Lumottu viulu
Kokoelmasta Nightmare tales (1892).
(Kääntäjä K. A.-I. on karsinut joitakin lauseita suomennoksestaan. Suomennosta nykyaikaistettu. – toim. huom.)
Laajennettu versio 1880 yhteistyössä Mestari Hillarionin kanssa kirjoitetusta samannimisestä tarinasta.
I
Vuonna 1828 vanha saksalainen soitonopettaja tuli oppilaansa kanssa Pariisiin jääden asumaan erääseen kaupungin hiljaisilla laitamilla sijaitsevaan vaatimattomaan taloon. Hänen nimensä oli Samuel Klaus, ja hänen oppilaansa nimi oli Frans Stenio. Tämä oli nuoresta iästään huolimatta etevä viuluniekka ja oli — niin kerrottiin — varustettu harvinaisilla, suorastaan ihmeellisillä lahjoilla. Mutta koska hän oli köyhä eikä ollut ennättänyt hankkia itselleen mainetta Euroopassa, hän eli vielä monta vuotta tuntemattomana ja huomaamattomana Ranskan pääkaupungissa, maailman oikukkaan muotielämän sydämessä. Frans oli kotoisin Etelä-Itävallasta ja oli tässä kerrottujen tapahtumien sattuessa vähän yli kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen. Luonteeltaan hän oli filosofi ja uneksija, ja hänessä ilmenivät kaikki todellisten nerojen mystiset ominaisuudet kuten E. T. A. Hoffmanin kirjoittamien tarinoiden sankareissa. Hänen nuoruusvuotensa olivat hyvin eriskummalliset, ja meidän on viitattava niiden tärkeimpiin tapahtumiin, jotta kertomuksemme tulisi helpommin ymmärrettäväksi.
Hän syntyi maailmaan hyvin köyhässä talonpoikaisperheessä Steiermarkin Alpeilla. Häntä imettivät »nuo kotoisat menninkäiset, jotka olivat vartioineet hänen kätkyään». Sen jälkeen hän kasvoi siinä demonien ja vampyyrien täyttämässä merkillisessä ilmapiirissä, joka Etelä-Itävallan steiermarkilaisessa ja slavonilaisissa taloissa on ominainen, jatkaen elämäänsä ylioppilaana Reinin rantamilla sijaitsevien vanhojen saksalaisten linnojen suojissa. Täten hän oli lapsuudestaan asti tutustunut lähes kaikkeen »yliluonnolliseen». Sen lisäksi hän oli yhteen aikaan tutkinut erään innostuneen Paracelsuksen ja Kunrathin oppilaan kanssa »okkultisia taitoja», ja hän tunsi joitakin alkemian teoreettisista salaisuuksista. »Seremoniaaliseen magiaan» ja »noituuteen» hän taasen oli syventynyt unkarilaisten mustalaisten johdolla. Kuitenkin hän rakasti musiikkia yli kaiken ja vielä enemmän kuin musiikkia — viuluaan.
Kahdenkymmenenkahden vuoden ikäisenä hän jätti äkkiä kaikki käytännölliset okkultiset tutkimuksensa antautuakseen siitä päivästä lähtien kokonaan taiteelleen. Klassillisista tutkimuksista jäivät vain muusat hänen ystävikseen — varsinkin Euterpe, jonka alttarilla hän päivittäin uhrasi — sekä Orfeus, jonka taikahuilua hän koetti viulullaan matkia. Vaikkakin hän unelmissaan uskoi nymfeihin ja seireeneihin, kuitenkaan ei kuunalainen maailma häntä ensinkään viehättänyt. Hänen kaipauksensa nousi korkeampiin ja puhtaampiin piireihin sen taivaallisen sopusoinnun aalloilla, jota hän loihti esille instrumentistaan. Hän uneksi valveillaan ja eli todellista, vaikkakin loihdittua elämää vain niinä hetkinä, jolloin hänen taikajousensa äänen aalloilla nosti hänet pakanallisen Olympuksen korkeuksiin. Hän oli erikoinen jo lapsena kotitalossaan, jossa kertomukset aaveista ja noituudesta kaikuivat jokaisen lattiapalkin narahtaessa, mutta vieläkin erikoisempi nuorukaisena, josta hän kehittyi miehuusikään vailla ainoatakaan nuoruusiälle kuuluvaa ominaisuutta. Suloiset naiskasvot eivät vielä koskaan olleet kiinnittäneet hänen huomiotaan, eivätkä hänen ajatuksensa hetkeksikään olleet kääntyneet yksinäisistä opinnoista mystisen boheemin ulkopuolella lainehtivaan elämään. Tyytyen omaan seuraansa hän vietti parhaimmat nuoruus- ja miehuusvuotensa lainkaan tuntematta käytännöllistä elämää. Viulu oli hänelle kaikki kaikessa, Kreikan jumalat ja jumalattaret hänen kuuntelijoitaan. Hänen elämänsä oli ollut unelmien, sävelten ja auringonpaisteen täyttämä pitkä päivä, eikä hän koskaan ollut muuta kaivannutkaan.
Kuinka hyödyttömiä, mutta kuitenkin, kuinka ihania olivatkaan nuo unelmat! Ja kuinka eläviä! Miksi hän muuta olisi kaivannutkaan? Eikö hän aina ollut sitä, mitä hän halusi olla? Saattoihan hän milloin tahansa kuvitella olevansa joku ihailemansa sankari Orfeuksesta, joka pakotti koko luomakunnan henkeä pidättäen itseään kuuntelemaan, aina Koboldiin asti, joka plataanien alla puhalteli vedenneitosille laulujaan. Tanssivathan kevytjalkaiset keijut hänen viettelevien ääniensä kutsusta laulaen, arkadilaisen paimenpojan loihtivien huiluäänien soidessa! Ja katso: jo yksinpä itse rakkauden ja kauneuden jumalatar laskeutuu eetteristä hänen viulunsa lumoavien sävelien tenhoamana!
Mutta koittipa kerran toinen aika! Sillä kunnianhimon herätessä se harvoin tulee tyydytetyksi. Fransin koettaessa viululla ilmentää sydämensä lumoavia ääniä koko Olympus kuunteli häntä kuin taikasauvan koskettamana tai lauloi mukana taivaallisena kuorona. Mutta kerran Frans toivoi kuitenkin itselleen muita kuulijoita kuin Kreikan jumalat. Kuulijoina tuli olla Euroopan pääkaupunkien kaikista asiantuntevimpia musiikin tuntijoita. Hän ajatteli kateellisena tarujen taikahuiluja ja toivoi nyt omistavansa sellaisen.
»Oi, kunpa saattaisin loihtia keijun rakkaaseen viuluuni», hän usein huudahti herätessään päiväunelmistaan! »Oi, kunpa hengessäni kerrankin saattaisin lentää yli ajan kuilun. Kunpa edes yhden lyhyen päivän saisin jumalana ottaa osaa jumalien salaisiin taikoihin ja esittää niitä ihastuneen ihmiskunnan katseltavaksi ja kuunneltavaksi. Kunpa oppisin tuntemaan Orfeuksen taian salaisuuden tai saattaisin sulkea viuluuni seireenin, voidakseni omaksi kunniakseni onnellistaa sillä kuolevaisia ihmisiä!»
Kun hän näin oli kuluttanut pitkät vuodet unelmissa, alkoi hän vihdoin uneksia maallisen maineen katoavasta ihanuudesta. Mutta juuri niihin aikoihin hänen äitiinsä tuli leskeksi ja kutsui hänet kotiin eräästä saksalaisesta yliopistosta, jossa hän oli viettänyt viimeiset vuodet. Tämä teki tyhjäksi hänen suunnitelmansa ainakin lähitulevaisuudessa. Sillä hän oli tähän asti saanut äidiltä vaatimattoman elatuksensa, eivätkä hänen omat tulonsa riittäneet riippumattomaan elämään kotikaupungin ulkopuolella.
Hänen kotiintulollaan oli aivan odottamattomat seuraukset. Äiti, joka rakasti ainoastaan häntä maan päällä, kuoli pian sen jälkeen, kun hän oli saanut Benjaminsa jälleen luokseen. Ja pikkukaupungin kelpo vaimojen kielet olivat vielä useiden kuukausien ajan liikkeessä selvitellessään todellista syytä hänen kuolemaansa.
Rouva Stenio oli ennen Fransin kotiintuloa terve, iloinen emäntä parhaassa iässään, voimakas ja hyväsydäminen. Samalla hän oli hurskas ja jumalaa pelkääväinen, ei koskaan laiminlyönyt rukouksiaan, eikä Fransin poissa ollessa ollut jättänyt ainoatakaan messua kuulematta. Ensimmäisenä sunnuntaina sen jälkeen, kun poika oli asettunut kotiinsa, päivänä, jota hän oli kuukausimäärin kaivannut nähden autuaita näkyjä Fransista, joka pienessä kirkossa mäen päällä polvistui hänen viereensä, kutsui hän tätä porraskäytävältä. Hetki oli tullut, jona hänen hurskas unelmansa toteutuisi, ja hän odotti poikaansa huolellisesti pyyhkien pölyä rukouskirjasta, jota tämä lapsuudessaan oli käyttänyt. Mutta Fransin asemasta viulu vastasi hänen kutsuunsa ja yhtyi täysin äänin iloisten kirkonkellojen verrattain epäsointuiseen soittoon. Äiti pelästyi hiukan, kun rukoukseen kutsuvat äänet äkkiä haihtuivat »Noitatanssin» omituisiin satumaisiin säveliin. Tämä uusi sävel tuntui hänestä yliluonnolliselta ja pilkalliselta. Mutta hän oli mennä tainnoksiin kuultuaan rakkaan poikansa ehdottoman kiellon. Hän ei koskaan tulisi mukaan kirkkoon, hän ilmoitti kylmästi. Se oli hänen mielestään ajantuhlausta, ja sitä paitsi hänen hermojaan vaivasivat vanhojen urkujen kovat soraäänet. Mikään ei saisi häntä antautumaan siihen kidutukseen, mitä hänen mielestään noiden vanhojen urkujen kuunteleminen oli. Hän pysyi päätöksessään, jota ei mikään horjuttanut. Hän teki lopun äitinsä rukouksista ja pyynnöistä tarjoutumalla soittamaan hänelle uuden sävellyksensä, »Hymnin auringolle».
