Voiko kaksoisruumis murhata?
Eräänä aamuna vuonna 1867 kauhistutti koko Itä-Eurooppaa seuraava hirvittävä uutinen: Mikael Obrenovitsh, Serbian hallitseva ruhtinas, hänen tätinsä, prinsessa Katarina eli Katinka sekä tämän tytär murhattiin päivänvalossa, omassa puutarhassaan lähellä Belgradia. Murhaaja tai murhaajat olivat aivan tuntemattomia. Ruhtinaaseen oli osunut muutamia laukauksia ja pistoksia ja hänen ruumiinsa oli sananmukaisesti revitty palasiksi. Prinsessa oli tapettu paikoilleen, hänen päänsä oli murskattu eikä hänen nuorella tyttärellään ollut toivoa, vaikka hän oli vielä hengissä. Tämä tapahtui niin vähän aikaa sitten, etteivät yksityiskohdat ole vieläkään joutuneet unohduksiin, mutta näiden tapahtumien aikana koko se maailmankolkka oli kuin hulluuden vallassa.
Itävallan ja Turkin alaisissa maissa Bukarestista Triestiin asti ei korkeampien piirien perheistä kukaan tuntenut itseään rauhalliseksi. Noissa puoleksi itämaalaisissa maissa on joka kuningaskunnassa oma Capuletti-sukunsa ja kuiskailtiin, että tuon veriteon oli suorittanut ruhtinas Kara-Georgevitsch eli Tzerno-Gueorgey, joksi häntä niillä tienoin nimitettiin. Kuten tällaisissa tapauksissa usein tapahtuu, vangittiin joitakin täysin syyttömiä henkilöitä ja todelliset murhaajat välttivät oikeuden käden. Tämän veriuhrin nuori sukulainen, joka vielä oli vasta lapsi, saatettiin koulustaan Pariisista suurilla seremonioilla Belgradiin ja julistettiin Serbian hospodariksi. Valtiollisten tapahtumien pyörteessä Belgradissa unohtui hetkeksi tuo murhenäytelmä, mutta eräs vanha serbialaisnainen, joka oli rakastanut Obrenovitshin perhettä ja suri murhattuja kuin omia lapsiaan, oli aivan lohduton. Sen jälkeen kun nuori Obrenovitsh, ruhtinaan veljenpoika, oli julistettu hallitsijaksi, hän myi koko omaisuutensa ja hävisi teille tietämättömille. Sitä ennen hän oli kuolleitten haudalla vannonut juhlallisen valan kostaakseen heidän kuolemansa.
Tämän kertomuksen kirjoittaja oli viettänyt Belgradissa muutamia päiviä noin kolme kuukautta ennen tuota kauheaa rikosta ja tunsi henkilökohtaisesti prinsessa Katinkan. Hän esiintyi kodissaan sangen hyväntahtoisena, lempeänä ja jonkun verran laiskanpuoleisena, mutta ulkonaisesti oli hän sekä tavoiltaan että kasvatukseltaan täydellinen pariisitar. Koska melkein kaikki tässä tositarinassa esiintyvät henkilöt vielä elävät, käytän heidän nimiensä asemasta vain alkukirjaimia.
Vanha serbialainen rouva jätti harvoin kotinsa käydäkseen vain silloin tällöin tervehtimässä prinsessaa. Kyyristyneenä tyynyistä ja huiveista kootulle istuimelleen hän muistutti väririkkaaseen kansallispukuunsa verhottuna kumealaista sibyllaa hiljaisina ja rauhallisina päivinään. Ihmeellisiä kertomuksia kuiskailtiin hänen okkultisista tiedoistaan ja vieraat, jotka kokoontuivat hänen vaatimattoman lietensä ääreen kertoivat toisilleen kauheita asioita. Lihavan isäntämme serkkua vaivasi joitakin aikoja sitten vaeltava vampyyri ja yöllisen vieraskäynnin jälkeen hän oli melkein vuotanut verestä tyhjiin. Kun seurakunnan papin manaamiset eivät olleet auttaneet mitään, onnistui Gospoja P---n pelastaa onneton uhri. Tämä oli vain puinut nyrkkiä vampyyrille ja nuhdellut häntä omalla kielellään sekä sen kautta ajanut pakoon voitetun henkiolennon. Belgradissa kuulin siis ensi kertaa, tuon kielitieteellisesti mitä mielenkiintoisimman asian, että aaveilla on oma kielensä.
