H. P. Blavatsky

KAIKULUOLA

Merkillinen tosikertomus

 

Tämän tarinan kertoi eräs venäläinen silminnäkijä, joka on hyvin hurskas ja täysin luotettava. Tosiseikat on myöhemmin koottu P---n poliisin arkistoista. Kysymyksessä oleva silminnäkijä pitää tapausta osittain jumalallisten, osittain pahojen vaikutusten aikaansaannoksena.

H. P. B.

 

Eräässä kaukaisessa maakunnassa Venäjän valtakunnassa esitettiin noin kolmekymmentä vuotta sitten salaperäinen tragedia.

Siperian rajalla on pieni P---n kaupunki, joka oli tunnettu runollisen kauniista ympäristöstään sekä rikkaista asukkaistaan, jotka etupäässä olivat rautamiilujen ja kaivosten omistajia. Noin kuuden kilometrin päässä kaupungista oli vanha linnantapainen rakennus. Siinä asuivat omistaja, rikas vanhapoika, sekä hänen veljensä, joka oli leski ja kahden pojan ja kolmen tyttären isä.

Tiedettiin, että talonomistaja, herra Izvertzoff oli adoptoinut itselleen veljensä lapset, mutta että hän myöhemmin oli erityisen kiintynyt vanhimpaan veljenpoikaansa Nikolaihin ja tehnyt hänestä lukuisten maatilojensa ainoan perijän.

Aika kului. Setä vanheni ja hänen veljenpoikansa Nikolai astui miehuusikään. Päivät ja vuodet olivat vierineet rauhallisesti ja iloisesti. Mutta äkkiä nousi pilvi perheen kirkkaalle ja levolliselle taivaanrannalle. Eräänä onnettomana päivänä sai eräs veljentyttäristä päähänsä ruveta soittamaan sitraa. Koska tämä instrumentti oli saksalaista alkuperää eikä lähiseuduilla ollut soitto-opettajaa, tilasi hemmotteleva setä Pietarista kumpaisetkin, sekä soittimen että opettajan. Tarkoista tiedusteluista huolimatta ei koko Pietarista löydetty kuin yksi ainoa opettaja, joka olisi uskaltanut lähteä niin lähelle Siperian rajoja. Hän oli vanha saksalainen taiteilija, joka jakoi rakkautensa soittimensa ja sievän vaaleaverisen tyttärensä välillä eikä sen tähden suostunut jättämään näistä kumpaakaan. Siitä johtui, että vanha professori eräänä kauniina aamuna saapui herra Izvertzoffin luokse. Toisen käsivarren alla hän kantoi sitralaatikkoa, toisessa hän kuljetti rakasta tytärtään Munchenia.

Tästä päivästä lähtien alkoi tuo pieni pilvi nopeasti kasvaa, sillä jokainen ääni, joka soinnukkaasta instrumentista lähti, herätti vanhanpojan sydämessä herkkää vastakaikua. Musiikki herättää rakkautta, sanotaan. Ja sen työn, minkä soitto pani alulle, täydensivät Munchenin siniset silmät. Kuuden kuukauden jälkeen oli veljentytär etevä sitransoittaja ja setä mielettömästi rakastunut.

Eräänä aamuna herra Izvertzoff kutsui koolle kasvattiperheensä, syleili heitä kaikkia hyvin sydämellisesti, lupasi pitää heitä mielessään laatiessaan viineistä tahtoaan ja ilmaisi lopuksi vakaan aikomuksensa naida tuo sinisilmäinen Munchen. Sen jälkeen hän syleili heitä vaieten liikutuksesta. Muu perhe itki myös, mutta he eivät surreet perinnönjakoa, vaikka he ymmärsivät kenties tulleensa syrjäytetyksi perinnönjaossa. Itkettyään jonkun aikaa, lohduttivat he itseänsä ja koettivat olla iloisia, sillä kaikki rakastivat syvästi vanhaa setää. Aivan kaikki eivät kuitenkaan olleet iloisia. Sievän saksalaistytön silmät olivat sytyttäneet Nikolainkin rakkauden liekkiin, ja nyt vietiin häneltä yhdellä kertaa sekä rakastettu että sedän rahat. Hän ei ollut iloinen, eikä myöskään antanut lohduttaa itseään, vaan hävisi kokonaiseksi päiväksi.

