H. P. Blavatsky
ASTRAALIENNUSTAJA
Jokainen sivistynyt englantilainen on kuullut kenraali Jermolovista, yhdestä aikamme suurimmista sotasankareista. Jos lukija on perehtynyt Kaukasian sotahistoriaan, hänen täytyy tuntea noista jyhkeiden linnoitusten päävalloittajista yhden urotyöt. Noissa linnoituksissa Shamil ja hänen edeltäjänsä ovat uhmanneet vuosikausia Venäjän armeijan taitoa ja strategiaa.
Oli miten oli, kaukasialainen sankari itse kertoo oudon tapauksen, joka voi kiinnostaa psykologian tutkijoita. Sanatarkka käännös V. Potton venäjänkielisestä teoksesta on "Sota Kaukasuksella". Toisen osan luvussa Jermolovin aikakausi (s. 829–832) kerrotaan seuraavaa:
"Hiljaa ja huomaamatta hiipuivat pois tuolle sankarille määrätyt viimeiset päivät. Hän kuoli 19.4.1861 Moskovassa 84-vuotiaana. Hän istui lempinojatuolissaan toinen käsi pöydällä, toinen polvella. Vain muutama minuutti aiemmin hän oli vanhaan tapaansa naputellut jalallaan lattiaan."
On mahdotonta ilmaista Venäjän tunteita tämän kuolemanviestin johdosta muutoin kuin lainaamalla muistokirjoitusta (venäjänkielisestä) päivälehti "Kaukasuksesta", jossa ei sanottu sanaakaan enempää kuin oli tarpeen.
"Huhtikuun kahdentenatoista päivänä klo 11.15 aamupäivällä Moskovassa tykistökenraali, kaikkialla Venäjällä kuuluisa Aleksei Petrovitš Jermolov hengitti viimeisen kerran. Jokainen venäläinen tuntee hänen nimensä. Se on liitetty kansallisen loistomme kirkkaimpiin elämänuriin; Valutino, Borodino, Kulm, Pariisi ja Kaukasus tulevat aina levittämään sankarin nimeä – Venäjän armeijan ja kansan ylpeydenaihetta. Emme aio luetella Jermolovin palveluksia. Hänen nimensä ja tittelinsä on: Venäjän todellinen poika sanan täydessä merkityksessä."
Kummallinen tosiasia on, että hänen kuolemansa muodostui oma legendansa, joka on outo ja mystinen. Eräs ystävä, joka tunsi hyvin Jermolovin, kirjoitti hänestä seuraavaa:
Kerran oltuani lähdössä Moskovasta menin hyvästelemään Jermolovia, enkä kyennyt salaamaan tunteitani erotessamme.
"Älä pelkää", hän sanoi minulle, "me tapaamme vielä. En kuole ennen paluutasi."
Tämä tapahtui kahdeksantoista kuukautta ennen hänen kuolemaansa.
"Elämässä ja kuolemassa vain Jumala on Mestari!" huomautin.
"Mutta minä kerron ehdottoman varmasti, että en tule kuolemaan vuoteen, vaan muutama kuukausi sen jälkeen", hän vastasi. "Seuraa minua." Näin sanottuaan hän johdatti minut työhuoneeseensa. Siellä hän otti lukitusta arkusta paperin, ojensi sen minulle ja kysyi: "Kenen käsialaa tämä on?" "Sinun", vastasin. "Lue se sitten." Minä tein työtä käskettyä.
Se oli jonkinlainen muistio, luettelo päivämääristä, alkaen siitä kun Jermolov ylennettiin everstiluutnantiksi, ja siinä lueteltiin kaikki hänen elämänsä merkittävät tapahtumat. Se oli täynnä tuollaisia tapahtumia. Hän seurasi minua lukiessani muistiota ja viimeisen kappaleen kohdalla hän peitti viimeisen rivin kädellään. "Tätä sinun ei tarvitse lukea", hän sanoi. "Tällä rivillä sanotaan kuolemani tarkka ajankohta. Kaiken lukemasi kirjoitin etukäteen, ja se on käynyt toteen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kerron nyt miten kirjoitin sen."
