H. P. Blavatsky

OKKULTISMIN VÄITTEET

Tällainen on lontoolaisesta julkaisusta, Light-nimisestä uudesta viikkolehdestä, löytämäni artikkelin otsikko. Lehteä kuvataan "aikakauslehdeksi, joka on omistettu ihmiskunnan korkeimmille intresseille, sekä täällä että tämän jälkeen". Se on hyvä ja hyödyllinen aikakauslehti, ja jos voin arvostella ainoastaan näkemieni kahden numeron perusteella, sen arvokas sävy on yleisölle paljon vakuuttavampi kuin ne kiivaat ja usein karkeat huomautukset, joita sen "henkiset" aikalaiset lähettävät vastustajilleen ja skeptikoille. Artikkelin, johon tahdon kiinnittää huomiota, on kirjoittanut tunnettu nimi (salanimi) "M. A. Oxon". Hän on erittäin sympaattinen kirjoittaja, henkilökohtainen ja arvostettu ystävä ja lyhyesti sanoen sellainen, joka, pysyypä hän ystävällisenä tai vihamielisenä näkemyksillemme, ei luultavasti koskaan sekoittaisi oppia sen kannattajiin tai, selvemmin ilmaistuna, vierittäisi okkultistien syntejä okkultismille ja päinvastoin.

Suurella mielenkiinnolla ja tarkkaavaisuudella olen siis lukenut "Okkultismin väitteet". Kuten kaikella muullakin, mikä on tullut M. A. Oxonin kynästä, sillä on luonteenomainen leima. Hänen tekstinsä ei ole ainoastaan omintakeista vaan voimakkaan yksilöllistä tuoden vaivihkaa mutta lujan päättäväisesti kaikki uudet näkökulmat, psykologian jokaisen keksinnön takaisin (hänen mielestään) niiden alkuperäisiin syihin – spiritualismiin. Ja kun kirjoitan viimeksi mainitun sanan, en tarkoita sillä vulgaaria "istuntohuoneen" spiritualismia, jonka M. A. Oxon on jo alusta asti ohittanut. Tarkoitan sitä alkeellista ideaa, joka piilee vastaavien teorioiden takana, vanhaa alkujuurta, josta ovat ilmestyneet nykyajan rikkaruohot, nimittäin uskoa suojelusenkeliin ja -henkeen. Tällaisen hengen, olipa sen toimi tietoista tai tiedostamatonta – ts. mediumista tai epämediumista – asettaa jokin korkeampi voima jokaisen (kastetun?) kuolevaisen lähelle vartioidakseen hänen toimintaansa elämän aikana. Ja tämä, ellei se ole oikea hahmotelma M. A. Oxonin uskosta, on epäilemättä kaikkien kristillisten spiritualistien, menneiden, nykyisten ja tulevien pääkäsitys. Kuten kaikki tiedämme, tämä oppi, joka saattaa nyt olla kristillinen – ja ennen kaikkea se on roomalaiskatolinen –, ei ole alun perin lähtöisin kristillisestä vaan pakanallisesta maailmasta. Paitsi että sitä edustaa Sokrateen suojelusdemoni – hänen muinaista "opastaan" ovat spiritualistit hyödyntäneet parhaalla mahdollisella tavalla – se on Aleksandrian kreikkalaisten teurgien, zoroasterilaisten ja myöhempien Babylonian juutalaisten oppi, jonka näiden kaikkien seuraajat, kristityt, ovat surkeasti pilanneet. Tosin sillä ei ole väliä, koska meitä kiinnostavat nyt M. A. Oxonin henkilökohtaiset näkemykset, jotka hän asettaa vastakkain joidenkin teosofien ajatusten kanssa.

