H. P. Blavatsky

DEVACHAN

LÄNSIMAINEN KRITIIKKI JA ITÄMAINEN VERSIO

[The Theosophist, vol. IV, No. 11(47), August, 1883, s. 266–272.]

(Seuraava muistio tulee englantilaiselta teosofilta. Se lähetettiin "maallikkochelalle", Esoteric Buddhism -kirjan tekijälle. Vastauksena hänen pyyntöönsä, että muistion esittämät vastaväitteet kumottaisiin, lähetettiin kolme oheista vastausta. Ne tulevat kolmesta eri lähteestä. – Toimittaja, The Theosophist.)

MUISTIO

Minusta tuntuu, että näitä opetuksia koskeva väärinkäsityksemme nousee ristiriitaisen kielen käytöstä. Kuulemme jatkuvasti "devachanissa uneksijoista", tuon tilan subjektiivisesta eristetystä asemasta. Ja sitten meitä syytetään heti, että pidämme sitä "vähemmän todellisena" kuin nykyistä tilaamme! Ottakaamme tapaus siellä olevien ystäviemme keskinäisestä yhteydestä. Haluamme tietää, onko siellä mitään TODELLISTA persoonallisuuksien – 5. prinsiippien – yhteyttä? Theosophistin maaliskuun Katkelmat nro VI ja liite C, s. 136, väittää selittävänsä tämän, mutta jättää sen yhä epäselväksi. Tietenkään ruumiillinen läsnäolo, joka meille täällä on ulkoinen ja näkyvä merkki yhteydestä, ei voi ruumiittomalle tietoisuudelle devachanissa olla realiteetti. Ei varmastikaan ollut tarpeen väitellä kovasti tästä asiasta. "Kaksi sympaattista sielua", meille kerrotaan, "kumpikin ruumiiton, kumpikin selvittää omat devachaniset tunteensa tehden toisesta subjektiivisen autuutensa jakajan. Tämä on luonnollisesti yhtä todellista niille kuin jos molemmat olisivat vielä maan päällä." Tähän asti on kaikki hyvin. Yhteyden totuudellisuus ja todellisuus näyttävät aivan varmasti vakuuttavilta, vaikka tietenkään yhteystapa ei ole sellainen, minkä me voimme nykyään tuntea kokemuksesta. Mutta seuraavassa kohdassa herää epäilyksemme.

"Kuitenkin jokainen on erillään muista, mitä tulee persoonalliseen eli ruumiilliseen yhteyteen." Myönnettäköön se, mitä ruumiilliseen tulee, mutta entä persoonallinen, koska juuri persoonallinen, 5. prinsiippi, tietoisuus on jäljellä devachanissa? Tässä on kaksi ruumiitonta persoonallista tietoisuutta devachanissa. Ovatko ne todella toistensa vaikutuksessa muodostaakseen oikean yhteyden vai onko pelkästään niin, että toinen persoonallisuus kuvittelee toisen läsnäolon, käsittäen tuon kuvan todellisuudeksi, kun sitä vastoin se ei vastaa mitään sellaista, mistä toinen persoonallisuus voisi ottaa selvää? Kiellän sen, että "edellytän ristiriitaa" väittäessäni, että sellainen "yhteys ei ole todellinen, on "pelkkää unta", sillä voin käsittää todellista yhteyttä – josta kummatkin osapuolet ovat tietoisia todella vaikuttaen ja reagoiden – mikä ei koske "ainoastaan fyysisen olemassaolon keskinäisiä suhteita".

Kysytään: "…mikä todellinen toveruus voisi siellä koskaan olla muuta kuin puhtaasti idealistista, niin kuin edellä kuvattiin, kahden subjektiivisen entiteetin välillä, jotka eivät edes ole yhtä aineellisia kuin tuo eteerinen varjoruumis – mâyâvirûpa?" Todellinen toveruushan tarkoittaa tietoisuuden keskinäistä vaikutusta ja vastavaikutusta – minkä ei edes tarvitse olla minkäänlaista ruumiillista välitystä. Teidän on todella ja oikeasti vaikutettava minuun, ja minun on tiedettävä, että te olette tässä mielessä (kaikista todellisimmassa) läsnä kanssani, ja päinvastoin. Kaikki ilman tätä, mikä tahansa minun subjektiivinen tietoisuuteni, jonka avulla jokin kuva teistä nousee minussa, jos se ei vastaa jotain teidän toimintaanne tai ajatustanne ja ole sen aiheuttama, on pelkkää unta, ja ’luonto petkuttaa’ minua, jos minut saadaan uskomaan sitä mikä ei ole asianlaita. Se mitä tahdomme tietää emmekä voi näistä opetuksista saada täysin selvää, on, onko devachan tila, joka vastaa valveilla olomme elämää täällä vai untamme unineen? Edellistä sanomme todelliseksi ja oikeaksi, jälkimmäistä näennäiseksi.

Koko epäilys nousee seuraavasta esityksestä: "Henkilö, jonka korkeammanlaatuinen onni maan päällä oli kokonaan keskittynyt rakkauden harjoittamiseen" [näin on vain meistä muutamien laita – riittää että rakkaus on korkeamman onnen oleellinen elementti], "ei tule devachanissa menettämään ketään niistä, joita hän rakasti. Mutta heti kysytään, että entä sitten, jos joku näistä ei ole itse sopiva devachaniin? Vastaus on, että sillä ei ole väliä. Henkilölle, joka heitä rakasti, he ovat siellä." Ja sitten todella huomautetaan, että siellä ei ole mitään ehdottoman todellista, mikä on objektiivista meillä täällä – kaikki on suhteellista. "Yhtä todellista kuin tämän maailman todellisuudet ovat meille, ja enemmänkin, ovat devachanin todellisuudet niille, jotka menevät siihen tilaan." Mutta sitä ei kielletä, että täällä persoonallisuuksien välillä on todellinen yhteys, vaikka ehkä hyvin epätäydellisellä eikä oleellisen todellisella tavalla. Ruumiinne ja äänenne, jonka kuulen, samoin kuin minun ruumiini ja ne aistielimet, joilla kuulen, ovat pelkkiä ilmiöitä, vähintään yhtä epätodellisia henkiselle tietoisuudelle, kuin henget ovat käsittämättömiä ja sen vuoksi epätodellisia meille. Mutta te ja minä, me emme ole epätodellisia. Välillämme on todellinen yhteys.

Nykyisten puutteellisten keinojemme johdosta on totta, että te olette hyvin epätäydellisesti, hyvin osittain, minun kanssani – saan ainoastaan kuvan teidän läsnäolostanne. Silti se on täysin rehellinen kuva sellaisenaan, ja te todella puhutte minulle, kun kuulen teidät. Minusta itsestäni ei vain tunnu, että kuulen teitä, joka voitte olla poissa tai olematon koko ajan. Mutta jos devachanissa voin realistisesti kuvitella jonkun läsnäolon – elävän, kommunikoivan läsnäolon – jonkun, joka ei ole siellä, niin mikä varmuus minulla on, että olen todella yhteydessä jonkun kanssa joka on siellä? Olenko todella sellaisessa yhteydessä joka tapauksessa? Vai onko jokainen persoonallisuus täysin eristynyt ja erillään, ainoastaan teeskennellen ja uneksien tovereista ympärillään, te minusta, ja minä teistä, vaikka me molemmat olemme todellisuudessa samassa tilassa ja voisimme aivan yhtä hyvin todella olla toinen toisemme seurassa? Mutta edelleen, miten kenellekään, joka oli saavuttanut käsityksen devachanista maan päällä – te ja minä esimerkiksi – voisivat sellaiset unet olla mahdollisia? Miksi? Meidän pitäisi tietää täysin hyvin koko ajan, että me olemme pelkästään unessa, ja sitten uni kadottaisi koko sen ilmeisen todellisuuden – ja me olisimme itse asiassa valveilla. Minun pitäisi tietää, että ystävä, jonka jätin maan päälle, on yhä siellä ja että se mitä hänestä tuntuu olevan kanssani, on vain minun oma subjektiivinen kuvani. Minun pitäisi tietää se, koska olen kuullut devachanin opista ja koska "spekulatiivisten ajatusten jatkuvuus on yksi devachanin tunnusmerkkejä", niin kuin selititte minulle tässä eräänä iltana. (Ks. Vastaus II. – Toim.)

