H. P. Blavatsky
Alaviitteet puuttuvat
VIHITTYJEN VAITIOLO
Lukuisten Jeesusta koskevien vertausten ja sanontojen virheellistä tulkintaa ei sovi ollenkaan ihmetellä. Orfeuksesta, ensimmäisestä vihitystä adeptista, josta historia näkee vilauksen esikristillisen ajan usvan läpi, Pythagoraan, Kungfutsen, Buddhan, Jeesuksen ja Apollonius Tyanalaisen kautta aina Ammonios Sakkasilaiseen kukaan opettaja tai vihitty ei ole koskaan kirjoittanut mitään yleistä käyttöä varten. He kaikki ovat kehottaneet järkähtämättä vaitioloon ja salaamiseen tietyissä asioissa ja teoissa. Kungfutse esim. kieltäytyi selittämästä julkisesti ja tyydyttävästi, mitä hän tarkoitti "suurella äärimmäisyydellä", tai antamasta avainta "oljista" ennustamiseen.
Ennen korkeinta ja viimeisintä vihkimystään Jeesus puolestaan neuvoi opetuslapsiaan olemaan kertomatta kenellekään, että hän oli Kristus (Khrestos), "surujen ihminen" ja koetusten ihminen, tai että hän oli pystynyt suorittamaan kuolleista herättämisen "ihmetyön". Apostolien oli pidettävä salaisuutensa niin, ettei vasen käsi tiennyt mitä oikea käsi teki; yksinkertaisemmin sanottuna, että vaaralliset vasemman puoleisen opin taitajat – oikean puolen adeptien hirvittävät viholliset varsinkin ennen näiden tärkeintä vihkimystä – eivät hyötyisi julkisuudesta ja vahingoittaisi sekä parantajaa että potilasta. Jos edellä olevaa väitetään vain olettamukseksi, mikä silloin olisi näiden pelottavien sanojen merkitys:
Teille on uskottu jumalan valtakunnan salaisuus, mutta nuo ulkopuoliset kuulevat kaiken vain vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä huomaisi, jotta he kuullessaankaan eivät kuulisi eivätkä ymmärtäisi, eivät kääntyisi eivätkä saisi anteeksi.
Tämän huomautuksen äärimmäinen itsekkyys ja armoton henki olisi aivan ilmeinen, ellei edellä olevaa selitettäisi vaitiolon ja karman lain valossa. Nämä sanat on suoraan yhdistetty hirveään oppiin armovalinnasta. Leimaako hyvä ja älykäs kristitty tällaisen julman itsekkyyden häpeätahralla Vapahtajansa?
Totuuksien julistustyö vertauksin jätettiin korkeiden vihittyjen oppilaille. Heidän velvollisuutensa oli seurata salaisen opetuksen avaintietoa paljastamatta sen mysteereitä. Tämä havaitaan kaikkia suuria adepteja käsittelevistä kertomuksista. Pythagoras jakoi luokkansa eksoteeristen ja esoteeristen opetusten kuulijoihin. Maagikot saivat opetuksensa ja vihkimyksensä Baktrian kaukaisissa ja salaisissa luolissa. Josefuksen sanoessa Abrahamin opettaneen matematiikkaa hän tarkoitti sillä magiaa, sillä pythagoralaisessa kielessä matematiikka tarkoitti esoteerista tietoa eli gnosista.
Professori Wilder huomauttaa että
Juudean ja Karmelin essealaiset erottivat heihin lukeutuvat samalla tavoin, jakaen heidät kokelaisiin, veljiin ja kehittyneisiin… Ammonios velvoitti valalla oppilaansa olemaan ilmaisematta korkeampia oppejaan muille kuin niille, joita oli perusteellisesti opastettu ja koetettu (valmistettu vihkimykseen).
Painavimman syyn ehdottoman salaisuuden välttämättömyyteen antoi Jeesus itse, sikäli kuin Matteukseen on luottamista. Sillä Mestarin ilmoitetaan selvästi sanoneen:
Älkää antako koirille sitä, mikä on pyhää, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen, etteivät ne tallaa niitä jalkoihinsa ja käy teidän kimppuunne ja raatele teitä.
Hyvin tosia ja viisaita sanoja. Monia meidän aikakaudellamme ja joukossamme on ponnekkaasti muistutettu niistä, mutta usein liian myöhään.
Jopa Maimonides kehotti vaikenemaan Raamatun tekstien todellisesta merkityksestä. Tämä ohje kumoaa väitteen, että "Pyhä Kirja" olisi ainoa kirja maailmassa, jonka jumalalliset ennustukset sisältävät pelkkää vilpitöntä totuutta. Näin voi olla oppineiden kabbalistien mielestä, mutta kristittyjen suhteen asia lienee aivan päinvastoin. Sillä oppinut heprealainen filosofi sanoo näin:
Sen joka tajuaa Genesiksen todellisen merkityksen, olisi varottava paljastamasta sitä. Tämä on ohje, jonka kaikki viisaamme toistavat meille ja ennen kaikkea kunnioittavat kuuden päivän työtä. Jos joku keksisi sen todellisen merkityksen yksin tai toisen avulla, hänen tulee olla hiljaa, tai jos hän puhuu, hänen on puhuttava siitä epäselvästi ja arvoituksellisesti, kuten minä itse jättäen lopun niiden arvattavaksi, jotka voivat ymmärtää minua.
Kun eräs suurimmista juutalaisista filosofeista tunnustaa näin Vanhan Testamentin symboliikan ja esoterismin, on vain luonnollista havaita kristittyjen isien tekevän saman myönnytyksen Uuden Testamentin ja yleensä Raamatun suhteen. Toteammekin Clemens Aleksandrialaisen ja Origineen myöntävän asian niin selvästi kuin sanat voivat sen tehdä. Clemens, joka oli vihitty Eleusiin mysteereihin, sanoo:
Siellä opetetut opit sisälsivät kaikkien opetusten tarkoitukset sellaisina kuin ne oli saatu Moosekselta ja profeetoilta.
Tosiasioiden pieni vääristely annettaneen anteeksi kunnon isälle. Nämä sanat myöntävät kuitenkin sen, että juutalaisten mysteerit olivat samat kuin pakanallisten kreikkalaisten, jotka puolestaan ottivat ne egyptiläisiltä. Nämä taas lainasivat ne kaldealaisilta, jotka saivat ne arjalaisilta, atlantislaisilta ja niin edelleen, jatkuen yli tuon Rodun aikakauden. Clemens myöntää myös avoimesti evankeliumien salaisen merkityksen sanoessaan, että uskonkappaleiden mysteerejä ei saa ilmaista kaikille.
Mutta koska tätä perimätietoa ei ole julkaistu pelkästään sitä varten, joka tajuaa sanojen suurenmoisuuden, on sen vuoksi välttämätöntä kätkeä mysteeriin Jumalan Pojan opettama viisaus.
Origenes ei ole yhtään selväsanaisempi Raamatun ja sen vertauskuvallisten tarujen suhteen. Hän huudahtaa:
Jos pysymme sananmukaisessa merkityksessä ja meidän olisi ymmärrettävä, mitä on kirjoitettuna juutalaisten ja tavallisten ihmisten laissa, silloin minun olisi häveten tunnustettava ääneen, että Jumala on antanut nämä lait; ja silloin ihmisten lait näyttävät paremmilta ja kohtuullisemmilta.
