H. P. Blavatsky

RATKAISEMATON ARVOITUS

Olosuhteet, jotka ympäröivät salaisen poliisin etsivänä työskennelleen monsieur Delessert’n yllättävää kuolemaa, olivat ilmeisesti tehneet pariisilaisviranomaisiin syvän vaikutuksen, sillä ne kirjattiin ylös poikkeuksellisen tarkasti. Kerromme nyt tuon eriskummallisen tarinan. Jätämme pois kaikki sellaiset yksityiskohdat, jotka eivät ole kokonaisuuden kannalta oleellisia.

Vuoden 1861 syksyllä Pariisiin saapui mies, joka esitteli itsensä Vic de Lassaksi. Tämä nimi luki myös hänen passissaan. Hän tuli Wienistä, kertoi olevansa unkarilainen ja omistavansa maata Banat’sta, Zentan läheltä. Hän oli pienikokoinen, 35-vuotias mies, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja salaperäiset, hiuksensa vaaleat ja pitkät, silmänsä sameat ja levottomat, ja suunsa omituisen tiukka. Hänen pukeutumistyyliään leimasi huolimattomuus ja välinpitämättömyys, ja hänen puhetapansa oli viileä ja eleetön. Hänen seuralaisensa, joka oli oletettavasti hänen vaimonsa, oli puolestaan miestä kymmenen vuotta nuorempi ja huomattavan kaunis – tuota tummaa, täyteläistä, pehmeää, upeaa, puhdasta unkarilaista tyyppiä, jossa on paljon samaa kuin mustalaisten perinnöllisissä piirteissä. Teattereissa, puistossa, kahviloissa, bulevardeilla – madame Aimee de Lassa herätti paljon huomiota kaikkialla, missä pariisilaiset viettävät joutoaikaansa.

He asuivat ylellisessä, Rue Richelieulla sijaitsevassa huoneistossa, asioivat parhaissa liikkeissä, viettivät aikaa hyvässä seurassa, kestitsivät vieraita ylellisesti ja käyttäytyivät kaikissa suhteissa aivan kuin heillä olisi hallussaan huomattava omaisuus. De Lassan tilin saldo itävaltalaisten omistamassa, Rue Rivolilla sijaitsevassa pankissa oli aina suuri, ja hän käytti upeita timanttikoruja.

Miksi poliisiprefekti alkoi siis aavistaa pahaa monsieur ja madame de Lassasta? Miksi hän komensi Paul Delessert’n, erään poliisin juonikkaimmista tarkastajista, ottamaan de Lassasta selvää? Tämä johtui siitä tosiasiasta, että tuolla vähäpätöisellä miehellä, jolla oli suurenmoinen vaimo, oli varsin salamyhkäinen maine. Poliisilla on taipumusta ajatella, että tällainen salamyhkäisyys kätkee taakseen vehkeilijän, onnenonkijan tai huijarin. Prefekti olikin tullut siihen johtopäätökseen, että monsieur de Lassa oli sekä onnenonkija että huijari – ja vieläpä hyvin taitava sellainen. De Lassa nimittäin käyttäytyi varsin huomaamattomasti eikä ollut millään tavalla mainostanut ihmeitä, joita hänen oli määrä panna toteen. Silti muutama viikko sen jälkeen, kun hän oli saapunut Pariisiin, monsieur de Lassan vastaanotto oli koko kaupungin puheenaiheena. Hämmästyttävän monet maksoivat 100 frangin sisäänpääsymaksun päästäkseen kurkistamaan de Lassan taikakristalliin ja saadakseen viestin hänen henkisestä vastaanottimestaan. Monsieur de Lassa oli nimittäin silmänkääntäjä, jonka väitteet olivat kaikkitietäviä ja jonka ennustukset kävivät aina toteen.

Delessert’n ei ollut vaikea päästä de Lassan vastaanotolle. Vastaanottoja järjestettiin joka toinen päivä – kahden tunnin ajan aamupäivällä, kolmen tunnin ajan illalla. Eräänä iltana tarkastaja Delessert asettautui peiterooliinsa monsieur Flabryna, joka oli jalokivien asiantuntija ja käännynnäinen spiritualisti. Hän havaitsi, että komeat vastaanottohuoneet oli valaistu kirkkaasti ja että paikalla oli miellyttävä, iloinen vierasjoukkio. Vaikutti siltä, että he eivät maksaneet isännälle saadakseen kuulla kohtalostaan, vaan olivat läsnä pikemminkin osoittaakseen huomaavaisuutta isäntänsä hyveitä ja lahjoja kohtaan.