Vanhaa rouvaa, jota nimitän Gospoja P---ksi, seurasi tavallisesti toinen nainen. Tämä on määrätty näyttelemään pääosaa tässä kauheassa kertomuksessamme. Hän oli joltain romanialaiselta paikkakunnalta kulkeutunut nuori mustalaisneitonen, noin neljäntoista vuoden ikäinen. Missä hän itse asiassa oli syntynyt tai kuka hän oli, ovat asioita, joista ei hän itse, yhtä vähän kuin kukaan muukaan ollut selvillä. Kerrottiin, että eräs kuljeksiva mustalaisjoukko kerran oli jättänyt hänet vanhan rouvan pihamaalle. Siitä lähtien oli hän kuulunut talonväkeen. Häntä nimitettiin »nukkuvaksi neitoseksi», koska hänellä, niin kerrottiin, oli kyky seisoallaan vaipua näennäiseen uneen ja sitten ääneen kertoa unistaan. Tämän tyttösen pakanallinen nimi oli Frosya.
Noin kahdeksantoista kuukautta sen jälkeen kun tieto murhasta oli saapunut Italiaan, jossa silloin oleskelin, matkustin Banatin kautta pienissä vaunuissani, joiden eteen vuokrasin hevosen tarpeen mukaan. Tiellä tapasin vanhan ranskalaisen oppineen, joka samoin kuin minäkin matkusteli yksin sillä erotuksella vain, että hän kulki jalan, jota vastoin minä vallitsin maantietä rämiseviltä rattailta, korkean kuivan heinäkuorman jalolta valtaistuimelta. Näin tuon herrasmiehen eräänä aamuna ruohojen ja kukkien keskessä nukkumassa, ja ympäröivän ihanan maiseman katselemiseen vaipuneena olin vähällä kulkea hänen ohitseen mitään huomaamatta. Tuttavuus oli pian tehty, eikä tarvittu suurtakaan seremoniaa molemminpuolista esittelyä tehtäessä. Olin kuullut hänen nimensä mainittavan mesmerismin harrastajien piireissä ja tiesin hänen olevan Dupotet'n koulun etevä oppilas.
Pyydettyäni häntä jakamaan istuimeni heinäkuoman päällä hän huomautti kerran keskustelun kuluessa: »Tässä suloisessa Thebaidissa olen tavannut sangen merkillisen koehenkilön. Minulla on tänä iltana siinä perheessä istunto. He koettavat tämän tyttösen selvänäköisyyden avulla päästä selville erään murhan salaisuudesta … hän on kerrassaan merkillinen.»
»Kuka hän on?» kysyin.
»Romanialainen mustalainen. Hän on nähtävästi kasvatettu Serbian hallitsevan ruhtinaan perheessä. Tämä ruhtinas ei kuitenkaan enää hallitse, sillä merkillisellä, salaperäisellä tavalla hänet murh… Hei, varokaa! Hitto vieköön, tehän aiotte syöstä meidät kuiluun.» huudahti hän äkkiä, repäisten hyvin epäkohteliaalla tavalla suitset käsistäni ja tempaisten nopeasti hevosen taaksepäin.
»Ette suinkaan tarkoita prinssi Obrenovitshia», kysyin pelästyneenä.
