H. P. Blavatsky

SYKLINEN MUUTOS

Suuri maailma pyörittäköön ikuisesti muutoksen soivia uria. – TENNYSON

Eilisen määränpää on huomisen lähtökohta. – CARLYLE

Kahdeksannentoista vuosisadan suurella mystikolla, Jacob Böhmen hartaalla oppilaalla – Louis Claude de Saint Martinilla – oli tapana sanoa viimeisinä elinvuosinaan: "Olisin halunnut tavata enemmän niitä, jotka arvaavat totuuksia, sillä ainoastaan sellaiset ovat eläviä ihmisiä."

Tämä huomautus merkitsee sitä, että kaikkina aikoina eläneiden mystikkojen rajoitetun piirin ulkopuolella oli sellaisia ihmisiä, joilla oli oikea psyykkinen intuitio, viime vuosisadan lopulla [1700-luvulla] vielä vähemmän kuin heitä on nyt. Ne olivat todella täydellisen sielunpimeyden ja henkisen puutteen vuosia. Juuri tuon vuosisadan aikana henkisten asioiden kaoottinen pimeys ja babylonialaismainen sekaannus, jotka ovat aina hallinneet liian täyteen tieteellisellä opilla ahdetuissa aivoissa, olivat täysin vakuuttaneet mahdillaan massat. Sielullisen käsityskyvyn puute ei rajoittunut Ranskan Akatemian "neljäänkymmeneen kuolemattomaan", eikä yleensäkään heidän vähemmän mahtaileviin eurooppalaisiin kollegoihinsa, vaan oli tarttunut miltei kaikkiin yhteiskuntaluokkiin vakiintuen skeptisismiksi nimitettynä kroonisena sairautena ja kieltäen kaiken muun paitsi aineen.

Lähettiläät, jotka on määräajoin lähetetty länteen jokaisen vuosisadan viimeisenä neljänneksenä – aina siitä lähtien kun pakanalliset ja kristilliset valloittajat olivat raivanneet pois Euroopasta mysteerit, joissa vain on avain luonnon salaisuuksiin – olivat ilmestyneet tuohon aikaan turhaan. Ainoastaan laajalle levinneissä romaaneissa uskottiin St. Germainilla ja Cagliostrolla olevan todellisia ilmiöllisiä kykyjä. He jäävät ikuistetuiksi tietosanakirjoihin – ehkä osuvammin sanottuna hämäämään tulevien sukupolvien mieliä – pelkästään etevinä petkuttajina. Euroopan tieteelliseltä areenalta olivat henkisten asioiden suurimmat "oppineet tolvanat" huutaneet pois sen ainoan miehen, Friedrich Anton Mesmerin, jonka kyvyt ja tietämys olisi voitu hyvin testata eksaktin tieteen avulla, koska hän muodosti kiinteän lenkin fysiikan ja metafysiikan välille. Sillä lähes vuosisadaksi, nimittäin 1770-luvulta 1870-luvulle, laskeutui raskas henkinen pimeys läntiselle pallonpuoliskolle ja asettui sivistyneiden yhteisöjen pariin.

Spiritualismin aalto

Noin 1800-luvun puolivälissä ilmestyi Amerikassa kuitenkin pohjavirta, joka kulki Atlantin valtameren poikki 1850- ja 1860-luvun välillä. Sen vanavedessä tuli ihmeellinen meedio fyysisine ilmennyksineen, D. D. Home. Kun hän oli valloittanut äkkirynnäköllä Pariisin kuninkaallisen palatsin ja Talvipalatsin, valon ei enää sallittu paistavan vakan alla. Jo muutama vuosi ennen hänen saapumistaan "muutos" oli tullut miltei jokaisen sivistyneen yhteisön "unen henkeen" kahdessa maailmassa, ja suuri reaktiivinen voima oli nyt käynnissä.

