|
H. P. Blavatsky VASTAUKSIA KYSYMYKSIINLukijamme New Yorkista kirjoittaa: LUCIFERIN toimittajat hyödyttäisivät kovasti niitä, joita vetää puoleensa heidän kannattamansa liike, jos he kertoisivat: Vaaditaanko teosofi-okkultistiksi pyrkivää hylkäämään maalliset siteensä ja velvollisuutensa, kuten perhesiteet, rakkaus vanhempiin, vaimoon, lapsiin ystäviin jne.? Esitän tämän kysymyksen, koska täällä huhutaan sellaista, että jotkin teosofiset julkaisut ovat esittäneet niin, ja tahtoisin tietää, onko säännöissänne sellainen sine qua non [ehdoton edellytys]? Samanlainenhan on Uudessa Testamentissa. Matteuksen evankeliumissa (10:37) sanotaan: "Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle…" Vaativatko teosofian MESTARIT niin paljon? Valon etsinnässä Teidän L. M. C. - - - - - - - Tämä on hyvin vanha kysymys, ja vielä vanhempi syytös teosofiaa vastaan, jonka aloittivat ensin sen viholliset. Vastaamme ehdottomasti: EI. Ja lisäämme, ettei mikään teosofinen julkaisu olisi voinut syyllistyä sellaiseen PERÄTTÖMYYTEEN ja herjaukseen. Ei ketään teosofian seuraajaa, kaikkein vähiten "Teosofian mestarien" oppilasta (gurun chelaa) hyväksyttäisi koskaan sellaisin ehdoin. Monet olivat kokelaita, mutta "harvat valittuja". Kymmeniä kieltäydyttiin ottamasta vastaan yksinkertaisesti, koska he olivat naimisissa ja koska heillä oli pyhä velvollisuus suoritettavana vaimoa ja lapsia kohtaan. Ketään ei ole koskaan pyydetty hylkäämään isäänsä tai äitiään. Sillä sellainen, joka on toivonut vanhempansa tukea ja joka jättää hänet tyydyttääkseen omaa itsekästä ajatustaan tai tiedonjanoaan, kuinka suurta tai vakavaa tahansa, on "kelvoton" Tieteiden Tieteelle "tai koskaan lähestymään pyhää MESTARIA". Lukijamme on varmaan sekoittanut mielessään teosofian roomalaiskatolisuuteen ja okkultismin Raamatun kuolleen kirjaimen mukaisiin opetuksiin. Sillä ainoastaan roomalaiskatolisessa kirkossa on tullut ansiokkaaksi toiminnaksi, jota kutsutaan Jumalan ja Kristuksen palvelemiseksi, "luopua isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan" ja hylätä jokaisen rehellisen ihmisen ja kansalaisen velvollisuus, jotta tulisi munkiksi. Luukkaan evankeliumista (14:26) voi lukea kauheita sanoja, jotka on pantu Jeesuksen suuhun: "Jos joku tulee minun luokseni, mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, HÄN EI VOI OLLA MINUN OPETUSLAPSENI." Pyhä (?) Hieronymus opettaa yhdessä kirjoituksessaan: "Jos isäsi heittäytyy maahan kynnyksesi yli, jos äitisi paljastaa sinulle rinnan joka imetti sinua, tallaa maahan isäsi eloton ruumis, MURSKAA ÄITISI RINTA, ja kostumattomin ja kuivin silmin riennä Herrasi luo, joka sinua kutsuu!" Varmastikaan lukijamme ei siis ole voinut lukea mistään teosofisesta julkaisusta sellaisesta häpeällisestä syytöksestä teosofiaa ja sen MERSTAREITA vastaan, vaan mieluummin jostain antikristillisestä tai liian dogmaattisesti "kristillisestä" lehdestä. Meidän seuramme ei ole koskaan ollut "katolisempi kuin paavi". Se on tehnyt parhaansa