H. P. Blavatsky

EVANKELIUMIEN ESOTEERINEN LUONNE

"...Sano meille, milloin nämä tapahtuvat? Ja mikä sinun läsnäolosi ja aikakauden täyttymisen tunnusmerkki on oleva?" kysyivät opetuslapset Mestarilta Öljymäellä.1

I

Vastaus, jonka "surujen mies", Khreestos, antoi koettelemuksessaan, mutta samalla Khristos-voittoaan2 kohti kulkiessaan, on profeetallinen ja sangen sisältörikas. Se on todellakin varoitus. Tuo vastaus on toistettava kokonaisuudessaan. Jeesus... sanoi heille:

"Katsokaa, ettei kukaan teitä eksytä. Sillä monta tulee minun nimessäni, sanoen: minä olen Kristus; ja he eksyttävät monta. Ja te saatte kuulla sodista... mutta loppu ei vielä ole käsissä. Sillä kansa on nouseva kansaa vastaan, ja valtakunta valtakuntaa vastaan; ja on oleva nälänhädät ja maanjäristykset seutu seudulta. Mutta kaikki tämä on synnytystuskien alku... Monta väärää profeettaa nousee, ja he eksyttävät monta... ja sitten loppu tulee... kun näette hävityksen kauhistuksen, josta puhuttiin Danielin kautta... Jos silloin joku sanoo teille: katso, täällä on Kristus, tai tuolla, niin älkää uskoko... Jos teille sanotaan: katso, hän on erämaassa, niin älkää menkö sinne; tai: katso hän on sisähuoneissa, niin älkää uskoko. Sillä niin kuin salama lähtee idästä ja näkyy länteen saakka, niin on Ihmisen Pojan läsnäolo oleva" jne. jne.

Kaksi asiaa käy päivänselväksi kaikille nyt, kun yllä olevien lauseiden väärä käännös on oikaistu tarkistetussa tekstissä: a) "Kristuksen tuleminen" merkitsee Khristoksen läsnäoloa uudestisyntyneessä maailmassa, eikä suinkaan "Kristus" Jeesuksen todellista ruumiissa tulemista; b) tätä Kristusta ei pidä etsiä erämaasta eikä "sisäisistä kammioista" eikä minkään ihmiskäsin rakennetun temppelin tai kirkon pyhätöstä; sillä — todellinen esoteerinen Vapahtaja — ei ole mikään ihminen, vaan Jumalallinen Prinsiippi jokaisessa ihmisolennossa. Ken pyrkii nostamaan kuolleista Hengen, joka on ristiinnaulittu hänessä hänen omien maallisten intohimojensa kautta ja haudattuna syvälle hänen syntisen lihansa "hautaan"; ken on kylliksi voimakas työntääkseen aineen kiven pois oman sisäisen pyhäkkönsä ovelta, hänessä on ylösnoussut Kristus.3

"Ihmisen Poika" ei ole orjavaimon — lihan — vaan totisesti vapaan vaimon — Hengen4 — lapsi, ihmisen omien tekojen lapsi ja hänen oman henkisen työnsä hedelmä.

Toiselta puolen eivät kristillisen ajanlaskun alettua Matteuksessa kuvatut edellä käyvät tunnusmerkit ole milloinkaan sopineet mihinkään ajankohtaan niin selvästi ja niin tuntuvasti kuin juuri meidän päiviimme. Koska kansa on noussut kansaa vastaan enemmän kuin tänä aikana? Koska "nälänhädät" — toinen nimi kurjalle köyhyydelle ja proletariaatin nälkiintyneille joukoille — ovat olleet julmempia, maanjäristykset lukuisampia ja samalla kertaa laajalle ulottuvampia kuin viime vuosina? Tuhatvuotisen valtakunnan odottajat ja lujauskoiset adventistit saarnatkoot saarnaamistaan (lihaantuneen) "Kristuksen läheisestä tulemuksesta" ja valmistukoot vastaanottamaan "maailman loppua". Teosofit — ainakin jotkut heistä, jotka ymmärtävät yleisesti odotettujen Avataarien, Messioiden, Sosioshien ja Kristuksien salaisen merkityksen, — tietävät, ettei mikään "maailman loppu", vaan "aikakauden täyttymys", so. ajanjakson loppu nyt on nopeasti lähestymässä. Jos lukijamme ovat unohtaneet viime lokakuun Lucifer’issä olleen artikkelin "Ajan merkit" loppulauseet, lukekoot ne uudestaan, jolloin he selvästi tulevat näkemään tämän erikoisen ajanjakson tarkoituksen.5

Kerran toisensa perästä ovat ihmisystävälliset kristityt raamattunsa kuolleen kirjaimen palvojina tulkinneet varoituksen "vääristä Kristuksista" ja profeetoista, jotka vievät ihmisiä harhaan, tarkoittavan mystikoita yleensä ja ennen kaikkea teosofeja. Mr. Pemberin äskeinen teos Earth’s Earliest Ages (Maapallon varhaisimmat ajat) on siitä todistuksena.6 Yhtä kaikki näyttää päivänselvältä, että noita sanoja Matteuksen ym. evankeliumeissa tuskin voidaan sovittaa teosofeihin. Sillä nämähän eivät koskaan ole sanoneet, että Kristus on "siellä" tai "täällä", erämaassa tai kaupungissa, vielä vähemmin minkään nykyaikaisen kirkon alttarin takaisessa "sisäkammiossa". Olivat he pakanoita tai kristittyjä synnyltään, he kieltäytyvät materialisoimasta ja siten alentamasta puhtainta ja korkeinta olemassa olevaa ihannetta — symbolien symbolia — nimittäin ihmisen kuolematonta Jumalallista Henkeä, nimitettäköön sitä Horukseksi, Krishnaksi, Buddhaksi tai Kristukseksi. Ei kukaan heistä vielä ole sanonut: "Minä olen Kristus", sillä länsimailla syntyneet tuntevat itsensä tähän mennessä vain "krestiaaneiksi"7, vaikka kuinkakin pyrkisivät tullakseen "kristiaaneiksi" (kristityiksi) Hengessä. Jeesuksen yllä toistetut sanat sopivat kaikista parhaiten niille, jotka suuressa itserakkaudessaan ja ylpeydessään kieltäytyvät voittamasta itselleen oikeuden sellaiseen nimitykseen elämällä ensin "Khreestoksen"8 elämää; niille, jotka korskeasti julistautuvat kristityiksi (so. kunniaan kohotetuiksi, voidelluiksi) ainoastaan sen nojalla, että heidät on muutaman päivän ikäisenä kastettu. Voiko kukaan epäillä tämän huomattavan varoituksen lausuneen miehen profeetallista näkemystä — katsellessaan niitä lukuisia "vääriä profeettoja" ja (Kristuksen) vale-apostoleita, joita nyt liikkuu kautta maailman? Nämä ovat lohkoneet ainoan jumalallisen Totuuden katkelmiin ja yksin protestanttisessa leirissä murtaneet Ikuisen Totuuden kallion noin 350 kappaleeseen, jotka nyt edustavat eriuskoisten lahkojen joukkokuntaa. Jos otaksumme tuon lukumäärän pyöreissä luvuissa olevan 350 ja todistelun vuoksi oletamme, että edes yksi niistä omistaisi likimääräisen totuuden, olisi kuitenkin välttämättä vielä 349 väärässä.9 Jokainen näistä väittää omistavansa Kristuksen yksinomaan omassa "sisäkammiossaan", samalla kieltäen hänet kaikilta toisilta, kun taas totuus on, että suuri enemmistö kunkin lahkon seuraajista joka päivä kuolettaa Kristuksen aineen ristinpuulle — vanhojen roomalaisten "häpeäpuulle" — tosiaankin!

Raamatun kuolleen kirjaimen palvonta on vain muuan laji epäjumalanpalvelusta eikä mitään muuta. Perustuksena oleva uskonkappale ei saata olla kaksinaamaisen Januksen muotoinen. "Vanhurskauttaminen" Kristuksen kautta ei saata tapahtua itse kunkin valinnan ja mielijohteen mukaan joko "uskolla" tai "teoilla", ja niin ollen koska Jaakob (II, 25) ja Paavali (Hep. XI, 31) puhuvat ristiin10 täytyy toisen niistä ole väärässä. Sen tähden raamattu ei ole "Jumalan Sana", vaan sisältää korkeintaan erehtyväisten ihmisten ja epätäydellisten opettajain sanoja. Mutta esoteerisesti luettuna se sisältää, jollei koko totuutta, ainakin "ei mitään muuta kuin totuutta", minkä tahansa kuvaannollisen peitteen alla. Mutta: quot homines tot sententiae. (Niin monta mieltä kuin miestä.)

"Kristus-prinsiippi", herännyt ja kirkastettu Totuuden Henki, joka on kaikkiallinen ja ikuinen, todellinen Khristos ei voi joutua yhdenkään henkilön yksityisomaisuudeksi, — ei silloinkaan, kun tuo henkilö on suvainnut vaatia itselleen kunnianimen "Kristuksen sijainen" tai toisen tai toisen valtionuskonnon "Pää". "Khreestoksen" ja "Khristoksen" henkiä ei voi rajoittaa mihinkään uskoon tai lahkoon vain sen takia, että kyseessä oleva lahko suvaitsee kohottautua kaikkien toisten uskontojen ja lahkojen yläpuolelle. Nimeä on käytetty niin suvaitsemattomalla ja ahdasmielisellä tavalla, etenkin meidän päivinämme, että kristinusko on nyt ylpeyden uskonto par excellence, kunnianhimon astinlauta, rikkauden, petoksen ja vallan laiskanvirka, mukava tekopyhyyden peite. Jalo vanha nimitys, joka sai Justinus Marttyyrin sanomaan, että "paljas nimi, joka omistetaan meille rikoksena, leimaa meidät kaikista etevimmiksi",11 — se on nyt arvossa alennettu. Lähetyssaarnaaja ylpeilee saadessaan aikaan ns. kääntymyksen pakanassa, joka tekee kristinuskosta uskontunnustuksen, mutta tuskin koskaan uskonnon; tulolähteen itselleen lähetysrahastosta ja verukkeen, koska Jeesuksen veri on pessyt ne kaikki ennakolta puhtaaksi, jokaiselle pikkurikokselle juoppoudesta ja vaiheesta varkauteen saakka. Sama lähetyssaarnaaja ei silti epäröisi julkisesti tuomita suurimman pyhimyksen iankaikkiseen kadotukseen ja helvetintuleen, jos vain tuo pyhä mies on jättänyt läpikäymättä hedelmättömän ja mitättömän vesikasteen muodon asiaankuuluvine huulirukouksineen ja tyhjänpäiväisine juhlamenoineen.

Puhumme tahallamme "huulirukouksista" ja "tyhjästä ritualismista". Harvat maallikko-kristityt edes tuntevat Kristus-sanan tosi merkitystä; ja ne papit, jotka sattumalta sen tuntevat (he ovat näet kasvatetut siihen käsitykseen, että sellaisten asioiden tutkiminen on syntistä), pitävät tietonsa visusti salassa seurakuntalaisiltaan. He vaativat sokeata, ehdotonta uskoa ja kieltävät kaiken tutkimuksen, koska se juuri on anteeksiantamaton synti, vaikkei mikään, mikä johtaa totuuden tietoon, saata olla muuta kuin pyhä. Sillä mitä on "Jumalallinen Viisaus" eli Gnoosis muuta kuin olennainen todellisuus luonnon esineiden haihtuvien ulkomuotojen takana — ilmenneen LOGOKSEN itse sielu? Minkä tähden ne, jotka pyrkivät ainoan ikuisen ja ehdottoman Jumaluuden yhteyteen, vavahtaisivat ajatellessaan tunkeilevansa sen salaisuuksiin — jos kuinkakin kauheisiin? Ja miksikä he käyttäisivät nimiä ja sanoja, joiden merkityskin on heille sinetillä suljettu salaisuus — pelkkä ääni? Senkö tähden, että häikäilemätön, valtaa tavoitteleva laitos nimeltä kirkko on nostanut hälinän joka kerta kun on sellaista yritetty ja aina koettanut tappaa tutkivan hengen nimittämällä sitä "jumalanpilkaksi"? Mutta teosofia, "Jumalallinen Viisaus", ei koskaan ole siitä hälinästä välittänyt, vaan aina seissyt rohkeana mielipiteittensä takana. Epäilijöiden ja uskonkiihkoisten maailma nimittäköön sitä — toiset tyhjäksi ism’iksi, toiset "satanismiksi": milloinkaan he eivät sitä masenna. Teosofeja on sanottu ateisteiksi, kristinuskon vihaajiksi, Jumalan ja jumalien vihamiehiksi. He eivät ole sitä eikä tätä. Sen tähden he ovat tänä päivänä päättäneet julkaista selvän esityksen aatteistaan, tunnustaa uskonsa ainakin monoteismiin ja kristinuskoon nähden sekä antaa puolueettoman lukijan arvostella heitä ja heidän herjaajiaan kummankin uskon omien ansioiden nojalla. Totuutta rakastava ihminen ei saata paheksua sellaista rehellistä ja vilpitöntä asiain käsittelyä, eikä häntä häikäise mikään uusi valo, joka asiaa valaisee, vaikka hän muuten hämmästyisi kuinka paljon tahansa. Päinvastoin sellaiset ihmiset ehkä kiittävät LUCIFER’iä, jota vastoin ne, joista on sanottu "qui vult decipi decipiatur" (ken tahtoo pettyä, tulkoon petetyksi), pysykööt petettyinä kaikin mokomin!

Tämän lehden toimittajat mielivät tarjota sarjan kirjoituksia "Uuden Testamentin" kätketystä eli esoteerisesta merkityksestä. Raamattua ei saata enemmän kuin mitään toistakaan suurten maailmanuskontojen kirjaa eristää siitä allegoristen ja vertauskuvallisten kirjoitusten luokasta, jotka historiantakaisista ajoista lähtien ovat, enemmän tai vähemmän peitetyssä muodossa, säilyttäneet Vihkimysmysteerioiden salaisia opetuksia. Logia’in (nyttemmin evankeliumien) alkuperäiset tekijät tiesivät varmaankin totuuden, vieläpä koko totuuden; mutta yhtä varmasti heidän seuraajiensa huolena oli vain uskonkappale ja muoto, jotka johtavat hierarkiseen valtaan, eikä ns. Kristuksen opetusten henki. Siitä on johtunut asteittainen väärennys. Niin kuin Higgins oikein sanoi, Paavalin ja Justinus Marttyyrin kristologiassa meillä on Vatikaanin esoteerinen uskonto, hienostunut gnostisismi kardinaaleille, karkeampi oppi kansalle. Jälkimäinen — vielä enemmän materialisoituna ja väärennettynä — se vain on meille periytynyt meidän päivinämme.

Ajatus kirjoittaa tällainen sarja heräsi meissä lukiessamme lokakuun numerossa julkaisemamme kirjeen otsikolla: "Ovatko Jeesuksen suuhun pannut opetukset ristiriitaisia?"

Yhtäkaikki tämä ei ole mikään yritys missään suhteessa vastaansanoa tai heikentää mitä Mr. Gerald Massey lausui kritiikissään. Oppineen luennoitsijan ja tekijän osoittamat ristiriitaisuudet ovat liian silmiinpistäviä, jotta mikään saarnaaja tai Raamatun puolustaja pystyisi niitä tyhjäksi tekemään; sillä mitä hän sanoi — tosin lyhyemmin ja pontevammin, — on samaa, mitä Isis Unveiled’issä (II osa, s. 201) sanottiin Josef Pandiran (eli Pantheran) jälkeläisestä talmudilaisen Sefer Toldot Jeshu’n mukaan. Mitä hän uskoo Raamatun ja Uuden Testamentin epäilyttävästä luonteesta niiden nykyisessä sanamuodossa, on sen tähden samaa, mitä tämän kirjoittajakin uskoo. Kun ottaa huomioon äskeisen Raamatun tarkistelun, ja muuten sen monet tuhannet erehdykset, käännösvirheet ja tekstinlisäykset (muutamat tunnustettuina, toiset salattuina), olisi todella sopimatonta vastustajan vetää ketään tilille siitä, että tämä kieltäytyy uskomasta kirkon hyväksymiä tekstejä.

Mutta tämän lehden toimittajat haluavat panna vastalauseensa käsillä olevan kritiikin erään lyhyen lausunnon johdosta. Mr. Gerald Massey kirjoittaa:

"Mitä hyötyä on ‘Raamatunvalan’ ottamisesta jonkun asian todistukseksi, jos kirja, jolla vannotaan, on kokoelma valheita, jotka jo ovat purkautuneet tai juuri ovat purkautumaisillaan?"

Niin kyvykäs ja oppinut symbologi kuin Mr. G. Massey ei varmaankaan nimittäisi Kuolleitten Kirjaa tai Veedoja tai mitään muuta vanhaa (pyhää) kirjaa "valhekokoelmaksi". 12 Miksikä hän ei silloin katsele samassa valossa kuin toisia Vanhaa ja vielä suuremmassa mitassa Uutta Testamenttia?

