H. P. Blavatsky

VANHA VIINI UUSISSA LEILEISSÄ

On enemmän kuin todennäköistä, etteivät protestantit tienneet uskonpuhdistuksen aikoina mitään kristinuskon todellisesta alkuperästä eli, selvemmin ja oikeammin ilmaistuna, roomalaiskatolisesta kirkollisuudesta. Kreikkalaiskatolinen kirkko ei myöskään tiennyt siitä luultavasti paljonkaan. Näiden kahden kirkon välinen ero tapahtui näet aikana, jolloin taistelussa poliittisesta vallasta roomalaiskatolinen kirkko luotti mihin hintaan hyvänsä korkeasti oppineiden, kunnianhimoisten ja vaikutusvaltaisten pakanoiden liittoon, kun taas pakanat olivat halukkaita omaksumaan uuden palvonnan ulkoisen muodon edellyttäen, että he itse pysyivät vallassa. Tässä ei tarvitse muistuttaa lukijaa taistelun yksityiskohdista, jotka jokainen sivistynyt ihminen tuntee. On varmaa, ettei (nykyään) roomalaiskatolinen kirkko leimannut korkeasti sivistyneitä gnostikkoja ja heidän johtajiaan – sellaisia kuin Saturnilus, ehdoton askeetti, Marcion, Valentinus, Basilides, Menander ja Cerinthus – sen vuoksi, että he olivat harhaoppisia tai että heidän oppinsa olivat todella "ob turpitudinem portentosam nimium et horribilem", "hirveitä synnyttäen inhoa", kuten Baronius sanoo Carpocratesin opeista, vaan yksinkertaisesti siksi, että he tiesivät liian paljon. Kenneth R. H. Mackenzie huomauttaa aivan oikein:

 
Myöhempi roomalaiskatolinen kirkko leimasi heidät, koska he törmäsivät vastakkain kristinuskon puhtaamman kirkon kanssa – jonka omistuksen Rooman piispa anasti itselleen, mutta jota alkumuotoa jatketaan kuuliaisena perustajaa kohtaan alkuperäisessä ortodoksisessa kreikkalaisessa kirkossa. [The Royal Masonic Cyclopaedia: "Gnosticism".]

 

Haluamatta vastata aiheettomasta anastuksesta kirjoittajan mielestä on parempi todistaa tämä päättely erään hartaan roomalaiskatolilaisen kirjoittajan useamman kuin yhden henkilökohtaisen ja uhmaavan tunnustuksen avulla, Vatikaanin uskottua ilmeisesti tuon hienon tehtävän hänelle. Markiisi de Mirville yrittää epätoivoisesti selittää tietyt merkittävät arkeologiset ja paleograafiset keksinnöt roomalaiskatolisten eduksi, ja kirkko saadaan pysymään viisaasti poissa riidasta. Hänen raskaslukuiset Ranskan Akatemialle osoitetut teoksensa vuosilta 1851-1866 kieltämättä todistavat tämän.

