H. P. Blavatsky

TEOSOFIA JA KIRKOT

Avoin kirje Canterburyn arkkipiispalle

Tervehdys!

My Lord Primate of all England

Avoimella kirjeellä¹ Teidän armollenne tahdomme lyhyesti esittää Teille ja Teidän kauttanne papistolle, heidän seurakunnilleen ja kristityille yleensä – jotka pitävät meitä Kristuksen vihollisina – millä kannalla teosofia on kristinuskon suhteen, koska uskomme hetken tulleeksi sellaiselle selonteolle.

¹ Englantilaisessa teosofisessa aikakauskirjassa Lucifer, jouluk.1887

Teidän armonne epäilemättä tietää, että teosofia ei ole uskonto, vaan filosofia, joka samalla on sekä uskonnollinen että tieteellinen, ja että Teosofisen Seuran pääasiallisena tehtävänä on siten ollut herättää joka uskonnossa jälleen eloon sen oma sisäinen henki, elvyttämällä ja kannattamalla kaikkia tutkimuksia sen oppien ja juhlamenojen tosi merkityksestä. Teosofit tietävät, että mitä syvemmin tunkee kaikkien uskontojen opinkappaleiden ja seremonioiden merkitykseen, sitä selvemmin astuu näkyviin niiden kaikkien perusteena oleva yhtäläisyys, kunnes lopulta täysin oivaltaa niiden perusyhteyden. Tämä yhteinen peruste ei ole mikään muu kuin teosofia – kaikkien aikain Salainen Oppi, joka – lisättynä vierailla aineksia ja valepuvussa vastatakseen kansan käsityskykyä ja ajan vaatimuksia – on ollut kaikkien uskontojen elävänä ytimenä. Teosofisen Seuran haaraosastoihin kuuluu buddhalaisia, hindulaisia, muhamettilaisia, parsilaisia, kristittyjä ja vapaa-ajattelijoita, jotka kaikki työskentelevät yhdessä veljinä teosofian yhteisellä vainiolla. Juuri sen tähden, että teosofia ei ole uskonto eikä voi asettua uskonnon sijalle, on seuralla ollut niin suuri menestys ei ainoastaan sen kasvavaan jäsenlukuun ja vaikutusvaltaan nähden, vaan myös sen tehtävän puolesta, jonka se on ottanut suorittaakseen ja joka on henkevyyden palauttaminen uskontoon ja veljeyden tunteen kasvattaminen ihmisissä.

Me teosofit uskomme, että uskonto on luonnollinen seikka ihmisen elämässä hänen nykyisellä kehitysasteellaan ja että vaikka harvinaisissa tapauksissa syntyy yksilöitä vailla uskonnollista tunnetta, yhteiskunnalla täytyy olla uskonto, so. yhdysside, sillä muuten sitä uhkaa sosiaalinen rappeutuminen, ja aineellinen häviö. Me uskomme, ettei mikään uskonoppi voi olla muuta kuin yritys esittää nykyiselle ymmärryksellemme tajuttavilla kuvilla ja lauseilla niitä suuria maailmallisia ja henkisiä totuuksia, joita me tavallisella tietoisuudellamme pikemmin hämärästi tunnemme kuin todella havaitsemme ja käsitämme. Ja ilmoitus, joka tahtoo jotakin ilmoittaa, on välttämättä mukautuva maaperäisen ihmisymmärryksen vaatimuksiin. Meidän mielestämme ei sen tähden mikään uskonto voi olla ehdottomasti tosi eikä mikään ehdottomasti väärä. Uskonto on tosi, mikäli se tyydyttää ajan henkisiä, siveellisiä ja älyllisiä tarpeita ja edistää ihmiskunnan kehitystä näissä suhteissa. Se on väärä, mikäli se ehkäisee tätä kehitystä ja loukkaa ihmisluonnon henkistä, siveellistä ja älyllistä puolta. Ja itämaalaisen viisaan ylevä henkinen käsitys maailmankaikkeuden johtavista voimista olisi yhtä väärä uskonto afrikkalaiselle metsäläiselle kuin tämän jälkimmäisen maassa mateleva kuvainpalvelus olisi viisaalle, vaikka molempien käsityskantojen täytyy jossakin määrin olla tosia, koska molemmat edustavat korkeimpia käsityksiä, joihin kysymyksenalaiset yksilöt voivat nousta samoista maailmallis-henkisistä tosiasioista, joiden täyttä todellisuutta ihminen ei voi koskaan tietää niin kauan kuin hän pysyy vain ihmisenä.

Teosofit kunnioittavat sen takia kaikkia uskontoja ja ihailevat syvästi Jeesuksen uskonnollista siveysoppia. He eivät osaa muuta, sillä kaikki hänen meille polveutuneet oppinsa ovat samat kuin teosofian. Mikäli nykyinen kristinusko siis teoissaan näyttää – niin kuin se sanoissaan väittää – että se on Jeesuksen opettama käytännöllinen uskonto, sikäli teosofit ovat sen puolella sydämellään ja kädellään, mutta mikäli se on ristiriidassa tuon puhtaan ja yksinkertaisen siveysopin kanssa, sikäli teosofit ovat sen vastustajia. Jokainen kristitty voi, jos hän tahtoo, verrata vuorisaarnaa kirkkonsa dogmeihin ja edellistä elähdyttävää henkeä nykyisen kristillisen sivistyksen ja hänen oman elämänsä johtaviin periaatteisiin. Silloin hän itse kykenee arvostelemaan, missä määrin Jeesuksen uskonto sisältyy hänen kristinuskoonsa ja missä määrin siis hän ja teosofit ovat yhtä mieltä. Mutta kristinuskon tunnustajat, erityisesti papit, kammoksuvat sellaista vertailua. Niin kuin kauppiaat, jotka aavistavat olevansa vararikon partaalla, pelkäävät he keksivänsä tileissään vajauksen, jota eivät voisi saldottaa asettamalla aineellisia tuloja henkisten menojen korvaukseksi. Sillä tavalla on kuitenkin usein toisiinsa verrattu Jeesuksen opetuksia ja kirkonoppeja – monesti oppineestikin ja terävän kriittisesti – sekä niiden puolelta, jotka tahtoisivat kristinuskon häviön, että niiden puolelta, jotka tahtoisivat sitä puhdistaa; ja niiden vertailujen yhteinen tulos, kuten Teidän armonne epäilemättä tietää, on omiaan osoittamaan, että kirkkojen opit ja kristittyjen tavat ovat suoranaisessa ristiriidassa Jeesuksen opetusten kanssa.