Tähän tuntuu olevan yksi selitys, ja haluaisin tietää, onko se oikea käsitys. Voi olla, että devachanissa olijalle se, mikä on ainoastaan tulevaisuutta ja mahdollista meille täällä, on todellista ja läsnä olevaa. Sanokaamme, että te olette devachanissa ja minä maan päällä. Minulla tietenkin maan päällä olevana ihmisenä pitäisi olla vain tuo objektiivinen tietoisuus. Mutta korkeammalla persoonallisuudellani, vaikka se ei ole vielä muuttunut objektiivisen tietoisuuteni suhteen, voi koko tämän ajan olla oma subjektiivinen tietoisuutensa, se, mihin tulen pääsemään ja johon tulen samastumaan devachanissa. Ja te devachanissa voitte olla hyvissä suhteissa tämän minun korkeamman tietoisuuteni kanssa. Tietäisitte siten kaiken, mikä on parasta minussa, kaiken sen minussa, mikä on samankaltaisinta oman devachanisen tietoisuutenne kanssa. Kuitenkin se olisi yhä vain niin paljon viidettä prinsiippiäni kuin se on kykenevä kohoamaan devachaniseen tilaan.

Tietenkin minulla on paljon enemmän kysyttävää, mutta nyt en kokeile kärsivällisyyttänne enempää.

* * *

30.4.1883

__________

TODELLINEN JA EPÄTODELLINEN

Vastaus I

"Täydellinen tietoisuus, että ’Minä olen Brahma’
poistaa väärät vaikutelmat, jotka tietämättömyys
on heijastanut… Tiedä, että ollessaan todella Brahma –
mitään muuta ei ole kuin Brahma, kun muuta
tuntuu olevan "se on kuin väärä kangastus…"
Sankaracharya, Atma-bodha (Sielutieto)

"Väärinymmärrys" nousee merkityksen luonnollisesta väärinkäsityksestä käytettäessä tiettyjä sanoja, pikemminkin kuin mistään käytetystä "ristiriitaisesta kielestä". Mahdollisuus liikkua ikuisesti noidankehässä odottaa eurooppalaista okkulttisen filosofian tutkijaa, joka aloittaa tutkimuksensa ennen kuin on perehtynyt sen opettajien opilliseen ajattelutapaan ja kummallisiin ilmaisuihin. Hänen on ensin välttämättä tunnettava hengen, aineen, voiman ja avaruuden äärimmäisen luonnon esoteeriset näkymät, todellisen ja epätodellisen, muodon ja muodottoman (rûpa ja a-rûpa), unen ja valvetilan olennaiset ja aksiomaattiset teoriat. Eritoten hänen pitäisi hallita – ainakin suurin piirtein – ero "objektiivisen" ja "subjektiivisen" välillä elävän ihmisen aistihavainnoissa, ja samoin kun ne ilmenevät ruumiittoman entiteetin (devachanissa olijan) psyykkisessä havainnoinnissa. Hänen kantaansa ei vahvista hänen vastaväitteensä, että "yhteydenmuoto ei ole sellaista kuin voimme nykyään tunnistaa kokemuksesta"; toisin sanoen, että ennen kuin tulee "devachanissa olijaksi", ei voi ymmärtää tunteitaan tai havaintojaan.

Sillä ruumiittoman yksilön ollessa luonnoltaan sama kuin elävän ihmisen korkeampi triadi, kun hän on vapautunut tietoisen ja harjaantuneen tahdon täydellisen kehityksen aiheuttaman itsekehityksen seurauksena, voi adepti tämän triadin avulla saada tietää kaiken, mikä koskee devachanissa olijaa, elää tuolla hetkellä mentaalista elämäänsä, tuntea niin kuin hän tuntee, ja kokien perusteellisesti yliaistilliset havaintonsa hän voi tuoda mukanaan takaisin maan päälle muiston niistä, mâyâvisten harhakuvien vääristämättä eli hän ei kiellä niitä. Tämä edellyttää tietysti sellaisen lusus naturaen, luonnon leikin, kuin "adeptin" olemassaoloa, minkä vastustajat voivat ehkä sallia väittelyn vuoksi. Ja lisämyönnytykseksi on pyydettävä, ettei mitään vertailua tehdä adeptin vahingoksi hänen triadinsa havaintokykyjen – hänen ollessaan siten vapautunut ruumiista – ja sen puoleksi vapautuneen, transsissa olevan unissa kävelijän tai meedion monadin havaintokykyjen välillä, kun se saa pyörryttäviä välähdyksiä "taivaallisista salaisuuksista". Vielä vähemmän voi niitä arvioida ruumiittoman mielen, kuinka sivistyneen ja metafyysisen tahansa, unelmointien avulla, jolla mielellä ei ole mitään tosiseikkoja perustanaan, paitsi deduktioita ja induktioita, jotka virtaavat sen omasta normaalista aktiivisuudesta.

Vaikka eurooppalaiset opiskelijat tuntuvatkin kasvaneen ulos aikaisempien vuosiensa karkeista uskomuksista, tarvitaan kuitenkin erityistä aasialaisten mentaalisten suuntausten tutkimista, jotta he pätevöityisivät käsittämään aasialaisten ilmaisujen merkitystä. Lyhyesti sanottuna, he ovat voineet kasvaa ulos perinteisistä ajatuksistaan ainoastaan sen verran, että ovat päteviä arvostelemaan niitä. Mutta se ei riitä päättelemään, mikä on itämaisten ajattelijoiden "epäjohdonmukaista" tai johdonmukaista kieltä. Kielen lähteiden erilaisuus on myös mitä tärkein mielessä pidettävä tekijä. Tätä kuvaa hyvin Euroopassa vierailleen itämaalaisen väitetty vastaus, kun häntä pyydettiin vertaamaan kristinuskoa ja buddhalaisuutta: "Se vaatii hakemiston tai sanaston, koska sillä (kristinuskolla) ei ole meidän sanojamme vastaavia ajatuksia, eikä ajatuksiamme vastaavia sanoja". Jokainen yritys selittää okkultismin oppeja eurooppalaisen tiedon ja metafysiikan niukan terminologian avulla opiskelijoille, jotka eivät tunne termejämme, on todennäköisesti johtava onnettomiin väärinkäsityksiin huolimatta kummankin puolen hyvistä tarkoituksista. Kiistämättä sellaisten ilmaisujen kuin "todellinen elämä unessa" täytyy tuntua sopimattomilta dualistista, joka kannattaa yksilöllisen sielun ikuisuutta, sen riippumatonta olemassaoloa erillisenä korkeimmasta sielusta eli paramâtmasta, ja pitää kiinni (persoonallisen) Jumalan luonnon todellisuudesta. Eikö ole aivan luonnollista, että länsimainen ajattelija, jonka päätelmät tulevat aivan erilaisesta ajatussuunnasta, tuntee varmaan hämmennystä kuullessaan, että devachaninen elämä on "todellisuutta" – vaikkakin unta, kun taas maaelämä on vain "kiitävää unta" – vaikka kuviteltu todellisuudeksi. On varmaa, että prof. Balfour Stewart – vaikka onkin suuri fyysikko – ei ymmärtäisi itämaisten filosofiemme tarkoitusta, koska hänen hypoteesinsa näkymättömästä universumista perusteineen ja johtopäätöksineen rakentuu empaattiselle olettamukselle persoonallisen Jumalan, universumin persoonallisen Luojan ja persoonallisen moraalisen Hallitsijan todelliselle olemassaololle. Eikä meitä ymmärtäisi muslimifilosofi kaksine ikuisuuksineen – azl, se ikuisuus, jolla ei ole alkua, ja abd, se toinen ikuisuus, jolla on alku mutta ei mitään loppua; eikä kristitty, joka saa jokaisen ihmisen ikuisuuden alkamaan (!) hetkellä, jolloin persoonallinen Jumala hengittää persoonallisen sielun persoonalliseen ruumiiseen. Kukaan näistä kolmesta uskomusten edustajasta ei voisi ilman suuria vaikeuksia yhtyä käsitykseen devachanista elämää koskevan opin täydellisestä järkevyydestä.

