H. P. Blavatsky

Sieluton ihminen ja välitön jälleensyntyminen

Ihminen on filosofisesti katsottuna ulkonaisessa muodossaan pelkkä eläin, tuskin sen täydellisempi kuin hänen apinan kaltainen esi-isänsä kolmannessa kierroksessa. Hän on elävä ruumis, ei elävä olento, koska olemassaolon käsittäminen, "Ego sum" [minä olen], vaatii itsetietoisuutta, ja eläimellä voi ainoastaan olla välitön taju eli vaisto. Tämän käsittivät muinaiskansat niin hyvin, että kabbalistit tekivät sielusta ja ruumiista kaksi toisistaan riippumatonta elollisolentoa.* Sielu, jonka ruumiina ja käyttövälineenä on astraalinen, eteeris-aineellinen verho, saattaisi kuolla, vaikka ihminen kuitenkin jäisi elämään maan päälle. Toisin sanoen sielu voisi vapautua ja lähteä majastaan monesta syystä, kuten mielenvikaisuuden, henkisen ja fyysisen turmeltuneisuuden vuoksi jne. [Se mahdollisuus, että "sielu" (ts. ikuinen, henkinen ego) voi asua näkymättömissä maailmoissa, vaikka sen ruumis jatkaa elämistään maan päällä, on ennen kaikkea okkulttinen oppi, varsinkin kiinalaisessa ja buddhalaisessa filosofiassa. (Ks. Hunnuton Isis, tiede osa 2, s. 372–373 esimerkin saamiseksi.) Monta sielutonta ihmistä on meidän joukossamme, sillä tämän on huomattu tapahtuvan sekä luonteeltaan pahoissa materialisteissa että sellaisissa henkilöissä, jotka "etenevät pyhyydessä eivätkä koskaan palaa takaisin". (Ks. sama, ja myös Isis, teologia osa 1, s. 393.)] Sen vuoksi, mitä elävät ihmiset (vihityt) voivat tehdä, sen voivat vielä paremmin tehdä ne dhyânit, joilla ei ole fyysistä ruumista esteenään. Tämä oli vedenpaisumusta aikaisempi usko ja alkaa pian taas olla vallitseva usko nykyajan älyllisessä yhteiskunnassa ja spiritualismissa sekä kreikkalaisessa ja roomalaisessa kirkossa, jotka kumpikin opettavat enkeliensä olevan joka paikassa. Zoroasterilaiset pitivät amshâspendejään kaksoisolentoina (fravashi) ja he antavat tämän kaksinaisuuden – ainakin esoteerisessa filosofiassaan kaikille henkisille näkymättömille olennoille niissä avaruuden lukemattomissa maailmoissa, jotka näkyvät meidän silmillemme. Eräässä kohdassa, missä Damaskios (6. vuosisadalla) puhuu kaldealaisista oraakkeleista, meillä on riittävä todiste tämän opin yleisyydestä, sillä hän sanoo: "Näissä oraakkeleissa maailman seitsemän kosmokraattoria (’maailmanpilaria’, jotka myös Paavali mainitsee) ovat kaksinaisia. Toisen ryhmän tehtävänä on hallita ylempiä henki- ja tähtimaailmoja, ja toisen tehtävänä on hallita ja valvoa ainemaailmoja." Tämä on myös Jamblikhoksen oppi, sillä hän teki selvän eron pääenkeleiden ja arkonttien välillä.

* Teoksessa New Aspects of Life and Religion, (luvussa "Sielun synty"), esitetään kabbalistinen oppi: "He arvelivat, että toimintaa varten se henki ja se aine, jolla oli vastaava läpikuultavuus ja tiiveys, pyrkivät yhdistymään toisiinsa; ja että tämän yhtymän synnyttämät henget ruumiittomassa tilassaan muodostivat asteikon, jossa toistuvat elementaalisen ja luomattoman hengen eri tiiveys- ja läpikuultavuusasteet. Ja he väittivät, että nämä henget ruumiittomassa tilassaan vetivät puoleensa, liittivät itseensä, sulattivat, imivät sisäänsä sellaista elementaalista henkeä ja ainetta, joka oli laadultaan heidän oman luontonsa mukaista… He opettivat siis, että luotujen henkien tilassa oli sangen suuria eroja. Ja koska henkimaailman ja ainemaailman välillä oli niin läheinen yhteys, läpikuultamattomat henget ruumiittomassa tilassaan vetäytyivät ainemaailman tiiviimpiin osiin ja siis pyrkivät maan keskustaa kohden, missä ne tapasivat omaan tilaansa parhaiten soveltuvia oloja. Sitä vastoin läpikuultavammat henget joutuivat tätä planeettaa ympäröivään ilmakehään eli auraan ja kaikkein ohuimmat saivat asuinpaikkansa sen satelliitissa." Tämä koskee ainoastaan meidän ns. elementaarihenkiä, eikä sillä ole mitään tekemistä planeettojen tai sideeristen, kosmisten tai inter-eteeristen älyllisten voimien kanssa eli enkelien, niin kuin roomalaiskatolinen kirkko niitä kutsuu. Juutalaiset kabbalistit, erityisesti ne käytännön okkultistit, jotka harrastivat seremoniallista magiaa, touhusivat pelkästään planeettahenkien ja ns. elementaalien kanssa. Sen tähden edellä oleva ote sisältää ainoastaan osan esoteerisesta opista.