Tästä sunnuntai-aamusta lähtien rouva Stenio oli kadottanut entisen iloisen mielialansa. Hän kiiruhti keventämään surun täyttämää sydäntään rippituolissa ja saamaan sen kautta lohdutusta. Mutta vastaus, minkä vakava pappi antoi hänelle, täytti hänen yksinkertaisen, hyväntahtoisen sielunsa pelolla, melkeinpä epätoivolla. Pelon ja syvän kauhun tunne vaivasi häntä siitä hetkestä asti muuttuen vähitellen pysyväksi mielentilaksi. Yöt olivat lepoa ja unta vailla, päivät hän kulutti rukouksissa ja valituksissa. Äidillisessä pelossa rakkaan poikansa sielunpelastuksen ja kuolemanjälkeisen elämän onnen puolesta hän teki koko joukon lupauksia. Mutta kun ei se latinankielinen rukous Jumalanäidille, jonka sielunpaimen hänelle kirjoitti, eivätkä myöskään ne nöyrät pyynnöt, jotka hän itse saksankielellä kohdisti paratiisissa lepääville pyhimyksille, saaneet aikaan toivottua tulosta, teki hän vihdoin pyhiinvaellusmatkoja kaukaisille ihmepaikoille. Ja kerran tehdessään vaellusmatkan erääseen pyhään kappeliin korkealla vuoristossa hän vilustui Tyrolin kylmillä jääkentillä ja palasi kotiin vain laskeutuakseen sairasvuoteelle, josta ei hän enää noussut. Rouva Stenion lupaukset olivat kuitenkin määrätyssä merkityksessä aiheuttaneet toivotun tuloksen. Vaimoraukka saattoi nyt henkilökohtaisesti mennä tapaamaan pyhimyksiä, joihin hän niin lujasti uskoi. Hän saattoi nyt kasvoista kasvoihin rukoilla poikaluopionsa puolesta, joka kielsi sekä pyhimykset että kirkon, pilkkasi munkkia ja rippituolia, jopa kauhistui itse urkuja.
Frans suri vilpittömästi äitinsä kuolemaa. Ja kun hän ei aavistanutkaan olevansa välillisesti sen aiheuttaja, ei hän tuntenut minkäänlaisia omantunnonvaivoja. Hän myi vaatimattoman irtaimistonsa ja päätti vaeltaa kautta maan jalkaisin muutaman vuoden aikana antautuakseen myöhemmin harjoittamaan jonkinlaista ammattia.
Näiden matkasuunnitelmien perustana oli kiihkeä halu oppia tuntemaan Euroopan pääkaupungit sekä vihdoin koettaa onneaan Ranskassa. Mutta epävakaat elämäntavat olivat juurtuneet häneen niin, ettei hän voinut jättää niitä ilman muuta. Hän antoi vähät varansa erään pankkimiehen hoitoon ja valmistautui patikkamatkalle Saksan ja Itävallan halki. Hän ansaitsi viulullaan ruuan ja yösijan niissä kylissä, joiden kautta hän kulki. Päivänsä hän vietti vihreillä vainioilla ja juhlallisen hiljaisissa metsissä uneksien koko ajan tapansa mukaan avoimin silmin. Kolme kuukautta kestävän autuaan vaelluksensa aikana hän ei hetkeksikään astunut alas parnassolta. Samoin kuin alkemisti muuttaa lyijyn kullaksi, muutti hän kaiken, minkä hän kohtasi, lauluiksi.
Hän eli syvän autuudentunteen, melkeinpä alituisen haltioitumisen aikaa. Kuolevan äidin viimeiset kuiskaukset ikuisen tuomion kauhuista eivät olleet häntä liikuttaneet vähääkään.
Mutta kaikella on loppunsa, ja niinpä täytyi Fransinkin pian jättää katkeamattomat unelmansa. Hän oli saapunut siihen yliopistokaupunkiin, jossa hänen vanha viulunsoitonopettajansa Samuel Klaus asui. Kun tämä vanha soittoniekka sai kuulla, että hänen rakas oppilaansa Frans oli ilman rahaa ja maallista huolenpitoa, tunsi hän entisen kiihkeän rakkautensa nuorukaista kohtaan kasvavan kymmenkertaiseksi. Hän painoi Fransin sydäntään vasten ottaen hänen kasvattipojakseen.
Vanha opettaja oli hyvin merkillisen näköinen, aivan kuin hän vasta olisi astunut ulos jostain keskiaikaisesta kuvasta. Kuitenkin oli Klausilla tuosta ihmeellisestä kummitusmaisesta ulkonäöstään huolimatta sydän, joka saattoi rakastaa kiihkeästi ja joka oli lempeä kuin naisella. Hän oli luonteeltaan uhrautuvainen kuin vanhanajan kristillinen marttyyri. Kun Frans oli kertonut professorille viimeisten aikojen tapahtumat, tarttui tämä hänen käteensä, vei hänet työhuoneeseensa ja sanoi yksinkertaisesti:
»Jää luokseni ja jätä mustalaiselämäsi. Tule kuuluisaksi. Olen vanha ja lapseton, ja tahdon olla isäsi. Jääkäämme asumaan yhdessä ja unohtakaamme kaikki muu paitsi maine.»
Ja sitten hän tarjoutui matkustamaan Fransin kanssa Pariisiin monen suuren saksalaisen kaupungin kautta, joissa he matkallaan tulisivat antamaan konsertteja.
Muutamien päivien kuluessa onnistui Klausin saada Frans unohtamaan kiertävän elämänsä sekä taiteellisen riippumattomuutensa herättämällä oppilaassaan uinuvan kunnianhimon sekä maallisen maineen halun. Vanhan Klausin taitavissa ja huolellisissa käsissä hänen suuret lahjansa kasvoivat voimassa ja viehkeydessä, ja hänen maineensa kasvoi yhä suuremmaksi, kuta useammassa kaupungissa hän esiintyi. Hänen kunnianhimonsa sai nopeasti tyydytyksensä. Monen konserttikeskuksen johtomiehet, joiden huostaan hänen lahjansa olivat uskotut, nimittivät pian häntä maailman ainoaksi viulistiksi, ja yleisö julisti äänekkäästi, että hän oli ainutlaatuinen. Tämä kiitos sekoitti pian molempien, niin mestarin kuin oppilaan, pään kokonaan.
Mutta Pariisin kaupunki ei niin antanut helpolla tunnustustaan. Pariisi jakaa kunniaa omilla ehdoillaan eikä maineen perusteella. He olivat asuneet siellä jo kolme vuotta, ja yhä vielä he ponnistelivat noustakseen taiteilijan ristintietä. Silloin sattui jotain, joka teki lopun heidän vaatimattomimmistakin toiveistaan. Kerrottiin, että Nicolo Paganini saapui ensi kertaa kaupunkiin, ja tieto siitä saattoi kaikki kouristuksenomaiseen kiihkoon. Vertaansa vailla oleva taiteilija saapui, ja koko Pariisi lankesi hänen jalkoihinsa.
II
Tunnettu tosiasia on, että muuan taikausko, joka syntyi keskiajan pimeinä päivinä ja pysyi voimissa viime vuosisadan puoliväliin saakka, oletti Paganinin kaltaisen erinomaisen lahjakkuuden johtuvan »yliluonnollisista» voimista. Jokaista suurta taiteilijaa syytettiin aikanaan siitä, että oli liitossa paholaisen kanssa. Muutamat esimerkit riittänevät elvyttämään lukijan muistia.
Tartinista, seitsemännentoista vuosisadan suuresta säveltäjästä ja viulistista, huhuiltiin, että hän sai parhaimmat inspiraationsa ruumillistuneelta pahalta, jonka kanssa hän oli solminut pysyvän liiton. Tämä syytös perustui luonnollisesti siihen taianomaiseen vaikutukseen, mikä hänellä oli kuulijoihinsa. Hänen tapansa soittaa viulua voitti hänelle kotimaassa nimen »kansojen mestari». »Paholais-sonaatti,» jota myös nimitetään »Tartinin uneksi,» on — kuten jokainen sen kuullut mielellään tunnustaa — omituisin sävel, mitä ajatella voi. Sen tähden kuuluisasta sävellyksestä tuli lukemattomien tarujen lähde. Nämä eivät olleetkaan kokonaan perustaa vailla, sillä Tartini oli itse antanut niihin aihetta. Hän kertoi nimittäin kirjoittaneensa tuon sonaatin herättyään unesta, — unesta, jossa Saatana itse oli sen soittanut hänelle opiksi. Tämän jälkeen oli maanalainen majesteetti tehnyt liiton hänen kanssaan.
