H. P. Blavatsky

SINISEN LOOTUKSEN LEGENDA

Jokaisen lehden ja kirjan nimellä pitäisi olla jokin merkitys. Näin on erityisesti silloin, kun on kyse teosofian alaan kuuluvista julkaisuista. Otsikon tarkoitus on ilmaista kyseessä olevan tekstin sisältöä. Vaikka vertauskuvallinen esitystapa on itämaisen filosofian ydintä, voidaan vastaväitteenä esittää, että nimi "Le Lotus Bleu" on vain vesikasvi, jota kutsutaan myös Nymphaea Caeruleaksi tai Nelumboksi. Voi käydä jopa niin, että lukija kiinnittää lehden sisällysluettelossa huomiota ainoastaan mainintaan sinisestä väristä.

Välttääksemme väärinkäsityksiä pyrimme nyt vihkimään lukijamme yleisesti lootuksen vertauskuvallisiin merkityksiin ja erityisesti sinisen lootuksen symboliin. Tätä salaperäistä ja pyhää kasvia on pidetty kautta aikojen sekä Egyptissä että Intiassa maailmankaikkeuden symbolina. Niilin laaksossa ei ole yhtäkään asiakirjaa tai papyrusta, jossa tälle kunnioitetulle kasville ei ole myönnetty paikkaa. Egyptiläisissä pylväissä, valtaistuimissa ja jopa jumalisten kuninkaiden pääkoristeissa nähdään maailmankaikkeutta symboloiva lootus. Siitä tuli vääjäämättä jopa jokaisen luovan jumalan ja jumalattaren tuntomerkki. Viimeksi mainittu, jumalatar, käsitettiin filosofisessa mielessä ainoastaan jumalan feminiiniseksi aspektiksi. Jumala käsitettiin alkuaan androgyyniksi, sittemmin miespuoliseksi.

Padma-Yoni, "lootuksen syli", ehdoton avaruus tai universumi ajan ja paikan tuolla puolen, on se, josta kosmos virtaa. Hiranya Garbhaa, "kultaista munaa" (tai kohtua), josta Brahma kuoriutuu, kutsutaan usein taivaalliseksi lootukseksi. Jumala, Vishnu — Trimurtin eli hindulaisuuden kolminaisuuden synteesi — leijuu nukkuvana alkuvesien yllä "Brahman öinä" lootuskukalla maaten. Hänen jumalattarensa, ihastuttava Lakshmi, nousee vetten sylistä kuin Venus-Afrodite valkoinen lootus jalkojensa alla. Kun maitomeri, ajan ja linnunradan symboli, vaahtoaa, kauneuden jumalatar ja rakkauden äiti (Karma) Lakshmi saa muotonsa aaltojen kuohusta ja ilmestyy lootukselle syntyneenä hämmästyneiden jumalten eteen ja pitelee toista lootusta kädellään.

Siten ovat syntyneet Lakshmin kaksi tärkeintä nimeä: Padma eli lootus ja Kshirabdi-tanaya eli maitomeren tytär. Gautama Buddhaa ei koskaan laskettu jumalaksi huolimatta siitä tosiasiasta, että hän oli historian tuntemina aikoina ensimmäinen kuolevainen, joka oli tarpeeksi peloton tutkiakseen tuota mykkää sfinksiä, jota kutsumme maailmankaikkeudeksi, ja anastaakseen siten itselleen elämän ja kuoleman salaisuudet. Vaikkakaan häntä ei koskaan ole pidetty jumalana, on hänet sukupolvien ajan tunnustettu Aasiassa maailmankaikkeuden herraksi. Tämän vuoksi ajatuksen ja filosofian maailman valloittaja ja valtias kuvataan istumassa kukoistavan lootuksen päällä. Se on hänen ajatuksissaan muovaamansa maailman symboli. Intiassa ja Ceylonilla lootus on yleensä kullansävyinen. Pohjoisen buddhalaisten keskuudessa se on sininen.

Yhdessä maailmankolkassa on kuitenkin olemassa kolmannen tyyppinen lootus eli Zizyphus. Hän, joka syö sitä, unohtaa isänmaansa ja kaikki, joita hän rakastaa – näin kertovat menneet kansat. Seuratkaamme tätä esimerkkiä. Älkäämme unohtako henkistä kotiamme, ihmiskunnan kehtoa, ja sinisen lootuksen synnyinpaikkaa.