Hänen oppinsa näyttää mielestämme enemmän kuin koskaan keskittyvän siihen perusajatukseen ja pyörivän sen ympärillä, että elävän ihmisen henki on sinänsä kykenemätön toimimaan ruumiin ulkopuolella itsenäisesti. Siksi sen täytyy välttämättä olla kuin taapertava pikkulapsi, jota hänen äitinsä tai hoitajansa ohjaa; jonkinlaisten henkisten narujen avulla sen täytyy olla ruumiittoman hengen, täysin erillisen ja joskus jopa hänelle vieraan yksilön, johtama. Tuollainen henki näet voi olla ainoastaan inhimillinen sielu, joka on joskus, jonakin aikakautena, elänyt tällä meidän planeetallamme. Uskon selittäneeni nyt oikein ystäväni käsityksen, joka on aikamme älykkäimpien, edistyksellisimpien ja ennakkoluulottomimpien spiritualistien käsitys, jonka jakavat myös ne teosofit, jotka ovat tulleet liikkeeseemme hyläten spiritualismin tavallisen joukon. Koska olemme kuitenkin velvollisia kunnioittamaan niiden toveriveljiemme yksityisiä mielipiteitä, jotka alkoivat etsiä totuutta kulkemalla samaa polkua kuin M. A. Oxon, kuinka kauas he ovat saattaneetkaan poiketa meidän seuraamastamme polusta, haluamme silti aina sanoa, että sellainen ei ole kaikkien teosofien käsitys – kirjoittaja mukaan luettuna. Kaikesta tästä huolimatta emme tule seuramaan huonoa esimerkkiä, jonka ovat meille tarjonneet useimmat spiritualistit ja heidän lehtensä, jotka ovat yhtä katkeria meitä kohtaan kuin useimpien lähetyslahkojen lehdet ovat toisiaan ja epäuskoisia teosofeja kohtaan. Me emme riitele vaan yksinkertaisesti keskustelemme, sillä "Valoa, lisää valoa!" on sekä edistyksellisten spiritualistien että teosofien iskulause. Selitettyäni näin laajalti tarkoitukseni olen varma, että M. A. Oxon ottaa herrasmiesmäisesti jokaisen huomautuksen, jonka teen hänen Light-lehdessä olleen artikkelinsa johdosta. Tekstin lainaan sanatarkasti. En keskeytä hänen vuolasta kertomustaan, vaan rajoitan vastaukseni vaatimattomiin loppuviitteisiin.

"Siitä on nyt muutama vuosi, kun spiritualisteja säpsähdytti madame Blavatskyn kahden painavan nidoksen, nimeltään Hunnuton Isis, julkaisu. Ne, jotka ovat perehtyneet tuon yli 1200-sivuisen teoksen [suomalainen laitos 1607 sivua] suurien ja tiheään painettujen sivujen sisältöön, onnistuivat saamaan sellaisen epämääräisen vaikutelman, ettei spiritualismia oltu käsitelty sen parhaassa valossa ja että siinä oli esitetty enemmän tai vähemmän peitellysti merkittävä väite siitä mitä kutsuttiin okkultismiksi. Kirja oli täynnä aineistoa – niin täynnä, että olen luultavasti oikeassa sanoessani, että kukaan ei ole perehtynyt sen sisältöön niin perusteellisesti, että olisi käsittänyt tekijän suunnitelman. Sen sijaan aineisto olisi edellyttänyt selvempää järjestykseen laittamista, ja monet asiat vaativat selitystä ja jotkut ehkä tiivistämistä. Lisäksi lukija tahtoisi oppaan ohjaamaan niiden vaikeuksien läpi, jotka hän kohtaa joka puolella; ja ennen kaikkea hän tarvitsisi konkreettisemman otteen mystistä veljeskuntaa koskeviin tietoihin ja sen historiaan, koska kirjailija esitti niin valtavan suuria väitteitä tuon veljeskunnan puolesta.