Kun "subjektiivinen"-sanaa käytetään devachanissa olijan eristetyn tilan yhteydessä, se ei vastaa äärimmäistä mahdollista subjektiivisuuden käsitystä, vaan ainoastaan sitä subjektiivisuuden astetta, mikä on länsimaisen ei-itämaisen mielen ajateltavissa. Viimeksi mainitulle kaikki se on ilman erotusta subjektiivista, mikä välttää kaikki aistihavainnot. Mutta okkultisti edellyttää subjektiivisuuden nousevaa asteikkoa, joka kasvaa jatkuvasti todellisemmaksi, kun se etenee yhä pitemmälle illusorisesta maallisesta objektiivisuudesta: sen äärimmäiseen todellisuuteen – parabrahmaniin.

Mutta devachanin ollessa "vain unta" meidän tulisi sopia unia koskevien ilmiöiden määrittelystä. Onko muistilla mitään tekemistä niiden kanssa? Jotkut fysiologit sanovat, että sillä on. Ja sen että unikuvitelmat perustuvat uinuvaan muistiin, määrää ja sitä kehittää useimmissa tapauksissa jonkin sisäelimen funktionaalinen aktiivisuus, "sen ärsytyksen herättäessä aktiivisuuteen sen osan aivoista, johon elin on erityisessä sympatiassa".

Okkultisti vastaa tähän, kumartaen kunnioittavasti nykyiselle tieteelle, että on olemassa erilaisia unia. Että on olemassa ero ulkopuolisten fysiologisten syiden aiheuttaman unen ja sellaisen unen välillä, joka reagoi ja tulee vuorostaan yliaistillisten havaintojen ja tunteiden tuottajaksi. Että hän jakaa unet fenomenaalisiin ja noumenaalisiin ja tekee eron näiden kahden välillä. Ja sitä paitsi, että fysiologi on täysin sopimaton käsittämään ruumiittoman egon äärimmäistä rakennetta – tästä syystä sen "unien" luonnetta. Tämän hän tekee useista syistä, joista yksi voidaan erityisesti huomioida: fysiologi hylkää a priori TAHDON, sisäisen ihmisen tärkeimmän ja ehdottoman tekijän. Hän kieltäytyy tunnustamasta sitä erillään tahtomisen erikoistoiminnoista ja vakuuttaa, että hän tuntee ainoastaan viimeksi mainitun, jota hän tarkastelee vain ulkoisen energian määräämänä reaktiona tai haluna, …"aivopuoliskon hermosolmuissa tapahtuvan ajatusten sekavan vuorovaikutuksen ja yhdistymisen" jälkeen. Tästä syystä fysiologin olisi hylättävä heti mahdollinen tietoisuus – miinus muisti, ja kun devachanissa olijalla ei ole elimiä eikä sensorisia hermosolmuja, ei mitään "kehitettyjä" eikä edes "idioottimaisia keskuksia", tai hermosoluja, sillä ei voi tietenkään olla sitä, mitä fysiologi pitäisi muistina ja määrittelisi sen siksi. Vapaana manaksen persoonallisista tuntemuksista olisi devachanisesta tietoisuudesta varmasti tultava universaali tai absoluuttinen tietoisuus, jolla ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, näiden kahden sulautuessa yhdeksi ainoaksi ikuiseksi LÄSNÄOLOKSI – mutta persoonallisen egon rajoissa. Mutta erottuaan ruumiillisista elimistään viimeksi mainitullakaan ei voi olla sellaista muistia kuin on määritellyt prof. Huxley, joka määrittää sen aivojen "sensigeenisiksi molekyyleiksi" – niiksi molekyyleiksi, jotka aistihavainnon synnyttämänä jäävät taakse, kun se on siirtynyt pois, ja jotka muodostavat, niin meille kerrotaan, muistin fyysisen perustan, tästä syystä myös unien perustan. Mitä näillä molekyyleillä voi olla tekemistä eteeristen atomien kanssa, jotka vaikuttavat monadin henkisessä tietoisuudessa, joka sen autuuden aikana kokonaan perustuu ja riippuu siitä, missä asteessa se on yhteydessä ainoastaan persoonallisen egon ytimeen!

Mikä voi sitten olla devachanisen unen luonne – meiltä kysytään – ja miten okkultisti määrittelee vielä ruumiillistuneen ihmisen unen? Länsimaiselle tieteelle uni on sarja ajatuksia, niihin liittyviä tekoja tai paremmin sanottuna "tiloja", jotka ainoastaan kuvitellaan todellisiksi. Vihkimätön metafyysikko toisaalta kuvaa sitä eksoteerisella tavallaan aistimatkaksi pimeydestä valoon – henkisen tietoisuuden heräämiseksi. Mutta okkultisti, joka tietää, että muuttumattomalle ominainen henkinen tunto ei voi koskaan nukkua tai edes olla uinuva itsessään ja on aina todellisuuden "valossa", sanoo, että unitilan aikana manas (fyysisen ja persoonallisen intelligenssin tyyssija) tulee kykeneväksi – sen sisältämän käyttövälineen, kâman, TAHDON, saadessa tietoisen toimintansa täydellisen vapauden, koska aistikeskusten tilapäinen toimettomuus on tehnyt tahtopuolen passiiviseksi ja tiedostamattomaksi – käsittämään tuon todellisuuden subjektiivisessa maailmassa, joka oli kätkettynä siltä sen hereillä ollessa. Tuo todellisuus ei tule vähemmän todelliseksi, koska herätessään "sensigeeniset molekyylit" ja "kouluttamattomat keskukset" heittävät, todellisen elämän mâyâvisessa valossa, muistikuvan ja jopa muiston siitä sekaisin. Mutta manaksen myötävaikutus devachanisessa autuudessa ei lisää vaan päinvastoin vähentää sitä todellisuutta, joka lankeaisi monadin osuudeksi, jos se olisi täysin vapaa sen läsnäolosta. Sen autuus on seurausta sakkâyaditthista, "yksilöllisyyden harhaopista" eli harhakuvasta, joka harhaoppi yhdessä attavâdan syyketjun kanssa on välttämätön monadin tulevalle syntymälle. Juuri kaikki tämä saa okkultistin pitämään kahden ruumiittoman entiteetin välistä yhteyttä tai "seurustelua" devachanissa – vaikka se olisi kuinka tahansa paljon todellisempi kuin elämä – illuusiona, ja hänen näkökulmastaan yhä "unena", ja puhumaan siitä siten. Sen sijaan se, mitä hänen arvostelijansa kutsuisi mielellään – vaikka kuinka valitettavasti – uniksi – "mielikuvituksen aikaansaamiksi välinäytöksiksi" – on edellisen tietämyksen mukaan yksinkertaisesti välähdyksiä todellisuudesta.

