varma, etten koskaan ollut lukenut näitä rivejä missään hänen runoistaan, eivätkä ne minusta olleet edes hänen tyyliään. Ongin Tennysonini esille, en voinut niitä löytää. Kyselin kaikilta, jotka käsiini sain — turhaan. Sitten menin taas H. P. B:n luokse ja sanoin hänelle kaiken tämän, sanoin olevani varma, että nämä rivit eivät voineet olla Tennysonin kirjoittamia enkä siksi uskaltanut painattaa niitä hänen nimellään, ellen voinut mainita lähdettä. H. P. B. vain noitui minua ja käski minun mennä helvettiin. Sattui vielä niin, että Luciferin piti joutua painoon vielä samana päivänä. Siksi lähtiessäni hänen luotaan, sanoin poistavani siitä Tennysonin nimen, ellei hän antanut mitään tietoa ennen painoon menoani. Juuri sinne lähtiessäni menin jälleen hänen luokseen. Silloin hän ojensi minulle pienen paperipalan, jolle oli kirjoitettu sanat: The Gem — 1831. "Kuulehan H. P. B", sanoin, "tämä on entistä hullumpaa: sillä olen kuolemanvarma, että Tennyson ei koskaan ole kirjoittanut The Gem -nimistä runoa." "Mene tiehesi", — siinä kaikki, mitä H. P. B. sanoi. Niinpä menin British Museumin lukusaliin ja kyselin sen väeltä neuvoa; mutta he eivät voineet auttaa minua, sillä he kaikki yhteensä ja kukin erikseen olivat samaa mieltä, että säkeet eivät mitenkään voineet olla Tennysonin kirjoittamia. Viimeisenä hätäkeinona pyysin päästä mr. Richard Garnettin puheille, joka siihen aikaan oli lukusalin kuuluisa päällikkö, ja minut vietiinkin hänen luokseen. Selitin hänelle tilanteen, ja hänkin oli yhtä mieltä kanssani, sanoen olevansa varma, etteivät säkeet olleet Tennysonista lähtöisin. Mutta mietittyään kotvan, hän kysyi minulta, olinko etsinyt valaistusta aikakauskirjaluettelosta. Kielsin ja kysyin, mistä se oli saatavissa. "Nähkääs", sanoi mr. Garnett, "minulla on hämärä muisto siitä, että joskus on ilmestynyt Gem-niminen aikakauslehti, joka eli vain vähän aikaa. Pitäisi etsiä se esille." Tein niin ja sen vuotisesta niteestä, josta H. P. B:n muistiinpano kertoi, minä löysin Alfred Tennysonin runon, jossa oli vain muutamia säkeistöjä ja näissä H. P. B:n lainaamat kaksi säkeistöä sanasta sanaan sellaisinaan kuin hän oli ne kirjoittanut. Ja jokainen voi ne nyt lukea Luciferin toisesta niteestä: mutta muuten en ole niitä löytänyt niitä täydellisimpänäkään pidetystä Tennysonin teoksien painoksesta.

Tein suurimman osan työtäni — paitsi konekirjoituksen H. P. B:n mosaiikeista — hänen huoneessaan pienen pöydän ääressä, vastapäätä hänen kirjoituspöytänsä toista nurkkaa. Melkein aina työskentelin kello kymmenestä kello yhden aterialle; ja monet olivat ne miellyttävät ja kiintoisat keskustelut, joita meillä oli niiden kohtaan ja kysymysten johdosta, jotka virisivät hänen tai minun työni yhteydessä. Meidän välillämme aivan lähettyvillämme oli suuri tuhka-astia, ja jokainen, joka pistäytyi huoneessa, voi aina sanoa, kuinka H. P. B. jaksoi. Jos työ sujui, astia oli täyteen ladottu tupakanpätkiä ja H. P. B. juuri vetämässä paria sauhua savukkeestaan, panemassa sitä astiaansa ja jatkamassa työtään. Seuraavan seisauksen tullen jälleen pari vetoa ja sama juttu, niin että hän usein saattoi tyhjentää tulitikkulaatikon suurelta osaltaan polttaessaan yhtä ainoaa savuketta. Näin niistä kertyi aikamoinen pino joukossa vain pari savukkeenpätkää. Jos sitä vastoin hänen työnsä "töksähteli" eikä "lutviutunut", tapahtui päinvastainen juttu: ts. kasa savukkeita ja vain muutamia tikkuja.

