Siis kysymys, joka erottamattomasti liittyy elämänkäsitteeseen, ei ole, mistä elämä tulee, vaan kuinka tätä elämää on elettävä, ja vasta kun tämä kysymys on käsittelyn alaisena, voidaan odottaa vastausta olemassaolon arvoitukseen.

Vastaus kysymykseen "Kuinka meidän on elettävä?" tuntuu ihmisestä niin yksinkertaiselta, että hän pitää sen käsittelemistä tuskin vaivan arvoisena.

...Ihmisen on elettävä mahdollisimman hyvin – siinä kaikki. Tämä näyttää ensi silmäyksellä hyvin yksinkertaiselta ja tutulta, mutta se ei suinkaan ole niin yksinkertaista eikä tuttua kuin saattaisi kuvitella....

Alussa elämänkäsite näyttää ihmisestä mahdollisemman yksinkertaiselta ja selvältä. Elämähän on hänessä itsessään, hänen ruumiissaan. Mutta tuskin hän on alkanut etsiä sitä jostakin ruumiinosastaan, kun vaikeudet jo ilmenevät. Elämä ei ole hiuksissa, ei kynsissä eikä missään eri jäsenessä – nehän voidaan leikata pois – ei veressä, ei sydämessä eikä aivoissa. Se on kaikkialla eikä missään erikoisesti. Loppujen lopuksi huomataan, ettei sitä voi löytää mistään sen asuinpaikoista. Jos etsitään sitä ajasta – mikä näyttää alussa hyvinkin helpolta – niin huomataan, että asia mutkistuu enemmän kuin oli osattu aavistaa. Olen kastetodistukseni mukaan elänyt 58 vuotta, mutta niistä nukkunut ainakin 20 vuotta... Enkä siis tässäkään tapauksessa voi varmuudella sanoa, olenko elänyt koko ajan. Jos vähennetään sikiöaikani ja ne, jotka vietin lastenhoitajani sylissä, pitääkö tätäkin aikaa nimittää elämäksi? Toisaalta tiedän nukkuneeni hyvinkin puolet tuosta jäljelle jäävästä kolmestakymmenestäkahdeksasta vuodesta siirtyessäni paikasta toiseen; tässä tapauksessa en voi enää sanoa, elinkö lainkaan tuona aikana. Olen ehkä elänyt vähän ja kasvanut vähän. Siis: elämä niin ajassa kuin ruumiissakin on kaikkialla eikä missään erikoisesti. Mistä siis on kotoisin elämä, jonka kotia ei löydy mistään? Pääsenkö siitä selville... Mutta se suunta, joka näytti minusta alussa niin helpolta, näyttääkin nyt mahdottomalta. Olen varmaan etsinyt jotain muuta, en ainakaan elämääni. Siksi, kun kerran meidän on lähdettävä etsimään elämän olinpaikkaa, silloin sitä ei pidä etsiä ajasta eikä paikasta, ei syynä eikä seurauksena, vaan elämää on etsittävä kuin jotakin salattua, jonka tunnen olemuksessani ajasta, paikasta ja syysuhteista riippumattomana.

On tutkittava itseä ja sitä, kuinka tunnen elämän itsessäni.

Aluksi tunnen eläväni, ja elävänä olentona toivon itselleni kaikkea hyvää, niin kuin olen tehnyt koko elämäni ajan aina tähän hetkeen saakka. Kaikella, mikä on ulkopuolellani, on merkitystä vain sikäli kuin se lisää minun onneani. Kaikkeus saa silmissäni merkityksensä minun nautintojeni antajana.