Kaikki ne ovat "valekokoelmia", jos niitä tulkitaan eksoteerisesti kuolleen kirjaimen mukaan sillä lailla kuin vanhat ja ennen kaikkea uudenaikaiset teologiset sanansaivartelijat ovat tehneet. Jokainen näistä kirjoista on vuorostaan palvellut välikappaleena, jonka avulla tunnoton papisto on varmentanut valtansa ja saanut kannatusta kunnianhimoiselle politiikalleen. Kaikki ovat edistäneet taikauskoa, tehneet jumalistaan verenhimoisia ja kaikenkiroavia Moolokkeja ja paholaisia, sekä opettaneet kansoja palvomaan jälkimäisiä pikemmin kuin Totuuden Jumalaa. Mutta vaikka valeoppineiden viekkaasti keksimät uskonkappaleet ja tahalliset väärintulkinnat epäilemättä ovat "jo tyhjiin purkautuneita valheita", ovat itse tekstit universaalisten totuuksien kultakaivoksia. Mutta uskottomain ja syntisten maailmalle ne joka tapauksessa ovat olleet ja yhä ovat niiden mystisten kirjainten kaltaisia, joita "ihmiskäden sormet" piirsivät Belsasarin palatsin seinälle: ne tarvitsevat Danielin, joka osaa niitä lukea ja ymmärtää.

Yhtäkaikki Totuus ei ole suvainnut jättäytyä ilman todistajia. Paitsi suuria, pyhien kirjojen vertauskuvakieleen Vihittyjä on joukko hiljaisia muinaisajan esoteeristen mysteerioiden tutkijoita, heprean ym. kuolleiden kielten oppineita tuntijoita, jotka ovat omistaneet elämänsä ratkaistakseen maailmanuskontojen sfinksin arvoituksia. Ja vaikkei näistä tutkijoista yksikään vielä ole päässyt kaikkien niiden "seitsemän avaimen" perille, jotka avaavat suuren probleemin, ovat he kuitenkin löytäneet kylliksi paljon voidakseen sanoa: on ollut olemassa yleismaailmallinen mysteeriokieli, jolla kaikki maailman Pyhät Kirjat kirjoitettiin, Veedoista Ilmestyskirjaan, Kuolleitten Kirjasta Apostolein Tekoihin. Eräs Mysteeriopuheen avaimista — luku- ja mittausopillinen avain13 — on nyt joka tapauksessa löydetty; todellakin vanha kieli, joka tähän saakka on pysynyt salassa, mutta josta on olemassa runsaasti todistuksia, kuten kieltämättömät matemaattiset näytteet osoittavat. Jos todella raamattu tyrkytetään ihmisille sen kuolleessa kirjaimellisessa merkityksessä, orientalistien uudenaikaisista löydöistä sekä riippumattomien tutkijoiden ja kabbalistien ponnistuksista huolimatta, on helppo ennustaa, että Euroopan ja Amerikan nykyinenkin uusi polvi on sen hylkäävä, samoin kuin kaikki materialistit ja loogikot ovat tehneet. Sillä mitä enemmän tutkitaan vanhoja uskonnollisia tekstejä, sitä selvemmin oivalletaan, että Uudessa Testamentissa pohja ja perus on sama kuin Veedoissa, egyptiläisessä jumalsyntyopissa ja mazdalaisissa allegorioissa. Sovitukset verellä — veriliitot ja veren siirrot jumalista ihmisiin ja ihmisistä uhrina jumalille — soivat ensimmäisenä perussäveleenä joka kosmogoniassa ja teogoniassa; sielu, elämä ja veri olivat samanmerkityksisiä sanoja joka kielessä, eritoten juutalaisilla; ja veren antaminen oli elämän antamista. "Moni legenda (maantieteellisesti) toisilleen vieraiden kansojen kesken kertoo, kuinka vastikään luotu ihmiskunta sai sielun ja tajunnan jumalluojien verestä. Berosus mainitsee kaldealaisen legendan, jonka mukaan uusi ihmisrotu luotiin maan tomusta, johon sekoittui Belusjumalan irtileikatusta päästä juokseva veri. Tästä syystä, selittää Berosus, ihmiset ovat järjellä varustettuja ja osallisia jumalallisesta tiedosta."14 Ja Lenormant on osoittanut (Beginnings of History, s. 52, muist.) orfilaisten sanoneen... "että ihmisen aineeton osa, hänen sielunsa (elämänsä) sai alkunsa Dionysius Zagreuksen verestä, jonka... Titaanit repivät palasiksi". Veri "herättää eloon kuolleen" — so., metafyysisesti tulkiten, antaa tietoisen elämän ja sielun aineen eli maan tomun ihmiselle, jollainen nykyaikainen materialisti on. Tuon määräyksen "totisesti sanon teille, jollette syö ihmisen pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne jne." mystistä tarkoitusta ei kukaan käsitä eikä liioin ymmärrä sen todellista okkultista arvoa, jollei hänellä ole hallussaan joku seitsemästä avaimesta, samalla välittäen sangen vähän Pyhästä Pietarista.15 Nämä sanat — oli ne sanonut joko Jeesus Natsarealainen tai Jeshua Ben-Panthera — ovat Vihityn sanoja. Ne on tulkittava kolmen avaimen avulla — yksi niistä avaa sielullisen oven, toinen fysiologisen ja kolmas maanpäällisten olentojen mysteerion, paljastamalla jumalten ja ihmisten erottamattomasti toisiinsa sekoittuneen synnyn ja kehityksen. Mystikoita ovat vilpittömästi hurskaat ja kaikin puolin kunnioitettavatkin kristityt leimanneet antikristuksen palvelijoiksi, sen tähden että he ovat paljastaneet muutamia näitä totuuksia yksinomaisena silmämääränään älyperäisen ihmiskunnan pelastaminen materialismin ja pessimismin järjettömyyksistä.

Ensimmäinen avain, jota täytyy käyttää, jos haluaa paljastaa Kristuksen mystiseen nimeen sisältyviä pimeitä salaisuuksia, on se, joka avasi oven alkuperäisten arjalaisten, sabealaisten ja egyptiläisten muinaisiin mysteerioihin. Yleismaailmallinen oli se Gnoosis, jonka tilalle kristillinen järjestelmä astui. Se oli kaikua siitä alkuaikaisesta viisaudenuskonnosta, joka kerran oli ollut koko ihmiskunnan perintönä; ja sen tähden saattaa todellakin sanoa, että — puhtaasti metafyysisesti katsoen — Kristuksen Henki (jumalallinen logos) oli läsnä ihmiskunnasta alusta lähtien. Clemensin Homilioiden (raamatunselitysten) tekijä on oikeassa; Khristoksen mysteerio — jota nyt otaksutaan Jeesus Natsarealaisen opettamaksi — "oli yhtä" sen kanssa, mitä alusta saakka oli ilmoitettu "kyllin arvokkaille", kuten toistetaan toisessa luennossa.16 Saamme tietää Luukkaan mukaan kirjoitetusta evankeliumista, että "arvokkaat" olivat ne, jotka olivat vihityt Gnoosiksen mysteerioihin ja jotka "luettiin kyllin arvokkaiksi" saavuttaakseen "ylösnousemuksen kuolleista" tässä elämässä, ... "ne, jotka tiesivät, etteivät enää voisi kuolla, koska he olivat enkelien vertaisia Jumalan poikina ja Ylösnousemuksen lapsina". Toisin sanoen, ne olivat minkä tahansa uskonnon suuria adepteja; ja sanat sopivat kaikille niille, jotka olematta Vihityitä, pyrkivät ja onnistuvat — persoonallisten ponnistusten kautta elämän elämiseksi ja luonnostaan seuraavan henkisen valistuksen saavuttamiseksi — yhdistämään persoonallisuutensa — "Pojan" — "Isään", yksilölliseen jumalalliseen henkeensä, sisäiseen Jumalaansa. Tätä "ylösnousemusta" eivät kristityt koskaan saata monopolisoida, koska se on jokaisen sielulla ja hengellä varustetun ihmisolennon synnynnäinen henkinen perintöoikeus, mikä tahansa onkaan hänen uskontonsa. Sellainen yksilö on Kristus-ihminen. Toiselta puolen ne, jotka mieluummin ovat tietämättä Kristus (prinsiipistä) heidän sisällään, pakostakin kuolevat uudestisyntymättöminä pakanoina — kasteesta, sakramenteista, huulten rukouksista ja dogmiuskosta huolimatta.

Voidakseen seurata tätä selitystä lukijan täytyy pitää mielessä, mikä todellinen muinaisaikainen merkitys sisältyy noihin kahteen erisanaiseen termiin Khreestos ja Khristos. Edellinen merkitsee varmasti enemmän kuin vain "hyvä, erinomainen ihminen", jota vastoin jälkimäistä ei koskaan käytetty kenestä tahansa elävästä ihmisestä, mutta ainoastaan jokaisesta Vihitystä hänen toisen syntymänsä ja ylösnousemuksensa hetkenä.17 Ken löytää Khristoksen itsessään, oivaltaen tämän ainoaksi "tiekseen", hänestä tulee Kristuksen seuraaja ja apostoli, vaikkei häntä koskaan olisi kastettu, vaikkei hän koskaan olisi kristittyä kohdannut ja vielä vähemmin nimittäisi itseään siksi.

II

Sana Khreestos oli olemassa aikoja ennen kuin kristinuskosta mitään oli kuultu. On todettu, että viidennestä vuosisadasta eKr. lähtien Herodotos, Aiskhylos ym. klassilliset kreikkalaiset kirjailijat sitä käyttivät, niin hyvin asioista kuin henkilöistä puhuessaan.

Niinpä Aiskhyloksella (Cho 1,901) luemme Manteymata pythokhreesta’ista, oraakkelilauseista, joita pythialainen jumala antoi (Kreikkalais-englantilainen sanakirja) pythian kautta; ja pythokhreestos on khrao-verbistä johtuneen laatusanan yksikön nominatiivimuoto (Euripides, I on, 1,218). Tästä alkuperäisestä sanankäytöstä johtuneita myöhempiä merkityksiä on monilukuisia ja erilaisia. Pakanalliset klassikot ilmaisivat useampia käsitteitä teonsanalla khraomai "kysyä neuvoa oraakkelilta"; sillä se merkitsee myös "kohtalon ajama", oraakkelin tuomitsema, merkityksessä sen määräyksen — eli "Sanan" — pyhänä uhrina; koska khreesteerion ei ole ainoastaan "uhripaikka" vaan myös "oraakkelille tai sen hyväksi tehty uhri".18 Khreestees on oraakkelin esittäjä eli selittäjä, "profeetta, ennustaja",19 ja khresteerios on oraakkelille kuuluva eli oraakkelin palveluksessa oleva jumala eli "Mestari"20 , — kirkkoherra Farrarin vastaväitteistä huolimatta.21

Kaikki tämä todistaa, että nimitykset Kristus ja kristityt, jotka alkuaan tavailtiin Krestus ja krestityt22 , oli suorastaan lainattu pakanain temppelisanastosta ja merkitsivät samoja asioita. Juutalaisten jumala tuli nyt oraakkelin ja toisten jumalain tilalle; yleismäärittely "Krheestos" muuttui yhden ainoan henkilön erikoisnimeksi; ja vanhasta juuresta muodostui uusia sanoja sellaisia kuin Khreestianoi ja Khreestoduulos ("Khreestoksen seuraaja eli palvelija"). Tämän osoittaa juutalainen Filo, joka varmasti oli monoteisti ja joka jo käyttää samaa sanaa monoteistisiin tarkoituksiin. Hän näet puhuu theokhreestoksesta, "Jumalain julistamasta", ja logiatheokhreesta’ista, "Jumalan lausumista sanoista", — mikä todistaa hänen kirjoittaneen (ensimmäisen vuosisadan eKr. ja ensimmäisen jKr. välisellä) ajalla, jolloin ei kristittyjä eikä krestittyjä tunnettu näillä nimityksillä, vaan jolloin he vielä nimittivät itseään natsareeneiksi. Huomattava ero noiden kahden sanan välillä: khrao, "kysyä neuvoa tai saada vastausta jumalalta eli oraakkelilta" (khreo on sanan varhempi joonilainen muoto) ja khrio, "hieroa, voidella" (josta nimitys khristos), ei ole estänyt kirkonmiehiä omaksumasta ja muodostamasta Filon sanasta theokhreestos tuota uutta termiä theokhristos, "Jumalan voitelema". Siten dogmaattisia tarkoituksia varten mitä yksinkertaisimmalla tavalla kirjain ee muutettiin i-kirjaimeksi, kuten olemme nähneet.

Khreestos-sanan maallinen merkitys esiintyy klassillisessa kreikkalaisessa kirjallisuudessa kauttaaltaan rinnan mysterioissa sille annetun merkityksen kanssa. Demosthenes sanoessaan ookhreeste (330,27) tarkoittaa sillä yksinkertaisesti "sinä kunnon mies"; Plato (Faid.264 B) sanoo Khreestos ei hoti eegei — "sinä olet oivallinen ajatellessasi..." Mutta temppelien esoteerisessa sanastossa "krestos"23 (joka samoin kuin partisiippi khreesteis samaa sääntöä noudattaen ja saman merkityksisenä on johtunut verbistä khraomai, kysyä jumalalta neuvoa) vastaa meidän käyttämäämme nimitystä adepti, myös korkea tsheela eli opetuslapsi. Tässä merkityksessä sitä käyttävät Euripides (I on, 1320) ja Aiskhylos (I c). Tämä nimitys annettiin niille, joita jumala, oraakkeli tai kuka tahansa korkeampi oli julistanut joksikin, siksi tai täksi. Annettakoon esimerkki.

Pindaroksen (ss. 4-10) käyttämät sanat khreesen dikisteera merkitsevät: "oraakkeli julisti hänet uutisasukkaaksi". Tässä tapauksessa kreikankielen henki myöntää, että sillä tavalla kuulutettua miestä nimitetään Khreestokseksi. Sen tähden tätä termiä käytettiin jokaisesta Opetuslapsesta, jonka joku Mestari oli siksi tunnustanut, ja myös jokaisesta hyvästä ihmisestä. Mutta kreikankieli tarjoaa kummallisia etymologioja. Kristillinen jumaluusoppi on suvainnut päättää, että Khristos-nimi on katsottava johtuneeksi sanasta khrioo, khrisoo, "voidella tuoksuvilla voiteilla tai öljyllä". Mutta tällä sanalla on monta merkitystä. Totta kyllä Homeros sitä käyttää merkityksessä "hieroa ruumista öljyllä kylpemisen perästä" (Iliadi, XXIII, 186; myös Odyssia, IV, 252), niin kuin toisetkin vanhan ajan kirjailijat sitä käyttivät. Kuitenkin sana khristees merkitsee pikemmin va1kaisija, valkomaalaaja, jota vastoin sana Khreestees merkitsee pappi ja profeetta, joka nimitys paljon paremmin sopii Jeesukselle kuin "voideltu", koska, kuten Nork evankeliumein auktoriteetilla osoittaa, häntä ei koskaan voideltu, ei kuninkaaksi eikä papiksi. Lyhyesti sanoen koko tämän järjestelmän alla piilee syvä mysteerio, jonka, kuten yhä väitän, ainoastaan perinpohjainen pakanallisten mysteerioitten tunteminen saattaa paljastaa.24 Tärkeätä ei ole tässä kohden, mitä varhaiset kirkkoisät vakuuttavat tai kieltävät, sillä heillä oli mielessään määrätty tarkoitusperä, vaan pikemmin, mitä todistuksia meillä on siitä todellisesta merkityksestä, minkä vanhat kansat esikristillisinä aikoina antoivat noille kahdelle sanalle Khreestos ja Khristos, sillä heillä ei ollut mitään tarkoitusta silmämääränään eikä sen tähden mitään salattavaa eikä vääristeltävää, joten heidän todistuksensa luonnollisesti on luotettavampi. Tämä todistus on hankittavissa siten, että ensin tutkimme, minkä merkityksen klassikot antoivat näille sanoille ja sitten etsimme niiden oikeata merkitystä mystisessä vertauskuvakielessä.

