H. P. Blavatsky

MITÄ ON TEOSOFIA?

Tämä kysymys on esitetty niin usein ja väärinkäsitys on niin yleistä, että teosofian selittämiseen omistautuneet toimittajat olisivat huolimattomia, jos lehden ensimmäinen numero julkaistaisiin ilman asian saattamista perinpohjaisesti lukijoiden ymmärrettäväksi. Mutta otsikko käsittää kaksi lisäkysymystä: Mikä on Teosofinen Seura, ja mitä ovat teosofit? Kumpaankin annetaan vastaus myöhemmin.

Sanakirjantekijöiden mukaan termi teosofia muodostuu kahdesta kreikan sanasta – theos, "jumala" ja sophos, "viisas". Tähän asti oikein. Mutta selitykset, jotka seuraavat, antavat kaikkea muuta kuin selvän ajatuksen teosofiasta. Webster määrittelee sen kaikkein omalaatuisimmin: "oletettu kanssakäyminen Jumalan ja korkeampien henkien kanssa ja siitä johtuva yli-inhimillinen tiedon saavuttaminen fyysisten prosessien avulla kuten joidenkin muinaisten platonikkojen teurgisilla menettelyillä tai saksalaisten tulifilosofien kemiallisilla prosesseilla".

Tämä on lievimmin sanottuna surkea ja epäkunnioitettava selitys. Kun sanotaan noiden ajatusten kuuluvan sellaisille ihmisille kuin Ammonios Sakkas, Plotinos, Jamblikhos, Porfyrios tai Proklos – se osoittaa joko tahallista väärintulkintaa tai ettei hra Webster ole tuntenut myöhempien aleksandrialaisten koulukuntien suurimpien nerojen filosofiaa ja motiiveja. Syyttää niitä, joita heidän aikalaisensa samoin kuin jälkimaailma nimittivät "theodidaktoi’ksi", jumalan opettamiksi aikomuksesta kehittää psykologista, henkistä havaintokykyä "fyysisten prosessien avulla" – on heidän kuvaamistaan materialisteiksi. Mitä tulee loppuheittoon tulifilosofeista, se kimmahtaa heiltä takaisin meidän etevimpien nykyaikaisten tiedemiestemme joukkoon, niiden, joiden suuhun kunnianarvoisa James Martineau panee seuraavan kerskailun: "Aine on kaikki mitä tarvitsemme. Antakaa meille ainoastaan atomeja, niin me selitämme universumin."

Vaughan tarjoaa vielä paremman, filosofisemman määritelmän. "Teosofi", hän sanoo, "on sellainen, joka esittää Jumalasta tai Jumalan teoista teorian, joka ei sisällä ilmoitusta, vaan hänellä on oma innoituksensa sen perustana." Tämän mukaan jokainen suuri ajattelija ja filosofi, varsinkin jokainen uuden uskonnon, filosofisen koulun tai lahkon perustaja on välttämättä teosofi. Näin ollen teosofiaa ja teosofeja on ollut olemassa aina siitä orastavan ajatuksen ensi pilkahduksesta alkaen, joka sai ihmisen etsimään vaistonvaraisesti keinoja ilmaista omia riippumattomia näkemyksiään.

Teosofeja oli olemassa ennen kristillistä kautta huolimatta siitä, että kristilliset kirjoittajat ilmoittavat eklektisen teosofisen järjestelmän alkaneen kehittyä 200-luvun alussa. Diogenes Laertios jäljittää teosofian Ptolemaioksen dynastiaa edeltäneeseen aikakauteen ja mainitsee sen perustajaksi egyptiläisen hierofantin nimeltään Pot-Amun. Nimi on koptilainen ja tarkoittaa Amunille, viisauden jumalalle, vihkiytynyttä pappia. Mutta historia osoittaa, että uusplatonilaisen koulukunnan perustaja Ammonios Sakkas elvytti sen. Hän ja hänen oppilaansa kutsuivat itseään "filaleeteiksi" – totuuden rakastajiksi – kun taas muut antoivat heille nimen "analogistit", koska heidän menetelmässään tulkittiin kaikkia pyhiä legendoja, symbolisia myyttejä ja mysteerejä analogian eli vastaavuuden säännön avulla, joten tapahtumien, jotka olivat sattuneet ulkoisessa maailmassa, katsottiin ilmaisevan ihmissielun toimintoja ja kokemuksia.