Madame de Lassa viihdytti vieraita pianon lähellä ja kierteli keskustelemassa eri seurueiden kanssa aiheuttaen ihastusta vieraiden keskuudessa. Sillä aikaa monsieur de Lassa käveli ympäriinsä tai istui tuolla hänelle niin ominaisella, vaatimattomalla ja huolettomalla tavalla, lausuen silloin tällöin sanan tai kaksi, kuitenkin välttäen herättämästä huomiota. Palvelijat tarjoilivat virvokkeita: jäätelöä, likööriä, viiniä ynnä muuta. Delessert olisi voinut luulla osuneensa keskelle aivan tavanomaista ja asianmukaista illanviettoa, elleivät hänen tarkkaavaiset silmänsä olisi panneet merkille muutamaa kiinnostavaa seikkaa.

Kun isäntäväki ei ollut kuuloetäisyydellä, vieraat keskustelivat keskenään hiljaisesti, salamyhkäisemmin ja vakavampaan sävyyn kuin tällaisissa tilaisuuksissa yleensä on tapana. Aika ajoin pitkä ja arvokas palvelija kävi kumartaen ojentamassa jollekulle vieraalle kortin pienellä hopeatarjottimella. Tällöin vieras astui ulos huoneesta tuon vakavan palvelijan perässä. Kun tuo vieras sitten palasi hämmästynyt ilme kasvoillaan vastaanotolle – kaikki eivät palanneet ollenkaan –, hän vaikutti joko häkeltyneeltä, yllättyneeltä, pelokkaalta tai huvittuneelta. Kyse ei selvästi ollut mistään etukäteen suunnitellusta näytöksestä. Delessert hämmästyi, kuinka huolettomilta ja välinpitämättömiltä de Lassa ja hänen vaimonsa vaikuttivat kaiken ympärillä olevan suhteen.

Pari pientä sattumusta, joita Delessert pääsi itse todistamaan, riittävät kuvaamaan vieraiden saamia vaikutelmia. Kaksi herrasmiestä, jotka olivat nuoria ja sosiaalisesti hyvässä asemassa ja ilmeisesti hyviä ystäviä keskenään, juttelivat keskenään toisiaan sinutellen, kun tuo arvokas palvelija kutsui Alphonsea. Tämä nauroi hilpeästi:

"Odota hetki, cher Auguste, ja saat oppia tuntemaan kaikki kohtalon ihmeelliset yksityiskohdat!"

"Eh bien!"

Kului vain lyhyt hetki, kun Alphonse palasi vastaanotolle. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli kammottava, raivoisa ilme. Hän astui silmät salamoiden suoraan Augusten luo, jolloin tämä hätkähti ja kalpeni. Alphonse kumartui ystävänsä puoleen ja sanoi halveksuen:

"Monsieur Lefeubre, vous êtes un lâche!"

"Miten vain, monsieur Meunier", vastasi Auguste, "tavatkaamme huomenaamuna kello kuudelta!"

"Sovittu, petollinen ystäväni, katala huijari!"

"À la mort!" vastasi Alphonse kävellessään poispäin.

"Cela va sans dire", mutisi Auguste ja asteli kohti eteistä.

Tunnettu diplomaatti ja naapurivaltion edustaja Pariisissa, vanhempi herrasmies, jonka ryhti oli suora ja olemus käskevä, sai palvelijalta kutsun oraakkelin huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua hän palasi ja raivasi välittömästi tiensä monsieur de Lassan luo. Tämä seisoi välinpitämättömän näköisenä lähellä takkaa kädet taskuissaan.

Delessert istui lähellä ja seurasi keskustelua sangen kiinnostuneena.

"Olen hyvin pahoillani", sanoi kenraali von —, "mutta minun on poistuttava näin pian kiinnostavalta vastaanotoltanne, monsieur de Lassa. Äskeisessä istunnossa sain kuitenkin todisteita siitä, että kirjeenvaihtoani on peukaloitu."

"Olen pahoillani", vastasi monsieur de Lassa välinpitämättömään mutta kohteliaaseen sävyyn. "Toivon, että saatte selville, kuka palvelijoistanne on petoksen takana."

"Ryhdyn tarvittaviin toimiin heti", sanoi kenraali paljonpuhuvalla äänellä. "Aion pitää huolen, että petoksen tehnyt palvelija ja hänen rikoskumppaninsa saavat ankaran rangaistuksen."

