Loistava kilpi
Meitä oli pieni valikoitu joukko iloisia matkustajia. Olimme viikkoa aiemmin saapuneet Kreikasta Konstantinopoliin ja olimme siitä lähtien käyttäneet neljätoista tuntia päivästä kiipeilläksemme Peran ylängöillä, käydäksemme basaareissa, noustaksemme minareettien torneihin ja taistellaksemme itsellemme tien nälkäisen koirajoukon läpi, jonka muodostivat Stambulin katujen vanhimmat asukkaat. Sanotaan, että nomaadielämä on tarttuvaa ja ettei sivistys koskaan voi haihduttaa rajattoman vapauden lumoa sen mielestä, joka sitä kerran on kokenut. Mustalaista ei saa teltastaan luopumaan ja tavallinenkin maankiertäjä rakastaa lohdutonta, epävarmaa elämäänsä niin paljon, ettei hän mistään hinnasta asettuisi kiinteään asuinpaikkaan.
Suurin huoleni oli Konstantinopolissa ollessani suuren lintukoirani Ralphin suojeleminen tästä tartunnasta ja estäminen häntä liittymästä nelijalkaisiin beduiineihin, jotka kuljeskelivat kaduilla. Ralph oli hieno mies, ainainen seuraajani ja rakas ystäväni. Pelätessäni kadottavani hänet valvoin jokaista hänen liikettään. Ensimmäisenä kolmena päivänä totteli hän minua kuten välttävästi kasvatettu nelijalkainen ja pysyi uskollisesti vierelläni. Aina kun nuo muhamettilaiset serkut tekivät hävyttömiä hyökkäyksiä häntä kohtaan joko vihollisten tappeluun haastaen tai ystävyyttä osoittaen, oli hänen ainoa vastauksensa hännän vetäminen jalkojen väliin tai vetäytyminen arvokkaasti ja sivistyneesti meidän turviimme.
Kun hän näin alusta alkaen oli osoittanut vakavaa vastenmielisyyttä huonoa seuraa kohtaan, aloin niin luottaa hänen maltillisuuteensa, että vähensin tuntuvasti valvontaani. Kuitenkin sain hyvin pian rangaistuksen tästä huolettomuudestani ja jälkeenpäin kaduin syvästi liiallista luottamustani. Kun kerran jätin hänet vailla silmällä pitoa, hän kuunteli nelijalkaisen seireenin ääntä, ja viimeinen, minkä hänestä näin, oli pörröinen hännänpää, joka katosi ahtaan, likaisen kujan nurkan taakse.
Hyvin levottomana etsin häntä turhaan lopun päivää. Tarjosin kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä frangia palkinnoksi hänestä. Melkein yhtä monta maltalaiskuljeksijaa järjesti säännönmukaisen metsästyksen ja iltapuolella hyökkäsi koko joukko kimppuumme hotelliin. Jokaisella oli enemmän tai vähemmän rupinen rakki käsivartensa alla ja jokainen koetti saada minut uskomaan omaa koiraansa kadonneeksi koirakseni. Kuta varmemmin kielsin, sitä itsepintaisemmin vakuuttivat he asian niin olevan. Eräs heittäytyi eteeni polvilleen, otti rinnaltaan metallisen Pyhän Neitsyen kuvan ja vannoi juhlallisesti, että itse Taivaan Kuningatar oli näyttäytynyt ja osoittanut hänelle oikean koiran. Melu oli kasvanut niin suureksi, että näytti siltä kuin koirani katoaminen tulisi aiheuttamaan katumellakan. Vihdoin oli isäntämme pakko hankkia läheiseltä poliisiasemalta apujoukkoja, jotka väkivalloin hajottivat niin kaksi- kuin nelijalkaiset joukot. Olin jo vakuuttunut, etten enää koskaan saisi nähdä koiraani ja epätoivoni kasvoi, kun hotellin palvelija, vanha, kaikkea muuta kuin luottamusta herättävä roisto, joka ulkomuodostaan päättäen oli vuosia istunut kaleereissa, vakuutti että kaikki vaivani olisivat turhia ja arveli koirani jo kuolleen, sillä turkkilaiset koirat kuuluivat pitävän aivan erikoisesti englantilaisten veljiensä lihasta.