Ammonioksen tarkoituksena ja päämääränä oli koota kaikki lahkot, ihmiset ja kansat yhden yhteisen uskon piiriin, ja se on usko korkeimpaan, ikuiseen, tuntemattomaan ja nimeltä mainitsemattomaan voimaan, joka hallitsee universumia muuttumattomien ja ikuisten lakien avulla. Hänen aikeenaan oli osoittaa teosofian alkuperäinen järjestelmä, joka aluksi oli oleellisesti sama kaikissa maissa; saada kaikki ihmiset luopumaan riidoista ja taisteluista ja yhdistää heidät aikeissa ja ajatuksissa ainoan yhteisen äidin lapsiksi; puhdistaa muinaiset uskonnot, jotka olivat asteittain turmeltuneet ja hämärtyneet, kaikesta inhimillisestä kuonasta yhdistämällä ne ja selvittämällä niiden puhtaat filosofiset prinsiipit.

Tästä syystä buddhalaisia, vedantalaisia ja maagisia eli zoroasterilaisia järjestelmiä opetettiin eklektisessä teosofisessa koulussa kaikkien kreikkalaisten filosofioiden ohella. Tästä johtuu myös mitä suurimmassa määrin buddhalainen ja intialainen piirre muinaisten teosofien keskuudessa Aleksandriassa: asianmukainen vanhempien ja iäkkäiden ihmisten kunnioitus; veljellinen tunne koko ihmisrotua kohtaan; ja myötätuntoinen tunne jopa mykkiä eläimiä kohtaan. Samalla kun hän yritti vakiinnuttaa moraalisen järjestelmän, joka korosti ihmisille velvollisuutta elää heidän omien maidensa lakien mukaisesti, kohottaa heidän ajatuksensa ainoan absoluuttisen totuuden tutkimisen ja mietiskelyn avulla, hänen päätarkoituksensa, niin kuin hän uskoi, kaikkien muiden saavuttamiseksi, oli valita muista uskonnollisista opetuksista, kuin monikielisestä instrumentista, yksi täydellinen ja harmoninen melodia, joka saisi vastakaikua jokaisessa totuutta rakastavassa sydämessä.

Teosofia on siis ikiaikainen viisaususkonto, esoteerinen oppi, joka tunnettiin kerran jokaisessa muinaisessa sivistyneessä maassa. Tämän "viisauden" kuvaavat kaikki vanhat kirjoitukset jumalaisen prinsiipin vuodatuksena. Selvän käsityksen siitä saa esimerkiksi sellaisista nimistä kuin intialainen Buddha, babylonialainen Nebo, Memfiksen Thoth, Kreikan Hermes; ja myös joidenkin jumalattarien nimistä – Metis, Neitha, Athene, gnostilainen Sofia, ja lopuksi Vedoista, joka tulee sanasta "tietää". Tämän nimityksen alle sisällyttivät kaikki muinaiset filosofit idästä ja lännestä, Egyptin hierofantit, Aryavartan rishit ja Kreikat teodidaktokset, kaiken tiedon okkulttisista ja pääasiallisesti jumalallisista asioista. Juutalaisten rabbien merkavah, maallinen ja julkinen sarja, tarkoitti siis ainoastaan käyttövälinettä, ulkoista kuorta, joka sisälsi korkeaa esoteerista tietoa. Zoroasterin maagit, tietäjät, saivat opetusta ja vihittiin Baktrian luolissa ja salaisissa looseissa; egyptiläisillä ja kreikkalaisilla hierofanteilla oli apporrhetansa eli salaiset esityksensä, joiden aikana mystasta tuli epopta – näkijä.