Khreestos, kuten jo huomautettiin, on erilaisissa merkityksissä käytetty sana. Se kuvaa sekä Jumaluutta että Ihmistä. Edellisessä merkityksessä sitä käytetään evankeliumeissa, esim. Luuk. VI, 35, jossa se merkitsee "hyvä" ja "laupias": khreestos estin epi tuus jne., ja Pietarin ensimmäisessä epistolassa (II, 3), jossa sanotaan: "Herra on hyvä", khreestos ho kyrios. Toiselta puolen Clemens Alexandrinus sanoo sen merkitsevän vain hyvää ihmistä; so. "kaikki, jotka uskovat Krestukseen (hyvään ihmiseen) ovat sekä olemukseltaan että nimeltään krestittyjä, so. "hyviä ihmisiä" (Strom., lib. II). Clemensin vaiteliaisuus oli aivan luonnollinen, koska hänen kristillisyytensä, kuten King oikein huomauttaa kirjassaan Gnostics, oli vain oksastus hänen alkuperäisen platonisminsa läheisluontoiseen runkoon. Hän oli Vihitty, uusplatoonikko, ennen kuin hänestä tuli kristitty, joka seikka ei voinut vapauttaa häntä vaitiololupauksestaan, etääntyi hän kuinka kauas tahansa alkuperäisistä katsantokannoistaan. Ja teosofina ja gnostikkona, tietäjänä, Clemensin on täytynyt tietää, että Khristo oli "Tie", jota vastoin Khreestos oli yksinäinen vaeltaja, joka kulki tuota "Polkua" lopullista päämäärää kohti, mikä oli Khristos, "TOTUUDEN" kirkastettu Henki, johon yhtyessään sielu (Poika) tulee yhdeksi (Isä) Hengen kanssa. Että Paavali tämän tiesi, on varma, sillä hänen omat lausuntonsa sen todistavat. Sillä mitä sanat palin oodinoo mekhris uu morfoothee Khristos en hymniin eli hyväksytyissä käännöksissä "minun jälleen täytyy kivuin synnyttää, kunnes Kristus saa muodon teissä" — mitä ne muuta tarkoittavat kuin "kunnes te löydätte Khristoksen itsessänne ainoana "tienänne", niin kuin me esoteerisesti käännämme? (Ks. Epist. Galatalaisille, IV, 19 ja 20.)

Siten Jeesus, oli hän kotoisin joko Nasaretista tai Lyddasta25 , kieltämättä oli Khreestos — yhtä varmasti kuin hän ei koskaan eläissään ennen viimeistä koettelemustaan ollut oikeutettu Khristos-nimitykseen. Ehkä oli, niin kuin Higgins olettaa, että Jeesuksen ensimmäinen nimi kukaties oli khreisos, toinen khreesos ja kolmas khrisos. "Sana khreisos oli käytännössä, ennen kuin kirjain eeta oli kielessä." Mutta Taylor (vastauksessaan Pye Smith’ille, s. 113) mainitaan sanoneen: "Suositteleva nimitys Krestus... ei merkinnyt muuta kuin hyvä ihminen."

Tässä taasen joukko vanhan ajan kirjailijoita voidaan esittää todistajiksi siitä, että Khristos (eli pikemmin Khreistos) oli rinnan khreesos-sanan kanssa laatunimi, joka omistettiin pakanoille ennen kristillistä ajanlaskua. Philopatris sanoo: ei tykhoi khreestos kai en ethnesin, so. "jos khreestos sattumalta on pakanainkin kesken" jne.

Apologia’nsa kolmannessa luvussa Tertullianus paheksuen ilmoittaa, että sana christianus (kristitty) on johdettu viekkaan tulkinnan kautta26; toiselta puolen toht. Jones antaa sen hyvien lähteitten vahvistaman tiedon, että "khreesos-nimen antoivat Kristukselle gnostikot, vieläpä uskottomatkin", sekä vakuuttaa meille, että oikean nimen pitäisi olla Khrisos — siten toistaen ja kannattaen aikaisten kirkkoisäin "hurskasta petosta", joka johti koko kristillisen järjestelmän lihallistuttamiseksi.27 Mutta minä aion näyttää — mikäli heikkojen voimieni ja tietojeni puolesta kykenen, — mikä todellinen merkitys on kaikissa noissa sanoissa piillyt. Khristos eli "Kristus-tila" oli aina "Mahaatma-tilan" synonyymi, merkiten ihmisen yhtymistä hänen sisässään olevaan jumalalliseen prinsiippiin. Kuten Paavali sanoo (Efes. III, 14): katoikeesai ton Khriston dia tees pisteoos en tais kardiais hymoon, "jotta löytäisitte Kristuksen sisäisessä ihmisessänne tiedon kautta" — ei uskon, kuten on käännetty, sillä pistis on "tieto", kuten edempänä osoitetaan.

Onpa toinenkin ja vielä painavampi todistus, että nimi Khristos on esikristillinen. Se tavataan erythrealaisen Sibyllan profetiassa, jossa luemme: IEESUUS KHREISTOS THEUU HYIOS SOOTEER STAUROS.

Esoteerisesti luettuna tämä jono merkityksettömiä erillisiä sanoja, joita syrjäinen ei ymmärrä, sisältää todellisen ennustuksen — joka vain ei koske Jeesusta — ja säkeen Vihityn mystisestä katkismuksesta. Ennustus tarkoittaa Totuuden Hengen (Khristoksen) tuloa maan päälle, jonka tulemisesta — mikä, kuten sanottu, ei ole tekemisessä Jeesuksen kanssa — alkaa Kultainen Aika; säkeistö viittaa siihen, kuinka välttämätöntä on kulkea lihan eli aineen ristiinnaulitsemisen läpi, ennen kuin voi saavuttaa sisäisen (eli subjektiivisen) teofanian eli teopneustian autuaallista tilaa. Esoteerisesti luettuina sanat Ieesuus Khreistos Theuu hyios sooteer stauros, jotka sanasta sanaan merkitsevät "Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja, Risti", tarjoavat mitä oivallisimman naulakon johon kristillinen profetia voidaan ripustaa, mutta ne ovat pakanallisia eivätkä kristillisiä.

Jos vaaditaan selitystä nimestä JESUUS KHREISTOS, kuuluu vastaus: tutkikaa mytologiaa, vanhojen ns. "mielikuvituksia", ja ne suovat teille avaimen. Pohtikaa Apolloa, auringonjumalaa, ja "Parantajaa" ja allegoriaa hänen pojastaan Janus (eli Ion), joka oli hänen pappinaan Delfoissa ja jonka kautta yksin rukoukset saattoivat kohota kuolemattomien jumalien korviin, ja hänen toista poikaansa Asklepios, jota nimitettiin Sooteriksi eli Vapahtajaksi. Tässä on palanen esoteerista historiaa, jonka vanhat kreikkalaiset runoilijat kirjoittivat vertauskuvallisella korukielellä.

Khriisan (kirjoitetaan nykyään Crisa’n) kaupunki28 rakennettiin Kreusan (eli Creusan) muistoksi. (Kreusa oli kuningas Erekhtheyksen tytär ja Januksen eli Ionin äiti Apollon kautta), ja myös Januksen välttämän vaaran muistoksi.29 Kerrotaan, että äiti hylkäsi poikansa ja piilotti hänet luolaan "salataksensa häpeänsä, koska hän neitsyeenä oli synnyttänyt pojan", mutta että Januksen löysi Hermes, joka toi lapsen Delfiin ja kasvatti hänet hänen isänsä pyhäkön ja oraakkelin turvissa; täällä Januksesta Khreesis-nimisenä ensin tuli Khreestis (pappi, ennustaja, Vihitty) ja sitten melkeinpä Khreesteerion eli "pyhä uhri",30 kun hän oli joutua oman äitinsä myrkyttämäksi, joka häntä ei tuntenut, vaan oraakkelin hämärän viittauksen nojalla mustasukkaisuudessaan luuli hänet miehensä pojaksi. Janus ajoi äitiään takaa tappaakseen hänet, aina pyhäkön alttarille saakka, mutta äiti pelastui, kun pythia paljasti molemmille heidän sukulaisuutensa salaisuuden. Tämän niukan pelastuksen muistoksi Creusa, äiti, rakensi Khriisan eli Crisan kaupungin. Sellainen on allegoria, ja se kuvaa vain vertaus-kuvallisesti Vihkimyksen koettelemuksia.31

Ottamalla täten huomioon, että Janus, aurinkojumala ja Apollon, auringon poika, merkitsee "Vihkijä" ja "Valon Porttien (eli mysteerioiden salaisen viisauden) Aukaisija’; että hän on syntynyt Krisasta (esoteerinen Khriis) ja että hän oli Khreestos, jonka kautta Jumala puhui; että hän vihdoin oli Ion, joonilaisten kantaisä, ja, kuten jotkut sanovat, Asklepioksen, Toisen Apollon pojan, eräs olemuspuoli, —on helppo saada kiinni Ariadne-langan päästä tässä vertauskuvien labyrintissa. Tässä ei kuitenkaan ole tarkoitus osoittaa syrjäpolkuja mytologiassa. Riittää, kun osoitamme, mikä yhteys vallitsee kaukaisen muinaisuuden tarunomaisten henkilöiden ja niiden myöhempien satujen välillä, jotka ovat huomattavissa meidän sivistyskautemme alussa. Asklepios (Esculapius) oli jumalallinen lääkäri, "Parantaja", "Vapahtaja", Sooteer, kuten häntä nimitettiin; sama nimitys annettiin myös Delfin Janukselle; ta IASO, Asklepioksen tytär, oli parantamisen jumalatar, jonka suojeluksessa hänen isänsä temppelissä olivat kaikki vihkimyskokelaat, noviisit eli khreestoi, joita nimitettiin "Iason pojiksi". (Ks. nimeä varten Aristofaneen Plutus, I, 701.)

Jos nyt muistamme, ensinnäkin, että Jeesuksen nimet eri muodoissaan, kuten Iasius, lasion, Jason ja Iasus, olivat sangen tavallisia vanhassa Kreikassa, etenkin Jasuksen jälkeläisten (Jasidein) kesken, samaten kuin lukuisat "Iasonin pojat", Mystai ja tulevat Epoptai (vihityt), — miksikä emme lukisi noita Sibyllan Kirjan arvoituksellisia "sanoja niiden oikeassa valossa, joka ei ollut missään tekemisissä kristillisen profetian kanssa? Salainen oppi opettaa, että kaksi ensimmäistä sanaa Ieesuus Khreistos merkitsevät vain "Iason poika, Khreestos" eli oraakkelijumalan palvelija. Itse asiassa Iaso on joonilaisella murteella Ieso, ja sana Ieesuus vanhassa muodossaan merkitsee vain "Iason eli Ieson poika", "parantaja", so. ho Ieesuus (hyios) . Ei ole mitään syytä tällaista tulkintaa vastaan eikä liioin sitä vastaan, että nimi kirjoitetaan Ieso eikä Iaso, sillä Iaso on attikalainen muoto ja niin ollen väärä, koska nimi on joonilainen. "Ieso", josta "ho Ieesus" (Iason poika) — huom. genetiivi eikä nominatiivi — on joonilainen eikä voi muuta olla, jos Sibyllan Kirjan ikä otetaan huomioon. Eikä erythrealainen sibylla voinut tavailla sitä toisella tavalla, koska hänen asuinpaikkansa Erythrea oli kaupunki Joniassa (sanasta Ion eli Janus) vastapäätä Khiosta; ja koska joonilainen muoto oli vanhempi attikalaista.

Syrjäytämme tässä tapauksessa nykyään niin kuuluisan sibyllalaisen lauseen mystisen merkityksen ja tulkitsemme sen ainoastaan sanallisesti: silloin, kaiken sen nojalla mitä on sanottu, tähän asti niin salaperäiset sanat kuuluvat: "Iason poika, Khreestos (pappi eli palvelija) nimittäin Jumalan (Apollon) Pojan (palvelija), Pelastaja (aineen eli lihan) Rististä.32 Todellakaan ei ole toivoa siitä, että kristinuskoa koskaan käsitettäisiin, ennen kuin viimeinenkin dogmatismin jäte on siitä poispyyhkäisty ja kuollut kirjain uhrattu ikuiselle Totuuden Hengelle, joka on Horus, joka on Krishna, joka on Buddha yhtä suuressa määrin kuin se on gnostilainen Khristos ja Paavalin tosi Kristus.33

Kirjassaan Travels (Matkoja) tekijä, tohtori Clarke, kuvaa löytämäänsä pakanallista muistopatsasta.

"Pyhäkössä, alttarin takana, näimme katkonaisia jätteitä marmorisesta kateederista, jonka selkäpuolella tapasimme seuraavan kirjoituksen tarkasti sen muotoisena kuin se tässä toistetaan, koska ei ainoakaan osa siitä ollut vahingoittunut tai hävinnyt, ja tämä on ehkä ainoa tunnettu esimerkki hautakirjoituksesta, joka on tavattu niin huomattavan muotoisessa muistopatsaassa."

Kirjoitus oli seuraava: Khreestos Prootuu Thessalos Larissaios Pelasgiotees Etoon Iee eli "Khreestos, ensimmäinen, Tessalonialainen Larissasta, pelasgi, 18 vuotta vanha sankari"; Khreestos ensimmäinen (prootuu), miksi?34 Sanatarkasti luettuna kirjoituksessa ei ole paljonkaan järkeä; mutta esoteerisesti tulkittuna se on täynnä sisältöä. Kuten tohtori Clarke osoittaa, tavataan sana Khreestos melkein kaikkien muinaisten larissalaisten hautakirjoituksissa; mutta sen edellä käy aina henkilönimi. Jos adjektiivi Khreestos olisi ollut nimen perässä, se merkitsisi vain "hyvä mies", kuolemanjälkeinen kohteliaisuudenosoitus vainajalle, jollaisia usein on luettavissa omissa nykyaikaisissa hautapatsaissamme. Mutta kun sana Khreestos on yksinään ja toinen sana "prootuu" sitä seuraa, saa koko inskriptsioni toisen merkityksen, varsinkin kun vainajaa vielä kuvataan "sankariksi". Okkultistin silmissä vainaja oli neofyytti (kokelas), joka oli kuollut 18. kokelasvuotenaan35 ja jolla oli paikkansa ensimmäisessä eli korkeimmassa opetuslapsi-luokassa suoritettuaan valmistavat kokeensa "sankarina"; mutta joka oli kuollut ennen viimeistä mysteeriota, joka olisi tehnyt hänestä "Khristoksen", voidellun, ihmisen, jossa Khristoksen eli Totuuden henki eläisi. Hän ei ollut saapunut "Tien" päähän, vaikka hän sankarillisesti oli voittanut valmistavien teurgisten kokeitten kauhut.

Olemme täysin oikeutetut lukemaan kirjoitusta tällä tavalla kuultuamme, missä paikassa tohtori Clarke löysi sen; tämä oli nimittäin, niin kuin Godfrey Higgins huomauttaa, siinä, "missä minä odottaisin sen löytäväni, Delfoissa IE-Jumalan temppelissä", joka jumala kristityillä tuli Jah’iksi eli Jehovahiksi, yhdeksi Kristus Jeesuksen kanssa. Se oli Parnassuksen juurella, eräässä gymnasiumissa, "lähellä Kastaalista lähdettä, joka juoksi Crisan raunioiden (luultavasti Crestona nimisen kaupungin) ohi" jne. Ja taasen: "Juostessaan Kastaalisesta lähteestään se (joki) ensin erottaa gymnasiumin rauniot... Castron laaksosta", niin kuin luultavasti Delfin vanhasta kaupungistakin, joka oli Apollon suuren oraakkelin tyyssija, Krisan (eli Kreusan) kaupungin, suuren vihkimyskeskuksen paikka ja oraakkelein nimittämien Khreestosten koti, jossa viimeisen ansiotyön kandidaatit voideltiin pyhällä öljyllä,36 en kuin heidät vaivutettiin neljäkymmentä yhdeksän tuntia kestävään transsiin (kuten vielä tänä päivänä on tapana Idässä), josta he nousivat kirkastettuina adepteina eli Khristoksina.

"Klemensin Recognitiones ilmoittaa, että isä voiteli poikaansa "öljyllä, joka oli otettu Elämän Puun rungosta ja tämän voitelun jälkeen häntä nimitettiin Kristukseksi", — josta kristitty nimi. Tämä taasen on egyptiläistä alkuperää. Horus oli isän voideltu poika. Tapa voidella häntä Elämän Puusta, jota muistopatsaissa kuvataan, on todella hyvin alkeellinen; ja egyptiläisen Horuksen jatkona oli gnostilainen Kristus, joka gnostilaisissa kivissä kuvataan välittävänä yhdyssiteenä Karestin ja Kristuksen välillä ja myös kaksisukuisena Horuksena." (Kristuksen nimi ja luonto, Gerald Massey).