Meidän on tapana sanoa buddhalaiselle, muhamettilaiselle, hindulaiselle ja parsilaiselle: "tie teosofiaan on edessänne ja kulkee oman uskontonne kautta." Me sanomme tämän, koska heidän uskonopeilla on syvä filosofinen ja esoteerinen (salainen) merkitys, joka selittää niitä vertauskuvia, joiden muodossa opit esitetään kansalle; mutta emme voi sanoa samaa kristityille. Apostolien seuraajat eivät koskaan kirjoittaneet muistiin Jeesuksen salaista oppia – "taivaan valtakunnan salaisuuksia, joita yksin he (apostolit) saivat tietää".² Niitä on poljettu, poistettu ja pilattu. Ajan virta on vain tuonut mukanaan niitä ohjesääntöjä, vertauksia, allegorioita ja satuja, joita Jeesus varta vasten tarkoitti henkisesti kuuroille ja sokeille ja joita myöhemmin piti maailmalle ilmoittaa mutta joita nykyinen kristinusko joko ymmärtää kirjaimellisesti tai tulkitsee maallisen kirkon oikkujen mukaan. Kummassakin tapauksessa ne ovat katkaistujen kukkien kaltaiset: erotettuina kasvista, jossa kehkeytyivät, ja juuresta, joka toi kasville ravinnon. Jos näin ollen kehottaisimme kristittyjä, samoin kuin kehotamme muiden uskontojen tunnustajia, itsekseen tutkimaan omaa uskontoaan, siitä ei seuraisi mitään tietoa sen, salaisuuksien merkityksestä, vaan joko uudistuisi keskiajan taikausko ja suvaitsemattomuus, johon liittyisi hirvittävä rukoileminen ja huulilla saarnaaminen – niin kuin se, joka loppui 239 protestanttisen lahkokunnan perustamiseen yksin Englannissa – tai kielteisyys ja uskottomuus lisääntyisivät ylenpalttisesti, sillä kristinuskolla ei ole mitään esoteerista pohjaa, jota sen tunnustajat tuntisivat. Sillä Tekin, Herra Arkkipiispa, näette varmaan suruksenne, että ehdottomasti ette tiedä sen enempää "taivaan valtakunnan salaisuuksista", joita Jeesus opetti opetuslapsilleen kuin vähäpätöisin ja oppimattomin kirkkonne jäsen.

² Mark. 4:11, Matt. 13:11, Luuk. 8:10

Senpä tähden onkin helppo käsittää, miksi teosofeilla ei ole mitään väittämistä roomalaiskatolisen kirkon kieltämis- ja protestanttisten kirkkojen epäämispolitiikkaa vastaan, mikäli se koskee sellaista yksityistä "kristillisten" opinkappaleiden merkityksen tutkimista, joka vastaisi muitten uskontojen esoteerista tutkimista. Nykyisillä käsityksillään ja tiedoillaan eivät kristinuskon tunnustajat ole valmiit ryhtymään kriittisesti tarkastelemaan uskoaan, jos toivovat hyvää tulosta. Sellaisen tarkastelun välttämättömänä seurauksena olisi pikemmin heidän uinuvien uskonnollisten tunteittensa lamautuminen kuin niiden elpyminen. Sillä raamatunkritiikki ja vertaileva mytologia ovat selvästi todistaneet – ainakin niille, jotka eivät minkäänlaisten erityisten hengellisten tai aineellisten harrastusten takia tahdo ylläpitää oikeauskoisuutta – että kristillinen uskonto sellaisena kuin se nyt esiintyy, on kokoonpantu juutalaisuuden kuoresta, pakanallisista paloista sekä gnostilaisuuden ja uusplatonilaisuuden puoleksi sulatuista jäännöksistä. Tämä kummallinen kuorrutus, joka on vähitellen muodostunut Jeesuksen historian säilyttämien lausuntojen (logionien) ympärille, on nyt vuosisatojen kuluttua alkanut hajaantua ja varista niistä teosofisen totuuden puhtaista ja kallisarvoisista jalokivistä, joita se tähän saakka on peittänyt ja salannut voimatta silti niitä vääristellä tai hävittää. Teosofia ei ainoastaan pelasta näitä kalliita kiviä sen kohtalon käsistä, joka uhkaa niitä kätkevää arvotonta peitettä, vaan se pelastaa tämän peitteenkin täydellisestä perikadosta. Sillä teosofia osoittaa, että raamatunkritiikin tulos ei ole läheskään kristinuskon lopullinen analyysi, koska jokainen niistä katkelmista, jotka muodostavat kirkkojen merkillisen mosaiikin, kerran kuului uskonnolle, jolla oli esoteerinen sisältö. Vasta sitten kun nämä palat sijoitetaan takaisin alkuperäisiin paikkoihinsa, niiden salainen merkitys voi astua näkyviin, ja vasta sitten voidaan käsittää kristillisten dogmien todellinen merkitys. Mutta tähän kaikkeen tarvitaan tietoa Salaisesta Opista sellaisena kuin se on olemassa muiden uskontojen esoteerisena pohjana. Eikä tätä tietoa ole papistolla, sillä kirkko on kätkenyt avaimet ja sittemmin kadottanut ne.