seuratakseen mestarien määräämää polkua. Ja jos se ei ole onnistunut jossain suhteessa täyttämään vaikeaa tehtäväänsä, siitä ei varmasti voi syyttää teosofiaa eikä sen mestareita vaan ihmisluonnon rajoituksia. Cheluuden eli opetuslapseuden säännöt ovat löydettävissä monesta sanskritin- ja tiibetinkielisestä teoksesta. Kiu-ten IV kirjan luvussa "The Laws of Upasans" (Oppilaiden säännöt) ovat "varsinaiselta chelalta" edellytetyt ominaisuudet seuraavat: 1) Täydellinen fyysinen terveys; 2) ehdoton mentaalinen ja fyysinen puhtaus; 3) määrätietoinen epäitsekkyys, universaali rakkaus; myötätunto kaikkia eläviä olentoja kohtaan; 4) rehellisyys ja järkkymätön usko karman lakiin; 5) lannistumaton rohkeus totuuden puolesta, jopa henkensä uhalla; 6) sen intuitiivinen ymmärtäminen, että on ilmenneen jumalallisen atmanin (hengen) käyttöväline; 7) tyyni välinpitämättömyys kaikkea sitä kohtaan, mikä muodostaa objektiivisen ja katoavaisen maailman, ja sen oikeudenmukainen käsittäminen; 8) kummankin vanhemman siunaus ja heidän lupansa upasaniksi (chelaksi) tulemiseen; ja 9) selibaatti, ja vapaus kaikesta sitovasta velvollisuudesta." Kaksi viimeistä sääntöä ovat ehdottomasti pakollisia. Kukaan ihminen, joka on syyllistynyt isänsä tai äitinsä halveksuntaan tai vaimonsa epäoikeudenmukaiseen hylkäämiseen, ei voi koskaan tulla hyväksytyksi edes maallikkochelaksi. Toivottavasti tämä riittää. Olemme kuulleet cheloista, jotka epäonnistuttuaan, ehkä jonkin sellaisen velvollisuutensa laiminlyönnin seurauksena, jostain syystä ovat poikkeuksetta syyttäneet siitä mestarien opetusta ja sysänneet vastuun heille. Tämä on vain luonnollista heikkojen ja surkeiden ihmisten kohdalla, joilla ei ole edes rohkeutta tunnistaa omia virheitään tai harvinaista jaloutta tunnustaa ne julkisesti, vaan jotka yrittävät aina löytää syntipukin. Sellaisia me säälimme ja jätämme heidät korvauksen lain eli karman haltuun. Näillä heikoilla olennoilla ei voi koskaan odottaa olevan sitä suurinta vihollista, jonka viisas Bharavi’n Kirâtârjuniya kuvaa:
Toim. __________ Olemme saaneet julkaisemista varten useita yhteydenottoja, jotka käsittelevät viime julkaisun pääkirjoituksessa "Let every man prove his own work" käsiteltyjä aiheita. Muutamia lyhyitä huomautuksia voidaan tehdä, ei vastauksena noihin kirjeisiin – joita ei anonyymeinä ja ilman mitään kirjoittajien tietoja voida julkaista (eikä sellaista ole yleensä mainittu) – vaan yhden niistä (allekirjoituksena on "M.") sisältämiin ajatuksiin ja syytöksiin. Sen kirjoittaja asettuu kirkon puolelle. Hän vastustaa väitettä, että tuolta instituutiolta puuttuu tarvittava valistus todellisen filantropian toteuttamista varten. Hän tuntuu myös vastustavan näkemystä, että "käytännölliset ihmiset tekevät jatkuvasti hyvää tahtomattaan ja usein saavat aikaan vahinkoa", ja viittaa slummiemme työntekijöihin kristillisyyden puolustuksena. Siihenhän ei missään mielessä hyökätty pääkirjoituksessa arvostelevasti. Toistaen, mitä sanottiin, väitämme, että