H. P. Blavatsky

NYKYAJAN KRITIIKKI JA MUINAISET KANSAT

 

Arjalaisen idän SALAINEN OPPI toistuu egyptiläisessä symboliikassa ja Hermeksen kirjojen teksteissä. Nykyisen vuosisadan alussa tai sen vaiheilla kaikkia hermeettisiksi kutsuttuja kirjoja ei tavallisen tiedemiehen mielestä kannattanut ottaa vakavasti. Ne työnnettiin syrjään ja julistettiin äänekkäästi pelkiksi kertomuskokoelmiksi, vilpillisiksi uskotteluiksi ja täysin järjettömiksi väitteiksi. "Niitä ei ole koskaan ollut ennen kristillistä aikakautta", sanottiin, "ne kaikki kirjoitettiin kolminkertainen keinottelu-, petkutus- ja uskonnollinen petostarkoitus mielessä." Ne kaikki, jopa paras niistä, olivat typeriä apokryfisiä kirjoja.

Tässä suhteessa 1800-luku osoittautui 1700-luvun mitä arvokkaimmaksi jälkeläiseksi, sillä Voltairen aikakaudella yhtä hyvin kuin tällä vuosisadallakin kaikki muu, paitsi mikä ilmestyi Kuninkaallisesta Akatemiasta, oli perätöntä, taikauskoista ja typerää. Muinaisten kansojen viisauteen uskoville naurettiin pilkallisesti, silloin ehkä nykyistäkin enemmän. Pelkkä ajatus hyväksyä "perättömän Hermeksen, perättömän Orfeuksen, perättömän Zoroasterin", perättömien oraakkelien, perättömien sibyllojen ja kolmasti perättömän Mesmerin – jolla oli typerä fluiduminsa – teot ja haihattelut aitoina totuuksina leimattiin kielletyksi kautta linjan. Niinpä kaikki, millä oli alkuperänsä Oxfordin ja Cambridgen tai Ranskan Akatemian oppineiden ja dogmaattisten rajojen ulkopuolella, julistettiin silloin epätieteelliseksi ja naurettavan typeräksi. Tämä suuntaus on säilynyt nykypäiviin asti.

Mikään ei voi olla kauempana tosi okkultistin – jolla korkeamman psyykkisen kehityksensä ansiosta on paljon tehokkaammat tutkimusvälineet käytössään kuin kenelläkään tähänastisella fyysisen tason kokeilijalla – pyrkimyksistä kuin seurata torjuen ponnistuksia, joita suoritetaan fyysisen tutkimuksen alalla. Vaivannäköä ja työtä, johon on paneuduttu mahdollisimman monien luonnon ongelmien rankaisemiseksi, hän on aina pitänyt pyhänä. Sir Isaac Newton huomautti, että kaiken astronomisen työnsä lopulla hän tunsi itsensä pelkäksi lapseksi, joka poimi simpukankuoria Tiedon valtameren rannalta. Se on luonnon rajattomuudelle osoitettu kunnianosoitus, jota okkulttinen filosofiakaan ei voi halventaa. Vapaasti voidaan myöntää, että tuo asenne, jota tämä kuuluisa vertaus kuvaa, edustaa kauniisti todellisten tiedemiesten suurta enemmistöä luonnon fyysisen tason kaikkien ilmiöiden suhteen.

Sen kanssa toimiessaan he ovat usein kuin itse varovaisuus ja maltillisuus. He tarkkailevat tapahtumia verrattoman kärsivällisesti. He ovat myös varovaisia muodostaessaan niistä teorioita, seikka jota ei voi tarpeeksi kiittää. Ja huomioon ottaen ne rajoitukset, joiden puutteissa he tarkkailevat luontoa, he ovat erinomaisen huolellisia havaintojen tekijöitä. Lisäksi voidaan myöntää, että nykyajan tiedemiehet ovat tavattoman varovaisia esittäessään kielteisiä lausuntoja. He voivat sanoa, että on äärettömän epätodennäköistä, että mikään keksintö olisi koskaan ristiriidassa jonkun teorian kanssa, jota nyt tukee tietynsuuruinen määrä havaittuja tosiasioita. Mutta jopa laajimpiin yleistyksiin nähden – jotka muuttuvat dogmaattiseksi muodoksi vain yleistajuisissa, suppeissa tieteellisissä esityksissä – itse "tieteen" sävy, jos sen huomattavimpien edustajien olemus voi ilmentää tuota käsitettä, on pidättyväinen ja usein vaatimaton.