Kaikki tämä tapahtui kadulla hotellin oven edessä ja aioin juuri jättää etsimisen tältä päivältä mennäkseni sisään hotelliin, kun eräs vanha kreikkalainen nainen, joka oli kuunnellut metelöintiä läheisen talon ovesta, tuli seurueemme luo ja antoi ystävälleni neiti H---lle neuvon kysyä dervisheiltä Ralphin kohtalosta.
»Ja mitä saattavat dervishit tietää minun koirastani», kysyin vakavana, vaikkakin neuvo tuntui kovin ihmeelliseltä.
»Pyhät miehet tietävät kaiken, Kyrea, sanoi hän hiukan salaperäisesti. »Viime viikolla minulta varastettiin uusi silkkinen päällystakki, jonka poikani oli juuri tuonut Broussasta ja kuten näette, olen löytänyt sen ja käytän sitä taas.»
»Niinkö todella! Mutta silloin ovat "pyhät miehet" nähtävästi saaneet aikaan senkin, että he ovat uuden päällystakin muuttaneet vanhaksi», sanoi eräs herroista, osoittaen huolimattomasti nuppineuloilla paikattua pitkää repeämää.
»Niin, se juuri on ihmeellisintä koko asiassa», vastasi kreikkalainen rauhallisesti joutumatta ollenkaan hämilleen. »Loistavassa kehässä näyttivät he minulle sen kaupunginosan, talon ja vieläpä huoneenkin, jossa päällystakkini varastanut juutalainen parhaillaan sitä ratkoi aikoen leikata sen kappaleiksi. Pojallani ja minulla oli tuskin aikaa juosta Kalindjikoulosek-kaupunginosaan pelastamaan omaisuuttani. Saimme kiinni varkaan työssään ja tunsimme hänet siksi mieheksi, jonka dervishi oli näyttänyt meille maagisessa kuussa. Hän tunnusti varkautensa ja on nyt vankilassa.»
Kenelläkään meistä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkoitti maagisella kuulla ja loistavalla kehällä, emmekä tienneet mitä ajatella "pyhien miesten" profeetallisista kyvyistä. Kuitenkin huomasimme hänen käytöksestään, ettei juttu ollut vain sepitetty. Ja kun hän kaikesta päättäen oli saanut jotain apua dervisheiltä päällystakkinsa löytämiseksi, päätimme mekin seuraavana aamuna mennä heidän luokseen. Sillä se mistä hän oli saanut apua, voisi meillekin olla hyödyksi.
Muezzinin yksitoikkoinen huuto oli juuri ilmoittanut päivällistunnin alkaneen minareetin tornista, kun siirryimme Peran ylängöltä Galatan satamaan ja vaivoin raivasimme itsellemme tien kaupungin tungoksen läpi. Ennen kuin saavuimme laivatelakoille olimme puolikuuroja melusta, lakkaamattomista, korviasärkevistä erikielisistä huudoista. Tässä kaupunginosassa ei voi selvitä talojen numeroiden tai katujen nimien avulla. Määrätty paikka on haettava tunnetun rakennuksen, moskeijan, saunan tai eurooppalaisen liiketalon mukaan. Yleensä on paras luottaa Allahiin ja hänen profeettoihinsa.
Aikamme etsittyämme meidän onnistui vihdoin löytää brittiläinen kauppa, jonka lähellä määräpaikkamme tuli olla. Hotellioppaamme ei tuntenut dervishien asuntoa sen enempää kuin mekään. Vihdoin lupasi pieni kreikkalainen, joka juoksenteli täysin vapaana ja yksinkertaisen alastomana, pientä juomarahaa vastaan viedä meidät tanssijoiden luo.