– Salainen oppi I

Kysymyksiä karmasta ja jälleensyntymisestä tehdään jatkuvasti, ja tässä asiassa näyttää vallitsevan suuri sekaannus. Eniten hämillään ovat ne, jotka ovat syntyneet ja kasvatetut kristilliseen uskoon ja ovat tottuneet ajatukseen, että Jumala luo uuden sielun jokaista vastasyntynyttä lasta varten. He kysyvät, voiko maan päälle ruumiillistuvien monadien lukumäärä olla siinä tapauksessa rajoitettu, mihin heille vastataan myöntävästi. Sillä olkoon ruumiillistuvien monadien lukumäärä käsitystemme mukaan mikä tahansa – vaikka ottaisimme huomioon sen tosiasian, että aina toisesta Rodusta asti, jolloin seitsemän monadiryhmää sai vastaavat ruumiinsa, voidaan laskea useita syntymiä ja kuolemia jokaista sekuntia kohti jo kuluneina pitkinä aikakausina – silti sillä täytyy olla rajansa. On sanottu, että karma-nemesis, jonka palvelijatar luonto on, järjesti kaiken mitä sopusuhtaisimmin; ja että sen vuoksi uusien monadien sisään tulviminen eli saapuminen oli lakannut niin pian kuin ihmiskunta oli saavuttanut täydellisen fyysisen kehityksensä. Mitään uusia monadeja ei ruumiillistunut atlantislaisten keskikohdan jälkeen. Tästä johtuen muistaessamme, että – lukuun ottamatta nuorena kuolleita lapsia ja niitä yksilöitä, joiden elämän on jokin onnettomuus väkivalloin katkaissut – ei mikään henkinen olento voi jälleensyntyä ennen kuin monen vuosisadan jakso on kulunut umpeen, jo pelkästään tällaiset aukkokohdat osoittavat, että monadien lukumäärä on välttämättä äärellinen ja rajoitettu. Sitä paitsi muillekin eläville olennoille on varattava riittävä aika niiden kehitystä varten.

Tästä johtuu väite, että monet meistä purkavat vielä nyt atlantislaisissa ruumiissa aiheuttamiensa pahojen karmallisten syiden seurauksia. KARMAN LAKI on kietoutunut pääsemättömästi jälleensyntymisen lakiin.

– Salainen oppi II

Ihmisten risteytys on voinut olla yleinen sääntö sukupuolten erottautumisesta asti, mutta se ei estä toisen lain esiintymistä, nim. hedelmättömyyden vallitsemista kahden ihmisrodun välillä, aivan niin kuin kahden erilaisen eläinlajin välillä, sellaisissa harvinaisissa tapauksissa, kun eurooppalainen alentuu ottamaan puolisokseen villiheimon naisen ja sattuu valitsemaan jonkun tuollaisesta sekaheimosta.¹ Darwin huomasi tällaisen tapauksen tasmanialaisessa heimossa, jonka naisia kohtasi äkkiä joukoittain hedelmättömyys jonkin ajan kuluttua eurooppalaisten siirtolaisten saapumisesta heidän keskuuteensa. Tuo suuri luonnontieteilijä yritti selittää tätä tosiasiaa ruokavalion muutoksella, ravinto-olosuhteilla jne., mutta lopulta jätti mysteerin ratkaisematta. Okkultistille se on aivan ilmeinen. Niin kutsuttu "risteytys" eurooppalaisten miesten ja tasmanialaisten naisten välillä – ts. sellaisen rodun edustajien, joiden esi-isinä olivat "sieluton"² ja älytön hirviö sekä todellinen inhimillinen vaikka yhtä älytön ihminen – sai aikaan hedelmättömyyden. Eikä tämä johtunut ainoastaan fysiologisen lain seurauksesta, vaan myös karmallisen kehityslain tarkoituksesta olla jättämättä eloon epänormaalia rotua. Yhteenkään ainoaan edellä olevaan kohtaan tiede ei ole valmis uskomaan vielä – mutta sen on pakko ajan myötä uskoa. Muistettakoon, että esoteerinen filosofia vain täyttää tieteen jättämät aukot ja oikaisee sen väärät lähtökohdat.