Ja hyvin hän on voinut "hävetä", tuo varhaisen kristinuskon suhteellisen puhdasoppisen ajan rehellinen ja vilpitön isä. Mutta tämän korkeasti kirjallisen ja sivistyneen aikamme kristityt eivät häpeä ollenkaan; he nielevät epäröimättä ennen auringon syntymistä olleen "valon", Edenin puutarhan, Joonan valaan ja kaiken muun siitä huolimatta, että sama Origines kysyy aivan luonnollisessa suuttumuspuuskassaan:
Kuka järkevä ihminen voi hyväksyä ilmoituksen, että ensimmäinen, toinen ja kolmas päivä, joiden ilta ja aamu on mainittu, olivat ilman aurinkoa, kuuta ja tähtiä sekä ensimmäinen päivä ilman taivasta? Kuka voi olla sellainen idiootti, että olettaa Jumalan istuttaneen puita Paratiisiin kuin maamies ainakin jne.? Uskon jokaisen pitävän näitä asioita kuvina, joihin kätkeytyy salainen merkitys.
Kuitenkin miljoonia "sellaisia idiootteja" tavataan meidän valistuksen aikakaudellamme eikä vain kolmannella vuosisadalla. Kun tähän lisätään Paavalin varsin selvä kirje galatalaisille, 4:22-25, jossa hän mainitsee, että kertomus Abrahamista ja hänen kahdesta pojastaan on allegorinen, ja että Hagar on Siinainvuori, niin hiukan voidaan todella moittia kristittyä tai pakanaa, joka kieltäytyy hyväksymästä Raamattua missään muussa kuin nerokkaan allegorian valossa.
Rabbi Simeon Ben "Jochai", Zoharin kokoonpanija, ei koskaan ilmaissut opin tärkeimpiä kohtia muuten kuin suullisesti ja vain hyvin pienelle oppilasjoukolle. Sen vuoksi ilman lopullista vihkimystä Merkabaan Kabbalan tutkiminen on vaillinaista, ja Merkabaa voidaan opettaa vain "pimeydessä, asumattomassa paikassa ja monien kammottavien kokeiden jälkeen". Tuon suuren juutalaisen vihityn kuoleman jälkeen tämä kätketty oppi on säilynyt pyhänä salaisuutena ulkopuoliselle maailmalle.
Kunnianarvoisassa tannaimien – tai mieluummin tananimin – eli viisaiden miesten lahkossa oli joitakin, jotka opettivat salaisuuksia käytännössä ja vihkivät muutamia opetuslapsia suureen ja lopulliseen mysteerioon. Mutta Mishna Hagigan toisessa jaksossa sanotaan, että Merkaban sisällysluettelon "saa antaa vain vanhoille viisaille". (Hagigan) Gemara on vielä dogmaattisempi. "Mysteerien keskeisiä salaisuuksia ei paljastettu edes kaikille papeille. Ne ilmoitettiin vain vihityille." Saman vaiteliaisuuden havaitsemme vallinneen kaikissa muinaisissa uskonnoissa.
Mitä itse Kabbala sanoo? Sen suuret rabbit uhkaavat itse asiassa sitä, joka hyväksyy heidän sanomisensa sanasta sanaan. Luemme Zoharista:
Voi…sitä, joka näkee Toorassa, laissa, vain yksinkertaisia selostuksia ja tavallisia sanoja! Sillä, jos se todella sisältäisi vain ne, voisimme jopa tänään kirjoittaa paljon paremman Tooran. Sillä jos löydämme vain yksinkertaisia sanoja, meidän olisi vain käännyttävä maan lainsäätäjien puoleen, niiden, joilla useimmiten on suurin mahti. Heidän matkimisensa ja Tooran tekeminen heidän sanojensa ja esimerkkinsä mukaan olisi silloin riittävä. Mutta asia ei ole näin. Jokainen Tooran sana sisältää ylevän tarkoituksen ja jalon mysteerin… Tooran selostukset ovat sen vaatteita. Voi sitä, joka luulee vaatteita itse Tooraksi… Yksinkertaiset ihmiset ottavat huomioon vain Tooran ulkokuoren tai selostukset. He eivät tiedä mitään muuta, he eivät näe sitä, mikä kätkeytyy vaatteiden alle. Ne, joita on opastettu enemmän, eivät kiinnitä huomiota vaatteisiin vaan kehoon, joka niihin verhoutuu.
Ammonios Sakkasilainen opetti, että viisaususkonnon SALAINEN OPPI tavattiin täydellisenä Thothin (Hermeksen) kirjoissa, joista sekä Pythagoras että Platon ammensivat tietonsa ja osan filosofiastaan. Hän selitti näiden kirjojen olevan "yhtäpitäviä kaukaisen Idän viisaiden opetusten kanssa". Professori A. Wilder huomauttaa:
Thot-nimen tarkoittaessa kollegiota tai kokousta on hyvin todennäköistä, että kirjat nimettiin siten, koska ne olivat Memfiksen papillisen veljeskunnan koottuja ennustuksia ja oppeja. Rabbi Wise on esittänyt saman olettamuksen heprealaisiin pyhiin kirjoituksiin tallennettujen jumalallisten lausuntojen suhteen.
Tämä on hyvin todennäköistä. Vihkimättömät eivät vain ole koskaan ymmärtäneet "jumalallisia lausuntoja". Filon Aleksandrialainen, ei-vihitty, yritti antaa niiden salaisen merkityksen – ja epäonnistui.
Mutta Thotin kirjat tai Raamattu, Vedat tai Kabbala, kaikki velvoittivat samaan salassa pitoon, mitä tulee niissä kuvattuihin luonnon mysteereihin. "Voi sitä, joka paljastaa laittomasti ensimmäisen vihkijän mânushin korvaan kuiskaamia sanoja." Kuka tämä vihkijä oli, sanotaan selvästi Henokin kirjassa:
Heiltä [enkeleiltä] kuulin kaiken ja ymmärsin näkemäni; sen mikä ei tapahdu tässä sukupolvessa [Rodussa] vaan sukupolvessa, joka on tuleva kaukaisena ajanjaksona [kuudes ja seitsemäs Rotu] valittujen [vihittyjen] toimesta.
Edelleen siinä sanotaan niiden rangaistuksesta, jotka opittuaan "enkelien kaikki salaisuudet" paljastavat ne:
He ovat paljastaneet salaisuuksia ja sen vuoksi heidät on tuomittu; mutta ei sinua, poikani [Nooa]…sinä olet puhdas ja hyvä ja vapaa salaisuuksien paljastamista koskevista syytöksistä.
Mutta meidän vuosisadallamme on niitä, jotka "paljastettuaan salaisuudet" ilman apua ja pelkästään oppineisuutensa ja terävyytensä johdosta ja jotka ollen kuitenkin rehellisiä ja vilpittömiä ihmisiä uhkailun ja varoituksen pelottamatta heitä, koska he eivät ole koskaan lupautuneet pitämään mitään salaisuutta, hämmästyvät kovin noista paljastuksista. Eräs heistä on oppinut kirjoittaja ja yhden heprealais-egyptiläisten mysteerien avaimen keksijä. Kuten hän sanoo, Raamatun "julistamiseen ja olosuhteisiin liittyy joitakin outoja piirteitä".
