H. P. Blavatsky
JOULU ENNEN JA NYT
Lähestymme vuodenaikaa, jolloin koko kristillinen maailma valmistautuu viettämään huomattavinta juhlaansa – uskontonsa perustajan syntymää. Kun tämä lehti saapuu länsimaisille tilaajilleen, juhlailoa on jo jokaisessa talossa. Luoteis-Euroopassa ja Amerikassa piikkipaatsama ja muratti koristavat jokaista kotia, ja kirkot on somistettu ikivihrein kasvein. Tämä tapa on periytynyt pakanallisten druidien muinaisista menoista, "että metsänhenget voisivat kerääntyä ikivihreiden kasvien luo ja ne säilyisivät pakkasen puraisulta leudompiin säihin asti". Roomalaiskatolisissa maissa suuret joukot kokoontuvat koko jouluaattoillan ja -yön ajaksi kirkkoihin tervehtimään jumalallisen pienokaisen ja hänen "taivaankuningattaren" pukuun puetun neitsytäitinsä vahakuvia.
Analyyttiselle mielelle tämä runsaan kullan ja pitsin, helmikirjonnaisen satiinin ja sametin koreus ja loisto sekä jalokivin koristettu kehto näyttävät lähinnä paradoksaaliselta. Kun ajattelee juutalaisen maalaismajatalon köyhää, lahoa, likaista seimeä, jonne — jos meidän on uskominen evankeliumia — tuleva "Vapahtaja" sijoitettiin syntymähetkellään paremman suojan puutteessa, alkaa tuntua siltä, että yksinkertaisen palvojan sokaistuneiden silmien edessä Betlehemin talli katoaa tyystin.
Varovaisemmin ilmaistuna tämä arvoton komeilu sopii huonosti demokraattisiin tunteisiin ja "Ihmisen Pojan" rikkauksien todella jumalalliseen vähättelyyn, Hänen, jolla "ei ollut minne päätään panna". Näin ollen sitä vaikeampi on tavallisen kristityn pitää selvää ilmausta, että "kamelin on helpompi mennä neulan silmän läpi kuin rikkaan miehen astua taivaan valtakuntaan", minään muuna kuin korusanaisena uhkauksena. Rooman kirkko toimi ovelasti kieltäessään ankarasti seurakuntalaisiaan lukemasta tai tulkitsemasta evankeliumeja itsekseen ja salliessaan Kirjan totuuksien julistamisen niin pitkän aikaa kuin mahdollista vain latinaksi – joka on "autiomaassa huutavan ääni". Tässä se seurasi ainoastaan aikakausien viisautta – vanhoja arjalaisia, jotka ovat myös vapauttaneet lapsensa syyllisyydestä. Sillä kuten nykyajan hindulainen palvoja ei ymmärrä sanaakaan sanskritista eikä nykyajan parsi zendin tavuakaan, samoin tavalliselle roomalaiskatolilaiselle latina on pelkkiä hieroglyfejä. Tulos on, että kaikilla kolmella, brahmalaisella ylipapilla, zoroasterilaisella mobedilla ja roomalaiskatolisella piispalla, on rajattomat mahdollisuudet kehittää uusia uskonnollisia dogmeja oman mielikuvituksensa syvyyksistä, omien kirkkojensa hyväksi.
Tämän suuren päivän osoittamiseksi kellot soivat iloisesti keskiyöllä läpi koko Englannin ja Manner-Euroopan. Ranskassa ja Italiassa loistavasti koristelluissa kirkoissa messujuhlan jälkeen "on tavallista, että ilonpitäjät nauttivat paastoruokaa (reveillon, yöateria jouluyönä), jotta he voisivat paremmin selviytyä uuvuttavasta yöstä", sanotaan paavillisen kirkon seremonioita käsittelevässä kirjassa. Tämä kristillisen paaston yö muistuttaa Shiva-jumalan seuraajien Shiva-puuta – suurta pimeyden ja paaston päivää hindujen vuoden yhdentenätoista kuukautena. Tosin jälkimmäisillä yön pitkää valvomista edeltää ja seuraa ehdoton ja ankara paasto. Heille ei ole mitään yöaterioita eikä kompromisseja. Niin kyllä, hehän ovat vain pahoja "pakanoita", ja sen vuoksi heidän pelastumisensa on oltava kymmenen kertaa vaikeampaa.