X. Mutta jos ihmisen itsetietoisuus säilyy kuolemassa yleensä, miksi siitä pitäisi olla poikkeuksia?

M. Henkisen maailman peruslaeissa, jotka ovat muuttumattomat, mikään poikkeus ei ole mahdollinen. Mutta on olemassa sääntöjä niitä varten, jotka näkevät, ja niitä varten, jotka mieluummin pysyvät sokeina.

X. Aivan niin, nyt ymmärrän. Kyseessä on sokean ihmisen erehdys hänen kieltäessään auringon olemassaolon, koska hän ei sitä näe. Mutta eivätkö hänen henkiset silmänsä pakota häntä varmasti näkemään kuoleman jälkeen?

M. Ne eivät pakota häntä, eikä hän tule näkemään mitään. Kun hän on itsepintaisesti kieltänyt kuolemanjälkeisen elämän tämän elämän aikana, hän on kykenemätön aistimaan sitä. Hänen henkiset aistinsa ovat surkastuneet, joten ne eivät voi kehittyä kuoleman jälkeen, ja hän pysyy sokeana. Väittämällä, että hänen täytyy nähdä se, te ilmeisesti tarkoitatte yhtä asiaa ja minä toista. Puhutte Hengen hengestä tai Liekin liekistä – atmasta, lyhyesti sanottuna – ja sekoitatte sen ihmissieluun – manakseen… Te ette ymmärrä minua, joten sallinette minun yrittää selventää sitä. Kysymyksenne olennainen osa on tietää, onko täydellisen materialistin tapauksessa itsetietoisuuden ja itsehavainnoinnin täydellinen katoaminen kuoleman jälkeen mahdollista. Eikö niin? Minä sanon: Se on mahdollista. Sillä uskoen vakaasti esoteeriseen oppiimme, joka viittaa kuolemanjälkeiseen vaiheeseen eli väliaikaan kahden elämän tai syntymän välillä pelkästään hetkellisenä tilana, sanon: Kestääpä tuo väliaika elämän illusorisen draaman kahden näytöksen välillä yhden vuoden tai miljoona vuotta, tuo kuolemanjälkeinen tila voi, rikkomatta mitään peruslakia, osoittautua aivan samaksi tilaksi kuin sellaisen ihmisen, joka on syvässä tajuttomuudentilassa.

X. Mutta koska olette juuri sanonut, että kuolemanjälkeisen tilan peruslait eivät hyväksy mitään poikkeuksia, miten se on mahdollista?

M. En myöskään sano nyt, että ne hyväksyvät poikkeuksia. Silti jatkuvuuden henkinen laki soveltuu ainoastaan asioihin, jotka ovat todella oikeita. Sille, joka on lukenut ja ymmärtänyt Mandukya-upanishadin ja Vedanta-saran, tämä kaikki tulee aivan selväksi. Sanon vielä enemmän: riittää kun ymmärtää, mitä tarkoitamme buddhilla ja manaksen kaksinaisuudella, jotta saa hyvin selvän käsityksen, miksi materialistilla ei voi olla itsetietoista elämää kuoleman jälkeen. Nimittäin manas alimmassa aspektissaan on maallisen mielen tyyssija, ja sen vuoksi se voi antaa universumista vain sen käsityksen, joka perustuu tuon mielen todistukseen, eikä henkiseen näkökykyymme. Esoteerisessa koulussamme sanotaan, että buddhin ja manaksen eli Isvaran ja prajñân³ välillä ei todellisuudessa ole yhtään enempää eroa kuin metsän ja sen puiden, järven ja sen vesien välillä, kuten Mandukya opettaa. Yksi tai sata elinvoimansa menettämiseen kuollutta tai juurineen maasta kiskottua puuta eivät vielä pysty estämään metsää olemasta yhä metsä. Pitkästä sarjasta pudonneen yhden persoonallisuuden tuho tai post mortem kuolema ei aiheuta pienintäkään muutosta henkisessä jumalallisessa egossa, ja se tulee aina pysymään samana EGONA. Mutta devachanin kokemisen sijasta sen täytyy jälleensyntyä heti.