Toisinaan hän pani minut penkomaan jokaisen laatikkonsa ja sen paperit etsiessään jotain tarvitsemaansa liuskaa tai muistiinpanoa. Ja suoranainen haukkumatulva, pistäviä huomautuksia työstäni, laiskuudestani ja yleisestä kelvottomuudestani seurasi hakemistani: ja tämä lähtien siitä pohjalta, että jos yksikään paperipala tai liuska oli kadoksissa, minä olin siitä vastuussa; olin vienyt sen pois, kadottanut tai hävittänyt sen. Joten nämä hetket eivät mitenkään olleet ikäviä; samoin ne olivat joskus suorastaan ihastuttavia, viehättäviä — kun hän oli sillä päällä, ja työ meni hänen mielensä mukaan.

Muuan seikka oli ominaista H. P. B:lle. Hän ei koskaan, ei koskaan kantanut kaunaa, lausunut seläntakaisia arvosteluja tai saanut tuntemaan, että hänen mieleensä olisi jäänyt närkästyksen tai paheksumisen häivää tai edes varjoakaan mistään menneestä, kuinka katkeria, pisteliäitä ja — joskus — hyvin ansaittuja hänen leikkaavat lausuntonsa tai moitteensa olivatkin saattaneet olla. Kaikki oli pyyhkäisty pois ja täydelleen unohdettu, kun se oli selän taakse jäänyt. Ei kertaakaan hän näyttänyt merkkiä "kaunan kantamisesta" tai "hampaan kolossa säilyttämisestä", ei missään tilanteessa. Ja jonkin ajan kuluttua oppi hänestä tuntemaan, että kaikki hänen myrskynsä, sättimisensä ja pienimmästäkin syystä sattuvat suuttumiskohtauksensa palvelivat vain keinotekoisina ja soveliaina varaventtiileinä sen hermoisan tarmon purkautumiseksi, joka niin kiihkeänä virtasi koko hänen olemuksensa lävitse.

Muistan hyvin erään tapauksen, joka koski kovasti ja antoi minulle unohtumattoman opetuksen. Työ oli jonkin aikaa ollut raskasta ja vaivaloista, sen lisäksi oli minulla monia henkilökohtaisia huolia ia vaikeuksia, niin että hermoni olivat kurjassa kunnossa. Eräänä päivänä H. P. B. lähetti hakemaan minua yläkerrasta jo ennen aamiaista, ja kun tulin hänen luokseen, hän alkoi purkaa sisuaan herjaten, paukkuen minua, iskien kaikkein heikoimpiin ja herkimpiin kohtiini, morkaten jokaista heikkouttani ja vikaani ja antaen "tietää huutia", kunnes vihdoin "kukkurani oli täynnä" ja minä tunsin äkkiä hurjan vihankuohun nouse van sisästäni. Saanen huomauttaa, että koko asia, josta H. P. B. niin äkäisesti, melkeinpä moraalittomasti moitti, oli seikka, jonka kanssa minulla ei ollut kerrassaan mitään tekemistä. Mutta minä en selitykseksi saanut sanotuksi yhtään ainoata kielteistä sanaa, en edes poikkiteloin jonnekin väliin. Silloinkos tunsin sisässäni myrskyn nousevan ja silmäni iskevän tulta. Siinä silmänräpäyksessä H. P. B. joka suorastaan näytti vihasta raivoavan, tuli kuolemanhiljaiseksi, aivan rauhalliseksi. Ilmassa ei ollut vihan värinääkään H. P. B:n puolelta. Hän vain katseli minua kiireestä kantapäähän huomauttaen kylmästi: "Ja sinustako pitäisi tulla okkultisti?" Silloin minä ymmärsin ja menin tieheni syvästi häpeissäni: oppimani läksy ei ollut niinkään pieni.