Teidän armonne ymmärtänee nyt, miksi Teosofinen Seura on asettanut yhdeksi "tehtäväkseen" tutkia itämaalaisia uskontoja ja filosofioita, jotka valaisevat niin kirkkaasti kristinuskon sisäistä merkitystä, ja toivomme Teidän samalla ymmärtävän, että me tämän tehdessämme emme suinkaan menettele vihamiesten tavoin vaan Jeesuksen opettaman uskonnon – todellisen kristinuskon – ystävinä. Sillä ainoastaan tutkimalla näitä uskontoja ja viisaustieteitä voivat kristityt päästä oikeaan käsitykseen omasta uskostaan eli oppia tuntemaan niiden vertausten ja allegorioiden salaisen merkityksen, joita Nasarealainen esitti Juudean henkisille rammoille ja joita kirkot ovat pitäneet joko todellisina tapahtumina taikka mielikuvituksen tuotteina, saattaen siten opit pilkan alaisiksi ja kristinuskon itsensä täydellisen häviön partaalle. Sillä kristinuskon opinjärjestelmä on historiallisen kritiikin ja mytologisten tutkimusten uurtama ja lisäksi nykyisen tieteen moukarin murtama.

Onko siis kohtuullista, että kristityt pitävät teosofeja vihollisinaan sen tähden, että nämä uskovat, että oikeauskoinen kristinusko yleensä on ristiriidassa Jeesuksen uskonnon kanssa, ja siksi että he rohkenevat sanoa kirkoille, että ne ovat kavaltajia sitä Mestaria kohtaan, jota sanovat kunnioittavansa ja palvelevansa? Totta tosiaan, se ei ole kohtuullista. Teosofit tietävät, että sama henki, joka elähdytti Jeesuksen sanoja, piilee uinuen kristittyjen sydämissä niin kuin luonnollisesti kaikkien ihmisten. Heidän oppiensa ydinaate on ihmiskunnan veljeys, jonka lopullinen toteutuminen yksin on mahdollinen sen "Kristus-hengen" kautta, joka oli tunnettu kauan ennen Jeesuksen aikaa. Tämä henki on vielä tänä päivänä olemassa siemenenä kaikissa ihmisissä ja on kehittyvä todellisuudeksi, kun ne eripuraisuuden ja vihan aitaukset, joita papit ja ruhtinaat ovat rakentaneet inhimillisten olentojen väliin, eivät enää estä näitä ymmärtämästä, pitämästä arvossa ja rakastamasta toisiaan. Me tiedämme, että kristityt usein elämässään kohoavat oman kristinuskonsa yläpuolelle. Kaikissa kirkkokunnissa elää monta jaloa, itsensä uhraavaa ja hyveellistä miestä ja naista, jotka pyrkivät hyödyttämään aikalaisiaan, mikäli heillä tietoa ja tilaisuutta riittää, ja joita elähdyttävät korkeammat harrastukset kuin maalliset, todellisia Jeesuksen seuraajia kristinuskostaan huolimatta. Sillä ainoastaan teosofi tai muuten henkilö, jolla on Teidän armonne hieno tunne ja suuret jumaluusopilliset tiedot, saattaa todella käsittää, mitä kauheita vaikeuksia vastaan luonnollisen hurskauden hento kasvi saa taistella, kun se mielii tunkea juurineen kristillisen sivistyksen karuun maahan ja kukkia teologian kuivassa ilmapiirissä. Vaikeata tietenkin on esimerkiksi "rakastaa" sellaista Jumalaa, jonkalaista kuvailee hyvin tunnettu kohta eräässä Herbert Spencerin teoksessa (Religion, a Retrospect and a Prospect):

"Fitziläisten jumalan sanotaan nielevän kuolleitten sielut, ja saatetaan siis otaksua, että hän tuottaa näille piinaa ja tuskaa itse prosessin kestäessä, mutta hänen julmuutensa on vähäpätöinen verrattuna sen jumalan julmuuteen, joka tuomitsee ihmisiä ikuisiin kärsimyksiin... Jumala, joka rankaisee Aatamin jälkeläisiä satojen sukupolvien ajan hirmuisilla rangaistuksilla mitättömästä rikoksesta, jota he eivät ole tehneet. Joka tuomitsee perikatoon kaikki ihmiset, jotka eivät käytä hyväkseen luuloteltua anteeksisaamistapaa, josta useimmat eivät ole koskaan kuulleetkaan. Joka toimeenpanee sovituksen uhraamalla täysin viattoman poikansa tyydyttääkseen muka sovitusuhrin tarvetta – sellainen jumala menettelee tavalla, joka herättäisi inhoa ja kauhua, jos kysymys olisi inhimillisestä hallitsijasta."