– – –

M. Meidän filosofiamme opettaa, että karmallinen rangaistus saavuttaa egon ainoastaan seuraavassa inkarnaatiossa. Kuoleman jälkeen se saa vain palkkion ansaitsemattomista kärsimyksistä, joita se on kokenut juuri edeltäneessä olemassaolossaan.⁴ Koko rangaistus kuoleman jälkeen, jopa materialistin, sisältää sen vuoksi palkkion puuttumisen ja tietoisuuden menettämisen täydellisestä autuudesta ja levosta. Karma on maallisen egon lapsi, puun toimintojen hedelmä, puun, joka on kaikille näkyvä objektiivinen persoonallisuus, samoin kuin henkisen "minän" kaikkien ajatusten ja jopa motiivien hedelmä. Mutta karma on myös hellä äiti, joka parantaa edellisen elämän aikana aiheuttamansa haavat, ennen kuin hän alkaa piinata tätä egoa aiheuttamalla sille uusia haavoja. Jos voidaan sanoa, että kuolevaisen elämässä ei ole mentaalista eikä fyysistä kärsimystä, joka ei ole jonkin tässä tai edeltävässä olemassaolossa tehdyn synnin hedelmä ja seuraus, niin toisaalta, koska hänellä ei ole pienintäkään muistoa siitä todellisessa elämässään eikä hän tunne ansaitsevansa sellaista rangaistusta, vaan uskoo vakaasti ettei kärsi omasta syystään – tämä yksin riittää täysin oikeuttamaan ihmissielun täydellisimpään lohdutukseen, lepoon ja autuuteen hänen kuolemanjälkeisessä olemassaolossaan. Kuolema tulee henkiselle itsellemme aina vapauttajana ja ystävänä. Materialistille, joka materialismistaan huolimatta ei ollut paha ihminen, väliaika kahden elämän välillä on kuin lapsen keskeytymätön ja levollinen uni; joko täysin uneton tai siinä on kuvia, joista hän ei saa täsmällistä käsitystä. Uskovalle se on yhtä elävä uni kuin elämä ja täynnä totuudenmukaista autuutta ja näkyjä. Mitä pahaan ja raakaan ihmiseen tulee, joko materialistiin tai muuhun, hän tulee jälleensyntymään heti ja kärsimään helvettinsä maan päällä. Avichiin joutuminen on poikkeuksellinen ja harvinainen tapaus.

X. Sikäli kuin muistan, sûtrâtmân⁵ ajoittaisia ruumiillistumia verrataan jossakin Upanishadissa kuolevaisen elämään, joka heilahtelee aika ajoin unen ja valveillaolon välillä. Tämä ei näytä minusta kovin selvältä, ja kerron teille miksi. Heräävälle ihmiselle alkaa uusi päivä, mutta tuo ihminen on sama sielu ja ruumis, kuin hän oli edellisenä päivänä. Sitä vastoin jokaisessa uudessa ruumiillistumassa tapahtuu täydellinen muutos, ei ainoastaan hänen ulkoisessa kuoressaan, sukupuolessaan ja persoonallisuudessaan, vaan myös hänen mentaalisissa ja psyykkisissä kyvyissään. Siksi vertaus ei näytä minusta aivan oikealta. Ihminen, joka nousee unestaan, muistaa aivan selvästi, mitä hän oli tehnyt edellisenä päivänä ja jopa kuukausia ja vuosia sitten. Mutta kellään meistä ei ole pienintäkään muistoa edellisestä elämästä tai mistään siihen liittyvästä… Voin unohtaa aamulla, mitä unta olen nähnyt yön aikana, mutta tiedän kuitenkin, että olen nukkunut ja olen varma, että olen elänyt unen aikana. Mutta mikä muisto minulla on menneestä ruumiillistumasta? Miten selitätte tämän?

– – –

X. Eikö tämä kuitenkin ole egon tyhjäksi tulemista?

M. Varmasti ei ole. Joku voi nukkua syvää unta pitkän rautatiematkan aikana, menettää yhden tai useita asemia ilman pienintäkään muistoa tai tietoisuutta siitä, herätä jollakin toisella asemalla ja jatkaa matkaa muistaen muut pysähdyspaikat tuon matkan loppuun ja määränpäähän asti. Teille mainittiin kolmenkaltaista unta: uneton, kaoottinen ja niin realistinen, että nukkuvalle ihmiselle hänen unensa tulevat täydellisiksi todellisuuksiksi. Jos uskotte viimeksi mainittuun, miksi ette voi uskoa edelliseen? Sen mukainen, mitä joku on uskonut kuolemasta ja odottanut kuoleman jälkeen, on hänen tuleva tilansa. Sillä, joka ei odottanut mitään tulevaa elämää, on ehdottoman tyhjä tila, joka merkitsee tyhjäksi tulemista kahden jälleensyntymän välisessä välitilassa. Tämä juuri on puhumamme ohjelman toteutus, jonka materialisti itse luo. On silti erilaisia materialisteja, kuten sanoitte. Itsekkään pahan egoistin, sellaisen, joka ei koskaan vuodattanut yhtään kyyneltä muiden kuin itsensä puolesta, siten lisäten epäuskoonsa täydellisen välinpitämättömyyden koko maailmaa kohtaan, on menetettävä kuoleman kynnyksellä persoonallisuutensa ikuisesti. Koska tämä persoonallisuus ei tuntenut sympatiaa ympärillään olevaa maailmaa kohtaan eikä hänellä siten ollut mitään ripustettavaa sutratman lankaan, jokainen yhteys näiden kahden välillä katkeaa viimeisen henkäyksen myötä. Koska sellaiselle materialistille ei ole mitään devachania, sutratma jälleensyntyy miltei välittömästi. Mutta ne materialistit, jotka erehtyivät ainoastaan epäuskossaan, nukkuvat vain yhden aseman yli. Sitä paitsi tulee aika, jolloin ex-materialisti tulee huomaamaan itsensä ikuisuudessa ja ehkä katuu sitä että menetti yhden päivän, yhden aseman, ikuisesta elämästään.