Mikä se oli? Yksinkertaisesti tämä: Eksaktin tieteen itseriittoisuuden suurimmassa hehkussa ja holtittomassa voitonhuumassa vanhojen taikauskojen ja uskomusten varsinaisten perustusten raunioilla – kuten jotkut darvinistit olivat typerästi toivoneet – ja lukuisten negaatioiden pitkästyttävän tyyneyden keskellä nousi tuulenhenki täysin odottamattomalta suunnalta. Aluksi oli merkittävä innoitus kuin tuskin havaittava liikahdus, tuulen puuskahdukset komean laivan köysistössä – laivan nimeltään "materialismi", jonka miehistö johti iloisesti matkustajiaan tuhon pyörteeseen. Mutta hyvin pian tuulenhenki voimistui ja lopulta puhalsi navakka tuuli. Se kävi joka hetki uhkaavammin kuvainraastajien korviin ja lopulta riehui kyllin äänekkäästi, jotta sen kuuli jokainen, jolla oli korvat kuulla, silmät nähdä ja äly erottaa. Se oli massojen sisäinen ääni, ihmisten henkinen intuitio – tuo kylmän älyllisen järkeilyn, materialismin laillisen alkuunpanijan, perinteinen vihollinen – joka oli herännyt pitkästä kataleptisesta unestaan. Ja tuloksena kaikki ne inhimillisen sielun ihanteet, joita maailman taikauskojen teennäiset valloittajat, uuden ihmiskunnan itse nimitetyt oppaat, olivat niin kauan tallanneet jalkoihinsa, ilmestyivät yhtäkkiä kaikkien näiden inhimillisen ajattelun raivoisien elementtien keskelle ja kuin haudastaan nouseva Lasarus korottivat äänensä ja vaativat kuuluvasti tunnustamista.

Tämän aiheutti "henki-ilmennysten" invaasio, kun mediumistiset ilmiöt olivat puhjenneet kuin influenssavirus Euroopan läpi. Olipa niiden filosofinen tulkinta kuinka epätyydyttävä tahansa, nämä ilmiöt, ollen aitoja ja tosia olemuksessaan kuin totuus itse, olivat kiistattomat. Koska niiden oikeaa luontoa ei ollut kieltäminen, niitä pidettiin ilmeisinä todisteina elämästä toisella puolella – mikä sitä paitsi avasi laajan alan jokaisen metafyysisen mahdollisuuden tunnustamiselle. Tällä kertaa materialistisen tieteen pyrkimykset kumota ne eivät auttaneet sitä lainkaan. Sellaista uskomusta kuin ihmisen eloonjääminen kuoleman jälkeen ja hengen kuolemattomuus ei enää vähätelty mielikuvituksen tuotteina. Sillä jos vain todistetaan, että sellaiset transsendentaaliset ilmiöt ovat aitoja aineen valtakunnan toisella puolella ja että on mahdotonta tutkia luonnontieteiden avulla, sisältävätkö nämä ilmiöt itsessään todisteen kuolemattomuudesta vai eivät – niiden kyllä kuvatessa näkymättömien ja henkisten alueiden olemassaoloa, missä muut voimat kuin eksaktin tieteen tuntemat ovat toiminnassa –, niiden osoitetaan olevan materialismin alueen tuolla puolen. Kun ylittää vain yhdellä askeleella aineen rajan, niin hengen alue tulee äärettömäksi. Sen vuoksi niihin uskovat eivät enää olleet peloteltavissa sosiaalisen niskoittelun ja ryhmästä sulkemisen uhkauksilla. Tämä johtui myös siitä yksinkertaisesta syystä, että näiden ilmiöiden alkuvaiheessa miltei koko Euroopan yläluokat olivat innostuneet "spiritualismista". Kierroksen vahvaa vuorovesiaaltoa vastustamaan jäi kerralla vain kourallinen verrattuna ilmiöihin uskovien lukumäärää nuriseviin ja kaiken kieltäviin patavanhoillisiin.

Siten kerran vielä osoitettiin, että inhimillinen elämä vailla kaikkea sen maailmanihanteita ja uskomuksia – joihin koko filosofinen ja sivistynyt antiikki, johtajinaan historiallisina aikoina Sokrates ja Platon, Pythagoras ja aleksandrialaiset uusplatonikot, uskoi – jää osattomaksi korkeammasta merkityksestään. Maailmanihanteet eivät voi koskaan tyystin sammua. Isät voivat karkottaa ne, mutta lapset ottavat ne avosylin vastaan.

Palauttakaamme mieliimme, miten tämä kaikki tapahtui.