Monet kuuluisat laulajat ja laulajattaret, joiden ääntä yleisö on kuunnellut hartaalla ihastuksella, ovat saaneet samanlaisen maineen. Pastan ihanien äänivarojen sanottiin aiheutuneen siitä, että tuon laulajattaren äiti, kolme kuukautta ennen lapsen syntymää, oli transsitilassa viety taivaaseen, jossa hänellä oli onni kuunnella serafien laulajaisia. Malibranin sanottiin saaneen äänensä Pyhältä Cecilialta toisten väittäessä, että hän sai sen eräältä keijukaiselta, joka valvoi hänen kätkyeensä luona ja lauloi lapsen uneen.
Ja oma legendansa oli tuolla verrattomalla viulistilla Paganinilla, joka satujen Jubalin tavoin pakotti väkijoukot ihailemaan viulunsa taivaallisia säveliä, sillä sanottiinhan että hänen viulunsa kaikukoppaan ei ollut suljettuna mitään jumalaa vähäisempää.
Tuon maailman suurimman viulistin melkeinpä yliluonnollinen taide oli antanut miettimisen aihetta, mutta oli kuitenkin jäänyt arvoitukseksi. Vaikutus, minkä hän kuulijoihinsa teki, oli aivan valtava. Sanotaan, että suuri Rossini itki kuin nuori, tunteikas neitonen, kuunnellessaan häntä ensi kertaa. Prinsessa Elisa di Lucca, suuren Napoleonin sisar, jonka yksityisorkesteria Paganini johti, ei voinut kuunnella häntä menettämättä tajuntaansa. Naisissa hän aiheutti mielensä mukaan kaikenlaisia hysteerisiä kohtauksia ja rotevat miehetkin saattoivat tulla raivohulluiksi. Pelkureista hän teki sankareita, ja päinvastoin rohkeimmatkin sotilaat muuttuivat hänen tahdostaan hermostuneiksi koulutytöiksi. Ei ollut siis ihme, että sadat ihmeelliset kertomukset vuosien kuluessa kiertelivät tuosta salaperäisestä genoalaisesta, tuosta Euroopan Orfeuksesta. Eräs kertomus oli muita kauheampi. Kuiskailtiin, — ja monet ihmiset — sellaisetkin, jotka eivät tahtoneet sitä myöntää, — uskoivat, että hänen viulunsa kielet olivat kaikkien mustan magian ohjeiden ja sääntöjen mukaan valmistetut ihmissisälmyksistä.
Vaikka tämä ajatus tuntuukin liioittelulta, ei se ollut aivan mahdoton. Ja onpa hyvin luultavaa, että juuri tuo kertomus aiheutti sen ihmeellisen tapauksen, josta kohta tulemme puhumaan. Itämaiden mustat maagikot käyttivät usein ihmisen elimiä ja on todistettu, että monet bengalilaiset tantrikat (ihmiset jotka käyttävät tantroja tai pyytävät avuksi paholaisia, kuten eräs kunnioitettu kirjailija sanoo) käyttävät ihmisruumiita ja määrättyjä ulkoisia ja sisäisiä elimiä voimakkaina apukeinoina pahoihin tarkoituksiin.
Olkoon asianlaita miten hyvänsä, niin nyt kun useimmat lääkärit tunnustavat hypnoottisten ja mesmeristen kykyjen olemassaolon, on vähemmän vaarallista kuin ennen esittää sellainen mahdollisuus, ettei Paganinin ihmeellinen vaikutus ehkä yksinomaan riippunut hänen lahjoistaan ja neroudestaan. Se ihmetys ja kauhu, jonka hän niin helposti sai aikaan, aiheutui yhtä paljon hänen ulkonaisesta olemuksestaan, joka joidenkin elämänkirjoittajain mukaan oli ihmeellisen demonisen näköinen, kuin hänen spittonsa selittämättömästä lumouksesta ja hänen merkillisestä mekaanisesta tekniikastaan. Viimeksi mainittua kykyään hän osoitti täydellisesti matkimalla flageolettia sekä esittämällä pitkiä, ihmeellisiä sävellyksiä yksinomaan g-kielellä. Monet taiteilijat ovat hänen jälkeensä koettaneet matkia tätä huonolla menestyksellä.
Huomiota herättävän ulkomuotonsa perusteella — jota ystävät pitivät omituisena, liiaksi säikähtäneet uhrit taas pirullisena — kävi hänelle hyvin vaikeaksi torjua pahat juorut. Siihen aikaan uskottiinkin niihin paljon helpommin kuin nykyaikaan olisi mahdollistakaan. Kautta Italian ja vieläpä hänen syntymäkaupungissaankin kuiskailtiin, että Paganini oli murhannut vaimonsa ja myöhemmin toisenkin naisen, joita hän molempia oli intohimoisesti rakastanut uhratakseen heidät häikäilemättä pirullista kunnianhimoaan tyydyttääkseen. Arveltiin hänen olevan sangen etevän maagillisissa taidoissa ja että hän siitä syystä kykeni sulkemaan molempien uhriensa sielut viuluunsa, kuuluisaan kremonalaiseensa.
E. T. A. Hoffmannin, kuuluisan Elixier des Teufels (Pirun elämännesteen), Meister Martin (Mestari Martin) -kirjojen sekä muiden lumoavien ja salaperäisten kertomusten kirjoittajan ystävät vakuuttavat, että Die Geige von Cremona (Kremonan viulu) -nimisessä kirjassa esiintyvä Crespel kuvasi Paganini-tarua. Kuten kaikki kirjan lukeneet, tietävät, se käsittelee viulua, johon oli muuttanut erään kuuluisan näyttelijättären, naisen, jota Crespel oli rakastanut ja jonka hän oli murhannut, sekä ääni että sielu ja myöhemmin Crespelin oman rakastetun tyttären Antonian ääni.
Tämä taikausko ei ollut aivan perusteeton, eikä Hoffmania ole siitä moitittava, että hän sitä on käyttänyt aiheena kuultuaan Paganinin soittoa. Tuolle epäilykselle antaa aihetta se ihmeellinen keveys, millä taiteilija loihti esille ei ainoastaan hyvin ylimaallisia, vaan suorastaan inhimillisiä ääniä. Tuollaiset esitykset saattoivat hyvinkin säikyttää kuulijakuntaa ja kylvää kauhua moneen hermostuneeseen mieleen. Jos tähän vielä lisäämme, että eräs ajanjakso Paganinin nuoruudessa on täysin hämärän peitossa, niin näyttävät nuo ihmeelliset kertomukset aivan oikeutetuilta ja anteeksiannettavilta; etenkin kun kysymyksessä on kansa, jonka kantaisät tunsivat borgioiden ja medicien mustaa taikuruutta.
III
Noina aikoina, jolloin ei vielä sähkösanomia tunnettu, oli sanomalehtien luku hyvin vähäinen ja maineen siivet kulkivat paljon hitaammin kuin meidän päivinämme.
Frans oli tuskin kuullut Paganinista. Ja vaikka hän olisikin tiennyt hänestä enemmän, olisi hän vannonut, joskaan ei kokonaan tekevänsä tyhjäksi, niin ainakin voittavansa tuon genoalaisen lumoajan maineen. Niin, hän tahtoi itse olla kaikista elossa olevista viulisteista kuuluisin, muuten särkisi hän koneensa ja kuolisi itse samalla.
Vanha Klaus iloitsi tällaisia päätöksiä kuullessaan. Hän hykerteli iloisena ja hyppelehti ympäri huonetta lamautuneella jalallaan kuin ontuva satyyri kannustaen oppilastaan. Hän uskoi siten täyttävänsä pyhän velvollisuuden taiteen korkeata aatetta kohtaan.
Kun he kolme vuotta aiemmin tulivat Pariisiin, onni ei ollut Fransille suotuisa. Musiikkiarvostelijat pitivät tosin häntä nousevana tähtenä, mutta olivat kuitenkin kaikki yksimielisiä siitä, että hänen oli opiskeltava vielä joitakin vuosia, ennen kuin hän voisi tehdä läpimurron. Epätoivoisen kaksivuotisen opiskelun ja keskeytymättömän harjoituksen jälkeen steiermarkilainen taiteilija oli vihdoin valmistunut ensimmäiseen merkittävään esiintymistilaisuuteensa suuressa oopperassa, jossa oli aikomus pitää konsertti koko vanhan maailman vaativimpien arvostelijoiden kuullen. Tällä ratkaisevalla hetkellä saapui Paganini eurooppalaiseen suurkaupunkiin ja esti hänen toivomuksensa täyttymästä. Vanha saksalainen professori siirsi, viisaasti kyllä, oppilaansa esiintymistilaisuuden tulevaisuuteen. Ensin hänessä herätti vain naurua se myrskyisä innostus ja ne ylistysvirret, joita kaikkialla laulettiin genoalaisen taiturin kunniaksi, ja se melkein taikauskoinen kunnioitus, jolla hänen nimensä mainittiin. Hyvin pian poltti kuitenkin Paganinin nimi tulirautana kummankin taiteilijan sydäntä, ja Samuel Klaus piti häntä jo uhkaavana aaveena. Muutamien päivien kuluttua värisivät molemmat jo tuon suuren kilpailijan nimen kuullessaan, sillä hänen menestyksensä tuli ilta illalta yhä kauhistuttavammaksi.