Mr. G. Massey näkee yhteyden kreikkalaisen Khristoksen eli Kristuksen ja egyptiläisen Karestin, "kuolemattomuuden muumiotyypin" välillä ja todistaa sen sangen perusteellisesti. Hän aloittaa sanomalla, että egyptin kielessä "Totuuden sana" on Ma-Kheru ja että se on Horuksen arvonimi. Siten Horus, kuten hän osoittaa, oli Kristuksen edelläkävijä Totuuden Sanan, Logoksen eli ihmiskunnan jumalallisen luonnon ilmituojan lähettinä. Samassa artikkelissa hän kirjoittaa seuraavasti:

"Gnosiksella oli kolme puolta, tähtitieteellinen, henkinen ja opillinen, ja kaikki kolme voidaan yhtäläistyttää Egyptin Kristukseen. Tähtitieteellisessä tulkinnassa Orionsikermää nimitetään Sahu’ksi eli muumioksi. Horuksen sielu kuvattiin nousevan kuolleista ja astuvan taivaaseen Orionin tähdissä. Muumiokuva oli "se, joka oli säilytetty, pelastettu" ja sen tähden Vapahtajan, kuolemattomuustyypin henkilökuva. Tätä vainajan muotokuvaa kannettiin, kuten Plutarkhos ja Herodotos kertoivat meille, ympäri egyptiläisissä pidoissa, jolloin vieraita pyydettiin sitä katselemaan sekä syömään ja juomaan ja olemaan onnellisia, koska hekin kuollessaan tulivat siksi mitä kuva symbolisoi — nimittäin kuolemattomiksi! Tätä kuolemattomuuden peri-kuvaa nimitettiin Karestiksi eli Karustiksi, ja se oli egyptiläinen Kristus. Kares merkitsi balsamoida, voidella, tehdä ruumis ikuisen kuvaksi; ja valmiiksi tehtynä sitä nimitettiin Karestiksi; niin että tässä ei ole vain kysymys nimestä toisen asemasta, Karestista Kristuksen asemasta.

"Tämä Karestin kuva käärittiin saumattomaan kudokseen, siis Kristuksen vaatteeseen! Oli side kuinka pitkä tahansa — ja muutamat muumiositeet ovat aukikäärittäessä olleet tuhatkin kyynärää pitkät, — oli se alusta loppuun ilman saumaa... Nytpä tämä egyptiläisen Karestin saumaton vaate on sangen puhuva mystisen Kristuksen perikuva, joka evankeliumeissa tulee historialliseksi saumattoman takin eli khitoonin käyttäjänä; tätä seikkaa ei kreikkalainen eikä heprealainen sana täydelleen selitä, mutta sen selittää egyptiläinen Ketu (kangas) ja se saumaton vaate eli kääre, joka tehtiin ikuista käyttöä varten ja joka oli muumiolla, Egyptin hautakammioiden kuolemattomuuskuvalla, Kristuksella.

"Lisäksi Jeesuksen kuolema sovitetaan Karestin valmistusta varten annettujen ohjeiden mukaiseksi. Ei ainoatakaan luuta saa rikkoa. Oikea Karest on oleva täydellinen joka jäsenessään. ‘Tämä on hän, joka astuu ulos terveenä; jota ihmiset eivät tunne, on hänen nimensä.’

"Evankeliumeissa Jeesus nousee jälleen jokainen jäsen ehjänä, kuten täydellisesti säilytetty Karest todistaakseen muumion fyysistä ylösnousemista. Mutta alkuperäisessä egyptiläisessä tekstissä muumio muuttuu. Vainaja sanoo: minä olen hengeksi muuttunut. Olen tullut sieluksi. Nouseri jumalana. Tämä muuttuminen henkiseksi kuvaksi, Kaksi, on jäänyt pois evankeliumista.

"On erittäin huomattava seikka, että nimi kirjoitettiin latinaksi Chrestus, sillä sen kautta voin todistaa yhteyden egyptiläisen Karestin eli Karustin kanssa, joka oli Kristuksen nimi balsamoituna muumiona, mikä puolestaan oli ylösnousemuksen kuva egyptiläisissä haudoissa, kuolemattomuuden tyyppi, Horuksen vertauskuva, joka nousi ylös ja valmisti polun hautakammiosta niille, jotka olivat hänen opetuslapsiaan eli seuraajiaan. Muuten tämä Karestin eli muumio-Kristuksen perikuva toistuu Rooman katakombeissa. Ei mitään kuvaa, joka esittäisi Jeesuksen oletettua historiallista ylösnousemusta ole tavattu yhdessäkään varhemmassa kristillisessä muistomerkissä. Mutta tämän puuttuvan seikan sijasta tapaamme kohtauksen, joka esittää Latsaruksen kuolleista herättämistä. Tätä kuvataan toistamiseen tyypillisenä ylösnousemuksena, kun kerran ei ole mitään todellista kuvaa! Kohtaus ei ole aivan yhdenmukainen evankeliumin haudasta herättämisen kanssa. Se on puhtaasti egyptiläinen, ja Latsarus on egyptiläinen muumio! Siten Latsarus joka esityksessä on ylösnousemuksen muumiotyyppi; Latsarus on Karest, joka oli egyptiläinen Kristus ja jota gnostilainen taide Rooman katakombeissa kuvataan gnostilaisen Kristuksen muotona, joka ei ollut historiallinen henkilö eikä voinut tulla siksi.

"Lisäksi, koska asia on egyptiläistä alkuperää, on luultavaa, että nimi on johdettu egyptin kielestä. Niin ollen Lats (sama kuin Ras) merkitsee tulla nostetuksi ylös, kun taas aru on muumio nimeltään. Kreikkalaisen s-päätteen kanssa tästä tulee Latsarus. Kun tarua inhimillistytetään. muuttuu Rooman ja Egyptin haudoissa tavattu ylösnousemuksen tyypillinen kuvaus kertomukseksi Latsaruksesta, joka herätettiin kuolleista. Tämä Kristuksen Karest-tyyppi ei katakombeissa rajoitu Latsarukseen.

"Karest-tyypin avulla voidaan sekä Kristuksen että kristittyjen alkuperä etsiä Egyptin vanhoista hautakammioista. Muumio tehtiin Kristuksen kaltaiseksi. Se oli Kristus nimeltään ja sama kuin kreikkalaisten inskriptsionien Khreestoi. Siten kunnioitetut vainajat, jotka nousivat kuolleista Horus-Makherun, Totuuden Sanan seuraajina, havaitaan kristityiksi, hoi khreestoi, egyptiläisissä muistomerkeissä. Ma-Kheru -nimitys omistetaan aina niille uskollisille, jotka voittavat elämän kruunun ja kantavat sitä siinä juhlatilaisuudessa, jota nimitetään "Tule sinä minun luokseni" — Horus Vanhurskauttajan kutsu niille, jotka ovat "hänen isänsä Osiriksen siunaamia" — toisin sanoen hoi khreestoille, kristityille maan päällä.

"Viidenneltä vuosisadalta olevassa Jumalanäidin ja lapsen kuvassa, joka löydettiin St. Valentinuksen kirkkomaalta, on laatikossa eli seimessä makaava vastasyntynyt lapsi myös Karest eli muumio tyyppi ja lisäksi vielä sama kuin aurinkotarun jumalallinen lapsi, koska auringon kehä ja päiväntasauksen risti näkyvät lapsen pään takana. Siten historiallisen uskon kristuslapsi on syntynyt ja saa näkyvän alkunsa kuolleen Kristuksen Karest-kuvasta, joka oli ylösnousemuksen muumiotyyppi Egyptissä tuhansia vuosia ennen kristillistä ajanlaskua. Tämä tekee kaksinkertaiseksi todistuksen siitä, että kristittyjen katakombien Kristus oli jäännös Egyptin Karestista.

"Lisäksi Didron osoittaa, että oli olemassa Kristuksen muotokuva, jossa hänen ruumiinsa oli maalattu punaiseksi37 Kansanomainen perintötieto sanoi, että Kristus oli punaverinen. Tätäkin voitanee selittää muumio-Kristuksen jäännöksenä. Alkuperäinen tapa oli tehdä esineistä tabu maalaamalla ne punaisiksi. Kuollut ruumis siveltiin punaisella okralla — sangen alkeellinen tapa valmistaa muumio eli voideltu. Siten Ptah-jumala sanoo Ramses II:lle, että hän on "antanut uuden muodon lihalleen keinotekoisella sinooperilla". Tätä voitelemista puna-okralla nimittivät maorit Kuraksi; he myös tekivät Karestin eli Kristuksen.

"Näemme muumiokuvan jatkuvan perintönä toistakin linjaa pitkin, kun saamme kuulla, että niihin turmiollisiin kerettiläisyyksiin ja kuolemansynteihin, joista temppeliritareita syytettiin, kuului mm. jumalaton tapa palvoa muumiota, jolla oli punaiset silmät. Heidän epäjumalankuvansa, Baphomet nimeltään, arvellaan myös olleen muumion... Muumio oli aikaisin inhimillinen Kristuskuva.

"En epäile, että vanhat roomalaiset Charistia-nimiset juhlat olivat alkuperältään sukua Karestin ja Eukharistian (ehtoollisen) kanssa, koska niitä vietettiin kuolleiden sukulaisten ja omaisten nimien kunniaksi, joidenka takia he sopivat keskenään ystävällisessä kokoontumisessa kerran vuodessa... Tästä meidän siis on etsittävä oleellinen yhtymäkohta egyptiläisen Kristuksen, kristittyjen ja roomalaisten katakombien kesken. Nämä kristilliset mysteeriot, joita tietämättömät selittävät selittämättömiksi, voidaan selittää gnostilaisuuden ja mytologian avulla, mutta ei muuten. Eivät ne ole käsittämättömiä inhimilliselle järjelle, niin kuin niiden epäpätevät, joskin korkeasti palkatut selittäjät meidän päivinämme väittävät. Tällähän asiattomat vain lapsellisesti puolustavat omaa avutonta tietämättömyyttään — he kun eivät koskaan ole omanneet gnosista eli mysteeriotiedettä, jonka avulla yksin voi näitä asioita selittää niiden luonnollisen alkuperän kanssa sopusoinnussa. Ainoastaan Egyptissä voimme päästä asian perille ja saavuttaa tietoa Kristuksen alkuperästä sekä luonnon että nimen puolesta, huomataksemme lopulta, että Kristus oli muumiotyyppi ja että meidän kristologiamme on muumioitua mytologiaa". (Agnostic Journal.)

Yllä oleva on puhtaasti tieteelliseen todisteluun perustuva tulkinta, mutta ehkä juuri tuon tieteellisyyden takia hieman liian materialistinen, huolimatta siitä, että tekijä on tunnettu spiritisti. Okkultismi sinään tapaa samat mystiset elementit kristinuskossa kuin muissakin uskonnoissa, vaikka se yhtä päättävästi torjuu sen dogmaattisen ja historiallisen luonteen. On tosiseikka, että nimissä Ieesuus ho khristos (ks. Ap. Teot V, 42, IX, 14; I Korint. III, 17 jne.) artikkeli ho khristos -sanaa määräävänä todistaa tämän olevan paljastaan liikanimen, samaten kuin Fokionista puhuttaessa sanotaan Fookioon ho khreestos (Plutarkhos V). Yhtäkaikki henkilö (Jeesus), joka sillä tavalla puhuteltiin — milloin elikään — oli suuri Vihitty ja "Jumalan Poika".

Sillä — sanomme sen uudestaan — liikanimi Khristos ja samaten ristiinnaulitsemiskertomus johtuvat edellä käyneistä tapahtumista. Kaikkialla, niin Intiassa kuin Egyptissä, niin Kaldeassa kuin Kreikassa, nämä legendat perustuivat samaan alkuperäiseen perikuvaan: logoksien vapaaehtoiseen uhraukseen — ja nämä logoi olivat säteitä yhdestä ja ainoasta Logoksesta, joka oli välitön ilmennyt emanatsioni Ainoasta alatisalatusta Äärettömästä ja Tuntemattomasta ja jonka säteet ruumistuivat ilmikuntaan. He suostuivat lankeamaan aineeseen, ja heitä nimitetään sen nojalla "Langenneiksi". Tämä on eräs noita suuria mysteerioita, joita tuskin voi koskettaa aikakauskirja-artikkelissa, mutta joita sangen perusteellisesti tulen huomioimaan erikoisteoksessani Salainen Oppi.

Kun näin paljon on sanottu, voidaan vielä lisätä muutamia seikkoja, jotka koskevat noiden kahden nimen etymologiaa. Koska khristos on kreikassa adjektiivimuoto verbistä khrioo "voidella" voiteella eli salvalla ja on kristillisessä teologiassa saanut lopullisen merkityksen "Voideltu"; ja koska sanskritinkielinen kri, joka on Krishna-nimen ensimmäinen tavu, merkitsee mm. "kaataa, voidella, peittää"38 voitaisiin Krishnasta yhtä helposti tehdä "voideltu". Kristilliset kielitieteilijät koettavat rajoittaa Krishna-nimen merkitystä johtamalla sen sanasta Krish, "musta"; mutta jos vertaillaan toisiinsa Khreestos, Khristos ja Khrisna nimiin sisältyviä sanskritin- ja kreikankielisiä juuria ja jos niiden yhtäläisyyttä tarkemmin analysoidaan, huomataan, että niillä kaikilla on sama alkuperä.39

"Bockh’in Kristillisissä Inskriptsioneissa, joita on 1287, ei ole ainoatakaan esimerkkiä siitä, että nimeä varhemmin kuin kolmannella vuosisadalla olisi kirjoitettu muuten kuin, Khreest tai Khreist." (The Name and Nature of the Christ, kirj. G. Massey The Agnostic Journalissa.)

Mutta minkään näiden nimien arvoituksesta ei päästä selville, kuten jotkut orientalistit arvelevat, paljastaen tähtitieteen avulla ja tuntemalla eläinradan merkkejä sukupuolisten symbolien yhteydessä. Sillä samalla kuin Puuraanojen tai Biblian mystisten henkilöiden tai personoitumain tähtisymbolit täyttävät astronomisia tehtäviä, samalla niiden henkiset vastatyypit hallitsevat maailmaa näkymättömästi, mutta sangen tehokkaasti. Ne ovat olemassa abstraKsioneina korkeammalla tasolla, ilmenneinä aatteina astraalisella ja tulevat miehellisiksi, naisellisiksi ja kaksisukuisiksi valloiksi tällä meidän alemmalla tasollamme. Skorpioni, Khreestos-Meshiakina, ja Leijona Khristos-Meshiaana olivat paljon vanhempia kristillistä ajanlaskua vihkimyskokeissa ja -voitoissa mysteerioiden kestäessä, sillä Skorpioni oli jälkimäisten vertauskuva, Leijona taas kuvasi totuuden "auringon" kunniakasta voittoa. Allegorian mystisfilosofisen sisällön käsittää oivallisesti Source of Measures kirjan tekijä, joka kirjoittaa: "Toinen (Khreestos) lähtee alas (Skorpionin) kuiluun (eli ruumistuakseen kohdussa) maailman pelastukseksi; tämä oli Aurinko, joka kadotti kultaiset säteensä ja kruunattiin40 mustuneilla (jotka kuvasivat tätä häviötä) orjantappuroina; toinen oli voittoisa Messias, joka kohosi taivaankaaren huipulle ja oli personoitu Juudan heimon leijonana. Molemmissa tapauksissa hänellä oli risti; toisella kertaa nöyryytetyssä tilassaan (sukupuoliyhteyden poikana), toisella kertaa ohjaten sitä luomisen lakina, hänen itsensä ollessa Jehovah" — dogmaattisen kristinuskon tekijäin suunnitelmassa. Sillä niin kuin sama tekijä edelleen näyttää, Johannes, Jeesus, vieläpä Apollonius Tyanalainenkin, olivat vain supistellun auringon historian esittäjiä" erilaisissa tilanteissa ja olosuhteissa".41 Selitys, hän sanoo, "on kylläkin yksinkertainen, kun otetaan huomioon, että nimet Jeesus, hepreaksi Jsh, ja Apollonius eli Apollo ovat molemmat taivaalla olevan auringon nimiä, ja että pakostakin toisen historia hänen kulkiessaan merkkien kautta kaikkine kärsimystensä, voittojensa ja ihmeittensä personoimisineen, ei saata olla muuta kuin toisenkin historiaa, kun kerran oli olemassa laajalle levinnyt, yleinen tapa kuvata noita kulkuja personoimalla ne". Se että maallinen kirkko perustettiin Konstantinuksen toimesta ja että hänen säädöksensä mm. määräsi, "että auringon arvossa pidettävä päivä omistettaisiin kokonaan Jeesus Kristuksen palvonnalle sunnuntai-päivän nimisenä", osoittaa heidän tuossa "maallisessa kirkossaan" hyvin tietäneen, että "allegoria lepäsi tähtitieteellisellä pohjalla", kuten tekijä vakuuttaa. Toiselta puolen se seikka, että sekä Puraanat että Biblia ovat täynnä aurinko- ja tähtitieteellisiä vertauskuvia, ei sodi sitä toista tosiseikkaa vastaan, että kaikki sellaiset kirjat näiden kahden lisäksi ovat suljettuja kirjoja oppineille, "joilla on arvovaltaa". (!) Eikä se koske siihen toiseen totuuteen, että nuo järjestelmät eivät ole kuolevaisen ihmisen tekoa eivätkä alkuperältään ja pohjaltaan hänen keksimiään.

