H. P. Blavatsky

POHJOISILTA MAILTA

Vain vuosi sitten joulun pyhien aikaan suurilukuinen ihmisjoukko kokoontui Suomessa erään varakkaan maanomistajan maalaistaloon, tai oikeastaan vanhaan perintölinnaan. Se kätki sisälleen monia jälkiä esi-isiemme vieraanvaraisuudesta, ja siellä vaalittiin monia ikivanhoja, perinteisiin ja taikauskoon pohjautuvia tapoja. Näistä osa oli perujaan suomalaisia ja osa venäläisiä – viimeksi mainitut ovat saapuneet Suomeen Nevan rannoilta tulleiden naisten mukana. Talossa koristeltiin joulukuusia ja valmisteltiin välineitä ennustuspuuhia varten. Tuossa vanhassa linnassa oli paljon synkkiä ja madonsyömiä kuuluisten esi-isien, aatelismiesten ja ylhäisten naisten muotokuvia, vanhoja rauniotorneja bastioneineen ja goottilaisine ikkunoineen, salaperäisiä ja synkkiä kulkuväyliä, pimeitä ja loputtomia kellareita. Ne näyttivät kuin maanalaisilta käytäviltä ja luolilta, joissa paikallisten legendojen sankarien levottomat haamut vaelsivat. Lyhyesti sanottuna: tuo vanha linna oli erinomainen tyyssija kauhuromanttiselle tunnelmoinnille. Mutta voi! tällä kertaa ne eivät pääse oikeuksiinsa. Tässä kertomuksessa näillä suloisen kauhistuttavilla olosuhteilla ei ole sellaista osaa, jollainen niillä voisi toisenlaisessa tarinassa olla.

Kertomuksen pääsankari on aivan tavallinen mies – kutsukaamme häntä Erkleriksi. Kyllä: tohtori Erkler oli lääketieteen professori, puoliksi saksalainen isänsä kautta ja ehta venäläinen äitinsä kautta. Myös koulunsa hän on käynyt Venäjällä. Hän oli hahmoltaan melko raskasrakenteinen, tavanomainen kuolevainen. Kaikesta huolimatta hänen ympärillään tapahtui hyvin erikoisia asioita.

Kävi ilmi, että Erkler oli ahkera matkamies, joka oli omasta halustaan seurannut erästä kuuluisaa tutkimusmatkailijaa tämän matkoilla ympäri maailmaa. Useammin kuin kerran he molemmat olivat katsoneet kuolemaa silmiin trooppisella vyöhykkeellä auringonpistoksen kourissa tai pohjoisen pallonpuoliskon pakkasissa. Silti tohtori puhui ehtymättömällä innolla heidän yhteisistä "talvehtimismatkoistaan" Grönlantiin, Novaja Zemljalle ja Australian aavikkotasangoille, missä he söivät lounaaksi kengurua ja päivälliseksi emua, ja olivat menehtyä janoon vedettömällä reitillä, jonka kulkeminen vei heiltä neljäkymmentä tuntia.

"Tosiaan", hänellä oli tapana huomauttaa, "olen kokenut lähes kaiken paitsi sen, mitä kuvaillaan yliluonnolliseksi… Tämä tietenkin sillä edellytyksellä, että emme ota lukuun erästä erikoista tapahtumaa elämässäni – tapaamaani miestä, josta aion kertoa teille nyt – ja tuon tapaamisen seurauksista, jotka todellakin olivat varsin erikoisia ja, voisin sanoa, selittämättömiä."

Häntä pyydettiin kovaan ääneen kertomaan lisää. Tohtori myöntyi ja aloitti kertomuksensa.

*

"Vuonna 1878 meidän oli pakko talvehtia Huippuvuorten luoteisrannikolla. Olimme yrittäneet päästä lyhyen kesän aikana pohjoisnavalle, mutta kuten tavallista, jäävuoret estivät tuota yritystä toteutumasta. Monien turhien ponnistusten jälkeen meidän oli luovutettava. Vasta kun olimme asettuneet aloillemme, kaamos laskeutui yllemme, höyrylaivamme juuttuivat jäälohkareiden väliin Simpukkalahdessa, ja tajusimme, että olisimme nyt kahdeksan kuukautta eristettyinä muusta maailmasta. Tunnustan, että tunsin oloni alkuun varsin kurjaksi. Rohkeutemme oli koetuksella erityisesti, kun eräänä myrskyisänä yönä luminen hurrikaani tuhosi tarvikkeemme, jotka oli tarkoitettu talviasumuksiemme rakennusaineiksi, ja vei laumastamme yli neljäkymmentä poroa. Edessä häämöttävä nälkäkuolema ei ole omiaan nostattamaan tunnelmaa, ja porojen myötä olimme menettäneet parhaan plat de resistancemme [tärkeimmän välineemme] napaseudun kylmyyttä vastaan – ihmiset kun vaativat tuollaisessa ilmastossa enemmän lämmitystä ja kiinteää ruokaa. Hyväksyimme kuitenkin lopulta menetyksemme ja totuimme paikalliseen ruokaan, joka tosiasiassa oli paljon ravitsevampaa – hylkeisiin ja hylkeenrasvaan. Miehemme rakensivat puutavaroidemme jäänteistä talon, joka oli jaettu kahteen osaan. Toinen osa oli kolmen professorimme ja minun käytössä, toisessa asuivat miehet itse. Sen lisäksi he rakensivat muutaman puisen suojan ilmatieteellisiä, astronomisia ja magneettisia tutkimuksia varten. Rakensimme jopa tallin suojaksi niille harvoille poroille, jotka olivat jääneet jäljelle. Ja siitä alkoi yksitoikkoinen, sarastukseton sarja öitä ja päiviä, jotka saattoi erottaa toisistaan vain tummanharmaiden varjojen perusteella. Silloin tällöin vajosimme pelottavan syvään synkkyyteen! Olimme suunnitelleet lähettävämme kaksi kolmesta höyrylaivastamme kotiin syyskuussa, mutta niiden ympärille muodostui ennenaikaisesti ja yllättäen jäävalleja, joten emme voineet toteuttaa suunnitelmaa. Ja nyt, kun jouduimme ylläpitämään koko miehistöä, meidän oli säännösteltävä muonaa, polttoainetta ja valoa yhä tiukemmin. Lamppuja käytettiin vain tieteellisissä tutkimuksissa, lopun aikaa meidän oli tyydyttävä Jumalan valoon: kuuhun ja revontuliin… Kuinka voisikaan kuvata noita upeita pohjoisen valoja, jotka ovat vertaansa vailla! Renkaita, nuolia, valtavia tarkasti jaettujen säteiden liekehtiviä muodostelmia mitä kirkkaimmissa ja kirjavimmissa väreissä. Kuun valaisemat marraskuun yöt olivat aivan yhtä upeita. Kuunsäteiden leikki lumihangella ja jäätyneillä kivillä oli häkellyttävää katseltavaa. Ne olivat ihmeellisiä öitä.