Eklektisen teosofian keskeinen ajatus oli ainoa korkein olemus, joka on tuntematon ja tiedon ulottumattomissa – sillä "Kuinka voisi tietää tietäjän?" kuten kysyy Brihadaranyaka-upanishad. Heidän systeemiään luonnehti kolme selvää piirrettä: teoria edellä mainitusta olemuksesta; oppi ihmissielusta – edellisen emanaatiosta, tästä syystä samaa luontoa olevasta; ja sen teurgia. Tämä viimeksi mainittu tiede on johtanut siihen, että uusplatonikot on tulkittu väärin materialistisen tieteen aikakautenamme. Teurgian ollessa pääasiassa taito asettaa ihmisen jumalalliset kyvyt luonnon sokeiden voimien alistukseen sen kannattajia nimitettiin ensin maagikoiksi – väännös sanasta Magh, joka merkitsee viisas eli oppinut ihminen – ja pilkattiin. Sata vuotta sitten skeptikot olisivat olleet yhtä väärässä, jos he olisivat nauraneet ajatukselle fonografista tai lennättimestä. Yhden sukupolven pilkatuista ja "vääräuskoisista" tulee yleensä seuraavan sukupolven viisaita ja pyhimyksiä.

Mitä tulee sielun ja hengen jumalalliseen olemukseen ja luontoon, nykyajan teosofia uskoo nyt kuten muinainen teosofia. Arjalaisten kansojen suosittu Diu oli sama kuin kaldealaisten Iao ja jopa vähemmän oppineiden ja filosofisten ihmisten Jupiter roomalaisilla; ja se oli aivan sama kuin samarialaisten Jahve, skandinaavien Tiu eli "Tuisco", kelttiläisten brittien Duw ja traakialaisten Zeus. Mitä tulee absoluuttiseen olemukseen, yhteen ainoaan ja kaikkeen – hyväksymmepä kreikkalaisen pythagoralaisen, kaldealaisen kabbalistisen tai arjalaisen filosofian, se vie aivan samaan tulokseen. Pythagoralaisen järjestelmän alkumonadista, joka vetäytyy pimeyteen ja on itse pimeys (ihmisälylle), tehtiin kaiken perusta, ja me löydämme ajatuksen koko yhtenäisyydessään Leibnitzin ja Spinozan filosofisista järjestelmistä. Sen vuoksi onpa teosofi samaa mieltä kuin Kabbala, joka puhuen Ein-sofista esittää kysymyksen: "Kuka sitten voi ymmärtää Sitä, koska Se on muodoton ja ei olemassa oleva?"; tai muistaen, että Rigvedan hymni (10, 129) kysyypä hän:

"Kuka tietää, mistä tämä suuri luomakunta on tullut?

Onko Hän sen luonut vai ei?

Sen tietää vain Hän – tai ehkä Hänkään ei tiedä."