Raamatun kokoojat olivat ihmisiä, kuten mekin. He tunsivat, näkivät, käsittelivät ja tajusivat avainmitan avulla lain elävästä ja aina toiminnassa olevasta Jumalasta. Heidän ei tarvinnut uskoa, että Hän oli, työskenteli, suunnitteli ja saattoi asiat päätökseen, kuten mahtava mekaanikko ja arkkitehti. Mikä sitten säilytti yksinomaan heille tämän tiedon – kun he ensin Jumalan ihmisinä ja sitten Jeesus Kristuksen apostoleina toimittivat verhottuja rituaalipalveluja ja antoivat tyhjiä uskonnon opetuksia ilman mitään todistusaineistoa – joka paljastui sopivasti juuri niiden aistien harjoittamisesta, jotka jumaluus on antanut kaikille ihmisille varsinaisina keinoina oikean ymmärryksen saavuttamiseksi? Mysteeri, vertauskertomus ja epäselvä sanonta sekä todellisen merkityksen naamiointi ovat Vanhan ja Uuden Testamentin taakkana. Jos oletetaan, että Raamatun kertomukset olivat tarkoituksellisia sepityksiä tietämättömien joukkojen erehdyttämiseksi, jopa pakottaessaan täydelliseen salakieleen moraalisten velvoitusten takia, miten voidaan puolustaa niin suuria petoksia osana jumalallisesta järjestelystä, kun yksinkertaisen ja täydellisen totuudenmukaisuuden ominaisuus on asioiden luonteen vuoksi sovitettava tuohon järjestelyyn? Mitä tekemistä mysteerillä on tai mitä sillä pitäisi olla Jumalan totuuksien julistamisessa?
Aivan varmasti ei yhtään mitään, jos nuo mysteerit olisi annettu alussa. Asia on toisin ihmiskunnan ensimmäisten, puolijumalallisten, puhtaiden ja henkisten rotujen suhteen. Heillä oli "Jumalan totuudet" ja he elivät niiden ja ihanteidensa mukaan. He säilyttivät ne niin kauan kuin oli tuskin mitään pahaa, ja tästä tuskin johtuu noiden tietojen ja totuuksien mahdollinen väärinkäyttö. Mutta kehitys ja asteittainen vajoaminen aineellisuuteen on myös yksi "totuus" ja myös yksi "Jumalan laeista". Kun ihmiskunta edistyi ja tuli joka sukupolvelta enemmän maaksi, maalliseksi, jokaisen väliaikaisen egon yksilöllisyys alkoi puolustautua. Juuri persoonallinen itsekkyys kehittää ja jouduttaa ihmistä hänen tietojensa ja kykyjensä väärinkäyttöön.
Itsekkyys on inhimillinen rakennelma, jonka ikkunat ja ovet ovat aina selko selällään kaikenlaisen pahuuden astumiseksi ihmissieluun. Ihmiskunnan varhaisaikana harvat ihmiset olivat ja nyt vielä harvemmat ovat halukkaita toteuttamaan paavin pontevaa julistusta, että hän repisi pois sydämensä, ellei sillä olisi parempaa tehtävää kuin rakastaa vain itseään ja nauraa kaikille hänen lähimmäisilleen. Tämän vuoksi oli välttämätöntä poistaa ihmiseltä asteittain jumalalliset tiedot ja kyvyt, joista tuli jokaisen uuden ihmiskierroksen myötä yhä vaarallisempi kaksipäinen ase, jonka paha puoli uhkasi aina ihmisen lähimmäistä ja jonka kykyjä hyvään käytettiin tuhlaten vain itseen. Niistä harvoista "valituista", joiden sisäinen luonne ei välittänyt ulkoisesta fyysisestä kasvusta, tuli siis aikaa myöten ilmoitettujen mysteerien ainoita suojelijoita. He siirsivät tiedon niille, jotka kykenivät parhaiten säilyttämään sen ja pitämän sen muiden saavuttamattomissa. Kun tämä selitys torjutaan salaisilta opetuksilta, uskonnon nimestä tulee synonyyminen petoksen ja väärennöksen kanssa.
Massojen ei kuitenkaan voitu sallia jäävän ilman minkäänlaista moraalista rajoitusta. Ihminen on aina halunnut hartaasti "toiselle puolelle" eikä hän voi elää ilman jonkinlaista ihannetta suuntamerkkinä ja lohdutuksena. Kuitenkaan ei kenellekään tavalliselle ihmiselle, ei edes nykyisen yleisen kasvatuksen aikakaudella, voitu uskoa liian metafyysisiä totuuksia, joita hänen mielensä ei pystyisi käsittämään ilman vaaraa, että sitä seuraisi uhkaava vastavaikutus ja että usko jumaliin ja pyhimyksiin tekisi tilaa epätieteelliselle tyhjälle ateismille. Ei kukaan todellinen filantrooppi, eikä tästä syystä kukaan okkultisti, voisi ajatella hetkeäkään ihmiskuntaa ilman mitään uskontoa. Jopa nykyinen eurooppalainen sunnuntaihin rajoittuva uskonto on parempi kuin ei mitään.
Mutta jos, kuten Bunyan ilmaisee asian, "uskonto on paras haarniska, joka ihmisellä voi olla", se on varmasti "huonoin naamio", ja juuri tuota naamiota ja valheellista teeskentelyä vastaan okkultistit ja teosofit taistelevat. Todellinen ideaalinen jumaluus, yksi elävä Jumala luonnossa, ei voi koskaan sallia ihmisen palvontaa, jos tuo ulkoinen naamio, jonka ihmisen mielikuvitus on punonut ja jonka vallanhimoisen papin petollinen käsi on heittänyt jumaluuden ylle, vedetään syrjään. Tämän vuosisadan alkaessa on koittanut se hetki, jolloin kaikkien kansojen "korkein Jumala" syöstään valtaistuimelta yhden universaalin jumaluuden hyväksi. Tuo Jumala ei ollut rakkauden vaan muuttumattoman lain Jumala, ei laupeuden vaan oikeudenmukaisen koston Jumala, joka pelkästään kannustaa pahantekoon ja sen toistamiseen.
Suurin rikos, mitä ihmiskunnan osaksi on koskaan langennut, tehtiin sinä päivänä, jolloin ensimmäinen pappi keksi ensimmäisen rukoilijan itsekäs tarkoitus mielessään. Jumala jota kohtuuttomat rukoilijat voivat lepyttää "siunaamaan palvojan aseet" ja lähettämään häviön ja kuoleman tämän tuhansille vihollisille – tämän veljille; jumaluus jonka voidaan olettaa kuuntelevan ylistyslauluja, joihin on sekoitettu pyyntöjä "suotuisasta tuulesta" itselle ja yhtä luonnollisesti tuhoisaa tuulta päinvastaiselta suunnalta tuleville toisille merenkävijöille – juuri tämä käsitys Jumalasta on ruokkinut ihmisen itsekkyyttä ja riistänyt häneltä hänen itseluottamuksensa. Rukous on jalostavaa toimintaa silloin kun se on syvä tunne, itse sydämestä eteenpäin tulviva kiihkeä halu toisten ihmisten hyväksi, ja kun se on kokonaan kääntynyt pois itsekkäistä henkilökohtaisista pyrkimyksistä; halu toisella puolella olevaan on luonnollinen ja pyhä ihmisessä, mutta vain sillä ehdolla, että tuo riemu jaetaan muiden kanssa. Voi hyvin ymmärtää ja arvostaa "pakanallisen" Sokrateen sanoja hänen julistaessaan syvällisessä vaikkakin oppimattomassa opetuksessaan:
Rukoustemme olisi oltava siunauksia kaikille ylimalkaan, sillä Jumala tietää parhaiten, mikä on meille hyväksi.