"Se on ainoa oikea menettelytapa, herra kreivi."

Suurlähettiläs kumarsi ja poistui kasvoillaan hurja ilme, jota hän ei voinut edes tahdikkuuden vuoksi pyyhkiä pois.

Myöhemmin illalla monsieur de Lassa astui huolettomasti pianon luo. Mitäänsanomattoman ja epämääräisen alkusoiton jälkeen hän soitti varsin vaikuttavan kappaleen, jossa myrskyisä elämä ja hillittömät äänilajit sulautuivat kevyesti valituslauluksi katumuksesta, kaihosta, uupumuksesta ja epätoivosta. Se oli kaunis tulkinta, joka teki suuren vaikutuksen vieraisiin. Eräs rouva huudahti:

"Kuinka ihastuttavaa, kuinka surullista! Oletteko säveltänyt sen itse, monsieur de Lassa?"

Monsieur de Lassa katsoi hetken rouvaa poissaolevan näköisenä ja vastasi sitten: "Minäkö? Voi, en! Se oli vain sävelmä, joka muistui mieleeni."

"Tiedättekö, kuka on sen säveltäjä, monsieur de Lassa?" kysyi eräs musiikintuntija.

"Luulen, että sen kirjoitti Ptolemaios Auletes, Kleopatran isä", sanoi monsieur de Lassa välinpitämättömään, mietteliääseen tapaansa, "mutta hän ei saattanut sävelmää sen nykyiseen muotoon. Se on tietääkseni kirjoitettu uudelleen kahdesti. Silti sävelmä on keskeisiltä osin sama."

"Kuka on opettanut teille tämän sävelmän, monsieur de Lassa?" jatkoi mies kyselyään.

"Tosiaan, tosiaan! Kuulin sen viimeksi Sebastian Bachin soittamana. Mutta tämä oli Palestrinan versio eli uusin. Oikeastaan pidän enemmän Guido Arezzolaisen versiosta – se on karkeampi, mutta samalla voimallisempi. Sain sen Guidolta itseltään."

"Sinä — Guidolta!" mies huudahti hämmästyneenä.

"Kyllä, hyvä herra", vastasi de Lassa ja nousi pianon äärestä välinpitämättömään tapaansa.

"Mon Dieu", huudahti musiikinharrastaja ja löi avokämmenellä otsaansa kuin herra Twemlow konsanaan, "Mon Dieu, sehän on täytynyt olla vuonna 1022."

"Se tapahtui hieman myöhemmin, heinäkuussa 1031, jos oikein muistan", korjasi monsieur de Lassa ystävällisesti.

Silloin kookas palvelija kumarsi monsieur Delessert’lle ja ojensi korttia tarjottimella. Delessert otti sen ja luki: "On vous accorde trente-cing secondes, monsieur Flabry, tout au plus!" Delesset seurasi palvelijaa, joka avasi toiseen huoneeseen johtavan oven ja kumarsi uudelleen merkiksi siitä, että Delessert saisi astua sisään.

"Älä esitä kysymyksiä", hän sanoi lyhyesti, "Sidi on mykkä."

Delessert astui huoneeseen, ja ovi hänen takanaan sulkeutui. Frankinsenssin tuoksu täytti pienen huoneen. Seinät oli peitetty punaisilla verhoilla, jotka kätkivät taakseen myös ikkunat. Lattia oli päällystetty paksulla matolla. Vastapäätä ovea, huoneen yläosassa, sisäkaton lähellä oli suuri kellotaulu, ja sen alla kaksi pientä pöytää, jotka oli valaistu pitkillä vahakynttilöillä. Pöydille oli asetettu koje, joka muistutti sähkösanoman vastaanottolaitetta, sekä kullan ja pronssin sekoituksesta upeasti valmistetulla kolmijalalla seisova kristallipallo, jonka halkaisija oli noin viisikymmentä senttimetriä. Oven vieressä seisoi sysimusta mies, jolla oli päässään valkoinen turbaani, harteillaan villainen huppuvaippa ja kädessään jonkinlainen hopeasauva. Hän tarttui toisella kädellään Delessert’n käsivarteen kyynärpään yläpuolelle ja johdatti hänet nopeasti huoneeseen. Hän osoitti kelloa, joka päästi hälytysäänen. Hän osoitti kristallipalloa. Delessert kumartui sen ylle, katsoi sen sisään ja näki tarkan jäljennöksen omasta makuuhuoneestaan. Kaikki oli kuvattu erittäin täsmällisesti. Hän ei edes ehtinyt huudahtaa hämmästyksestä, kun Sidi jo veti hänet kädestä pitäen toisen pöydän luo. Lennätintä muistuttava laite alkoi naksuttaa. Sidi avasi piirtäjän, veti ulos paperiliuskan, tunki sen Delessert’n käteen ja osoitti kelloa, joka löi jälleen. Kolmekymmentäviisi sekuntia oli kulunut. Sidi piteli yhä Delessert’n kättä, viittasi ovelle ja johdatti Delessert’n sitä kohti. Ovi avautui, Sidi työnsi Delessert’n ulos, ovi sulkeutui, kookas palvelija seisoi sen vieressä ja kumarsi – keskustelu oraakkelin kanssa oli ohi. Delessert vilkaisi paperinpalaa kädessään. Siihen oli painettu kapiteelikirjaimin: "Monsieur Paul Delessert’lle: Poliisi on aina tervetullut, vakooja on aina vaarassa!"