enemmän vahinkoa on tehty tunneperäisen hyväntekeväisyyden avulla kuin tunteelliset ihmiset haluavat myöntää. Kuka tahansa kansantalouden tutkija on tietoinen tästä tosiasiasta, joka on itsestäänselvyys kaikille niille, jotka ovat syventyneet ongelmaan. Epäitsekästä ihmisystävää elähdyttävä tunne on jaloin mahdollinen, mutta tämän totuuden tunnistaminen ei ratkaise esillä olevaa kysymystä. Hänen työnsä käytännön tuloksia on tarkasteltava. Meidän on katsottava, eikö hän kylvä suuremman pahan siemeniä samalla kun lievittää pienempää pahaa. Se tosiasia, että "tuhannet ihmiset tekevät suuria ponnistuksia kaikissa maamme kaupungeissa" tarpeen tyydyttämiseksi, kuvaa luottamusta noiden työntekijöiden siveelliseen voimaan. Se ei vaikuta heidän uskoonsa, sillä sellaiset luonteet pysyisivät samoina, olivatpa vallitsevat opinkappaleet mitkä tahansa. Dogmaattisen kristillisyyden vuosisatojen hedelmistä on varmasti hyvin huonona kuvauksena se, että Englannin pitäisi olla niin kurjuuden ja köyhyyden heikentämä, kuten se on – erityisesti raamatulliselta pohjalta – että hedelmistään on puuta arvosteltava! On myös väitetty, että kirkkojen mennyt historia, jota ovat tahranneet vainot, tiedon tukahduttaminen, rikokset ja raakuudet, vaatii uuden lehden kääntämistä. Vaikeudet tällä taholla ovat ylipääsemättömät. "Kirkollisuus" on todellakin tehnyt parhaansa ajan tasalla pysyäkseen sulauttamalla tieteen opetuksia ja tekemällä verhotun aselevon sen kanssa, mutta se on kykenemätön antamaan todellista henkistä ihannetta maailmalle. Sama kirkkokristillisyys käy hedelmättömällä jääräpäisyydellä yhä kasvavan agnostikkojen ja materialistien joukon kimppuun, mutta on ehdottomasti yhtä tietämätön kuin viimeksi mainitut haudantakaisista mysteereistä. Professori Flintin mukaan kirkon suurin tarve on pitää eurooppalaisen ajattelun johtajat helmassaan. Sellaiset ihmiset pitävät sitä kuitenkin anakronismina, vanhentuneena katsantokantana. Kirkkoa syö sen omien seinien sisällä skeptisismi, ja vapaa-ajattelu on nyt kirkonmiesten parissa hyvin yleistä. Tämä elinvoiman jatkuva heikentyminen on saattanut todellisen uskonnon pohjalukemiin, ja se on valava uuden ajatusten ja pyrkimysten suunnan nykyaikaiseen ajatteluun, lyhyesti sanoen antava loogisen perustan korkealle moraalisuudelle, tieteelle ja filosofialle, joka sopii tämän päivän tietoon, että teosofia tulee ennen maailmaa. Pelkkä fyysinen ihmisystävyys erossa uusien vaikutusten ja jalostavien elämänkäsitysten valamisesta massojen mieliin on arvotonta. Suurten henkisten totuuksien asteittainen sulautuminen ihmiskuntaan tulee yksin mullistamaan sivistyksen ilmeen ja lopulta johtamaan paljon tehokkaampaan yleislääkkeeseen pahuutta vastaan kuin on pelkkä pinnallisen kurjuuden kanssa näpertely. Ennaltaehkäisy on parempi kuin parantaminen. Yhteiskunta luo omat hylkiönsä, rikollisensa ja hurjastelijansa ja sitten tuomitsee ja rankaisee omia Frankensteinejaan langettaen tuomion omille jälkeläisilleen, "luu sen