"Kun olin vielä nuori everstiluutnantti, minut lähetettiin työtehtävissä pieneen piirikuntakaupunkiin. Asuntoni käsitti kaksi huonetta, toinen palveluskunnalle, toinen henkilökohtaiseen käyttööni. Jälkimmäiseen huoneeseen pääsi vain edellisen huoneen kautta. Kerran myöhään illalla istuessani kirjoittamassa työpöytäni ääressä vaivuin haaveisiin. Äkkiä kohottaessani katseeni näin edessäni toisella puolella työpöytääni seisomassa muukalaisen, puvusta päätellen miehen, joka kuului johonkin alempaan yhteiskuntaluokkaan. Ennen kuin ehdin kysyä häneltä, kuka hän oli tai mitä hän halusi, muukalainen sanoi: ’Ottakaa kynä ja kirjoittakaa.’ Tuntien itseni vastustamattoman voiman vaikutuksen alaiseksi tottelin hiljaa. Sitten hän saneli minulle kaiken, mitä tulisi tapahtumaan minulle koko elämäni aikana. Sanelu päättyi kuolinhetkeeni. Sanottuaan viimeisen sanan hän katosi paikalta.
"Kesti muutaman minuutin ennen kuin tulin täysin tajuihini. Hyppäsin paikaltani ja kiirehdin etuhuoneeseen, jonka kautta muukalaisen olisi ollut pakko kulkea. Oven avattuani näin apulaiseni kirjoittamassa kynttilän valossa ja sotilaspalvelijani makaamassa lattialla lähellä sisääntulo-ovea, joka oli kunnolla salvassa ja kiinni.
"Kun kysyin ’kuka oli täällä juuri’, hämmästynyt apulainen vastasi: ’Ei kukaan.’ Tähän päivään mennessä en ole kertonut tästä kenellekään. Tiesin etukäteen, että jotkut olisivat olettaneet minun keksineen koko jutun ja toiset olisivat nähneet minussa hallusinaatioon taipuvaisen miehen. Mutta minulle henkilökohtaisesti asia on täysin kiistaton tosiasia, aivan ehdoton ja selvä tosiasia, minkä todistaa tämä kirjoitettu asiakirja."
Viimeinen päivämäärä löytyi edellä mainitusta muistiosta kenraalin kuoleman jälkeen, ja se oli oikea. Hän kuoli juuri sinä vuoden päivänä ja hetkenä, jonka hän itse oli kirjoittanut muistiin omalla käsialallaan.
Jermolov on haudattu Orjoliin (Orlol). Sammumaton lamppu, joka on tehty pommin palasesta, palaa hänen hautansa edessä. Valurautaiseen lamppuun on kirjoitettu kömpelösti: "Kaukasialaiselle sotilaalle, joka palveli Goonibissa."*) Aina palava lamppu on muistona Kaukasian armeijan alempien rivimiesten innostuksesta ja kiitollisesta rakkaudesta. He keräsivät nälkäpalkastaan (kopeekka kopeekalta todellakin!) tarvittavan summan. Ja tämä yksinkertainen muistomerkki on arvokkaampi ja ihaillumpi kuin olisi loisteliain mausoleumi. Venäjällä ei ole toista muistomerkkiä Jermoloville. Mutta Kaukasuksen ylpeät ja mahtavat kalliot ovat katoamaton jalusta, jolla todellinen venäläinen tulee aina näkemään kenraali Jermolovin majesteettisen kuvan. Sitä ympäröi hänen ikuisen ja kuolemattoman maineensa sädekehä.
Ja nyt muutama sana näyn luonteesta.
Epäilemättä kenraali Jermolovin lyhyt ja selvä kertomus on täysin totta. Hän oli ennen kaikkea asiallinen, vakava ja selväjärkinen mies ilman pienintäkään merkkiä mystiikasta, todellinen sotilas, kunniallinen ja rehellinen. Lisäksi tapauksen vahvisti hänen vanhempi poikansa, jonka tämän artikkelin kirjoittaja ja hänen perheensä ovat tunteneet henkilökohtaisesti monien vuosien ajalta, kun asuimme Tbilisissä. Kaikki tämä osoittaa ilmiön aitouden, jonka vahvistaa lisäksi kenraalin kirjoittama asiakirja hänen tarkkoine kuolinpäivineen. Entä mitä sitten voidaan sanoa mystisestä vierailijasta? Spiritualistit näkevät hänessä tietysti ruumiittoman olennon, "materialisoituneen hengen". Väitetään, että ainoastaan inhimillinen henki voisi ennustaa koko tapahtumien sarjan ja nähdä niin selvästi tulevaisuuteen. Näin mekin sanomme. Mutta oltuamme samaa mieltä tähän asti olemme eri mieltä kaikesta lopusta. Toisin sanoen, kun spiritualistit sanoisivat, että näky oli erillisen hengen, joka oli riippumaton kenraalin korkeammasta egosta, me olemme täysin vastakkaisella kannalla ja sanomme, että kyseessä oli juuri tuo ego. Pohtikaamme asiaa maltillisesti.