Kiinnittäen tekosyyn varjolla materialististen "kuolevaisten" huomion "epideemiseen spiritualismiin", saatanallisten voimien suurten joukkojen tunkeutumiseen Eurooppaan ja Amerikkaan, hän suuntaa ponnistelunsa sen todistamiseen esittämällä perusteelliset sukutaulut ja teogonian kristillisistä ja pakanallisista jumalista ja vertaamalla niitä toisiinsa. Kaikki sellaiset ihmeelliset samankaltaisuudet ovat vain näennäisiä, hän vakuuttaa lukijalle. Hän kertoo, että helvetin paholaiset esittivät kristillisiä symboleja ja hahmoja, Kristusta, Neitsyttä, enkeleitä ja pyhimyksiä vuosisatoja aikaisemmin häpäistäkseen ikuisen totuuden näiden jumalattomien kopioitten avulla. "Keksittyään enkelien salaisuudet" paholaiset aavistivat tapahtumia tulevaisuutta koskevien tietojensa avulla. Saastattomista äideistä syntyneet ja väkivaltaisesti kuolleet pakanalliset jumaluudet, kaikki Soter – Vapahtaja – -nimiset aurinkojumalat olivat vain ferour’eja, [Jacobi määrittelee ferouerit ja devit (kirjaimet F ja D) sanan ferouer kohdalla seuraavalla tavalla: Ferouer on osa olennosta (joko ihminen tai eläin), jonka esikuva se on ja josta se jää jäljelle. Se on kreikkalaisten nous, siksi jumalallinen ja kuolematon, joten se tuskin voi olla paholainen [devil] tai saatanallinen kopio, joksi de Mirville tahtoo kuvata sen. Foucher kumoaa hänet täysin. Ferouer ei koskaan ollut "aistimusprinsiippi" vaan viittasi aina ihmisen egon jumalallisimpaan ja puhtaimpaan osaan – henkiseen prinsiippiin. Anquetil sanoo, että ferouer on ihmisen sielun puhtain osa. Persialaisten dev on ferouerin vastakohta, sillä Zoroaster on muuttanut devin pahan (evil, mistä tulee kristittyjen devil) hengeksi, mutta jopa dev on vain rajallinen. Sillä saatuaan ihmisen sielun valtaansa anastuksen kautta sen on jätettävä se tuomion suurena päivänä. Dev kiusaa kuolleen sielua kolme päivää, minä aikana sielu vaeltaa paikassa, jossa se väkivaltaisesti erosi ruumiista; ferouer nousee ikuisen valon seudulle [ks. Memories de l’Academie Royale des Inscriptions, osa XXXVII, s. 623 ja luku xxxix, s. 749]. On valitettavaa, että jalo markiisi de Mirville käsitti ferouerin jumalallisen perikuvan "saatanalliseksi kopioksi". Kutsumalla kaikkia pakanoiden jumalia, Apolloa, Osirista, Brahmâa, Ormazdia, Belia jne. Kristuksen ja pääenkelin feroueriksi hän vain osoittaa sen jumalan ja ne enkelit, joita hän tahtoi kunnioittaa huonompina kuin pakanoiden jumalat, kuten ihminen on sieluaan ja henkeään huonompi. Onhan ferouer kuolematon osa kuolevaista olentoa, jonka esikuva se on ja josta se jää jäljelle. Ehkä tekijäparka on tietämättään profeetallinen, ja Apollo, Brahmâ, Ormazd, Osiris jne. jäävät pakostakin jäljelle ja korvaavat – ikuisina kosmisina totuuksina – vähitellen häviävät kuvitelmat roomalaiskatolisen kirkon Jumalasta, Kristuksesta ja enkeleistä.] kuten zarathustralaiset kutsuivat heitä – tulevan Messiaan demonisia edeltäjiä.

Vaara tunnistaa sellaiset jäljennökset oli viime aikoina tullut vaarallisen suureksi. Asia oli pysynyt uhkaavasti ilmassa heiluen kuin Damokleen miekka kirkon yllä Voltairen, Dupuisin ja muiden samoilla linjoilla olleiden kirjoittajien ajoista asti. Egyptologien paljastukset, assyrialaisten ja babylonialaisten Moosesta edeltävien, hänestä legendan kertovien esineiden löytäminen [Ks. George Smithin Ancient History from the Monuments, The History of Balylonia ja muita teoksia.] ja erityisesti monet Englannissa julkaistut järkeisopilliset teokset, kuten Supernatural Religion, tekivät tunnustamisen välttämättömäksi. Sen vuoksi prostestanttisten ja roomalaiskatolisten kirjoittajien ilmaantuminen pani selittämään selittämättömän, saattamaan sopusointuun totuuden jumalallisesta ilmestyksestä mysteereineen, että kristinuskon jumalalliset hahmot, riitit, dogmit ja symbolit olivat niin usein samat kuin monien suurten pakanallisten uskontojen vastaavat opit. Edellinen – protestanttinen puolustaja – yritti selittää sitä "profeetallisten, valmistavien ideoiden" pohjalta. Sellaiset roomalaiskatolilaiset kuin de Mirville yrittivät selviytyä keksimällä kaksi sarjaa enkeleitä ja jumalia; toiset jumalallisia ja oikeita, toiset – varhaisemmat – "alkuperäisiä edeltäviä kopioita", seuraus paholaisen ovelasta plagiaatista. Protestanttien salajuoni on vanha, ja roomalaiskatolilaisten niin vanha, että se on unohdettu ja on yhtä hyvä kuin uusi.