Siten Khristos minkä nimisenä tahansa merkitsee enemmän kuin Karest, muumio, vieläpä enemmän kuin teologian "voideltu" ja valittu. Molemmat jälkimmäiset sopivat Khreestokselle, surujen ja vaikeuksien miehelle hänen fyysisessä, älyllisessä ja sielullisessa tilassaan, ja molemmat ovat tekemisissä heprealaisen Mashiak (josta Messias) tilan kanssa, niin kuin Fuerst ja The Source of Measures kirjan tekijä selittävät sanan johdon ja synnyn.42 Khristos on mysteerioiden kärsivän Khreestoksen kunnian kruunu, niin kuin se on lopulliseen YHTEYTEEN pyrkijälle, oli hän mitä rotua tai uskontoa tahansa. Totuuden Hengen tosi seuraajalle ei näin ollen paljoa merkitse, elikö Jeesus ihmisenä ja Khreestoksena kristityksi nimitetyn ajanlaskun aikana vaiko ennen sitä vai eikö hän koskaan elänyt. Ihmiskunnan puolesta eläneitä ja kuolleita adepteja on ollut monena ja kaikkina aikoina, ja monet olivat vanhalla ajalla ne hyvät ja pyhät ihmiset, jotka kantoivat liika- eli arvonimen Khreestos ennen kuin Jeesus Natsaretilainen tai toisessa tapauksessa Jeesus (eli Jehoshua) Ben Pandira oli syntynyt. 43 Sen tähden olkoon meidän hyvällä syyllä suotu tehdä se johtopäätös, että Jeesus tai Jehoshua — Sokrateen, Fokionin, Theodoruksen ym. Khreestokseksi, so. hyväksi ja oivalliseksi" nimitetyn miehen tavalla — oli lempeä aja pyhä Vihitty, joka näytti "Tien" Khristos-tilaan ja itse tuli siksi "tieksi" innokkaitten ihailijansa sydämissä. Kristityt samoin kuin kaikki "sankarinpalvojat" ovat yrittäneet työntää taustaan kaikki toiset Khreestoi, jotka heistä ovat näyttäneet olevan heidän Ihmis-Jumalansa kilpailijoita. Mutta joskin Mysteerioiden ääni on vaiennut pitkinä aikoina Lännessä, joskin Eleusis, Memfis, Antium, Delfi ja Kresa ovat aikoja sitten muuttuneet haudoiksi sille Tieteelle, joka kerran oli yhtä suurenmoinen Lännessä kuin se yhä vielä on Idässä, — valmistetaan niille kuitenkin nykyään seuraajia. Elämme vuotta 1887 ja yhdeksästoista vuosisata lähenee loppuaan. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla on outoja yllätyksiä varastossaan ihmiskuntaa varten, — ja kukaties se tulee olemaan viimeinen sitä nimeä.

III

Ketään ei voida pitää kristittynä, ellei hän tunnusta, tai ellei otaksuta hänen tunnustavan, uskoa Jeesukseen kasteen kautta ja pelastukseen "Kristuksen veren kautta". Ollakseen ihmisten silmissä hyvä kristitty täytyy conditio sine qua non’ina (ehdottomasti) osoittaa uskoa kirkon julistamiin dogmeihin ja tunnustaa ne julkisesti; tämän tehtyään on ihminen vapaa viettämään yksityistä ja julkista elämää, joka on vuorisaarnassa ilmituotujen periaatteiden täydellinen vastakohta. Pääasia ja se mikä häneltä vaaditaan on, että hänellä on — tai on olevinaan — sokea usko ja kunnioitus oman kirkkonsa papillisia opetuksia kohtaan.

"Usko on kristinopin avain", sanoi Chaucer, ja sen puutteesta johtuva rangaistus on niin selvästi kuin sanat voivat tehdä tuotu esille Markuksen evankeliumin XVI luvun 16. säkeessä: "joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tulee kadotetuksi."

Kirkkoa häiritsee sangen vähän, että mitä huolellisin näiden sanojen etsintä vanhimmista teksteistä viimeisten vuosisatojen aikana jäi tuloksetta; tai että raamatun äskeinen tarkistelu johdatti ne totuutta etsivät ja totuutta rakastavat oppineet, joiden tehtävänä se oli, siihen yksimieliseen vakaumukseen, ettei mitään sellaista Kristuksen vastaista lausetta ollut olemassa muualla kuin muutamissa myöhemmissä väärennetyissä teksteissä. Hyvät kristityt olivat omaksuneet nuo lohdulliset sanat, ja ne olivat menneet heidän sääliväisten sielujensa luihin ja ytimiin. Riistää ikuisen kadotuksen toivo kaikilta toisilta kuin heiltä itseltään, näiltä Israelin Jumalan valituilta astioilta, oli samaa kuin riistää heiltä itse elämä. Totuutta rakastavat ja Jumalaa pelkäävät raamatuntarkastajat hätkähtivät; he jättivät väärennetyt lauseet (yksitoista säkeistöä, 9-20) paikoilleen ja tyydyttivät omantuntonsa viivanalaisella, sangen epämääräisellä muistutuksella, joka olisi omiansa koristamaan viekkaimpien jesuiittain tekoa ja tekemään kunniaa heidän diplomaattisille kyvyilleen. Se näet kertoo "uskovaiselle", että:

Kaksi vanhinta kreikkalaista käsikirjoitusta ynnä muutamat toiset auktoriteetit jättävät pois värssyt 9– loppuun. Muutamilla auktoriteeteilla on toisenlainen loppu evankeliumille.44

eikä selitä pitemmälle.

Mutta nuo kaksi "vanhinta kreikkalaista käsikirjoitusta" jättivät värssyt pois nolens volens, koska niitä värssyjä ei milloinkaan ole ollut. Ja oppineet ja totuutta rakastavat tarkastajat tietävät tämän paremmin kuin kukaan meistä; kuitenkin tämä häijy valhe lasketaan painosta protestanttisen jumaluusopin itse pesäpaikasta, ja annetaan sen jatkuvasti häikäistä tulevien polvien teologian opiskelijain ja siis myös niiden vastaisten seurakuntalaisten silmiä. Ei se voi heitä kumpiakaan pettää, eikä se petä, mutta yhtäkaikki molemmat ovat uskovinaan noiden julmien, jumaluusopillisen saatanan veroisten sanojen väärentämättömyyteen. Ja tämä saatana-Molok on heidän oma äärettömän laupias ja oikeamielinen Jumalansa taivaassa sekä rakkauden ja lempeyden lihaksi tullut symboli maan päällä yhdeksi ja samaksi olennoksi sulautuneena!

Todella salaperäiset ovat teidän paradoksimaiset tienne, oi te — Kristuksen kirkot!

En aio tässä toistaa kuluneita todisteluja enkä loogisesti paljastaa koko teologista järjestelmää; sillä tämän ovat tehneet kerta toisensa perästä ja mitä oivallisimmalla tavalla Englannin ja Amerikan kyvykkäimmät "uskottomat". Mutta lyhyesti saanen toistaa ennustuksen, joka päivänselvänä seurauksena johtuu ihmisten nykyisestä mielentilasta kristikunnassa. Usko raamattuun sanallisesti ja lihaksi tulleeseen Kristukseen ei kestä enää neljännesvuosisataakaan. Kirkot saavat luopua näistä lempidogmeistaan, muuten 20. vuosisata on näkevä koko kristikunnan kaatuvan ja häviävän ja sen mukana myöskin uskon Khristokseen puhtaana henkenä. Itse nimikin on tullut vastenmieliseksi, ja teologisen kristinuskon täytyy kuolla eikä koskaan enää herätetä kuolleista nykyisessä muodossaan. Tämä olisi itsessään kaikista onnellisin ratkaisu, jollei vaarana uhkaisi se luonnollinen reaktio, joka varmasti seuraa: piintynyt materialismi on oleva vuosisataisena sokean uskon suorana tuloksena, jollei vanhoja hävinneitä ihanteita korvata toisilla ihanteilla, joiden kimppuun ei saata hyökätä, koska ne ovat yleismaailmallisia ja seisovat ikuisten totuuksien kalliolla eikä inhimillisen mielikuvituksen vierivällä sannalla. Puhtaan aineettomuuden täytyy lopulta astua noiden ihanteiden kauhean antropomorfinismin tilalle nykyisten dogmaatikkojemme käsityksissä. Miksikä muuten kristilliset dogmit, jotka täydellisesti vastaavat toisten eksoteeristen ja pakanallisten uskontojen dogmeja, vaativat itselleen etusijan? Kaikkien näiden uskontojen ulkonaiset muodot perustuvat samoihin astronomisiin ja fysiologisiin (eli sukupuoli-) symboleihin. Astrologisesti katsoen jokaisen uskonnollisen dogmin alkuperä ja pesäpaikka — koko maailmassa — on löydettävissä eläinradan merkeistä ja auringosta. Ja niin kauan kuin vertailevalla symbolitutkimuksella tai millä teologialla tahansa on hallussaan ainoastaan kaksi avainta uskonnollisten dogmien mysteerioiden paljastamiseksi — ja nämäkin avaimet vain osaksi käytettävissä, — kuinka rajaviiva voidaan vetää ja kuinka mikään ero voidaan tehdä esim. Krishnan ja Kristuksen uskontojen välillä, joista toinen tarjoaa pelastusta "alkukantaisen miehellisen esikoisen" veren kautta ja toinen, paljon nuorempi usko "ainosyntyisen Pojan" veren kautta?

Tutkikaa Veeda-kirjoja; lukekaa vaikkapa vain suurten orientalistiemme pintapuolisia, usein vääristeltyjä kirjoituksia ja punnitkaa mitä sillä tavalla opitte. Katsokaa, miten brahmiinit, egyptiläiset hierofantit ja kaldealaiset maagikot opettivat tuhansia vuosia ennen meidän ajanlaskuamme, jumalat itse olivat olleet kuolevaisia (edellisissä syntymissään), ennen kuin he saavuttivat kuolemattomuutensa uhraamalla verensä Korkeimmalle Jumalalleen eli johtajalleen. Kuolleitten Kirja opettaa, että kuolevainen ihminen "yhtyi jumaliin siten, että molempien yhteiseen vereen virtasi yhteinen elämä". Kuolevaiset antoivat esikoistensa veren uhriksi jumalille. Hinduism-kirjassaan, s. 35, professori Monier Williams kääntäen Taitiriija Braahmana’sta kirjoittaa: "Uhrien avulla jumalat saavuttivat taivaan". Ja Tandja Braahmana’ssa: "Luontokappaleiden herra antoi itsensä uhriksi jumalien puolesta"... Ja taasen Satapatha Braahmana’ssa: "Ken tuntien tämän uhraa Purusha-madha eli miesesikoisuhrilla, hän tulee kaikeksi."

Joka kerta kuullessani keskusteltavan veedalaisista jumalanpalvelusmenoista ja nimitettävän niitä "inhottaviksi ihmisuhriksi" ja kannibalismiksi (!) tunnen haluavani kysyä: missä ero on? Itse asiassa on kuitenkin olemassa muuan ero. Kristittyjen on pakko omaksua sanasta sanaan Uuden Testamentin vertauskuvallinen (joskin oikein ymmärretty sangen filosofinen) ristiinnaulitsemisdraama samoin kuin kertomus Abrahamin ja Isakin uhrista45, jota vastoin brahmalaisuus — ainakin filosofisissa kouluissa — opettaa kannattajilleen, että tämä (pakanallinen) "miesesikoisen" uhri on puhtaasti allegorinen ja filosofinen vertauskuva. Luettuina kuolleessa kirjaimellisessa merkityksessään neljä evankeliumia ovat vain hiukan muutettuja laitoksia siitä, mitä kirkko nimittää saatanalliseksi kristillisten dogmien (ennakolta) matkimiseksi pakanallisissa uskonnoissa. Materialismi on täysin oikeutettu löytämään niistä kaikista saman aistillisen palvonnan ja samat "aurinkotarut".

Pintapuolisesti ja kuolleen kirjaimellisesti analysoituna ja arvosteltuna sekä svastika (hakaristi) että crux ansata (silmukkaristi) ja tavallinen yksinkertainen risti on vain sukupuolisymboli, kuten professori Jolly (Manbefore Metals, ss. 189-190) oikein kyllä huomauttaa. Nähdessään, että "pyhän tulen isä (Intiassa) oli nimeltään Tvashtri, suo. jumalallinen puuseppä, joka teki svastikan ja pramanthan, joiden kahnauksesta syntyi jumalallinen lapsi Agni, latinaksi ignis (tuli); että hänen äitinsä nimenä oli Maaja ja että hänelle itselleen annettiin nimi akta (voideltu eli khristos), sitten kun papit olivat valaneet hänen päänsä yli väkevän sooman ja hänen ruumiinsa yli uhrin puhdistamaa voita", — tämän kaiken nähdessään professori on täysin oikeutettu sanomaan:

Läheinen yhtäläisyys, joka on olemassa erinäisten Agnin palvonnan seremonioiden ja erinäisten katolisten uskonnon muotomenojen välillä, voidaan selittää niiden yhteisestä alkuperästä. Agni ollessaan akta eli voideltu muistuttaa Kristusta; Maaja Mariaa, hänen äitiään; ja Tvashtri pyhää Jooseppia, raamatun puuseppää.

Onkohan Toulousen Tiedekunnan professori selittänyt mitään kääntämällä huomion sellaiseen, minkä jokainen voi nähdä? Ei tietenkään. Mutta joskaan hän, tuntematta allegorian esoteerista merkitystä, ei ole rikastuttanut inhimillistä tietomäärää, on hän toiselta puolen monelta oppilaaltaan riistänyt uskon kristinopin ja sen kirkon "jumalalliseen alkuperään" ja auttanut materialistin lukumäärän kasvamista. Sillä tosiaan ei kukaan, joka kerran on antautunut tuommoisiin vertaileviin tutkimuksiin, saata pitää lännen uskontoa muuna kuin kalpeana ja heikontuneena vanhempien ja jalompien filosofioiden kopiona.

Kaikkien uskontojen — juutalais-kristillisyydenkin — alkuperä on löydettävissä muutamista alkuaikaisista totuuksista, joista ei yhtäkään voida selittää erillään toisista, koska jokainen täydentää toisen jossakin yksityiskohdassa. Ja kaikki ne ovat enemmän tai vähemmän murtuneita säteitä samasta totuuden auringosta, ja niiden alku on etsittävä Viisaus-uskonnon muinaisista muistomerkeistä. Tämän Viisaus-uskonnon valon puutteessa eivät etevimmätkään oppineet saata nähdä muuta kuin sen luurankoja mielikuvituksen naamioiden peittäminä ja personoituihin eläinradan merkkeihin perustuvina.

Paksu allegorioiden ja häikäisykuvien, mielijohteitten ja vertauksien "pimeiden puheitten", filmi peittää siten alkuperäisiä esoteerisia tekstejä, joista Uusi Testamentti — nykyään tunnetussa muodossaan — sommiteltiin kokoon. Mistä siis on evankeliumi, Jeesus Natsarealaisen elämänkerta, saanut alkunsa? Eikö ole toistamistaan toistettu, etteivät mitkään inhimilliset, kuolevaiset aivot olisi voineet keksiä juutalaisen uskonpuhdistajan elämää, jota seurasi pääkallovuoren kauhea näytelmä? Me sanomme, esoteerisen Itämaisen Koulun auktoriteetilla, että kaikki tämä sai alkunsa gnostilaisilta, mikäli koskee Kristus-nimeä ja tähtitieteellis-mystisiä allegorioita, sekä muinaisten Tanaimien kirjoituksista, mikäli koskee Jeesuksen eli Joshuan kabbalistista yhteyttä raamatun personifikatsionien kanssa. Muuan näistä on Jehovahin mystinen, esoteerinen nimi — ei profaanisten, omista mysteerioistaan tietämättömien juutalaisten nykyinen oikullinen Jumala, jonka vielä tietämättömämmät kristityt ovat omakseen ottaneet, vaan pakanallisen Vihkimyksen kokoonpantu Jehovah. Tämän sangen selvästi todistavat ne erilaisten merkkien glyyfit eli mystiset yhteenliittymät, jotka tähän päivään saakka ovat säilyneet roomalaiskatolisissa hieroglyyfeissä.