Delessert mykistyi tajutessaan, että hänen valeasunsa oli huomattu. Kookkaan palvelijan sanat saivat hänet kuitenkin havahtumaan:

"Tätä tietä, monsieur Flabry."

Delassert palasi vastaanotolle ja etsi viipymättä monsieur de Lassan.

"Tiedättekö, mitä tässä lukee?" hän kysyi viestiä näyttäen.

"Tiedän kaiken, monsieur Delessert", de Lassa vastasi välinpitämättömään tyyliinsä.

"Sitten kenties tiedätte myös, että aion tehdä kaikkeni paljastaakseni erään huijarin ja vetääkseni alas ulkokullatun naamion tämän kasvoilta?" sanoi Delessert.

"Cela m'est egal, monsieur", vastasi de Lassa.

"Otatte siis haasteeni vastaan?"

"Mitä? esitättekö haasteen?" vastasi de Lassa ja tarkasteli hetken Delessert’a. "Mais oui, je l’accepte!"

Tämän jälkeen Delessert poistui paikalta.

Delessert ryhtyi nyt työhön apunaan kaikki voimavarat, jotka poliisiprefekti suinkin saattoi hänen käyttöönsä suoda. Tarkoituksena oli paljastaa tämä taitava velho, jollaisen sivistymättömät esi-isämme olisivat saman tien polttaneet roviolla. Sitkeiden tiedustelujen myötä Delessert sai selville, että mies ei ollut unkarilainen eikä hänen nimensä ollut de Lassa. Hän pystyi kenties kurottamaan kauas menneisyyteen "muistinsa" avulla, mutta hänen senhetkinen muotonsa oli syntynyt tähän pahaan maailmaan Nürnbergiin, leluntekijöiden kaupunkiin. Jo hänen ollessaan lapsi hänen kekseliäs luonteenlaatunsa pantiin merkille. Hän oli kuitenkin ollut lapsi kesytön ja mauvais sujet [kiusankappale]. 15-vuotiaana hän pakeni Geneveen ja hankkiutui kellosepän oppipojaksi. Siellä hänet oli nähty tunnetun prestidigitateurin [silmänkääntäjän] Robert Houdinin seurassa. Houdin oli tunnistanut nuorukaisen kyvyt. Tämä nerokkaita kojeita rakennellut mies oli ottanut nuorukaisen mukaansa Pariisiin ja tarjonnut tälle työtä eräässä työpajassaan sekä avustajana omissa hauskoissa ja eriskummallisissa taikaesityksissään. Vietettyään Houdinin kanssa muutaman vuoden Pflock Haslich (joka oli de Lassan oikea nimi) oli suunnannut itään turkkilaisen paššan luo. Vaelleltuaan vuosikausia maissa, joissa salanimien paksu verho peitti hänen jälkensä, hän oli lopulta putkahtanut esiin Venetsiassa ja suunnannut sieltä Pariisiin.