Kohottakaamme tietämättömyyden verhoa, joka peittää erään vanhimmista allegorioista. Kyse on Veda-legendasta, joka on säilynyt brahmalaisissa aikakirjoissa. Kronikoitsijat ovat kertoneet legendan kukin omaan tapaansa ja käyttäneet lähdemateriaalinaan monia eri versioita1. Kerromme tarinan nyt toisin kuin nämä itämaiset herrat ovat sitä tulkinneet, sellaisena kuin se esitetään tarinan suosituimmassa versiossa. Tarina kerrotaan sellaisena kuin Rajasthanin vanhat runonlaulajat sen esittävät istuessaan matkustajan bungalowin verannalla sadekauden kosteina iltoina. Jättäkäämme orientalistit villien spekulaatioidensa pariin. Mitä se meitä liikuttaa, oliko prinssi, jonka vuoksi valkoinen lootus muuttui siniseksi, Harischandra- vai Ambarisha-nimisen miehen poika? Nimillä ei ole mitään tekemistä legendan luontaisen runollisuuden tai opetuksen kanssa – ja opetus siitä voidaan tosiaan löytää, jos katsoo tarkkaan. Tulemme pian näkemään, että tarinan pääkohta muistuttaa kiinnostavalla tavalla toista legendaa – Raamatun tarinaa Aabrahamista ja Iisakin uhraamisesta. Eikö tämä ole jälleen yksi todiste siitä, että idän salaisella opilla on hyvä syy pitää kiinni väitteestä, että patriarkan nimi ei ollut kaldealainen tai heprealainen, vaan lisänimi ja sanskritinkielinen sukunimi abram2 eli "se, joka ei ole bramiini", bramiini, jonka arvo on otettu tältä pois, joka on alennettu arvossa ja menettänyt kastinsa? Monet tunnetut eteläintialaiset legendat muistuttavat Raamatun tarinoita, mikä viittaa siihen, että saatamme löytää nykyaikaisten juutalaisten joukosta Rishi Agastyan ajan kaldealaisia ja että nämä tiilentekijät, joita alettiin vainota jo 800–1000 vuotta sitten, muuttivat Kaldeaan 4000 vuotta ennen kristillistä aikakautta. Louis Jacolliot, joka on kirjoittanut bramiinien Intiasta 21 teosta, käsittelee monissa kirjoissaan tätä aihetta – ja on kerrankin oikeassa.


1 Vrt. Sunahsephan tarina Bhagavatassa, IX, XVI, 35 ja Ramayanassa, kirja I, luku 60; Manu, X, 105; Koulouka Bhatta; Bahwruba ja Aitareya-bramiinit; Vishnu Purana, jne. jne. Jokaisessa näistä kirjoista esitetään erilainen versio.

2 A-partikkeli sanskritinkielisessä sanassa on todiste tästä. Ennen substantiivia tämä partikkeli ilmaisee aina ilmaisun negaatiota tai vastakohtaa. Siispä Sura (jumala) kirjoitettuna muotoon a-Sura, on ei-jumala tai paholainen. Vidya on tieto, and a-Vidya, tietämättömyys tai tiedon vastakohta, jne. jne.


Käsittelemme tätä toisella kertaa. Sillä välin tutustukaamme legendaan nimeltä

SININEN LOOTUS.

On kulunut useita satoja vuosia siitä, kun Ambarisha, Ayoydhan kuningas, hallitsi pyhän Manun perustamaa kaupunkia Vaivasvataa eli auringon jälkeläistä. Kuningas oli Suryavansi (auringon poikien jälkeläinen) ja palvoi uskollisesti Varuna-jumalaa, joka oli Rig-Vedan suurin ja mahtavin jumaluus [alaviite: Vasta paljon myöhemmin Varuna muuttui oikeaoppisen pantheonin ja bramiinien vertauskuvallisen polyteismin piirissä Poseidoniksi tai Neptunukseksi, joka hän nykyään on. Veda-kirjoissa hän on jumalista kaikkein vanhin ja vastaa kreikkalaisten Ouranosta eli taivaallisen tilan ja äärettömien jumalten henkilöitymää, taivaan ja maan luojaa ja valtiasta, kuningasta, isää ja maailman, jumalten ja ihmisten herraa. Hesiodoksen Uranus ja kreikkalaisten Zeus ovat sama]. Tämä jumala oli kuitenkin kieltänyt seuraajiltaan miespuoliset jälkeläiset, mikä teki kuninkaan hyvin onnettomaksi.