Ottakaamme esimerkki: poika menettää suuresti rakastamansa isän. Unissaan poika voi nähdä hänet ja keskustella hänen kanssaan ja, niin kauan kuin sitä kestää, tuntea itsensä onnelliseksi ja olla tietämätön isän kuolemasta, ikään kuin isä ei olisi koskaan jättänyt tätä maailmaa. Herättyään poika tulee surullisena pitämään tätä pelkkänä unena, joka ei voinut kestää. Onko hän oikeassa näin suhtautuessaan? Okkultisti sanoo, että hän on väärässä. Hän on yksinkertaisesti tietämätön siitä tosiasiasta, että hänen henkensä ollessa samaa olemusta ja luontoa kuin hänen isänsä henki – kuten kaikki henget ovat – ja keskinäisen kiintymyksen ja yhteyden luontaisen ominaisuuden vahvistuessa heidän erityistapauksessaan heidän persoonallisten egojensa isän- ja lapsenrakkauden johdosta – itse asiassa he eivät ole koskaan eronneet toisistaan. Kuolema näet on voimaton erottamaan psyykkistä yhteyttä siellä, missä puhdas henkinen rakkaus yhdistää nuo kaksi. "Uni" oli tässä tapauksessa todellisuutta; jälkimmäinen on mâyâ, väärä näky johtuen avidyasta (väärästä huomiosta). Siten tulee oikeammaksi ja asianmukaisemmaksi sanoa pojan tietämättömyyttä hänen hereilläolon hetkinään "uneksi" ja "harhakuvaksi" kuin luonnehtia siten todellista yhteyttä. Sillä mitä on tapahtunut?

Spiritualisti sanoisi: "isän henki laskeutui maan päälle pitämään yhteyttä poikansa hengen kanssa unen hiljaisten hetkien aikana". Okkultisti vastaisi: "Ei niin; ei isän henki laskeutunut eikä pojan triadi noussut (oikein ja täsmällisesti puhuen)". Devachanisen aktiivisuuden keskusta ei voida paikallistaa: se on myös avidyâ. Monadit eivät tiedä edes sinä aikana, kun ne ovat yhteydessä viiteen rajalliseen koshaan (kuoreen eli prinsiippiin), paikkaa eivätkä aikaa, vaan ovat hajaantuneet kaikkialle edelliseen, ovat kaikkialla läsnä olevia. Manas korkeammassa aspektissaan on dravya – ikuinen "substanssi", samoin kuin buddhi, henkinen sielu – kun tämä aspekti on kehittynyt, ja sieluun yhtyneenä manaksesta tulee henkinen itsetietoisuus, joka on sen alkuperäisen "aikaansaajan", buddhin, vikâra (tuote). Se on erossa siitä, ellei se ole tullut täysin kykenemättömäksi yhtymään buddhin kanssa, jos se on toivottoman sekaantunut alempaan tanmâtraansa ja siihen yhteydessä. Siten korkeamman inhimillisen triadin, jota sen kiintymys niihin triadeihin, joita se rakasti eniten, manaksen kanssa sen itsetietoisuuden korkeimmasta aspektista – (joka on täysin erillään antahkâranaksi nimitetystä fyysisen aistin sisäisestä elimestä, jolla ei ole mitään tarvetta olla sen kanavana) – auttaessa se on aina yhteydessä kaikkiin niihin, joita se rakastaa, ja nauttii heidän läsnäolostaan – kuolemassa yhtä paljon kuin elämässä. Yhteys on todellinen ja aito.

Arvostelija epäilee, voidaanko sellaista yhteyttä sanoa todelliseksi. Hän haluaa tietää, tuntevatko nuo kaksi ruumiitonta entiteettiä "aivan oikeasti kiintymystä toinen toiseensa" tai onko pelkästään niin, että "toinen persoonallisuus kuvittelee toisen läsnäolon", eikä tällainen yhteys vastaa sitä, "mistä toinen persoonallisuus [ruumiillistunut tai ruumiiton] voisi hankkia tietoa". Epäillessään hän kieltää, että hän "’edellyttää yhteen sopimattomuutta’ väittäessään, että sellainen ’yhteys’ ei ole todellinen, on ’pelkkää unta’". Hän näet sanoo, että hän "voi käsittää todellisen yhteyden – tietoisen kummallakin taholla ja tosiaankin toimien ja vaikuttaen – mikä ei päde ’ainoastaan fyysisen olemassaolon keskinäiseen suhteeseen’". Jos hän todella voi, missä silloin on hänen valittamansa vaikeus"? Kun okkultistin sellaisille sanoille kuin uni, todellisuus ja epätodellisuus antama oikea merkitys on selitetty, mikä vaikeus on vielä ymmärtää tämä erityinen oppi? Arvostelijalta voidaan myös kysyä, kuinka hän voi käsittää kummankin osapuolen todellisen yhteyden, ellei hän ymmärrä erityistä ja – hänelle vielä tuntematonta – älyllistä reaktiota ja keskinäistä suhdetta noiden kahden välillä. [Tämä sympaattinen reaktio ei ole kuvitteellinen hypoteesi vaan tieteellinen tosiasia, joka opetetaan ja tiedetään vihkimyksissä, vaikka se on tuntematon nykyajan tieteelle, ja jotkut metafyysikot – spiritualistit – tajuavat sen vain heikosti.] Vai antropomorfisoiko hän vaihtoehtoisesti hengen – virheellisessä spiritualistisessa merkityksessä? Arvostelijamme on juuri kertonut meille, että "yhteydenpitotapa ei ole sellainen kuin me [hän] voimme [voi] tuntea nykyään kokemuksesta". Millainen yhteys on sitten se, jonka hän voi käsittää?

UNIMAAILMA

Vastaus II

Maaliskuun Teosofin katkelmassa VI oleva liite, johon viitataan, ei ole millään tavoin ristiriitainen. Oikein ymmärrettynä oppiemme valossa liite C (s. 136) sanoo sen, mitä se väittää selittävänsä, eikä jätä mitään epäselväksi. Itse katkelmassa puolestaan on ehkä muutamia ilmauksia, jotka voivat olla harhaanjohtavia, joskin ainoastaan niille, jotka eivät ole kiinnittäneet riittävän suurta huomiota edellä olleeseen. Esimerkiksi: "Rakkaus, luova voima, on sijoittanut heidän [toverien] elävän kuvansa sen persoonallisen sielun eteen, joka kaipaa niiden läsnäoloa, eikä tuo kuva koskaan lennä pois." Ei ole oikein käyttää termiä "persoonallinen sielu" monadin yhteydessä. "Persoonallinen eli animaalinen sielu" on, kuten jo sanottiin, viides prinsiippi, eikä voi olla devachanissa, sillä sille suotu korkein tila maan päällä on samâdhi. Ainoastaan sen ydin on seurannut monadia devachaniin palvellakseen sitä siellä sen perusäänenä eli taustana, jota vasten sen tuleva unielämä ja kehitykset liikkuvat. Sen entiteetti eli jäännökset on "kuori", kuona, joka jää taakse elementaarina kuihtuakseen pois ja kadotakseen aikoinaan. Se mikä on devachanissa, ei ole sen enempää persoona, naamio, kuin ruusun tuoksu on itse kukka. Ruusu kuihtuu ja tulee hyppyselliseksi tomua. Sen tuoksu ei koskaan kuole, ja se voidaan palauttaa mieleen ja elvyttää pitkän ajan kuluttua. Oikein ilmaistuna virke kuuluisi: "…elävän kuvan henkisen sielun eteen, joka ollen nyt täynnä persoonallisuuden olemusta on siten lakannut olemasta arûpa (muodoton eli paremmin sanottuna vailla kaikkea substanssia) devachanisen keston ajan ja vaatii niiden läsnäoloa…" Raskaudenaika on päättynyt ja se on saavuttanut aikansa, jälleensyntynyt uutena vanhasta egosta, ja ennen kuin se ohjautuu jälleen uuteen persoonallisuuteen, se niittää sen edellisessä syntymässä kylvettyjen syiden seuraukset jossakin devachanin tai avîchin tilassa, niin kuin asia ehkä on, vaikka viimeksi mainitut ovat kaukana edellisistä. Avashyam eva bhoktavyam kritam karma shubhâshubham.