Sellaista ja sen tapaista oli H. P. B:n "opetus", tuskallista, mutta tepsivää. Me kaikki saimme enemmän tai vähemmän sitä osaksemme, paitsi Arch. Kerran kysyin häneltä, miksi hän jätti tämän pois "treenauksistaan". Hän vastasi sen olevan siksi, että "tällä oli sininen maksa" — mitä tämä sitten tarkoittaneekaan! Joka tapauksessa hän tuskin milloinkaan "löylytti" tätä, eipä edes moitteen sanaa tälle sanonut, sitä vastoin meitä muita "löylytti" enemmän tai vähemmän tukalasti.

Palaten elämämme pikku tapauksiin, muuan näistä tulee mieleeni aika suuren omituisuutensa takia ja myös koska se kuvaa H. P. B:n ihmeellistä jalomielisyyttä ja suurisydämisyyttä.

H. P. B. ei koskaan tahtonut penniäkään ottaa keneltäkään, vaan hankki niukat taskurahansa tupakkaa ja pieniä henkilökohtaisia menojaan varten kirjoittamalla erääseen Venäjän tunnetuimmista lehdistä.

Eräänä iltana olimme juuri syöneet päivällisemme ja keräytyneet kuten tavallisesti hänen ympärilleen, kun illan viime posti saapui. Tuli useita kirjeitä: yksi hänelle, jonka hän avasi ja luki. Hän ojensi sen minulle, nousi ylös ja meni työhuoneeseensa. Kirje oli eräältä henkilöltä, eräältä naiselta, josta tiesin, että hän oli hyvin pahalla ja petollisella tavalla vahingoittanut H. P. B:tä. Kirje sisälsi surkean avunpyynnön äärimmäisessä hädässä.

H. P. B. tuli kukkaro kädessä takaisin, otti esille viisi kultarahaa ja kysyi kokoontuneilta, eikö kukaan voinut antaa hänelle viiden punnan seteliä kultarahojen sijasta. Ei kenelläkään meistä eikä liioin koko talossa ollut sellaista, kello oli lähes kymmenen ja mahdotonta myös siihen vuorokaudenaikaan mitään saada, ja oli lauantai-ilta eikä mitään yöllistä postinkantoa tapahtunut ennen kuin vasta maanantaina. Tilanne oli toivoton. H. P. B. alkoi noitua meitä, kun emme kyenneet auttamaan häntä. Minä tarjosin avointa shekkiä, mutta H. P. B. nauroi sille halveksivasti, tietäen sen yhtä hyvin kuin minäkin hyödyttömäksi niissä olosuhteissa. Kaiken tämän tapahtuessa H. P. B:n ceylonilainen, ruohosta tehty tupakkarasia oli kiertänyt toisen luota toisen luo pöydän päähän. H. P. B. huomasi tämän ja sätti meitä kaikkia yksin tupakkansa varastamisesta. Kun rasia tuli takaisin, hän avasi vain kannen, teki savukkeen, pisti viisi kultarahaa rasiaan ja jatkoi juttelua.

Hetken kuluttua minä pyysin savuketta ja hän tyrkkäsi rasian minua kohden. Minä avasin sen, aloin kiertää savuketta ja huomatessani rahojen hävinneen sanoin: "Hei, H. P. B., mitä olette noille viidelle kultarahalle tehnyt, minä luulin, että olitte panneet ne tänne, mutta eivät ne ole täällä." "Kyllä minä panin", hän vastasi. Mutta siellä ei kultarahoja ollut, sen sijaan syvällä tupakkaan hautautuneena viiden punnan seteli!! "Vai niin, H. P. B", minä sanoin, "taas nuo vanhat metkut! Kuitenkin tässä on viitonen, jota tarvitsitte." Hän vain hymyili, otti setelin, pani minun hakemaan kynää, mustetta jne. kirjoittaen heti ystävällisesti anteeksiantavan kirjeen ja liittäen kirjeeseen viisi puntaa avunpyytäjälle. Ja niin minä sain mennä viemään sen lähimpään kirjelaatikkoon juuri ennen sen tyhjentämistä keskiyöllä.