Sillä välin herra Izvertzoff antoi käskyn järjestää matkavaunut kuntoon seuraavaksi päiväksi ja talossa kuiskailtiin, että hän aikoi lähteä jonkun matkan päässä sijaitsevaan maakunnan pääkaupunkiin muuttaakseen siellä testamenttinsa. Vaikkakin hän oli hyvin rikas, ei hänellä ollut tilanhoitajaa maatilallaan, vaan hän hoiti itse kirjanpidon. Samana iltana aterian jälkeen kuultiin hänen omassa huoneessaan kiivaasti riitelevän palvelijansa kanssa, joka oli ollut hänen palveluksessaan yli kolmekymmentä vuotta. Tämä mies, Ivan, oli kotoisin Pohjois-Aasiasta, Kamschatkasta. Perhe oli hänet kasvattanut kristinuskoon ja hänen uskottiin olevan kiintynyt isäntäänsä. Kun ensimmäiset surulliset tapahtumat, joista myöhemmin aion kertoa, sattuivat ja virkavalta saapui paikalle, muisteltiin että sinä iltana Ivan oli ollut juovuksissa ja että hänen isäntänsä, joka inhosi tätä pahetta, oli isällisesti häntä nuhdellut sekä että Ivan oli sitten poistunut isäntänsä huoneesta uhkauksia mutisten.

Herra Izverlzoffin laajalla maatilalla oli merkillinen luola, joka aina herätti vieraissa uteliaisuutta. Se on vielä tänäkin päivänä olemassa ja jokainen P---n asukas tuntee sen hyvin.

Tammimetsä, joka alkaa aivan puutarhan portilta, kohoaa pengerminä yli kalliokukkuloiden ja peittää sen kuin leveä läpipääsemätön kasvivyö. "Kaikuluolaksi" kutsutun luolan aukko sijaitsee vajaan kilometrin päässä talosta. Talon edessä olevalta penkereeltä katsoen se näyttää pieneltä syvänteeltä mäen rinteessä ja on melkein kokonaan rehevien kasvien peittämä. Kuitenkin talon kuistilta voidaan selvästi tuntea jokainen luolaa lähestyvä ihminen. Luolan aukosta sisään astuessa huomaa sen takaseinällä kapean halkeaman. Tämän kautta pääsee korkeaan luolaan, jota valaisee heikosti viisikymmentä jalkaa korkean katon raosta tuleva valo. Luola itsessään on tavattoman suuri, joten siihen helposti mahtuisi kaksi tai kolme tuhatta henkeä. Herra Izvertzoffin aikana osa siitä oli päällystetty laattakivillä, jolloin sitä kesäisin käytettiin tanssisalina. Luola on muodoltaan epätasaisen soikea kaveten vähitellen leveäksi käytäväksi, joka jatkuu kilometrejä maan alla. Monin paikoin se johtaa toisiin luoliin, jotka ovat yhtä suuria ja korkeita kuin tanssisali, mutta niissä voidaan kulkea vain veneillä, koska niissä kaikissa on vettä. Näiden luonnollisten vesialtaiden sanotaan olevan mittaamattoman syviä.

Ensimmäisen vesisäiliön reunalla on kapea lava, johon on järjestetty useita sammaloituneita istuimia. Tältä paikalta kuullaan niitä ihmeellisiä kaikuja, joista luola on saanut nimensä. Sanan, joka on lausuttu vain kuiskauksena tai huokauksena, ottavat lukemattomat, kiusoittelevat äänet toistaakseen ja sen sijaan että ne vähitellen heikkenisivät kuten tavallisen kaiun tapauksessa, kasvaa ääni joka kertauksesta yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, kunnes se vihdoin jyristen pamahtaa kuin pistoolinlaukaus. Silloin heikkenee se ja haihtuu vähitellen valittavana huokauksena kautta pitkän käytävän.