Jokaisen totuudenetsijän mielestä olisi turha yrittää päästä edes etäiseen yhteyteen jonkun adeptin kanssa, joka kuuluu madame Blavatskyn näkyvästi edustamaan veljeskuntaan. Kaikki kyselyt kohtaisivat kohteliaan ja päättäväisen kiellon jättää tehdyt väitteet tutkimatta. Veljet ottaisivat vastaan kyselijän ainoastaan, jos tämä olisi osoittanut totuudellisuutta, rehellisyyttä ja rohkeutta epämääräisen pituiseksi venyneeksi koeajaksi. He eivät etsineet ketään. He eivät luvanneet ottaa vastaan ketään. Silti he eivät torjuneet ketään, joka oli riittävän sitkeä edetäkseen määrätyllä harjoituspolulla, minkä avulla ainoastaan ihmishengen jumalalliset voimat voivat heidän väitteensä mukaan kehittyä.

Ainoa ilmeinen seuraus koko tästä tarkkaan harkitusta yrityksestä kohti inhimillistä valaistumista oli Teosofisen Seuran perustaminen Amerikassa. Se on okkulttisen veljeskunnan hyväksymä, vaikkei sen määräämä organisaatio. Veljeskunta käyttäisi hyödyksi Seuraa, mutta ei neuvoisi sille menetelmiä, miten sitä pitäisi ohjata, eikä takaisi sille mitään erityistä apua, paitsi antamalla hyvin varovaisen lupauksen, että mitä tahansa apua se joskus antaisi etsivälle ihmiskunnalle, siinä tapauksessa se tulisi tuon kanavan kautta. On myönnettävä, että tämä oli pienen pieni lohdutuksen murunen, joka putosi runsaasti katetulta pöydältä, kuten madame Blavatsky on kuvannut. Teosofien oli kuitenkin oltava tyytyväisiä tai ainakin hiljaa, ja niin jotkut heistä omaksuivat tällaisen ajattelun.

Mikä peruste heillä oli uskoa edellä mainittujen veljien olemassaoloon? Näiden adeptien väitettiin kyllä tunteneen luonnon salaisuudet, jotka saisivat nykyajan tieteen tutkimukset näyttämään pieniltä. He olivat saavuttaneet syvällistä tietoa – "Tunne itsesi!" – ja saattoivat osoittaa todellisin kokein ihmishengen transsendenttiset kyvyt halveksien aikaa ja paikkaa ja todistaen sielun olemassaolon eksaktin kokeellisen tieteen menetelmin. Mikä oli peruste sellaisiin väitteisiin sen lisäksi että Teosofinen Seura nojautui niihin?

Pitkän aikaa vastaus oli mitä epämääräisin. Mutta lopulta todistusaineistoa koottiin, ja tuossa kirjassa Sinnett tulee esiin hyödyttämällä meitä omilla tutkimuksillaan ja julkaisemalla meille kirjeenvaihtoaan Koot Hoomin kanssa, veljeskunnan adeptin ja jäsenen, joka oli ryhtynyt läheisempään yhteyteen – tosin toisasteiseen yhteyteen – hänen kanssaan kuin oli suotu muille ihmisille. Nämä kirjeet herättävät suurta huomiota, ja niiden todellinen arvo on korkea. Sitä on suuresti lisännyt lähde, josta ne ovat tulleet, ja se valo, jota ne antavat näiden tiibetiläisten erakkojen mentaalisesta asenteesta. Heitä maailma ja maailman asiat eivät nimittäin kiinnosta, paitsi mikäli ne voivat parantaa ihmisen tilaa ja opettaa häntä kehittämään ja käyttämään kykyjään.