Teidän armonne sanoo epäilemättä, ettei Jeesus koskaan opettanut kaltaisen jumalan palvelemista. Niin teosofitkin väittävät. Yhtä kaikki virallisesti palvellaan juuri tätä jumalaa Canterburyn tuomiokirkossa, Herra Arkkipiispa. Ja Teidän armonne yhtyy varmaan meihin siinä kohden, että ihmisten sydämissä täytyy todella piillä uskonnollisen tietämyksen jumalallinen kipinä, kun he saattavat näinkin hyvin vastustaa niin myrkytetyn jumaluusopin kuolettavia vaikutuksia.

Jos Te, Herra Arkkipiispa luotte ylhäiseltä vuorenhuipultanne silmäyksen ympärillenne, näette kristillisen sivistyksen, jonka kuvaavin piirre, jopa tunnustettu periaate on raaka, säälimätön mieskohtainen taistelu. Tieteellisenä ja taloudellisena selviönä pidetään tänä päivänä, että kaikki kehitys tapahtuu siten, että olemassaolosta taistellaan ja että parhaiten varustetut jäävät eloon. Ja ne, jotka parhaiten soveltuvat voittajiksi tässä kristillisessä sivistyksessä, eivät ole ne, joilla on kaikkien aikojen siveysoppien parhaimmiksi tunnustamat ominaisuudet, eivät jalomieliset ja puhdassydämiset, armahtavaiset, nöyrät, vilpittömät, rehelliset ja sen sellaiset – vaan ne, jotka ovat väkevimmät itsekkyydessä, petoksessa ja teeskentelyssä, eläimellisessä voimassa, väärissä verukkeissa, tunnottomuudessa, julmuudessa ja ahneudessa. Henkismieliset, epäitsekkäät ovat noita "heikkoja", joita maailmankaikkeutta hallitsevat "lait" syöttävät itsekkäille ja materiaalisille – "väkeville". Että "valta on oikeutta" on yhdeksännentoista vuosisadan siveysopin yksinkertainen ja lainmukainen lopputulos, sen viimeinen sana, sillä maailmasta on tullut vain suuri taistelutanner, jossa "parhaiten varustetut" syöksevät korppina kaatuneitten kimppuun ja nokkivat niiltä silmät ja sydämet. Tuskin uskonto ehkäisee tätä taistelua? Karkottavatkohan kirkot korppeja, lievittävätköhän haavoitettujen kärsimyksiä, lohduttavatkohan kuolevia? Uskonto ei paina hiuskarvan vertaa maailman suurella vaa'alla, kun maallinen etu ja itsekkäät nautinnot pannaan toiseen kuppiin. Eivätkä kirkot osaa elvyttää ihmisten uskonnollista tunnetta, sillä kirkkojen käsitykset, tiedot, käytöstavat ja todistukset ovat kaikki keskiaikaisia. Herra Arkkipiispa, Teidän kristinuskonne on viisisataa vuotta ajastaan jäljessä.

Niin kauan kuin ihmiset riitelivät siitä, mikä jumala oli totinen jumala tai mihinkä tilaan sielu joutui kuoleman jälkeen, niin kauan te papit ymmärsitte kysymyksen ja osasitte todistuksillanne vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen – päätelmillä tai kidutuksilla, aina tarpeen mukaan. Mutta nyt on kysymyksessä ja nyt kielletään sellaisen olennon kuin jumalan itse olemassaolo ja ihmishengen koko kuolemattomuus. Tiede keksii uusia maailmankatsomuksia, jotka halveksien kieltävät kaikenlaisen jumalan olemassaolon. Moralistit laativat eettisiä ja yhteiskunnallisia teorioita, joissa tulevan elämän olemattomuus pidetään päätettynä asiana, ja sekä luonnon- että sielutieteen, sekä laki- että lääketieteen alalla on opettajan ainoa välttämätön velvollisuus, jos hän mielii saavuttaa hartaan kuulijajoukon, että hänen aatteensa eivät sisällä viittaustakaan kaitselmuksen tai sielun olemassaoloon. Maailma on nopein askelin lähestymäisillään sitä vakaumusta, että Jumala on tarumainen käsite, jolla ei ole luonnossa mitään todellista pohjaa eikä paikkaa, ja että ihmisen kuolematon sielu on tietämättömien raakalaisten mieletön unelma, jota on jatkettu ja ylläpidetty pappien valheitten ja taikatemppujen kautta, pappien, jotka kylvävät itselleen sadon viljelemällä ihmisissä pelkoa, että heidän tarumainen jumalansa on piinaava heidän kuviteltuja sielujaan ikuisesti tarumaisessa helvetissä. Kaikkia näitä asianhaaroja vastaan seisoo aikamme papisto mykkänä ja voimattomana. Ainoa vastaus, jonka kirkko on oivaltanut antaa tällaisiin "väitteisiin" on ollut piinapenkki ja rovio. Ja kirkko ei voi käyttää sitä todistustapaa nyt.