"Voi!" kuningas valitti joka aamu suorittaessaan pujaa alemmille jumalille, "voi! Mitä hyödyttää olla maailman mahtavin kuningas, kun jumala kieltää minulta jälkeläisen, jonka suonissa virtaa oma vereni? Kun olen kuollut ja makaan hautajaisroviossa, kuka suorittaa ne pyhät toimitukset, jotka kuuluvat pojan vastuulle, ja murskaa kuolleen pääkalloni, jotta sieluni vapautuisi maallisista kahleistaan? Mikä vieras käsi tuo täysikuun aikaan riisiä Shraddha-seremoniaan haamuni kunniaksi?3 Eivätkö kuoleman linnut, mustavarikset ja korpit, käänny pois hautajaisaterialta? Sillä varmasti epätoivoinen haamuni, joka on sidottu maan päälle, ei salli niiden käydä aterialle."


3 Shradda on seremonia, johon kuolleen lähimmät omaiset osallistuvat kuolemaa seuraavina yhdeksänä päivänä. Aikoinaan se oli maaginen seremonia, mutta nykyään se koostuu lähinnä keitetystä riisistä muovattujen pallojen ripottelusta kuolleen talon oven eteen ja muista totunnaisista eleistä. Jos varikset syövät riisin nopeasti, on se merkki siitä, että sielu on vapautunut ja vaipunut lepoon. Jos sen sijaan nämä linnut, jotka ovat luonteeltaan niin ahneita, eivät koske ruokaan, on se todiste siitä, että pisacha tai bhut (haamu) on läsnä ja estää lintuja syömästä. Shraddha on eittämättä osoitus taikauskosta, mutta ei varmasti yhtään enempää kuin novena-rukoukset tai sielunmessut.


Kuningas oli siis surullinen, kunnes perheen pappi herätti hänessä ajatuksen valasta. Jos jumala antaisi kuninkaalle vähintään kaksi poikaa, hän lupaisi jumalalle uhrata julkisessa seremoniassa vanhimman poikansa, kun tämä saavuttaisi murrosiän.

Tämä lupaus lihallisesta polttouhrista – jonka maukas tuoksu viehätti suuria jumalia hyvin paljon – miellytti Varunaa, joka hyväksyi kuninkaan lupauksen. Ambarisha sai onnekseen ensin pojan ja sen jälkeen vielä lisää poikalapsia. Pojista vanhin, tuleva kruununperijä, nimettiin Rohitaksi (punainen) ja sai sukunimen Devarata, joka tarkoittaa kirjaimellisesti Jumalan antamaa. Kun Devarata varttui, hänestä kasvoi komea kuin Prinssi Uljas. Jos legendoja on uskominen, hän oli kuitenkin yhtä itsekäs ja petollinen kuin hän oli kaunis.

Kun prinssi oli saavuttanut määrätyn iän, jumala puhui saman hovipapin suun kautta ja vaati kuningasta pitämään lupauksensa. Joka kerta Ambarisha keksi kuitenkin jonkin tekosyyn, jonka varjolla hän saattoi lykätä uhritoimitusta. Lopulta tämä mustasukkainen ja vihainen jumala tulistui ja uhkasi kuningasta pyhällä vihallaan.

Käskyt tai uhkaukset eivät pitkään aikaan johtaneet haluttuun lopputulokseen. Niin kauan kuin riitti pyhiä lehmiä, joita siirrettiin kuninkaan karjasuojista bramiineille, ja niin kauan kuin riitti rahaa, jota maksettiin kuninkaan kassasta temppeleiden hautaholveihin, bramiinit onnistuivat pitämään Varunan rauhallisena. Mutta kun lehmät ja rahat loppuivat, jumala uhkasi syöstä kuninkaan vallasta ja kukistaa tämän palatsin ja perilliset ja polttaa heidät elävältä, mikäli he onnistuisivat pakenemaan. Kun kuningasparka huomasi varojensa olevan lopussa, hän kutsui esikoisensa luokseen ja kertoi, millainen kohtalo tällä oli edessään. Devarata ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan, vaan kieltäytyi alistumasta kantamaan sitä taakkaa, jota hänen isänsä ja hänen jumalansa nyt sälyttivät hänen niskoilleen.

Kun uhritulet oli siis sytytetty ja Ayodhyan kaupungin asukkaat olivat kokoontuneet liikutuksen vallassa yhteen, ei kruununperillinen ollut läsnä juhlassa.