Kysymyksessä olevana päivänä oli herra Izvertzoff sanonut aikovansa järjestää luolassa tanssit hääpäivänään, jonka hän oli määrännyt pidettäväksi sangen pian. Kun hän seuraavana aamuna oli valmistautunut matkalle, näkivät perheen jäsenet hänen menevän luolaan vain siperialaisen palvelijansa seuraamana. Puoli tuntia myöhemmin Ivan palasi taloon hakemaan nuuskarasiaa, jonka hänen isäntänsä oli sinne unohtanut vieden sen mukanaan takaisin luolaan. Tunnin kuluttua koko talonväki pelästyi hänen äänekästä huutoaan. Kalpeana ja aivan märkänä Ivan syöksyi taloon kuin mielipuoli ja kertoi, ettei herra Izvertzoffia ollut luolassa missään. Koska hän olisi voinut pudota veteen, oli Ivan hypännyt ensimmäiseen vesialtaaseen häntä etsimään ja oli itse ollut hukkumaisillaan.

Koko päivän etsittiin ruumista, turhaan. Poliisiviranomaiset täyttivät talon ja muita äänekkäämmin valitteli veljenpoika Nikolai, joka vasta kotiin tultuaan oli kuullut surullisen sanoman.

Pahat epäilykset kohdistuivat Ivaniin. Isäntä oli häntä lyönyt edellisenä iltana, ja siperialainen oli uhaten vannonut kostavansa. Hän oli yksin seurannut herraansa luolaan ja kun hänen huoneensa tarkastettiin, löytyi vuoteen alla täynnä jalokiviä oleva kirstu, jota herra Izvertzoff aina itse hyvin huolellisesti oli säilyttänyt omassa huoneessaan. Turhaan palvelija huusi Jumalaa todistajaksi, että hänen isäntänsä itse oli antanut hänen säilytettäväkseen kirstun ennen luolaan menoaan. Hänen isäntänsä oli aikonut kiinnityttää jalokivet uudelleen lahjoittaakseen morsiamelleen häälahjaksi. Hän, Ivan, antaisi mielellään oman elämänsä, jos hän sen kautta voisi herättää isäntänsä eloon. Hänen vakuutteluihinsa ei uskottu, vaan hän vangittiin ja pantiin murhasta syytettynä tutkintovankeuteen. Sinne hän jäikin, sillä venäläisten lakien mukaan ei rikoksentekijää voida — tai ainakaan ei silloin voitu — tuomita ilman että hän itse tunnusti syyllisyytensä, vaikka se olisi ollut kuinka päivänselvä.

Viikko kului ruumista turhaan etsittäessä. Sen jälkeen pukeutuivat perheen jäsenet surupukuihin, ja kun alkuperäinen testamentti oli jäänyt muuttamatta, joutui koko perintö veljenpojan käsiin. Vanha opettaja ja hänen tyttärensä kantoivat tämän kohtaloniskun aidolla saksalaisella tyyneydellä ja valmistautuivat matkalle. Taaskin otti vanha mies sitransa toisen käsivartensa alle ja aikoi juuri kuljettaa pois Muncheninsa toisen käsivartensa varassa, kun veljenpoika astui heidän luokseen ja tarjoutui itse sievän neitosen sulhaseksi setävainajansa sijalle. Tämä vaihdos näytti hyvin tervetulleelta ja suurempaa huomiota herättämättä menivät nuoret naimisiin.

Kymmenen vuotta kului ja vuoden 1859 alkupuolella tapaamme taas tuon onnellisen perheen. Sievästä Munchenista oli tullut lihava ja rahvaanomainen. Siitä ajasta lähtien, jolloin vanha herra oli kadonnut, oli Nikolai muuttunut huonotuuliseksi ja äkäiseksi. Monet ihmettelivät tätä muutosta, sillä hänen ei enää koskaan nähty nauravan. Näytti siltä kuin hänen elämänsä ainoana päämääränä olisi saada selville setänsä murhaaja tai pikemminkin saada Ivan tunnustamaan. Mutta palvelija pysyi itsepintaisesti väitteessään, että hän oli syytön.