¹ Tuollaisista puoleksi eläimellisistä olennoista olivat ainoita kansatieteen tuntemia jäänteitä tasmanialaiset, osa australialaisista ja kiinalainen vuoristoheimo, jonka miehet ja naiset ovat kokonaan karvapeitteisiä. He olivat jo mainittujen puoleksi eläimellisten, myöhempien lemurialaisten viimeisiä jälkeläisiä suorassa polvessa. On kuitenkin olemassa huomattava määrä lemurialais-atlantislaisia sekakansoja, jotka ovat syntyneet tuollaisten puoli-inhimillisten rotujen erilaisten risteytysten kautta – esimerkkinä Borneon villi-ihmiset, Ceylonin veddat, jotka prof. Flower luokittelee arjalaisten(!) joukkoon, useimmat jäljellä olevista australialaisista, bushmannit, negriitot, andamaanit jne.

² Kutsuessamme eläimiä "sieluttomiksi" emme riistä niiltä, kaikkein alimmasta korkeimpiin lajeihin, sielua, vaan ainoastaan tietoisen ego-sielun eloonjäämisen, ts. sen prinsiipin, joka jää ihmisestä jäljelle ja jälleensyntyy samanlaiseen ihmiseen. Eläimellä on astraaliruumis, joka jää fyysisen muodon jälkeen lyhyeksi ajaksi eloon. Kuitenkaan sen (eläimellinen) monadi ei jälleensynny samanlaiseen vaan korkeampaan lajiin eikä sillä tietenkään ole mitään "devachania". Sillä on kaikkien inhimillisten prinsiippien siemenet, mutta ne ovat piilevinä.

³ Isvara on ilmenneen jumaluuden, Brahmân, kollektiivinen tietoisuus, ts. dhyani-chohanien joukon kollektiivinen tietoisuus; ja prajña on niiden yksilöllinen viisaus.

⁴ Jotkut teosofit ovat paheksuneet tätä ilmaisua, mutta sanat ovat mestareiden sanoja, ja sanan "ansaitsematon" merkitys on edellä esitetty. T.P.S:n [Theosophical Publishing Societyn] vihkosessa nro 6 käytettiin myöhemmin Luciferissa arvosteltua ilmaisua, jonka tarkoituksena oli esittää sama idea. Siinä muodossa se oli kuitenkin kömpelö ja avoin sitä vastaan suunnatulle kritiikille. Oleellinen idea oli silti se, että ihmiset kärsivät usein muiden tekemien tekojen seurauksista, jotka eivät siten kuulu suoraan heidän omaan karmaansa vaan muiden ihmisten karmaan – ja näistä kärsimyksistä he tietenkin ansaitsevat hyvityksen. Jos on oikein sanoa, ettei mikään, mikä tapahtuu meille, voi olla muuta kuin karmaa – eli syyn suora tai epäsuora seuraus – olisi suuri virhe ajatella, että kaikki paha tai hyvä, joka sattuu meille, johtuu ainoastaan meidän henkilökohtaisesta karmastamme.

⁵ Meidän kuolematon ja jälleensyntyvä prinsiippimme yhdessä edellisten elämien manasisten muistojen kanssa on nimeltään sûtrâtmâ, joka tarkoittaa kirjaimellisesti lankasielua, koska niin kuin helmet langassa niin on ihmisen elämien pitkä sarja pujotettu yhteen lankaan. Manaksesta on tultava taijasi, loistava, ennen kuin se voi riippua sutratmassa helmenä sen langassa ja siten omata täydellisen ja ehdottoman tietoisuuden itsestään ikuisuudessa. Kuten edellä sanottiin, liian läheinen yhteys ihmissielun maalliseen mieleen ainoastaan aiheuttaa sen että tämä säteily on kokonaan kadonnut.