Sen vuoksi kaukana siitä, että tosi okkultisti haluaisi pilkata virheitä, joihin tiedemiesten menetelmien rajoitukset voivat heidät houkutella, hän paremminkin ymmärtää tilanteen liikuttavuuden, kun suuri ahkeruus ja totuuden jano johtaa pettymykseen ja sekaannukseen.

Mikä nykyisen tieteen suhteen on kuitenkin surkuteltavaa, on tuo sinänsä kohtuuttoman varovaisuuden epäkohta, joka edullisimmillaan suojelee tiedettä liian nopeilta johtopäätöksiltä: nimittäin tiedemiesten hitaus myöntää, että luonnon mysteereihin voitaisiin käyttää toisenlaisia tutkimusmenetelmiä fyysisen tason keinojen lisäksi, ja että niin muodoin ei ole mahdollista arvioida jonkin tason ilmiöitä oikein tarkkailematta niitä myös muiden tasojen näkökulmista. Niin kauan kuin he tahallisesti sulkevat silmänsä todisteilta, joiden olisi pitänyt osoittaa heille selvästi, että luonto on moninaisempi kuin mitä fyysiset ilmiöt sinänsä osoittavat, että on keinoja joiden avulla inhimillinen havainnointi voi joskus siirtyä tasolta toiselle ja että heidän energiansa ohjautuu väärään suuntaan, kun he kohdistavat sen yksinomaan fyysisen rakenteen tai voiman yksityiskohtiin, he ansaitsevat paremminkin moitetta kuin myötätuntoa.

Lukiessaan mitä Renan, tuo menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden uskojen oppinut nykyaikainen "hävittäjä", on sanonut surkeasta ihmisyydestä ja sen arvostelukyvystä, tuntee itsensä pieneksi ja nöyryytetyksi. Hän uskoo että

 

Ihmiskunnalla on vain hyvin rajoittunut mieli. Niitä ihmisiä, jotka pystyvät tajuamaan terävästi asioiden todellisen vastaavuuden, on erittäin vähän.

 

Kun sitten vertaa tätä lausuntoa erääseen toiseen mielipiteeseen, jonka sama tekijä on lausunut, nimittäin että

 

Arvostelijan mielen olisi mukauduttava tosiasioihin, kädet ja jalat niihin sidottuina niin, että ne voivat raahata hänet minne tahansa ne johtavatkin,

 

tuntee itsensä helpottuneeksi. Kun näitä kahta filosofista lausuntoa vahvistaa vielä kolmas, tunnetun akateemikon lausuma, joka ilmoittaa että

 

Tout parti pris a priori, doit être banni de la science,

 

jää vain vähän pelättävää. Valitettavasti Renan on ensimmäinen, joka rikkoo tämän kultaisen säännön.

Herodotoksen todiste sekä vakavat ja rehelliset vakuutukset Platonin ja Thukydideksen, Polybioksen ja Plutarkhoksen filosofisissa kertomuksissa ja jopa itse Aristoteleen tietyt lausunnot on sotkettu sellaisiksi, että nykyajan kritiikki pitää niitä helposti myytteinä. Herodotosta on kutsuttu, epäilemättä ivallisesti, historian isäksi, koska jokaisessa kysymyksessä, jossa nykyajan ajattelu on eri mieltä hänen kanssaan, hänen todisteensa ei merkitse mitään. Siitä on jonkin aikaa, kun Strauss julisti:

 

Yliluonnollisen aineksen tai ihmeen läsnäolo kertomuksessa on pettämätön merkki myyttiaineksesta siinä.