»Kyllä, juuri häntä tarkoitin. Tänä iltana täytyy minun olla perillä ja toivon voivamme lopettaa istuntosarjan, jonka aikana tulemme lopullisesti kehittämään erästä ihmishengen salattujen voimien kaikkein ihmeellisintä ilmennystä. Te voitte tulla mukaan. Minä esitän teidät siellä ja sitä paitsi voitte auttaa minua tulkkina, sillä he eivät puhu ranskaa.»
Koska olin varma siitä, että kysymyksessä oleva unissapuhuja oli Frosya, täytyi siis olla kysymys vain Gospoja P---n perheestä. Suostuin sen vuoksi mielelläni tulemaan mukaan. Auringonlaskun aikana olimme saapuneet vuoren juurelle, josta nousimme vanhaan linnaan, kuten ranskalainen paikkaa nimitti. Erään varjoisan lehtimajan taustalla oli karkea penkki, ja kun pysähdyimme tämän runollisen paikan sisäänkäytävän eteen, ranskalaisen hääräillessä hevosen kanssa, näin veden yli linnanportille johtavan raihnaisen sillan luona korkeakasvuisen olennon nousevan penkiltä ja lähestyvän meitä.
Se oli vanha ystäväni Gospoja P---, joka näytti kalpeammalta ja salaperäisemmältä kuin koskaan ennen. Hän ei hämmästynyt minut nähdessään, vaan tervehti minua yksinkertaisesti serbialaiseen tapaan kolminkertaisella suudelmalla kumpaisellekin poskelle. Sitten hän tarttui käteeni ja vei minut suoraan murattilehtimajaan. Selkä seinää vastaan puoleksi nojaten pienelle matolle, joka oli levitettynä ruohon yli, näin Frosyan.
Hän oli pukeutuneena vallakialaisten naisten kansallispukuun päässä jonkinlainen kaasukankaasta kääritty turbaani, kullatuilla rahoilla ja nauhoilla koristettu. Valkoinen avohihainen paita ja monivärinen hame täydensivät puvun. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, silmänsä suljetut ja ilme oli kivettyneen sfinksimäinen, joka sellaisissa tapauksissa on selvänäköiselle unissapuhujalle ominainen.
Kasvot olivat niin elottomat ja kalpeat, että häntä olisi voinut pitää kuolleena, elleivät rintaa koristavat rahaketjut ja helminauhat olisi hiljaa kilisseet jokaisesta hengenvedosta. Ranskalainen selitti panneensa hänet nukkumaan lähestyessämme taloa ja että hän nyt oli samassa tilassa, johon hänet oli jätetty edellisenä iltana. Nyt alkoi hän käsitellä koehenkilöä, joksi hän Frosyaa nimitti. Meihin ei hän enää kiinnittänyt vähintäkään huomiota. Hän ravisti tyttöä kädestä, astui sitten pari nopeaa askelta, ojensi tämän käden eteenpäin ja asetti sen jäykäksi. Käsivarsi, joka oli eloton kuin rauta, jäi siihen asentoon. Sitten sulki hän kaikki hänen sormensa paitsi yhtä, keskisormea. Sen hän pani osoittamaan iltatähteä, joka loisti tummansinisellä taivaalla. Sitten hän kääntyi, astui oikealta vasemmalle ja veti luokseen joitakin tytön fluidisia virtoja.
Toisaalla hän niitä taas levitteli. Täten hän käsitteli noita näkymättömiä, mutta voimakkaita fluidumeja, kuten maalari pensseliään tehdessään kuvassaan viimeiset vedot.
Vanha nainen, joka tarkasteli häntä vaieten poski käteen nojautuneena pani nyt hennon luurankomaisen kätensä hänen käsivarrelleen estäen häntä aloittamasta säännönmukaisia mesmerisiä vetojaan,
»Odottakaa», kuiskasi hän, »kunnes iltatähti on laskenut ja yhdeksäs tunti on täyttynyt. Vourdalakit kiertelevät ja voisivat hävittää koko vaikutuksen.»
