H. P. Blavatsky

Muisti kuoleman hetkellä

Vanhassa, vuosia sitten kirjoitetussa Mestarin kirjeessä eräälle T. S:n jäsenelle huomaamme seuraavat kuolevan sieluntilaa koskevat viittaukset.

"Viimeisessä silmänräpäyksessä kuvastuu muistissamme koko meidän elämämme tauluna taulun jälkeen, tapaus toisensa perästä sukeltautuu esiin unhoitetusta piilopaikastaan. Kuolevan aivot heijastavat viimeisen, suurimman ponnistuksen kautta tajuntaan — kaiken, mitä ne ovat koonneet muistin säilytyskammioon; jokaisen vaikutelman, joka aivojen työskentelyn aikana muistiin uskottiin, kuvastavat ne uskollisesti uudelleen. Se vaikutelma, se ajatus, joka oli voimakkain, esiintyy luonnollisesti elävämmin, ja se niin sanoaksemme jää eloon kaikkien toisten jälkeen, jotka ainaiseksi katoavat, kuitenkin esiintyäkseen uudelleen deevakaanissa. Ei yksikään ihminen kuole mielenhäiriössä eli tiedottomana, niin kuin fysiologit vakuuttavat. Mielisairas ja juoppohullukin on täydellisessä sielunkirkkaudessa yhden hetken kuoleman tullessa, vaikka ei hän kykene sitä sanomaan läsnä oleville. Usein näyttää siltä kuin kuolema jo olisi kohdannut; kuitenkin viimeisestä valtimon lyönnistä lähtien viimeisen elollisen lämmönkipinän ruumiista poistumiseen saakka ajattelevat aivot, ja minä elää näiden muutamien lyhyiden hetkien aikana koko elämänsä uudelleen. Puhukaa kuiskaamalla te, jotka seisotte kuolevan vuoteen ääressä, ja tuntekaa vakavaa juhlallisuutta Kuoleman läheisyydessä. Olkaa hiljaa erityisesti silloin kun kuolema juuri on laskenut kylmän kätensä ruumiille. Puhukaa kuiskaamalla, sanon minä, että ette häiritse ajatusten hiljaista väreilyä ja estä menneisyyttä heittämästä hohdettaan tulevaisuuden hunnulle — — —."

Materialistit ovat tätä ylempänä esitettyä ajatusta usein kiihkeästi vastustaneet. He ovat selittäneet biologian ja psykologian olevan tällaista näkökantaa vastaan, ja koska jälkimäisellä ei ollut täydellisesti päteviä todistuksia tukeakseen sellaista otaksumaa, hylkäsi edellinen sen tyhjänä taikauskona. Kuitenkin menee biologia eteenpäin ja sen viimeisten saavutusten joukossa huomaamme seuraavaa. Tohtori Ferré on hiljakkoin antanut Pariisin biologiselle seuralle mielenkiintoisen kirjoitelman kuolevan sieluntilasta, joka merkillisesti vahvistaa ylempänä esitettyä otetta Mestarin kirjeestä. Sillä juuri tuohon erikoiseen ilmiöön — elämänmuistojen esiin sukeltamiseen kauan unohtuneista "kätköistä" ja heijastumiseen muistin tyhjille seinille "tauluna taulun perästä" — tohtori Ferré tahtoo kiinnittää biologien huomion.

Niistä monilukuisista tapauksista, joita tämä tiedemies esiintuo raportissaan, tarvitsee meidän mainita vain pari osoittaaksemme, kuinka tieteellisesti pätevä on se opetus, jonka olemme itämaiselta Mestariltamme saaneet. Ensimmäinen tapaus koskee erästä henkilöä, joka kuoli selkäydintaudin aiheuttamaan näivetystautiin. Kuoleva oli jo tiedottomana, mutta kun kahdella peräkkäin ruiskutetulla yhden gramman eetteriannoksella tajunta oli kutsuttu takaisin, nosti sairas hiukan päätään ja alkoi puhua nopeasti flaaminkieltä; kieltä jota ei kukaan läsnä olevista eikä edes hän itse ymmärtänyt. Hänelle annettiin lyijykynä ja paperipala, johon hän hyvin nopeasti kirjoitti muutamia rivejä tuolla samalla kielellä — virheettömästi niin kuin myöhemmin todettiin —, jonka jälkeen hän kaatui taaksepäin ja kuoli. Kun kirjoitus käännettiin, huomattiin sen koskevan sangen arkipäiväistä asiaa. Hän oli äkkiä muistanut — kirjoitti hän — olevansa eräälle määrätylle henkilölle velkaa 15 frangia jo vuodelta 1868 — siis 20 vuotta takaperin — ja pyysi, että velka suoritettaisiin.