Devachaninen tila kaikkine aspekteineen on epäilemättä samanlainen kuin unitila, tarkasteltuna nykyisen objektiivisen tietoisuuden näkökulmasta, kun me olemme valvetilassa. Kuitenkin se on yhtä todellinen devachanissa olijalle itselleen kuin valvetila on meille. Kun siis kysytään, "onko devachan tila, joka vastaa hereillä olon elämäämme täällä tai untamme unineen", vastaus on, että se ei ole samanlainen kuin kumpikaan näistä tiloista. Mutta se on samanlainen kuin sen ihmisen unientäyteinen tila, jolla ei ole lainkaan valvetilaa, jos sellaisen olennon voidaan ajatella olevan olemassa. Monadilla on devachanissa vain yksi tietoisuudentila, eikä kontrasti valvetilan ja unientäyteisen tilan välillä koskaan esiinny sille niin kauan kuin se on tuossa tilassa.

Toinen penätty väite on, että jos devachanissa olijan pitäisi ajatella kohdetta tai henkilöä ikään kuin se tai tämä olisi läsnä hänen edessään, vaikka ne eivät olisikaan (kun päätellään sen mukaan, mikä on yleinen käsitys objektiivisesta havainnosta), silloin "luonto petkuttaa" devachanissa olijaa. Jos asia on todella näin, silloin "luonto petkuttaa" häntä aina, ja edelliseen kirjeeseen sisältyvä esitys devachanissa olijan ja maan päällä olevan elävän olennon mahdollisesta kommunikointitavasta ei pelasta häntä harhakuvitelmalta. Jättäen hetkeksi syrjään devachanissa olijan kommunikointilajin toisen monadin kanssa, joka joko on tai ei ole devachanissa, tutkittakoon hänen ajatustensa laatua, mikäli ne koskevat kohteita. Tällöin totuus edellä mainitusta esityksestä tulee helposti ymmärrettäväksi. Olettakaamme esim., että Galileo on devachanissa subjektiivisesti puuhaamassa älyllisen lempiharrasteensa parissa. On luonnollista olettaa, että hänen teleskooppinsa tulee usein hänen devachanisen tietoisuutensa piiriin ja että tämä devachanissa olija suuntaa sen subjektiivisesti johonkin planeettaan. On aivan selvää, että objektiivisuuden yleiskäsitteiden mukaan Galileolla ei ole teleskooppia edessään, eikä voida väittää, että hänen ajatuksenjuoksunsa millään tavoin koskisi todella teleskooppia, jonka hän jätti taakseen tähän maailmaan. Jos vastustajan järkeily on oikea, "luonto petkuttaa" Galileoa, eikä edellä viitattu oletus millään tavoin auta häntä tässä tapauksessa.

Siten sen päätteleminen, että ei ole oikein eikä filosofista puhua devachanissa olijasta "luonnon petkuttamana", on jälleen kerran välttämätöntä. Sellaiset sanat kuin petkuttaminen, harhaluulo ja todellisuus ovat aina suhteellisia. Ainoastaan vastakohdan avulla voidaan tiettyä tietoisuudentilaa sanoa todelliseksi tai illusoriseksi. Nämä sanat lakkaavat sisältämästä jonkin merkityksen, kun kyseistä tietoisuudentilaa ei voida verrata mihinkään toiseen tilaan. Jos oletamme, että jollakulla on oikeus pitää devachanista kokemusta harhaluulona nykyisestä näkökulmastaan käsin inhimillisenä olentona, joka elää täällä maan päällä, niin entä sitten? Emme voi nähdä kenenkään aikovan hyötyä tästä päätelmästä. Tietenkään ei lukijan pidä edellä olevista huomautuksista olettaa, että devachanissa olijan tietoisuus ei milloinkaan voi koskea toisen monadin tietoisuudentilaa joko devachanissa tai sen ulkopuolella. Olipa asia näin tai ei, devachanisen kokemuksen todellisuus tai epätodellisuus devachanissa olijan suhteen ei riipu mistään sellaisesta kommunikointivaikutuksesta.

Joissakin tapauksissa on ilmeistä, että yhden monadin tietoisuudentila devachanissa tai vielä maan päällä voi ikään kuin sulautua ja vaikuttaa toisen, myös devachanissa olevan monadin kuvitteluun. Sellaista tapahtuu, kun on olemassa voimakas, rakastava sympatia kahden egon välillä, kun se kohoaa samojen korkeampien tunteiden tai samanlaisten älyllisten tavoittelujen tai henkisten pyrkimysten myötävaikutuksesta. Aivan kuten mesmerisoijan matkan päästä nousevat ajatukset saavuttavat hänen kohteensa sen magneettisen energiavirran avulla, joka on jo suunnattu kohteen puoleen, devachanissa olijan ajatuksenjuoksu saavuttaa magneettisen tai sähköisen voimavirran, joka on suunnattu toista devachanissa olijaa kohti näiden kahden monadin välillä olevan voimakkaan sympatian johdosta, varsinkin kun nuo ajatukset koskevat asioita, jotka ovat subjektiivisesti yhteydessä tuohon devachanissa olijaan. Ei pidä kuitenkaan päätellä, että toisissa tapauksissa, jolloin sellaista vaikutusta tai vastavaikutusta ei ole, devachanissa olija tulee tietoiseksi siitä, että hänen subjektiivinen kokemuksensa on pelkkä harhaluulo, sillä niin ei ole. Osoitettiin jo, että kysymys todellisuudesta tai epätodellisuudesta ei riipu mistään sellaisesta älyllisen energian välittämisestä tai siirtämisestä.

Meiltä kysytään: "Mitä sitten, jos jotkut näistä (rakkaista devachanissa olijoista) eivät ole itse sopivia devachaniin? Vastaamme: "Jopa sellaisen ihmisen tapauksessa, joka elää yhä maan päällä, tai jopa sellaisen tapauksessa, joka kärsii avîchissa, jonkun monadin kuvittelu devachanissa voi yhä vaikuttaa hänen monadiinsa, jos on olemassa voimakas sympatia noiden kahden edellä viitatun välillä. Kuitenkin devachanissa olija pysyy tietämättömänä toisen mentaalisista kärsimyksistä."

Jos tätä luonnon jaloa järjestelyä, joka ei koskaan rankaise viatonta tämän meidän harhamaailmamme ulkopuolella, kutsuttaisiin yhä "luonnon petkutukseksi" eikä hyväksyttäisi sillä perusteella, että se ei ole "kunnollinen vertauskuva" toisen persoonallisuuden läsnäolosta, silloin olisi kaikkein järkevintä unohtaa okkulttiset opit ja devachan. Jalot totuudet, sieluelämän suurin päämäärä, pysynee ikuisesti suljettuna kirjana sellaisille ihmisille. Devachan, sen sijaan että näyttäisi mitä se on – autuaallista lepoa, taivaallinen keidas monadin työläällä matkalla kohti korkeampaa kehitystä – näyttäytyy todella kuoleman huippukohtana, sen ytimenä. Sen looginen välttämättömyys on tunnettava intuitiivisesti; käsitettävä siinä, opettamatta ja ohjaamatta, tuon ankarimman oikeudenmukaisuuden seuraus ja pysyvyys, joka on ehdottomasti sopusoinnussa universaalin lain harmonian kanssa, ettei menetettäisi aikaa sen syvän merkityksen selvittelyyn. Emme tarkoita sitä missään epäystävällisessä hengessä, mutta joidenkin länsimaisten ihmisten vastustaessa oppimme oikeaa tulkintaa (ketään ei painosteta hyväksymään sitä) tunnemme velvollisuudeksemme muistuttaa vastustajillemme, että heillä on vapaus valita. Myöhempien suurten maailmanfilosofioiden joukossa on kaksi – nykyaikaisempi on seuraus vanhemmasta – joiden "jälkitilat" on selvästi ja yksinkertaisesti määritelty ja joiden kummankin hyväksyminen olisi sitä paitsi mieluista: toinen – miljoonien spiritualistien taholta; toinen – ihmiskunnan kunnioitettavimman osan, nim. sivistyneen länsimaisen yhteiskunnan taholta. Ei mitään epäselvää tai luonnon petkutusta viimeksi mainitussa: sen devachanissa olijoille, todellisille ja uskollisille, luvataan selvästi ja ystävällisesti sanoinkuvaamaton haltiotila, jossa he näkevät ikuisuuden kuluessa kadotukseen tuomittujen kidutuksen helvetin syvyyksissä. Meidän pitää ja me tahdomme esittää joitakin tosiasioita. Kun okkulttinen filosofia ja buddhalaisuus eivät ole onnistuneet vielä saamaan Tertullianusta lyömään meidän puolestamme oikeaoppisen helvetin perussäveltä, emme voi ryhtyä laatimaan keksittyjä juttuja, jotka sopivat jokaiseen makuun ja kuvitteluun.