Tai toisaalta hyväksyypä hän vedantalaisen käsityksen Brahmasta, jota kuvataan Upanishadeissa "ilman elämää, ilman mieltä, puhtaaksi", tiedottomaksi, sillä Brahma on "absoluuttinen tietoisuus"; tai jopa lopuksi ollen samaa mieltä nepalilaisten svabhâvikojen kanssa kannattaapa hän sitä, että ei ole mitään muuta kuin "svabhâvât" (aine eli luonto), joka on olemassa itsestään, ilman mitään luojaa; niin jokainen näistä ajatuksista voi johtaa vain puhtaaseen ja ehdottomaan teosofiaan. Se johtaa siihen teosofiaan, joka yllytti sellaisia kuin Hegel, Fichte ja Spinoza ottamaan esille vanhojen kreikkalaisten filosofien ajatukset ja pohdiskelemaan ainoaa substanssia – jumaluutta, jumalallista kaikkea, joka jatkaa jumalallisesta viisaudesta – käsittämättömästä, tuntemattomasta ja nimeämättömästä – minkä tahansa muinaisen tai nykyaikaisen uskontofilosofian paitsi kristinuskon ja muhamettilaisuuden opetusten mukaan. Jokainen teosofi pitäen siis kiinni jumaluusteoriasta, "joka ei sisällä ilmoitusta vaan jolla on oma inspiraationsa sen perustana", voi hyväksyä minkä tahansa edellä olevista määritelmistä tai kuulua mihin tahansa näistä uskonnoista ja silti pysyä ehdottomasti teosofian rajojen sisällä. Sillä viimeksi mainittu on usko jumaluuteen KAIKKIALLISENA, kaiken olemassaolon lähteenä, äärettömänä, jota ei voi käsittää eikä tuntea, universumin ainoastaan paljastaessa Sen, tai, kuten jotkut pitävät parempana, Hänet [Him]im]HHHhh, ja siten antaen sukupuolen sille antropomorfoivat sen, mikä on herjausta. On totta, että teosofia kavahtaa karkeaa materialismia. Se pitää parempana ajatella, että ikuisuudesta itseensä vetäytyneenä jumaluuden henki ei tahdo eikä luo, vaan että äärettömästä säteilystä kaikkialle leviten suuresta keskuksesta se, mikä saa aikaan kaiken näkyvän ja näkymättömän, on vain säde, joka sisältää itsessään siittävän ja hedelmöittävän voiman. Tämä voima vuorostaan aikaansaa sen, mitä kreikkalaiset kutsuvat makrokosmokseksi, kabbalistit tikkuniksi eli adam kadmoniksi – arkkityyppiseksi ihmiseksi – ja arjalaiset purushaksi, ilmenneeksi Brahmâksi eli jumalalliseksi miespuoliseksi. Teosofia uskoo myös anastasikseen eli jatkuvaan olemassaoloon ja sielun vaellukseen (evoluutioon) eli sielun muutosten sarjaan, mitä voidaan puolustaa ja selittää pelkin filosofisin periaattein, ja ainoastaan tekemällä selvä ero paramâtman (transsendentaalisen, korkeimman sielun) ja vedantalaisten jivâtmân (eläimellisen eli tajuisen sielun) välillä.

Määritelläksemme täydellisesti teosofian meidän on tarkasteltava sitä sen kaikilta puolilta. Sisäinen maailma ei ole kätkeytynyt kaikilta läpitunkemattoman pimeyden vuoksi. Teosofian eli jumalviisauden – joka vei mielen muodon maailmasta muodottoman hengen maailmaan – avulla hankkimansa korkeamman intuition välityksellä ihmisellä on ollut joskus mahdollisuus joka aikakautena ja joka maassa käsittää sisäisen eli näkymättömän maailman asioita. Tästä johtuen hinduaskeettien "samadhi" eli dyan yog samadhi, uusplatonikkojen "daimonion-foti" eli henkinen valaistus, ruusuristiläisten tai tulifilosofien "sielun sideerinen rupattelu" ja jopa mystikkojen ja uudenaikaisten mesmerisoijien ja spiritualistien ekstaattinen transsi ovat luonteeltaan samoja vaikka erilaisia ilmennykseltään. Ihmisen jumalallisen "itsen" etsiminen, mikä kovin usein tulkittiin virheellisesti yksilön yhteydeksi persoonallisen Jumalan kanssa, oli jokaisen mystikon päämääränä, ja usko sen mahdollisuuteen tuntuu olleen samanikäinen ihmiskunnan synnyn kanssa, jokaisen kansan antaessa sille uuden nimen. Siten Platon ja Plotinos kutsuivat noeettiseksi työksi sitä, minkä joogi ja shrotriya nimittävät vidyaksi. "Mietiskelyn, itsetuntemuksen ja älyllisen kurin avulla sielu voi kohota näkemään ikuisen totuuden, hyvyyden ja kauneuden – so. kohota visioon Jumalasta, ja tämä on epopteia", sanovat kreikkalaiset. "Ihmisen sielun yhdistäminen universaaliin sieluun", sanoo Porfyrios, "vaatii vain täydellisen puhtaan mielen. Kontemplaation, täydellisen siveyden ja ruumiin puhtauden avulla voimme päästä lähemmäksi Sitä ja saada tuossa tilassa todellista tietoa ja ihmeellisen syvän ymmärtämyksen."