Ensimmäinen konserttisarja oli jo esitetty ilman, että Klaus tai Frans onnistuivat saamaan tilaisuutta päästä häntä kuuntelemaan ja itse häntä arvostelemaan. Lippujen kysyntä oli niin odottamattoman suuri, eivätkä vapaalipun saaneet taitelijatoverit luopuneet omistaan, joten he saivat, kuten niin monet muutkin ihmiset, odottaa sopivaa tilaisuutta. Koitti kuitenkin päivä, jolloin yhtä vähän opettaja kuin oppilas tuskin saattoivat hillitä kärsimättömyyttään. Niinpä he panttasivat kellonsa ja ostivat näin saamallaan rahasummalla kaksi vaatimatonta paikkaa.
Kukapa saattaisi kuvata tuon suuren ja samalla kohtalokkaan illan riemuvoittoa ja innostusta. Yleisö käyttäytyi mielipuolisesti. Miehet itkivät, naiset huusivat ääneen ja menivät pyörryksiin. Mutta Klaus ja Stenio istuivat paikoillaan kalpeina kuin aaveet. Tuskin Paganini oli taikajousellaan vetänyt ensimmäisen vedon, kun jo Frans ja Samuel tunsivat kuoleman jäisen käden tarttuvan itseensä. Heidän oli pakko antautua vastustamattoman lumouksen valtaan, ja se oli heille molemmille kauhea, epäinhimillinen kidutus. Koko konsertin aikana eivät he uskaltaneet katsoa toisiaan silmiin, eivätkä vaihtaa sanaakaan.
Kun musiikkiyhdistysten ja Pariisin konservatorion valitut edustajat vihdoin keskiyön aikana riisuivat hevoset suuren taiteilijan vaunujen edestä ja omin käsin vetivät ne suuren soittajan majapaikkaan, palasivat molemmat saksalaiset vaatimattomaan asuntoonsa. Heitä oli surkeata katsella. Murheellisina ja epätoivoisina he istuutuivat tavallisille paikoilleen tulen ääreen eikä kumpikaan uskaltanut lausua ensimmäistä sanaa.
»Samuel», Frans vihdoin huudahti kalpeana kuin kuolema. »Samuel, meillä ei ole muuta edessä kuin kuolema. Kuuletko?... Emme kelpaa mihinkään! Olimme hulluja, kun luulimme, että joku maailmassa saattaisi olla... hänen veroisensa!»
Paganinin nimi tarttui hänen kurkkuunsa ja katkeran epätoivon vallassa hän vaipui nojatuoliinsa.
Vanhan professorin rypyt tulivat tulipunaisiksi. Pienet viheriät silmät loistivat aavemaisesti, kun hän kumartuen oppilaansa puoleen karkealla ja särkyneellä äänellä kuiskasi:
»Ei, ei. Olet väärässä Frans! Minä olen sinua opettanut, ja olet oppinut suuren taiteen alalla kaiken, mitä yksinkertainen kuolevainen ja kastettu kristitty toiselta kuolevaiselta saattaa oppia. Voinko minä sille mitään, että tuo kirottu italialainen on turvautunut saatanaan ja mustan magian pirullisiin vaikutuksiin saadakseen hallita taiteen valtakunnassa.»
Frans käänsi katseensa vanhan mestarinsa puoleen. Synkkä tuli paloi noissa kiiluvissa kuopissa, valo joka selvästi osoitti, että hänkin sellaisen vallan tähden olisi valmis uhraamaan itsensä, sielunsa ja ruumiinsa paholaiselle.
Mutta hän ei lausunut sanaakaan. Hän käänsi silmänsä taas vanhan opettajan kasvoista ja katseli uneksivasti hehkuvaan hiillokseen.
Samat, kauan sitten unohtuneet, hajanaiset unet, jotka kerran nuoruudessa olivat olleet todellisuuksia, mutta jotka hän myöhemmin kokonaan oli unohtanut ja sydämestään ajanut, kokoontuivat nyt uudelleen hänen ympärilleen yhtä voimakkaina ja elinvoimaisina. Ixionin, Sisyphuksen ja Tantaluksen irvistelevät haamut nousivat taas hämäristä, asettuivat hänen eteensä ja puhuivat:
»Mitä sinä välität helvetistä, johon et kuitenkaan usko? Ja jos helvetti onkin olemassa, niin on se vanhojen kreikkalaisten helvetti, eikä nykyaikaisten uskovaisten. Se on itsetietoisten varjojen valtakunta, jossa voisit olla toinen Orfeus.»
Frans tunsi, että hän oli tulemaisillaan mielipuoleksi. Hän kääntyi vaistomaisesti ja tuijotti vielä kerran vanhaa mestariaan suoraan kasvoihin. Sitten hänen verestävät silmänsä väistivät Samuelin katsetta.
Ymmärsikö Klaus oppilaansa kauhean mielentilan, vai tahtoiko hän vain riistää hänet ajatuksistaan, pakottaa hänet puhumaan, irrottaa hänet itsestään, sen on pakko jäädä lukijalle salaisuudeksi samoin kuin kirjoittajallekin. Mitä hänen sydämessään lieneekään liikkunut, emme tiedä, mutta hän jatkoi teeskennellyn rauhallisesti:
»Frans, rakas poikaseni, sanon sinulle, tuon kirotun italialaisen taide ei ole luonnollista, se johtuu yhtä vähän harjoituksesta kuin nerollisuudesta. Tavallisella, luonnollisella tavalla se ei ole hankittua. Sinun ei tarvitse tuijottaa minuun kuin mielipuoleen, sillä siitä, mistä nyt sinulle aion puhua, puhuvat miljoonat ihmiset. Kuule, mitä nyt sinulle kerron ja koeta ymmärtää sitä. Olet kuullut siitä ihmeellisestä asiasta, jota Tartinista kuiskaillaan. Hän kuoli eräänä kauniina sapattiyönä oman demoninsa tappamana. Tämä oli hänelle opettanut, kuinka hän saattaisi hankkia viululleen ihmisäänen sulkemalla siihen manaamisen kautta neitsyeen sielu. Mutta Paganini teki enemmän. Voidakseen viulullaan ilmentää ihmisääntä samoin kuin huokauksia, epätoivoisia huudahduksia, valittavia säveleitä, rakkauden ja vihan vakuutuksia, lyhyesti sanoen kaikkia ihmisäänen sydäntä särkeviä kaikuja, murhasi Paganini, ei ainoastaan vaimonsa ja rakastettunsa, vaan myöskin erään ystävän, joka rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Hän valmisti sitten viimeisen uhrinsa sisälmyksistä maagisen viulunsa neljä kieltä. Tämä on hänen noidutun taiteensa salaisuus, noiden valtaavien sävelien, noiden äänivirtojen, joita et sinä tule hallitsemaan, ellet... »
Vanhus ei saattanut lausettaan lopettaa. Hän kaatui kauhuissaan taaksepäin nähdessään oppilaansa pirullisen katseen ja peitti kasvonsa käsillään.
Frans hengitti syvään ja hänen silmiensä ilme muistutti hyeenan himoa. Kasvot olivat kalmankalpeat. Ensin ei hän kyennyt sanomaan sanaakaan, ponnisteli vain henkeä saadakseen. Vihdoin änkytti hän:
»Puhutko tosissasi?»
»Niin varmasti kuin myöskin tulen sinua auttamaan. »
»Ja... ja uskotko todella, että voisin menestyksellä taistella Paganinia vastaan, jos minulla olisi ihmissuolia kielinäni?» kysyi Frans hetkisen vaiettuaan luoden katseensa alas.
Vanha saksalainen otti kädet kasvoiltaan ja vastasi pehmeästi ihmeellinen päättäväisyys katseessaan:
»Ihmissisälmykset eivät sinänsä riitä. Niiden on täytynyt kuulua henkilölle, joka on rakastanut meitä epäitsekkäällä, pyhällä rakkaudella. Tartini sulki viuluunsa neitsyeen sielun. Tämä neitonen oli kuollut vastaamattomasta rakkaudesta häntä kohtaan. Pirullinen taiteilija oli sitä ennen valmistanut putken, johon hän vangitsi neitosen viimeisen hengenvedon. Ja tämä kuoli rakastettunsa nimi huulillaan. Tuon viimeisen hengenvedon siirsi hän sitten viuluunsa. Mitä tulee Paganiniin, niin olen jo kertonut sinulle hänen tarinansa. Joka tapauksessa hän on tappanut uhrinsa heidän omalla suostumuksellaan päästäkseen heidän sisälmyksiensä omistajaksi.»
»Oi, mikä voima onkaan ihmisäänellä», jatkoi Samuel hetkisen vaitiolon jälkeen. »Mitä voidaan verrata ihmisääneen ja sen lumoavaan suloon? Luuletko sinä, poikaparkani, etten jo ennen olisi puhunut sinulle tästä suuresta salaisuudesta, jos ei sen kautta joutuisi itse ...n kynsiin — hänen nimeänsä ei saa yöllä lausua?» lisäsi hän katsellen taaksensa ikään kuin lapsuuden taikausko olisi herännyt hänessä uudestaan.
Frans ei vastannut mitään. Kauhistuttavan rauhallisena hän jätti paikkansa, otti viulun seinältä ja tarttui sen kieliin. Yhdellä ainoalla valtavalla ponnistuksella hän kiskoi ne irti ja heitti tuleen.
Samuel tukahdutti kauhun huudahduksen. Kielet kihisivät hiilillä, kiemurtelivat roihuavien halkojen välillä ja nousivat ilmaan kuin elävät käärmeet.