Kuten sanottu, 1800-luvun kolmannen ja neljännen neljänneksen välillä käynnistyi tuo reaktio Euroopassa – niin kuin vielä aiemmin Yhdysvalloissa. Päättäväisen psyykkisen kapinoinnin päivät tieteen kylmää dogmatismia vastaan ja vielä jäätävämpiä Büchnerin ja Darwinin koulukuntien opetuksia vastaan olivat saapuneet syklisen lain ennalta määrättyyn aikaansa. Vanhemmat lukijamme voivat helposti muistaa tapahtumien vaikuttavan kulun. He muistanevat, kuinka mystiikan aalto, jonka vapaata kulkua sen ensimmäisten kahdentoista tai viidentoista vuoden aikana amerikkalainen yleisö ja varsinkin uskonnolliset ennakkoluulot pidättivät, lopulta murtautui jokaisen keinotekoisen padon läpi ja tulvi yli Euroopan alkaen Ranskasta ja Venäjältä ja päätyen Englantiin. Englantihan on kaikista maista hitain hyväksymään uusia ideoita, vaikka ne toisivat meille yhtä vanhoja totuuksia kuin maailma.

Kaikesta vastustuksesta huolimatta "spiritualismi", niin kuin sitä alettiin pian nimittää, sai kuitenkin kansalaisoikeutensa Isossa Britanniassa. Useita vuosia se hallitsi yhtenäisesti. Kuitenkin on totuuden nimessä sanottava, että sen ilmiöt, sen psyykkiset ja mesmeriset ilmennykset, olivat vain henkiin heränneen esihistoriallisen teosofian ja antediluviaanisten mysteerien okkulttisen gnostilaisuuden syklisiä edeltäjiä. Näitä tosiasioita ei kukaan älykäs spiritualisti kiellä. Sillä totuuden nimessä nykyajan spiritualismi on vain kehittymättömän teosofian varhaisempi henkiin herääminen, ja nykyajan teosofia muinaisen spiritualismin uusi tuleminen.

Suuren "henkisen" tulvan vedet eivät siis olleet alkuperäisiä eivätkä puhtaita. Kun syklisestä laista johtuen ne olivat ensin ilmestyneet tullen esiin Rochesterissa, ne jäivät kahden pikku tytön vallattoman keksimisen varaan heidän antaessaan niille nimen ja tulkinnan. Sen vuoksi kun nämä vedet padon murtuessa tunkeutuivat Eurooppaan, ne toivat mukanaan kuonaa ja törkyä sekä kaikenlaista roinaa noiden pikku tyttöjen sanoihin perustuvien hypoteesien ja epäselvien pyrkimysten vanhoista hylyistä. Kuitenkin siihen innokkuuteen, jolla miltei koko Euroopan sivistynyt väestö vastaanotti "spiritualismin" ja sen kaksoissisaren spiritismin, kaikesta niiden sisällyksettömyydestä huolimatta, sisältyi loistava opetus.

Tässä inhimillisen sielun kiihkeässä pyrkimyksessä – tässä ihmisen korkeampien puolien hillittömässä lennossa hänen unohdettuja jumaliaan ja sisäistä jumalaansa kohti – kuului yhteisen omantunnon ääni. Se oli kiistaton ja ei ymmärrettävissä oleva vastaus ihmisen sisäiseltä luonnolta silloin juhlivalle ja nauttivalle aikakauden materialismille, ikään kuin pakotie, josta tuli vain toisen muotoinen paha takertuminen valtionuskontojen dogmaattiseen, kirkolliseen konventionalismiin. Se oli äänekäs, kiihkeä protesti kumpaakin vastaan, ajelehtiminen kohti kahden äärimmäisyyden välistä keskitietä: yhtäällä oli äärettömän rakkauden ja armon henkilökohtaisen Jumalan pitkiä vuosisatoja kestänyt väkipakko miekan, tulen ja inkvisition kärsimysten pirullisella avulla, ja toisaalla luonnollisena reaktiona tuollaisen Jumalan täydellisen kieltämisen valta-aika, jolloin kiellettiin hänen ohellaan muuttumattomana LAKINA ilmenevä ääretön henki, universaali prinsiippi.

Todellinen tiede oli viisaasti yrittänyt päästä eroon ihmiskunnan mentaalisen orjuuden ohessa sen ortodoksisesta, paradoksaalisesta Jumalasta. Pseudotiede oli suunnitellut sofismin avulla tekevänsä lopun kaikista uskomuksista paitsi aineesta. Maailman hengen vihaajat kieltäen Jumalan luonnossa samoin kuin kosmisen ulkopuolella olevan jumaluuden olivat valmistautuneet vuosikausia luomaan keinotekoisen, sieluttoman ihmiskunnan. Juuri siksi heidän karmansa lähetti "valehenkien" joukon tekemään tyhjiksi heidän ponnistuksensa. Pystyykö kukaan kiistämään sitä, että korkeimmat ja parhaimmat materialistisen tieteen edustajien joukossa ovat langenneet niihin lumoaviin harhakuviin, jotka näyttävät ensi silmäyksellä kuin mitä ilmeisimmältä todisteelta ihmisen kuolemattomasta sielusta – ts. he uskovat väitettyyn yhteyteen kuolleiden ja elävien välillä. Kuitenkin sellaisina kuin ne olivat, nämä epänormaalit ilmennykset, ollen ruumiissaan aitoja ja spontaaneja, voittivat kaikki ne, joilla oli sieluissaan intuition pyhä kipinä. Jotkut takertuivat niihin, koska, johtuen ihanteiden kuolemasta, jumalien ja uskon murenemisesta jokaisessa sivistyskeskuksessa, he itse olivat kuolemassa henkiseen nälkään; toiset taas, koska heidän eläessään jokaisen jalon totuuden sofistisen vääristelyn keskellä heille kelpasi se mikä oli suunnilleen totta.