Sellaista kidutuksen paikkaa ei ole tietämättömille, ei sellaista tilaa, jossa palkkion varjolla ja "kunnollisten vertauskuvien" pakosta vilpittömistä pitäisi tehdä todistajia tai jopa tietoisia rakkaittensa kärsimyksistä. Jos olisi toisin, itse dhyani-chohanien aktiivinen autuus muuttuisi heti paikalla rannattomaksi sappimereksi. Ja se joka tahtoi – "Annettakoon kaikkien syntien ja pahuuksien, jotka virtaavat kaliyugan turmeluksesta, tänä meidän rappeutuneena aikakautenamme langeta päälleni, mutta sallittakoon maailman pelastua" – olisi siis tahtonut turhaan ja olisi ehkä asettanut näkyvän maailman kunnioittamisen näkymättömän maailman kunnioittamisen edelle. Sen olettaminen, että jollekin "sielulle", joka pakenee tältä pahuuden ympäröimältä planeetalta, missä tietämättömät itkevät ja pahat iloitsevat, olisi varalla samanlainen kohtalo jopa devachanin rauhallisessa turvapaikassa, olisi kaikkein sietämättömin, kaikkein kauhein ajatus! Mutta me sanomme, että asia ei ole niin. Devachanissa olijan autuus on täydellinen, ja luonto varmistaa sen jopa silläkin uhalla, että sitä syyttäisivät petkuttamisesta tämän maailman pessimistit, jotka eivät kykene tekemään eroa vastun, ainoan todellisuuden, ja vishayan, aistiharhojemme, väliltä. Jokseenkin kaukaa haettu on olettamus, että meidän objektiivisen ja subjektiivisen pitää olla oikeita vertailuperusteita muun universumin todellisuuksille ja epätodellisuuksille; että meidän totuuden ja rehellisyyden kriteerimme on oltava niiden ainoana universaalina maamerkkinä. Jos meidän olisi lähdettävä sellaisista periaatteista, meidän olisi syytettävä luontoa, että se petkuttaa lakkaamatta, ei ainoastaan ihmisiään vaan myös eläimiään. Kuka meidän vastustajistamme, käsitellessään luonnonhistorian tosiasioita ja näkö- ja väri-ilmiöitä, rohkenisi koskaan huomauttaa, että koska muurahaiset ovat täysin kykenemättömiä näkemään ja erottamaan värejä niin kuin inhimilliset olennot (niille ei ole esim. punaista), niin ne ovat myös "luonnon petkuttamia"? Ei persoonallisuudella eikä objektiivisuudella, niin kuin me ne tunnemme, ole mitään olemusta monadin rakenteessa; ja jos jonkin ihmeen avulla joku elävä olento voisi tulla devachanisen olennon näköpiiriin, devachanissa olija havaitsisi sen yhtä vähän kuin luonnolliset silmämme havaitsevat elementaalit, joita tungeksii ilmassa ympärillämme.

Vielä yksi virhe arvostelijalta. Hän näyttää pähkäilevän sen ajatuksen parissa, että jos jollain on jokin käsitys subjektiivisesta tietoisuudesta devachanisessa tilassa tämän elämän aikana, hän tulee tietämään, että sellainen kokemus on illusorinen, kun hän todella on siinä. Ja silloin devachaniset autuudet ovat menettäneet kaiken todellisuutensa hänen suhteensa. Ei ole mitään syytä pelätä sellaista katastrofia. Ei ole kovin vaikea nähdä harhakuvitelmaa, joka on tämän väitteen takana. Oletetaan esim. Lahoressa asuvan A:n tietävän, että hänen ystävänsä B. on Kalkutassa. Hän näkee unta, että he molemmat ovat Bombayssa erilaisissa toimissa. Tietääkö hän silloin kun hän näkee unta, että koko uni on harhaa? Kuinka voi tietoisuus, että hänen ystävänsä on todella Kalkutassa, mikä on tiedossa ainoastaan hänen hereillä ollessaan, auttaa häntä varmistumaan unensa harhaluonteesta, kun hän on sillä hetkellä unessa? Jopa kokiessaan unia useita kertoja elämänsä aikana ja tietäen, että unet ovat yleensä harhaa, A ei tiedä, että hän näkee unta, kun hän on sillä hetkellä tuossa tilassa.

Vastaavasti ihminen voi kokea devachanisen tilan vielä elossa ollessaan ja voi halutessaan sanoa sitä harhakuvitelmaksi, kun hän tulee takaisin objektiivisen tietoisuuden tavanomaiseen tilaansa ja vertaa sitä mainittuun tilaan. Hän ei kuitenkaan tiedä, että kyseessä on uni hänen kokiessaan sen toisen kerran (tällä hetkellä) hänen vielä eläessään tai kun hän kuolee ja menee devachaniin.

Edellä oleva riittää kattamaan asian, vaikka käsiteltävänä oleva tila todella olisi "unta" vastustajamme käsittämässä merkityksessä. Mutta se ei ole "unta" eikä millään tavalla "petkutusta". Tosin se voi olla sitä Johnsonin sanakirjan näkökulmasta. Katsottuna siitä näkökannasta, joka on riippumaton kaikesta inhimillisestä määrittelystä, ja sen näkökulmasta, joka tietää jotakin laeista, jotka hallitsevat näkymätöntä maailmaa, yhteys monadien välillä on todellista, keskinäistä ja yhtä varmaa subjektiivisuuden maailmassa kuin se on tässä meidän petollisen todellisuuden maailmassamme. Se on Zöllnerin ihmisen vanha tarina kaksiulotteiselta alueelta, jossa väitellään ilmiöistä, jotka tapahtuvat kolmiulotteisessa maailmassa.

 

ERILAISIA DEVACHANIN TILOJA

Vastaus III

Aasialaissyntyisen okkultistin mieleen ensimmäiseksi johtuva kysymys hänen nähdessään ne moninaiset vaikeudet, jotka vaivaavat eurooppalaisia esoterismin opiskelijoita devachanin osalta, on: miten selittää heidän kummalliset kuvitelmansa, jotka koskevat tulevia tiloja! Ihmisen on luonnollista arvioida toisen älyllisiä toimintoja omillaan. Kovin helposti hän ei voi asettua naapurinsa asemaan ja yrittää nähdä asioita tämän näkökulmasta. Mitä sitten devachaniin tulee, mikään ei ilmeisesti olisi selvempi kuin esoteerinen oppi, vaikka "maallikko-chela" on sen esittänyt vaillinaisesti; sitä ei silti ole ilmeisesti ymmärretty, ja luulen, että asian on johduttava pikemminkin omien näkemistapojemme tavanomaisista eroista kuin ilmaisukeinojemme teknisistä puutteista. Aasialaisen okkultistin olisi jopa hyvin vaikea loihtia esiin sellaista mielikuvitusta, kuin oli Swedenborgilla, joka tekee enkeleistä meidän kuolemanjälkeisiä "inkvisiittoreitamme", jotka velvoitetaan arvioimaan sielun karttuneita ansioita ja puutteita tarkastelemalla fyysisesti sen ruumista alkaen sormien ja varpaiden päistä ja jatkuen sieltä keskelle! Yhtä hämmentävää olisi yrittää pakottautua siihen, että vakavasti seuraa amerikkalaisen henkien kesämaan asukasta tuon optimistisen arkadiamaisen Edenin lastentarhoissa, keskustelupiireissä ja lainsäädännöllisissä kokouksissa.