 

Sellainen on kritiikin sääntö, jonka jokainen nykyajan arvostelija on omaksunut. Mutta mitä myytti – : d 2 @ H – on alkuaan? Eivätkö muinaiset kirjoittajat ole kertoneet meille selvästi, että sana merkitsee perinnettä? Eikö latinan sana fabula, opettava eläintaru, merkitse samaa kuin jokin kerrottu esihistoriallisten aikojen tapahtuma eikä siis välttämättä ole keksitty? Sellaisista arvostelun yksinvaltiaista ja tyranneista johtuen, kuin useimmat ranskalaiset, englantilaiset ja saksalaiset orientalistit ovat, voi historiallisia, maantieteellisiä, etnologisia ja filologisia yllätyksiä siten olla loputtomasti varalla tulevia vuosisatoja varten. Travestiat, ivamukaelmat, ovat tulleet filosofiassa niin tavanmukaisiksi viime aikoina, ettei yleisöä voi hätkähdyttää mikään tässä suhteessa. Eräs oppinut pohdiskelija on jo ilmaissut, että Homeros oli yksinkertaisesti aikakautensa sankarirunoelman henkilöitymä; toinen, että Hippokrates, Asklepioksen poika, saattoi olla vain khimaira, hirviö; että asklepiadit seitsemän vuosisadan jaksostaan huolimatta ehkä lopultakin osoittautuvat vain kuvitelmaksi; että Troijan kaupunki (tri Schliemann oli toista mieltä) oli olemassa vain kartoilla jne. Miksei maailmaa kehotettaisi tämän jälkeen pitämään jokaista tähän asti historiallisena pidettyä vanhanajan henkilöä myyttinä? Ellei kielitiede olisi tarvinnut Aleksanteri Suurta moukariksi, jolla murskata päät bramiinien kronologisilta vaatimuksilta, hänestä olisi kauan sitten tullut vain tarinoiden vertauskuva tai nerokas valloittaja, kuten joku ranskalainen kirjoittaja on jo ehdottanut.

Pelkkä kieltäminen on ainoa arvostelijoille jäänyt suoja. Tulevina aikoina se on varmin turvapaikka, jossa suojata loput epäilijät. Sille, joka kieltää ehdottomasti, väittely ei ole vaivan arvoinen, ja hän välttää myös näin sen mikä on pahinta, että täytyisi ehkä myöntää jokin seikka vastustajansa kumoamattomien väitteiden ja tosiasioiden edessä. Creuzerin, joka on suurin kaikista nykyisistä vertauskuvien tutkijoista, oppinein monien saksalaisten lukeneitten mytologien joukossa, on täytynyt kadehtia tiettyjen epäilijöiden tyyntä itseluottamusta, kun hänen oli myönnettävä itselleen epätoivoisen hämmennyksen hetkinä että

 

Olemme pakotetut palaamaan teorioihin noidista ja henkiolennoista sellaisina kuin muinaiset kansat ne ymmärsivät; [se on oppi] jota ilman on aivan mahdotonta selittää itselleen mitään, mikä koskee [muinaisten kansojen] mysteereitä,

 

joita ei ole kieltäminen.

Roomalaiskatoliset, jotka syyllistyvät täsmälleen samaan palvontaan – lainattuaan sen myöhemmiltä kaldealaisilta, Libanonin nabatealaisilta ja kastetuilta saabalaisilta eivätkä oppineilta vanhan ajan astronomeilta ja vihityiltä – tahtoisivat nyt salata lähteen josta se oli peräisin kiroamalla sen. Teologia ja kirkollinen oppi samentaisi mielellään kirkkaan lähteen, joka ruokki niitä ensin estääkseen jälkimaailmaa havaitsemasta sitä ja siten näkemästä niiden varsinaista alkuperää. Okkultistit uskovat kuitenkin, että on tullut aika antaa jokaiselle, mikä hänelle kuuluu. Meidän toiset vastustajamme – nykyajan skeptikot ja epikurolaiset, kyynikot ja saddukealaiset – löytävät kyllä vastauksen kieltoihinsa teoksemme aikaisemmista osista. Syy monien muinaisten oppien epäoikeudenmukaisiin panetteluihin selviää sanoista:

 

Tämän päivän kommentaattorin ja kriitikon ajatukset muinaiskansain oppineisuudesta rajoittuvat temppelien eksoterismiin ja pyörivät tämän ympärillä; kykyään nähdä asioiden todellinen luonne hän ei joko halua tai kykene ulottamaan muinaisaikain juhlallisiin, sisimpiin pyhäkköihin, joissa hierofantti opasti vasta-alkajaa näkemään julkiset jumalanpalvelusmenot oikeassa valossa. Yksikään muinainen tietäjä ei olisi opettanut, että ihminen on luomisen huippu ja että tähtitaivas ja maaäitimme luotiin hänen vuokseen.