Mutta virallinen rukous – yleisen hädän puolesta tai yhden yksilön hyödyksi ottamatta lukuun vahinkoja tuhansille – on rikoksista halpamaisin, ollen sitä paitsi sopimatonta omahyväisyyttä ja taikauskoa. Se on peritty ja ryövätty suoraan Jehovan seuraajilta – autiomaan ja kultaisen vasikan juutalaisilta.
Kuten pian osoitetaan, niin juuri "Jehova" johdatti mieleen välttämättömyyden verhota ja varjella tämä korvike nimellä, jota on mahdoton lausua. Siitä seurasi myös kaikki nuo "mysteerit, vertaukset, hämärät sanonnat ja naamiot". Mooses oli joka tapauksessa vihkinyt heimonsa 70 vanhinta näihin kätkettyihin totuuksiin, ja siten Vanhan Testamentin kirjoittajat ovat jossain määrin oikeutetulla perustalla. Uuden Testamentin kirjoittajat eivät ole onnistuneet tehtävässään senkään vertaa. He ovat turmelleet Kristuksen korkean keskushahmon dogmeillaan ja ovat aina siitä asti johtaneet ihmisiä miljooniin virheisiin ja mitä synkimpiin rikoksiin Hänen pyhässä nimessään.
On ilmeistä, että Paavalia ja Clemens Aleksandrialaista lukuun ottamatta, jotka kummatkin oli vihitty mysteereihin, kukaan isistä ei tiennyt paljoa totuudesta. He olivat enimmäkseen oppimattomia, tietämättömiä ihmisiä. Ja jos sellaiset kuin Augustinus ja Lactantius tai lisäksi kunnianarvoisa Beda ja muut aina Galilein aikaan asti olivat niin valitettavan tietämättömiä pakanallisissa temppeleissä opetetuista tärkeimmistä totuuksista – maan pyöreydestä esimerkiksi, jättäen aurinkokeskisen järjestelmän tarkastelusta – kuinka suuri onkaan täytynyt olla muiden tietämättömyyden! Oppineisuus ja synti olivat synonyymejä varhaiskristittyjen mukaan. Tästä johtuivat syytökset, että pakanalliset filosofit olivat jatkuvasti tekemisissä paholaisen kanssa.
Mutta totuuden on tultava ilmi. Okkultistit, joihin sellaiset kirjoittajat kuin de Mirville viittasi kirotun Kainin seuraajina, voivat nyt esittää päinvastaista. Se, mikä on ollut tähän asti tunnettua vain muinaisille ja nykyisille kabbalisteille Euroopassa ja Aasiassa, julkaistaan nyt ja sen osoitetaan olevan matemaattisesti totta. The Key to the Hebrew-Egyptian Mystery eli The Source of Measures -teoksen tekijä on nyt toivottavasti osoittanut yleiseksi tyydytykseksi, että kahden suuren Jumala-nimen, Jehovan ja Elohimin, eräät numeeriset arvot merkitsevät halkaisijan ja kehän arvoa; toisin sanoen ne ovat geometristen suhteiden numeerisia vertauslukuja; ja lopulta että Jehova on Kain ja päinvastoin.
Tuo tekijä sanoo, että tämä näkökohta:
Auttaa myös poistamaan hirvittävän tahran Kainin nimestä, väärän käsityksen turmeltua hänen maineensa. Sillä jopa ilman näitä osoituksia, itse tekstin perusteella, hän [Kain] oli Jehova. Siten teologisten koulujen olisi syytä tehdä, jos suinkin mahdollista, palvelemansa Jumalan hyvään nimeen ja maineeseen kunniakas muutos.
Tämä ei ole ensimmäinen "teologisista kouluista" saatu ilmoitus, jotka koulut kuitenkin epäilemättä tiesivät sen alusta alkaen, kuten myös tiesi Clemens Aleksandrialainen ja muut. Mutta jos asia on niin, he hyötyvät vielä vähemmän siitä, koska myönnytys hämmentää heitä enemmän kuin pelkkä vakiintuneen uskon pyhyys ja arvokkuus.
Nyt voidaan kysyä, mikseivät aasialaiset uskonnot, joilla ei ole mitään tämänkaltaista salattavaa ja jotka ilmoittavat täysin avoimesti oppiensa esoteerisen luonteen, seuraa samaa kaavaa? Seuraavasta yksinkertaisesta syystä: Kun kirkon nykyinen ja epäilemättä pakollinen vaitiolo tässä asiassa koskee vain Raamatun ulkoista ja teoreettista muotoa – näiden salaisuuksien paljastuminenhan ei olisi merkinnyt mitään käytännön vahinkoa, jos ne olisi selitetty ensin –, itämaisessa esoterismissa ja symboliikassa asia on aivan toisin. Evankeliumien suuri keskushahmo olisi pysynyt yhtä luonnollisena Vanhan Testamentin symboliikan paljastuessa kuin buddhalaisuuden perustajankin keskushahmo, jos hänen syntymäänsä edeltäneiden Purânoiden brahmalaisten kirjoitusten olisi osoitettu olevan allegorisia. Jeesus Nasaretilainen olisi lisäksi saavuttanut enemmän kuin mitä hän olisi menettänyt, jos hänen olisi sanottu olevan tavallinen kuolevainen, joka tuomittiin hänen omien toimiensa ja ansioittensa perusteella sen sijaan, että hänet otettiin kristinuskoon Jumalana, jonka monia sanoja ja tekoja nyt niin avoimesti kritisoidaan.
Toisaalta symbolit ja allegoriset sanomat, jotka Vedoissa, Brahmanoissa ja Upanishadeissa ja erikoisesti lamalaisten Chagpa Thogmedissa sekä muissa teoksissa peittävät luonnon suuria totuuksia, ovat aivan toisen luonteisia ja niiden salainen merkitys on paljon pulmallisempi. Kun Raamatun lähes kaikilla glyfeillä on kolmiyhteinen perusta, itämaisten kirjojen glyfit perustuvat seitsemäiseen alkuperään. Ne ovat yhtä läheisessä yhteydessä fysiikan ja fysiologian mysteereihin kuin psykologiaan ja kosmisten elementtien transsendentaaliseen luonteeseen sekä teogoniaan. Ratkaistuina ne olisivat enemmän kuin turmiollisia vihkimättömille. Annettuina nykyisille sukupolville niiden nykyisessä fyysisessä ja älyllisessä kehitysvaiheessa, henkisyyden ja jopa käytännön moraalisuuden puuttuessa, niistä tulisi ehdottoman tuhoisia.
Pyhien paikkojen salaiset opetukset eivät kuitenkaan ole jääneet todistusta vaille: niistä on tullut monin tavoin kuolemattomia. Ne ovat ilmestyneet maailmalle satoina teoksina täynnä alkemistien omituista, pään sekoittavaa fraseologiaa. Ne ovat virranneet kuin okkulttisen mystisen tiedon hillitsemätön vesiputous runoilijoiden ja runonlaulajien kynistä. Neroilla ainoastaan oli tiettyjä etuoikeuksia noina pimeinä aikoina, jolloin kukaan uneksija ei voinut esittää maailmalle ainuttakaan kuvitelmaa sovittamatta taivastaan ja maataan raamatulliseen tekstiin.