Niin se siitä. Ja nyt on paras palata työhömme ja Salaiseen Oppiin.

Silloin tällöin meillä tapahtui jotain erikoisen hauskaa. Eräänä iltana noin klo 23:n aikaan, kun juuri olimme lähteneet nukkumaan, ovikello alkoi soida ja soi yhä uudestaan erittäin kovaäänisesti. Menin alas ja huomasin nelipyöräiset vaunut oven edessä, oikeat lontoolaiset "rätisijät", ja ajurin soittamassa kelloa. Hän sanoi vaunuissa olevan naisen, joka tahtoi tavata madame Blavatskya. Kuljin lyhyen puutarhamatkan kadulle ja löysin vaunuista keski-ikäisen naisen pelkällä yöpaidallansa! Hän oli miltei hysteerisessä tilassa ja vaati saada tavata H. P. B:tä. Tilanne kävi yli ymmärrykseni, niinpä menin takaisin hakemaan kreivitär Wachtmeisteriä, joka vei naisen kanssaan omaan huoneeseensa. Myöhemmin saimme tietää, että nainen oli aika tunnettu henkilö seurapiireissä, varakas ja kova miesväen vihaaja mitä hurjimmassa mitassa. Hänet oli vallannut mielle, että "mustat maagikot" koettavat saada haltuunsa häntä ja hän oli niin säikäyksissä, että nousi vuoteeltansa, tilautti ajurin ja lähti sillä etsimään H. P. B:n suojaa. Kreivitär ja H. P. B. saivat hänet tyyntymään ja rauhoittumaan. Hän viipyi talossamme loppuyön ja meni seuraavana päivänä kotiinsa.

Emme olleet ankaria kasvissyöjiä Lansdowne Roadin 17:ssä; kalat ja munat kuuluivat osaksi säännölliseen ruokatalouteemme, mutta ei tavallisesti liha. Tietysti me elimme hyvin yksinkertaista elämää emmekä suosineet ylellisyyttä, mutta meillä oli kaikki mukavasti järjestettynä, ja kreivitär Wachtmeister, joka piti taloudesta huolta, järjesti mainiosti asiat kahden "ruotsalaisen neitsyensä" avulla.

Sivumennen sanoen, H. P. B:n huomattavimpiin luonteenpiirteisiin kuului vahva huumorintaju ja -rakkaus; siinäkin tapauksessa, että se kääntyi häntä itseään vastaan, eikä ollut pahansuopaista tai loukkaamishaluista. Eikä hän myös koskaan loukkaantunut terävästä ja pistävästäkin arvostelusta, jos sillä vain oli hyvä tarkoitus. Muistan kerran, miten hän eräänä päivänä oli erikoisen tyytyväinen itseensä erään musertavan vastauksen johdosta, jonka hän tahtoi antaa "tieteelle" jonkin okkultismia koskevan seikan yhteydessä. Hän oli muovaillut sen kaiken aika näppärästi ja hyvin maalaavasti paperille ja ojensi sitä minulle Luciferia varten. Minä kävin sen lävitse ja huomasin, että hän sekoitti aivan hullusti "tieteen" ja "tieteelliset opetukset", joita kohtaan hän hyökkäsi vallan väärällä tavalla, niin että hänen väitteensä olivat arvoa vailla ja niin ollen kävivät olemattomiksi. Tarkistin kantaani kirjojen nojalla ja puhuttelemalla todellisia tiedemiehiä ja sitten menin keskustelemaan hänen kanssaan. H. P. B. tietysti tulistui kovin. Tietäessäni olevani oikeassa mitä suoranaisiin tosiseikkoihin tuli, minä olin aivan hiljaa ja vain odotin, kunnes hän oli puhaltanut liiat höyryt pois. Sitten minä kävin hänen kanssaan kohta kohdalta kirjoituksen lävitse, annoin hänelle oikeat tosiseikat, mainitsemalla asianomaiset luvut ja tieteen viimeiset näkökannat, ja sitten — minä vain odotin. Hän istui hetken hiljaa, sitten katsoi leveästi virnistäen minuun ja sanoi: "Voi sinua oppinutta pandiittia (professoria)!" "Ei", vastasin, "tosiseikat ovat tosiseikkoja." "Mene tiehesi ja pidä pääsi", hän vastasi, repi kirjoituksen pieniksi palasiksi, heitti ne paperikoriin, kääntyen sitten minun puoleeni sanoen: "Sellaista sinä saat aikaan! Toimitapas nyt minulle hyvä aihe pääkirjoitusta varten, sillä sitä ei minulla ole." Sen jälkeen asia haudattiin, eikä hän koskaan edes kiusoitellut minua sillä tavoin "vasten kasvoja iskemisestä".