Tri Lundyn Monumental Christianity ja A Miracle in Stone kuuluvat tuohon ensimmäiseen yritykseen, de Mirvillen Pneumatologie toiseen. Intiassa ja Kiinassa kaikki sellaiset skottilaisten ja muiden lähetyssaarnaajien yritykset päättyvät nauruun eivätkä aiheuta vahinkoa. Jesuiittojen keksimä suunnitelma on merkittävämpi. De Mirvillen teokset ovat siten hyvin tärkeitä, koska ne tulevat lähteestä, jolla on kieltämättä aikansa suurin oppineisuus käytettävissään, ja tähän on yhtyneenä kaikki se taito ja kasuistiikka, jonka Loyolan pojat voivat hankkia. Rooman palveluksessa olleet teräväjärkisimmät henkilöt auttoivat ilmeisesti markiisi de Mirvillea.

Hän aloittaa, ei vain myöntämällä latinalaista kirkkoa vastaan kohdistettujen syytösten ja hyökkäysten kohtuutta sen oppien alkuperän suhteen, vaan nauttimalla selvästi ennalta noista syytöksistä. Sillä hän osoittaa kristinuskon jokaisen opin olleen muinaisissa pakanallisissa rituaaleissa. Hän käy läpi koko pakanallisten jumaluuksien pantheonin, ja jokaisen osoitetaan muistuttaneen jossain määrin kolminaisuusopin hahmoja ja Mariaa. Roomalaiskatolisessa kirkossa tuskin on mysteeriä, dogmia tai riittiä, jota tekijä ei osoita "Curvatin [the Curved, paholaiset] parodioimaksi". Kun kaikki tämä on myönnetty ja selitetty, symbolien tutkijoiden pitäisi vaieta. Niin he tekisivätkin, ellei olisi materialistisia kriitikkoja, jotka torjuvat tuollaisen paholaisen kaikkivaltiuden tässä maailmassa. Sillä jos Rooma myöntää kaltaisuuden, se myös vaatii oikeuden tuomita oikean ja väärän avatâran, todellisen ja epätodellisen jumalan, alkuperäisen ja kopion välillä – vaikka kopio edeltää alkuperäistä tuhansia vuosia.

Tekijämme esittää edelleen, että milloin tahansa lähetyssaarnaajat yrittävät käännyttää epäjumalanpalvelijoita, heille vastataan säännöllisesti:

 
Meillä oli ristiinnaulittumme ennen teitä... Mitä te tulette esittämään meille? [Tämä on yhtä mielikuvituksellista kuin se on mielivaltaista. Missä on se hindu tai buddhalainen, joka puhuisi ristiinnaulitustaan?] Ja mitä me saavuttaisimme kieltämällä tämän kopion mysteerisen puolen sillä varjolla, että Weberin mukaan kaikki nykyiset Purânat on tehty uudelleen vanhemmista, koska täällä meillä on samanlaisia merkkihenkilöitä oikeassa järjestyksessä, jota kukaan ei koskaan ajattelisikaan kiistää. [Pneumatologie [Des Esprits…], IV, 237.]