– Keskustelu tuonpuoleisen elämän mysteereistä

Eläimellinen sielu eli alempi manas, se jumalaisen egon varjo, joka eroaa siitä elähdyttääkseen persoonallisuutta (jonka prosessin yksityiskohdat annetaan nyt), ei voi millään mahdollisella tavalla välttää kuolemaa kâma lokassa, ei ainakaan se osa tuosta heijastuksesta, joka pysyy maallisena jäännöksenä eikä voi tulla painetuksi egoon. Niinpä "toista kuolemaa" koskeva tärkein ja pääsalaisuus esoteerisessa opissa oli ja on vielä nykyäänkin se kauhistuttava mahdollisuus, että sielu kuolee, so. eroaa egosta maan päällä henkilön elinaikana. Tämä on todellinen kuolema (vaikka siinä on ylösnousemuksen mahdollisuuksia), joka ei jätä mitään jälkeä ihmiseen ja kuitenkin tekee hänet moraalisesti katsoen eläväksi ruumiiksi.

– – –

Ja nyt meidän täytyy puhua "toista kuolemaa" koskevasta opista. Mitä tapahtuu kâmalliselle ihmissielulle, joka on aina jonkun turmeltuneen ja pahan ihmisen tai sieluttoman henkilön sielu? Tätä mysteeriä selitetään nyt.

Persoonallinen sielu tässä tapauksessa, nimittäin sellaisen ihmisen, jolla ei ole koskaan ollut ainuttakaan ajatusta, joka ei olisi koskenut eläimellistä itseä, jolloin hänellä ei ole mitään annettavaa korkeammalle minälleen tai lisättävänä siihen kokemusten summaan, joka on kerätty entisistä ruumiillistumista ja jonka sen muisti tulee säilyttämään kautta ikuisuuden – tämä persoonallinen sielu tulee erotetuksi egosta. Se ei voi ympätä mitään itsestään siihen ikuiseen runkoon, jonka ydinneste lähettää ulos miljoonia persoonallisuuksia, kuten lehtiä oksistaan, lehtiä, jotka lakastuvat, kuolevat ja putoavat kasvukautensa lopussa. Nämä persoonallisuudet puhkeavat nuppuun, kukoistavat ja katoavat, jotkut jättämättä jälkeäkään taakseen, toiset yhdistettyään oman elämänsä emärunkoon. Juuri edelliseen luokkaan kuuluvat sielut ovat tuomitut tuhoon eli avitchiin, joka tila on niin huonosti ymmärretty ja jota muutamat teosofiset kirjoittajat ovat vielä huonommin kuvanneet, mutta joka ei vain sijaitse maamme päällä, vaan on itse asiassa juuri tämä maa.

Siten näemme, että antahkarana [= polku jumalaisen ja inhimillisen egon välillä] on hävitetty, ennen kuin alempi ihminen on voinut sulautua korkeampaan ja tulla yhdeksi sen kanssa; ja sen vuoksi kâmallinen "sielu" tulee erilliseksi olennoksi, joka elää tästä lähtien – lyhyen tai pitkän ajan karmansa mukaisesti – "sieluttomana" olentona.

– – –

Monadit (jotka tulevat erilaistumisen tasolla kaksinaisiksi kehittyäkseen ruumistumiskierroksen aikana kolminaisuuksiksi) eivät edes ruumistuneinakaan tunne paikkaa eikä aikaa, vaan ovat hajallaan nelinäisyyden alemmissa prinsiipeissä ollen kaikkialla läsnä olevia ja kaikkitietäviä luonnoltaan. Mutta tämä kaikkitietävyys on luonnollista ja voi ilmentää heijastunutta valoaan ainoastaan sellaisen kautta, joka on ainakin puoleksi maallinen eli aineellinen; aivan niin kuin fyysiset aivot, jotka vuorostaan ovat kâma rupassa sijaitsevan alemman manaksen käyttöväline. Ja juuri tämä tuhoutuu asteittain silloin kun tapahtuu "toinen kuolema".

Mutta tuollainen tyhjäksi tuleminen – joka on todellisuudessa sitä, että ikuisesta MUISTISTA puuttuu pieninkin jälki kadotetusta sielusta, ja tarkoittaa sen vuoksi ikuista tyhjäksi tulemista – ei merkitse pelkästään inhimillisen elämän lakkaamista maan päällä, sillä maa on AVITCHI ja pahin mahdollinen avitchi. Ainiaaksi karkotettuna yksilöllisyyden (jälleensyntyvän egon) tietoisuudesta nyt erillisen persoonallisuuden fyysiset atomit ja sielulliset värähtelyt syntyvät heti uudelleen saman maan päälle, mutta alempaan ja vielä kurjempaan olentoon, joka on vain muodoltaan inhimillinen olento ja on tuomittu karmallisiin kidutuksiin koko uuden elämänsä ajan. Sitä paitsi, jos se jatkaa rikollista tai paheellista kulkuaan, se tulee kokemaan pitkän sarjan heti tapahtuvia jälleensyntymisiä.