Hän oli piiloutunut joogien metsään.

Noita metsiä olivat aiemmin asuttaneet pyhät erakot, ja Devarata tiesi, että siellä hän olisi tavoittamattomissa. Hänet voitaisiin nähdä, mutta kukaan ei voisi vahingoittaa häntä – ei edes Varuna itse. Devarata oli päätynyt yksinkertaiseen ratkaisuun: aranyakojen (metsien pyhien miesten), joista monet kuuluivat daityoihin (eli titaaneihin, jättiläisten ja demonien rotuun) uskonnollinen askeettisuus antoi heille sellaisen mahdin, että kaikki jumalat vapisivat heidän ja heidän yliluonnollisten voimiensa edessä – jopa Varuna itse.

Vaikuttaa siltä, että näillä ikivanhoilla joogeilla oli voima tuhota tahtoessaan jopa itse jumala – kenties sen vuoksi, että joogit itse olivat löytäneet hänet.

Devarata vietti metsässä useita vuosia, kunnes hän lopulta väsyi elämäänsä siellä. Hän ajatteli voivansa täyttää Varunan vaatimuksen etsimällä tilalleen jonkun toisen rishin jälkeläisen, joka uhrautuisi hänen puolestaan. Niinpä hän lähti matkaan ja lopulta löysi etsimänsä.

Maassa, joka ympäröi kuuluisan Pushkarin kukkivia rantoja, oli kerran nälänhätä, ja hyvin pyhä mies nimeltään Ajigarta4 oli kuolemaisillaan nälkään, samoin hänen koko perheensä. Hänellä oli useita poikia, joista toiseksi vanhin, Sunahsepha, hyveellinen nuori mies, valmistautui tulemaan rishiksi. Viekas Devarata päätti yrittää hyötyä Ajigartan köyhyydestä. Hän arveli aivan oikein, että nälkäinen mies on auliimpi kuuntelija kuin kylläinen, ja kertoi Ajigartalle tarinansa. Tämän jälkeen hän tarjosi Ajigartalle sata lehmää Sunahsephasta, joka annettaisiin hänen sijastaan polttouhrina jumalten alttarilla.


4 Jotkut nimittävät häntä Rishikaksi ja kuningas Ambarishaa Harischandraksi, kuuluisaksi hallitsijaksi, joka oli kaikkien hyveiden perikuva.


Hyveellinen isä kieltäytyi tarjouksesta suoralta kädeltä. Lempeä Sunahsepha tarjoutui kuitenkin vapaaehtoisesti uhriksi ja perusteli isälleen: "Mitä painaa yhden miehen elämä, kun hän voi uhrautumalla pelastaa monen muun elämän? Tämä jumala on suuri, ja hänen myötätuntonsa on ääretön. Hän on kuitenkin myös mustasukkainen jumala, ja hänen vihansa on salamannopea ja kostonhimoinen. Varuna on kauhun herra, ja kuolema tottelee hänen käskyään. Hänen henkensä ei vallitse ikuisesti niissä, jotka ovat hänelle tottelemattomia. Hän katuu vielä sitä, että on luonut ihmisen, ja silloin hän polttaa elävältä sadantuhannen lakhin5 verran viattomia ihmisiä yhden syypään vuoksi. Jos hänen uhrinsa pakenee häneltä, hän kuivattaa meidän jokemme, sytyttää maamme palamaan ja tuhoaa lasta kantavat naiset – kaikessa äärettömässä hellyydessään. Isä, anna minun uhrautua tämän muukalaisen sijaan, joka tarjoaa meille sata lehmää. Siten voimme pelastaa sinut ja veljeni ja säästää tuhannet kaamealta kuolemalta. On ilo uhrata elämänsä tässä tarkoituksessa.


5 Lakh on mitta, joka tarkoittaa sataatuhatta, ja sitä voidaan käyttää niin ihmisistä kuin rahasummistakin.


Vanha rishi vuodatti muutaman kyyneleen, mutta antoi lopulta suostumuksensa ja alkoi valmistella uhrikokkoa.6


6 Manu (Kirja X, 105) huomauttaa tähän tarinaan viitatessaan, että Ajigarta, pyhä rishi, ei tehnyt syntiä myydessään oman poikansa hengen, sillä tuo uhri pelasti hänen ja koko hänen perheensä elämän. Tämä tuo mieleen toisen, tuoreemman legendan, joka on yhdensuuntainen tämän vanhan tarinan kanssa. Eikö kreivi Ugolino, joka oli tuomittu kuolemaan nälkään tyrmässään, syönyt omat lapsensa "säästääkseen heidän isänsä"? Sunahsephan suosittu legenda on kauniimpi kuin Manun kommentaari, mikä johtuu ilmeisesti bramiinien tekemistä, vääristelevistä lisäyksistä käsikirjoituksiin.