Swami Dayanand Saraswati, joka ei ollut lukenut Porfyriosta eikä muita kreikkalaisia kirjailijoita, vaan joka on perinpohjainen vedalainen oppinut, sanoo teoksessaan Veda-bháshya (upasana prakara ank. 9): "Dikshin (korkeimman vihkimyksen) ja joogatilan saavuttamiseksi on harjoitettava sääntöjen mukaan… Ihmisruumiissa sielu voi suorittaa suurimpia ihmeitä tuntemalla universaalin hengen (eli Jumalan) ja perehtymällä universumin kaikkien asioiden (okkulttisiin) ominaisuuksiin. Ihminen (dikshit eli vihitty) voi siten saavuttaa kyvyn nähdä ja kuulla pitkän matkan päästä." Lopuksi Alfred R. Wallace, kuninkaallisen seuran jäsen, spiritualisti ja vieläpä tunnustetusti suuri naturalisti, sanoo upean vilpittömästi: "Vain ’henki’ tuntee, käsittää ja ajattelee – hankkii tietoa ja syitä ja kohoaa… melko usein ilmaantuu sellaisia yksilöitä, että henki voi käsittää fyysisistä aistielimistä riippumattomana, eli voi ehkä kokonaan tai osittain jättää ruumiin joksikin aikaa ja palata siihen jälleen… henki… kommunikoi helpommin hengen kuin aineen kanssa."

Voimme nyt huomata niiden tuhansien vuosien jälkeen, jotka ovat gymnosofistien ja meidän oman korkeasti sivistyneen kautemme välissä, tai kuitenkin ehkä juuri sellaisen valaistumisen vuoksi, joka tulvii säteilevää valoa luonnon psykologisiin samoin kuin fyysisiin maailmoihin, kuinka yli kaksikymmentä miljoonaa ihmistä uskoo tänään, eri muodossa, noihin samoihin henkisiin voimiin, joihin joogit ja pythagoralaiset uskoivat lähes 3000 vuotta sitten. Kun siis arjalainen mystikko väitti omaavansa kyvyn ratkaista kaikki elämän ja kuoleman ongelmat, kun hän oli kerran saanut kyvyn toimia ruumiistaan riippumattomana âtmanin – "itsen" eli "sielun" – välityksellä; ja kun vanhat kreikkalaiset lähtivät etsimään atmua, salattua, eli ihmisen jumalsielua, thesmoforialaisten mysteerien symbolisen peilin kanssa; niin tämän päivän spiritualistit uskovat henkien eli ruumiittomien henkilöiden sielujen kykyyn kommunikoida silminnähtävästi ja todellisesti niiden kanssa, joita he rakastivat maan päällä. Ja kaikki nämä, arjalaiset joogit, kreikkalaiset filosofit ja nykyajan spiritualistit, vahvistavat tuon mahdollisuuden sillä perusteella, että ruumiillistunut sielu ja sen aina ruumiiton henki, todellinen itse eivät ole erossa universaalista sielusta tai muistakaan hengistä paikallisesti, vaan niitä erottaa pelkästään niiden olemusten erilaistuminen; koska universumin rajattomassa avaruudessa ei voi olla rajoituksia. Ja kun tämä erilaisuus kerran poistuu – kreikkalaisten ja arjalaisten mukaan abstraktin kontemplaation avulla, aikaansaaden vangitun sielun tilapäisen vapautuksen; ja spiritualistien mukaan mediumismin avulla – sellainen yhteys ruumiillistuneen ja ruumiillistumattoman hengen välillä tulee mahdolliseksi.