Henkisyyden etsintä

Mutta uskoivatpa he "spiritualismiin" ja seurasivatpa he sitä tai eivät, oli monia, joihin syklin henkinen ja psyykkinen kehitys teki lähtemättömän vaikutuksen. Sellaiset ex-materialistit eivät voineet koskaan palata takaisin kuvainraastajan ajatuksiinsa. Mystikkojen valtava ja aina kasvava määrä nykyaikana osoittaa paremmin kuin mikään muu syklin kiistattoman salaperäisen vaikutuksen. Tuhannet miehet ja naiset, jotka eivät kuulu kirkkoon, lahkoon tai seuraan, jotka eivät ole teosofeja eivätkä spiritualisteja, ovat silti tosiasiassa tuon hiljaisen veljeskunnan jäseniä. Sen yksiköt eivät useinkaan tunne toisiaan, kuuluen kansoihin jotka ovat kaukana toisistaan. Kuitenkin kullakin heistä on otsassaan mystinen karmallinen sinetti. Se kertoo, että tällainen ihminen on ajatusmaailman valittujen veljeskunnan jäseniä. Onnistumatta tyydyttämään pyrkimyksiään vastaavissa oikeaoppisissa uskonnoissaan he ovat itse eronneet kirkoistaan sielullisesti, jolleivät ruumiillisesti. He omistavat lopun elämänsä korkeampien ja puhtaampien ihanteiden palvelukseen kuin mitä mikään älyllinen pohdiskelu voi antaa heille. Heidän lukumääräänsä nähden heitä tapaa vähän ja harvoin, ja kuitenkin heitä on suuri joukko, jos he vain päättäisivät tulla esiin.

Tuossa samassa kiihkeässä "elämä hengessä" ja "elämä totuudessa" -etsinnässä, mikä pakottaa jokaista rehellistä teosofia eteenpäin läpi moraalisen panettelun ja julkisen boikotin vuodet; tyytymättömänä nykyajan yhteiskunnan puhtaan sovinnaisiin periaatteisiin ja halveksien yhä tuota voittoisaa, muodikasta ajattelua, joka, omaksuen itselleen ujostelematta "tieteellisen" ja "etummaisen", "pioneerin" ja "liberaalin" kunnioitetut lisänimitykset, käyttää näitä etuoikeuksia vain tyrannisoidakseen arkoja ja itsekkäitä – nämä rehelliset miehet ja naiset pitävät parempana kulkea yksin ja avutta edessään olevaa kapeaa ja ohdakkeista polkua. He eivät tahdo tunnustaa auktoriteetteja eivätkä kumartaa tyhjän puheen edessä. He voivat jättää nykyajan ajattelun "herra oraakkelit" samoin kuin kirkollisen sovinnaisuuden vanhat häpäistyt, tekopyhät imartelijat ja dogmien tahraamat mitättömyydet vastalauseitta. Silti kantaen sielunsa hiljaisessa pyhätössä samoja suuria ihanteita kuin kaikki mystikot he ovat todellisuudessa teosofeja de facto elleivät de jure [lain mukaan]. Tapaamme sellaisia kaikissa yhteiskuntaluokissa. Heitä on taiteilijoiden, kirjailijoiden ja aristokraattien keskuudessa, kaupan alalla ja korkeimpien ja rikkaimpien samoin kuin alimpien ja köyhimpien joukossa. Lupaavin 1800-luvulla on kreivi L. Tolstoi, elävä esimerkki ja yksi ajan merkeistä jokaisen muuttuvan syklin okkulttisesta vaikutuksesta tällä aikakaudella. Kuunnelkaa muutamia rivejä tämän aristokraatin, nykyajan Venäjän suurimman kirjoittajan, psykohenkisen kehityksen historiasta, jonka on kirjoittanut yksi Pietarin parhaista sanomalehtimiehistä.