Vain nerot saattoivat paljastaa vapaasti joitakin vihkimystä koskevia suurimpia totuuksia noina mentaalisen sokeuden vuosisatoina, jolloin "pyhän toimiston" pelko heitti paksun verhon jokaisen kosmisen ja psyykkisen totuuden ylle. Mistä Ariosto sai Orlando furiosossaan ajatuksen kuun laaksosta, jossa kuolemamme jälkeen voimme saada ajatuksia ja mielikuvia kaikesta maassa olevasta? Kuinka Dante saattoi kuvaille Infernossaan – uusi apostoli Johanneksen ilmestys, todellinen okkulttinen paljastus runomitassa – käyntiään seitsemän sfäärin sielujen luona ja yhteyttään niihin?
Jokainen okkulttinen totuus on saanut olla vapaasti runoissa ja satiirissa, niitä ei ole osattu ottaa vakavasti. Kreivi de Gabalis on tunnetumpi ja arvostetumpi kuin Porfyrios ja Jamblikhos. Platonin salaperäinen Atlantis julistetaan kuvitelmaksi, kun taas Nooan vedenpaisumus on näihin asti askarruttanut tiettyjä arkeologeja, jotka pilkkaavat Marcel Palingeniuksen Eläinradan arkkityyppistä maailmaa ja ottaisivat henkilökohtaisena loukkauksena, jos heitä pyydettäisiin keskustelemaan Hermes Tsirmegistoksen neljästä maailmasta, jotka ovat prototyyppinen, henkinen, astraalinen ja elementaarinen maailma, kolmen muun ollessa avoimen näyttämön takana. Ilmeisesti sivistynyt yhteiskunta on yhä vain puolittain valmis näihin paljastuksiin. Tämän vuoksi vihityt eivät paljasta koko salaisuutta, ennen kuin suurin osa ihmiskuntaa on muuttanut nykyistä luonnettaan ja pystyy paremmin omaksumaan totuuden. Clemens Aleksandrialainen oli ehdottoman oikeassa sanoessaan, että se viisausoppi, jonka "Jumalan pojat" ovat opettaneet, on välttämättä kätkettävä mysteeriin.
Kuten tullaan näkemään, niin viisausoppi koskee kaikkia alkuperäisiä totuuksia, jotka itse maailmankaikkeuden "rakentajat" ovat antaneet ensimmäisille roduille, "järkisyntyisille".
Jokaisella sivistystä omaavalla muinaisella kansalla oli esoteerinen oppinsa, järjestelmä, joka osoitti VIISAUSOPPIA, ja niitä, jotka olivat omistautuneet sen harjoittamiseen, kutsuttiin ensin viisaiksi… Pythagoras kutsui tätä järjestelmää º(<äF4HJä<Ð<JT<, gnosikseksi eli tiedoksi asioista, jotka olivat. VIISAUSOPIN jalon nimen alle muinaiset opettajat, Intian viisaat, Persian ja Babylonian maagikot, Israelin tietäjät ja profeetat, Egyptin ja Arabian hierofantit sekä Kreikan ja lännen filosofit sisällyttivät kaiken sen tiedon, jota he pitivät olennaisesti jumalallisena, luokitellen osan esoteeriseksi ja lopun eksoteeriseksi. Rabbit kutsuivat eksoteerista ja maallista osaa Merkabaksi, joka oli korkeamman tiedon sisältävä ruumis eli käyttöväline.
Puhumme myöhemmin idän cheloja sitovasta vaitiolon laista.
H. P. Blavatsky,
The Secret Doctrine
The Synthesis of Science,
Religion and Philosophy
Volume 5, First Edition, 1897
Adyar, Madras, India, 1938
Luku 4
Suomennos Pirkko Carpelan
JOITAKIN SYITÄ VAITIOLOON
Usein valitetaan, että vihityt ovat salanneet maailmalta okkulttisia tieteitä ja kieltäneet ne ihmiskunnalta. On kuulunut myös sellaisia väitteitä, että salaisen tiedon suojelijat olivat itsekkäitä salatessaan muinaisen viisausopin aarteita; että sellaisen tiedon, jos minkään, kätkeminen tiedemiehiltä oli ehdottoman rikollista jne.
Salaamiseen on kuitenkin täytynyt olla erittäin pätevät syyt, koska jo historian aamunkoitosta alkaen jokainen hierofantti ja "Mestari" on menetellyt siten. Pythagorasta, ensimmäistä esikristillisen Euroopan adeptia ja todellista tiedemiestä syytetään siitä, että hän opetti julkisesti ettei maa liikkunut ja että tähdet pyörivät sen ympäri, kun hän sitä vastoin selitti etuoikeutetuille adepteilleen, että hän uskoi maan liikkuvan planeettana ja kuuluvan aurinkokeskiseen järjestelmään. Syyt vaikenemiseen ovat kuitenkin monet eikä tietoja salattu turhan päiten. Tärkein syy esitettiin Hunnuttomassa Isiksessä. Se toistetaan tässä.
Jo sinä päivänä, jona varhaisten rotujen "jumalallisten dynastioiden" ensimmäinen opettaja opetti ensimmäiselle mystikolle keinon yhteyden pitämiseksi tämän maailman ja näkymättömien joukkojen maailmojen välillä, aineen piirin ja puhtaan hengen piirin välillä, hän teki sen johtopäätöksen, että tämän salaperäisen tieteen jättäminen [tahtoen tai tahtomattaan] rahvaan häväistäväksi merkitsi sen menettämistä. Sen väärinkäyttö saattaisi viedä ihmiskunnan nopeaan tuhoon; oli kuin olisi ympäröinyt lapsijoukon räjähdyspanoksilla ja antanut sille tulitikkuja. Ensimmäinen jumalallinen opettaja vihki vain muutaman valitun ja noudatti vaiteliaisuutta kansanjoukkojen suhteen. He tunsivat "jumalansa" ja jokainen adepti tunsi suuren "ITSEN" sisässään. "Âtma", "Itse", mahtava Herra ja Suojelija, näytti koko voimansa sille joka tunnisti "vielä heikon äänen", heti kun ihminen tiesi Hänen olevan "minä olen, "ego sum", "asmi". Ensimmäisen vedarunoilijan kuvaamista alkuajoista aina meidän päiviimme saakka ei ole ollut yhtäkään nimityksensä ansaitsevaa filosofia, joka ei olisi kantanut sydämensä hiljaisessa pyhäkössä tuota suurta, salaperäistä totuutta. Jos hän oli vihitty, hän oppi sen pyhässä tieteessä, jos hän ei ollut, silloin Sokrateen tavoin toistaen itselleen ja lähimmäisilleen jaloa kehotusta "oi ihminen, tunne itsesi" hän onnistui havaitsemaan Jumalan sisässään. "Te olette jumalia", kertoo meille psalmintekijäkuningas ja huomaamme Jeesuksen muistuttaneen kirjanoppineita siitä, että tämä ilmaus oli osoitettu muille kuolevaisille ihmisille, ja väittäneen ilman mitään herjausta tämän kuuluvan heillekin. Ja uskollisen kaiun tavoin Paavali, vakuutettuaan että me kaikki olemme "elävän Jumalan temppeli", lisää varovasti, että loppujen lopuksi kaikki nämä asiat on tarkoitettu vain "viisaille" ja että on "luvatonta" niistä puhua.
Tässä esitetään muutamia syitä vaitioloon.