Näin ollen Patanjalin joogit ja heidän jalanjäljissään Plotinos, Porfyrios ja muut uusplatonikot väittivät, että heidän ekstaasin hetkinään he olivat yhtyneet tai pikemminkin tulleet yhdeksi Jumalan kanssa useita kertoja elämiensä kuluessa. Tätä ajatusta, joka näyttää virheelliseltä, kun sitä sovelletaan universaaliin henkeen, vaativat muinoin ja nykyään liian monet suuret filosofit hylättäväksi täysin mielikuvituksellisena. Theodidaktosten tapauksessa ainoa kiistanalainen kohta, pimeä pilkku tässä äärimmäisen mystiikan filosofiassa oli sen vaatimus sisällyttää se, mikä on yksinkertaisesti ekstaattinen valaistus, kuuluvaksi aistihavainnon ryhmään. Joogien tapauksessa, jotka puolustavat kykyään nähdä Iswara "kasvoista kasvoihin", tämän väitteen kumosi onnistuneesti Kapilan vahva logiikka. Mitä tulee samanlaiseen oletukseen, jonka kannalla olivat heidän kreikkalaiset seuraajansa, kristillisten hurmioituneiden suuret joukot ja lopuksi viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana nuo kaksi viimeistä väittäjää, jotka "näkevät Jumalan" – Jacob Böhme ja Swedenborg –, tämä väite olisi kyseenalaistettu ja olisi pitänyt kyseenalaistaa filosofisesti ja loogisesti, jos muutamat meidän suurista tiedemiehistämme, jotka olivat spiritualisteja, olisivat olleet enemmän kiinnostuneita filosofiasta kuin pelkästä spiritualismin ilmiömaailmasta.

Aleksandrian teosofit jakautuivat neofyytteihin, vihittyihin ja mestareihin eli hierofantteihin, ja heidän sääntönsä kopioitiin Orfeuksen muinaisista mysteereistä. Orfeus toi ne Herodotoksen mukaan Intiasta. Ammonios velvoitti oppilaansa valallisesti olemaan ilmaisematta hänen korkeampia oppejaan paitsi niille, jotka osoittautuivat täysin sen arvoisiksi ja olivat vihittyjä ja jotka olivat oppineet pitämään jumalia, enkeleitä ja muiden kansojen demoneja esoteerisen hyponoian eli alamerkityksen mukaan. "Jumalat ovat olemassa, mutta he eivät ole sitä, mitä hoi polloi, oppimaton rahvas luulee heidän olevan", sanoo Epikuros. "Se ei ole jumalaton, joka kieltää rahvaan palvomien jumalien olemassaolon, vaan se, joka kiinnittää rahvaan mielipiteet näihin jumaliin." Aristoteles vuorostaan ilmoittaa, että "jumaluus ympäröi koko luonnon. . . ensimmäiset substanssit ovat jumalia".

Plotinos, Jumalan opettaman Ammonioksen oppilas, kertoo meille, että salaiseen gnosikseen eli teosofiseen tietoon kuului kolme astetta – näkemys, tieto ja valaistus. Ensimmäisen välikappale on aisti eli havainto, toisen dialektiikka ja kolmannen intuitio. Viimeksi mainitulle järki on toisarvoinen; se on absoluuttinen tieto, joka perustuu mielen samastumiseen tunnetun objektin kanssa. Teosofia on niin sanotusti tarkka psykologinen tiede. Se on suhteessa luonnolliseen, kehittämättömään mediumisuuteen niin kuin jonkun Tyndallin tieto on suhteessa koulupojan fysiikan tietoon. Se kehittää ihmisessä suoran näkemisen: sen mitä Schelling kutsuu selkeäksi kuvaksi subjektin ja objektin samuudesta yksilössä. Näin ollen hyponoian vaikutuksen ja tuntemuksen alaisena ihminen ajattelee jumalallisia ajatuksia, näkee kaikki asiat niin kuin ne todella ovat, ja lopuksi "tulee maailmansielun vastaanottajaksi" käyttääksemme yhtä Emersonin hienoimmista ilmaisuista. "Minä, epätäydellinen, palvon omaa täydellisyyttäni, hän sanoo suurenmoisessa kirjoitelmassaan Oversoul [Ylisielu].