"…Kuuluisin venäläisistä kirjailijoistamme, ’sanamaalaari’, shakespeareläisen realismin kirjoittaja, pakanallinen runoilija, sellainen, joka tietyssä merkityksessä palvoi kirjallisessa tuotannossaan elämää sen itsensä vuoksi, an sich und für sich – kuten hegeliläisillä oli tapana sanoa –, kokoaa nopeasti taikapaletistaan mykistävän piinaavan ajatuksen; ja samassa hän alkaa esittää itselleen ja maailmalle vaikeatajuisia ja ratkaisemattomia ongelmia… ’Kasakoiden’ ja ’Perheonnen’ kirjoittaja pukeutuneena talonpojan asuun ja niinikenkiin alkaa pyhiinvaeltajana patikoiden etsiä jumalallista totuutta. Hän menee raskolnikkojen autiometsään skit’iin, vierailee Optinon autiomaan munkkien luona, viettää aikansa paastoten ja rukoillen. Kaunokirjallisuutensa ja filosofiansa hän korvaa raamatulla ja kirkkoisien kirjoituksilla. Jatko-osana Anna Kareninaan hän luo ’Tunnustukset’ ja ’Uuden testamentin selitykset’."

Se tosiasia, että kreivi Tolstoista ei hänen kiihkeästä vilpittömyydestään huolimatta tullut ortodoksista kristittyä ja että hän ei ole langennut spiritualismin metkuihin (kuten hänen viimeisin satiirinsa meedioista ja ’hengistä’ osoittaa), ei estä häntä mitenkään olemasta valmis mystikko. Mikä on se mystinen vaikutus, joka on äkkiä pakottanut hänet tuohon salaperäiseen virtaan miltei ilman minkäänlaista siirtymävaihetta? Mikä odottamaton idea tai visio johti hänet tuohon ajattelun uuteen uraan? Kuka tietää, paitsi hän itse tai ne todelliset ’henget’, jotka tuskin juoruilevat siitä nykyajan istuntohuoneissa?

Ja kuitenkaan kreivi Tolstoi ei millään muodoin ole yksinäinen esimerkki siitä nyt täydessä toiminnassaan olevan psyykkisen ja henkisen kehityksen mystisen syklin vaikutuksesta, joka hiljaa ja huomaamatta jauhaa tomuksi materialististen pohdiskelujen suurimmat ja loistavimmat rakenteet ja tekee muutamassa päivässä tyhjäksi vuosien älyllisen työn. Mikä on tuo moraalinen ja näkymätön voima? Ainoastaan itämainen filosofia voi sen selittää.

Kiinnostus mystiseen tietoon

Vuonna 1875 perustettiin Teosofinen Seura jonka selvänä tarkoituksena oli tulla spiritualistisen liikkeen liittolaiseksi ja sen täydentäjäksi ja avustajaksi – tietenkin sen korkeammassa ja filosofisemmassa muodossa. Seura onnistui kuitenkin vain tekemään spiritualisteista sen katkeria vihollisia, sen väsymättömiä ahdistelijoita ja arvostelijoita. Ehkä tärkein syy tähän voi olla löydettävissä siitä tosiasiasta, että monet spiritualistien parhaista ja älykkäimmistä edustajista siirtyivät kokonaan Teosofiseen Seuraan. Teosofia oli todella ainoa oppirakennelma, joka esitti mediumististen ilmiöiden filosofisen ja järjellisen perustan, loogisen raison d’etren, olemassaolon tarkoituksen. Varmasti sen jotkut opetukset ovat epätäydellisiä ja riittämättömiä, mikä johtuu ainoastaan sen kannattajien ihmisluonnon puutteellisuuksista, eikä missään tapauksessa itse oppirakennelmasta tai sen opetuksista. Koska sen opetukset perustuvat ikivanhoihin filosofioihin, niiden ihmisten ja rotujen kokemukseen, jotka ovat lähempänä kuin me asioiden ja olioiden lähdettä, ja niiden viisaiden muistitietoon, jotka ovat kyselleet peräkkäin ja lukemattomia sukupolvia luonnon sfinksiltä, joka pitää nyt huulensa tiiviisti kiinni mitä tulee elämän ja kuoleman salaisuuksiin – näitä opetuksia on pidettävä varmasti hiukan luotettavampina kuin tiettyjen "intelligenssien" lausuntoja.