Tässä ilmaantuu kaksi kysymystä: 1) Mitä tulee korkeammasta egosta sellaisissa tapauksissa? 2) Millainen eläin on ihmisolento, joka syntyy sieluttomana?

– – –

1) Jumalainen ego tekee jompaa kumpaa: joko a) se aloittaa heti uudelleen omien karmallisten sysäystensä pakottamana uuden ruumistussarjan; tai b) se etsii ja löytää pakopaikkansa "Äidin", alayan, kaikkeudensielun, "helmassa", sen jonka manvantarinen olemuspuoli on mahat. Vapautuneena persoonallisuuden elonvaikutelmista se uppoutuu jonkinlaiseen nirvaniseen välitilaan, missä ei voi olla mitään muuta kuin ikuinen läsnäolo, joka sulkee itseensä menneisyyden ja tulevaisuuden. "Työmiehen" menettäneenä ja pellon ja sadon ollessa hukkaan mennyttä Mestari ajatuksensa äärettömyydessä ei luonnollisestikaan säilytä mitään muistoa siitä rajallisesta ja haihtuvasta harhasta, joka oli ollut hänen viimeinen persoonallisuutensa. Ja silloin todella viime mainittu tuhoutuu.

2) Alemman manaksen kohtalo on kauhistuttavampi ja vielä hirveämpi ihmiskunnalle kuin nyt eläimelliselle ihmiselle. Joskus tapahtuu niin, että eron jälkeen tyhjä sielu, josta on nyt tullut äärimmäisen eläimellinen, haihtuu kâma lokassa, kuten kaikki muutkin eläimelliset sielut. Mutta koska ihmismieli säilyy tuolla väliasteellakin sitä kauemmin, mitä aineellisempi se on, tapahtuu usein, että kun sieluttoman ihmisen nykyinen elämä loppuu, hän syntyy jälleen yhä uudelleen uusiin persoonallisuuksiin, joista jokainen on toistansa viheliäisempi. Vetäymys eläimelliseen elämään on liian voimakas; se ei voi kuluttaa itseään loppuun yhdessä tai kahdessa elämässä. Mutta harvinaisemmissa tapauksissa voi tapahtua jotain paljon kauheampaa. Kun alempi manas on tuomittu tyhjentymään nälkään nääntymällä; kun ei ole enää toivoa, että edes jäännös alemmasta valosta tulisi, suotuisten olosuhteiden vallitessa – sanokaamme edes lyhytaikaisen henkisen kaipuun ja katumuksen nojalla – vetämään takaisin puoleensa ego-vanhempansa, silloin karma johtaa korkeamman egon takaisin uusiin inkarnaatioihin.

– – –

Sielu, alempi mieli, tulee puolieläimellisenä prinsiippinä miltei lamautuneeksi jokapäiväisen paheen kautta ja kasvaa vähitellen tietämättömäksi omakohtaisesta puoliskostaan, herrasta,... joka kuuluu mahtavaan sotajoukkoon; ja sitä mukaan kuin aivot ja hermot kehittyvät aistilliseen suuntaan, ennemmin tai myöhemmin se (persoonallinen sielu) kadottaa lopulta näkyvistään jumalaisen tehtävänsä maan päällä.

Vampyyrin tavoin aivot elävät ja ottavat ravintoa ja voimistuvat henkisen vanhempansa kustannuksella... ja persoonallinen, puolitajuinen sielu tulee tunnottomaksi ja on ilman pelastuksen toivoa. Se on kykenemätön tajuamaan "jumalansa" ääntä. Se pyrkii vain kehittymään ja käsittämään täydellisemmin luonnollista, maallista elämää; eikä sen vuoksi voi keksiä muuta kuin fyysisen luonnon salaisuuksia... Se tulee ensin itse asiassa kuolleeksi jo ruumiin eläessä; ja viimein se kuolee kokonaan – se on, se tuhoutuu täydellisenä kuolemattomana sieluna. Tällainen onnettomuus voi usein tapahtua vuosia ennen fyysistä kuolemaa: "Me kohtaamme sieluttomia miehiä ja naisia joka askeleella elämässä." Ja kun kuolema saapuu... ei enää ole olemassa mitään sielua (jälleensyntyvää henkistä egoa), joka vapautuisi... sillä se on paennut vuosia sitten.