»Kautta Tessalian noitien ja Circen mustien taikojen», huusi Frans suu vaahdossa ja silmät kiiluvina kuin kekäleet, — »kautta helvetin raivottarien ja itse Pluton vannon minä sinun läsnä ollessasi, Samuel, opettajani, etten koskaan enää tule koskemaan viuluun ennen kuin voin siihen kiinnittää ihmissisälmyksiä, vaikka tulisinkin sen kautta kirotuksi iankaikkisuuksista iankaikkisuuksiin!»
Kokonaan tajuttomana hän kaatui maahan, vain syvä, vaikeroiva huokaus pääsi vielä hänen huuliltaan. Vanha Samuel nosti hänet käsivarsilleen kuin lapsen ja kantoi hänet vuoteelleen. Sitten hän meni hakemaan lääkäriä.
IV
Tämän tuskallisen kohtauksen jälkeen Frans oli useita päiviä hyvin sairas, niin sairas, että hänen toipumistaan epäiltiin. Lääkäri selitti hänellä olevan aivokuumeen ja että pahinta oli pelättävä. Yhdeksän pitkää vuorokautta potilas houraili ja Klaus, joka hoiti häntä yöt ja päivät hellän äidin tavoin, kauhistui omien kättensä töitä. Ensi kertaa heidän tuttavuutensa aikana oli vanha opettaja tilaisuudessa tutkimaan tuon merkillisen, taikauskoisen, kylmän ja kuitenkin intohimoisen luonteen hämärimpiä nurkkia, ja hän kauhistui sitä, mitä hän siellä näki. Sillä nyt hän näki sellaista, mitä hän ei ennen ollut huomannut. Hän näki Fransin sellaisena, jona hän pintapuoliselle havainnontekijälle esiintyi. Musiikki oli nuoren miehen elämä, ihailu ilmaa, jota hän hengitti ja jota ilman hänen olemassaolonsa oli rikos. Ainoastaan viulunsa kielistä imi Stenio elämää, mutta ihmisten suosio oli tarpeellinen sen ylläpitämiseksi. Klaus näki edessään paljastettuna todellisen maallisen taiteilijasielun, jonka jumalallinen osa oli kokonaan hävinnyt, hän näki muusojen pojan, jolla oli mielikuvitusta ja älyä, mutta ei sydäntä. Kuunnellessaan tuon hulluuden raivoon sidotun mielikuvituselämän ilmauksia, tuntui kuin hän ensi kertaa pitkän elämänsä aikana olisi joutunut tutkimaan merkillistä, tuntematonta seutua, ihmisluonnetta, joka ei kuulunut tähän maailmaan, vaan oli tuntemattomalta planeetalta kotoisin. Hän näki tuon kaiken ja kauhistui. Useamman kerran kysyi hän itseltään, eikö hän tekisi hyvän työn, jos sallisi tuon nuoren ihmisen kuolla, ennen kuin hän tulisi tajuihinsa.
Mutta hän rakasti oppilastaan liian syvästi antaakseen tuollaiselle ajatukselle kauemmin valtaa. Frans oli kokonaan lumonnut tuon tositaiteellisen vanhuksen, ja Klaus tunsi, että heidän kaksi elämäänsä olivat erottamattomasti toisiinsa sidotut. Tämä ajatus oli hänelle kuin ilmestys. Hän päätti pelastaa Fransin oman vanhan ja kuten hän luuli, tarpeettoman elämänsäkin kustannuksella.
Sairauden seitsemäs päivä toi kauhean käänteen. Kahdenkymmenenneljän tunnin aikana ei hän hetkeksikään ummistanut silmiään eikä pysynyt minuuttiakaan paikoillaan. Koko ajan hän raivosi lakkaamatta. Hänen näkynsä olivat hyvin omituisia, ja hän kuvasi ne yksityiskohtia myöten. Haavemaiset kummitukset leijailivat hitaasti pienen huoneen hämärässä hänen luokseen. Ne muodostivat jatkuvan kulkueen, ja hän tervehti heitä kaikkia nimeltä kuin vanhoja tuttuja.
»Tahdotko tietää Prometeusvuoren nimen, vanhus», korisi hän kasvatusisänsä korvaan. »Kuule siis... sen nimi on... Samuel Klaus.»
»Niin, niin» .... kuiskasi vanha saksalainen epätoivoisena. »Minä olen tappanut hänet tahtoessani häntä lohduttaa. Kertomus Paganinin taikakeinoista oli liikaa hänen mielikuvitukselleen ... Oi, sinua poikaraukkaani!»
»Ha, ha, ha, ha.» Sairas nauroi kovasti, soraäänisesti. »Niin, vanhus parka, sanot sinä... Niin, niin sinä olet raihnaista ainetta... sinusta olisi hyötyä vain, jos olisit pingotettuna ihanaan kremonalaisviuluun...»
Klaus oli kauhuissaan, mutta ei sanonut mitään. Hän kumartui vain raivoavan potilaan yli ja suuteli häntä hiljaa otsalle, hyväili häntä sitten pehmeästi ja hellästi kuin rakastava äiti. Sitten hän poistui sairashuoneesta hetkeksi hakeakseen lohtua omassa pienessä huoneessaan. Hänen palatessaan olivat mielikuvat kääntyneet toiseen suuntaan. Frans lauleli hiljaa itsekseen ja koetti matkia viulun ääntä.
Saman päivän iltana potilaan raivohulluus nousi huippuunsa. Hän näki tulihenkien takertuvan viuluunsa. Niiden luisevat kädet, joiden sormista tulikynnet kasvoivat, viittasivat luokseen vanhaa Samuelia... He lähestyivät mestaria, ympäröivät hänet ja tahtoivat leikata auki hänen vatsansa...
»Hän on ainoa ihminen maan päällä, joka minua rakastaa epäitsekkäällä, pyhällä rakkaudella ja... vain hänen suolensa voivat olla minulle hyödyksi...» huusi sairas käheällä, kuiskaavalla äänellä, silmät tuijottavina ja kamalasti nauraen.
Seuraavana aamuna kuume oli poissa, ja yhdeksännen päivän iltana Stenio saattoi jättää vuoteensa tietämättä mitään sairaudestaan ja aavistamattakaan, että oli sallinut Klausin katsella sisimpäänsä. Ei, tuskinpa hän ylipäänsä itsekään tiesi antaneensa niin kauhean ajatuksen, kuin vanhan mestarinsa uhraamisen, päästä hänen sydämeensä. Tuskinpa! Tuon kohtalokkaan sairauden ainoana seurauksena oli, että hänessä heräsi uusi halu, joka tyydytti hänen kunnianhimoaan ja pohjatonta mielikuvitustaan. Valansa kautta hän oli estetty taiteellista intohimoaan tyydyttämästä, jonka tähden hän nyt syöksyi päättömästi okkultisten taikojen, alkemian ja magian harjoittamiseen. Magian harjoittamisessa koetti nuori uneksija tukahduttaa intohimoista kaipausta, kuten hän luuli, ikuisesti kadottamaansa viuluun.
Viikot ja kuukaudet kuluivat. Mestari ja oppilas eivät koskaan enää ottaneet puheeksi Paganinia. Mutta syvä alakuloisuus oli vallannut Fransin. He tuskin vaihtoivat sanaakaan keskenään. Viulu riippui mykkänä, pölyisenä, ilman kieliä tavallisella paikallaan. Se pysyi heidän välillään sieluttomana ruumiina.
Nuorukainen oli tullut synkkämieliseksi ja pilkalliseksi. Hän vältti edes mainitsemasta musiikin nimeä. Kun vanha professori pitkän epäröimisen jälkeen otti oman viulunsa pölyisestä laatikostaan ja valmistautui soittamaan, säikähti Frans pahasti, mutta ei sanonut mitään. Ensimmäiset äänet kuullessaan sai hän mielipuolisen ilmeen, syöksähti ulos huoneesta ja kuljeskeli kaduilla tuntikausia. Sitten viskasi vanha Samuel vuorostaan oman koneensa käsistään ja sulkeutui seuraavaan aamuun asti omaan huoneeseensa.
Eräänä iltana istui Frans tavallista kalpeampana ja synkempänä tuolissaan. Silloin hypähti Samuel äkkiä paikaltaan ja hyppeli kiihottuneena kuin harakka ympäri huonetta.
Vihdoin lähestyi hän oppilastaan, painoi sydämellisen suudelman nuoren miehen otsalle ja vikisi kirkuvalla äänellään:
»Eikö ole jo aika tehdä tästä kaikesta loppu?»
Frans heräsi tavallisesta lamaannuksestaan ja kertasi kuin unessa:
»Niin, on aika tehdä tästä kaikesta loppu!»