Sinne tultuamme saatettiin meidät suunnattoman suureen hämärään halliin, joka muistutti hyljättyä tallia. Se oli pitkä ja kapea. Lattia oli kuin ratsastuskoulussa paksulla hiekalla peitetty ja ainoa valo tuli pienestä ikkunasta katon rajassa. Dervishit olivat juuri lopettaneet aamuharjoituksensa ja näyttivät nyt lepäävän ponnistustensa jälkeen. He olivat aivan herpaantuneita. Toiset makasivat nurkissa, toiset istuivat kuokkiensa päällä ja tuijottivat eteensä ilmeettömin silmin. He mietiskelivät näkymätöntä jumaluutta, sanottiin meille. He näyttivät kadottaneen kaiken elämän kasvoistaan ja korvistaan, sillä kukaan ei vastannut kysymyksiimme. Vihdoin sukelsi pimeästä nurkasta esille jättiläisolento, myssy päässä, joka saattoi hänet näyttämään vähintään seitsemän jalan korkuiselta. Tämä jättiläinen sanoi olevansa dervishien päämies ja antoi meidän ymmärtää, ettei pyhiä veljiä missään tapauksessa saisi häiritä, koska he saivat parhaillaan Allahilta itseltään määräyksiä uusien juhlamenojen pitämiseksi. Mutta kun tulkkimme oli sanonut hänelle käyntimme tarkoituksen ja oli ilmoittanut, että tarvitsisimme vain häntä, koska hän oli profeettojen päämies, niin lakkasivat hänen vastaväitteensä ja hän ojensi kätensä almuja saadakseen. Kun hänen toivomuksensa oli täytetty, hän sanoi, että vain kaksi meistä kerrallaan saisi tulla vihityiksi, ja samassa hän lähti kulkemaan. Neiti H--- ja minä seurasimme.
Astuimme hänen kanssaan jonkinlaiseen maanalaiseen käytävään ja tulimme sen jälkeen korkeiden tikapuiden juurelle, jotka veivät katon rajassa olevaan huoneeseen. Kiipesimme oppaamme jäljessä ja tulimme vihdoin verrattain suureen, vaatimattomaan huoneeseen, jossa oli paljaat seinät eikä ainoatakaan huonekalua. Lattian peitti paksu pölykerros ja hämähäkinverkot peittivät seinät tyystin toisiinsa sotkeutuneina. Nurkassa näimme jotain, jota ensin pidimme vanhana ryysyläjänä. Mutta tämä ryysyläjä liikahti äkkiä ja nousi jaloilleen astuen keskelle huonetta. Edessämme oli merkillisin olento, mitä koskaan olin nähnyt. Sukupuoleltaan oli hän naisellinen, mutta oliko hän jo täysikasvuinen, vaiko vasta lapsi, sitä ei voinut saada selville. Hän oli salakavalan näköinen kääpiö. Pää oli jättiläismäinen, olkapäät kuin sotamiehellä ja rinta sen mukainen. Kaikkea tätä kannatti kaksi hentoa hämähäkinjalkaa, jotka tuskin jaksoivat sitä pitää pystyssä. Kasvot olivat irvisteleviä kuin satyyrillä ja niitä koristi koraanista otetut maalatut merkit. Otsalla oli veripunainen kuunsirppi. Pää oli pölyisen fezin peitossa. Jalat olivat suurissa turkkilaisissa housuissa ja se likaisenvalkea liinavaate, joka oli kääritty ruumiin ympärille, peitti töin tuskin kaiken rumuuden. Tämä olento heittäytyi keskelle huonetta ja hänen painonsa nostatti lahoilta laudoilta pölypilven, joka ensin sai meidät yskimään, sitten aivastamaan. Tämä oli kuuluisa Tatmos, tunnettu »Damaskoksen oraakelin» nimellä.
Tuhlaamatta aikaa turhiin puheisiin dervishi otti liidun palasen ja piirsi tytön ympärille läpimitaltaan noin kuusi jalkaa laajan ympyrän. Sitten toi hän oven takaa kaksitoista pientä kuparilamppua, täytti ne jollain tummalla nesteellä pienestä pullosta, jonka hän otti takkinsa rintataskusta ja asetti ne tasasuhteisesti maagisen piirin ympärille. Sitten hän repäisi puoleksi särjetystä ovesta puupalasen, minkä menettelyn uhrina ovi näytti usein olleen. Hän piteli puupalasta peukalon ja etusormen välissä ja alkoi puhaltaa siihen rytmikkäästi silloin tällöin keskeyttäen puhaltamisen merkillisellä laululla. Äkkiä ja ilman ulkonaista syytä puusta sinkosi kipinä ja puu alkoi palaa kuin tulitikku. Dervishi sytytti nuo kaksitoista lamppua tällä itsestään syttyneellä liekillä.