Gnostilaiset muistiinpanot sisälsivät ytimen Vihkimysmysteerioissa miesmuistiin vietetyistä pääkohtauksista, — vaikka sekin milloin vain se uskottiin pergamenteille tai paperille, poikkeuksetta ilmoitettiin puoleksi vertauskuvallisessa muodossa. Mutta muinaisilla Tanimeilla, noilla Vihityillä, joilta myöhemmät talmudistit saivat kabbalan (suullisen perinnäistiedon) viisauden, oli hallussaan mysteeriokielen salaisuudet, ja tällä kielellä evankeliumit kirjoitettiin.46 Ainoastaan se, joka hallitsee vanhanajan esoteerisen salakielen — lukujen salaisen merkityksen, joka yhteen aikaan oli kaikkien kansojen yhteisomaisuutta, — ainoastaan hän voi saada täyden todistuksen siitä, kuinka nerokkaasti Vanhan Testamentin puhtaasti egyptiläisjuutalaiset allegoriat ja nimet yhdistettiin pakanallis-kreikkalaisten gnostikkojen, sen ajan kaikista hienostuneempien mystikkojen, nimiin ja allegorioihin. Piispa Newton todistaa tämän itse tietämättään, osoittaessaan, että "Barnabas, Paavalin toveri, keksii epistolassaan (IX luku) että Jeesuksen nimi on ristiinnaulittuna luvussa 318", — Barnabas näet löytää sen mystisestä kreikkalaisesta, IHT — tau on ristin salamerkki. Tämän johdosta huomauttaa eräs kabbalisti, joka on kirjoittanut julkaisemattoman käsikirjoituksen Mysteeriokielen muodostumisen avaimesta, seuraavaa: "Mutta tämä on vain leikkimistä heprealaisten jod, khit ja shin kirjainten kanssa, sillä siitä on meidän päiviimme saakka periytynyt IHS Kristuksen monogrammina, ja tämä luetaan ieesh eli 318, koska kirjainten summa on 318 eli luku, joka vastaa Abrahamia ja hänen saatanaansa, Joshuaa ja hänen Amalekiaan... sekä myös Jaakobia ja hänen vastustajaansa... (Godfrey Higgins mainitsee lähteen luvulle 608)... Se on Melkisedekin nimen numero, sillä tämän arvo on 304 ja Melkisedek oli korkeimman Jumalan pappi ilman päivien alkua tai loppua". Melkisedekin ratkaisu ja salaisuus on löydettävissä siitä tosiseikasta, että "muinaisajan panteoneissa ne kaksi kiertotähteä, jotka olivat olleet olemassa ikuisuudesta (aioonisesta ikuisuudesta) lähtien ja olivat ikuisia, olivat Aurinko ja Kuu eli Osiris ja Isis, — ja siitä johtui nimitys ilman päivien alkua tai loppua. 304 kerrottuna kahdella on 608. Niin myös numerot sanassa Seth, joka kuvasi vuotta. On monta auktoriteettia, jotka väittävät, että luku 888 sopii Jeesus Kristuksen nimelle, ja sanotaan, että tämä vastustaa Antikristuksen numeroa 666.... Joshua nimen kanta-arvo oli luku 365, aurinkovuoden tunnusmäärä, kun taas Jehovah iloitsi siitä, että hän oli kuuvuoden tunnusluku — ja Jeesus Kristus oli sekä Joshua että Jehovah kristillisessä panteonissa..."

Tämä on vain omiansa valaisemaan väitettämme ja todistamaan, että yhdistetyn Jeesus Kristus nimen kristillinen käyttö perustuu kokonaan gnostilaiseen ja itämaalaiseen mystiikkaan. Oli oikein ja luonnollista, että kronikoitsijat sellaiset kuin vihityt gnostikot, jotka olivat vaitioloon lupautuneet, peittäisivät tai pukisivat vanhimpien ja pyhimpien oppiensa lopullisen merkityksen harhavaatteisiin. Kirkkoisien oikeus peittää koko juttu historialliseksi tehdyn mielikuvituksen kääröön on pikemmin epäiltävä.47 Gnostilainen kirjuri ja kronikoitsija ei pettänyt ketään. Jokainen muinaisajan gnosikseen Vihitty — eli hän ennen tai jälkeen kristillistä ajanlaskua — tunsi hyvin "mysteeriokielen" kunkin sanan arvon. Sillä nämä gnostikot — alkuperäisen kristinuskon inspiroijat — olivat "sivistyneimpiä, oppineimpia ja paraiten kristityn nimen arvoisia", kuten Gibbon sanoo. Eivät he eivätkä heidän nöyremmät seuraajansa olleet vaarassa uskoa omien tekstiensä kuollutta kirjainta. Mutta toisin oli laita niiden, jotka joutuivat nykyään ns. oikeaoppisen ja historiallisen kristinuskon laatijan uhreiksi. Heidän seuraajansa on kaikki saatu lankeamaan Paavalin nuhtelemien "hupsujen galatalaisten" erehdyksiin, jotka, kuten hän heille sanoo (Gal. III, 1-5), alkaen hengestä (uskomalla Kristuksen henkeen) "lopettivat uskomalla lihaan", so. ruumiilliseen Kristukseen. Sillä sellainen on kreikkalaisen lauseen tosi merkitys48: "enarksamenoi pneumati nyyn sarki epiteleisthe". Että Paavali oli gnostikko ja perusti uuden gnosis-lahkon, joka tunnusti, niin kuin kaikki muutkin gnostilaiset lahkot tekivät, "Kristus-Hengen" olevan olemassa, vaikka sekin nousi vastustajiaan, kilpailevia lahkoja vastaan, — on päivänselvää kaikille paitsi dogmaatikoille ja teologeille. Yhtä selvää on, että Jeesuksen alkuperäiset opetukset — koska tahansa hän lienee elänytkin — voidaan löytää ainoastaan gnostilaisista opeista; ja tämän löydön varalta ovat alusta saakka ryhtyneet laajoihin varovaisuustoimenpiteisiin ne väärentäjät, jotka vetämällä Hengen alas aineeseen halvensivat alkuaikaisen Viisaus-uskonnon jalon filosofian. Basilideen teokset yksin — tuon "filosofin, joka oli antautunut jumalallisten asioiden kontemplaatioon" kuten Clemens häntä kuvailee, hänen Evankeliumitulkintojensa 24 nidettä — poltettiin kaikki kirkon käskystä, kertoo Eusebius meille (H. E., IV, 7).

Koska nämä Tulkinnot kirjoitettiin ajalla, jolloin meidän nykyisiä evankeliumeja ei vielä ollut olemassa,49 on tässä hyvä todistus siitä, että se evankeliumi, jonka opit Basilides sai vastaanottaa apostoli Matteukselta ja Glaukukselta, Pietarin opetuslapselta (Clemens Alexandrinus, Stromata, VII, 7, § 106), varmaan suuresti poikkesi nykyisestä Uudesta Testamentista. Eikä näitä oppeja voida arvostella Tertullianuksen jälkeen jättämien vääristeltyjen selontekojen nojalla. Yhtäkaikki sekin vähä, minkä tämä puolueellinen uskonkiihkoja antaa, osoittaa, että gnostilaiset pääopit, omine erikoisine nimineen ja naamioineen, ovat samat kuin idän Salaisen Opin. Sillä puhuessaan Basilideesta, tuosta "hurskaasta, jumalankaltaisesta, teosofisesta filosofiasta", jollaiseksi Clemens Aleksandrialainen häntä ajatteli, huudahtaa Tertullianus:

Tämän jälkeen Basilides, kerettiläinen, tunki esille. [Isis Unveiled -kirjassa kysyttiin, eikö Rooman kirkko tuominnut kerettiläisyydeksi myöskin fryygiläisen piispa Montanuksen katsantokantoja? On kerrassaan erinomaista nähdä, kuinka helposti kirkko rohkaisee toisen, kerettiläisen, Tertullianuksen, parjausta toisen kerettiläisen, Basilideen, kustannuksella, kun parjaus sattumalta on edullinen kirkon omalle tarkoitusperälle.] Hän väitti, että on olemassa Korkein Jumala nimeltä Abraxas, joka loi Järjen (Mahat), jota kreikkalaiset nimittävät Nuusiksi. Tästä emanoi Sana; Sanasta Kaitselmus; Kaitselmuksesta Hyve ja Viisaus; näistä kahdesta taas muodostuivat Hyveet, Hallitukset [Eikö Paavali itse puhu taivaallisista hallituksista ja valloista (Efes. III, 10; I, 21) ja tunnusta, että jumalia on monta ja Herroja (Kyrioi) monta? Ja enkeleitä, valtoja (dynameis) ja hallituksia? (Ks. I Kor. VIII, 5; ja Rooma VIII, 38.)] ja Vallat; ja siitä sitten enkelein lukemattomat syntymiset ja ulosvalunnat. Tosiaan alimpien enkelein joukkoon ja niiden, jotka tekivät tämän maailman, hän asettaa kaikista viimeisimmäksi juutalaisten Jumalan, jonka hän kieltää olevan Jumala itse, vakuuttaen hänen olevan vain yhden enkeleistä. [Tertullianus: De praescriptione haereticorum. Kieltämättä johtuu vain huomattavan jesuiittamaisesta, silmänkääntötempun kaltaisesta todistelusta, että Jehovah, joka Kabbalassa on vain Sefirootti, kolmas, vasemmanpuoleinen emanatsionein joukossa (Binah), on korotettu Ainoan ehdottoman Jumalan arvoon. Raamatussakaan hän ei ole kuin yksi Elohimeistä (Ks. I Moos., III, 5, 22, jossa "Herra Jumala" ei tee mitään eroa itsensä ja toisten välillä).] (Isis Unveiled, II osa.)

Toisen todistuksen siitä, että Matteuksen evankeliumi tavallisissa kreikkalaisissa teksteissä ei ole alkuperäinen hepreaksi kirjoitettu evankeliumi, antaa niinkin suuri auktoriteetti kuin kirkkoisä Hieronymus. Epäilys, että Kristusprinsiippiä on alusta lähtien tietoisesti ja asteittain historiallisoitu, kasvaa vakaumukseksi, niin pian kuin tutustuu erääseen tunnustukseen, joka tavataan Hieronymuksen Matteus-kommentaarioiden toisessa kirjassa. Siinä näet löydämme todistukset siitä, että koko evankeliumin tilalle on ehdoin tahdoin toimitettu toinen, koska nähtävästi tämä liian innokas kirkkoisä on kirjoittanut uudestaan kaanonissa nyt löytyvän evankeliumin.50 Hän sanoo, että neljännen vuosisadan lopulla "heidän autuutensa" piispat Chromatius ja Heliodorus lähettivät hänet Caesareaan nimenomaan vertaamaan kreikkalaista tekstiä (ainoa mikä heillä koskaan oli) alkuperäiseen heprealaiseen laitokseen, jonka natsareenit säilyttivät kirjastossaan, ja kääntämään sitä. Hän käänsi sen, mutta vastalauseella; sillä kuten hän sanoo, Evankeliumi "toi esille asioita, jotka olivat omiansa — eri rakentamaan, vaan — hävittämään."51 Mitä "hävittämään"? Silminnähtävästi sen dogmin, että Jeesus Natsaretilainen ja Khristos ovat yhtä; siis "hävittämään" vastikään suunniteltua uskontoa.52 Samassa kirjeessään tuo pyhimys (joka kehotti kääntyneitä tappamaan isiään ja polkemaan sitä rintaa, joka heitä ravitsi, kulkemalla äitiensä ruumiiden yli, jos vanhemmat seisoivat esteenä poikiensa ja Kristuksen välillä) — myöntää, että Matteus ei tahtonut että hänen evankeliuminsa kirjoitettiin avoimesti, siis, että käsikirjoitus oli salainen. Mutta myöntäessään myöskin, että tämä evankeliumi "oli kirjoitettu kreikkalaisilla kirjaimilla ja (Matteuksen) omalla kädellä", hän toisessa paikassa puhuu ristiin vakuuttaessaan jälkimaailmalle, että koska Manikeuksen eräs oppilas nimeltä Seleukus oli sitä peukaloinut ja uudestaan kirjoittanut… "kirkko tietysti kieltäytyi sitä kuuntelemasta". (Hieronymus, Kommentaarioita Matteuksen evankeliumiin, II kirja, XII 13).

Eipä ihme, että Khreestos- ja Khristos-sanojen varsinainen merkitys ja molempien suhde Jeesus Natsaretilaiseen, joka nimi on tehty nimestä Joshua Nazari, on nyt tullut kuolleeksi kirjaimeksi kaikille, paitsi ei-kristityille okkultisteille. Sillä ei kabbalisteillakaan oli alkuperäisiä tietoja mihin nojata. Kristityt kädet ovat muovailleet Zoharin ja Kabbalan uudestaan niin ettei niitä enää voi tuntea; ja jolle olisi jäljellä kappale kaldealaista Lukujen Kirjaa, ei olisi olemassa mitään muuta kuin väärennettyjä selontekoja. Älkööt veljemme, Englannin ja Ranskan ns. kristityt kabbalistit, joista monet ovat teosofeja, panko liian jyrkkää vastalausetta; sillä tämä on historiaa (Ks. Munk). On yhtä järjetöntä sanoa — kuten muutamat saksalaiset orientalistit ja uudenaikaiset kriitikot yhä tekevät — että kabbala ei koskaan ollut olemassa ennen Moses de Leonia, Espanjan juutalaista, jota oi syytetty tämän pseudograafin tekaisijaksi 13. vuosisadalla, kuin väittää, että yksikään niistä kabbalistisista teoksista, jotka nyt ovat meidän hallussamme, olisi yhtä alkuperäinen kuin se oli silloin, kun rabbi Simeon Ben Jokhai uskoi "perintätiedot" pojalleen ja seuraajilleen. Ei yksikään näistä kirjoista ole tahraton, ei yksikään ole säilynyt kristillisten käsien silpoilemisilta. Munk, oman aikansa oppineimpia ja taitavimpia kriitikoita tällä alalla, todistaa sen, samalla kun hän — niin kuin mekin — panee vastalauseensa sitä otaksumaa vastaan, että se muka olisi väärennös Kristuksen jälkeiseltä ajalta, sillä hän sanoo:

"On mielestämme selvää, että tekijällä oli käytettävänään vanhoja asiakirjoja, niiden joukossa joitakin Midrashimejä eli perintätieto ja raamatullisia esityskokoelmia, joita meillä ei nyt ole."

Jonka jälkeen hän Tholuckin mukaan (l.c. ss. 24 ja 31) lisää:

"Haya Gaon, joka kuoli 1038, on tietääksemme ensimmäinen tekijä joka kehitti teorian Sefirooteista, ja hän antoi heille ne nimet, jotka sitten tapaamme kabbalisteilla (Tellenik, Moses ben Schem Tob c Leon, s. 13, muist. 5); tämä tohtori, joka oli läheisessä kosketuksessa syyrialaisten ja kaldealaisten kristittyjen oppineiden kanssa, oli näiden välityksellä tilaisuudessa tutustumaa muutamiin gnostilaisiin kirjoitelmiin."

Jotka "gnostilaiset kirjoitelmat" ja esoteeriset opit pääsivät pujahtamaan kabbalistisiin teoksiin yhdessä monen uudenaikaisemman lisäyksen kanssa, joita nyt tapaamme Zoharissa, kuten Munk hyvin todistaa. Kabbala on kristillinen nyt eikä juutalainen.

Kun täten mitä toimeliaimmat kirkkoisät monessa miespolvessa lakkaamatta työskentelivät vanhojen asiakirjojen hävittämiseksi ja valmistelivat uusia lauseita lisättäviksi niihin dokumentteihin, jotka sattumalta olivat jääneet hävittämättä, — ei ole jäljellä gnostikoilta, alku-aikaisen viisaususkonnon laillisilta jälkeläisiltä, muuta kuin joitakuita harvoja pirstaleita, joita on miltei mahdoton tuntea. Mutta pienikin pirstale oikeata kultaa kimmeltää ikiajoiksi; ja niin vääristeltyjä kuin Tertullianuksen ja Epiphaniuksen jättämät selonteot "kerettiläisten" opeista ovatkin, voi salatieteilijä niistäkin löytää jälkiä noista alkuaikaisista totuuksista, jotka kerran kaikkialla ilmoitettiin Vihkimysmysteerioiden aikana. Toisten teosten joukossa ajatusta herättävine allegorioineen on meillä vielä ns. apokryfiset evankeliumit ja viimeiseksi löydettynä gnostilaisen kirjallisuuden kalleimpana jätteenä katkelma nimeltä Pistis-Sophia, "Tieto-Viisaus".

Ensi artikkelissani Evankeliumein esoteerisesta luonteesta toivon voivani osoittaa, että ne jotka kääntävät Pistis-sanalla "usko" ovat kerrassaan väärässä. Sana "usko" armona tai jonakin, johon on uskottava ajattelematta eli sokealla uskolla, on sana, joka ei ole kristillistä ajanlaskua vanhempi. Ei Paavalikaan koskaan kirjeissään käyttänyt tätä sanaa tässä merkityksessä; ja Paavali oli kuitenkin kieltämättä — Vihitty.


1. Matt. XXIV:3 ja seur. Korostetut lauseet ovat ne, jotka on korjattu (engl.) Uudessa Testamentissa, kun v. 1881 tarkistettiin 1611 vuoden käännös, joka on täynnä virheitä, tahallisia ja ei-tahallisia. Sana "läsnäolo" "tulemuksen" tilalla ja "aikakauden täyttyminen" "maailman lopun" asemesta ovat nyt muuttaneet koko merkityksen vilpittömimpienkin kristittyjen silmissä, lukuun ottamatta adventisteja. (Raamatun kääntäjät ovat todella ennakkoluulojensa vallassa, jos yhä säilyttävät vanhojen käännösten sanamuodot. Alkutekstissä oleva kreikkalainen sana paruusia merkitsee "läsnäolo" ja synteleia tuu aioonos "aikakauden lopputiliin vieminen" eli "täyttäminen" eli päättäminen". — P. E.)