Delessert kohdisti huomionsa seuraavaksi madame de Lassaan. Oli vaikeaa keksiä, millä keinoin hänen menneisyydestään voitaisiin saada tietoja. Tämä oli kuitenkin tarpeen, jotta Haslichia voitaisiin ymmärtää tarpeeksi hyvin. Lopulta saatiin sattumalta selville, että madame Aimee oli yhtä kuin eräs madame Schlaff, joka oli ollut sangen näkyvä hahmo Budan löyhätapaisten hienostonaisten keskuudessa. Delessert lähetti sanan tuohon vanhaan kaupunkiin ja sen jälkeen lähti kesyttömään Transylvanian Mengycoon. Kun hän palasi, hän sähkötti heti ensi tilassa Kardszagista prefektille: "Älkää päästäkö tuota miestä silmistänne älkääkä antako hänen lähteä Pariisista. Pidätän hänet ja tuon käsiisi kahden päivän kuluttua paluustani."

Sattui niin, että sinä päivänä, kun Delessert palasi Pariisiin, prefekti oli poissa kaupungista: hän oli keisarin kanssa Cherbourgissa. Hän palasi neljäntenä päivänä, vain 24 tuntia sen jälkeen, kun Delessert oli ilmoitettu kuolleeksi. Tapahtumat etenivät jotakuinkin näin: Palattuaan Pariisiin Delessert saapui heti seuraavana yönä de Lassan vastaanotolle mukanaan pääsylippu istuntoon. Hän oli naamioitunut raihnaiseksi, vanhaksi mieheksi ja arveli, ettei kukaan voisi tunnistaa häntä. Silti, kun hänet saatettiin huoneeseen ja kun hän katsoi kristalliin, hän näki kauhistuneena itsensä makaamassa jalkakäytävällä vatsallaan ja tajuttomana. Kirjallinen viesti, jonka hän sai, oli tällainen: "Se, mitä näit, Delessert, käy toteen kolmen päivän sisällä. Varo!" Etsivä oli sanomattoman järkyttynyt. Hän poistui talosta heti ja meni asuntoonsa.

Aamulla hän saapui asemalle hyvin alakuloisena. Hän oli täysin lamaantunut. Kertoessaan kollegalleen, mitä oli tapahtunut, hän sanoi: "Se mies voi tehdä sen, minkä on luvannut – olen tuhon oma!"

Hän kertoi pystyvänsä kenties nostamaan oikeusjutun Haslichia eli de Lassaa vastaan, mutta ei voinut tehdä sitä ennen kuin tapaisi prefektin ja kysyisi tältä neuvoa. Hän ei kertoisi mitään Budassa ja Transylvaniassa tekemistään löydöistä – hän kertoi, että hänellä ei ollut oikeutta kertoa – ja hän huudahti useita kertoja:

"Voi! kunpa prefekti olisi täällä!"

Hänen käskettiin mennä prefektin luo Cherbourgiin, mutta hän kieltäytyi sillä perusteella, että häntä tarvittiin Pariisissa. Hän väitti yhä uudestaan olevansa tuhoon tuomittu. Hän vaikutti olevan hyvin hermostunut ja epäröivän, kuinka hänen tulisi toimia. Hänelle kerrottiin, että hän oli täysin turvassa, sillä de Lassaa ja hänen henkilökuntaansa vartioitiin jatkuvasti. Tähän hän vastasi:

"Ette tunne sitä miestä."

Eräs komisario sai käskyn pitää Delessert’lle seuraa – hän ei saisi päästää tätä silmistään, ei päivällä eikä yöllä, ja hänen tulisi vartioida tätä huolellisesti. Delessert’n nauttiman ruuan ja juoman suhteen tehtiin tarvittavat varotoimenpiteet. De Lassaa varjostavien vartijoiden määrä kaksinkertaistettiin.

Kolmannen päivän aamuna Delessert, joka oli pysytellyt pääosin sisätiloissa, kertoi päättäneensä sähköttää heti prefektille, että tämän tulisi palata välittömästi. Tässä aikomuksessa hän ja hänen kollegansa astuivat ulos. Kun he saapuivat Rue de Laneryn ja Bulevardin kulmaan, Delessert pysähtyi äkisti ja asetti käden otsalleen.

"Hyvä Jumala!", hän huudahti, "tuo kristalli! tuo kuva!"

Ja hän lyyhistyi makaamaan vatsalleen tajuttomana. Hänet vietiin heti sairaalaan, mutta hän ei palannut enää tajuihinsa, vaan menehtyi parin tunnin kuluttua. Viranomaisten tarkan ohjeistuksen vuoksi Delessert’n ruumiille suoritettiin mitä perusteellisin ja yksityiskohtaisin ruumiinavaus. Operaatioon osallistui useita arvostettuja kirurgeja. Heidän yksimielinen näkemyksensä oli, että kuolinsyynä oli halvaus, joka johtui väsymyksestä ja hermorasituksesta.