Olemassaoloni tietoisuuteen liittyy kumminkin muutakin. Huolimatta oman elämäni tietoisuudesta tunnen olevani elävien olentojen ympäröimä, olentojen, jotka minun laillani vaistomaisesti katsovat elämää omaksi omaisuudekseen ja elävät omaksi – minulle tuntemattomaksi – edukseen, vähääkään tuntematta tai välittämättä minun eristäytyneen elämäni vaatimuksista. Nämä ovat omia tarkoituksiaan varten valmiit minä hetkenä tahansa hävittämään minut. Eikä siinä kaikki. Kun näen toisten kaltaisteni kuolevan, tiedän, että minunkin kallis minuuteni, joka minulle edustaa elämää, on pikaisen, väistämättömän lopun partaalla.

On kuin ihmisessä eläisi kaksi minuutta, on kuin ne eivät koskaan voisi elää sovussa keskenään, vaan pyrkivät ikuisessa keskinäisessä taistelussa lannistamaan toinen toisensa.

Toinen "minä" sanoo: "Elän niin kuin on elettävä – muut ovat vain elävinään. Siksi koko kaikkeus on vain minun mukavuuttani varten."

Toinen vastaa: "Kaikkeus ei suinkaan ole sinua vaan omia tarkoituksiaan varten, eikä se välitä ottaa selkoa, oletko onnellinen vai onneton."

Elämä on kamalaa tämän havainnon jälkeen!

Toinen "minä" väittää: "Haluanhan vain tyydyttää tarpeitani ja himojani – ja siihen tarvitsen kaikkeutta."

Toinen vastaa: "Eläimellisyys elää omien tarpeittensa ja himojensa tyydyttämistä varten toisten kustannuksella ja turmioksi. Siksi alituinen keskinäinen taistelu. Olet eläin, siksi sinun täytyy taistella. Huolimatta siitä, että taistelusi voi olla hyvinkin voitollinen, musertavat vastustajasi sinut kerran."

Epätoivoissaan valittaa toinen: "Tahdon elää, elää ikuisesti!"

Toinen vastaa: "Varmasti olet kuoleva – ehkäpä jo muutaman minuutin kuluttua. Myöskin ne, joita rakastat, kuolevat, sillä elämänne jokaisen liikkeen myötä lähestytte kuolemaa, jota inhoatte ja pelkäätte enemmän kuin mitään muuta."

Tämä on pahinta kaikesta....

Eikä asiantila ole muutettavissa.... Voidaan lakata liikkumasta, syömästä ja juomasta, jopa hengittämästä, mutta ajatusta ei voida estää, ja kuoleman ajatus myrkyttää jokaisen askeleen, jonka persoonallisuus ottaa.

Ihminen on tuskin aloittanut tietoisen elämän, kun tietoisuus toistaa hänelle lakkaamatta kerta toisensa jälkeen samaa asiaa. "Ei ole enää mahdollista elää entistä elämääsi, sitä elämää, jota eläimet ja myös monet ihmiset elävät tuolla tavalla, joka sai sinut sellaiseksi mikä nyt olet. Jos pyrit elämään sellaista elämää, et voisi koskaan välttyä taistelulta kaikkien niiden olentojen kanssa, jotka elävät sinun laillasi – persoonallisia tarpeitaan tyydyttääkseen; ja silloin nuo olennot väistämättä tulevat sinut tuhoamaan..."

Eikä tälle tilanteelle voi mitään. Yksin hän, joka alkaessaan elää siirtää tavoitteensa elämässä itsensä ulkopuolelle ja pyrkii ne saavuttamaan... Sijoittipa hän tavoitteensa miten etäälle persoonallisuutensa ulkopuolelle tahansa, kun hänen järkensä kirkastuu, niin ei mikään niistä tule häntä tyydyttämään.