Nuorella parilla oli vain yksi ainoa poika ja tämä lapsi oli hyvin merkillinen. Hän oli ruumiiltaan kapea, hento ja sairaalloinen, ja hänen elämänsä näytti olevan vain hiuskarvan varassa. Kun kasvonpiirteet olivat levossa, oli yhdennäköisyys sedän kanssa niin silmiinpistävä, että kaikki kauhuissaan peräytyivät hänen luotaan. Kuudenkymmenen vuoden vanhan miehen kalpeat, ryppyiset kasvot olivat yhdeksän vuoden vanhan lapsen hartioilla. Ei koskaan nähty hänen nauravan tai leikkivän. Hän istui aina arvokkaan näköisenä korkeassa tuolissaan ja risti käsivarret rinnalleen aivan kuin herra Izvertzuff vainajan oli ollut tapana tehdä. Ja tähän asentoon saattoi hän jäädä tuntikausiksi, väsyneenä ja liikkumattomana. Lastenhoitajat tekivät usein öisin salaa ristinmerkin häntä lähestyessään, eikä ketään saatu jäämään hänen kanssaan kahden kesken huoneeseen nukkumaan. Isän käytös häntä kohtaan oli ehkä vieläkin merkillisempi. Tämä näytti intohimoisesti rakastavan lastaan, mutta samalla katkerasti vihaavan häntä. Harvoin hyväili tai syleili hän lasta. Mutta usein saattoi hän tuntikausia punaisin poskin ja tuijottavin silmin jäädä katselemaan poikaa tämän istuessa rauhallisena nurkassaan aavemaisen vakavan näköisenä.

Lapsi ei koskaan ollut jättänyt kotia ja vain harvat perhettä itseään lukuun ottamatta tiesivät edes hänen olemassaolostaan.

Heinäkuun keskivaiheilla tuli P---n kaupunkiin eräs unkarilainen matkamies. Hän tuli pohjoisesta, jossa hänen sanottiin viettäneen useita vuosia. Hänen kerrottiin olevan hyvin erikoisen, hyvin rikkaan ja samalla omaavan salaperäisiä kykyjä. Hän asettui pieneen kaupunkiin shamaanin tai etelä-siperialaisen loitsijan kanssa, jonka avulla hänen kerrottiin tekevän mesmerisiä kokeita. Hän järjesti illanviettoja, jolloin hän vieraiden huviksi näytti shamaaninsa kykyjä, josta hän oli hyvin ylpeä. Eräänä päivänä P---n kaupungin arvossapidetyimmät henkilöt tulivat odottamatta Nikolai Izvertzoffin tilalle ja pyysivät vuokrata luolan iltamaa varten. Nikolai suostui pitkän epäröimisen jälkeen, ja vielä pitemmän epäröinnin jälkeen hän lupasi itse olla mukana.

Koko luola ja lava pohjattoman järven reunalla oli kirkkaasti lyhtyjen valaisema. Sata lepattavaa kynttilää ja soihtua, jotka olivat kiinnitetyt karkeaa kallioon, valaisivat huonetta ja ajoivat varjot ulos sammaleisista nurkista ja sopista, joissa ne pitkien vuosien aikana olivat kyyristelleet häiriöttä. Tippukivet kallioseinämillä säteilivät kirkkaasti, ja nukkuvat kaiut olivat uudelleen heränneet naurun ja iloisen seurustelun äänistä. Shamaani, joka ei koskaan jättänyt silmistään herraansa ja ystäväänsä, oli vähän muista syrjässä ja — kuten tavallisesti — transsiin vaipuneena. Hän istui kyyristyneenä esiin työntyvälle kallionkielekkeelle noin puolitiehen sisäänkäytävän ja veden väliin. Sitruunankeltaiset, ryppyiset kasvot, litteä nenä ja kapea parta tekivät hänet pikemmin irvistelevän kivisen epäjumalan kuin ihmisolennon näköiseksi. Monet vieraat tunkeilivat hänen ympärillään ja saivat kysymyksiinsä oikeita vastauksia. Unkarilainen jätti mielellään mesmerisoidun koehenkilönsä läsnä olevien ristikuulustelujen uhriksi.