Pushkar-järvi7 oli yksi tämän maailman paikoista, joita jumalatar Lakshmi-Padma eli Valkoinen Lootus suosi. Hän sukelsi usein sen raikkaaseen veteen vieraillakseen vanhimman siskonsa Varunin, joka oli jumala Varunan puoliso, luona8. Lakshmi-Padma kuuli Devaratan ehdotuksen, näki Ajigartan epätoivon ja ihaili Sunahsephan uhrautuvuutta. Sääli täytti rakkauden ja myötätunnon äidin. Hän kutsui rishi Visvamitraa, joka oli yksi seitsemästä alkuperäisestä Manusta ja Brahman poika, ja sai hänet kääntämään huomionsa suojattinsa kohtaloon. Suuri rishi lupasi hänelle apunsa. Hän ilmestyi Sunahsephalle (mutta pysytteli näkymättömissä muille) ja opetti tälle kaksi Rig-Vedan pyhää säettä eli mantraa ja neuvoi häntä lausumaan ne polttoroviolla. Se, joka lausuu nämä kaksi mantraa eli loitsua, pakottaa kaikki jumalat tulemaan avukseen, johdossaan ylijumala Indra. Silloin lausujasta tulee joko samassa tai seuraavassa elämässään rishi.


7 Tätä järveä kutsutaan nykyään myös Pokkeriksi. Se on tunnettu vuosittainen pyhiinvaelluskohde, ja se sijaitsee vajaan kymmenen kilometrin päässä Rajisthanin Ajmeeristä. Pushkar tarkoittaa "sinistä lootusta" – järven pinta peittyy näiden kauniiden kasvien muodostamaan mattoon. Legenda kuitenkin väittää, että kasvit olivat alun perin valkoisia. Pushkar on myös miehen nimi. Myös yksi seitsemästä pyhästä saaresta, jotka esiintyvät hindujen kartalla (septa dwipa) on nimeltään Pushkar.

8 Myös Varuni, lämmön jumalatar ja myöhemmin viinin jumalatar, syntyi maidon valtamerestä. "Neljästätoista kalleudesta", jotka syntyivät sen kuohuista, hän ilmestyi toisena, Anmita-pikarin eli kuolemattomuuden nektarin jälkeen.


Järven rannalle rakennettiin alttari ja hautajaisrovio. Väkijoukko kokoontui. Ajigarta sitoi poikansa tuoksuville santelipuille ja otti esiin uhriveitsen. Hän oli juuri nostamassa vapisevan kätensä rakkaan poikansa sydämen kohdalle, kun poika alkoi lausua pyhiä säkeitä. Isä joutui jälleen epäröinnin ja syvän murheen valtaan, ja kun poika sai mantransa loppuun, vanha rishi työnsi veitsen Sunahsephan rintaan.

Mutta voi! Ihme! Samalla hetkellä Sinisen Holvin eli universumin kuningas Indra astui taivaasta ja laskeutui keskelle seremoniaa. Hän kietoi rovion uhreineen paksuun siniseen sumuun ja höllensi köysiä nuoren vangin ympärillä. Vaikutti siltä kuin pala sinistä taivasta olisi laskeutunut paikalle, valaissut koko alueen ja värittänyt koko maiseman sinisen ja kullan sävyin. Kauhistunut yleisö ja jopa rishi itse vaipuivat kasvoilleen puolikuolleina pelosta.

Kun he havahtuivat, oli sumu kadonnut ja koko näkymä muuttunut.

Hautajaisrovion tulet olivat syttyneet uudelleen. Roviolla makasi naarashirvi (rohit)9, joka oli itse prinssi Rohita, Devarata. Hän paloi nyt syntinsä vuoksi polttouhrina sydän veitsellä lävistettynä.


9 Kyseessä on sanaleikki. Rohit on sanskritia ja tarkoittaa hirvilehmää. Rohita taas tarkoittaa punaista. Legendan mukaan jumalat muuttivat prinssin hänen pelkuruutensa ja kuolemanpelkonsa vuoksi hirvilehmäksi.