»Mitä hän sanoo?» kysyi mesmerisoija levottomana keskeytyksestä.
Selitin hänelle, että vanha rouva pelkäsi vourdalakien vahingollista vaikutusta.
»Vourdalakit? Mitä ovat vourdalakit?», huudahti ranskalainen. »Tyydymme kristillisiin henkiin, kun he meitä yön aikana kunnioittavat vierailuillaan, emmekä aio hukata aikaa vourdalakien seurassa.»
Katselin Gospojaa. Hän oli tullut kalmankalpeaksi ja hänen silmäkulmansa rypistyivät synkkinä yli säkenöivien, mustien silmien.
»Varoittakaa häntä tekemästä pilaa tämän yöllisen tunnin aikana», huusi hän. »Hän ei tunne tätä maata. Pyhä kirkkokaan ei voi meitä suojella, jos vain vourdalakit ovat nousseet. Mitä tämä on?» Hän työnsi jalallaan ruohokimppua, jonka kasveja tutkiva mesmerisoija oli laskenut läheiseen nurmikkoon. Hän kumartui ruohokimpun yli tutkien sitä levottomana ja viskaten sen sitten veteen.
»Se ei saa jäädä tähän», lisäsi hän vakavana. »Se on johannesheinää ja voisi vetää luokseen vaeltajat.» Sillä välin oli yö saapunut ja kuu valaisi maisemaa kalpeana aavemaisella valollaan. Banatin yöt ovat melkein yhtä kauniit kuin yöt itämailla ja ranskalaisen täytyi aloittaa kokeilunsa ulkona, koska kirkon pappi oli kieltänyt niitä tornissa tekemästä. Tätä käytettiin kirkkona ja pappi pelkäsi, että pyhä paikka joutuisi täyteen mesmerismin kerettiläisiä piruja, joita ei hän kyennyt ajamaan pois, koska ne olivat vieraita.
Vanha herrasmies oli heittänyt päältään pitkän takkinsa. Hän kääri paidanhihat ylös ja aloitti sitten teatterimaisessa asennossa säännönmukaisen mesmerisoimismenetelmänsä.
Vapisevien sormien alla näytti oodinen fluidumi hämärässä totisesti salamoivan. Frosya lepäsi vastapäätä kuuta ja transsissa makaavan tytön joka liike näkyi niin selvästi kuin päivänvalossa. Muutamien minuuttien jälkeen ilmestyi suuria hikipisaroita hänen otsalleen ja ne valuivat hitaasti kuunvalossa kimallellen yli hänen kalpeitten kasvojensa. Sitten hän liikahti levottomasti ja rupesi hyräilemään hiljaista säveltä. Gospoja oli kumartuneena tiedottoman neitosen yli, kuunteli tarkasti ja koetti saada selvän jokaisesta tavusta. Kapeat sormet huulilla kuopistaan ulospyrkivine silmineen, ruumis liikkumattomana näytti vanha rouva itsekin patsaaksi muuttuneelta. Ryhmä oli merkillisen näköinen ja valitin, etten ollut maalari voidakseni sen kiinnittää kankaalle.
Kohtausta, joka nyt seurasi, olisi kannattanut esittää Macbethissä. Toisella puolen lepäsi solakka neitonen kalpeana ja kuolleen kaltaisena miehestä lähtevästä näkymättömän fluidumin voimasta, joka tällä hetkellä oli hänen ainoa valtiaansa. Toisella puolella odotteli tyydyttämättömästä kostosta palava kreivitär, että ruhtinaan murhaajan kauan kaivattu nimi vihdoinkin lausuttaisiin, Ranskalainen näytti itsekin aivan muuttuneelta. Hänen harmaat hiuksensa olivat pystyssä ja hänen terve kömpelö ruumiinsa näytti muutamissa minuuteissa kasvaneen. Kaikki teatterimainen sivumaku oli haihtunut. Hän oli nyt vain mesmerisoija, joka oli tarkkaavaisena ja edesvastuustaan täysin tietoisena odotti, levottomana odotti. Vihdoin nousi Frosya ikään kuin yliluonnollisen voiman nostamana puoleksi lepäävästä asennostaan ja seisoi edessämme pystyssä, mutta taaskin hiljaa ja liikkumattomana kuin odottaen, että magneettinen fluidumi häntä ohjaisi. Ranskalainen tarttui vaieten vanhan rouvan käteen, asetti sen unissakävijän käteen ja käski hänet asettumaan yhteyteen Gospojan kanssa.