2. Joka ei tahdo punnita ja täysin käsittää, mikä suuri ero merkityksen puolesta on olemassa noiden kahden kreikkalaisen sanan — khreestos ja khristos — välillä, hän ei sokeudessaan koskaan ymmärrä evankeliumein tosi esoteerista merkitystä, so. sitä elävää Henkeä, joka on haudattu tekstien karuun kuolleeseen kirjaimeen, huuli-kristillisyyden aito Kuolleen Meren hedelmään.

3. Sillä te olette elävän Jumalan temppeli ("pyhäkkö", sanoo tarkastettu U. T.). II. Korint. VI: 16.

4. Henki eli Pyhä Henki oli naisellinen juutalaisilla niin kuin useimmilla vanhan ajan kansoilla, ja niin se oli varhaisilla kristityilläkin. Gnostikkojen Sophia ja kolmas sefirootti Binah (kabbalistien naissukuinen Jehovah) ovat naisellisia prinsiippejä — "Jumalallinen Henki" eli Ruakh. Akhath Ruakh Elohim Khiim, yksi on Hän (naisellinen), elämän Elohimien henki, sanotaan Sefer Jetzirahissa.

5. Monet huomattavat ajanjaksot päättyvät tämän vuosisadan lopulla. Ensinnäkin Kalijuga-kauden 5000 vuotta, sitten samarialaisten (myös kabbalististen) juutalaisten Kalojen yhteydessä olevan miehen Messias-kausi (Ikhthys eli "vesimies" Dag). Se on historiallinen ajanjakso, ei kovin pitkä, mutta hyvin okkultinen, joka kestää noin 2155 aurinkovuotta, mutta jolla on tosi merkitys ainoastaan, jos se luetaan kuukuukausissa. Se sattui v. 2410 ja 255 eKr. eli silloin kun kevätpäivän tasaus astui Oinaan ja sitten taas Kalojen merkkiin. Kun se muutaman vuoden kuluttua astuu Vesimiehenmerkkiin, tulee sielutieteilijöille jonkun verran ylimääräistä työtä, ja suuri muutos tulee tapahtumaan ihmiskunnan psyykkisissä omituisuuksissa.

6. H. P. B:n artikkeli "Ajan merkit" puhuu mm. suggestion vaaroista uuden ajanjakson alkaessa. Vastuuttomien ilmiöiden aika on ohi, ja ihmiset tulevat väärinkäyttämään psyykkisiä kykyjä, etenkin hypnotismin ja suggestion voimaa. Paljon rikoksia tullaan tekemään suggestion avulla, jolloin todellinen syyllinen jää vapaaksi ja hänen syytön välikappaleensa mestataan. Myös kirjallisuus tulee kulkemaan okkultismin merkeissä ja paljon erikoisesti inspiroituja teoksia tullaan julkaisemaan... H. P. B:n ennustus oli todella sattuva. — P. E.

7. Varhaisin kristitty kirjailija, Justinus Marttyyri, nimittää ensimmäisessä Apologiassaan (puolustuskirjelmässään) kanssa-uskovaisiaan Kreestityiksi, khreesrianoi — ei kristityiksi.

8. Toisella vuosisadalla Clemens Alexandrinus perustaa vakavan todistelun paronomasialleen (pienelle sananmuutokselleen, lib. Ill. cap. XVII, p. 53 et circa), että "kaikki, jotka uskoivat Kreestokseen (so. "hyvään ihmiseen") sekä todellisuudessa että nimeltään ovat krestiaaneja, so. hyviä ihmisiä" (Stromata, lib. II, Higgins’in Anacalypsis). Ja Lactantius sanoo (lib. IV, cap. VII) vain tietämättömyydestä johtuvan, että ihmiset nimittävät itseään kristityiksi kreestittyjen asemasta: qui proper ignorantium errorem cum immutata litera Chrestum solent dicere. (Suomeksi: "jotka tietämättömäin erehdyksestä tavallisesti sanovat Krestus muuttamatta kirjainta." Minulla ei ole käsillä Lactantiuksen alkutekstiä enkä osaa selittää, mitä H. P. B. tarkoittaa tällä otteella. — P. E.)

9. Englannissa yksin on yli 239 erilaista lahkoa. (Ks. Whitaker’in Almanakkaa.) Vuonna 1883 oli vain 186 erinimistä seurakuntaa, ja nyt ne lisääntyvät jatkuvasti vuosi vuodelta, niin että yksin neljässä vuodessa on syntynyt 53 uutta lahkoa!

10. On vain oikein Paavalia kohtaan huomauttaa, että tämä ristiriita varmaan johtuu siitä, että hänen Epistoloitaan on myöhemmin peukaloitu. Paavali oli itse gnostikko, so. "Viisauden Poika", ja vihitty todellisiin Khristoksen mysteerioihin, vaikkakin hän lienee jyrissyt (tai pantiin näennäisesti niin tekemään) joitakin gnostilaisia lahkoja vastaan, joita hänen päivinään oli lukuisia. Mutta hänen Kristoksensa ei ollut Jeesus Natsaretilainen eikä mikään elävä ihminen, kuten Mr. Gerald Massey niin taitavasti osoittaa luennossaan Paul, the Gnostie opponent of Peter (Paavali, Pietarin gnostilainen vastustaja), hän oli vihitty, todellinen "Mestarirakentaja" eli adepti, kuten kuvataan Isis Unveiledissa, II osa, ss. 90-91.

11. Osonteck tuu kateegoruumenuu heemoon onomatos khreesotatoi hyparkhomen. (Ens. Puolustuspuhe).

12. Tuon taitavan egyptologin tutkimien lähteitten tavaton paljous osoittaa hänen päässeen kerrassaan perille Uuden Testamentin salaisesta syntyhistoriasta. Mr. Massey tuntee eron henkisen jumalallisen ja puhtaasti metafyysisen Khristoksen ja lihallistetun Jeesuksen maallisen tekohenkilön välillä. Hän tietää myös, että kristillinen kaanon, etenkin evankeliumit, Apostolein teot ja Paavalin kirjeet on tehty gnostilaisen viisauden katkelmista, jonka viisauden pohja ja perus on esi-kristillinen ja rakennettu vihkimyksen mysteerioille. Teologinen esitystapa ja tekstiin lisätyt kohdat — sellaiset kuin Markuksen XVI luku säkeestä 9 alkaen — ne tekevät evankeliumeista "kokoelman (ilkeitä) valheita" ja viskaavat tahran Khristokselle. Mutta okkultisesti, joka osaa erottaa toisistaan nuo kaksi virtausta (tosi gnostilaisen ja valekristillisen) tietää, että lauseet vapaina teologisista "parannuksista" kuuluvat muinaisaikaiseen viisauteen. Sen tietää myös Mr. Gerald Massey, vaikka hänen näkökantansa poikkeavat.

13. "Avain kielen jälleen löytämiseen, mikäli koskee tekijän yrityksiä, saatiin, kun, kummallista kyllä, havaittiin, että oli keksitty ja käytetty luvuissa halkaisijan suhde ympyrän kehään, sanoo eräs geometrikko. "Tämä suhde on 6561 halkaisijalle ja 20612 ympyrän kehälle." (Kabbalistinen käsikirjoitus.) Jossakin tulevassa Luciferin numerossa tehdään keksijän luvalla yksityiskohtaisemmin selkoa asiasta.

14. Gory’n Anc Frag, s. 59 ja seur. Niin selittävät Sankhoniaton ja Hesiodoskin, joiden mukaan ihmiskunta sai elonsa jumalien vuodattamasta verestä. Mutta veri ja sielu ovat yhtä (nefesh), ja jumalien veri tarkoittaa tässä elähdyttävää sielua.

15. Syvältä tutkittuaan egyptiläistä muinaistietoa Mr. G. Massey itse asiassa myöntää näiden seitsemän avaimen olemassaolon. Vaikka hän vastustaakin Esoteric Buddhism -kirjan opetuksia — joita hän ikävästi kyllä väärinkäsittää melkein joka suhteessa — hän kirjoittaa (s. 21) luennossaan "Ihmisen seitsemän sielua":

"Tätä ajatusjärjestelmää, tätä esitystapaa, tätä kykyjen seitsenäisyyttä oli opetettu eri puoliltaan Egyptissä ainakin seitsemän tuhatta vuotta sitten, kuten näemme muutamista viittauksista Atumiin (jumalaan, jossa "isyys oli yksilöity ikuisen sielun, teosofien seitsemännen prinsiipin synnyttäjäksi"), jotka tavattiin äsken Sakkaran luona löydetyistä kirjoituksista. Sanon: eri puolilta, sillä Mysteerioiden gnoosis oli ainakin seitsenkertainen luonteeltaan — se oli elementaalinen, biologinen, elementaarinen (inhimillinen), tähtimaailmaa, kuuta, aurinkoa koskeva ja henkinen — emmekä mitenkään muuten kuin omaamalla käsityksen koko järjestelmästä kykene erottamaan toisistaan eri puolia ja määrittelemään mikä mikin on, kun koetamme seurata symbolista seitsenlukua niiden moninaisissa luonteen vaiheissa."

16. "Gnostic and historic Christianity"

17. "Tosiaankin, tosiaankin sanon sinulle: jollei ihminen synny uudestaan, ei hän voi nähdä Jumalan valtakuntaa" (Joh. III. 4). Tässä tarkoitetaan syntymistä korkeudesta, henkistä syntymää, joka suoritetaan korkeimmassa ja viimeisessä vihkimyksessä.

18. Sana khreooh, selittää Herodotos (7:11, 7), on se minkä oraakkeli määrää, ja to khreoon, sanoo Plutarkhos (Nic. 14) on "kohtalo", välttämättömyys". Ks. Herod VII, 215; V, 108; ja Sophokles, Phil, 437.

19. Ks. Liddel & Scott’in Kreikkalais-englantilainen sanakirja (tai mitä tahansa kreikkalaista sanakirjaa. — P. E.

20. Sanoja voidaan siis käyttää Guru’sta, "opettajasta", ja tsheela’sta, "opetuslapsesta", heidän keskinäisissä suhteissaan.

21. Äskeisessä teoksessaan — Kristikunnan alkuajat — kirkkoherra Farrar huomauttaa: "Muutamat ovat arvelleet, että sen pohjalla on muodostettu miellyttävä sana-leikki, kuten... Khreestos ("suloinen", Ps. XXX, IV, 8) ja Khristos sanojen välille" (I, 158, muist.). Mutta ei siinä ole mitään arvelemista, koska se tosiaan alkoi "sanaleikistä". Kristus-nimeä ei "väärennetty Krestukseksi", kuten oppinut tekijä uskottelee lukijoilleen (s. 19), vaan laatu- ja nimisana Khreestos väärennettiin Kristukseksi ja omistettiin Jeesukselle.

Reunamuistutuksessa koskeva sanaa "krestitty", jollaisena se esiintyy Pietarin ensimmäisessä epistolassa (IV, 16), vaikka se myöhemmissä tarkistetuissa käsi- kirjoituksissa on vaihdettu sanaan kristitty, kirkkoherra Farrar taas huomauttaa: "Ehkä meidän pitäisi lukea tietämättömäin pakanain vääristelemä muoto krestitty." Varmasti meidän pitäisi niin lukea, sillä täytyisihän kaunopuheliaan tekijän muistaa Mestarina käsky antaa keisarille, mikä keisarin on. Huolimatta vastenmielisyydestään Mr. Farrar on pakotettu myöntämään, että nimen kristitty ensinnä keksivät ilkkuvat, pilkalliset antiokialaiset, kylläkin jo vuonna 44, mutta ettei se joutunut yleisesti käytettäväksi ennen Neron vainoja. "Tacitus", hän sanoo, "käyttää sanaa "kristitty" miltei anteeksipyytäen. Hyvin tunnettua on, että se U. T:ssa esiintyy vain kolme kertaa ja silloin aina vihamielisessä merkityksessä (Ap. Teot, XI, 26; XXVI, 28 ja IV, 16)." Ei yksin Claudius, vaan kaikki pakanakansat katselivat pelolla ja epäilyksellä kristityitä, joita pilkalla niin nimitettiin, sen tähden että he tekivät subjektiivisen prinsiipin eli attribuutin lihalliseksi. Sillä Tacitus, puhuessaan niistä, joita joukot nimittivät ‘kristityiksi", kuvaa heitä ihmisryhmän, jota kammottiin heidän hirvittävyyksiensä ja rikoksiensa takia. Eipä kumma, sillä historia toistuu. Epäilemättä on olemassa tuhansia jaloja, vilpittömiä ja kunnollisia kristittyinä syntyneitä miehiä ja naisia nykyään. Mutta meidän on vain tarvis luoda silmäys kristityiksi kääntyneiden "pakanoiden" paheellisuuteen; noiden proselyyttien siveellisyyteen Intiassa, joita lähetyssaarnaajat itse kieltäytyvät ottamasta palvelukseensa, — voidaksemme ymmärtää yhden kaltaisuuden 1800 vuotta sitten kääntyneiden ja nykyisten pakanain välillä, joita "armo on liikuttanut."

22. Justinus Marttyyri, Tertullianus, Lactantius, Clemens Alexandrinus ym. tavailivat sanan tällä tavalla.

23. Ks. Liddell & Scott’in Kreikkalais-englantilaista sanakirjaa. Khreestos on itse asiassa semmoinen, jota oraakkeli tai profeetta yhtä mittaa varoittaa, neuvoo, ohjaa. Mr. G. Massey ei ole oikeassa sanoessaan, että "... Krestus eli Khreestos nimen gnostilainen muoto ilmaisee Hyvää Jumalaa, ei hyvää ihmistä alkuperäisesti", sillä sana tarkoitti juuri tätä, so. hyvää, pyhää ihmistä; mutta hän on aivan oikeassa lisätessään, että Khreestianus merkitsee ‘ Suloa ja Valoa". — "Sana Khreestoi merkityksessä hyvät ihmiset oli kauan ennen ollut käytännössä. Lukuisat kreikkalaiset hautakirjoitukset osoittavat, että vainajaa, sankaria, pyhimystä — so. "hyvää"— nimitettiin Khreestokseksi eli Kristukseksi; ja tästä "hyvän" merkityksestä Justinus, ensimäinen uskon puolustaja, johtaa kristityn nimen. Tämä yhteyttää sen gnostilaiseen alkuperään ja siihen "Hyvään Jumalaan", joka Markionin mukaan ilmoittaa itsensä, so. egyptiläisen jumaluusopin Un Nefer’iin eli Hyvän aukaisijaan." (Agnostic Annual).

24. Taasen minun täytyy esittää, mitä Mr. G. Massey sanoo. (Toistan yhtämittaa hänen sanojaan, koska hän on tutkinut tätä ainetta niin perusteellisesti ja niin tunnontarkasti).

"Väitteeni ja pikemmin selitykseni", hän sanoo, "on, että kristillisen nimen tekijä on Egyptin muumio-Kristus, mainittu nimellä Karest, joka kuvasi ihmisen kuolematonta henkeä, sisäistä Kristusta (kuten Paavali sanoo), ruumiillistunutta jumalallista jälkeläistä Logosta. Totuuden Sanaa, Egyptin Makheru’a. Ei se alkuaan ollut paljas kuva! Preservoitu muumio oli kenen tahansa kuollut ruumis, joka oli Karest eli mumifioitu elävien säilytettäväksi; ja yhtämittaa toistettuna tämä tuli kuvanneeksi ylösnousemusta kuolleista (ei kuolleitten). Katso selitystä edempänä.

25. Tässä viitataan rabbiinilaiseen traditioon babylonilaisessa Gemarassa nimellä Sefer Toledoth Jeshu, jonka mukaan Jeesus oli Pandira-nimisen miehen poika ja eli sata vuotta ennen ns. kristillistä ajanlaskua, nim. juutalaisen kuninkaan Alexander Jannæuksen ja hänen vaimonsa Salomen hallitessa, joka hallitusaika kesti vuodesta 106 vuoteen 79 eKr. Juutalaiset syyttivät Jeesusta siitä, että hän oli oppinut magian taidon Egyptissä ja varastanut Kaikkein Pyhimmästä Lausumattoman Nimen, ja Sanhedriini mestautti hänet Lyddassa. Hänet kivitettiin ja ristiinnaulittiin sitten puuhun pääsiäisaattona. Kertomuksen muistiinpanijoina mainitaan Sota’n ja Sanhedrin’in talmudilaiset tekijät, s. 19. Zechiel’in Kirja. Katso Isis Unveiled, II, s. 201; Arnobius; Eliphas Levin Science des Esprits, ja G. Massey’n luentoa The Historical Jesus and Mythical Christ.