No, eräänä tuollaisena yönä – se saattoi olla myös päivä, sillä suunnilleen marraskuun lopulta maaliskuun puoleenväliin emme nähneet lainkaan päivän kajoa emmekä siis voineet erottaa yötä päivästä – näimme yllättäen tumman pisteen, joka liikkui lumiset hanget ruusukultaisella sävyllä värjäävien valonsäteiden alla... Se kasvoi ja vaikutti hajaantuvan aivan kuin se olisi lähestynyt meitä. Mitä tämä tarkoitti?… Se näytti kuin karjalaumalta tai ihmisryhmältä, joka vaelsi lumisen erämaan yli. Mutta nuo eläimet olivat valkoisia kuten kaikki muukin. Mitä tämä siis oli...? Ihmisiä...?

Emme voineet uskoa silmiämme. Kyllä, ihmisjoukko lähestyi asumuksiamme. Kävi ilmi, että kyseessä oli noin viidenkymmenen hylkeenmetsästäjän ryhmä, joita johti tunnettu vanha norjalainen merimies nimeltään Matiliss. He olivat joutuneet jäävuorten saartamiksi, aivan kuten mekin.

’Mistä tiesitte, että me olimme täällä?’ me kysyimme.

’Vanha Johan, tämä vanha ukko, näytti meille tietä’, he vastasivat ja osoittivat kunnianarvoisan näköistä vanhaa miestä, jonka hiukset olivat lumenvalkoiset.

Rehellisesti sanoen, tämän oppaan paikka olisi ollut pikemminkin kotona takkatulen ääressä kuin hylkeidenmetsästysretkellä napaseudulla nuorten miesten kanssa. Ja sen me sanoimme myös heille ihmetellen, kuinka hän oli saanut selville meidän läsnäolomme tässä valkoisten karhujen valtakunnassa. Matiliss ja hänen kumppaninsa hymyilivät tälle ja vakuuttelivat, että ’vanha Johan’ tiesi kaiken. He huomauttivat, että me olimme ilmeisesti kokemattomia napaseudun rajamaan kävijöinä päätellen siitä, että Johanin hahmo ei ollut meille ennalta tuttu ja että ihmettelimme sitä, mitä hänestä kerrottiin.

’Olen metsästänyt hylkeitä Napamerillä lähes neljä ja puoli vuosikymmentä’, sanoi metsästäjien päällikkö, ’ja niin kauan kuin muistan, olen tuntenut hänet juuri sellaisena kuin hän nyt on: vanhana, valkopartaisena miehenä. Ja silloin, kun kävin merta pienenä poikana isäni kanssa, minun isäni kertoi tästä samasta vanhasta Johanista, josta hänelle olivat kertoneet hänen isänsä ja isoisänsä, jotka olivat myös tunteneet poikasina Johanin – kaikki heistä olivat tunteneet Johanin valkopartaisena miehenä. Esi-isämme kutsuivat häntä valkopartaiseksi kaikkitietäjäksi, ja niin häntä nimitämme myös me, hylkeenpyytäjät, yhä tänä päivänä.’

’Väitätkö, että hän on kaksisataavuotias?’ me nauroimme.

Osa merimiehistämme tungeksi valkopartaisen miehen ympärillä ja pommitti tätä kysymyksillä.

’Hei vaari, kuinka vanha olet?’

’En todella tiedä itsekään, poikaset. Elän niin pitkään kuin Jumala on määrännyt. Mitä elinvuosiini tulee, en ole koskaan laskenut niitä.’

’Ja mistä tiesit, että vietämme talvea tässä paikassa?’

’Jumala opasti minua. Mistä sen sain tietää, en osaa sanoa – tiedän vain, että tiesin sen.’"

Suom. Heini Lindfors

Alkuperäinen artikkeli:

http://www.filosofiaesoterica.com/ler.php?id=1338#.VllYOnbNyCp