Mutta miksi hän kirjoitti viimeiset sanansa flaaminkielellä? Tämä vainaja oli syntynyt Antwerpenissä, mutta oli jättänyt synnyinmaansa jo lapsena, ennen kuin oli oppinut sen kielen, ja koko elämänsä vietettyään Pariisissa osasi hän puhua ja kirjoittaa vain ranskaa. On selvää, että nämä äkkiä nousseet muistot, jotka filmin tapaan asettivat hänen eteensä koko menneen elämänsä, aina sellaiseen pikkuseikkaan asti, että hän kaksikymmentä vuotta sitten lainasi muutamia frangeja eräältä ystävältään, — eivät tulleet yksin hänen fyysisistä aivoistaan, vaan pikemmin hänen henkisestä muististaan, korkeammasta Minästä (Manaksesta eli jälleensyntyvästä yksilöstä). Se tosiseikka, että hän puhui ja kirjoitti flaamia, kieltä, jota hän kuuli puhuttavan lapsuusaikana, jolloin itse ei vielä osannut puhua, todistaa sen puolesta. Minä on kuolemattoman luontonsa vuoksi melkein kaikkitietävä; aine sitä vastoin on vain "olemassaolon alhaisin aste ja ikään kuin varjo", kuten Ranskan akatemian jäsen Ravaisson meille sanoo.

Nyt toiseen tapaukseen.

Eräs toinen, keuhkotautinen sairas, jota kuoleman hetkellä edellisen tavalla eetteriruiskutuksella kiihotettiin hereille, käänsi päätään vaimonsa puoleen ja sanoi nopeasti: "Sinä et voi löytää neulaa nyt, on pantu uusi lattia sen jälkeen." Tämä tarkoitti kaula. liinaneulaa, joka oli hävinnyt 18 vuotta sitten. Tuo mitätön asia oli melkein kokonaan unhoitettu, mutta se ei jäänyt nousematta kuolevan miehen viimeisiin ajatuksiin, joka, sanottuaan, mitä hän näki, äkkiä keskeytti ja veti viimeisen henkäyksensä. Tästä näkyy, että jokainen pikku tapahtumakin voi esiintyä heikosti hengähtelevässä tietoisuudessa kuoleman hetkellä. Pitkä elämä voidaan ehkä täten elää uudelleen hetken kuluessa.

Kolmas tapaus on mainittava, joka vielä voimakkaammin tukee salatieteellistä oppia, että kaikki sellaiset muistot kuuluvat yksilöllisyyden ajatuskykyyn eikä persoonallisen, alemman minän. Eräs nuori tyttö, joka oli ollut unissakävijä aina 22 ikävuoteensa asti, toimitti somnambulitilassaan mitä erilaisimpia, jokapäiväiseen elämään kuuluvia töitä, säilyttämättä minkäänlaista muistoa niistä herättyään.

Niiden psyykkisten ilmausten joukossa, jotka esiintyivät hänessä ainoastaan unitilassa, oli eräs halu, josta ei ollut jälkeäkään tytön valveilla ollessa. Tällöin oli hän täydellisen avomielinen ja vapaa eikä ensinkään huolehtinut omista tavaroistaan; mutta unitilassa hänellä oli tapana ottaa esineitä, joko omiaan tai toisten ja viekkaasti piilottaa ne. Kun hänen omaisensa ja ystävänsä tunsivat tämän tavan, antoivat he kahden hoitajattaren vuosikausia vartioida häntä näiden yöllisten retkien aikana, jonka tähden mitään ei kadonnut, jota ei helposti voinut takaisin saada. Mutta kun kerran eräänä helteisenä yönä hoitajatar oli nukahtanut, nousi tuo nuori tyttö vuoteeltaan ja meni isänsä työhuoneeseen. Isä, joka oli suuressa arvossa pidetty notaari, oli työskennellyt myöhään yöhön. Sillä aikaa kun isä hetkeksi poistui huoneesta, pujahti unissakävijä sisään, otti aivan rauhallisesti erään pöydällä olevan testamentin sekä monien tuhansien puntien arvosta obligaatioita ja vekseleitä. Nämä kaikki hän vei mukaansa piilottaakseen ne kahteen kirjastossa olevaan onttoon koristepilariin, jotka olivat täydentämässä paria kiinteätä pilaria. Hiipien huoneesta ennen isän tuloa, kiirehti hän omaan kamariinsa ja heittäytyi vuoteeseen, herättämättä palvelijaa, joka yhä nukkui nojatuolissaan.