Yhtäkkiä eräs nainen huomautti, että herra Iztvertzoff oli kadonnut ihmeellisellä tavalla juuri tässä samassa luolassa kymmenen vuotta sitten. Muukalainen näytti kiinnostuneelta ja halusi kuulla tarkempia yksityiskohtia. Nikolai kutsuttiin esiin ja tuotiin kiihtyneen joukon luo. Isäntänä hänen oli mahdoton kieltäytyä kertomasta vaadittua tapahtumaa. Hän toisti tuon surullisen kertomuksen vapisevalla äänellä, kasvot kalpeina ja kyynelten noustessa kuumeentapaisesti kiiltäviin silmiin. Läsnäolijat olivat hyvin liikuttuneita ja ylistivät kuiskaten rakastavaa veljenpoikaa, joka yhä vielä piti kunniassa setänsä ja hyväntekijänsä muistoa. Silloin Nikolain ääni tukahtui äkkiä, silmät pullistautuivat melkein pois kuopistaan ja vaimeasti voihkien hän hoiperteli taaksepäin. Kaikki silmäparit seurasivat uteliaina hänen kauhistunutta katsettaan. Tämä katse lepäsi pienillä laihoilla kasvoilla, jotka ilmestyivät unkarilaisen muukalaisen takaa.

»Mistä sinä tulet? Kuka toi sinut tänne, lapsi?» änkytti Nikolai kuolonkalpeana.

»Lepäsin vuoteessa, isä. Silloin tuo mies tuli ja kantoi minut sylissään tänne», vastasi poika yksinkertaisesti osoittaen samalla shamaania, jonka vieressä kallionkielekkeellä hän seisoi.

Mutta tämä huojui suljetuin silmin sinne tänne kuin elävä heiluri.

»Se on hyvin merkillistä», huomautti eräs vieraista, »sillä mies ei ole liikahtanut paikaltaan.»

»Hyvä Jumala! Mikä yhdennäköisyys», sanoi eräs vanha liikemies, joka oli ollut kadonneen herra Izvertzoffin ystävä.

»Sinä valehtelet, lapsi», huusi isä vihaisena. »Mene takaisin vuoteeseen! Täällä et saa olla!»

»Tule vain, tule», sanoi sitä vastoin unkarilainen kasvoillaan merkillinen ilme ja kiersi käsivartensa lapsen hennon ruumiin ympärille. »Pieni mies on nähnyt shamaanin kaksoisruumiin, joka usein liikuskelee ympäristössä ja on erehtynyt luulemaan tuota haamua itse mieheksi. Lapsi jääköön hetkeksi luoksemme!»

Kuullessaan nämä kummalliset sanat vieraat tuijottivat ihmeissään toisiinsa. Jotkut tekivät hartaina ristinmerkin syljeskellen syrjään ikään kuin perkeleelle ja kaikille hänen toimituksilleen.

»Sitä paitsi», jatkoi unkarilainen merkillisen lujalla äänellä kääntyen pikemmin koko seurueen kuin kenenkään yksityisen ihmisen puoleen, »miksikä emme shamaanini avulla koettaisi selvittää tämän tragedian mysteeriä? Onko epäilty palvelija yhä vankeudessa? Mitä? Eikö hän vieläkään ole tunnustanut? Se on todella hyvin merkillistä. Mutta saamme tietää totuuden muutamien minuuttien kuluttua. Pyydän nyt vain täydellistä hiljaisuutta.»

Hän astui nyt lavan luo ja alkoi tehdä valmistelujaan pyytämättä lupaa paikan omistajalta. Tämä oli kuin maahan juurtunut ja näytti kivettyneen kauhusta, eikä saanut sanaakaan suustaan. Ehdotus sai yleistä kannatusta. Erityisesti läsnä oleva poliisitarkastaja, eversti S--- piti sitä hyvänä ideana.

»Hyvät naiset ja herrat», alkoi vieras hiljaisella äänellä. »Sallikaa minun tällä kertaa toimia toisella tavalla kuin tavallisesti. Aion nyt käyttää paikallista magiaa. Se sopii tähän jylhään ympäristöön ja vaikuttaa paljon voimakkaammin kuin eurooppalaiset mesmerisoimismenetelmämme, kuten piakkoin tulette näkemään. »