Sen jälkeen erosivat he ja menivät kumpikin levolle. Herätessään seuraavana aamuna Frans hämmästyi, kun ei hän nähnyt vanhaa opettajaansa vanhalla paikalla häntä tervehtimässä. Mutta viimeisten kuukausien kuluessa oli niin paljon muitakin muutoksia tapahtunut, ettei hän aluksi kiinnittänyt tähän merkilliseen seikkaan sen enempää huomiota. Hän pukeutui ja astui viereiseen huoneeseen, jonkinlaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa heidän oli tapana aterioida ja joka erotti heidän makuuhuoneensa toisistaan. Tuli ei ollut sytytetty, vaan edellisen illan sammunut tuhka oli paikoillaan, eikä missään, näkynyt merkkiä vanhan professorin muuten niin uutterasta kädestä. Frans ei käsittänyt, mitä se merkitsi, mutta ei kuitenkaan ollenkaan pelästynyt. Hän asettui tavalliselle paikalleen sammuneen ja kylmän lieden ääreen ja vaipui epämääräisiin haaveiluihinsa. Ojentautuessaan vanhassa nojatuolissaan nosti hän kädet ristiäkseen ne niskansa taakse lempiasentoonsa. Silloin sattui käsi johonkin esineeseen. Laatikko putosi lattialle kovalla räminällä. — Se oli Samuelin viululaatikko ja se putosi sellaisella voimalla, että se aukeni ja viulu vieri Fransin jalkojen eteen. Kielet koskettelivat metallista tuliristikkoa, jolloin syntyi pitkä, surullinen valittava ääni, rauhattoman sielun huudahdus. Tuo kaiku tuntui täyttävän koko huoneen, se kaikui nuorukaisen päässä ja sydämessä. Katkenneen viulunkielen vaikutus oli maaginen.
»Samuel», huudahti Stenio ja hänen silmänsä pyrkivät kuopistaan. Tuntematon kauhu täytti äkkiä koko hänen olemuksensa. »Samuel, mitä on tapahtunut... Hyvä, rakas, vanha opettajani!» Nämä sanat lausuessaan hän kiiruhti professorin pieneen huoneeseen ja työnsi oven auki. Kukaan ei vastannut, kaikki siellä oli hiljaa.
Frans horjui taaksepäin. Hän kauhistui omaa ääntänsä, joka sillä hetkellä tuntui niin vieraalta, niin kovalta ja karkealta. Hän ei saanut vastausta huutoihinsa. Vain kaamea hiljaisuus oli vastassa, tuollainen hiljaisuus, joka äänien maailmassa kuvaa kuolemaa. Kuolleen ruumiin läheisyydessä samoin kuin haudan synkässä äänettömyydessä, on hiljaisuudella salaperäinen voima, joka aikaansaa ääretöntä kauhua herkässä mielessä. Pieni huone oli pimeä ja Frans aukaisi nopeasti ikkunaluukut.
Samuel lepäsi vuoteellaan kylmänä, jäykkänä, elottomana. Kun Frans näki edessään kuolleena tuon ihmisen, joka häntä niin tulisesti oli rakastanut ja joka oli hänelle ollut enemmän kuin isä, kävi hänen lävitseen valtava tunteiden virta. Mutta intohimoisen taiteilijan kunnianhimo voitti pian ihmisluonnon epätoivon ja sai muutamissa sekunneissa sen valtaansa.
Pöydällä, ruumiin vieressä oli avoin hänelle osoitettu kirje. Vapisevin käsin Stenio repäisi auki kuoren ja luki seuraavaa:
»Rakas poikani Frans
Kun sinä tämän luet, olen täyttänyt suurimman uhrin, mitä parhain, ainoa ystäväsi ja opettajasi on saattanut maineellesi kantaa. Hän, joka sinua kiihkeimmin rakasti, on nyt vain eloton maamöhkäle. Vanhasta opettajastasi on jäljellä vain kourallinen kylmää, elimellistä ainetta. Minun ei tarvitse sanoa sinulle, miten sinun sen suhteen tulee menetellä. Älä pelkää typerää arvostelua. Olen tulevan maineesi puolesta uhrannut elämäni, ja tekisit itsesi syypääksi mustimpaan kiittämättömyyteen, jos jättäisit uhrini käyttämättä. Niin pian kun olet kielet pingottanut viuluusi, nuo kielet, joissa on osa omaa itseäni, saavat ne kosketuksesi kautta voiman voittaa tuo kirottu lumoaja, sekä kaikki Paganinin instrumentin maagiset äänet. Viulusi soinnuissa tulet kuulemaan minun ääneni, minun huokaukseni ja valitukseni, minun tervehdyslauluni, rajattoman, tuskaisen rakkauteni kuumat valat, kaipaukseni sinun luoksesi. Ja nyt, Frans poikani, älä pelkää ketään. Ota instrumentti käteesi ja seuraa askel askeleelta tuota miestä, joka täytti elämämme katkeruudella ja epätoivolla. Esiinny jokaisella taistelukentällä, jossa hän tähän asti on voittamatta vallinnut ja heitä rohkeasti hansikas hänen kasvoilleen. Oi, Frans! Silloin tulet näkemään, kuinka lumoavalla voimalla epäitsekkään rakkauden säveleet kaikuvat viulustasi. Ehkäpä sinä viimeisellä rakastavalla hyväilyllä sitä koskettelet ajatellen, että sen kielet kerran olivat vanhan opettajasi osana, joka sinut nyt viimeisen kerran sulkee syliinsä ja suutelee. – Samuel»
Kaksi polttavaa kyyneltä nousi Fransille silmiin, mutta ne kuivuivat heti. Intohimoisen toivon ja turhamaisuuden tulivirran kiihottamina lepäsivät tulevan taikataiteilijan silmät kiiltävinä kuin demonin, kuolleen tuhkankalpeilla kasvoilla. Kynä kieltäytyy kirjoittamasta, mitä tuon kauhean kuolonnäytelmän jälkeisenä päivänä tapahtui. Kun vanhan opettajan rakastavan huolenpidon kautta toinenkin kirje löydettiin, jonka oli tarkoitus rauhoittaa viranomaiset, niin ilmoitettiin kuoleman aiheutuneen »itsemurhasta, tuntemattomista syistä.» Sen jälkeen poistuivat ruumiin katselijat ja poliisit ja jättivät jäljelle jääneen perillisen yksinään kuolinhuoneeseen, yksinään niiden jätteitten kanssa, jotka kerran olivat muodostaneet elävän ihmisen.
Tuskin kaksi viikkoa sen jälkeen kun Stenio oli pudistanut pölystä viulunsa, oli siihen kiinnitetty neljä uutta, lujaa kieltä. Frans ei uskaltanut niihin katsoa. Hän koetti soittaa, mutta jousi vapisi hänen kädessään kuin miekka rosvo-alokkaan kädessä. Sen tähden päätti hän olla siihen koskematta ennen sitä kauheaa iltaa, jolloin hänen aikomuksensa oli taistella Paganinin kanssa hänet voittaakseen.
Tällä aikaa oli kuuluisa italialainen taiteilija jättänyt Pariisin ja esitti parhaillaan voittoisaa konserttisarjaa eräässä Belgian vanhassa flaamilaisessa kaupungissa.
V
Eräänä iltana, Paganinin aterioidessa erään hienon hotellin ruokahuoneessa ihailijaryhmän ympäröimänä, ojensi hänelle nuori mies, jonka silmät merkillisesti loistivat, nimikortin. Tälle oli lyijykynällä kirjoitettu muutamia sanoja.
Paganini kohdisti tunkeilijaan katseen, jota harvat ihmiset olisivat kestäneet, mutta sai takaisin aivan yhtä rauhallisen ja päättäväisen. Hän kumarsi sen jälkeen huomaamattomasti ja sanoi kuivakiskoisesti:
»Niin kuin haluatte, herraseni. Määrätkää ilta. Olen käytettävissänne.»
Seuraavana aamuna oli koko kaupunki ihmetteli kun kadunkulmiin ilmaantui merkillisiä julisteita:
- - - päivän iltana esiintyy ensi kertaa julkisuudessa - - - teatterissa saksalainen taiteilija Frans Stenio, joka on tänne saapunut heittääkseen maailmankuululle Paganinille taisteluhansikkaan ja vaatiakseen hänet kaksintaisteluun viuluilla. Hän uskoo voittavansa suuren taiteilijan hänen omien vaikeimpien sävellyksiensä esittämisessä. Kuuluisa Paganini on ottanut haasteen vastaan. Kilpailussa verrattoman taiteilijan kanssa tulee Frans Stenio soittamaan kuuluisan »Fantaisie Caprien», joka on tunnettu nimellä »Noidat».
Ilmoituksen vaikutus oli taikavoimainen. Paganini, joka suurimpienkaan voittojensa aikana ei koskaan jättänyt huomioon ottamatta käytännöllisen voiton mahdollisuutta, määräsi kaksinkertaiset pääsylippujen hinnat. Lipunmyynti oli tukkeutua tungeksivista ihmisistä, jotka tulvivat sinne saadakseen pääsylipun tuohon ikimuistettavaan tilaisuuteen.
Vihdoinkin sarasti sen päivän aamu, jolloin konsertti oli määrätty pidettäväksi ja »kaksintaistelu» oli puheenaineena koko kaupungissa.
Frans Stenio, joka pitkät tunnit ennen keskiyötä oli mittaillut unettomana huonettaan kuin pantteri häkissään, heittäytyi aamupuolella puhtaasti ruumiillisesta väsymyksestä uupuneena vuoteelleen. Vähitellen vaipui hän kuolonkaltaiseen, unettomaan uneen. Hän heräsi synkissä talvihämärissä. Mutta koska oli liian aikaista nousta, laskeutui hän uudelleen nukkumaan. Silloin näki hän elävän unen, niin elävän, että se hänen mielestään varmasti oli näky eikä vain uni.