Seuraus oli se, että palvelijatar itsepintaisesti kielsi tytön poistuneen huoneesta; täten epäilykset todelliseen syylliseen nähden häipyivät, eikä rahoja saatu takaisin. Testamentin häviäminen aiheutti oikeuskäynnin, joka saattoi hänen isänsä miltei kerjäläiseksi ja häpäisi hänen maineensa, niin että perhe joutui suureen ahdinkoon. Noin 9 vuotta sen jälkeen sai tyttö, joka ei enää viimeisinä 7 vuotena harrastanut unissakävelyä, keuhkotaudin, johon hän lopulta kuolikin. Kuolinvuoteella poistui se verho, joka niin kauan oli peittänyt hänen fyysisen muistinsa ja korkeampi tietoisuutensa heräsi, hänen elämänsä tapaukset piirtyivät hänen sielunsa silmäin eteen ja muiden kohtausten sarjassa näki hän unissakävelyn aikana tekemänsä varkauden. Heräten äkkiä useampia tuntia kestäneestä horroksesta huusi hän, samalla kun kasvonsa ilmaisivat, mikä kauhea sielun tuska työskenteli hänen sisässään: "Ah, mitä minä olen tehnyt! Minä se olin, joka otin testamentin ja rahat. Menkää, etsikää ontoista pilareista kirjastossa, minä olen — — —." Hän ei lopettanut lausetta milloinkaan, pelkkä mielenliikutus tappoi hänet.

Etsittiin ja kaikki oli jäljellä hänen osoittamassaan paikassa. Merkillisintä oli, että kysymyksessä olevat pilarit olivat niin korkeat, että vaikka potilas olisi seissyt tuolilla ja hänellä olisi ollut paljon aikaa käytettävänään muutamien silmänräpäyksien sijasta, ei hän olisi ylettänyt kyllin korkealle voidakseen pudottaa tavarat onttoon pilariin. Täytyy kuitenkin huomauttaa että haltioituneet ja kouristusta1 potevat henkilöt nähtävästi voivat luonnottomalla keveydellä kiivetä seiniä myöten ja hypätä aina puiden latvojen korkeuteen.


2 Katso Convulsionnaires de St. Médard et de Morzine.


Eikö ylempänä mainittu tositapaus puhu sen olettamisen puolesta, että unissakävijä omistaa itsenäisen muistin ja älyn, erillisen ja riippumattoman alemmasta minästä tämän valveilla ollessa, ja että tuo itsenäinen muisti esiintyy toiminnassa kuoleman hetkellä, jolloin ruumis ja fyysiset aistit lopettavat oman toimintansa ja äly vähitellen vetäytyy pois, ottaen tiensä ensin sielullisen ja vihdoin henkisen tietoisuuden kautta? Miksikä ei? Materialistinenkin tiede alkaa tunnustaa sellaisia sielutieteellisiä tosiasioita, jotka 20 vuotta takaperin turhaan odottivat hyväksymistä. "Todellinen elämä" sanoo Ravaisson, "se, josta kaikki muu elämä on vain epäselvää ääriviivaa, epätäydellistä luonnosta, on sielunelämä." Se jota ihmiset tavallisesti sanovat "sieluksi" on meille "jälleensyntyvä Minä". "Olla on sama kuin elää ja elää on tahtoa ja ajatella", sanoo tuo ranskalainen tiedemies2. Mutta koska fyysiset aivot ovat ainoastaan rajoitettu alue, joka siitä huolimatta on rajoja tuntemattoman ajattelun näyttämönä, on luonnollista — ja tämä on yhtäpitävä materialistisenkin tieteen kanssa —, että ajattelun ja tahdon alkuperä ei voi olla aivoissa, sillä tuon ylipääsemättömän kuilun sielun ja aineen välillä tuntee toki sekä Tyndall että muut.


2 Rapport sur la philosophie en France au XIX:me siécle.


On näet siten, että ihmisen aivot yksinkertaisesti ovat yhdyssiteenä kahden tason, sielullishenkisen ja aineellisen välillä, jonka kautta jokainen abstraktinen ja metafyysinen ajatus ikään kuin siivilöityy alas ihmisen korkeammasta hänen alempaan tietoisuuteensa. Sen tähden meidän äärettömyyttä ja ikuisuutta koskevat ajatuksemme eivät kuulu aineellisten aivojemme ominaisuuksiin. Totuuden mukaisesti ne voivat kuvastua ainoastaan henkisessä tietoisuudessamme, josta siten enemmän tai vähemmän heikosti heijastuvat havaintoihimme fyysisellä tasolla. Vaikkapa tärkeitäkin tapahtumia usein häviää fyysisestä muististamme, ei vähäpätöisinkään teko maaelämämme aikana haihdu sielumme muistoista, sillä tämä ei ole sielun kykyä, niin kuin aivoissa on muistikyky, vaan alati läsnä oleva todellisuus sillä tasolla, joka on ajan ja paikan aistimuksien yläpuolella. "Ihminen on kaikkien asioiden mittapuu", sanoi Aristoteles; varmaankaan hän ei tarkoittanut ihmistä lihasta ja verestä!