Selvä on, että jos se jumala ja se sielu, joista kirkot opettavat, ovat olemattomia olentoja, silloin kristillinen pelastus ja kadotus ovat ainoastaan aistihäiriöitä, joita hypnoottisella tavalla on aikaansaatu suurisuuntaisilla vakuutuksilla ja suggestioilla, jotka yhä kasvavalla voimalla ovat vaikuttaneet sukupolviin heikkoja "hermosairaita henkilöitä". Mitä Teillä on vastaamista tällaiseen ajatukseen kristinuskosta – paitsi uusia vakuutuksia ja suggestioita? Mitä tietä tahdotte kuljettaa ihmisiä takaisin heidän vanhaan uskoonsa muuten kuin elvyttämällä heidän vanhoja tapojaan? "Rakentakaa enemmän kirkkoja, lukekaa enemmän rukouksia, panna toimeen enemmän lähetystyötä, ja teidän uskonne kadotukseen ja pelastukseen on elpyvä ja uudistunut usko Jumalaan ja sieluun on välttämättä siitä seuraava." Tämä on kirkkojen politiikka ja niiden ainoa vastaus epäilijöille ja materialisteille. Teidän armonne tietää kuitenkin varmaan, että nykyisen tieteen ja kritiikin hyökkäyksien torjuminen sellaisilla aseilla kuin vakuutuksilla ja kaavamaisuudella on samaa kuin astuminen pikakiväärejä vastaan varustettuna heittoaseilla ja nahkakilvillä. Mutta samalla kun aatteitten kehitys ja kasvava tieto murtavat tavallista jumaluusoppia, vie jokainen uusi tieteellinen keksintö ja jokainen uusi edistyneen eurooppalaisen ajattelun tuote yhdeksännentoista vuosisadan mieltä lähemmäksi niitä käsitteitä jumalallisista ja henkisistä asioista, jotka ovat kaikkien esoteeristen uskontojen ja teosofian tiedossa.

Kirkko väittää, että kristinusko muka on ainoa todellinen uskonto, ja tämä sisältää kaksi eri väitettä: että kristinusko on tosi uskontoa ja ettei ole muuta todellista uskontoa kuin kristinusko. Kristittyjen mieleen ei koskaan näy johtuvan, että Jumala ja Henki voisivat olla olemassa toisenmuotoisina kuin sellaisina kuin ne esitetään kirkonopeissa. Villi-ihminen pitää lähetyssaarnaajaa jumalankieltäjänä, koska hän ei tuo matka-arkussaan mukanaan epäjumalankuvaa, ja lähetyssaarnaaja puolestaan kutsuu jokaista ihmistä jumalankieltäjäksi, joka ei kanna fetissiä eli epäjumalankuvaa mielessään. Eikä villi-ihmisellä kuten ei kristityllä näy olevan aavistustakaan siitä, että voi löytyä korkeampi käsitys kuin heidän siitä korkeasta, salatusta voimasta, joka maailmaa hallitsee ja jolle nimitys "Jumala" on paljon sopivampi. Kun ihmiset heittävät luotaan dogmin, kuvittelevat he samalla vapautuneensa uskonnollisesta tunteesta ja tekevät sen johtopäätöksen, että uskonto on ihmiselämässä tarpeetonta – että se on maalliseen elämään kuuluvien asioiden syrjään työntämistä ja energian tuhlausta; energiaa voisi paremmin hyödyntää taistelussa olemassaolosta. Aikamme vallitseva materialismi on siten suora seuraus siitä kristillisestä opista, ettei ole muuta hallitsevaa voimaa maailmassa eikä muuta kuolematonta henkeä ihmisessä kuin kristillisten opinkappaleiden julistamat. Ateisti, Herra Arkkipiispa, on kirkon äpäräpoika.

Mutta ei siinä kyllin. Kirkot eivät koskaan ole opettaneet ihmisiä, että heidän pitää olla oikeamielisiä, hyväntahtoisia ja totuutta rakastavia muusta eli korkeammasta syystä kuin palkan toivosta ja rangaistuksen pelosta, ja kun ihmiset luopuvat uskostaan jumalalliseen oikullisuuteen ja jumalalliseen vääryyteen, horjuvat heidän moraalinsa perustat. He eivät voi palata edes luonnolliseen moraalisuuteen, sillä kristinusko on opettanut heille, että tämä on arvoton ihmisen synnynnäisen pahuuden takia. Siksipä oman voiton pyyntö tulee heidän toimintatapansa ainoaksi vaikuttimeksi ja paljastuksen kammo ainoaksi paheesta pelottajaksi. Ja täten kristinusko karkottaa ihmiset pois siltä tieltä, joka johtaa Jumalan ja sielun sekä moraalin tuntoon ja syöksee heidät uskottomuuden, pessimismin ja paheen kuiluihin. Viimeinen paikka, mistä ihmiset nyt voivat etsiä apua elämän kurjuuteen ja onnettomuuksiin, on kirkko, sillä he tietävät, että kirkkojen rakentaminen ja rukousten matkiminen ei vaikuta vähääkään luonnonvoimiin eikä kansojen neuvotteluihin – he tuntevat vaistomaisesti, että kirkot hyväksyessään itsekkyyden periaatteen kadottivat valtansa ihmissielujen yli ja kykenevät nyttemmin toimimaan ainoastaan ulkonaisella tasolla poliisin ja poliitikon tukena.

Uskonnon tehtävä on lohduttaa ja rohkaista ihmisiä heidän elinaikaisessa taistelussaan syntiä ja surua vastaan. Tämän se ainoastaan voi tehdä lahjoittamalla ihmiskunnalle jaloja ihanteita onnellisemmasta kuolemanjälkeisestä ja arvokkaammasta maallisesta elämästä, joka molemmissa tapauksissa on itsetietoisella työllä saavutettavissa. Maailma on nyt kirkon tarpeessa, joka julistaa ajan käsitysten ja tiedon tasalla olevan jumalallisen eli kuolemattoman prinsiipin ihmisessä. Dogmaattinen kristinusko ei ole sovelias ajattelevalle ja punnitsevalle maailmalle, ja ainoastaan ne, jotka kykenevät asettautumaan keskiajan mielentilaan, voivat pitää arvossa kirkkoa, jonka uskonnollisena tehtävänä (erotukseksi sen yhteiskunnallisesta ja poliittisesta tehtävästä) on pitää Jumalaa hyvällä tuulella, sillä aikaa kun maallikot tekevät sellaista, jota uskovat Jumalan paheksuvan, rukoilla muutoksia ilmaan ja silloin tällöin kiittää kaikkivaltiasta siitä, että hän on auttanut vihollisia teurastettaessa. Ei maailma tänä päivänä kaipaa "noitapappeja", vaan henkisiä johtajia – "papistoa", joka antaa sille tämän vuosisadan ymmärrykselle kelpaavia ihanteita, samoin kuin kristinuskon taivas ja helvetti, Jumala ja perkele kelpasivat tietämättömyyden ja taikauskon pimeälle aikakaudelle. Täyttääkö tai voiko kristillinen papisto täyttää tämän vaatimuksen? Se kurjuus, ne rikokset ja paheet, se itsekkyys ja raakuus, se oman arvonsa tuntemattomuus ja itsensä hillitsemättömyys, jotka ovat ominaiset meidän nykyiselle sivistyksellemme, yhtyvät yhteen äänekkääseen valitushuutoon ja vastaavat – EI!