Antropomorfismin loimilangat näyttävät kulkevan koko eurooppalaisen metafysiikan kudoksen läpi. Persoonallisen jumaluuden ja hänen persoonallisten välikappaleidensa raskas käsi näyttää puristavan miltei jokaisen länsimaalaisen ajattelijan aivoja. Jos vaikutus ei näy yhdessä muodossa, se näkyy toisessa. Onko kysymys Jumalasta? Metafyysinen kuultokuva kytketään päälle, ja projektori väläyttää eteemme kuvan kultapäällysteisestä, helmiäisovisesta uudesta Jerusalemista, jossa on vastaanottosali, riikinkukkovaltaistuin, maharaja, ministereitä, hovimiehiä, trumpetinsoittajia, kirjureita ja tavallinen seurue. Käsitelläänkö ruumiittomien henkien välistä yhteyttä? Tyypillinen länsimainen ennakkoluuloinen mieli ei voi käsittää mitään sellaista yhteyttä ilman jonkinasteisen ruumiinkaltaisten objektiivisten hahmojen keskinäistä tietoisuutta: jonkinlaista psyykkistä rupattelua. Toivon, etten tee vääryyttä länsimaisille kirjeenvaihtajillemme, mutta on mahdotonta, ainakin minulle itselleni, vetää mitään johtopäätöksiä brittiläisen teosofin muistion pääsisällyksestä. Hänen käsityksensä voi olla mielikuvituksellinen ja henkevä, mutta se on silti materialistinen sisimmältään. Me sanoisimme, että metafyysisen kehittelyn ydinkohta on raamatusta johtuva: ja sen opaalinhohtoisen sumun läpi säihkyvät "Uuden Jerusalemin" tornit.

Aasialaisissa järjestelmissä on kyllä paljon mielikuvituksellista eksoterismia. Aivan yhtä paljon ja ehkä enemmänkin kuin länsimaissa, ja filosofioillamme on monta harlekiininaamiota. Mutta emme nyt puutu ulkonaisiin asioihin: arvostelijamme turvautuu metafyysiseen perustaan ja käsittelee esoterismia. Hänen vaikeutenaan on sovittaa "eristys", niin kuin hän ymmärtää sen, "yhteyteen", niin kun me sen ymmärrämme. Vaikka monadi ei ole kuin puusta pudonnut siemen, vaan on luonteeltaan kaikkialle tunkeutuva ja kaikkialla läsnä oleva; vaikka subjektiivisessa tilassa aika, paikka ja sijainti eivät ole vaikuttavia seikkoja sen kokemuksissa; vaikka, lyhyesti sanottuna, kaikki maalliset olosuhteet ovat käänteisiä; ja nyt ajateltavissa oleva tulee silloin käsittämättömäksi ja päinvastoin – kuitenkin lontoolainen ystävä jatkaa järkeilemistään ikään kuin kaikki tämä ei olisi niin…

Buddhalaisittain sanottuna devachanissa on erilaisia tiloja ja asteita. Niissä kaikissa, huolimatta pääsankarin (meille) objektiivisesta eristyksestä, häntä ympäröi näyttelijöiden joukko, jonka kanssa hän oli kuluneen maaelämänsä aikana suunnitellut ja viimeistellyt syitä niistä seurauksista, jotka on synnytetty ensin devachanisen tai avîchisen subjektiivisuuden kentällä. Ne olivat silloin vahvistaneet karmaa seuraamaan tulevan jälleensyntymän objektiiviselle (?) tasolle. Maaelämä on niin sanottu draaman (vai pitäisikö meidän sanoa, mysteerin) esinäytös, draaman, joka esitetään rûpa- ja arûpalokassa. Jos nyt sanoisimme, että luonto, kaikki asiaankuuluva mikä koskee persoonallisuutta ja objektiivisuuden lakeja niin kuin ne ymmärretään eksoterismissa, "muodostaa todellisen yhteyden" devachanisten sankarien ja näyttelijöiden välillä, ja sen sijaan että erottaisi monadit, ei vain "persoonallisesta tai ruumiillisesta" vaan myös astraalisesta "yhteydestä", se saa aikaan "todellisen toveruuden" niiden välillä, kuten maatasolla, niin me voisimme ehkä välttää oudon syytöksen "luonnon petkutuksesta" devachanissa. Toisaalta, vedoten siten tunnepohjaisiin vastaväitteisiin voisimme tuskin estää eurooppalaisten chelojemme joutumista vielä sekavamman pulman eteen. He joutuisivat kohtaamaan persoonallisen, kuolemanjälkeisen kaikkialla läsnäolon ongelman, joka heittäisi länsimaisen jumaluuden kysymyksen kauas epäloogisen absurdismin taustalle.

Ottakaamme hetkeksi tarkasteltavaksi devachaninen isä, joka on ollut kaksi kertaa naimisissa rakastaen kumpaakin vaimoaan samoin kuin lapsiaan. Sitä vastoin äitipuoli ei rakasta hänen jälkikasvuaan eikä heidän äitiään, ja näiden kahden välillä vallitsee erittäin kylmä välinpitämättömyys, ellei jopa vastenmielisyys. "Todellinen toveruus" ja "todellinen persoonallinen yhteys" (viimeksi mainittu pätee jopa heidän astraaliruumiisiinsa) on tässä autuutta isälle ja suuttumusta kahdelle vaimolle ja lapsille, jotka kaikki ansaitsevat devachanisen autuuden. Kuvitelkaamme sitten edelleen, että oikea äiti kohdistaa voimakkaan rakkautensa lapsiin devachanisen tilansa aikana ja siten vie isältä tälle kuuluvan autuudenosan. Aiemmin on sanottu, että devachaninen mieli kykenee ainoastaan korkeimpaan henkiseen ajatteluun; eivätkä karkeampien aistien kohteet tai mikään mielipahaa aiheuttava voisi edes koskettaa sitä – sillä muussa tapauksessa devachan sulautuisi avîchiin, ja puhdas autuudentunne häviäisi ainiaaksi.

Kuinka voi luonto edellä olevassa tapauksessa ratkaista ongelman uhraamatta velvollisuuttaan meidän objektiivisuuden ja todellisuuden maallisessa merkityksessämme, vaarantamatta asemaansa meidän totuuden ja rehellisen menettelytavan kriteerimme edessä? Toiselta puolen, lasten olisi kaksin- ja kolminkertaistettava itsensä ad infinitum, loputtomiin – koska heillä myös voi olla henkisen kiintymyksen ruumiittomia, devachanisia kohteita, jotka vaativat äänekkäästi muualla läsnäoloaan – mikä kaikkialla läsnäolon prosessi tuskin vastaisi persoonallista, todellista läsnäoloamme samanaikaisesti useissa eri paikoissa; tai aina olisi joku jossakin "luontoa petkuttamassa". Tosiasiassa olisi kohtalokasta sijoittaa monadit umpimähkään yhteen kuin onnellinen perhe: kukin ihminen, olipa hän kuinka merkityksetön tahansa maan päällä, on silti mentaalisesti ja moraalisesti sui generis, omaa luokkaansa, omissa erillisissä autuuden ja toiveen käsityksissään, ja hänellä on sen vuoksi oikeus ja ehdoton välttämättömyys omaan persoonalliseen, "erilliseen" devachaniin.