»Mitä näet, tyttäreni», mutisi vanha serbialaisnainen. »Voiko henkesi päästä selville murhaajista?»
»Etsi ja pidä varasi», käski mesmerisoija ankarasti silmät lujasti kiinnitettyinä koehenkilönsä kasvoihin.
»Olen matkalla menen», kuiskasi Frosya hiljaa. Ääni ei tuntunut lähtevän hänestä itsestään vaan ympäröivästä ilmapiiristä.
Tällä hetkellä tapahtui jotain niin merkillistä, että epäilen, voinko sitä ollenkaan selittää, Loistava sumu ilmestyi ja ympäröi tiiviisti neitosen ruumiin. Se oli alussa noin tuuman paksuista, mutta laajeni kaikin puolin ja kiteytyi, kunnes se näytti kokonaan irtautuvan ruumiista jonkinlaiseksi puolitiiviiksi höyryksi, joka hyvin pian sai unissakävijän muodon. Se leijaili ensin maan päällä, liikutteli muotoaan parin kolmen sekunnin ajan ja hiipi sitten äänettömästi virralle päin. Se hävisi kuin sumu kuunsäteisiin, jotka näyttivät sulattavan sen kokonaan itseensä.
Olin tarkasti seurannut näytelmää. Tuo salaperäinen toiminta, joka itämailla on tunnettu Scin-lecca-manaamisena, oli tapahtunut omien silmieni edessä.
Sitä oli mahdoton epäillä, ja Dupotet oli oikeassa sanoessaan, että mesmerismi oli vanhojen viisaitten tietoista magiaa, jota vastoin spiritismi oli saman magian itsetiedotonta vaikutusta määrätyissä elimistöissä.
Niin pian kun tuo pilvimäinen kaksoismuoto oli tunkeutunut ulos neitosen huokosista, oli Gospoja nopealla liikkeellä vetänyt vapaalla kädellään turkkinsa alta jotain, joka minusta näytti pieneltä tikarilta ja piilotti sen neitosen rinnalle. Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei mesmerisoija, työhönsä syventyneenä, kuten hän sanoi, ollut mitään huomannut. Muutamia minuutteja kului kuolonhiljaisuudessa. Olimme kuin joukko kivettyneitä ihmisiä. Äkkiä kaikui kimakka, läpitunkeva huuto tajuttoman neitosen huulilta. Hän kumartui eteenpäin, repäisi tikarin rinnaltaan ja pisti sillä raivoisasti ympärillensä ilmaan ikään kuin kuviteltuja vihollisia kohti. Hänen suunsa oli vaahdossa ja hajanaisia, villejä huudahduksia tuli hänen huuliltaan. Näiden soraäänisten huutojen välistä kuulin joitakin kertoja kaksi tuttua kristillistä ihmisen nimeä mainittavan. Mesmerisoija oli niin kauhuissaan, että hän kadotti kaiken mielenmalttinsa. Sen sijaan, että hän olisi vetänyt pois fluidumia tytöstä, täytti hän tämän sillä yhä enemmän.
»Pitäkää varanne», huusin. »Lopettakaa! Te tapatte hänet tai hän tappaa teidät.»