Kreikkalaisten uusplatonikkojen kutsuma teofania oli ja on yhä käytännön teurgian pääsääntö ja yleisavain sovellettaessa sitä vakavaa kosmisten ja sideeristen, psyykkisten ja henkisten mysteerien opiskeluun. Yleisesti hyväksytyssä merkityksessään se on "kommunikointia jumalien (tai jumalan) ja niiden vihittyjen kuolevaisten välillä, jotka pystyvät henkisesti nauttimaan tällaisesta yhteydestä". Esoteerisesti se merkitsee kuitenkin enemmän kuin tämä. Se ei nimittäin ole vain Jumalan läsnäoloa, vaan persoonallisen jumaluuden, korkeamman itsen, todellinen – kuinka tilapäinen tahansa – inkarnaatio, niin sanottu sulautuminen ihmiseen, edustajaansa, maan päällä. Yleisenä sääntönä Korkein Jumala, inhimillisen olennon ylisielu (âtma-buddhi), vain varjostaa yksilöä hänen elämänsä aikana opetus- ja ilmestystarkoituksessa. Roomalaiskatolilaiset, jotka virheellisesti kutsuvat tuota ylisielua suojelusenkeliksi, sanoisivat sen seisovan ulkopuolella ja vartioivan. Mutta teofanisen mysteerin kyseessä ollen se inkarnoituu teurgistiin ilmestystarkoituksessa. Kun inkarnaatio on tilapäinen, noiden mysteeristen transsien tai "ekstaasin" aikana, mitä Plotinos kuvaa
Mielen vapautumiseksi rajallisesta tietoisuudestaan tullen yhdeksi ja samastuen rajattomaan,
tämä suurenmoinen tila on hyvin lyhyt. Inhimillisen sielun ollessa Jumalansa jälkeläinen eli emanaatio "Isä ja Poika" tulevat yhdeksi jumalallisen lähteen virratessa kuin joki inhimilliseen uomaansa. Poikkeustapauksissa mysteeristä tulee kuitenkin täydellinen. Todellisuudessa maailma lihallistuu. Yksilöstä tulee jumalallinen sanan täydellisessä merkityksessä, koska hänen persoonallinen jumalansa on tehnyt hänestä pysyvän, elämän pituisen tomumajansa – "Jumalan temppelin", kuten Paavali sanoo.
Se mitä tässä tarkoitetaan ihmisen persoonallisella jumalalla, ei tietenkään ole ainoastaan hänen seitsemäs prinsiippinsä, sinänsä ja pohjimmiltaan se on vain säde rajattomasta valomerestä. Yhdessä jumalallisen sielumme, buddhin, kanssa sitä ei voi sanoa kaksinaiseksi, vaikka sitä muuten voitaisiin, koska, vaikkakin muodostuen âtmasta ja buddhista (kaksi korkeampaa prinsiippiä), edellinen ei ole mikään olemus vaan emanaatio absoluutista ja todellisuudessa siitä jakamaton. Persoonallinen jumala ei ole monadi, vaan todellakin jälkimmäisen prototyyppi, mitä paremman sanan puutteessa kutsumme ilmenneeksi kâramâtmaksi (kausaalinen sielu), yhdeksi inhimillisten monadien eli egojen "seitsemästä" ja päälähteestä.
Egot muodostuvat ja voimistuvat vähitellen inkarnaatiokierroksensa aikana yksilöllisyyden jatkuvasti vahvistuessa persoonallisuuksista, joihin inkarnoituu tuo androgyyninen, puolihenkinen, puolimaallinen prinsiippi osallistuen sekä henkiseen että maalliseen. Vedantalaiset kutsuvat sitä jîvaksi ja vijñânamaya koshaksi ja okkultistit manakseksi (mieli).
Se on lyhyesti sanottuna se, mikä yhtyen osittain monadiin inkarnoituu jokaisessa uudessa syntymässä. Yhtyneenä täydellisesti (seitsemänteen) prinsiippiinsä, puhtaaseen henkeen, se on jumalallinen korkeampi itse, kuten jokainen teosofian opiskelija tietää. Jokaisen uuden inkarnaation jälkeen buddhi-manas valitsee, niin sanoaksemme, persoonallisuudeksi kutsutun kukan tuoksun, jonka täysin maallinen jäännös – sen pohjasakka – jätetään lakastumaan varjona. Transsendentaalisen metafyysisenä tämä on vaikein osa oppia.
Kuten tässä ja muissakin teoksissa on usein toistettu, muinaisia filosofeja, viisaita ja adepteja ei voi koskaan syyttää epäjumalanpalvelusta. Tuntiessaan jumalallisen yhteyden he olivat itse asiassa ainoat, jotka esoterismin mysteereihin vihkimyksensä takia ymmärsivät oikein Û B ` < @ 4 " (hyponoian) eli antropomorfismin perimmäisen merkityksen, joka koski niin kutsuttuja enkeleitä, jumalia ja kaikenlaisia henkisiä olentoja. Jokainen palvoen yhtä jumalallista olemusta, joka tunkeutuu kaikkialle luonnossa, kunnioitti mutta ei koskaan palvonut tai jumaloinut ketään näistä "jumalista", korkeista tai alhaisista – ei edes omaa persoonallista jumaluuttaan, josta hän oli säde ja johon hän suuntautui.
Pyhä kolminaisuus virtaa Yhdestä ja on tetraktys; jumalat, demonit ja sielut ovat virtaus kolminaisuudesta. Herokset ja ihmiset toistavat hierarkiaa itsessään.
Näin sanoi Khioksen Metradorus, pythagoralainen, lauseen jälkimmäisen osan tarkoittaessa, että ihmisellä on sisässään seitsemän jumalallisen hierarkian seitsemän hentoa heijastusta. Sen vuoksi hänen korkeampi itsensä on vain suoranaisen säteen taittunut valojuova. Se joka pitää jälkimmäistä olentona sanan tavallisessa merkityksessä, on "yksi epäuskoisista ja ateisteista", joista Epikuros puhui, sillä hän kiinnittää tuohon jumalaan "kansan ajatukset", mikä on karkeammanlaatuista antropomorfismia. Adeptit ja okkultistit tietävät, että "vain ensimmäisiä prinsiippejä kutsutaan jumaliksi" (Aristoteles). Ne ovat älykkäitä, tietoisia ja eläviä "prinsiippejä", ilmenemättömästä valosta ilmenneet seitsemän alkuvaloa – mikä on pimeyttä meille. Ne ovat seitsemän – eksoteerisesti neljä – kumâraa eli Brahmân järkisyntyistä poikaa. Ja dhyâni-chohanit puolestaan ovat prototyyppejä alempien jumalien ja jumalallisten olentojen hierarkioiden aionisessa ikuisuudessa, minkä olemisen alimmilla tikapuilla olemme me – ihmiset.
Polyteismi filosofisesti ymmärrettynä voi ehkä siten olla astetta korkeammalla kuin sanokaamme protestantin monoteismi, joka rajoittaa ja ehdollistaa jumaluuden, jossa hän näkee itsepintaisesti iankaikkisen, mutta jonka oletetut teot tekevät tuosta "absoluuttisesta ja iankaikkisesta" filosofian mahdottomimman paradoksin. Tästä näkökulmasta katsottuna roomalaiskatolisuus on äärettömän paljon korkeampi ja loogisempi kuin protestanttisuus, vaikka Rooman kirkko on suvainnut omaksua pakanallisen "rahvaan" eksoterismin ja hylätä puhtaan esoteerisen filosofian.