Toinen hedelmällinen kyselyn aihe niiden parissa, jotka nojautuivat teosofiseen tutkimukseen, oli näiden okkulttisten voimien luonne. Oli mahdotonta rakentaa Hunnuttoman Isiksen pohjalta mitään tarkkaa systeemiä, jota tukisi kunnon todistusaineisto tai riittävä todiste jostain oikeasta lähteestä, eli siitä mitä todellisuudessa vaadittiin adeptilta. Madame Blavatsky itse, vaikka hän ei väittänytkään saavuttaneensa edustamiensa tahojen täydellistä kehitystä, omasi tiettyjä okkulttisia kykyjä, jotka näyttivät spiritualistista omituisen paljon samanlaisilta kuin meedioiden kyvyt. Tämän hän kielsi voimakkaasti. Meedio, hän selitti, oli vain onneton olento, eräänlainen kanava, jota pitkin mikä tahansa likainen virta saattoi kulkea, kaasuputki, jonka avulla alitehoinen ja huonosti valaiseva kaasu saapui maan päälle. Ja paljon vaivaa nähtiin sen osoittamiseksi, että vesi oli hyvin likaista ja kaasu tuli lähteestä, joka, jos se ylipäänsä oli henkinen, oli sellainen, että me, jotka kaipasimme tosi valaistusta, emme missään nimessä olisi voineet olla tyytyväisiä.

On mahdotonta kieltää, etteikö julkisen spiritualismin tila Amerikassa aikana, jolloin nämä arvostelut esitettiin siitä, ollut sellainen, että se olisi oikeuttanut vakavaan tuomitsemiseen. Petoksen ja saastan avulla se oli tahrattu tarkkailijoiden mielissä, jotka katsoivat sitä ulkopuolelta ja jotka eivät olleet perehtyneet sen hyviin puoliin. Virhe oli siinä, että oletettiin tämän olevan itse spiritualismin luonne mutta sellaisen spiritualismin, joka oli turmeltu oudosti. Näin kuitenkin oletettiin. Jos halusimme todellista valoa, meille sanottiin, että siinä tapauksessa meidän piti murskata mediumismi, sulkea ovi, josta pelkät spiritualistiset tyhjäntoimittajat tulevat saattamaan meidät hämilleen ja turmelemaan meitä, ja meidän piti etsiä todellisia adepteja, jotka voisivat turvallisesti ohjata meitä etsinnässämme. Meille selitettiin, etteivät nämä suinkaan olleet luopuneet oikeudesta päästää henkisiin taloihinsa jotain henkeä, joka haluaisi tulla sisään. Heillä oli avain ja he pitivät tunkeutujat ulkopuolella, samalla kun he omine kykyineen suorittivat ihmeitä, joiden edessä tavalliset ilmiöt kalpenivat. Tämä oli ainoa turvallinen menetelmä, ja nämä voimat – jotka ovat piilevinä kaikissa ihmisissä, vaikka niitä voi kehittää ainoastaan puhtaimmissa ja silloinkin vaivalloisesti – olivat ainoat, joiden avulla adeptit työskentelivät.

Jotkut teosofit ovat osoittaneet käytännön kokeilun avulla, että näissä väitteissä on totuuden perusta. En ole selvillä siitä, onko kukaan huomannut pystyvänsä erottamaan täysin ratkaisevasti omien yritystensä ja niiden yritysten välillä, joissa ulkonaisella hengellä on ollut osuutta. Kuitenkin on olemassa yksi hyvin huomionarvoinen tosiasia, joka selittää eron spiritualistin ja okkultistin menetelmien välillä. Meedio on henkivaikutuksen passiivinen vastaanottaja. Adepti luo aktiivisesti, liikkeelle panevasti, tietoisesti seurauksia, jotka hän aikaansaa tieten tahtoen, joista on olemassa todisteita ja joita voi tutkia. Spiritualistit ovat olleet hitaita hyväksymään tämän selostuksen siitä, minkä he tuntevat toisessa muodossa. Teosofit ovat myös olleet hitaita arvioimaan spiritualismin tosiasioita ja teorioita vilpittömästi ja kärsivällisesti. Sinnett kertoo monista huomattavista kokemuksistaan, jotka ovat tutkimisen arvoisia. Ne voivat johtaa niitä, jotka lähestyvät nyt noita ilmiöitä vastakkaiselta puolelta, pohtimaan, eikö ole mitään yhteistä aluetta, jolla he voisivat kohdata. Me emme tiedä niin paljon hengen toiminnasta, että meillä olisi varaa ohittaa halveksivasti sen toiminnan jäljet. Olimmepa sitten spiritualisteja tai teosofeja – outoja nimiä määrittelemään itseämme! – me kaikki odotamme todisteita siitä, mistä ihmiskunta on tullut ja minne se on menossa. Me tahdomme tietää jotain elämän suuresta mysteeristä ja tirkistellä hiukan yhtä tärkeää kuoleman mysteeriä. Saamme päivä päivältä enemmän todisteita jotka hämmästyttävät meitä melko lailla. Tahdomme saada valoa joka lähteestä. Olkaamme kärsivällisiä ja suvaitsevaisia poikkeavan mielipiteen suhteen, nopeita tunnistamaan se pieni ote, joka kellä tahansa sielulla voi olla totuudesta, ja huomaamaan kuinka vaihtelevasti se, mitä kutsumme totuudeksi, esiintyy ihmisen näkemykselle. Onko outoa, että näemme eri puolet siitä? Emmekö voi todeta, että niin täytyy välttämättä olla? Emmekö voi odottaa lopullista sovinnon hetkeä, jolloin näemme selvemmin ja ymmärrämme, mitä nyt emme voi ymmärtää?