Kun Delessert oli lähetetty sairaalaan, hänen kollegansa kiirehti poliisiasemalle, ja de Lassa pidätettiin heti, samoin hänen vaimonsa ja kaikki, jotka liittyivät jollain tavalla heidän talouteensa. De Lassa hymyili halveksuen, kun hänet vietiin pois. "Tiesin, että tulisitte, ja olen valmistautunut siihen. Te päästätte minut vielä ilomielin vapaaksi."

Oli totta, että de Lassa oli valmistautunut heidän tuloonsa. Kun talo tutkittiin, kävi ilmi että kaikki paperit oli poltettu ja kristallipallo oli tuhottu. Huoneessa, jossa istunnot oli pidetty, oli suuri kasa koneiden osia, jotka oli hakattu hahmottomaksi murskaksi.

"Tuo maksoi minulle 200 000 frangia", sanoi de Lassa osoittaen kasaa. "Se oli kuitenkin hyvä sijoitus."

Useista paikoista purettiin seiniä ja lattioita, ja kiinteistölle aiheutettiin näin mittavaa vahinkoa. De Lassan ja hänen kumppaneidensa huulet pysyivät sinetöityinä. Ajatus siitä, että heillä olisi jotain tekemistä Delessert’n kuoleman kanssa, haihtui lain näkökulmasta tarkastellen nopeasti, ja koko de Lassan seurue vapautettiin. De Lassa pidettiin yhä vankeudessa, milloin minkäkin tekosyyn perusteella – kunnes eräänä aamuna hänet löydettiin roikkumasta silkkisessä vyönauhassa karniisista. Hänet todettiin kuolleeksi. Myöhemmin selvisi, että madame de Lassa oli karannut kookkaan palvelijan kanssa ja ottanut myös nuubialaisen Sidin mukaansa. De Lassa vei salaisuutensa mukanaan hautaan.

– – – – – – –

"Tämänpäiväisessä Scientist-lehdessä julkaistu artikkelisi on kiinnostava. Mutta onko kyseessä selostus tositapahtumista vai mielikuvituksen tuote? Jos tarina on tosi, miksi sen lähdettä ei mainita, toisin sanoen, miksi et mainitse omaa todistustasi sen suhteen?"

Yllä olevaan viestiin ei ole liitytetty allekirjoitusta. Haluamme kuitenkin tarttua tilaisuuteen kertoa, että tämä tarina, "Ratkaisematon arvoitus", julkaistiin, koska pidimme kertomuksen keskeisimpiä kohtia – ennustuksia ja virkamiehen kuolemaa – psyykkisinä ilmiöinä, jotka on saatu aikaan ja jotka voidaan myös saada aikaan uudelleen. Miksi vedota "virkavallan" todistuksiin? Pyhät tekstit kertovat Ananiaasta, joka kuoli Pietarin ankarasta moitteesta – tämä ilmiö on luonteeltaan samankaltainen. Ananias on luultavasti kuollut välittömästi pelosta. Vain harva voi käsittää tämän henkisten lakien säätelemän voiman, mutta ne, jotka ovat astuneet rajan tuolle puolen ja tietävät jotakin siitä, mitä voidaan tehdä, eivät näe Ananiaan kohtalossa tai tässä viime viikolla julkaistussa tarinassa mitään suurta mysteeriä. Siihen, mitä olemme kertoneet, ei liity mitään salaperäistä sävyä. Kysy voimakkaalta mesmeristiltä, onko olemassa sitä vaaraa, että kohde voi menettää itsensä hallinnan. Voiko mesmeristi tahdollaan pakottaa hengen pois ja estää sitä koskaan palaamasta? Voidaan todistaa, että mesmeristi pystyy vaikuttamaan kohteeseen useiden mailien päästä. On myös aivan yhtä varmaa, että mesmeristien enemmistö tietää laeista, jotka säätelevät heidän voimiaan, vain vähän – jos lainkaan.

Se, että yrittää saada kosketuksen henkimaailman kauneuteen, voi olla miellyttävä uni. Aikansa voi kuitenkin kuluttaa hyödyllisemmin tutkimalla itse henkeä. Silloin itse tutkimuksen suorittajan ei ole tarpeen olla henkimaailmassa.

Suomentanut Heini Lindfors

Alkuperäinen artikkeli:

http://www.blavatsky.net/index.php/17-hpblavatsky/hpb-articles/302-an-unsolved-mystery