Tämän viimeisen tempun aikana otti Tatmos, joka tähän asti oli liikkumaton ja välinpitämätön, keltaiset tohvelit paljaista jaloistaan ja heitti ne huoneen nurkkaan. Uutena kauneuden merkkinä näkyi hänen molemmissa muodottomissa jaloissaan kuudes varvas. Dervishi astui nyt ympyrän sisälle, tarttui kääpiötä kiinni nilkoista ja sysäsi hänet keskemmälle kuin jyväsäkin. Hän astui askeleen taaksepäin ja piteli kääpiötä maasta kohotettuna pää alaspäin, sitten ravisteli häntä, kuten tyhjää säkkiä puhdistetaan kevyesti ja joka puolella. Sen jälkeen dervishi heilautti häntä sinne tänne kuin pendeliä ja kun vihdoin oli saavutettu tarvittava heilahdusnopeus, laski hän irti toisen jalan, tarttui toiseen molemmilla käsillään ja pyöritteli häntä voimakkaasti ympäri ilmassa, kuten intiaanit puupalloa.
Toverini oli pelästyneenä paennut huoneen kaukaisimpaan nurkkaan. Yhä edelleen pyöritteli dervishi aivan tahdotonta elävää taakkaansa piirissä. Liike kiihtyi, kunnes silmä tuskin enää jaksoi erottaa ruumista. Tätä kesti noin kahden tai kolmen minuutin ajan, kunnes dervishi vähitellen hidasti liikettä ja lopuksi lopetti sen kokonaan, jättäen tytön maahan polvilleen piirin keskelle. Tämä oli itämaalainen mesmerisoimismenetelmä sellaisena, jona sitä dervishien keskuudessa käytettiin.
Kääpiö näytti olevan nyt aivan välinpitämätön ulkonaisille vaikutuksille ja syvään transsiin vaipuneena. Pää ja leuka putosivat rentoina rinnalle, silmät tuijottivat lasimaisina ja koko hänen olemuksensa näytti entistä kaameammalta. Dervishi sulki huolellisesti ainoan ikkunan luukut ja olisimme jääneet täydellisesti pimeyteen, ellei luukussa olisi ollut reikä, josta kirkas auringonsäde lankesi hämärään huoneeseen tyttöä kohtaan. Dervishi asetti tytön alaspäin riippuvan pään sellaiseen asentoon, että säde lankesi hänen päälaelleen. Sitten käski hän meitä vaikenemaan, risti käsivarret rinnalleen ja keskitti katseensa loistavaan kohtaan. Hän seisoi liikkumattomana kuin kivinen epäjumala. Minäkin kiinnitin katseeni samaan kohtaan ja ihmettelin suuresti, mitä nyt tulisi ja kuinka tuo ihmeellinen seremonia olisi yhteydessä Ralphiini.
Tuo loistava kohta muuttui vähitellen säteileväksi tähdeksi, ikään kuin se tuon valojuovan kautta olisi vetänyt ulkoapäin itseensä suurempaa loistetta, ikään kuin se olisi siten itseänsä tiivistyttänyt. Se lähetti polttopisteenä itsestään säteitä joka suunnalle.