Missä on tuollaisen näyn tai ennustuksen raison d’etre, järjellinen perusta? Miksi esimerkiksi teidän tai minun pitäisi ilmestyä kuolleena täysin tuntemattomalle siitä hyvästä, että hän saisi tietää, mitä hänelle tulee tapahtumaan? Jos kenraali olisi tunnistanut kävijässä jonkun sukulaisen, oman isänsä, äitinsä, veljensä tai sydänystävänsä ja saanut häneltä jonkin hyödyllisen varoituksen, ikään kuin pienen todisteen, sellaisessa teoriassa olisi vielä ollut jotakin itua. Mutta kyse ei ollut mistään sellaisesta; vierailija oli yksinkertaisesti "muukalainen, puvusta päätellen mies, joka kuului johonkin alempaan yhteiskuntaluokkaan". Jos näin oli, miksi joku ruumiiton kauppias tai työmies vaivautuisi ilmestymään vieraalle ihmiselle? Ja jos "henki" ainoastaan otti itselleen sellaisen ulkonäön, miksi sitten ylipäänsä tarvittiin valepuku ja naamiointi, sellainen kuolemanjälkeinen hämäys?
Jos "henget" tekevät sellaisia vierailuja vapaasta tahdostaan, jos sellaisia ilmestyksiä voi tapahtua ruumiittoman olennon hyväntahtoisuudesta johtuen ja riippumatta mistään vakiintuneesta käytännöstä kahden maailman välisessä kanssakäymisessä – mikä voi silloin olla oletettu syy siihen, että juuri tuo "henki" leikki ennustavaa Kassandraa kenraalin kanssa? Ei yhtään mikään. Sellaisen väittäminen vain lisäisi vielä yhden järjettömän ja vastenmielisen piirteen "henkivierailuteoriaan" ja heittäisi naurettavan lisäelementin kuoleman pyhyyden ylle. Spiritualisteille kuolemattoman hengen – jumalallisen henkäyksen – materialisoituminen on sama kuin teologeille absoluutin antropomorfisoiminen (ihmisen kaltaiseksi tuleminen). Nämä kaksi väitettä ovat kaivaneet miltei ylipääsemättömän kuilun teosofi-okkultistien ja spiritualistien välille yhtäällä ja teosofien ja kirkon kristittyjen välille toisaalla.
Teosofi-okkultisti selittäisi näyn esoteerisen filosofian mukaisesti näin: Hän muistuttaisi ensin lukijaa siitä, että korkeampi tietoisuus meissä, ilmennystä koskevine sui generis [omaa luokkaansa olevine] lakeineen ja olosuhteineen, on yhä miltei täysin terra incognita [tuntematon maa] kaikille (spiritualistit mukaan luettuina) ja ennen kaikkea tiedemiehille. Lisäksi hän muistuttaisi lukijaa yhdestä okkultismin perusopetuksesta. Hän sanoisi, että jumalallisen kaikkitietävyyden ominaisuuden lisäksi yksilölliselle kuolemattomalle egolle ei ikuisuudessa ole sen omassa luonnossa ja toiminnan piirissä menneisyyttä eikä tulevaisuutta vaan ainoastaan ikuinen LÄSNÄOLO. Kun nyt tämä oppi myönnetään eli hyväksytään, on vain luonnollista, että tuota egoa elähdyttävän persoonallisuuden koko elämän, syntymästä kuolemaan, olisi oltava yhtä näkyvä korkeammalle egolle kuin se on näkymätön ja salainen sen tilapäisen ja kuolevaisen muodon rajoitetulle näölle. Tästä syystä on täytynyt okkulttisen filosofian mukaisesti tapahtua seuraavaa:
Kenraali Jermolov kertoo ystävälleen, että kirjoittaessaan myöhään illalla hän oli äkkiä vaipunut haaveisiinsa. Kun hän kohottaessaan katseensa havaitsi yllättäen muukalaisen seisomassa edessään. Nyt tuo haaveilu olikin mitä todennäköisimmin yhtäkkinen torkahdus, jonka sai aikaan väsymys ja liikarasitus, ja sen aikana tapahtui pelkästään unessa esiintyvää mekaanista toimintaa. Kun persoonallisuus tuli yhtäkkiä tietoiseksi korkeamman ITSENSÄ läsnäolosta ja inhimillinen nukkuva automaatti joutui yksilöllisyyden valtaan, niin heti paikalla käsi, joka oli aikaisemmin kirjoittanut useita tunteja, jatkoi mekaanisesti tehtäväänsä. Herättyään persoonallisuus luuli kirjoittaneensa edessään olevan asiakirjan vierailijan sanelusta, hänhän oli kuullut tämän äänen, mutta itse asiassa hän oli yksinkertaisesti kirjoittanut muistiin oman jumalallisen "egonsa", profeetallisen eli kaikki tietävän, hengen, sisimpiä ajatuksia – eli sanoisimmeko tietoa. Viimeksi mainitun "ääni" oli yksinkertaisesti fyysisen muistin tekemä tulkinta heräämisen hetkellä siitä mentaalisesta tiedosta, joka koskee kuolevan ihmisen elämää, ja korkeampi tietoisuus heijasti sen alempaan tajuntaan. Kaikki muut muistin kirjaamat yksityiskohdat ovat yhtä luonnollisesti selitettävissä.
Siten muukalainen, joka oli pukeutunut köyhän pikku kauppiaan tai työmiehen asuun ja joka puhui hänelle hänen ulkopuolellaan, samoin kuin "ääni" kuuluvat siihen hyvin tunnettujen ilmiöiden luokkaan, jonka tunnemme ajatusten ja muistojen assosioitumisena unissamme. Kuvat ja kohtaukset, jotka näemme unessa, tapahtumat, joita elämme tuntien, päivien, joskus vuosien mittaisina unissamme, kaikki tämä vie todellisuudessa vähemmän aikaa kuin salaman leimahdus heräämisen hetkellä, tietoisuuden palautuessa täydellisesti. Tällaisista voimakkaista mielikuvituksellisista hetkistä psykologia antaa lukuisia esimerkkejä. Me kapinoimme modernin tieteen materialistisia johtopäätöksiä vastaan, mutta kukaan ei voi muuttaa niitä tosiasioita, joita sen spesialistit ovat kärsivällisesti ja huolellisesti kirjanneet monivuotisten kokemusten ja havaintojen perusteella, ja nämä tukevat väitettämme. Kenraali Jermolov oli useita päiviä aikaisemmin pitänyt tarkastuksen pienessä kaupungissa, jossa hän oli virallisessa tehtävässään tutkinut luultavasti köyhien luokkien kymmeniä ihmisiä. Tämä selitti hänen kuvittelunsa – joka on yhtä elävä kuin itse todellisuus – ja antoi hänen mielikuvitukselleen näyn pikku kauppiaasta.
Tutkikaamme filosofien ja vihittyjen pitkää kokemusten sarjaa ja selityksiä, niiden jotka ovat tutustuneet perusteellisesti sisäisen Itsen mysteereihin, ennen kuin syytämme tapahtumista "kuolleiden henkiä", joiden vaikuttimia ei voitaisi milloinkaan selittää millään järkevillä perusteilla.
*) "Goonib" on tšerkessien viimeisen linnakkeen nimi. Siellä venäläiset voittivat ja vangitsivat kuuluisan Murid Shamilin, vuoristolaisten ylipapin, vuosien toivottomien taistelujen jälkeen. Goonib on jättiläismäinen kallio, jota pidettiin kauan aikaa valloittamattomana, mutta jonka lopulta venäläiset sotilaat valloittivat ja jolle he nousivat valtavien ihmistappioiden kustannuksella. Tämä valtaus teki itse asiassa lopun Kaukasuksen sodasta, taistelusta, joka oli kestänyt yli kuusikymmentä vuotta varmistaen voiton. – Toim.
Lähde: Lucifer, kesäkuu 1890
Suomentanut Pirkko Carpelan
Alkukielinen versio: Astral Prophet