Mitä merkitsee tämä reaktio materialismia vastaan, kaikki nämä nykyiset merkit taivaalla? Ne merkitsevät, että maailma on kuoleman omana nykyaikaisen tieteen dogmaattisuuden, ylimielisyyden, omahyväisyyden ja henkisen sokeuden takia – vaikka ihmiset vielä eilen tervehtivät samaa tiedettä vapauttajanaan uskonnollisesta ahdasmielisyydestä ja kristillisestä taikauskosta, mutta munkkitarujen perkeleen tavalla se tiede vaatii palvelustensa palkaksi, että ihminen uhraa sille kuolemattoman sielunsa. Ja mitä kirkot sillä välin tekevät? Kirkot nukkuvat rauhallista unta, hyvin tuntien suuret lahjoituksensa, yhteiskunnallisen ja valtiollisen vaikutusvaltansa, sillä aikaa kun maailma, liha ja perkele käyttävät hyvänään niiden tunnussanoja, ihmetöitä, todistuksia ja sokeaa uskoa. Spiritistit – voi teitä, Kristuksen kirkkoja – ovat varastaneet tulen teidän alttareiltanne valaistakseen istuntohuoneitaan; pelastusarmeijan sotilaat ovat ottaneet teidän ehtoollisviininne ja juovat itsensä henkisesti juovuksiin kadulla; uskottomat ovat varastaneet ne aseet, joilla te kerran veitte voiton heiltä, ja sanovat teille ylpeästi, että "mitä te sanotte, on sanottu monta kertaa ennen". Onko papistolla koskaan ollut näin loistava tilaisuus? Rypäleet ovat kypsyneet viinitarhassa, oikeita työmiehiä vain kysytään niitä korjaamaan. Jos Jumaluuden – ihmisen kuolemattoman hengen – todellisesta olemassaolosta luonnon tosiasiana antaisitte maailmalle todistuksen, joka vastaisi järjen nykyisiä vaatimuksia todenmukaisuudesta, – eivätkö silloin ihmiset tervehtisi teitä pelastajikseen pessimismistä ja epätoivosta, pelastajikseen tuosta hulluuteen ja eläimellisyyteen vievästä ajatuksesta, ettei ole muuta päämäärää ihmisellä kuin ikuinen tyhjyys lyhytaikaisen katkeran vaivan ja surun jälkeen – niin, jopa pelastajikseen tuosta rajusta taistelusta aineellisista nautinnoista ja maallisista eduista, joka seuraa suorastaan siitä uskosta, että tämä kuolevainen elämä on koko olemassaolon alku ja loppu?

Mutta kirkoilta puuttuu sekä se tieto että se usko, joka yksin voi maailman pelastaa, ja kukaties etupäässä Teidän kirkoltanne, Herra Arkkipiispa, jonka kaulassa riippuu 8 000 000 punnan myllynkivi. Turhaan yritetään keventää laivaa heittämällä laidan yli uskonkappaleiden painolastia, jota teidän esi-isänne pitivät ylen tärkeinä kristinuskolle. Mihin muuhun kirkkomme nyt kykenee kuin purjehtimaan myötäistä myrskyä reivatuin purjein, papiston yrittäessä tukkia ammottavia reikiä "uudelleen tarkastetulla raamatun käännöksellä" ja estää yhteiskunnallisella ja valtiollisella painolastillaan laivaa kaatumasta ja uppoamasta opinkappaleineen ja lahjotuksineen?

Kuka on rakentanut Canterburyn tuomiokirkon, Herra Arkkipiispa? Kuka on keksinyt ja elähdyttänyt tämän suuren järjestön, jonka voimasta Canterburyn arkkipiispa on olemassa? Kuka laski perustan tälle äärettömälle uskonverotusjärjestelmälle, joka antaa Teille 15 000 puntaa vuodessa ja linnan? Kuka on pannut alulle ne muodot ja menot, ne opit ja rukoukset, jotka hieman muutettuina mutta vailla taiteellisia koristeluja muodostavat Englannin kirkon alttaripalveluksen? Kuka voitti taistellen kansalta nuo korkeat nimitykset "kunnioitettavan jumalallinen" (reverend divine), ja "jumalan mies" (Man of God), jotka Teidän kirkkonne niin luottavaisesti on anastanut itselleen? Kuka muu kuin Rooman kirkko, totta tosiaan! Emme puhu vihamielisessä hengessä. Teosofia on nähnyt monen uskonopin syntyvän ja kuolevan ja on vielä oleva läsnä monen syntymässä ja kuolemassa. Me tiedämme, että uskontojen elämä on lain alainen. Ja oletteko Te perineet laillisuutenne Rooman kirkolta vai oletteko sen väkivallalla anastaneet, siitä sopikaa vihollistenne ja omantuntonne kanssa; meidän henkinen suhteemme Teidän kirkkoonne riippuu sen sisäisistä arvoista. Me tiedämme, että jos se ei kykene täyttämään uskonnon tosi henkistä tehtävää, on se epäilemättä katoava ja kuoleva, vaikka vika olisikin enemmän sen perinnäisissä taipumuksissa tai sen ympäristöissä kuin sen omassa itsessään.