Koskaan hän ei, ainakaan mitä minun kokemuksiini tulee, koettanut "pidättää" ketään. Mieluummin sitten päinvastoin: hän oli aina valmis sanomaan: "Hyvä, ellen miellytä teitä ettekä te pidä työstäni ja tavoistani, menkää matkoihinne!" Ja hän todella tarkoitti sitä joka ainoa kerta.

Alusta lähtien, ensiksi Luciferin, myöhemmin Salaisen Opin yhteydessä, kun korjausvedoksia alkoi sadella, me kaikki kärsimme, varsinkin sittemmin mr. Mead, eräästä hänen omituisuudestaan. Koska kassamme oli sangen rajoitettu, meidän oli pidettävä korjauslukumaksut niin pieninä kuin suinkin. Mutta H. P. B. näytti aina ajattelevan ja toimivan ikään kuin painokonemetalli olisi vain kumia, joita saattoi puristella miltei rajattomiin. Yhtä mittaa viimeisessäkin korjausvedoksessa hän saattoi lisätä useita rivejä suurilla kirjaimilla kirjoitetuin reunamuistutuksin, "Latoa, tämän täytyy joutua mukaan!" ja sen piti joutua. Mutta tavallisesti tämä merkitsi kokonaisten sivujen muuttamista uuteen uskoon, ellei jotain vielä hullumpaa ja sen johdosta asianmukaisia kommelluksia ja painovirheitä. Luciferissa me tavallisesti järjestimme kirjoitukset siten, että kaiken varalta jätimme tyhjää tilaa tähän tarkoitukseen, niin että lisäykset eivät olisi panneet sekaisin hänen tai muiden kirjoitusten kokonaisuutta. Mutta sen sijaan Salaisessa Opissa tätä oli mahdoton tehdä ja tämän vuoksi korjauksista johtuva lasku nousi melkein yhtä suureen summaan kuin varsinaisen tekstin painattaminen!

Mutta työ valmistui lopultakin. Kuitenkin ennen sitä, sen viimeisenä valmistusvuonna H. P. B:n sisar, madame Jelihovsky tuli tyttärineen hänen vieraaksensa. Eräs toimeliaimpia työntekijöitämme oli siihen aikaan mr. Charles Johnstone, joka juuri sitä ennen oli suorittanut korkean Intian siviilivirkamiestutkinnon ja saanut Bengalissa paikan. Hän rakastui mademoiselle Jelihovskyyn ja käytti aikaansa häneltä venäjän kielen tuntien ottamiseen. Ennen miehen Intiaan menoa heidät vihittiin Venäjän kirkossa, missä H. P. B. ja useimmat, elleivät kaikki kotikuntamme jäsenet olivat seremonioiden aikana läsnä. Nämä kiinnostivat minua kovasti, koska en ollut nähnyt venäläisiä häämenoja milloinkaan ennen.