Jokaisella kuolevaisella on kuolematon puolensa eli arkkityyppinsä taivaassa. Tämä merkitsee, että edellinen on pysyvästi yhdistynyt jälkimmäiseen, kaikissa ruumiillistumissaan ja syntymien kierroksen ajan. Se on hänessä vain henkisen ja järjellisen prinsiipin välityksellä, ollen kokonaan erossa alemmasta itsestä, ei koskaan maallisen persoonallisuuden kautta. Jotkut näistä ovat vieläpä taipuvaisia katkaisemaan yhteyden kokonaan, kun sitovat, nimittäin henkiset siteet puuttuvat moraalisesta yksilöstä. Kuten Paracelsus sanoo hienossa piinallisessa lauseparressaan, ihminen kolmine (yhdistettyine) henkineen riippuu totisesti kuin sikiö kaikista kolmesta makrokosmoksen kohdussa; hänet yhdistävä lanka on "lanka-sielu", sûtrâtma ja vedantistien taijasa ("loistava"). Ja juuri tämän ihmisessä olevan henkisen ja järjellisen prinsiipin, taijasan – loistava, "koska sillä on valaiseva, sisäinen osa seuralaisenaan" – kautta tuo ihminen yhdistyy siten taivaalliseen prototyyppiinsä, ei koskaan alemman sisäisen itsensä tai astraalisen ruumiinsa kautta, jonka osaksi useimmissa tapauksissa jää vain kuihtuminen.
Okkultismi, tai teurgia, opettaa miten sellaisen yhteyden voi saavuttaa. Mutta vain ihmisen toiminta – hänen persoonallinen etevyytensä pelkästään – voi aikaansaada sen maan päällä tai määrätä sen keston. Se kestää muutamasta sekunnista, välähdyksestä, useisiin tunteihin, jona aikana teurgisti tai teofani on tuo varjostava "Jumala" itse. Tämän vuoksi hänestä tulee sillä hetkellä suhteellisen kaikkitietävä ja kaikkivaltias. Sellaisten täydellisten (jumalallisten) adeptien kuin Buddha ja muiden tapauksessa tuollainen avatârisen tilan hypostaattinen vaihe voi kestää koko elämän ajan, kun taas täydellisten vihittyjen tapauksessa, jotka eivät ole vielä saavuttaneet jîvanmuktan täydellistä tilaa, teopneustia kokonaan hallittuna johtaa korkean adeptin kaiken nähdyn, kuullun ja aistitun täydelliseen muistamiseen.
Taijasassa… toteutuu yliluonnollinen.
Vähemmän täydellisessä se päättyy vain osittaiseen, hämärään muistoon, kun taas aloittelija kohtaa psyykkisten kokemustensa ensi aikoina pelkkää sekaannusta, jota seuraa tämän superhypnoottisen tilan aikana nähtyjen mysteerien nopea ja lopulta täydellinen unohtaminen. Kun henkilö palaa valvetilaansa ja fyysisen aistimuksen tasolle, muistamisen aste riippuu hänen henkisestä ja psyykkisestä puhdistautumisestaan, ja henkisen muistin suurin vihollinen on ihmisen fyysiset aivot, hänen aistivan luontonsa elimet.
Edellä kuvattuja tiloja kuvataan selvemmin tässä teoksessa. On olemassa niin monia ja vaihtelevia tiloja, että jopa tietäjä voi sekoittaa ne keskenään. Toistaaksemme: kreikkalainen, harvoin käytetty sana "teofania" merkitsi enemmän uusplatonikoille kuin nykyiselle sanakirjojen tekijälle. Yhdistetty sana teofania (sanasta theos, jumala ja phainesthai ilmestyä) ei merkitse yksinomaan "jumalan ilmestymistä ihmiselle todellisen ilmaantumisen kautta" – järjettömyys, muuten – vaan jumalan tosiasiallista läsnäoloa ihmisessä, jumalallista inkarnaatiota. Kun Simon Tietäjä väitti olevansa "Isä Jumala", hän tahtoi ilmoittaa vain sen mikä on jo selitetty, nimittäin, että hän oli oman Isänsä jumalallinen inkarnaatio, näemmepä viimeksi mainitussa sitten enkelin, jumalan tai hengen. Sen vuoksi häntä kutsuttiin "tuoksi jumalan voimaksi, jota kutsutaan Suureksi", tai tuoksi voimaksi, joka saa jumalallisen Itsen kätkeytymään alempaan itseen – ihmiseen.
Tämä on eräs monista olemista ja inkarnaatiota koskevista mysteereistä. Eräs mysteeri on se, kun adepti saavuttaa elämänsä aikana sen pyhyyden ja puhtauden tilan, joka tekee hänestä "enkelien vertaisen". Kuolemassa hänen ilmenevästä eli astraaliruumiistaan tulee silloin samanlainen ja yhtä silminnähtävä kuin hänen viimeaikainen kehonsa ja se muuttuu todelliseksi ihmiseksi. Vanha fyysinen ruumis putoaa pois kuin poisheitetty käärmeennahka. "Uuden" ihmisen ruumis jää joko näkyväksi tai adeptin halutessa katoaa näkyvistä, ja se on sitä suojelevan âkâshisen kuoren ympäröimä. Jälkimmäisessä tapauksessa adeptiuteen johtaa kolme tietä:
1. Hän voi jäädä maan piiriin (vâyu- tai kâma-loka) sille eetteritasolle, joka on salassa ihmisnäöltä paitsi selvänäköisten hetkien aikana. Tässä tapauksessa adeptin astraaliruumiin, sen suuren puhtauden ja henkisyyden takia, menetettyä âkâshiseen valoon (alempi eli maallinen eetteri) tarvittavat mahdollisuudet imeä itseensä puoliaineelliset osansa, hänen on jäätävä hajoavien kuorien seuraan – tekemättä mitään hyvää tai hyödyllistä työtä. Näin ei tietysti voi olla.
2. Hän voi mitä suurimmin ponnistuksin sulautua kokonaan ja yhtyä monadiinsa. Niin tekemällä hän a) veisi kuitenkin korkeammalta itseltään kuolemanjälkeisen samâdhin – autuaallinen tila joka ei ole todellinen nirvâna – puhtaimmankin astraalipuolen ollessa liian maallinen sellaiseen tilaan; ja b) hän johdattaisi siten itsensä karman lain piiriin; toiminnan ollessa itse asiassa vain seuraus persoonallisesta itsekkyydestä – itsen itseään varten keräämien hedelmien korjaamisesta.
3. Adepti voi luopua tietoisesta nirvânasta ja levosta työskennelläkseen maan päällä ihmiskunnan hyväksi. Näin hän voi tehdä kahdella tavalla: joko, kuten edellä sanottiin, tiivistämällä astraaliruumiinsa fyysiseen muotoon hän voi ottaa jälleen aivan saman persoonallisuuden; tai hän voi ottaa itselleen aivan uuden fyysisen ruumiin, joko vastasyntyneen lapsen tai – kuten Ðankarâchâryan kerrotaan tehneen kuolleen Râjân ruumiille – "ottaa hylätyn verhon" ja elää siinä niin kauan kuin haluaa. Tämä on niin sanottu jatkuva olemassaolo. Buddhaa koskeva mysteeri -luku antaa lisävalaistusta tähän teoriaan asiaa käsittämättömälle vihkimättömälle tai järjettömille ylimalkaan. Sellainen on opetettu oppi. Jokainen voi valita, haluaako hän tutkia sitä perusteellisemmin tai jättää sen huomiotta.