Lähellä alttaria makasi lootusvuoteella Sunahsepha, joka nukkui rauhallisesti. Hänen rinnassaan, kohdassa, johon veitsi oli isketty, oli kaunis sinisen lootuksen kukka.

Pushkar-järvi oli hetkeä aiemmin ollut hohtavien valkoisten lootusten peitossa. Lootusten terälehdet kimmelsivät nyt auringossa kuin Amritan vedellä (kuolemattomuuden eliksiirillä) täytetyt hopea-astiat. Järvi hohti taivaiden sineä: valkoiset lootukset olivat muuttuneet sinisiksi.

Vinan [eräänlainen luuttu eli soitin, jonka keksiminen luetaan Shivan ansioksi] ääntä muistuttava sävel nousi ilmoille vesien syvyyksistä. Heleän äänen kuultiin lausuvan:

"Prinssi, joka ei osaa kuolla alamaistensa puolesta, ei ole kyllin arvokas hallitsemaan auringon lapsia. Hän syntyy uudelleen punatukkaiseen, raakaan ja itsekkääseen rotuun, ja kansat, jotka periytyvät hänestä, kantavat rappion perintöä. Kerjäläismunkin nuorempi poika tulee nousemaan kuninkaaksi ja hallitsee hänen sijastaan."

Hyväksyvä mumina sai järveä peittävän kukkamaton heilumaan. Lootukset avasivat siniset sydämensä kultaiselle auringonvalolle ja hymyilivät. Niistä nousi tuoksua Suryan, lootusten auringon ja herran, kunniaksi. Koko luonto iloitsi, paitsi Devarata, josta oli jäljellä vain kourallinen tuhkaa.

Silloin Visvamitra, suuri rishi, adoptoi Sunahsephan vanhimmaksi pojakseen, vaikka oli jo sadan pojan isä. Varmuuden vuoksi hän langetti kirouksen, joka koituisi kaikkien osaksi, jotka kieltäytyisivät tunnustamasta Sunahsephaa hänen vanhimmaksi lapsekseen ja Ambarishan kruunun lailliseksi perijäksi.

Tämän määräyksen vuoksi Sunahsepha syntyi seuraavassa inkarnaatiossaan Ayodhan kuninkaalliseen perheeseen ja hallitsi auringon rotua 84 000 vuotta.

Mitä tulee Rohitaan – Devarataan eli Jumalan antamaan –, hänen osakseen koitui se, mitä Lakshmi Padma oli luvannut. Hän reinkarnoitui kastittomaan perheeseen (Mleccha-Yavana), ja hänestä tuli esi-isä raa’alle, punatukkaiselle rodulle, joka asuu lännessä.

* * * * *

Näiden rotujen muutosten vuoksi perustettiin Lotus Bleu.9


9 Arthur Arnould perusti ranskankielisen Le Lotus Bleu -aikakauslehden H. P. Blavatskyn tukemana vuonna 1890. – Suom. huom.


Jos joku lukijoistamme epäilee tarinamme historiallisuutta ja pohtii, onko se, mitä tässä on esitetty esi-isästämme Rohitasta ja valkoisten lootusten muuttumisesta sinisiksi, kehotamme heitä matkustamaan Ajmeeriin.

Siellä heidän täytyy vain mennä kolmesti siunatun Pushkar-järven rannalle, missä pyhiinvaeltajat kylpevät täyden kuun aikaan Krhktika-kuussa (loka-marraskuu) ja saavuttavat täten, ilman mitään muita toimenpiteitä, korkean pyhyyden tilan. Siellä epäilijät näkevät omine silmineen paikan, jonne Rohitan uhrirovio rakennettiin, ja vedet, joissa Lakshmi vieraili kauan, kauan sitten.

He saattavat jopa nähdä sinisiä lootuksia, elleivät kaikki niistä ole sittemmin muuttuneet pyhiksi krokotiileiksi, joita kenelläkään ei ole oikeutta häiritä. Tämän jumalien aikaansaaman muodonmuutoksen vuoksi yhdeksän kymmenestä pyhiinvaeltajasta, jotka sukeltavat järveen, saa mahdollisuuden päästä Nirvanaan lähes välittömästi. Samasta syystä nämä pyhät krokotiilit ovat lihavampia kuin muut lajitoverinsa.


Suomentanut Heini Lindfors

Alkuperäinen artikkeli:

http://www.theosociety.org/pasadena/nightmar/night-4.htm


Etusivu

H. P. Blavatsky

Teosofia