luusta, liha sen lihasta", kirottuun elämään maan päällä. Silti tuo yhteiskunta tunnistaa ja korostaa mitä tekopyhimmin kristillisyyttä – ts. "kirkollisuutta". Voimmeko siis päätellä, että viimeksi mainittu on vastakkainen ihmiskunnan vaatimuksille? Selvästi voimme, ja mitä tuskallisimmin ja ilmeisimmin, sen nykyisessä dogmaattisessa muodossa, joka tekee Vuorella saarnatusta kauniista etiikasta Kuolleenmeren hedelmän, kalkitun hautakammion, eikä mitään parempaa. Edelleen sama "M." viitaten Jeesukseen sellaisena, jonka suhteen voisi olla vain kaksi vaihtoehtoa, kirjoittaa, että hän "oli joko Jumalan Poika tai häpeällisin petkuttaja, joka on koskaan kulkenut maan päällä". Me vastaamme: ei ollenkaan. Elipä Uuden Testamentin Jeesus koskaan tai ei, olipa hän historiallinen henkilö tai sitten yksinkertaisesti maallikkohahmo, jonka ympärille Raamatun allegoriat koottiin – niin Matteuksen ja Johanneksen Nasaretin Jeesus on ihanne jokaiselle viisauteen pyrkivälle ja länsimaiselle teosofian kokelaalle seurata. Että hänen kaltaisensa oli "Jumalan Poika", on yhtä kiistatonta kuin että hän ei ollut ainoa "Jumalan Poika" eikä ensimmäinen, ei edes viimeinen, joka päättää "Jumalan Poikien" tai jumalallisen viisauden lasten sarjan maan päällä. Ei liioin se toinen väite, että "elämänsä aikana hän (Jeesus) on aina puhunut itsestään rinnakkain Jehovan kanssa, korkeimman, universumin keskuksen", ole oikea, olipa kyse sitten kuolleesta kirjaimesta tai salatusta mystisestä merkityksestä. Missään kohtaa Jeesus ei koskaan viittaa "Jehovaan", vaan päinvastoin hyökäten Mooseksen lakia ja tämän oletettavasti Siinainvuorella saamia käskyjä vastaan hän pitää erillään itsensä ja "Isänsä" mitä selvimmin ja painokkaimmin tuosta Siinain heimojumalasta. Matteuksen evankeliumin koko viides luku on "rauhan, rakkauden ja laupeuden ihmisen" kiivas protesti 2. Mooseksen kirjan karkeaa, ankaraa ja itsekästä "sodan ihmistä", Mooseksen "Herraa", vastaan. "Olette kuulleet vanhoina aikoina sanotun" – ja niin edelleen – "Mutta minä sanon teille" aivan päinvastaista. Ne kristityt, jotka pitävät yhä kiinni Vanhasta Testamentista ja israelilaisten Jehovasta, ovat parhaassa tapauksessa lahkolaisjuutalaisia. Sallittakoon heidän olla sitä kaikin mokomin, jos he niin tahtovat. Mutta heillä ei ole mitään oikeutta kutsua itseään krestityiksi, saatikka sitten kristityiksi. On karkean epäoikeudenmukaista ja valheellista väittää, niin kuin anonyymi kirjoittajamme tekee, että "vapaa-ajattelijat ovat tunnetusti epäpyhiä elämissään". Jotkut jaloimmat henkilöt samoin kuin syvällisimmät tämän päivän ajattelijat kaunistavat agnostisismin, positivismin ja materialismin rivejä. Viimeksi mainitut ovat teosofian ja mystiikan pahimpia vihamiehiä, mutta tämä ei ole mikään syy, miksi heille ei tehtäisi ehdotonta oikeutta. Eversti Ingersollin, tosi materialistin ja Amerikan vapaa-ajattelijoiden johtajan, tuntevat jopa hänen vihamiehensä ihanteellisena aviomiehenä, isänä, ystävänä ja kansalaisena, yhtenä