Bismarckin yhdistettyä Saksan ja hallitessa nyt Eurooppaa – kunpa hänen järkensä vain valaisisi hänen toimintansa seurauksia – on täytynyt huomata yhtä lailla kuin kokkinsakin, joka valmistaa päivällisen, joka on ahmittava tunnin sisällä, saman ratkaisemattoman ristiriidan kaiken aikaansaamansa turhuuden ja typeryyden ja ikuisuuden ja iankaikkisen järjen välillä. Jos he vain ajattelevat, kumpikin näkee yhtä selvästi; ensiksi, ruhtinas Bismarckin päivällisen koskemattomuuden suojelemisen yhtä hyvin kuin mahtavan Saksan suojelemisen; edellisen suojeleminen kuuluu yksistään poliisille ja jälkimmäisen armeijalle; ja tuo on mahdollista niin kauan kuin molemmat pitävät tarkkaa vartiointia, koska on nälkiintyneitä ihmisiä, jotka söisivät halukkaasti päivällisen, ja kansoja, jotka haluaisivat olla yhtä mahtavia kuin Saksa. Toiseksi, ei ruhtinas Bismarckin päivällinen eikä Saksan valtakunnan mahti sovellu yhteen universaalisen elämän pyrkimysten ja tavoitteiden kanssa. Ja kolmanneksi, sekä päivällisen valmistaja että Saksan mahti kuolevat hyvin pian, ja niin tulevat myös päivällinen ja Saksa yhtä nopeasti katoamaan. Ainoastaan kaikkeus tulee säilymään, se ei koskaan suo ajatustakaan päivälliselle tai Saksalle, kaikkein vähiten niille, jotka ovat ne saaneet aikaan.

Sitä mukaa kuin älyllinen kehitys kasvaa, käsittää ihminen, ettei löydy persoonallista onnea, voittoa ja ansiota, sillä persoonallisuus on ainoastaan elämän alkuaste ja sen lopullinen raja....

Missä sitten elämä alkaa ja loppuu? Missä yö ja päivä? Missä on meren ja maan raja?

On yö ja on päivä, meri ja maa, ja on elämää eikä ole elämää.

Ja meidän elämämme on tajuttavaa heiluriliikettä näiden kahden välillä.

Toinen raja on ehdoton välinpitämättömyys äärettömän kaikkeuden elämästä ja voimanponnistus oman persoonallisuuden tyydyttämiseksi.

Toinen raja on persoonallisuuden ehdoton kieltäminen, äärettömän kaikkeuden elämän huomioonottaminen ja omien pyyteiden alistaminen sopusointuun sekä kaikkeuden että ympäristömme elämän kanssa.

Kuta lähempänä edellistä, sitä vähemmän elämää ja elämän siunausta; kuta lähempänä jälkimmäistä, sitä enemmän elämää ja autuutta.

Ihminen liikkuu alinomaa puolelta toiselle – ja elää. TÄMÄ LIIKE ON ELÄMÄÄ.

Ja kun puhun elämästä, tietäkää, että en tunne muuta elämää kuin tietoisen elämäni, eikä kukaan toinenkaan voi tuntea.

Me kutsumme eläinten elämää orgaaniseksi elämäksi. Mutta se ei ole lainkaan elämää, se on vain elämän tietty aste tai tila, joka meille ilmenee.

Mutta mitä on tämä tietoisuus eli mieli, jonka vaatimukset jättävät persoonallisuuden ulkopuolelleen ja joka siirtää ihmisen energian hänen ulkopuolelleen siihen tilaan, jonka me koemme rakkauden autuaallisena tilana?

Mitä on tietoinen mieli? Määritelläänpä se miten tahansa, meidän on se selitettävä tietoisella mielellämme. Miten siis määrittelemme mielen?...

Jos meidän on määriteltävä kaikki mielellämme, siitä seuraa, ettei tietoista mieltä voi määritellä. Me emme vain tiedä, että se on ainoa seikka, joka epäilemättä on annettu meidän tietää...

Se on sama laki kuin kaiken orgaanisen, eläinten ja kasvien laki, vain sillä erotuksella, että me näemme älykkään lain täyttymyksen kasvin elämässä. Mutta tietoisen mielen lakia, josta olemme riippuvaisia kuten puu on riippuvainen sen laista, emme näe, vaan noudatamme sitä...