Sitten sattui merkillinen optinen ilmiö. Huone, joka ennen oli ollut osittain valojuovan valaisema, tuli yhä pimeämmäksi ja pimeämmäksi, kuta valoisammaksi tähti kävi. Ja vihdoin olimme aivan egyptiläisessä pimeydessä. Tähti sykähteli, väreili ja pyöri, ensin hitaammassa kierreliikkeessä, sitten nopeammin ja nopeammin laajentaen kehäänsä joka kierroksella. Vihdoin muodosti se loistavan kilven. Silloin emme enää ollenkaan nähneet tyttöä, joka oli kokonaan yhtyneenä tähän valoon. Sen jälkeen kun tahti oli saavuttanut saman kiihkeän nopeuden, jolla dervishi oli tyttöä pyörittänyt, alkoi liike hidastua ja muuttui lopulta heikoksi säteilyksi, joka muistutti kuunsäteitten hohdetta väreilevällä vedenpinnalla. Kilpi lepatteli vielä muutamia hetkiä, lähetti itsestään muutamia viimeisiä salamoita ja jäi sitten liikkumattomana säteilemään jättiläisopaalin hehkuvia sateenkaarenvärejä. Siitä säteili lempeä, hopeinen kuunkohde. Tämä hohde ei valaissut huonetta, vaan näytti päinvastoin tekevän pimeyden yhä synkemmäksi. Ympyrän reuna ei vähitellen haihtunut pimeyteen, vaan rajoittui päinvastoin tarkasti kuin hopeinen kilpi.
Kun kaikki nyt oli valmista, ojensi dervishi sanaakaan sanomatta tai kääntämättä katsettaan kilvestä toisen kätensä, tarttui omaani, veti minut vierelleen ja osoitti loistavaa kilpeä. Tarkastellessamme sitä näimme siinä ilmenevän samanlaisia suuria pilkkuja kuin kuussa. Nämä muuttuivat vähitellen olennoiksi, jotka alkoivat liikuskella luonnollisessa väreissään. Ne eivät näyttäneet valokuvilta tai teräspiirroksilta, eikä myöskään peilikuvan heijastuksilta, vaan kilpi näytti veistetyltä jalokiveltä, jolla muodot elivät ja liikkuivat. Minun ihmeekseni ja toverini suureksi hämmästykseksi tunsimme sillan, joka vie Galatasta Stambuliin ja yhdistää Kultaisen Sarven vanhan ja uuden kaupunginosan. Ihmiset liikuskelivat sinne tänne. Höyrylaivoja ja iloisia venekuntia lipui sinisellä Bosporilla ja vedessä kuvastuivat kirjavat huvilat, talot ja palatsit. Koko kuvaa valaisi keskipäivän aurinko. Kuva liikkui ohitsemme kuin panoraama, mutta vaikutus oli niin elävä, että emme voineet sanoa, liikkuiko kuva, vai olimmeko itse liikkeessä. Liikettä ja elämää oli kaikkialla, mutta ainoakaan ääni ei keskeyttänyt painostavaa hiljaisuutta. Se oli unta! Se oli näkyä! Katu seurasi katua, kaupunginosa kaupunginosaa. Tuossa oli basaari pitkine kapeine, katettuine käytävineen ja pienine kauppoineen molemmin puolin. Kahviloissa oli arvokkaan näköisiä polttelevia turkkilaisia ja joko meidän kulkiessamme heidän ohitseen tai heidän liikkuessaan meidän sivuitsemme kaatoi eräs polttaja toiselta kahvin ja äänettömien herjaussanojen tulva herätti meissä suurta iloa. Siten kuljeskelimme kuvan mukana, kunnes tulimme suurelle rakennukselle, jonka tunsin kauppaministerin palatsiksi. Solassa talon takana, lähellä moskeijaa makasi Ralphraukkani kuralätäkössä, silkkinen turkki kokonaan loan peittämänä. Valittaen ja uupumuksesta kokoon kyyristyneenä näytti se haluavan vain kuolla. Hänen lähelleen oli kokoontunut joukko sääliviä koiria, jotka lepäilivät auringonpaahteessa ja haukkoivat kärpäsiä.
Olin nähnyt kaikki, mitä halusin, vaikka en ollut sanonut dervishille sanaakaan koirasta ja vaikka olin tullut tänne enemmän uteliaisuudesta kuin menestyksen toivosta. Olisin nyt tahtonut poistua niin pian kuin mahdollista hakeakseni Ralphin. Mutta ystävättäreni pyysi minua jäämään vielä tuokioksi ja myönnyin siihen vastahakoisesti. Kuva haihtui ja neiti H--- asettui nyt vuorostaan dervishin viereen.