Hän oli jättänyt viulunsa pöydälle sängyn viereen. Se oli suljettuna laatikkoon, jonka avaimen hän piti aina hallussaan. Siitä lähtien kun nuo kauheat kielet olivat siihen kiinnitetyt ei hän hetkeksikään jättänyt sitä silmistään. Päätöksensä mukaisesti ei hän ensimmäisen kokeilun jälkeen kertaakaan ollut sitä uudestaan koettanut, ja hänen jousensa oli vain tuon ensimmäisen ja ainoan kerran kosketellut inhimillisiä kieliä. Hän oli aina harjoitellut toisella viululla. Mutta nyt, unessa, näytti hän mielestään katselevan suljettuun laatikkoon. Jokin siinä kiihotti hänen huomiotaan ja teki mahdottomaksi kääntää katsettaan siitä pois. Vihdoin hän näki laatikon kannen hitaasti kohoavan, ja siten syntyneessä raossa hän näki kaksi pientä, fosforinloistavaa, vihreää silmää, jotka hän tunsi liiankin hyvin. Ne katselivat häntä silmiin rakastavina, melkeinpä rukoilevina. Sitten kaikui hauras, kimakka ääni, joka tuntui ikään kuin tulevan noista aavemaisista silmistä. Ääni ja silmät olivat Samuel Klausin. Stenion kauhistuneet korvat erottivat sanat:
»Frans, rakas poikaseni. Frans, en voi… ei… en voi päästä irti. .. niistä.»
Ja »ne» kaiuttivat laatikossa valittavan äänen.
Frans jäi sanattomaksi, ikään kuin lamaannuksen valtaan. Hän tunsi, kuinka hänen verensä hyytyi, kuinka hiukset kohosivat päälaella vuoreksi...
»Se on vain unta, pelkkää unta», koetti hän ajatuksissaan selittää itselleen.
»Olen tehnyt kaiken voitavani, Frans poikaseni... Olen tehnyt voitavani irrottautuakseni noista kirotuista kielistä repimättä niitä kappaleiksi...», valitti tuo sama kimeä tuttu ääni. »Autathan minua?...»
Taaskin kaikui laatikosta värisevä ääni, vielä pitempi ja valittavampi kuin edellinen. Ja laatikko kieppui nyt pöydällä kaikkiin suuntiin kuin elävä, liikkuva olento. Ja sisästä tulevat äänet nousivat yhä kovemmiksi ja selvemmiksi, ikään kuin joku raastaisi kieliä.
Stenio ei kuullut näitä ääniä ensi kertaa. Hän oli huomannut ne usein — niin, jopa päivittäin siitä asti kuin hän oli käyttänyt opettajansa sisälmyksiä oman kunnianhimonsa palvelukseen. Mutta joka kerran jäätävän kauhun tunne oli estänyt häntä tutkimasta niiden syytä, ja hän oli aina koettanut vakuuttaa itselleen ääniä vain kuuloharhoiksi.
Mutta nyt tuo kauhea tosiasia oli hänen edessään, unessako vai todellisuudessa, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, että kuulohäiriöt, jos ne niitä olivat, olivat paljoa elävämpiä ja todellisempia kuin itse todellisuus. Hän koetti puhua, hän koetti astua askeleen eteenpäin. Mutta kuten niin usein painajaisten aikana sattuu, hän ei saattanut lausua ei sanaakaan, ei sormeakaan liikauttaa. Hän oli lamaantunut.
Nytkähtelevät äänet laatikossa kasvoivat yhä epätoivoisimmiksi ja vihdoin jokin koputti kiivaasti. Frans näki edessään viulunsa, josta taikakielet olivat riistetyt ja tämä näky peitti hänet mykän ja sanattoman kauhun kylmällä hiellä.
Hän teki yli-inhimillisen ponnistuksen päästäkseen irti siitä painajaisesta, joka piti häntä vallassaan. Ja näkymätön olio hänen vierellään kertasi viimeisen kerran valittavasti ja kuiskaten:
»Auta, oi auta... auta toki minua leikkaamaan irti...»
Silloin hypähti Frans yhdellä harppauksella laatikon luo kuten raivoava tiikeri, joka puolustaa saalistaan ja särki mielipuolisella ponnistuksella lumouksen.
»Jätä viuluni rauhaan, sinä vanha helvetinpiru», huusi hän karkealla, vapisevalla äänellä.
Hän sulki rajusti kannen, joka itsestään oli auennut ja painoi koko voimallaan vasemmalla kädellä sitä vastaan. Oikealla tarttui hän liitupalaseen, joka oli pöydällä ja piirsi nahalla päällystetylle laatikolle kuusihaaraisen tähden, sinetin, jota kuningas Salomo käytti pidättääkseen vastahakoisia djinejä vankiloissaan.
Onneton vikinä, kuin susinaaraan valitus kuollutta poikastaan itkiessä, tuli laatikosta:
»Olet kiittämätön... hyvin kiittämätön, Frans poikani» huokasi nyyhkyttävä henkiääni. »Mutta annan anteeksi... sillä rakastan sinua yhä. Ja kuitenkaan et voi minua sulkea tänne. Poika! Totisesti sitä et voi tehdä.»
Ja samassa nousi harmaa sumu, joka peitti sekä laatikon että pöydän. Se levisi ulospäin epämääräiseksi muodoksi. Tämä kasvoi ja Frans tunsi, että se kasvaessaan veti hänet hitaasti kylmään kosteaan syleilyyn, joka kääriytyi hänen ympärilleen kuin limainen jättiläiskäärme. Hän huudahti kauhistuneena ja — heräsi. Mutta, ihmeellistä kyllä, ei vuoteessaan, vaan pöydän ääressä, kuten unessa ja hän painoi viululaatikkoa epätoivoisena molemmin käsin.
»Se oli sittenkin vain uni», kuiskasi hän yhä vieläkin pelästyneenä, mutta kuitenkin helpottuneena siitä, että paino rinnan päältä oli hävinnyt.
Vapisten hän ponnisteli saadakseen kyllin valtaa itsensä yli, avatakseen laatikon ja tutkiakseen viuluaan. Se oli pölyn peittämä, mutta muuten aivan kunnossa, jonka tähden Frans tunsi taas itsensä niin rauhalliseksi ja päättäväiseksi kuin ennen. Huolellisesti hän pyyhki pölyt soittimestaan, puhdisti jousen ja viritti kielet. Vieläpä uskalsi hän koettaa soittaa »Noitien» ensimmäisiä säveleitä, ensin varovaisesti ja arasti, mutta sitten uskaliaasti ja täydellä voimalla.
Näiden voimakkaiden yksittäisten äänien sointi — äänien jotka kaikuivat ylpeinä kuin voittajan sotarummut, suloisina ja majesteetillisina kuin serafin soitto kultaisella harpulla uskovaisen mielikuvituksessa — värisi läpi Fransin sielun, sen syvimpiin uumeniin. Se paljasti hänelle jousensa tähän asti aivan aavistamattoman mahdin. Sen jälkeen hän loihti ilmoille säveliä, jotka täyttivät huoneen ylimaallisilla harmonioilla, sellaisilla, joita taiteilija ei itsekään siihen iltaan mennessä ollut kuullut. Katkeamattomin legato-äänin lauloi jousensa hänelle aurinkoisesta toivosta ja kauneudesta, kuuvaloisista öistä, jolloin lempeä, balsamituoksuinen hiljaisuus loi äänen joka ruohonkorrelle, joka elolliselle ja elottomalle oliolle, rakkauden lauluun yhtyäkseen. Muutamien hetkien aikana virtasi ilmoille koko sävelten vuo, ja Frans tunsi, että nuo soinnut olisivat saaneet vuoret itkemään, jos niitä olisi huoneessa ollut ja sovittaneet itse helvettien vallat, joiden läsnäolon hän sitä selvemmin huoneessa tajusi. Äkkiä alkoi juhlallinen legatohymni vastoin kaikkia harmonian lakeja liikkumaan muuttuen arpeggioksi ja lakaten vähitellen kimeihin staccatoihin, jotka muistuttivat hyeenan naurua. Sama hiipivä kauhuntunne, jonka hän jo ennen oli tuntenut, valtasi hänet uudelleen ja hän heitti käsistään jousen. Hän tunsi jälleen entisen naurun, josta hän jo oli saanut kylliksi. Hän pukeutui ja sulki helvetillisen viulun huolellisesti säiliöönsä. Sitten vei hän sen mukaansa ruokahuoneeseen ja päätti siellä rauhallisena odottaa määrättyä hetkeä.
VI
Taistelun hetki oli tullut, ja Stenio oli paikoillaan rauhallisena, päättäväisenä, melkeinpä hymyilevänä.
Teatteri oli tupaten täynnä, niin ettei mistään hinnasta olisi saanut edes seisomapaikkaa. Tuo ihmeellinen taisteluhaaste oli levinnyt ympäri maan, kaikkiin osiin niin laajalle kuin postinkulku levisi, ja Paganinin pohjattomiin taskuihin kerääntyi runsaasti rahaa. Voiton tuli tyydyttää myöskin hänen kyltymätöntä, kullanahnetta sieluaan.
Oli päätetty, että Paganini aloittaisi. Kun hän ilmestyi näyttämölle, vapisivat teatterin lujat seinät perustuksiaan myöten, niin raikuvia olivat kädentaputukset, joilla häntä tervehdittiin. Hän aloitti ja lopetti kuuluisan »Noidat»-nimisen sävellyksensä myrskyisten suosionosoitusten raikuessa. Yleisön innostuneet huudot kestivät niin kauan, että Frans jo rupesi luulemaan, ettei hänen vuoronsa enää tulisikaan. Kun Paganini vihdoin pääsi jättämään näyttämön riehuvan yleisön pauhaavien kädentaputusten aikana, kohtasivat hänen silmänsä Stenion, joka viritti viuluaan, ja hän oli aivan ihmeissään siitä iloisesta rauhallisuudesta ja siitä voitonvarmuudesta, joka loisti tuntemattomasta saksalaisesta taiteilijasta.