Olemme sopineet, että tuo elämä ei ole meidän elämäämme. Tässä piilee erehdyksen syy. Sen sijaan että tutkisimme yksinomaan meissä olevaa tietoista elämää – koska me emme voi tietää mistään muusta – me tarkkailemme sitä, mistä puuttuu elämämme tärkein tekijä ja kyky, nimittäin älykäs tietoisuus. Näin me toimimme kuin mies, joka yrittää tutkia kohdetta sen luomasta varjosta tai heijastuksesta.

Jos tiedämme, että ainehiukkaset ovat muutostensa aikana riippuvaisia elimistön aktiivisuudesta, me emme sitä tunne havaintomme tai tutkimuksemme perusteella, vaan koska meissä on tuo tuttu organismimme, nimittäin meidän eläimemme organismi, joka kuuluu liiankin läheisesti elämäämme; so. se, joka kehottaa meitä työskentelemään ja ratkaisemaan asioita saattamalla ne alttiiksi järjen laille.... Jos ihminen on kadottanut uskonsa elämään, jos hän on vaihtanut elämänsä siihen, mikä ei ole mitään elämää, niin hänestä tulee onneton ja hän näkee kuoleman.... Ihminen, joka kokee elämän sellaisena kuin hän löytää sen tietoisuudestaan, ei tunne kurjuutta eikä kuolemaa: sillä kaikki hyvä elämässä on hänelle hänen elämänsä alistamista järjen laille, tehdä sitä mikä ei ole ainoastaan hänen vallassaan, vaan sitä mikä tapahtuu väistämättä hänessä. Me tunnemme hiukkasten kuoleman eläimessä. Me tunnemme eläinten kuoleman ja ihmiseläimen kuoleman; mutta me emme tiedä mitään tietoisen mielen kuolemasta emmekä voi siitä mitään tietääkään, koska juuri tuo tietoinen mieli on se itse elämä. Ja Elämä ei voi koskaan olla Kuolema...

Eläin elää autuuden elämää, se ei näe eikä tunne kuolemaa ja kuolee sitä huomaamatta. Miksi sitten ihminen olisi saanut kyvyn nähdä ja tuntea kuolemaa, ja miksi kuoleman pitäisi olla niin kauhea hänelle, että se suorastaan piinaa hänen sieluaan, usein pakottaen ihmisen tappamaan itsensä pelkästä kuoleman pelosta? Miksi pitää olla näin? Koska ihminen, joka näkee kuoleman, on sairas, sellainen, joka on rikkonut elämänsä lain ja ei elä enää tietoista elämää. Hänestä itsestään on tullut eläin, eläin joka on myös rikkonut elämän lakia.

Ihmisen elämä on pyrkimistä autuuteen, ja se mitä hän tavoittelee, se hänelle annetaan. Se valo, joka valaisee ihmisen sielussa, on autuus ja elämä, eikä se valo koskaan muutu pimeydeksi, koska on olemassa – ja totisesti se on ihmistä varten olemassa – vain tämä yksinäinen valo, joka palaa hänen sielussaan.

Olemme kääntäneet tämän melko pitkän otteen kreivi Tolstoin erinomaisesta luennosta sen tähden, että se on kuin kaikua todellisen teosofian yleisen siveysopin kauneimmista opeista. Hänen määritelmänsä elämästä abstraktisessa merkityksessä ja siitä elämästä, jota jokaisen vakavan teosofin tulee elää, kunkin omien luonnollisten kykyjensä mukaan ja varassa, – on käytännöllisen psyykkisen, jollei henkisen elämän A ja O, alku ja loppu. Luennossa on lauseita, jotka tavallisen teosofin mielestä voivat näyttää liian epämääräisiltä, ehkä epätäydellisiltä; mutta hän ei löydä yhtään lausetta, jota vaativin käytännöllinen salatieteilijä voisi vastustaa. Tätä luentoa saattaisi nimittää esitykseksi sielun alkemiasta. Sillä tämä "yksinäinen" valo ihmisessä, joka alati palaa eikä koskaan sisäiseltä luonnoltaan muutu pimeydeksi, vaikka "eläin" ympärillämme pysyisi sille sokeana, – on sama "Valo", josta aleksandrialaisen koulun uusplatonikot ja niiden jälkeen rosenkreutsilaiset sekä erikoisesti alkemistit ovat sepittäneet paksuja nidoksia, vaikka meidän päivinämme niiden todellinen sisältö on pimeä arvoitus useimmille ihmisille.