Vastausta odottamatta tarttui hän pussiin, jota hän aina piti luonaan ja otti sieltä ensin pienen rummun ja sitten kaksi pientä pulloa, joista toinen oli täynnä ja toinen tyhjä. Täynnä olevasta pullosta pirskotti hän nestettä shamaanin päälle, joka sen jälkeen rupesi kiivaasti vapisemaan ja heilumaan. Ilma täyttyi voimakkailla hyvänhajuisilla tuoksuilla ja näytti tulevan kirkkaammaksi. Läsnä olevien kauhuksi muukalainen lähestyi nyt tiibettiläistä, veti taskustaan pienen tikarin, pisti teroitetun terän miehen kyynärvarteen ja antoi veren valua tyhjään pulloon. Kun tämä oli puoleksi täynnä, painoi hän peukalonsa haavan suulle ja seisautti verentulvan yhtä helposti, kuin hän olisi painanut tulpan pullon suulle. Sen jälkeen ruiskutti hän veren pienen pojan pään päälle, otti rummun käteensä ja alkoi soittaa kahdella norsunluisella puikolla, jotka olivat kirjailtuja arvoituksellisilla merkeillä ja kirjaimilla, jonkunlaista herätysmarssia hengille, kuten hän selitti.

Katselijat olivat puoleksi liikuttuneita, puoleksi peloissaan näistä ihmeellisistä valmisteluista ja tunkeutuivat yhä lähemmäksi muukalaista. Hetken ajan vallitsi korkeassa luolassa haudanhiljaisuus. Nikolai oli edelleen mykistynyt, kasvot kalpeina kuin kuolleella. Muukalainen oli asettunut shamaanin ja lavan väliin ja alkoi hiljakseen lyödä rumpua. Ensimmäiset äänet olivat hyvin heikkoja ja väreilivät niin heikosti, etteivät herättäneet mitään kaikua. Mutta shamaani nopeutti heilurinkaltaista liikettään ja lapsi tuli levottomaksi. Sitten rummuttaja alkoi hitaan, kumean ja hartaan juhlallisen laulun.

Kun nuo käsittämättömät sanat tulivat hänen huuliltaan, alkoivat kynttilöiden ja soihtujen liekit väristä ja lepattaa, kunnes ne laulun rytmissä tanssivat sinne tänne. Kylmä tuulenviima puhalsi vinkuen pimeistä käytävistä veden tuolta puolen jättäen jälkeensä valittavan kaiun. Sitten näytti jonkinlainen sumumainen höyry nousevan kallionseinistä kokoontuen shamaanin ja pojan ympärille. Viimeksi mainitun pään ympärillä oli hopeinen, läpinäkyvä aura, edellistä ympäröi punainen, synkkä pilvi. Loitsija lähestyi lavaa ja löi voimakkaammin rumpuaan. Tällä kertaa kaiku tarttui ääneen. Lakkaamattomina pyörteinä se jyrähteli läheltä ja kaukaa. Jylinä toistui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, kunnes se muistutti lukemattomien demonien kuoroa, joka oli noussut järven pohjattomista syvyyksistä. Itse vesi, jonka pinta monien valojen valaisemana oli tähän asti levännyt rasvatyynenä, muuttui äkkiä rauhattomaksi, ikään kuin valtava tuulenviima olisi kulkenut sen yli. Uusi rummunpärinä ja nyt vuori vapisi aina perustuksiaan myöten kanuunanlaukauksia muistuttavien äänien pamahdellessa ja jylistessä läpi hämärien, kaukaisten käytävien. Shamaanin ruumis kohosi kaksi metriä ilmaan ja jäi siihen riippumaan aavemaisena haamuna huojuen sinne tänne. Mutta muutos, joka nyt tapahtui pojassa, lietsoi yhä suurempaa kauhua läsnä olevissa, jotka henkeään pidättäen seurasivat tapahtumia. Hopeinen pilvi, joka leijaili pojan pään päällä, näytti kohottavan hänetkin ilmaan, mutta päinvastoin kuin shamaanilla hänen jalkansa jäivät maahan. Lapsi alkoi kasvaa, ikään kuin vuosien työ olisi tapahtunut muutamassa sekunnissa. Hänestä tuli suuri ja roteva ja hänen vanhusta muistuttavat kasvonsa kävivät ruumiin iän myötä yhä vanhemmiksi. Hetken kuluttua hänen nuori ruumiinsa oli täysin hävinnyt. Aivan kuin hän olisi sulautunut kokonaan toiseen henkilöön, ja niiden läsnä olevien kauhuksi, jotka olivat tunteneet vanhan herra Izvertzoffin, kyseessä oli juuri tämä henkilö, ohimossaan ammottava haava, josta tippui suuria veripisaroita.