Sinnettin pienessä kirjassa on paljon sellaista, mikä voi auttaa niitä, jotka yrittävät omaksua tämän mentaalisen asenteen. Sen filosofia on selvästi esitetty ja tarjoaa runsaasti materiaalia ajattelulle. Siinä mainitut tosiasiat on esitetty tieteellisellä tarkkuudella, ja niiden täytyy tehdä perusteellinen vaikutus huolelliseen ja vilpittömään lukijaan. Vilahdukset, jotka paljastetaan tuosta hiljaisesta veljeskunnasta yksinäisellä kotiseudullaan yhdellä Tiibetin vuorten rinteistä, heidän yrittäessään ratkaista mahtavan ongelman ja antaa ihmiskunnalle sellaista hyötyä kuin se voi vastaanottaa, ovat kyllin vaikuttavia jopa filistealaiselle skeptikolle. Jos ne todella olisivat välähdyksiä suuremmasta totuudesta, joka on nyt hämärästi paljastettu, sellaisen paljastuksen tärkeyttä ei voida sanoin mitata.

Olkoon asia miten tahansa – ja on monta kohtaa, jotka kaipaavat lisävalaistusta, ennen kuin lopullinen mielipide voidaan julistaa – ei ole minkäänlaista epäilystä siitä, että Sinnettin kirjan sisältämä filosofia on samanlainen kuin se, mitä teosofian suuret tutkijat menneinä aikakausina ovat saavuttaneet. Yhdeksännentoista vuosisadan ylimielisenä aikana sitä vähättelevät kelvottomana tietona ne, jotka ovat saaneet välähdyksen henkipiirin häikäisevästä valosta. Esitetyt tosiasiat ovat vähintään yhtä tieteellisen ratkaisevia kuin pimeässä istuntohuoneessa tai spiritualistisen tutkimuksen tavallisissa olosuhteissa raportoidut tapahtumat. Koot Hoomin kirjeet ovat antoisa esitys ja ne palkitsevat huolellisen tutkimuksen omin tosiseikoin. Koko kirja käsittää vain 173 sivua, joten se ei rasita kohtuuttomasti lukijan kärsivällisyyttä. Jos joku spiritualisti lukee sen ja voi sanoa, ettei siinä ole mitään, mikä lisäisi hänen tietämystään, niin hän voi ainakin tuntea tyydytystä siitä, että on lukenut asiasta kummankin puolen, ja sen pitäisi olla kaikkien vilpittömien ajattelijoiden tärkein ja ehdoton velvollisuus."

Lähde:

Theosophist, Vol. II, No. 12, September, 1881

Suomentanut Pirkko Carpelan


Alkuperäinen artikkeli: THE CLAIMS OF OCCULTISM


Etusivu

H. P. Blavatsky

Teosofia