Tahdon ajatella häntä, kuiskasi hän minulle korvaan sillä kiihkeällä äänellä, jota nuoret naiset käyttävät kunnioitetusta hänestä puhuessaan.
Silloin levisi eteemme laaja hiekkaranta sekä sininen meri lainehtivine aaltoineen, jotka tanssivat auringossa. Suuri höyrylaiva sivuutti asumattoman rannikon jättäen jälkeensä maidonvärisen vuon. Kannella oli hyvin vilkasta, kaikki olivat touhuissaan. Kokki, valkoinen lakki päässä ja esiliina edessä tuli keittiöstään. Univormuihin puetut upseerit liikkuivat tehtävissään, matkustajat täyttivät peräkannen laiskotellen, leikkiä laskien tai lukien. Nuori mies, jonka molemmat tunsimme, astui esille ja nojasi kaidepuuta vastaan: ... Hän.
Neiti H--- hätkähti, punastui, hymyili ja keskitti sitten ajatuksensa uudelleen. Höyrylaivan kuva katosi. Maaginen kuu jäi tyhjäksi joksikin aikaa. Sitten näyttäytyi uusia pilkkuja sen pinnalla. Näimme kirjastohuoneen sukeltavan vähitellen esiin sen syvyyksistä, kirjastohuoneen vihreine mattoineen ja ikkunaverhoineen, seinät kirjahyllyjä täynnä. Nojatuolissa pöydän ääressä, kattolamppu päänsä yläpuolella istui vanha herrasmies kirjoittamassa. Hänen harmaat hiuksensa olivat harjattu taaksepäin, kasvot olivat paljaaksi ajetut ja kuvastivat suurta hyvyyttä.
Dervishi teki nopean liikkeen estääkseen meitä puhumasta. Valo kilvessä lepatteli, sai takaisin rauhallisen loisteensa ja taas oli pinta edessämme tyhjänä.
Sitten sukelsi taas Konstantinopoli esille ja kilven helmenvärisistä syvyyksistä nousi hotellihuoneemme näkyviin. Näimme kirjat ja sanomalehdet pöydällä, ystävättäreni hattu oli nurkassa, hänen nauhansa riippuivat peilin edessä ja vuoteella oli vielä se puku, jonka hän oli vaihtanut ennen ulosmenoaan. Ainoakaan yksityiskohta ei puuttunut kuvasta. Ja ikään kuin todistukseksi siitä, ettemme vain nähneet sitä, mikä oli omassa mielikuvituksessamme, näimme pöydällä kaksi avaamatonta kirjettä, joiden kuorissa olevan käsialan ystävättäreni tunsi selvästi. Ne olivat eräältä hyvin rakkaalta sukulaiselta, josta hän turhaan oli toivonut saavansa kuulla jo Ateenassa. Kuva hävisi ja näimme nyt hänen veljensä huoneen. Tämä makasi leposohvalla palvelijan pestessä päätä, josta kauhuksemme vuoti verta. Olimme tuntia aiemmin nähneet pojan terveenä. Kun ystävättäreni näki kuvan, huudahti hän ja veti minut kiireesti ovelle päin. Liityimme taas oppaamme ja ystäviemme seuraan ja kiiruhdimme hotelliin.
Nuoriherra H--- oli pudonnut portaissa ja loukannut päänsä pahasti. Pöydällä huoneessamme olivat molemmat kirjeet, jotka olivat saapuneet ollessamme ulkona. Ne oli lähetty Ateenasta. Itse otin vaunut ja kiiruhdin kauppaministeriöön, astuin siellä vaunuista oppaani kanssa ja kiiruhdin kadulle, jonka ensi kertaa olin nähnyt loistavassa kilvessä. Pahasti runneltuna, puolikuolleena nälästä, mutta kuitenkin vielä elossa, näin toisten koirien keskellä ihmeellisen Ralphini. Hänen vierellään toiset koirat ottivat aurinkoa räpyttelevin silmin ja haukkoivat huolettomina kärpäsiä.
H. P. Blavatsky
Suom. K. A. I.
Ruusu-Risti — tammikuu 1925