Vaikka nykyään kristillisissä maissa vietetään yleisesti joulukuun 25. päivänä Jeesuksen syntymäjuhlaa, näin ei ollut alun perin. Varhaisina vuosisatoina kaikkein liikkuvin kristillinen juhlapäivä, joulu, sekoitettiin usein epifania (ilmestys) -juhlaan, ja sitä vietettiin huhti- tai toukokuussa. Koska sen tunnistamisesta ei ollut koskaan mitään luotettavaa tietoa tai todistetta maallisessa tai kirkollisessa historiassa, tuon päivän ajankohta pysyi kauan valinnaisena. Vasta 300-luvulla, Jerusalemin Kyrilloksen suostuttelemana, paavi (Julius I) määräsi piispat tekemään tutkimuksia ja pääsemään lopulta johonkin sopimukseen Kristuksen syntymäpäivän todennäköisestä päivämäärästä. Heidän valintansa osui joulukuun 25. päivään – ja se on osoittautunut kaikkein epäonnistuneimmaksi valinnaksi! Dupuis Volneyn seuraamana tähtäsi ensimmäiset laukaukset tähän syntymän vuosijuhlaan. He todistivat, että lukemattomia ajanjaksoja ennen meidän ajanlaskuamme, perustuen selviin astronomisiin tietoihin, lähes kaikki muinaiset kansat olivat juhlineet aurinkojumaliensa syntymiä juuri tuona päivänä. "Dupuis osoitti, että NEITSYEN JA LAPSEN taivaallinen merkki oli olemassa jo useita tuhansia vuosia ennen Kristusta" – huomauttaa Higgins teoksessaan Anacalypsis.
Koska Dupuis, Volney ja Higgins on kaikki sivuutettu myöhemmin vääräuskoisina ja kristinuskon vihollisina, kannattanee yhtä hyvin tässä yhteydessä lainata Regensburgin kristillisen piispan, "oppineimman miehen jonka keskiaika on tuottanut", dominikaanimunkki Albertus Magnuksen, tunnustuksia. "Taivaallisen neitsyen merkki kohoaa horisontin yläpuolelle sinä hetkenä, jolle asetamme Herra Jeesus Kristuksen syntymän", hän sanoo teoksessaan Recherches historiques sur Falaise, par Langevin prêtre. Adonis, Bakkhos, Osiris, Apollo jne. syntyivät siis kaikki joulukuun 25. päivänä. Joulu osuu juuri talvipäivänseisauksen hetkelle. Päivät ovat silloin lyhyimmät ja pimeys on maan yllä enemmän kuin koskaan. Kaikkien aurinkojumalien uskottiin syntyvän vuosittain tuona ajankohtana. Tästä hetkestä lähtien auringon valo näet karkottaa päivä päivältä yhä enemmän pimeyttä, ja auringon voima alkaa kasvaa.
Olipa miten tahansa, joulujuhlilla, joita kristityt viettivät lähes 1500 vuotta, oli erityisen pakanallinen luonne. Ja pelkäämme pahoin, että nykyiset kirkon seremoniat voivat tuskin välttyä syytökseltä, että ne on miltei kirjaimellisesti kopioitu Egyptin ja Kreikan mysteereistä, joita vietettiin Osiriksen ja Horuksen, Apollon ja Bakkhoksen kunniaksi. Sekä Isistä että Cerestä kutsuttiin pyhiksi neitsyiksi, ja JUMALALLINEN SYLILAPSI voidaan löytää jokaisesta "pakanallisesta" uskonnosta.
Esitämme nyt kaksi kuvaa hauskasta joulusta: toinen kuvaa "vanhoja hyviä aikoja", ja toinen kristillisen jumalanpalveluksen nykyistä tilaa. Ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin joulu vakiinnutettiin, sitä pidettiin pyhän muistojuhlan ja mitä iloisimman juhlan kaksinaisessa valossa: yhtäläisesti heittäydyttiin uskonnolliseen hartauteen ja älyttömään hilpeyteen. "Joulunajan juhlien joukossa oli niin sanottuja narrien ja typerysten juhlia, groteski saturnalia, jota kutsuttiin joulukuun erivapauksiksi, jolloin kaikkea vakavaa ivailtiin, yhteisöjärjestys käännettiin ylösalaisin ja sen sopimussääntöjä pilkattiin", sanoo vanhojen kronikkojen toimittaja.