Englannin kirkko – tekisi mieli sanoa – on junan kaltainen, joka kulkee sillä energiamäärällä, jonka se oli saanut, ennen kuin höyryn tulo katkaistiin. Jättäessään jälkeensä pääraiteen se joutui sivuraiteelle, joka ei johdata minnekään. Juna on melkein kokonaan pysähtynyt ja monet matkustajat ovat poistuneet etsiäkseen toisia kulkuneuvoja. Useimmat jäljelle jääneistä tietävät, että ovat koko ajan olleet riippuvaisia siitä vähäisestä höyrymäärästä, mikä pannuun jäi, kun Rooman tulet sen alta sammutettiin. Ja he aavistavat, että nyt vain leikitään junaa, mutta junankuljettaja viheltää yhä pilliään, konduktööri käy tarkastamassa matkalippuja ja jarrumiehet kalistelevat jarrujaan, eikä leikki olekaan loppujen lopuksi hullumpaa, kun kaikki otetaan lukuun. Sillä vaunut ovat lämpimiä ja mukavia ja päivä on kylmä, ja koko seurueen palvelijat ovat sangen kohteliaita niin kauan kun saavat juoma-rahoja. Mutta ne, jotka tietävät, mihin pyrkivät, eivät ole niin hyvillään.

Monen vuosisadan kuluessa on Englannin kirkon vaikeana tehtävänä ollut puhaltaa lämpöä ja kylmää kahteen suuntaan yhtaikaa – sanoen Rooman katolilaisille "ajatelkaa" ja epäilijöille "uskokaa". Sovittelemalla tämän kaksisuuntaisen puhalluksensa voimaa on sen onnistunut pysyä vallassa näin kauan kadottamatta voimaansa, mutta nyt suoja-aita on horjumaisillaan. Ilma huokuu palautusta ja lakkautusta. Ja mitä kirkkonne sanoo puolustuksekseen? Että se on hyödyksi. Tosin on hyödyllistä, että siellä täällä ympäri maata on sivistyneitä, siveellisiä, ei-maallismielisiä henkilöitä, jotka estävät maailmaa kerrassaan unohtamasta uskonnon nimeä ja jotka toimivat hyväntekeväisyystyön keskuksina. Mutta nyt ei enää ole kyse rukouksien lukemisesta eikä almujen antamisesta köyhille kuten viisi sataa vuotta sitten. Ihmiset ovat tulleet täyteen ikään ja alkaneet ajatella omin päin ja ottaneet itse hoitaakseen yhteiskunnallisia, yksityisiä ja jopa henkisiäkin asioitaan, sillä he ovat huomanneet, että heidän pappinsa eivät tiedä enempää "taivaallisista asioista" kuin he itsekään.

Mutta Englannin kirkon sanotaan tulleen niin vapaamieliseksi, että kaikkien pitäisi tukea sitä. Tosin on lupa mennä oivallisesti jäljennettyyn (katolilaiseen) messuun tai istua kuuntelemaan todellista lahkolaista menettämättä paikkaansa kirkon karsinassa. Mutta tämä kaunis suvaitsevaisuus merkitsee vain, että kirkko on huomannut välttämättömäksi muodostua avoimeksi yhteismaaksi, johon jokainen saa pystyttää kojunsa ja antaa omia näytäntöjään, kunhan vain ottaa osaa lahjotuksien puolustamiseen. Suvaitsevaisuus ja vapaus ovat suoranaisessa ristiriidassa jokaisen jumalalliseen kiroukseen uskovan kirkon olemassaolon oikeutuksen kanssa, ja näiden ominaisuuksien esiintyminen Englannin kirkossa on omiaan todistamaan lähestyvää hajaannusta eikä uudistuvaa elämää. Yhtä petollinen on kirkon into rakentaa uusia jumalanhuoneita. Jos tämä olisi uskonnon mittapuu, missä jumalaa pelkäävässä aikakaudessa silloin eläisimmekään! Ei koskaan ennen ole dogmi asunut niin komeasti, sillä välin kun tuhansien ihmisolentojen täytyy nukkua kaduilla ja suorastaan nääntyä kurjuuteen mahtavien tuomiokirkkojemme varjossa, kirkkojen, jotka ovat rakennetut Hänen nimeensä, jolla ei ollut mihin päänsä kallistaa. Mutta onko Jeesus todella sanonut Teille, Teidän armonne, että uskonto eli ihmiskätten rakentamissa temppeleissä eikä ihmisten sydämissä? Ette voi muuttaa hurskauttanne kiveksi ja käyttää sitä elämässänne; ja historia näyttää, että uskonnollisen tunteen kivettyminen on yhtä kuolettavainen tauti kuin luutuma sydämessä. Mutta vaikka kirkkojen lukumäärä kasvaisi satakertaisesti ja vaikka jokainen pappismies tulisi ihmisystävällisen toiminnan keskustaksi, saisivat köyhät tämän kautta ainoastaan sen, mikä heillä on vaadittavana kanssaihmisiltään, muttei henkisilta opettajiltaan, eikä se korvaisi sitä, mitä he pyytävät, mutta eivät saa. Kirkon henkinen köyhyys astuisi vain vielä selvemmin näkyviin.