Kun Frans astui näyttämölle, otettiin hän vastaan jäätävän kylmästi, mutta se ei vaikuttanut hänen rauhaansa vähääkään. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen ohuet, valkeat huulensa vastasivat epäystävälliseen vastaanottoon pilkallisella hymyllä. Hän oli voitostaan aivan varma.
Mutta »Noitien» preludin ensimmäiset äänet saattoivat kuulijat hämmästyksiin. Se oli Paganinin kosketus — ja siinä oli enemmänkin. Monet, — useimmat, uskoivat, ettei italialainen taiteilija korkeimmankaan inspiraation hetkellä ollut saanut niin ihmeellistä vaikutusta aikaan. Fransin pitkien, jäntevien sormien alla värisivät kielet, kuten vavahtavat sisälmykset leikkelevän veitsen alla. Ne valittivat soinnukkaasti kuin kuoleva lapsi. Sävelet eivät ollenkaan tuntuneet tulevan viulun syvyyksistä. Näytti pikemmin siltä kuin taiteilijan suuret, siniset silmät, jotka pirullisella ilmeellä lepäsivät koneessa kiinni, olisivat loihtineet itse Orfeuksen ilmoille maanalaisista valtakunnista. Samalla kiteytyivät soinnut näkyviksi olennoiksi, jotka kokoontuivat mahtavan taikurin käskystä aloittaakseen hänen ympärillään aavemaisena, helvetillisenä joukkiona, noitien pukintanssin. Näyttämön taustassa, tyhjissä, varjomaisissa syvyyksissä kuvastui sanomattoman iljettävä hourekuva, näytelmä, joka maanalaisten väreilyjen luomana esitti mitä häpeämättömimpiä orgioita, todellisen noitasapatin irstaita hääyökuvaelmia... Yleisön valtasi joukkohallusinaatio. Mykkinä pelosta, henkeään pidättäen kuulijat istuivat voimatta pienimmälläkään liikahduksella särkeä musiikin hirvittävää lumoa. Sanomattoman kauhun jäinen hiki puristautui heidän huokosistaan. He elivät kaikki mielikuvituksessaan niissä hermoja kiihottavissa iloissa, jotka oopiumia syövän muhamettilaisenkin mielikuvituksen valtaavat, ja samalla tunsivat he sitä mieletöntä pelkoa, sitä kuoleman kauhua, jota ihminen tuntee taistellessaan delirium tremensin valtaa vastaan... Monet naiset huusivat äänekkäästi, toiset menivät tainnoksiin ja rotevat miehet purivat avuttomina hammasta...
Sitten alkoi loppusoitto. Myrskyisä, katkeamaton kättentaputus hidasti sen alkamista ja keskeytys venyi melkein neljännestunnin pituiseksi. Hyvä-huudot kaikuivat raivoisina, melkein hysteerisinä. Kun Stenio, jonka hymyily oli yhtä pirullinen kuin voitonriemuinen, vihdoin viimeisen kerran syvästi kumartuen tarttui jouseensa alkaakseen kuuluisaa loppusoittoa, kohtasivat hänen silmänsä Paganinin, joka rauhallisena oli istunut aitiossaan ottaen osaa suosionosoituksiin yhtä lämpimästi kuin muut. Genoalaisen taiteilijan pienet, läpitunkevat mustat silmät olivat suunnatut Fransin käsissä olevaan viuluun, muuten oli hän aivan viileä ja levollinen. Ensin teki kilpailijan kasvojen ilme Fransin hiukan levottomaksi, mutta hän voitti pian uudelleen vallan itsensä yli. Hän kohotti uudestaan jousensa ja veti ensimmäisen äänen.
Silloin kohosi kuulijakunnan innostus korkeimmilleen eikä kohta tuntenut rajoja. Kuuntelijat näkivät ja kuulivat todella. Noitien äänet kaikuivat ilmassa ja ylinnä eräs määrätty ääni...
Se oli niin täynnä epäsointua, ettei sitä voinut pitää ihmisen synnyttämänä. Se oli kuin koirain haukuntaa, kuin susien ulvontaa, kuin keskiöisten huuhkajien surunrääyntää. Se oli kuin käärmeitten sihinää ja leijonan kiljuntaa, kuin vedenpyörteitten kohinaa kallion seiniä vastaan, kuin tuulen voihkinaa lehdettömässä metsässä ja ukkosen jylinää särkyneitten pilvien lomasta... Se oli kaikkea tätä yhtyneenä... Taikakäyrä loihti ilmoille viimeiset värisevät äänet… nuo tunnetut soinnut, jotka esittävät noitien äkkipikaista pakoa aamuruskon sarastaessa, noiden yöllisten saturnusjuhliensa tuoksujen ravitsemien jumalattomien naisolentojen pakoa... Silloin tapahtui näyttämöllä jotain merkillistä... Äkkiä ilman siirtymävaihetta muuttuivat äänet. Kesken kiirettä pakoa ilmassa korkeuksista syvyyksiin, muuttui sävel aivan odottamatta. Soinnut sekoittuivat, katkesivat, irrottuivat... Ja sitten kaikuivat kielistä ja samalla kertaa kaikupohjasta huutavat, vinkuvat markkinanuken äänet:
»Oletko tyytyväinen Frans, poikaseni? ... Enkö olekin suurenmoisesti pitänyt lupaukseni?»
Lumous oli haihtunut. Vaikkakaan ei kukaan vielä käsittänyt koko tilannetta, tunsivat kuitenkin kaikki, jotka olivat kuulleet nämä sanat ja kujeilevat äänet, vapautuneensa lumouksesta, joka oli pitänyt heidät vallassaan. Äänekästä naurua, pilkallisia, vihastuneita huudahduksia, kuului tuon suuren teatterisalin joka nurkasta. Orkesterimuusikot, joiden kasvot vielä olivat aivan kalpeat sisäisestä liikutuksesta, hytkyivät naurusta ja kuuntelijat nousivat kuin yhtenä miehenä paikoiltaan. Kykenemättä ratkaisemaan arvoitusta tunsivat he kuitenkin olevansa niin inhoa ja naurua täynnä, etteivät he halunneet enää hetkeksikään jäädä tähän rakennukseen.
Mutta äkkiä liikkuvien päiden meri permannolla ja käytävissä pysähtyi vielä kerran. Kaikki jähmettyivät paikoilleen kuin salaman lyöminä. Ja se, mitä näyttämöllä tapahtui, olikin kyllin hirveätä... Nuoren taiteilijan komeat, villit kasvot vanhentuivat äkkiä. Hänen solakka, notkea vartalonsa tuli kumaraksi, kuten monien vuosien taakan painamaksi; mutta vielä kauheampaa oli se, minkä kaikki jonkun verran herkkätuntoiset ihmiset näkivät... Frans Stenio oli kokonaan puoleksi läpinäkyvän sumun peitossa. Käärmemäisellä liikkeellä se pilven paksuisena kiemurteli vetäytyen kokoon elävän muodon ympärille, ikään kuin tahtoen kuristaa sen. Monet katselijat huomasivat tässä onnettomuutta tuottavassa sumupatsaassa selvän ihmismuodon, jossa ilmenivät karkeasti irvistelevän, kostoa hehkuvan vanhan miehen selvät piirteet. Hänen sisälmyksensä riippuivat ruumiista ja olivat päistään viuluun kiinnitetyt.
Tämän paksun, elävän peitteen sisässä näkyi taiteilija raivoisana joustaan vetelevänä yli inhimillisten viulunkielien, kokoon kuristuneena ja kierrettynä kuin riivatut vanhoissa keskiaikaisissa maalauksissa.
Kuulijat valtasi selittämätön pakokauhu. Viimeisen kerran he rikkoivat lumouksen, joka oli kiinnittänyt uudelleen heidät paikoilleen ja syöksyivät kuin mielipuolet ovia kohden. Se oli kuin vesipadon äkillistä särkymistä, kuin inhimillisen vesitulvan murtumista. Mutta pakenevien takaa kuului kimeää, epäsointuista viulunsoittoa, mielipuolista kiljumista, sydäntä särkevää valitusta, vikinää, itkua, epätoivoisia rukouksia avunpyyntöjä ja välillä ikään kuin pistoolinlaukauksia, tuon paholaisen valtaansa ottaman viulun neljän kielen katkeamista...
Kun teatteri oli kokonaan tyhjentynyt, kiiruhti teatterin johtaja näyttämölle hakeakseen sieltä onnetonta taiteilijaa. Kuolleena ja jäykkänä makasi hän korokkeen reunalla luonnottomaan asentoon kiertyneenä ja kielet kääriytyivät merkillisellä tavalla hänen kaulansa ympäri. Viulu oli tuhanteen pieneen palaseen särkynyt.
Kun julkisuuteen oli tullut, ettei Nicolo Paganinin onnettomalle kilpailijalle jäänyt senttiäkään hautajaiskustannuksiin ja matkustajakodin laskuihin, maksoi genoalainen sananlaskuksi tulleesta ahneudestaan huolimatta kaikki menot ja antoi haudata omalla kustannuksellaan Stenio-raukan.
Kuitenkin vaati hän siitä palkaksi viulun jäännökset tuon ihmeellisen tapauksen muistoksi.
H. P. Blavatsky
Engl. suom. K. A.–I.
Ruusu-Risti —
helmi-huhtikuu 1926