Kaikkein syvien ajattelijain joukossa lausui tämän ajatuksen parhaiten Edgar Quinet, "Création" kirjan tekijä. Puhuessaan ihmisestä, joka on täynnä tunteita ja ajatuksia, joista hän ei ole ensinkään tai on vain hämärästi tietoinen, todentaa Quinet, että ihminen saa tietoonsa vain pienen osan siveellisestä olemuksestaan. "Ne ajatuksemme, joita emme kykene ilmentämään, pakenevat tukahdutettuina itse olemuksemme juureen — — —". Ainaisella tahtomme ponnistuksella syrjäytettyinä "vetäytyvät ne takaisin yhä kauemmaksi, yhä syvemmälle — kuka tietää minkälaisiin — hermojuuriin, ja sinne ne pysähtyvät vaikuttaakseen ja hallitakseen meitä kutsumattomina ja itsellemme tuntemattomina — — —".

Niin, ne tulevat yhtä vähän aistittaviksi ja yhtä vaikeiksi havaita kuin ne ääni- ja väriväreilyt, jotka käyvät yli normaalimitan. Näkymättöminä ja tahdonvoimaamme ilkkuen vaikuttavat ne yhtäkaikki ja laskevat perustuksen tuleville ajatuksille ja toiminnoille, valliten meitä, vaikka emme ehkä koskaan ajattele niitä emmekä usein edes tiedä niiden olemassaolosta. Sattuvasti lausui Quinet, tuo suuri tutkija, puhuessaan niistä mysteerioista, jotka ympäröivät meitä kaikkia, "mysteerioista, jotka eivät koske maata eikä taivasta, mutta jotka löydetään luittemme ytimestä, aivohuokosistamme, hermo- ja lihassäikeistämme". "Miksi meidän olisi etsittävä tuntematonta hävitäksemme itse tähtiavaruuteen, kun täällä niin lähellä meitä ja meissä tuo saavuttamaton kätkeytyy? Niin kuin meidän maailmamme pääasiallisesti on näkymättömien olentojen mantereittemme todellisten rakennusmestarien muodostama, samoin on laita myöskin ihmisen". Aivan oikein, koska ihminen on kokoomus himmeitä, hänelle itselleen tiedottomia havaintoja, hajanaisia tunteita ja väärinkäsitettyjä sieluntiloja, alituisesti uudelleen unohdettuja muistoja ja tietoja, jotka hänen tasollaan muuttuvat — tietämättömyydeksi. Kuitenkin, vaikka terveen ihmisen muisti usein himmentyy, koska uusi, voimakkaampi vaikutelma työntää pois entisen, heikomman, näyttää tuona suurena muutoksen hetkenä, jota ihminen nimittää kuolemaksi, korkeampi muisti palaavan takaisin koko voimassaan ja terävyydessään.

Eiköhän tämä, kuten ylempänä mainittiin, riippune siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että ihmisen kaksi erilaista muistikykyä (tai pikemmin kaksi toimintatilaa, ylempi ja alempi) ainakin muutamien sekuntien ajaksi sulautuvat yhteen ja muodostavat yhden ainoan muistin ja että kuolevan tajunta itse asiassa on tasolla, jossa ei ole enemmän mennyttä. kuin tulevaakaan, vaan jossa kaikki on yhtä nykyisyyttä? Muisti on, niin kuin jokainen tiedämme, vahvin aikaisimpiin vaikutelmiin nähden, jolloin tuleva mies on vielä lapsi ja on enemmän sielua kuin ruumista. Ja jos muisti on sielumme osa, täytyy sen olla ehdottomasti ikuinen, niin kuin Thackeray jossain on sanonut. On tiedemiehiä, jotka tämän kieltävät; teosofit vakuuttavat asian kuitenkin niin olevan. Edellisillä on vain negatiivisia todisteluja väitteelleen; meitä tukevat lukemattomat samantapaiset tosiseikat kuin nuo kolme edellä mainittua. Syiden ja tekojen väliset siteet ovat ja niiden täytyy pysyä materialisteille tuntemattomina.

Ruusu-Risti — maaliskuu 1924


Alkuperäinen artikkeli:

http://www.theosociety.org/pasadena/forum/f21n07p310_memory-in-the-dying.htm


Etusivu H. P. Blavatsky Kalevala