jaloimmista luonteista, jotka kaunistavat Yhdysvaltoja. Kreivi Tolstoi on vapaa-ajattelija, joka on ollut pitkään erossa ortodoksisesta kirkosta. Silti hänen koko elämänsä on esimerkki Kristuksen kaltaisesta altruismista ja uhrautuvaisuudesta. Ollakseen hyveellinen jokaisen "kristityn" pitäisi ottaa nuo kaksi "vääräuskoista" esikuvikseen yksityisessä ja julkisessa elämässä. Monien vapaa-ajattelija-filantrooppien anteliaisuus erottuu hämmästyttävällä tavalla edukseen verrattuna kirkon rahakkaiden arvohenkilöiden välinpitämättömyyteen. Edellä oleva letkautus "kirkon vihamiehiin" on yhtä absurdi kuin se on halveksittavakin. "Mitä te voitte tarjota kuolevalle naiselle, joka pelkää astua yksin SYNKKÄÄN TUNTEMATTOMAAN?" meiltä kysytään. Kristillinen arvostelijamme tunnustaa tässä avoimesti, että kristilliset dogmit ovat ainoastaan kehittäneet a) kuolemanpelkoa ja b) ortodoksisen kristilliseen teologiaan uskovan agnostisismin, mitä tulee kuolemanjälkeiseen tilaan. On todella vaikea ymmärtää sitä omituista autuuden esikuvaa, jota oikeaoppisuus tarjoaa uskovaisilleen – kadotusta. Kuoleva ihminen – tavallinen kristitty – joka luo synkän silmäyksen taaksepäin elämään, voi tuskin ymmärtää tuota lahjaa. Sitä vastoin kalvinisti tai predestinaatio-opin kannattaja, joka kasvatetaan ajatukseen, että Jumala on saattanut iankaikkisuudesta määrätä hänet ikuiseen kurjuuteen, ei tuon ihmisen minkään virheen vuoksi, vaan yksinkertaisesti koska hän on Jumala, on enemmän kuin oikeutettu pitämään viimeksi mainittua kymmenen kertaa pahempana kuin mitään kiusaajaa tai paholaista, jonka ihmisen likainen mielikuvitus voi kehitellä. Teosofia opettaa päinvastoin, että täydellinen, ehdoton oikeudenmukaisuus vallitsee luonnossa, vaikka lyhytnäköinen ihminen ei voi havaita sitä sen yksityiskohdissa aineellisella ja edes psyykkisellä tasolla, ja että jokainen ihminen määrää oman tulevaisuutensa. Todellinen helvetti on elämä maan päällä, seurauksena karmallisesta rangaistuksesta, joka seuraa edellisestä elämästä, jonka pahat syyt ovat saaneet aikaan. Teosofi ei pelkää helvettiä vaan odottaa luottavaisesti lepoa ja autuutta kahden ruumiillistuman välisenä aikana, palkkiona kaikesta ansaitsemattomasta kärsimyksestä, jota hän on kokenut olemassaolossa, johon hänet vei karma ja jonka aikana hän on useimmissa tapauksissa yhtä toivoton kuin irti repäisty lehti pyöriessään ympäriinsä sosiaalisen ja yksityiselämän vastakkaisten tuulien heittelemänä. Kuolemanjälkeisen olemassaolon olosuhteista on esitetty riittävästi eri aikoina, joten tämä annos saa riittää nyt. Kristillisellä teologialla ei ole mitään sanottavaa tästä polttavasta kysymyksestä paitsi missä se verhoaa tietämättömyytensä mysteerin ja dogmien avulla. Sen sijaan paljastaessaan Raamatun symboliikkaa okkultismi selittää sitä perusteellisesti. – Toim. Lähde: Lucifer, Dec. 1887, Answers to Queries. Suomennos: Pirkko Carpelan 2010 Alkukielellä: http://www.blavatsky.net/blavatsky/arts/AnswersToQueries.htm |