Mutta ranskalainen oli tietämättään kutsunut esille määrättyjä herkkiä luonnonvoimia, joita ei hän itse saattanut hallita. Raivoisana kääntyi neitonen ympäri ja valmistautui antamaan hänelle pistoksen, joka varmasti olisi hänet tappanut, ellei hän nopeasti olisi hypännyt syrjään. Siten sai hän vain pitkän viillon oikeaan käsivarteensa. Ihmisraukka oli kauhusta aivan lamaantunut. Nopeudella, joka hänen kömpelössä ruumiissaan näytti ihmeelliseltä, kiipesi hän muurille tytön yläpuolelle ja istuutui siihen hajareisin. Kooten viimeisen tahdonvoimansa lähetti hän tyttöä kohden sarjan taikasanoja. Samassa hetkessä pudotti neitonen aseensa ja jäi liikkumattomaksi.
»Mitä olet tehnyt», kysyi mesmerisoija käheästi istuessaan muurilla kuin hirveä yöpeikko. »Vastaa minulle, käsken sinua! »
»Minä tein … tai se … vain sen, mitä hän, jota sinä käskit minun totella, pyysi», vastasi neitonen ihmeekseni ranskankielellä.
»Mitä tuo vanha noita käski sinua tekemään?» kysyi ranskalainen epäkohteliaasti.
»Hakemaan heitä ... jotka murhasivat ... heidät tappamaan ... minä tein ja heitä ei enää ole ... kostettu ... kostettu ... He ovat ...»
Voitonriemuinen huuto, pirullisen kimakka ilon ääni kaikui ilmassa ja herätti naapuritalojen koirat. Ulvonta ja haukunta vastasi lakkaamattomana kaikuna Gospojan huutoon:
»On kostanut! Tunnen sen! Tiedän sen! Varoittava sydämeni sanoo, ettei vihollisia enää ole olemassa!» Läähättäen kaatui hän maahan ja veti mukanaan neitosen, joka villasäkin lailla taipui mukaan.
»Toivon, ettei koehenkilöni tänä yönä enää tee minkäänlaista vahinkoa. Hän on yhtä vaarallinen kuin merkillinen», sanoi ranskalainen.
Erosimme. Kolme päivää myöhemmin olin T:n kaupungissa. Ja odotin erään ravintolan ruokasalissa aamiaistani. Tartuin sanomalehteen ja ensimmäiset rivit, jotka luin kuuluivat seuraavasti:
Wienissä 186-. Kaksi salaperäistä kuolemantapausta.
Eilen illalla, noin klo 9.45, kun P--- aikoi vetäytyä huoneeseensa, osoittivat kaksi virassa olevaa herrasmiestä suuria kiihtymisen merkkejä aivan kuin he olisivat nähneet jonkun kauhean näyn. He huusivat, horjuivat, juoksivat ympäri huonetta ja ojensivat kädet eteensä kuin puolustaen itseään näkymätöntä asetta vastaan. Ruhtinaan ja hänen seurueensa levottomat kysymykset jäivät vastausta vaille ja äkkiä lankesivat he molemmat maahan ja kuolivat suuressa tuskassa. Heidän ruumiissaan ei ollut minkäänlaisia halvaantumisen merkkejä, eikä muitakaan kuhmuja tai haavoja. Mutta ihmeellistä oli, että ihossa nähtiin koko joukko tummia täpliä ja pitkiä piirtoja, ikään kuin olisi annettu pistoksia tai tehty naarmuja orvaskettä vahingoittamatta. Ruumiinavaus toi ilmi, että kunkin tällaisen tumman täplän alle oli kokoontunut verta. Kaikki ovat suuresti kiihdyksissä, eivätkä lääkärit kykene salaisuutta ratkaisemaan.
H. P. Blavatsky
Suom. K. I.
(Suomennosta nykyaikaistettu — toim.)
Ruusu-Risti — marraskuu 1924