"Keskiaikana joulua juhlittiin dramaattisten mysteerien hilpeissä mielikuvituksellisissa näytelmissä, joiden esittäjillä oli karkeat naamiot ja kummalliset puvut. Näytelmässä esitettiin yleensä kehdossa olevaa pienokaista, jota ympäröivät Neitsyt Maria, Joosef, härkien päät, kerubit, idän maagikot (entisajan mobedit) ja monenlaiset koristeet." Caroleiksi kutsuttujen joulun ylistyslaulujen laulamisella haluttiin muistuttaa Kristuksen syntymäajan paimenten lauluista. "Piispat ja papit yhtyivät usein kansan riemukkaaseen laulamiseen, ja lauluja elävöitettiin tanssein sekä rumpu-, kitara-, viulu- ja urkumusiikilla." Voimme lisätä tähän, että aina nykyaikaan asti joulun edellä on esitetty sellaisia mysteerejä marionettien ja nukkejen avulla Etelä-Venäjällä, Puolassa ja Galiciassa, ja ne tunnetaan kalidowki-nimellä. Italiassa Kalabrian kiertelevät laulajat laskeutuvat vuoriltaan Napoliin ja Roomaan ja kokoontuvat Neitsyt Marian pyhäköihin piristämään häntä villillä musiikillaan.
Englannissa juhlien oli tapana alkaa jouluaattona ja jatkua usein kynttilänpäivään (2.2.) asti. Jokainen päivä oli vapaapäivä kahdenteentoista yöhön (6.1.) saakka. Ylemmän aateliston taloissa valittiin "huonon hallituksen lordi" eli "typeryyden apotti". Hänen tehtävänään oli esittää ilveilijän osa. Ruokakomero oli täynnä salvukukkoa, kanaa, kalkkunaa, hanhea, ankkaa, naudan-, lampaan- ja sianlihaa, piirakoita, vanukasta, pähkinöitä, luumuja, sokeria ja hunajaa." …"Joulun tukiksi tai pölkyksi kutsutuista suurista tukeista tehtiin hehkuva tuli, ja sitä saatettiin polttaa kynttilänpäivään asti kylmän pitämiseksi poissa nurkista. Yltäkylläisyyttä olivat jakamassa lordin maanvuokraajat musiikin, taikomisten, arvoitusten, polttaa!- ja rusinoidenpoimintaleikkien, pilojen, naurun, nokkeluuksien, panttileikkien ja tanssien keskellä.
Nykyisinä aikoinamme piispat ja papit eivät enää yhdy kansan avoimeen ylistyslauluun ja tanssiin, ja narrien ja typerysten kestit näytellään mieluummin pyhässä yksinäisyydessä kuin vaarallisen, tarkkasilmäisen reportterin silmien edessä. Kuitenkin syömingit ja juomingit ovat säilyneet kaikkialla kristillisessä maailmassa. Äkillisempiä kuolemia ovat epäilemättä aiheuttaneet ahnehtiminen ja kohtuuttomuus joulu- ja pääsiäislomien aikana kuin minään muuna aikana vuodesta. Kuitenkin kristillisestä jumalanpalveluksesta tulee joka vuosi yhä enemmän valheellista teeskentelyä. Tämä tyhjiä lupauksia täynnä oleva sydämettömyys on tuomittu lukemattomia kertoja, mutta mielestämme ei koskaan vaikuttavammalla koskettavuudella kuin viehättävässä unikertomuksessa, joka ilmestyi New York Heraldissa joulun tienoissa.