Seuraus: Ohjaavien prinsiippiensä jättämänä, mutta aineellisten elementtien vahvistamana kâma-manas tulee nyt itsenäiseksi olennoksi oltuaan ennen "saatu valo". Kun se on antanut itsensä vajota yhä alemmaksi eläimellisellä tasolla ja kun kuolemanhetki koittaa sen maalliselle ruumiille, tapahtuu jompi kumpi: joko kâma-manas jälleensyntyy heti myalbaan (avitchin tilaan maan päälle),* tai, jos se on tullut liian voimakkaaksi pahassa – "kuolemattomaksi saatanassa" on okkulttinen ilmaus – sen sallitaan joskus karmallisissa tarkoituksissa jäädä aktiivisessa avitchin tilassa maan auraan. Silloin epätoivoisena ja toivottomana siitä tulee tarunomaisen "paholaisen" kaltainen loputtomassa pahuudessaan; se jatkaa olemistaan elementeissään, jotka ovat läpikotaisin aineen olemuksen täyttämät; sillä paha on sama kuin aine, joka on riistäytynyt irti hengestä. Ja kun sen korkeampi ego on vielä kerran jälleensyntynyt kehittäen uuden heijastuksen eli kâma-manaksen, tuomittu alempi minä, kuten Frankensteinin hirviö, tuntee aina vetäymystä "isänsä" luo, joka kieltää poikansa, ja siitä tulee oikea maallisen elämän "kynnyksenvartija". Esitin tämän okkulttisen opin ääriviivat lokakuun 1881 ja marraskuun 1882 The Theosophistissa, mutta en voinut mennä yksityiskohtiin ja jouduin sen vuoksi hyvin tukalaan asemaan, kun minua pyydettiin selittämään asiaa. Kuitenkin olin kirjoittanut siinä kyllin selvästi "hyödyttömistä kuhnureista", niistä, jotka eivät suostu tulemaan yhteistyöhön luonnon kanssa ja joita tuhoutuu miljoonittain manvantarisen elämänkierroksen aikana; niistä, jotka (kuten tässäkin tapauksessa) kärsivät mieluummin avitchissa karman lain alaisina kuin hylkäävät elämänsä "pahassa", ja lopuksi niistä, jotka ovat luonnon avustajia hävittämisessä. Nämä ovat läpeensä pahoja ja turmeltuneita ihmisiä, mutta kuitenkin yhtä korkeasti älyllisiä ja voimakkaan henkisiä pahassa kuin ne, jotka ovat henkisiä hyvässä.

Näiden (alemmat) minät saattavat välttää lopullisen häviön eli tuhoutumisen lakia aikakausia.

Huomaamme siis, että maan päällä on kahdenlaisia sieluttomia olentoja: niitä jotka ovat kadottaneet korkeamman egonsa nykyisessä inkarnaatiossaan ja niitä jotka ovat syntyneet sieluttomina erottuaan henkisestä sielustaan jo edellisessä syntymässä. Edelliset ovat avitchin kokelaita, jälkimmäiset ovat "Mr. Hydeja", joko ihmisruumiissa tai ilman sitä, joko ruumistuneina tai liikkuen näkymättöminä, mutta kyvykkäinä aaveina. Sellaisissa ihmisissä oveluus kehittyy suunnattomasti, eikä kukaan muu kuin asiaan perehtynyt voisi epäillä niitä sieluttomiksi, sillä ei uskonnolla eikä tieteellä ole pienintäkään aavistusta siitä, että luonnossa todella on sellaisia tosiasioita.

Kuitenkin on vielä toivoa sellaisella ihmisellä, joka on paheittensa kautta kadottanut korkeamman "sielunsa", niin kauan kuin hän on vielä ruumiissa. Hän saattaa vielä pelastua ja kääntyä pois aineellisesta luonnostaan. Sillä joko kiihkeä katumuksen tunne tai yksikin ainoa vakava vetoomus egoon, joka on paennut, taikka kaikkein paras keino, aktiivinen ponnistus elämäntapojensa muuttamiseksi, saattaa tuoda korkeamman egon jälleen takaisin.

* Maa eli oikeammin maaelämä on ainoa avitchi (helvetti), joka on olemassa ihmiskuntamme ihmisille tällä maapallolla. Avitchi on tila eikä paikka – devachanin vastakohta. Tällainen tila seuraa "sielua" minne tahansa se meneekin, joko kâma lokaan, kuten puolitajuiset "haamut", tai ihmisruumiiseen syntyessään uudelleen kärsimään avitchia. Filosofiamme ei tunnusta mitään muuta helvettiä.

– Esoteeriset ohjeet I, II ja III

Suomennos Pirkko Carpelan