Tämän psykologisen eli sielullisen tilan lisäksi teosofia kehitti tieteiden ja taiteiden joka haaraa. Se oli täysin perillä siitä, mikä nykyään tunnetaan yleisesti mesmerisminä. Teosofit hylkäsivät käytännön teurgian eli "seremoniallisen magian", johon roomalaiskatolinen papisto usein turvautui pahojen henkien poismanaamisessa. Ainoastaan Jamblikhos, ylittäen muut eklektikot, lisäsi teosofiaan opin teurgiasta. Ollessaan tietämätön luonnon esoteeristen jumalallisten symbolien merkityksestä ihminen on taipuvainen arvioimaan väärin sielunsa voimat. Sen sijaan että olisi henkisesti ja mentaalisesti yhteydessä korkeampien taivaallisten olentojen, hyvien henkien (platonilaisen koulukunnan teurgien jumalien) kanssa, hän haluaa tiedostamattaan kutsua esiin pahat, pimeät voimat, jotka väijyvät ihmiskunnan ympärillä – ihmisten rikosten ja paheiden ikuiset kauheat luomukset – ja siten putoaa teurgiasta (valkoisesta magiasta) goetiaan (eli mustaan magiaan, noituuteen). Kuitenkaan ei valkoinen eikä musta magia ole sitä, mitä yleinen taikausko ymmärtää näillä termeillä. Mahdollisuus "nostaa henkiä" Salomon avaimen avulla on taikauskon ja tietämättömyyden huippu. Tekojen ja ajatusten puhtaus voi ainoastaan kohottaa meidät yhteyteen "jumalien kanssa" ja johdattaa toivottuun päämäärään. Alkemia, jonka monet uskoivat olleen henkistä filosofiaa yhtä hyvin kuin fyysistä tiedettä, kuului teosofisten koulukuntien opetuksiin.

On merkittävää, että ei Zoroaster, Buddha, Orfeus, Pythagoras, Konfutse, Sokrates eikä Ammonios Sakkas kirjoittanut mitään muistiin. Syy siihen oli ilmiselvä. Teosofia on kaksiteräinen ase eikä sovi tietämättömälle tai itsekkäälle. Kuten jokaisella muinaisella filosofialla, sillä on kannattajansa nykyajan ihmisten keskuudessa, mutta aivan meidän päiviimme asti sen oppilaita on ollut vähän lukumäärältään ja mitä erilaisimmista ryhmistä ja katsomuksista. "Täysin teoreettisina ja perustamatta mitään kouluja heillä on ollut yhä hiljainen vaikutus filosofiaan. Epäilemättä, kun aika koittaa, monet hiljaisesti esitetyt ideat voivat silti antaa uusia suuntia ihmisajatukselle", huomauttaa Kenneth R. H. Mackenzie IX^o… itse mystikko ja teosofi, suuressa ja arvokkaassa teoksessaan The Royal Masonic Cyclopaedia (art. Theosophical Society of New York ja Theosophy, s. 731). Tulifilosofien ajoista alkaen he eivät itse ole koskaan muodostaneet seuroja, sillä kun kristillinen papisto jäljitti heitä kuin villipetoja, teosofiksi tunnustautuminen merkitsi usein, tuskin vuosisataakaan sitten, kuolemantuomiota. Tilastot osoittavat, että 150 vuoden aikana peräti 90 000 miestä ja naista poltettiin Euroopassa väitetyn noituuden perusteella. Ainoastaan Isossa Britanniassa vain kahdenkymmenen vuoden aikana, vuosina 1640–1660 jKr., kolmetuhatta ihmistä otettiin hengiltä sopimuksesta "Paholaisen" kanssa. Vasta myöhään 1800-luvulla – vuonna 1875 – jotkut edistyneet mystikot ja spiritualistit, tyytymättöminä spiritualismin teorioihin ja selityksiin, sen kannattajien käynnistämänä ja huomattuaan, että he olivat kaukana koko ilmiöiden laajan alueen hallitsemisesta, perustivat New Yorkissa Amerikassa yhdistyksen, joka on nyt laajalti tunnettu Teosofisena Seurana.

Kun olemme nyt selittäneet, mitä teosofia on, tulemme erillisessä artikkelissa selittämään mikä on myös "Ihmiskunnan yleiseksi veljeydeksi" kutsutun Seuramme luonne.

Lähde: Theosophist, October, 1879

Suomennos: Pirkko Carpelan 2011

Lähde: Lucifer, helmikuu 1888

Suomennos Pirkko Carpelan 2011