 

Kun huomaamme sellaisten teosten kuin Phallicism ilmestyvän meidän aikanamme painosta, on helppo nähdä, että salassapidon ja ivan aika on ohi. Filologia ja symboliikkaa käsittelevä tiede sekä vertaileva uskontotiede ovat loitonneet liian kauas esittääkseen enää joukkokieltoja, ja kirkko on liian viisas ja varovainen ollakseen nyt selviytymättä tilanteesta. "Hekaten rombeja" ja "Luciferin pyöriä", joita on miltei päivittäin kaivettu esiin Babyloniassa, ei voida enää käyttää selvänä osoituksena saatanan palvonnasta, koska samat symbolit nähdään roomalaiskatolisen kirkon rituaaleissa. Viimeksi mainittu on liian oppinut ollakseen tietämättä sitä tosiasiaa, että jopa myöhemmät kaldealaiset, jotka olivat asteittain vajonneet dualismiin muuttaen kaiken kahdeksi alkuperäiseksi prinsiipiksi, eivät koskaan palvoneet saatanaa tai epäjumalankuvia sen enempää kuin zarathustralaisetkaan, jotka ovat nyt saman syytöksen alaisia. Sitä paitsi heidän uskontonsa, jos mikään, oli syvästi filosofinen; heidän kaksinaisesta ja eksoteerisesta teosofiastaan tuli juutalaisten perhekalleus. Nämä puolestaan olivat pakotetut jakamaan sen kristittyjen kanssa. Parsilaisia on tähän päivään asti syytetty auringonpalvonnasta, ja kuitenkin kaldealaisten ennustuksissa "Zoroasterin maagiset ja filosofiset ohjeet" on seuraava säkeistö:

 

Älä suuntaa mieltäsi maan suuriin mittoihin,

Sillä totuuden tainta ei maassa kasva.

Eivätkä auringon mitat sääntöjä kooten mittaa taivaltaan,

Sillä Isän ikuinen tahto kannattaa sitä – ei sinun vuoksesi.

Heitä pois mielestäsi kuun kiihkeä kulku; sillä se liikkuu

aina välttämättömyyden pakosta.

Tähtien kiertoa ei kehitetty sinun vuoksesi.

 

Todellisen hartaudenharjoituksen ja valtionuskontojen välillä oli suunnaton ero. Edellistä opetettiin niille, jotka osoittautuivat sen arvoisiksi. Maageja on syytetty kaikenlaisesta taikauskosta, mutta sama kaldealainen ennustus sanoo:

 

Lintujen laaja ilmalento ei ole totta,

Ei liioin uhrieläinten sisälmyksien leikkely;

ne ovat kaikki pelkkiä leluja,

Pyyteen ja petoksen perusta; karta näitä

Jos tahdot avata hartauden pyhän paratiisin,

Missä hyve, viisaus ja

oikeudenmukaisuus ovat yhdessä.

 

Kuten sanoimme edellisessä teoksessamme:

 

Varmasti ei "pyyteestä ja petoksesta" voida syyttää niitä, jotka siitä ihmisiä varoittavat, ja mikäli he suorittavat ihmeellisiltä vaikuttavia tekoja, kuka rohkenee vilpittömästi kiistää sen, että näin tapahtui vain siksi, että heidän hallussaan oli luonnonfilosofiasta ja psykologiasta tietoa, jonka syvyyttä meidän koulumme eivät tunne?

 

Edellä mainitut säkeistöt ovat melko outo opetus tullakseen niiltä, joiden yleisesti uskotaan palvoneen aurinkoa, kuuta ja taivaallisia sotajoukkoja jumalina. Kun maageja koskevien ohjeiden ylevä syvällisyys on saavuttamaton nykyajan materialistiselle ajattelulle, kaldealaisia filosofeja syytetään tähtien ja auringon palvonnasta, mutta se oli vain oppimattoman kansan uskonto.

H. P. Blavatsky,
The Secret Doctrine
The Synthesis of Science,
Religion and Philosophy
Volume 5, First Edition, 1897
Adyar, Madras, India, 1938
Luku 2
Suomennos Pirkko Carpelan


Etusivu

Teosofia

H. P. Blavatsky

Salainen Oppi