Ovatko viimeksi mainittujen äly ja tietoisuus aikaansaatuja ja keinotekoisia – kuten me sanomme – vai tulevatko ne persoonallisesta lähteestä ja olemuksesta, sillä ei ole väliä. Jopa idän viisaiden eksoteeriset filosofiat – ajatusrakennelmat, joiden suuruuden ja loogisuuden harvat kieltävät – sopivat yhteen jokaiselta perusopiltaan meidän teosofisten opetustemme kanssa. Mitä tulee olentoihin, joita sanotaan "kuoleman hengiksi" ja jotka otetaan vastaan sellaisina – koska totta tosiaan ne itse sanovat niin – niiden todellinen luonto on yhtä tuntematon spiritualisteille kuin heidän meedioilleenkin. Edellä mainittujen älykkäimpienkin taholta kysymys on jäänyt tähän päivään asti ratkaisematta. Mutta teosofit ovat samaa mieltä heidän kanssaan heidän henkiä koskevista korkeammista käsityksistään.

Koska tämän artikkelin tarkoitus ei kuitenkaan ole asettaa vastakkain kahta vuosisatamme merkittävintä liikettä eikä keskustella niiden suhteellisista ansioista tai paremmuudesta, sanomme heti, että ainoa tarkoituksemme tuoda ne esille on kiinnittää huomiota tämän okkulttisen syklin ihmeelliseen kehitykseen hiljattain. Samalla kun sekä teosofian että spiritualismin todella lukuisat kannattajat vastaavien seurojensa sisä- tai ulkopuolella osoittavat, että kummatkin liikkeet olivat vain välttämätöntä ja ns. karmallisesti ennalta määrättyä aikakauden toimintaa ja että kumpikin niistä syntyi oikeana hetkenään ja täytti oikean tehtävänsä oikeana aikana, on olemassa muita vielä huomattavampia aikojen merkkejä.

Muutama vuosi sitten ennustimme painetussa sanassa, että lyhyen solvauksen ja vainoamisen kauden jälkeen monet vihollisistamme tulisivat muuttamaan mieltään, samalla kun toiset seuraisivat en désespoir de cause [viimeisenä keinona] esimerkkiämme ja löytäisivät mystiset seurat. Kuten Egyptiä Hermeksen ennustuksissa, teosofiaa syyttivät "jumalattomat ulkomaalaiset" (meidän tapauksessamme sen piirin ulkopuolella olevat) hirviöiden ja hourekuvien palvomisesta ja "uskomattomien arvoitusten opettamisesta jälkimaailmalle". Jos meidän "pyhät kirjoitukset ja hierofantit" eivät ole maapallon pinnalla kulkijoita, se ei ole hyvien kristillisten pappien ja kirkonmiesten syytä; ja samoin kuin egyptiläisten uuden uskon ja ajan varhaisina vuosisatoina, piti meidänkin, vielä pahemman pyhien asioiden ja nimien häpäisyn pelosta, haudata syvemmälle kuin koskaan se vähäinen esoteerinen tieto, joka oli luvattu antaa maailmalle.

Kuitenkin viimeisten kolmen vuoden aikana kaikki tämä on äkkiä muuttunut, ja kiinnostus mystiseen tietoon on tullut niin huomattavaksi, että teosofinen kustantamo ei voinut löytää tarpeeksi työntekijöitä tyydyttämään kysyntää. Jopa "Salainen oppi", julkaisuistamme vaikeatajuisin – huolimatta sen pelottavasta hinnasta, sovitusta vaitiolosta ja inhottavista, halveksivista letkautuksista joidenkin sanomalehtien taholta – on osoittautunut taloudelliseksi menestykseksi. Huomatkaa muutos! Siitä mistä teosofit uskalsivat puhua vain henkeä pidättäen, pelätessään tulevansa kutsutuiksi kuuhulluiksi vain muutama vuosi sitten, ovat nyt puhumassa luennoitsijat, joita mystiset kirkonmiehet julkisesti puolustavat. Samalla kun ortodoksit kiirehtivät luopumaan nopeasti vanhasta helvetistä ja safiireilla päällystetystä uudesta Jerusalemista, vapaamielisemmät hyväksyvät nyt kristillisyyden ja raamatullisen terminologian varjolla oppimme karmasta, jälleensyntymisestä ja Jumalasta abstraktina prinsiippinä. Siten kirkko on hitaasti ajelehtimassa filosofiaan ja panteismiin. Päivittäin tunnistamme joidenkin opetustemme hiipivän esiin pohdiskeluina – uskonnollisina, runollisina ja jopa tieteellisinä. Lisäksi ne on mainittu noissa samoissa lehdissä, jotka eivät myönnä niiden teosofista alkuperää eivätkä lakkaa vähättelemästä noiden mystisten ajatusten varsinaista vilja-aittaa – Teosofista Seuraa. Noin vuosi sitten ovela pikkumainen kriitikko selitti lehdessä, jota emme halua mainostaa:

"Niiden täysin epätieteellisten ideoiden osoittamiseksi, joita teos (Salainen oppi) on pullollaan, riittänee huomauttaa, että sen tekijä kieltäytyy uskomasta epäorgaanisen aineen olemassaoloon ja varustaa atomit älyllä."

Ja tänään löydämme Edisonin käsityksen aineesta. Aihetta on käsitellyt hyväksyvästi ja myönteisesti lontoolainen aikakauslehti Harper’s, josta luemme:

"En usko, että aine on inertti, kun siihen vaikuttaa ulkopuolinen voima. Mielestäni jokaisessa atomissa on tietty määrä alkuperäistä älyä: katsokaa miten tuhannella tavalla vetyatomit yhdistyvät muiden alkuaineiden atomeihin… Pitäisikö sanoa, että ne tekevät tämän ilman älyä?..."

Edison on teosofi, vaikkei kovin aktiivinen. Silti se että hän on saanut osakseen suurta arvostusta näyttää inspiroivan häntä teosofisiin totuuksiin.

"Teosofit uskovat jälleensyntymiseen!" sanovat meidän kristilliset vihollisemme halveksivasti. "Emme löydä Vapahtajaltamme yhtäkään sanaa, joka voitaisiin tulkita jälleensyntymistä koskevaa nykyajan käsitystä vastaan…" saarnaa past. Bullard, avaten siten puoliksi ja myös hyvin viisaasti takaoven sitä päivää varten, jolloin tämä buddhalainen ja brahmalainen "typerä käsitys" tulee olemaan yleinen.

Teosofit uskovat, että varhaisimmat ihmisrodut olivat yhtä eteerisiä, kuin ovat nykyään heidän astraaliset kaksoispuolensa, ja kutsuvat niitä chhayoiksi (varjoiksi). Ja nyt kuulkaamme englantilaisen hovirunoilijan laulavan viimeisimmässä kirjassaan "Demeter ja muita runoja":

Aave ihmisessä,
aave, joka kerran oli ihminen
Mut’ ei kokonaan voi ihmisistä vapautua
Kutsuvat toisiaan aamunkoiton ajan
Voimakkaammin kuin maa koskaan on nähnyt
Verho repäistään, ja päivän äänet
Kuuluvat yli pimeyden äänten
Ei mikään äkillinen taivas,
ei mikään äkillinen helvetti ihmiselle
. . . . . . . . . . . . . . .
Aionien kehitys, nopea tai hidas
Läpi kaikkien piirien – alati avautuva korkeus
Alati pienenevä maa...

Vaikuttaa siltä kuin lordi Tennyson olisi lukenut teosofisia kirjoja tai häntä olisivat inspiroineet samat suuret totuudet kuin meitä.

Kirkon uusiuduttava

"Voi!", kuulemme joidenkin skeptikoiden huudahtavan, "tuohan on runollista vapauttaa. Runoilija ei usko sanaakaan siitä." Mistä tiedätte tämän? ja vaikka olisikin niin, tässä on vielä yksi todiste teosofisten ideoidemme syklisestä kehityksestä, joita ei toivottavasti tulla kutsumaan "kirkollisiksi vapauksiksi". Yksi Lontoon arvostetuimmista ja sympaattisimmista kirkonmiehistä, past. G. W. Allen, on juuri astunut meidän teosofisiin saappaisiimme ja seurannut hyvää esimerkkiämme perustamalla "Kristillis-teosofisen seuran". Kuten sen kaksiosainen nimi osoittaa, sen ohjelman on ehdottomasti oltava rajoitetumpi kuin meidän omamme, sillä seuran kiertokirjeen mukaan "se on (ainoastaan) tarkoitettu kattamaan alue, jota tuo (alkuperäinen eli ’emä-’) seura ei nykyisin kata". Kuinka kovasti arvostettu ystävämme ja teosofinen avustajamme voikin erehtyä uskoessaan, että Teosofisen Seuran opetukset eivät kata esoteerista kristinuskoa, kuten ne kattavat muiden maailmanuskontojen esoteeriset puolet, kuitenkin hänen uusi seuransa on varmasti tekevä hyvää työtä. Sillä jos valittu nimi merkitsee ylipäätänsä jotain, se merkitsee, että jäsenten työn ja opiskelun täytyy välttämättä olla teosofista. Edellä oleva tulee todistetuksi sillä, mitä "Kristillis-teosofisen seuran" kiertokirje selittää seuraavassa:

"Tänä päivänä uskotaan, että on monia, jotka ovat tyytymättömiä kristinuskon kehittymättömään ja epäfilosofiseen ilmoitukseen, joka niin usein esitetään saarnoissa ja teologisissa kirjoituksissa. Joidenkin näistä ihmisistä on pakko luopua koko kristinuskosta, mutta monet tekevät tämän vastahakoisesti ja mielellään toivottaisivat tervetulleiksi vanhojen totuuksien esittämisen, mikä osoittaisi niiden olevan sopusoinnussa järjellisten lopputulosten kanssa sekä todistaisi kieltämättömästä intuitiosta. On monia muita, joiden ainoa tunne on, että heidän uskontonsa totuudet merkitsevät kovin vähän heille käytännössä ja että ne vain vähän vaikuttavat heidän päivittäiseen elämäänsä ja jalostavat sitä. Sellaisiin ihmisiin Kristillis-teosofinen seura vetoaa ja saa heidät yhdistämään voimansa ja siten ymmärtämään kristillistä totuutta ja saavuttamaan Voiman, jonka täytyy voida tyydyttää ihmissydämen syvemmät kaipuut ja antaa itsekuria ja lujuutta elää toisten hyväksi."

Tämä on ihailtavaa ja osoittaa selvästi tuon seuran tarkoituksen toimia vastoin eksoteerisen ja dogmaattisen teologian vaarallisia vaikutuksia. Se on juuri sitä, mitä me olemme yrittäneet tehdä kaiken aikaa. Kaikki yhtäläisyys loppuu kuitenkin tähän, koska sillä ei ole mitään tekemistä, niin kuin ilmenee, universaalin vaan ainoastaan lahkolaisteosofian kanssa. Pelkäämme pahoin, että "K.T.S." – kutsuessaan

jäsenikseen niitä henkilöitä, jotka samalla kun ovat innokkaita ymmärtämään yhä selvemmin mysteerejä jumalallisesta totuudesta, kuitenkin haluavat säilyttää filosofiansa perustana kristilliset opit Jumalasta kaikkien ihmisten Isänä ja Kristuksesta Hänen ilmoituksenaan Itsestään ihmiskunnalle

– rajoittaa siten "mysteerit jumalallisesta totuudesta" yhteen ainoaan ja nuorimpaan kaikista uskonnoista ja avatarat vain yhteen ihmiseen. Toivomme vilpittömästi, että Kristillis-teosofisen seuran jäsenet voisivat välttää tämän Kharybdiksen lankeamatta Skyllaan.

Tiellämme on vielä yksi vaikeus, ja pyytäisimme nöyrästi sen selittämistä meille. "Seuraa", selittää kiertokirje, "ei ole muodostettu opettajista ja oppilaista. Me kaikki olemme oppilaita." Tämä samoin kuin toive, joka on selvästi ilmaistu muutama rivi ylempänä, että jäsenet "mielellään toivottaisivat tervetulleiksi vanhojen totuuksien esittämisen… sopusoinnussa järjellisten lopputulosten kanssa" jne., johtaa luonnolliseen kysymykseen: Kuka "oppilaista" on esittävä sanotut totuudet muille oppilaille? Sitten joutuu väistämättä pohtimaan, että kuka tahansa tuo "oppilas" onkin, heti kun hän alkaa "esittämisen", hänestä tulee pakostakin "opettaja".

Tämä on kuitenkin pikkuseikka. Tunnemme itsemme liian ylpeiksi ja tyytyväisiksi tästä teosofialle osoitetusta kunnioituksesta ja nähdessämme anglikaanisen kirkon edustajan seuraavan linjaamme, jotta etsisimme virheitä yksityiskohdista tai toivottaaksemme muuta kuin hyvää onnea tuolle kristillis-teosofiselle yhdistykselle.

Lähde: Lucifer, "The Cycle moveth", maaliskuu 1890

Suomennos Pirkko Carpelan


Etusivu

H. P. Blavatsky

Teosofia