Länsimaalaisen mielen pohdiskelut ovat tähän mennessä tuskin koskaan kuvanneet mitään korkeampaa tulevaa elämää kuin kâma- ja rûpalokien eli alempien maansisäisten "henkimaailmojen" elämät. Liitteessä D viitataan moniin tiloihin ja piireihin. Jopa eksoteerisen buddhalaisen filosofian mukaan inkarnoitumattomat olennot jaetaan kolmeen luokkaan: 1) kâmâvachara eli ne, jotka ovat yhä intohimojen vallassa kâmalokassa; 2) rûpâvachara, eli ne jotka ovat edenneet korkeampaan vaiheeseen, mutta vielä säilyttävät rûpalokassa merkkejä vanhasta muodostaan; ja 3) arûpâvachara eli ne joista tulee muotoa vailla olevia entiteettejä korkeimman devachanin arûpalokissa. Kaikki riippuu monadin henkisyydestä ja pyrkimyksistä. Neljännen prinsiipin – jota sanotaan kâmaksi, koska se on kâmalokasta erottamaton – astraaliruumis on aina maallisen magnetismin vetovoimapiirissä; ja monadin on vapauduttava manaksensa vielä hienommista mutta yhtä tehokkaista vetovoimista, ennen kuin se ylipäätään pääsee devachanisten tilojen jaksoonsa, ylemmille arûpa-seuduille. Sen vuoksi on erilaisia devachanissa olijoiden asteita. Arûpalokan asteissa entiteetit ovat yhtä subjektiivisia ja tosiaan "eivät edes niin aineellisia kuin tuo eteerinen varjoruumis – mâyâvirûpa". Ja vielä sielläkin me väitämme olevan "todellista toveruutta". Mutta vain hyvin harvat saavuttavat sen jättäen väliin alemmat asteet.

On sellaisia devachanissa olijoita, aiemmin maan päällä olleita korkeimman moraalisuuden ja hyvyyden ihmisiä, jotka vanhojen älyllisten tutkimusten ja varsinkin keskeneräisen mentaalisen työn takia ovat vuosisatoja rûpalokissa täydellisessä devachanisessa eristyksessä – kirjaimellisesti niin, koska ihmiset ja rakkaat sukulaiset ovat kaikki kaikonneet pois tämän intellektuaaliseen pyrkimykseen kohdistuvan voimakkaan ja puhtaasti henkisen intohimon edestä. Esimerkkinä tutkimukseensa sidotusta (anteeksi uusi termi sen ilmaisevuuden vuoksi) tilasta ajatelkaa kuolevan Berzeliuksen mentaalista tilaa, miehen jonka viimeinen ajatus kuvasi epätoivoa siitä, että kuolema keskeyttäisi hänen työnsä. Tämä on tanhâ (hindujen trishnâ) eli tyytymätön, kiihkeä halu, jonka on kuluttava loppuun ennen kuin entiteetti voi siirtyä puhtaaseen a-rûpa-tilaan. Jokaista tapausta varten on varaus, ja jokaisessa tapauksessa sen luo kuolevan ihmisen viimeinen, päällimmäinen halu. Tiedemies, joka oli pääasiassa elänyt manaksen vaikutuksessa ja joka halusta kehittää korkeinta fyysistä älyään pysyi syventyneenä aineellisen maailman mysteereihin, tulee yhä mentaalisten attraktioidensa johdosta olemaan magneettisesti kiinni tutkijoihin ja heidän työhönsä, vaikuttaen ja ollen heidän vaikutuksessaan subjektiivisesti – (vaikka aivan erilaisella tavalla kuin mikä on tuttua istuntohuoneissa ja meedioille), kunnes energia kuluu loppuun ja buddhista tulee ainoa hallitseva vaikuttaja. Sama sääntö koskee kaikkia himo- tai tunnesiteitä, jotka kietovat matkaavaa monadia (yksilöllisyyttä) minkä tahansa syntymän suhteissa. Ruumiittoman on peräkkäin kiivettävä olemisen tikkaiden jokainen puola ylöspäin maallisesta subjektiivisesta absoluuttisen subjektiiviseen. Ja kun tämä rajoitettu nirvâninen devachanin tila on saavutettu, entiteetti nauttii siitä ja sen eloisista vaikka henkisistä todellisuuksista, kunnes tuo karman vaihe on tyydytetty ja fyysinen vetovoima seuraavaan maaelämään vaatii oikeuksiaan.

Sen vuoksi entiteettiin vaikuttaa devachanissa kenen tahansa toisen entiteetin psyykkinen tila ja päinvastoin, jos tämän toisen suhde on niin läheinen siihen, että se säilyy, kuten edellä huomautettiin, läpi alempien kuolemanjälkeisten piirien puhdistavan kehityksen. Niiden yhteys aistitaan henkisesti, ja kuitenkin, sikäli kuin jokin länsimaisen ajattelijan tähän asti edellyttämä suhde toimii, jokainen yhä "erotetaan toisesta". Jos kysymyksen tekijä voi formuloida itselleen monadin tilan puhtaana henkenä, joka on subjektiivisin käsitettävissä oleva entiteetti, ilman muotoa, väriä tai painoa, jopa niin iso kuin atomi; entiteetti, jonka edellisen persoonallisuuden (eli maasyntymän) muistot johtuvat manaksen viimeisimmästä yhteydestä viiteen alempaan prinsiippiin – hän huomaa silloin voivansa vastata omaan kysymykseensä. Esoteerisen opin mukaan tätä kehitystä ei pidetä yksilöllisen tietoisuuden sammumisena vaan sen äärettömänä laajenemisena. Entiteetti ei häviä vaan yhdistyy universaaliin entiteettiin, ja sen tietoisuus tulee kykeneväksi muistamaan, ei pelkästään yhden sen maan päällä kehittyneen persoonallisuuden kohtauksia, vaan kaikkien koko sarjaan kalpan aikana kuuluneen ja siten jokaisen muun persoonallisuuden kohtaukset. Lyhyesti sanoen, oltuaan rajallinen siitä tulee rajaton tietoisuus. Mutta tämä tapahtuu ainoastaan kaikkien syntymien lopussa absoluuttisen ylösnousemuksen suurena päivänä.

Kuitenkin kun monadi siirtyy syntymästä toiseen ja kulkee läpi alemmat sekä devachaniset piirinsä jokaisen uuden maallisen olemassaolon jälkeen, jokaisessa syntymässä luotujen keskinäisten siteiden on heikennyttävä ja lopulta tultava tehottomiksi, ennen kuin se voi syntyä uudelleen. Tieto noista suhteista kestää häviämättä akashassa, ja niitä voi aina tarkastella uudelleen, kun missä tahansa syntymässä olento kehittää piilevät henkiset kykynsä "dhyanan neljänteen vaiheeseen": mutta niiden ote olentoon vähitellen hellittää. Tämä saatetaan päätökseen jokaisessa syntymien välisessä devachanissa. Ja kun persoonalliset yhdyssiteet – magneettiset tai psyykkiset, niin kuin joku voi niitä mieluummin kutsua – jotka sitovat devachanissa olijaa lähinnä edellisen elämän toisiin entiteetteihin, joko sukulaisiin, ystäviin tai perheeseen, ovat kuluneet loppuun, hän on vapaa siirtymään eteenpäin syklisellä polullaan. Ellei tämä persoonallisten siteiden häviäminen olisi tosiasia, jokainen olento kulkisi kalpan ympäri kietoutuneena menneiden suhteidensa – myriadien isien, äitien, sisarten, veljien, vaimojen jne. – verkkoihin lukemattomissa syntymissä: sekamelska kerrassaan! Maakeskisen hypoteesin tietämättömyydestä johtuva harhakäsitys synnytti kaikki eksoteeriset teologiat absurdeine oppeineen. Samoin tietämättömyydestä johtuva teoria monogeneesistä eli ainoastaan yhdestä maanpäällisestä elämästä jokaiselle olennolle tekee vaikeaksi eurooppalaisille metafyysikoille ratkaista olemassaolomme arvoitusta ja ymmärtää eroa monadin yksilöllisyyden ja sen fyysisen ilmenemisen välillä maaelämien sarjassa, niin monissa erilaisissa täysin erillisissä persoonallisuuksissa. Eurooppa tietää paljon atomien painoista ja kemiallisista symboleista, mutta sillä on vain vähän tietoa devachanista.

Lähde: "Devachan. Western Stricture and Eastern Version", "Memorandum", "The Real and the Unreal. Reply I", "Dream Life. Reply II", "The Various States of Devachan. Reply III", H. P. Blavatsky Collected Writings, V, s. 70–94

Suomennos: Pirkko Carpelan 2009


Etusivu

H. P. Blavatsky

Teosofia