Iäkäs mies, joka johti julkista kokousta, sanoi käyttävänsä tilaisuutta hyväkseen kertoakseen näystä, jonka todistajana hän oli edellisenä yönä. "Hän arveli seisovansa saarnastuolissa loistavimmassa ja suurenmoisimmassa katedraalissa, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hänen edessään oli kirkon pappi tai pastori ja vieressä seisoi enkeli taulu ja kynä kädessään. Enkelin tehtävänä oli merkitä mustiin jokainen jumalanpalveluksen tai rukouksen teko, joka sattuisi hänen läsnä ollessaan ja kohoaisi hyväksyttävänä uhrilahjana Jumalan valtaistuimelle. Kaikki penkit olivat täynnä hienosti pukeutuneita uskovaisia kumpaakin sukupuolta. Ylevin, ihastuttavin ja tenhoavin musiikki, mitä mies oli koskaan kuullut, täytti ilman sulosoinnuin. Kaikki kauniit ritualistiset kirkonmenot, mukaan luettuna etevän papin harvinaisen kaunopuheinen saarna, olivat tapahtuneet vuorollaan, mutta muistiinpanoja tekevä enkeli ei tehnyt yhtään merkintää tauluunsa! Pastori oli lopulta päättänyt jumalanpalveluksen pitkähköön ja kaunissanaiseen rukoukseen, jota seurasi siunaus, eikä enkeli kirjannut vieläkään yhtään merkkiä!
"Enkelin yhä läsnä ollessa kertoja lähti kirkon ovesta hienosti pukeutuneen seurakunnan perässä. Köyhä, repaleinen laitapuolen nainen seisoi katuojassa jalkakäytävän vieressä, kalpea laiha käsi ojossa, hiljaa anoen almuja. Kun kirkosta ulos tulevat, hienosti pukeutuneet uskovaiset kulkivat ohi, he kavahtivat tuota köyhää syntistä magdalenaa, naisten vetäytyessä syrjään silkkisine jalokivin koristeltuine pukuineen, etteivät saastuisi hänen kosketuksestaan."
"Juuri silloin tuli päihtynyt merimies hoiperrellen alas jalkakäytävää toisella puolella katua. Kun hän tuli hylätyn naisparan kohdalle, hän horjui yli kadun tämän luokse ja ottaen muutaman pennin taskustaan sysäsi ne hänen käteensä. Samalla mies esitti hartaan pyynnön: ’Tässä, sinä köyhä, hylätty otus, ota tämä!’ Taivaallinen kirkkaus valaisi nyt muistiinpanoja tekevän enkelin kasvot. Hän merkitsi heti merimiehen myötätuntoa herättävän laupeudentyön tauluunsa ja katosi se mukanaan suloisena uhrina Jumalalle."
Joku voisi sanoa, että tämä on konkretisointi Raamatun kertomuksen tuomiosta, joka koski naisen aviorikosta. Olkoon niin; silti se kuvaa mestarillisesti kristillisen yhteiskuntamme tilaa.
Tradition mukaan jouluaattona voidaan aina löytää härät polvillaan ikään kuin rukoilemassa ja hartaudenharjoituksessa. "Glastonburyn apottiluostarin kirkkomaalla oli kuuluisa orapihlaja, joka oli aina nupussaan joulukuun 24. päivänä ja kukki 25. päivänä. Ottaen huomioon, että kirkkoisät olivat valinneet päivän umpimähkään ja että kalenteria on muutettu vanhasta uuteen ajanlaskuun, tämä osoittaa huomattavaa tarkkuutta sekä eläimiltä että kasveilta! On myös olemassa kirkollinen traditio, jonka meille on säilyttänyt Uppsalan arkkipiispa Olaus. Sen mukaan joulujuhlanvietossa "ovat kylmissä pohjoisosissa elävät ihmiset äkkiä ja oudosti muuttuneet susiksi. Tuo heidän valtava joukkonsa kokoontuu määrättyyn paikkaan ja raivoaa niin hurjasti ihmissukua vastaan, että se kärsii heidän hyökkäyksistään enemmän kuin koskaan luonnollisten susien hyökkäyksistä". Metaforisesti tarkasteltuna tämä näyttäisi olevan enemmän kuin koskaan ihmisten tila, ja varsinkin kristillisissä maissa nykyään. Ilmeisesti ei ole mitään tarvetta odottaa jouluaattoa nähdäkseen kokonaisten kansojen muuttuneen "villieläimiksi" – varsinkin sota-aikana.
Lähde: The Theosophist, "Christmas then and Christmas now", elokuu 1884
Suomentanut Pirkko Carpelan