Totta kyllä kreivi Tolstoi ei ole aleksandrialainen eikä nykyaikainen teosofi; vielä vähemmän hän on rosenkreutsilainen tai alkemisti: mutta minkä jälkimmäiset ovat peittäneet tulifilosofien kummalliseen terminologiaan tahallaan sekoittaen yhteen kosmisia muodonmuutoksia ja henkistä alkemiaa, kaiken sen on tuo suuri venäläinen ajattelija siirtänyt metafysiikan mailta käytännöllisen elämän alalle. Sen, minkä Schelling olisi määritellyt subjektin ja objektin samuuden toteuttamiseksi ihmisen sisäisessä minässä, joka toteuttaminen yhdistää minän ja antaa sen haihtua maailmansieluun – joka taas ei ole muuta kuin subjektin ja objektin samaisuus korkeammalla tasolla eli tuntematon jumaluus – sen kaiken on kreivi Tolstoi yhdistänyt jättämättä tätä maista tasoa. Hän on yksi niitä harvoja valittuja, jotka alkavat intuitiolla ja päätyvät miltei kaikkitietouteen. Tolstoi on saavuttanut alempien metallien – eläimellisen massan – muuttumisen kullaksi ja hopeaksi eli viisasten kiveksi, joka on ihmisen korkeamman MINÄN kehitystä ja ilmenemistä. Alemman alkemistin alcahest on korkeammalle vihitylle der Allgeist, kaikkea läpäisevä Jumalallinen Henki, sillä alkemia oli ja on, kuten sangen harvat nykyään tietävät, yhtä paljon henkistä filosofiaa kuin fyysistä tiedettä. Aristoteles selosti tätä oppilaalleen Aleksanterille seuraavin sanoin: "Viisasten kivi ei ole kivi, vaan se on jokaisessa ihmisessä ja kaikkialla, ja sitä on aina kutsuttu kaikkien filosofien päämääräksi", niin kuin vedanta on kaikkien filosofioiden päämäärä.

Lopuksi muutama sana sfinksin ikuisesta arvoituksesta. Sfinksihän nieli kaikki, jotka epäonnistuivat arvoituksen ratkaisemisessa, kaikki joilta puuttui intuitio ja jotka tahtoivat elää "eläinluonnossaan". Joka elää itsekkään minuuden elämää, on varmasti kuoleva, niin kuin korkeampi "minä" Tolstoin esitelmässä sanoi alemmalle "eläinminuudelle". Arvoituksella on seitsemän avainta, ja Leo Tolstoi käyttää yhtä korkeimmista sen avaamiseksi. Saman totuuden lausuu Alchemy or the Hermetic Philosophy'n kirjoittaja: "Todellinen mysteeri ihmiselle – samalla sekä tutuin että tuntemattomin – johon hänen on vihkiydyttävä, ellei hän tahdo kuolla ateistina, on hän itse. Elämän eliksiiri on ihmiselle, joka ei ole löytänyt viisasten kiveä, kuoleman juoma, samalla kuin se on adeptille ja epoptille kuolemattomuuden juoma. Hänen on tunnettava totuus sellaisena kuin se on: aletheiana, jumaluuden henkäyksenä, Elämänä ja tajuisena ajatuksena ihmisessä."

Tämä on se "alcahest, joka liuottaa kaikki kappaleet", ja kreivi Tolstoi on täydellisesti ratkaissut arvoituksen.

Julkaistu kirjassa H. P. Blavatsky: Jumalten viisaus, s. 159–168

Ihmisyyden tunnustajat, Saarijärvi 1999