 

Ja tekijä mainitsee esimerkkinä Buddhan, Krishnan, Apollon jne. Myönnettyään kaiken tämän hän välttää vaikeuden tällä tavoin:

 
Kuitenkin kirkkoisät, jotka tunsivat oman omaisuutensa sellaisten lampaiden vaatteiden alla… tietäen evankeliumin avulla… kaikki luuloteltujen valonhenkien metkut; isät, me sanomme, mietiskellen ratkaisevia sanoja "ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki olleet varkaita ja rosvoja" (Joh. 10:8) tunnistivat empimättä vaikuttavan okkulttisen voiman, yleisen ja yliluonnollisen ohjeen, joka oli annettu etukäteen valheesta, kansojen kaikkien noiden väärien jumalien universaalisen ominaisuuden ja piirin; "omnes dii Gentium daemonia (elilim)". (Ps. 96:5.) [Main. teos, s. 250.]

 

Sellaisella toiminnalla kaikki tehdään helpoksi. Ei ole yhtään räikeää yhdennäköisyyttä, ei yhtään täysin todistettua identtisyyttä, jota ei siten voitaisi poistaa. Edellä lainattuja karkeita, itsekkäitä ja itseä ylistäviä sanoja, jotka Johannes on asettanut Hänen suuhunsa, Hänen joka oli itse nöyryys ja rakkaus, ei Jeesus olisi koskaan voinut julistaa. Okkultistit torjuvat syytöksen närkästyneinä ja ovat valmiit puolustautumaan osoittamalla, mistä neljännen evankeliumin tekijä plagioi sanat. Ne on otettu kokonaisuudessaan Henokin kirjan ennustuksista. Tässä kohdassa voidaan esittää oppineen raamatuntutkijan, arkkipiispa Laurencen, ja Evolution of Christianityn käännöksen toimittajan [Charles Gill.] todistus asian todistamiseksi. Henokin kirjan johdannon viimeisellä sivulla on seuraava kohta:

 
…vertauksen lampaista, jotka hyvä paimen pelasti palkatuilta suojelijoilta ja saaliinhimoisilta susilta, on neljäs evankelista ilmeisesti lainannut Henokilta, lxxxix, jossa tekijä kuvaa paimenia tappamassa ja hävittämässä lampaita ennen heidän Herransa tuloa ja siten paljastaa tuon tähän asti mystisen kohdan todellisen tarkoituksen Johanneksen vertauksessa – "ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ovat kaikki olleet varkaita ja rosvoja" – ilmaus, jossa huomaamme nyt ilmeisen viitteen Henokin allegorisiin paimeniin.

 

"Ilmeinen" todella ja jotakin muuta lisäksi. Sillä jos Jeesus julisti sanat esitetyssä merkityksessä, silloin hänen on täytynyt lukea Henokin kirja – puhtaasti kabbalistinen, okkulttinen teos – ja hän tunsi sen vuoksi sen kirjoitelman arvon, jonka hänen kirkkonsa julistavat nyt apokryfiseksi. Hän ei ole myöskään voinut olla tietämättä, että nämä sanat kuuluivat vanhimpaan vihkimysrituaaliin. ["K.: Kuka koputtaa ovelle? / V.: Hyvä karjapaimen. / K.: Kuka tuli edelläsi? / V.: Kolme rosvoa. / K.: Kuka seuraa sinua? / V.: Kolme murhaajaa jne. / Tämä keskustelu käytiin pappisvihkijän ja vihkimyskokelaan välillä niiden mysteerien aikana, jotka esitettiin Himalajan turvapaikkojen vanhimmissa pyhäköissä. Seremonia suoritetaan vielä nykyäänkin eräässä muinaisessa temppelissä Nepalin syrjäseudulla. Se on peräisin ensimmäisen Krishnan mysteereistä, siirtyi ensimmäiselle Tirthankaralle ja päätyi Buddhaan, ja sitä kutsutaan Kurukshetra-riitiksi, jota esitetään jumalallisen adeptin suuren taistelun ja kuoleman muistoksi. Se ei ole vapaamuurariutta, vaan merkitsee tuon korkean olennon vihkimistä okkulttisiin opetuksiin – pelkkää, puhdasta okkultismia. Ja ellei hän olisi lukenut sitä, ja lause kuuluu Johannekselle tai sille, joka kirjoitti neljännen evankeliumin, miten silloin voidaan luottaa muihin sanontoihin ja vertauksiin, joita pidetään kristillisen Vapahtajan esittäminä?]