26. Kirkkoherra Farrar yrittää parhaansa näyttääkseen, että sellaiset useiden kirkkoisäin tekemät lapsus calami (virheet) johtuvat pelosta ja vastenmielisyydestä. "Ei ole epäilemistä", hän sanoo (kirjassaan The Early days of Christianity), "etteikö... nimi kristitty... ollut antiokilaisten keksimä pilkkanimi... On selvää, että pyhät kirjoittajat välttivät nimen (kristitty), koska sitä käyttivät heidän vihamiehensä (Tac. Ann XV, 44). Se tuli tavanomaiseksi vasta sitten, kun kristittyjen hyveet olivat antaneet sille loistetta ..." Tämä on sangen laimea puolustus ja köyhä selitys niin etevän ajattelijan kuin kirkkoherra Farrarin antamaksi. Mitä taas siihen tulee, että "kristittyjen hyveet" olisivat hankkineet loistoa nimelle, niin toivokaamme, ettei tekijä sielunsa silmien edessä nähnyt piispa Cyrillusta Aleksandriasta eikä Eusebiusta eikä murhistaan kuuluisaa keisari Konstanttnia eikä Borgia-paaveja eikä Pyhää Inkvisiitiota.

27. Toistanut G. Higgins. Ks. I osa, ss. 559-573.

28. Homeroksen päivinä tämä kaupunki, joka kerran oli kuuluisa mysteerioistaan, oli Vihkimyksen pesäpaikka, ja Khreestos-sanaa käytettiin kunnianimenä mysteerioissa. Kaupunki mainitaan "Khriisan" nimisenä Iliad’issa, II, 520. Toht. Clarke arveli, että sen rauniot löytyisivät nykyisen Krestona’n alta; Krestona on pieni kaupunki eli pikemminkin kylä Fokiin maakunnassa lähellä Krissan lahtea. (Ks. E. D. Clarke, 4. painos, VIII osa, s 239, "Delphi".)

29. Khreetos ja Khreestos sanojen juuri on sama: khraoo, joka merkitsee "kysyä neuvoa oraakkelilta" toisessa merkityksessään, mutta toisessa "pyhitetty", erikseen asetettu, temppelille tai oraakkelille kuuluva, tai oraakkelipalvelukseen antautunut. Toiselta puolen sana khre (khreoo) merkitsee "velvoitus", "sitoumus, velvollisuus" tai "henkilö, joka on lupausten eli sitoumusten alainen".

30. Adjektiivia Khreestos käytettiin myös ominaisnimien edellä kohteliaisuutena, kuten Platon Thaeatetuksessa, s. 166 a: Uutos ho Sookratees ho Khreestos, "tässä Sokrates on Khreestos", — ja myöskin liikanimenä, kuten Plutarkhos (Phocion) osoittaa ihmetellessään, miksi niin raaka ja tyhmä mies kuin Phocion nimitettiin liikanimellä Khreestos.

31. Janus-tarulla (jos se taru on) on outoja piirteitä, salatieteilijälle sangen puhuvia. Toiset pitävät häntä Kosmoksen henkilöitymänä, toiset Coeluksen (taivaan); sen tähden hän on "kaksikasvoinen" ollen henkenä ja aineena kaksiluontoinen; eikä hän ole ainoastaan "Janus Bifrons" (kaksiotsainen), vaan myöskin Quadrifrons (nelikasvoinen) — täydellinen neliö, kabbalistisen Jumaluuden vertauskuva. Hänen temppelinsä rakennettiin neljällä yhtäläisellä sivulla, ovi ja kolme ikkunaa kullakin sivulla. Mytologiat selittävät sen kuvanneen neljää vuodenaikaa kolmine kuukausineen jokaisessa, ja yhteensä vuoden kahtatoista kuukautta. Vihkimyksen mysteerioissa hänestä kuitenkin tuli Päivä- Aurinko ja Yö-Aurinko. Sen tähden hänet usein esitetään luku 300 toisessa kädessä ja 65 toisessa eli aurinkovuoden päivien lukumäärä. Itse asiassa Hanok (Kanok ja Enosh Raamatussa) on, kuten kabbalistisella auktoriteetilla voidaan osoittaa, sama henkilö, oli hän sitten Kainin, Setin tai Metusalan poika. Hanok’ina (Fuerstin mukaan) "hän on — astronomisen piirin ja aurinkovuoden — Vihkijä, Opettaja", Metusalan poikana, jonka sanottiin eläneen 365 vuotta ja joutuneen taivaaseen elävänä, koska hän edusti aurinkoa (eli jumalaa). (Ks. Enokin kirjaa.) Tällä patriarkalla on monta yhteistä piirrettä Januksen kanssa, joka eksoteerisesti on Ion, mutta kabbalistisesti IAO eli Jehovah, "synnytysten herra jumala", salaperäinen Jod eli Yksi (fallinen, sukupuolta koskeva numero). Sillä Janus eli Ion on myöskin Consivius, a conserendo, koska hän johti synnytyksiä ja siitoksia. Häntä kuvataan vieraanvaraiseksi Saturnusta (Khronos’ta, aikaa") kohtaan, ja hän on vuoden eli 365:een jaetun ajan Vihkijä. (Conserere merkitsee siementää, panna kylvöön. — P. E.).

32. Stauros tuli ristiksi, ristiinnaulitsemisen välikappaleeksi, paljon myöhemmin, kun sitä ruvettiin käyttämiään kristillisenä vertauskuvana ja kreikkalaisen kirjaimen T:n (Tau’n) muotoisena. (Luc. Jud. Voc.) Sen alkuperäinen merkitys oli fallinen, koska se symbolisoi miehellistä ja naisellista elementtiä; se oli kiusauksen suuri käärme, ruumis, joka oli tapettava tai voitettava viisauden lohikäärmeen, gnostikkojen seitsenvokaalisen aurinko-khonoufiksen eli Khristoksen Hengen avulla, — tai toisin sanoen Apollon avulla, joka tappaa Python-käärmeen.

33. H. P. B:n nerokas selitys jääköön arvoonsa; nykyiset historialliset tutkijat ovat sitä mieltä, että kyseessä olevan Sibyllan Kirjan lause on kristillisestä kädestä lähtenyt "uskon vahvistus" ihmeellisen ennustuksen muodossa, siis toisin sanoen luettava katolisen kirkon lukuisiin "hurskasten petosten" joukkoon. Mutta ehkä myöhempi tutkimus tulee päinvastaisiin tuloksiin. — P. E.

34. Prootuu on genetiivimuoto. Ehkä se on painovirhe? H. P. B. näkyy ainakin tulkitsevan sitä nominatiivina. — P. E.

35. Vielä tänä päivänä Intiassa kokelas kadottaa nimensä ja, kuten vapaamuurariudessa, ikänsä (niin kuin munkit ja nunnatkin vaihtavat etunimensä pukeutuessaan kaapuun tai harsoon), ja alkaa laskea vuotensa siitä päivästä, jolloin hän tsheelaksi hyväksyttynä astuu vihkimysten kiertokulkuun. Niinpä Saulkin oli "vuoden vanha lapsi’ ryhtyessään hallitsemaan, vaikka hän oli täysikäinen mies. Ks. I Samuel luku XIII: 1, ja heprealaisia kääröjä, jotka puhuvat hänen vihkimyksestään Samuelin kautta.

36. Demosthenes, De Corona, 313, selittää, että kreikkalaisten mysteerioiden vihkimyskokelaat voideltiin öljyllä. Samoin tapahtuu tänä päivänä Intiassa, Joogimysterioihinkin vihittäessä — jolloin erilaisia öljyjä ja voiteita käytetään.

37. Koska hän kabbalistisesti on uusi Aatami, "taivaallinen ihminen", ja Aatami oli tehty punaisesta mullasta.

38. Siitä johtui opin muisteleminen ja kunnioittaminen mysteerioissa. Puhdas monadi, "jumala", joka ruumistuu ja tulee khreestokseksi eli ihmiseksi elämänkoettelemuksissaan, johtuu tuon kokeiden sarjan kautta lihan ristiinnau1itsemiseen ja lopulta Khristos-tilaan.

39. Mitä parhaimmalla auktoriteetilla osoitetaan, että kreikkalainen Khristos on johtunut sanskrit-juuresta ghaarsh, "hieroa", täten: ghaarsh-a-mito, "hieroa", ja ghraash-taa-s, "nyletty, kipeä". Lisäksi Khris, joka eräässä merkityksessään on kyntää ja uurtaa, merkitsee myös aikaansaada tuskaa, "kiduttaa, piinata", ja ghrsh-taa-s "hierova" — ja kaikki nämä termit ovat suhteessa Khreestos Khristos tiloihin. Täytyy kuolla Khreestoksessa, so. tappaa persoonallisuutensa ja sen himot, hävittää olemattomiin pieninkin ajatus erillisyydestä omasta "Isästään", ihmisessä piilevästä Jumalallisesta Hengestä; tulla yhdeksi ikuisen jo ehdottoman Elämän ja Valon (Sat) kanssa, ennen kuin voi saavuttaa Khristoksen, uudestisyntyneen ihmisen, henkisesti vapaan ihmisen kirkastettua tilaa.

40. Orientalisteja ja teologeja pyydetään lukemaan ja tutkimaan allegoriaa Visvakarmanista, "kaikkitietävästä", veedalaisesta Jumalasta, maailman arkkitehdistä, joka uhrasi itsensä itselleen eli maailmalle, uhrattuaan ensin kaikki maailmat, jotka ovat hän itse, "Sarvas Madhassa" (yleisessä uhrissa) — ja pohtimaan sitä. Puraanalaisessa allegoriassa hänen tyttärensä Jooga-siddha, "henkinen tietoisuus", Surjan, auringon puoliso, valittaa hänelle miehensä liian suurta loistoa; ja Visvakatman Takshaka-roolissaan "puunhakkaajana ja puuseppänä" asettaa auringon sorviinsa ja leikkaa pois osan sen loistoa. Tämän jälkeen aurinko näyttää tummien orjantappuroiden kruunaamalta säteiden asemasta ja muuttuu Vikarttanaksi ("säteensä kadottaneeksi"). Kaikki nämä nimet ovat termejä, joita kokelaat käyttivät käydessään läpi vihkimyksen kokeita. Hierofanttivihkijä esitti Visvakarmania, isää ja yleistä jumalien (maanpäällisten adeptien) tekijä-seppoa; kokelas taas esitti aurinkoa, Surjaa, jonka tuli tappaa kaikki tuliset intohimonsa ja kantaa orjantappurakruunua ruumista ristiinnaulitessaan, ennen kuin hän saattoi nousta ylös ja syntyä uudestaan uuteen elämään kirkastettuna "Maailmanvalona" — Khristoksena. Ei yksikään orientalisti näy koskaan oivaltaneen tätä ajatusta herättävää analogiaa, vielä vähemmän sitä sovelluttaneen!

41. Source of Measures -kirjan tekijä arvelee, että "tämä on omiansa selittämään, miksikä Filostratuksen Apollonius Tyanalaisen Elämänkerta on niin huolellisesti pidetty kätkössä kääntäjiltä ja yleisön lukuhalulta". Ne jotka ovat tutkineet alkutekstiä, ovat olleet pakotetut huomauttamaan, että "joko Apolloniuksen Elämänkerta on otettu Uudesta Testamentista tai Uuden Testamentin kertomukset Apolloniuksen Elämänkerrasta, sillä niin ilmeisen samanlaisia ovat kertomuksen rakennelman ainekset’’ (s. 160) — (Suomeksi ilmestyi v. 1914 G. R. S. Meadin kirja "Apollonios Tyanalainen". — P. E.)

42. Sana shiak on hepreankielessä sama kuin eräs teonsana, joka merkitsee astua alas kuiluun. Substantiivina se on orjantappurapaikka, kuilu. Tämän sanan hifil prinsiippi on Messiak eli kreikkalainen Messias, Kristus, ja merkitsee: hän joka "saattaa menemään alas kuiluun" (eli helvettiin, dogmatismissa). Esoteerisessa filosofiassa tämä kuiluun alas astuminen on merkitykseltään mitä salaperäisin. Henki "Khristos" tai pikemminkin "Logos" (lue Logoi) sanotaan "astuvan alas kuiluun", kun se ruumistuu lihaan ja syntyy ihmisenä. Ryöstettyään Elohimeilta (eli jumalilta) näiden salaisuuden, luovan ja siittävän "elämän tulen", Valon enkelit syöstään alas kuiluun eli aineen syvyyteen, jota hyvät teologit nimittävä Helvetiksi eli pohjattomaksi kuiluksi. Näin kosmogomassa ja antropologiassa. Mysteerioiden aikana taasen Khreestoksen, kokelaan (ihmisenä) jne. tuli astua alas vihkimyksen ja kokeiden luoliin; ja vihdoin "Siloamin unen" eli lopullisen transsi-tilan kestäessä paljastettiin uudelle vihitylle olemassaolon viimeiset ja lopulliset salaisuudet. Hades, Sheol, Patala ovat kaikki yhtä. Sama tapahtuu Idässä nykyään, mikä 2000 vuotta sitten tapahtui lännessä Mysteerioiden aikana.

43. Useat klassikot tämän todistavat. Lukianos, C. 16, sanoo Fookioon ho khreestos ja Fookioon ho epikleen (ledomenos liikanimellä khreestos). Faidroksessa 3. 226 E kirjoitetaan: "tarkoitatte Theodoros Khreestosta" — Ton khreeston legeis Theodooron. Plutarkhos osoittaa samaa; ja Khreestos, Krestus, on erään puhujan ja Herodes Atticuksen oppilaan ominaisnimenä (Ks. sanaa Teoksessa Thesaur. Steph.)

44. Ks. "Evankeliumi Markuksen mukaan", tarkistettu laitos, painettu Oxfordin ja Cambridgen Yliopistojen toimesta, 1881.

45. Ks. The Soldier’s Daughter, Lucifer, vol. 1, n:o 6, kirj. Pastori T. G. Headley, ja huomaa, kuinka epätoivoisesti tämä tosi kristitty vastustaa ‘veriuhrien", "verisovituksen" ym. sanallista omaksumista Englannin kirkossa. Vastavaikutus alkaa; tässä toinen ajan merkki.

46. Kolme synoptista evankeliumia osoittavat pakanallisten kreikkalaisten ja juutalaisten symbologioiden yhdistelyä, mutta Ilmestyskirja on kirjoitettu Tanamien mysteeriokielellä, joka oli egyptiläisen kaldealaisen viisauden jätteitä, ja Johanneksen evankeliumi on puhtaasti gnostilainen.

47. "Kristikunta väittäessään omaavansa jumalallista auktoriteettia perustuu siihen tietämättömään uskoon, että mystinen Kristus voisi tulla ja tuli persoonaksi, jota vastoin gnosis todistaa, että ruumiillinen Kristus oli vain yliruumiillisen ihmisen kuvaesitys; tästä johtuu, että historiallinen henkilökuvaus on, ja aina täytyy olla, kohtalokas tapa väärentää ja halventaa henkistä todellisuutta". (G. Massey, Gnostiac and Historic Christianity.)

48. Tämä lause merkitsee analysoituna: "Aiotteko te, jotka alussa loitte silmänne Kristus-Henkeen, nyt päättää uskomalla lihalliseen Kristukseen", tai sitten se ei merkitse mitään. (Suom. käännös sanoo: Te aloititte Hengessä, lihassako nyt päätätte?) Paavalin elinaikainen taistelu Pietaria ym. vastaan ja hänen oma kertomuksensa Henkisen Kristuksen eikä Jeesus Natsaretilaisen näkemisestä, kuten Ap. Teoissa, todistavat tämän.

49. Ks. Supernatural Religion, II osa, luku Basilides.

50. Tämä on historiaa. Kuinka pitkälle mentiin tässä, nykyään Uudeksi Testamentiksi tulleiden, alkuperäisten gnostilaisten katkelmien uudestaan kirjoittamisessa ja peukaloimisessa, siitä voidaan saada käsitys lukemalla kirjaa Supernatural Religion, jota, ellen erehdy, ilmestyi ainakin kaksikymmentäkolme painosta. Tekijän antama lähdeluettelo asian tukemiseksi on suorastaan pöyristyttävä. Yksin englantilaisten ja saksalaisten raamatunkriitikkojen lista näyttää loppumattomalta.

51. Tärkeimmät yksityisseikat on mainittu Isis Unveiledissä, II osa, ss. 180-183 ja seur. Usko kirkon erehtymättömyyteen on todella umpisokea — kyllä sen muuten olisi pitänyt saada kuolinisku ja — kuolla.

52. Ks. Hieronymus: De varis illustribus, luku 3; Olshausen, Neuen Test., s. 32. Matteuksen evankeliumin kreikkalainen teksti on ainoa, jota kirkko on käyttänyt ja joka sillä koskaan on ollut.


Engl. suom. P. E.

Artikkelisarja jäi H. P. B:ltä kesken, hän ei tämän pitemmälle sitä jatkanut.

Lucifer 1887 - THE ESOTERIC CHARACTER OF THE GOSPELS


Etusivu

H. P. Blavatsky

Teosofia