Aika lähenee, jolloin papisto kutsutaan tilintekoon holhoojatoimestaan. Oletteko valmis, Herra Arkkipiispa, selittämään Teidän Mestarillenne, miksi Te olette antanut Hänen lapsilleen kiviä, kun he anoivat leipää? Te hymyilette luulotellussa varmuudessanne. Herran palvelijat ovat niin kauan juhlineet hänen huoneensa sisäkammioissa, etteivät he usko hänen koskaan palaavankaan. Mutta eikö hän sanonut, että hän tulisi kuin varas yöllä, ja katso! Hän on jo tullut ihmisten sydämiin! Hän tulee ja ottaa haltuunsa Isänsä valtakunnan siinä, missä yksin Hänen valtakuntansa on. Mutta Te ette häntä tunne! Elleivät kirkot itse olisi joutuneet samaan uskottomuuden ja materialismin virtaan, joka on tulvinut yli yhteiskunnan, näkisivät he Kristushengen nopeasti itävän niiden tuhansien sydämessä, joita he nyt häpäisevät uskottomiksi houkkioiksi. He näkisivät niissä saman rakkauden, saman kieltäymyksen, saman maailman tietämättömyyttä, mielettömyyttä ja kurjuutta rajattomasti säälivän hengen, joka puhtaudessaan ilmeni Jeesuksen sydämessä, niin kuin se muina aikakausina on ilmennyt muiden pyhien uskonpuhdistajien sydämissä, ja joka on kaiken todellisen uskonnon vaikeus ja se lamppu, jonka valossa kaikkien aikain teosofit ovat koettaneet ohjata askeleitaan pelastukseen vievää, kapeata polkua pitkin – pitkin sitä polkua, jota jokainen Khristoksen eli Totuuden Hengen ruumistuma on kulkenut.

Ja nyt, Herra Arkkipiispa, olemme kaikella kunnioituksella esittäneet Teille tärkeimmät riidanalaiset kohdat, joissa teosofia ja kristityt kirkot eroavat toisistaan, ja olemme Teille ilmoittaneet, että teosofian ja Jeesuksen opit ovat yhtäpitäviä. Te olette kuullut meidän tunnustuksemme ja olette oppinut tuntemaan, mitä valituksia ja syytöksiä me laskemme dogmaattisen kristinuskon kynnyksen eteen. Me, vähäinen joukko nöyriä yksilöitä, joilta puuttuu sekä rikkauksia että maallista vaikutusvaltaa, mutta jotka olemme vahvat tiedossamme, olemme liittyneet yhteen ja toivomme voivamme suorittaa sen työn, minkä Te sanotte Mestarinne Teille osoittaneen, mutta jonka niin surkeasti on laiminlyönyt tuo rikas valtamahtinen jättiläinen – kristitty kirkko. Tahtoisimmepa tietää, tuskinpa kutsutte tätä uhkarohkeaksi röyhkeydeksi? Ettekö tässä vapaan ajattelun, vapaan sanan ja vapaan toiminnan maassa anna meille muuta tunnustusta kuin tuon tavallisen anateeman (kirouksen), jota kirkko aina säilyttää uskonpuhdistajien varalle? Vai saatammeko toivoa, että ne katkerat kokemuksen läksyt, mitkä tämä politiikka menneinä aikoina on antanut kirkolle, vihdoin ovat muuttaneet sen hallitusmiesten sydämet ja valaisseet niiden ymmärryksen, niin että tuleva vuosi 1888 saisi nähdä kristittyjen ojentavan meille kättä veljellisessä hyväntahtoisuudessa? Tämä olisi vain oikeudenmukaista tunnustamista, että se verrattain pieni seura, joka kutsuu itseään Teosofiseksi Seuraksi, ei ole Antikristuksen tienraivaaja eikä Pahan Hengen sikiö, vaan kristinuskon käytännöllinen avustaja ja ehkä pelastaja, ja että se vain pyrkii suorittamaan sitä tehtävää, jota Jeesus samoin kuin Buddha ja muut hänen, edeltäjänsä "Jumalan Pojat" ovat käskeneet kaikkia seuraajiaan suorittamaan, mutta jota tehtävää kirkot tultuaan dogmaattisiksi eivät lainkaan kykene täyttämään.

Ja nyt, jos Teidän armonne voi todistaa, että me teemme vääryyttä sille kirkolle, jonka päämies Te olette, tai sille jumaluusopille, jota yleisesti noudatetaan, silloin lupaamme julkisesti tunnustaa erehdyksemme. Mutta "vaitiolo on sama kuin myönnytys".

Tätä "kirjettä" levitettiin erikoispainoksena 15 000 kappaletta. H. P. Blavatskyn teosofinen aikakauslehti "Lucifer" sai vastaanottaa suuren joukon onnittelevia kirjeitä kaikilta maailman ääriltä ja vain pari kolme ilkeämielistä, nimetöntä lyhyttä kirjettä sekä yhden pitemmän epistolan, johon H. P. B. kirjoitti vastauksen lehden seuraavan vuoden maaliskuun numeroon, mutta Englannin kirkon arkkipiispa ei vastannut "Luciferin" kirjeeseen sanallakaan. – P. E.

Suom. Pekka Ervast

[Kieliasua päivitetty sisältöön puuttumatta.]

Omatunto – marras-joulukuu1905

Alkuperäinen artikkeli:

http://www.katinkahesselink.net/blavatsky/articles/v8/y1887_039.htm