De Mirvillen selitys on siten valitettava. Kaikki muut todisteet, jotka kirkko esittää osoittaakseen esikristillisten ja kristinuskon vastaisten jäljittelijöiden helvetillisen luonteen, voidaan yhtä helposti kumota. Tämä on ehkä valitettavaa, mutta se on kuitenkin totuus – Magna est veritas et prevalebit. [Suuri on totuus ja se voittaa.]

Edellä on okkultistien vastaus kahdelle osapuolelle, jotka syyttävät heitä lakkaamatta, toinen taikauskosta ja toinen noituudesta. Niille veljillemme, jotka ovat kristittyjä ja moittivat meitä vaitiolosta, joka on määrätty idän cheloille, lisäten aina, että heidän oma "Jumalan Kirjansa" on "avoin teos" kaikille "lukea, ymmärtää ja pelastua", me vastaamme pyytämällä heitä tutkimaan, mitä juuri olemme sanoneet tässä luvussa ja sitten kumoamaan sen – jos pystyvät. Meidän päivinämme on hyvin vähän niitä, jotka ovat yhä valmiit vakuuttamaan lukijoilleen, että Raamatulla oli

 


Jumala tekijänä, pelastus loppuna ja totuus ilman mitään virheitä sisältönä.

 

Jos Lockelta voitaisiin kysyä nyt, hän olisi ehkä haluton toistamaan uudelleen, että Raamatussa on


kaikki puhdasta, kaikki vilpitöntä, ei mitään ylimääräistä, ei mitään vajavaista.

 

Ellei Raamattua voida osoittaa tämän kaiken vastakohdaksi, se tarvitsee kipeästi tulkitsijaa, joka on perehtynyt idän oppeihin, niin kuin ne ovat löydettävissä sen salaisista teoksista. Ei myöskään ole turvallista lainata arkkipiispa Laurencen Henokin kirjan käännöksen jälkeen Cowperia ja vakuuttaa meille, että Raamattu

    
Valaisee jokaisen ajan,
Se antaa, mutta ei lainaa mitään.

 

Sillä se lainaa ja lisäksi huomattavasti, varsinkin niiden mielestä, jotka tietämättä sen symbolista merkitystä ja siihen kätkeytyvien totuuksien universaalisuutta voivat arvostella vain sen kuolleen kirjaimen perusteella. Se on suuri teos, mestariteos ja se koostuu viisaista, nerokkaista taruista, jotka sisältävät suuria totuuksia. Mutta se paljastaa jälkimmäisen puolen vain niille, joilla vihittyjen tavoin on avain sen sisäiseen merkitykseen. Se on siveellisesti ja opetuksellisesti suurenmoinen kertomus – kuitenkin kertomus ja allegoria. Vanhemmassa, juutalaisessa osassa on kokoelma keksittyjä henkilöhahmoja ja myöhemmissä lisäyksissä hämäriä sanontoja ja vertauksia, ja se on siten täysin harhaanjohtava, ellei tunne sen esoterismia. Sitä paitsi Mooseksen kirjoista löytyy puhdasta ja pelkkää tähtienpalvontaa, kun sitä luetaan eksoteerisesti, ja mitä ihmeellisimmässä määrin muinaisaikaista tiedettä ja astronomiaa, kun sitä tulkitaan – esoteerisesti.

H. P. Blavatsky,
The Secret Doctrine
The Synthesis of Science,
Religion and Philosophy
Volume 5, First Edition, 1897
Adyar, Madras, India, 1938
Luku 7
Suomennos Pirkko Carpelan


Etusivu

Teosofia

H. P. Blavatsky

Salainen Oppi