Mutta minun on palattava pääjuoneen ja yleiskatsaukseen Salaisen Opin työskentelyn loppuvaiheissa. Korjausluku, oikaisutyö ja lukemattomien otteiden varmentaminen, mikäli se oli meille mahdollista käytettävinämme olevilla keinoilla ja ajalla, olivat vihdoinkin lopussa, ja muistan hyvin sen illan, jolloin ensimmäiset sidotut kappaleet vihdoinkin annettiin H. P. B:n käsiin. Hän istuutui heti niitä tarkastamaan ja silloinkos taas räjähti! Hän oli huomannut kohdan, missä painovirhepaholainen oli sotkenut otsakkeen — en vähintäkään epäile, etteikö se olisi ollut H. P. B:n omaa syytä, hänen tavallista tapaansa muovailla uuteen uskoon viimeisiä korjausvedoksia. Teksti käsitteli hyvän matkaa Egon, minuuden probleemaa, ja tämä oli väännetty Egg- ja Eggs-sanoiksi (muna, munat) viimeistellyssä kirjassa! Se vaikutti todellakin hullunkuriselta; mutta H. P. B. oli raivoissaan, ja hän hyökkäsi meistä jokaisen luokse ja säteili pitkän aikaa – ollenkaan huomaamatta perussyytä, nimittäin että hänen omat muuttelemisensa ja korjailunsa viimeisissä korjausvedoksissa aiheuttivat tämän onnettomuuden. Siten H. P. B:n Salaisen Opin synnyttämisen viimeinen vaihe oli myrskyinen niin kuin sen alkukin.

Salaisen Opin ilmestymisen, tilaajille jakelun ja kaiken sellaisen jälkeen tavallinen työskentelymme jatkui entiseen tapaan. Ei sattunut mitään erikoista, kunnes eräänä päivänä eräs loistava arvostelu, paras, jonka luullakseni teoksesta olen nähnyt, ilmestyi Steadin Review of Reviews lehdessä. Saimme myöhemmin kuulla, että Stead oli lähettänyt kirjan mrs. Besantille — joka hän silloin oli — arvosteltavaksi, ja tässä oli tulos. Pian tämän jälkeen, luulen vain muutamien päivien perästä, mrs. Besant itse saapui H. P. B:tä katsomaan Landsdowne Roadin 17:ään, uskoi tätä, liittyi Teosofiseen Seuraan ja Blavatsky-loosiin, ja pian hänestä tuli Englannissa liikkeen huomatuin henkilö. Monet hänen vanhoista henkilökohtaisista ystävistään ja seuraajistaan, kuten Herbert Burrows seurasivat häntä myös tässä, ja Englannin teosofinen liike oli astunut uuteen vaiheeseen. Luulen, että mrs. Besantin viimeistä, kuuluisaa jäähyväispuhetta Old Streetin Tiedetalossa voi ehkä pitää tämän muutoksen käännekohtana.

Pian tämän jälkeen mr. W. Q. Judgen pyytäessä H. P. B:n apua Amerikkaan, H. P. B. lähetti minut katsomaan, mitä tehtävissä oli. Olin siellä muutamia kuukausia matkustin koko Amerikan mantereen poikki ja sain paljon arvokkaita ystäviä. Palatessani Englantiin sain kuulla, että vuokrasopimuksemme loppuessa Landsdowne Roadin 17:ssä mrs. Besant oli suurenmoisessa jalomielisyydessään antanut oman kotinsa Avenue Roadin 19:ssä H. P. B:n käytettäväksi, ja H. P. B. itse oli poissa ollessani koko talouksineen muuttanut sinne.

Viivyin vain muutamia kuukausia Englannissa, ja sen jälkeen H. P. B. lähetti minut Intiaan, koska siellä oleva työ ei oikein ottanut sujuakseen.

Niin jätin hyvästit H. P. B:lle ja lähdin Marseillen kautta matkaan ranskalaisella Messageries Maritimes -laivalla, mutta sanoessani hyvästiä, tuskin ajattelin häntä näkeväni viimeistä kertaa. Sillä H. P. B. Jätti tämän ruumiinsa seuraavan vuoden alkupuoliskolla.

Heinäkuussa 1931

The Theosophist, syyskuu 1931

Engl. suom. A. R.

Teosofinen Päämaja

19, Avenue Road, Regent's Park, London, N. W.

9. pnä elok. 1891

Nimitän täten Bertram Keightleyn toimimaan Intiassa ja Ceylonissa henkilökohtaisena edustajanani kaikissa teosofista liikettä koskevissa asioissa.

H. P. Blavatsky

Ruusu-Risti — marraskuu 1931


Etusivu

H. P. Blavatsky

Teosofia