Haamu liikkui Nikolaita kohti, kunnes se tuli aivan hänen eteensä. Tämä tuijotti hiukset pystyssä ja hulluksi tulleen näköisenä omaa poikaansa, joka oli muuttunut hänen sedäkseen.

Unkarilainen katkaisi haudanhiljaisuuden ja kääntyi juhlallisesti puhuttelemaan haamua:

»Suuren Mestarin nimessä, jolla on kaikki voima, lausu totuus ja vain totuus! Rauhaton sielu, oletko tapaturman kautta kadonnut vai tahallisesti murhattu?»

Haamun huulet liikkuivat, mutta kaiku vastasi hänen sijastaan valittavalla äänellä: »Murhattu! Mur-hat-tu!! Murhattu!!!»

»Missä? Kuinka? Kuka sen teki?» kysyi loitsija.

Haamu osoitti sormellaan Nikolaita ja antamatta katseensa hänestä väistyä tai antamatta kätensä laskeutua se vetäytyi taaksepäin järveä kohti. Jokaista sen askelelta Nikolai seurasi ikään kuin vastustamattoman lumouksen ajamana, kunnes haamu oli saapunut järven luo ja seuraavassa hetkessä leijaili sen pinnalla. Se oli pelottava, aavemainen näky!

Kun Nikolai oli saapunut kahden askeleen pohjattomasta vesikuilusta, ravisti kiivas vavahdus rikollisen miehen ruumista. Hän heittäytyi polvilleen, tarttui epätoivoisena lähellä olevaan talonpoikaisistuimeen, tuijotti kauhuissaan eteensä ja päästi vihlovan huudon kuolemantuskasta. Haamu jäi seisomaan paikalleen veden päällä. Se nosti ojennettua käsivarttaan ja viittasi puoleksi mielipuolista miestä luokseen. Tämä kauhusta kokoon kyyristyneenä huusi, kunnes luola tuhatäänisenä kertasi huudon: »En ole sinua… Ei, murhannut sinua.»

Silloin kuului polskahdus. Ja nyt oli poika synkässä vedessä taistellen elämästään, keskellä järveä. Hänen yläpuolellaan leijaili ankara, liikkumaton haamu.

»Isä. Isä. Pelasta minut… Minä hukun», valitti heikko ääni keskellä ilkkuvien kaikujen.

»Lapseni», huusi Nikolai kiihkeästi ja hypähti maasta. »Lapseni! Oi pelastakaa, pelastakaa hänet… Minä tunnustan… Olen murhaaja… Tapoin hänet.»

Kuului toinen loiskahdus ja haamu hävisi. Kauhusta huudahtaen syöksyi juhlallinen seurue lavan reunalle. Kuin maahan juuttuneina he kaikki jäivät äkkiä paikoilleen. Keskellä vesipyörteitten näkivät he valkoisen, muodottoman ainekasan hitaasti painuvan pohjattomaan syvyyteen, valkoisen, muodottoman ainekasan, joka näytti sulkevan ahnaaseen syleilyynsä sekä murhaajan että hänen lapsensa.

Kun muutamat vieraat seuraavana aamuna unettoman yön jälkeen menivät unkarilaisen muukalaisen asuntoon, huomasivat he sen suljetuksi ja hyljätyksi. Sekä hän että shamaani olivat hävinneet. Monet P---n kaupungin vanhemmat asukkaat muistivat hänet. Poliisitarkastaja, eversti S---, oli vielä muutamia vuosia sitten siinä varmassa uskossa, että tuo mahtava muukalainen oli ollut itse paholainen. Yleistä ihmetystä lisäsi vielä se, että Izvertzoffin talo syttyi palamaan samana yönä tuhoutuen kokonaan. Arkkipiispa suoritti sen paikalla pahanhengen manausmenot, silti vielä tänä päivänä uskotaan paikkakunnan olevan kirottu. Maakunnan hallitus suoritti tapahtumista seikkaperäisen tutkimuksen ja määräsi, että asiasta oli vaiettava.

H. P. Blavatsky
[Suom. K. A.-I., suomennosta nykyaikaistettu]
Ruusu-Risti — 1925


Etusivu

H. P. Blavatsky

Teosofia