Edellä oleva on vain pieni osa siitä, mitä Hunnuttomassa Isiksessä olisi voitu esittää, jos aika olisi silloin ollut sopiva, kuten se nyt on. Okkulttisia tieteitä ei voi tutkia eikä niistä ole mitään hyötyä, ellei antaudu tehtävään kokonaan – sydämineen, sieluineen ja ruumiineen. Jotkut sen totuudet ovat liian pelottavia, liian vaarallisia tavalliselle ymmärrykselle. Kukaan ei voi leikkiä sellaisten kauheiden aseiden kanssa ilman rankaisua. Sen vuoksi on "luvatonta" puhua niistä, kuten Paavali sanoi. Hyväksykäämme muistutus ja puhukaamme vain siitä, mikä on "luvallista".
Lainaus (Hunnuttomasta Isiksestä) koskee vain psyykkistä ja henkistä magiaa. Okkulttisen tieteen käytännön opetukset ovat aivan toisenlaiset, ja harvat ovat kyllin voimakkaita niihin. Mitä tulee ekstaasiin ja sentapaiseen itsevalaistukseen, sen voi saavuttaa itsekseen ja ilman mitään opettajaa tai vihkijää, sillä ekstaasi saavutetaan Itsen sisäisellä fyysisen egon hallinnalla. Mitä tulee luonnon voimien hallitsemiseen, se edellyttää pitkäaikaista harjoittelua tai synnynnäisen "luonnonmaagikon" kykyä. Niitä jotka eivät omaa kumpaakaan tarpeellista ominaisuutta, neuvotaan ehdottomasti rajoittumaan puhtaasti henkiseen kehitykseen. Mutta sekin on vaikeaa, koska ensimmäinen ehdoton edellytys on järkkymätön usko omiin voimiin ja itsessä olevaan jumaluuteen. Muussa tapauksessa ihmisestä kehittyisi vain vastuuton meedio.
Läpi koko muinaisen mystisen kirjallisuuden tapaamme saman henkistä esoterismia koskevan ajatuksen, että persoonallinen jumala on palvojan sisällä, ei missään ulkopuolella. Tuo persoonallinen jumaluus ei ole mikään tyhjä henkäys tai kuvitelma vaan kuolematon olemus, vihittyjen vihkijä, nyt kun alkuihmiskunnan taivaalliset vihkijät – edeltävien kierrosten shishtat – eivät ole enää keskuudessamme. Nopean ja kirkkaan pohjavirran tavoin se virtaa sekoittamatta kristallinkirkasta puhtauttaan dogmatismin, pakkosyötetyn antropomorfisen jumaluuden ja uskonnollisen suvaitsemattomuuden liejuiseen ja sameaan veteen.
Löydämme tämän ajatuksen Codex Nazaraeuksen piinallisista ja julmista sanonnoista ja myöhemmän uskonnon neljännen evankeliumin loistavasta uusplatonisesta kielestä, vanhimmasta Vedasta ja Avestasta, Abhidharmasta, Kapilan Sânkhya-sutroista ja Bhagavad-Gîtâsta ja Patanjalin yoga-sutroista. Emme voi saavuttaa adeptiutta ja nirvânaa, autuutta ja "taivaan valtakuntaa" ellemme yhdy pysyvästi Rex Lux’iimme, valon ja kirkkauden herraan, kuolemattomaan jumalaan sisässämme. "Aham eva Parabrahman" – totisesti olen korkein Brahman – on aina ollut ainoa elävä totuus adeptien sydämessä ja mielessä, ja juuri se auttaa mystikkoa tulemaan sellaiseksi. Ensin on tiedostettava oma kuolematon prinsiippinsä ja vasta sitten voi valloittaa tai ottaa taivaan valtakunnan väkirynnäköllä. Korkeimman – ei keskimmäisen eikä kolmannen – ihmisen on vain saavutettava tämä, viimeisen ollessa tomua. Eikä toinen ihminen, "Poika" – tällä tasolla, koska hänen "Isänsä" on Poika vielä korkeammalla tasolla – voi tehdä mitään ilman ensimmäisen, "Isän", apua. Onnistuakseen ihmisen on samastuttava jumalalliseen alkuperäänsä.
Ensimmäinen ihminen oli maallinen, maasta lähtöisin, toinen [sisäinen, meidän korkeampi] ihminen on taivaasta… Nyt ilmoitan teille salaisuuden.
Näin sanoo Paavali mainiten vain kaksinaisen ja kolminaisen ihmisen, jotta ei-vihityt ymmärtäisivät paremmin. Mutta tässä ei ole kaikki, sillä oraakkelimainen käsky on täytettävä: ihmisen on tunnettava itsensä tullakseen täydelliseksi adeptiksi. Vain harvat voivat kuitenkin saavuttaa tiedon, ei pelkästään sen sisäisessä mystisessä vaan myös sen sananmukaisessa merkityksessä, sillä tällä oraakkelin käskyllä on kaksi merkitystä. Tämä on Buddhan ja bodhisattvojen puhdas ja yksinkertainen oppi.
Samanlainen mystinen merkitys on myös sillä, mitä Paavali sanoi korinttolaisille, että he ovat Jumalan temppeli, sillä tämä merkitsee esoteerisesti:
Ettekö tiedä, että te olette Jumalan [eli Jumalanne] temppeli ja että Jumalan [Jumalanne] henki asuu teissä?
Tämä merkitsee täsmälleen samaa kuin vedantalaisten "totisesti minä olen Brahman". Eikä jälkimmäinen väite ole yhtään pilkkaavampi kuin Paavalin esittämä – jos nyt kummassakaan oli jumalanpilkkaa, mikä kielletään. Mutta vedantalainen, joka ei koskaan viittaa ruumiiseensa itsenä tai edes osana itseä tai minään muuna kuin illusorisena muotona muiden nähtäväksi, esittää väitteensä avoimemmin ja vilpittömämmin kuin Paavali.
Kaikki vanhan ajan kansat ymmärsivät täysin oraakkelimaisen käskyn "tunne itsesi". Samoin ymmärtävät nytkin muut kuin kristityt, koska se on islaminuskoa lukuun ottamatta olennainen osa kaikkia itäisiä uskontoja, mukaan lukien kabbalistisesti opetetut juutalaiset. Sen täydellisen merkityksen ymmärtäminen edellyttää kuitenkin kaikkein ensimmäiseksi uskoa jälleensyntymiseen ja kaikkiin sen mysteereihin; ei siten kuin opetetaan Allan Kardecin koulun ranskalaisten reinkarnationistien opissa, vaan niin kuin esoteerinen filosofia selittää ja opettaa. Lyhyesti sanottuna, ihmisen on tiedettävä, kuka hän oli, ennen kuin hän pääsee perille siitä, mikä hän on. Ja kuinka moni eurooppalainen kykenee kehittämään itsessään absoluuttisen uskon menneisiin ja tuleviin jälleensyntymiin yleensä edes lakina, puhumattakaan ihmisen mystisestä tiedosta välittömästi edeltävästä elämästä? Kasvatus, perinteet ja ajatustottumukset, kaikki tämä asettuu koko heidän elämänsä ajan vastustamaan sellaista uskoa.
Sivistyneet ihmiset on kasvatettu siihen mitä vaarallisimpaan käsitykseen, että suuri ero yhden ja saman ihmiskunnan tai jopa rodun yksilöjen välillä johtuu sattumasta; että kuilu kahden ihmisen välillä, heidän yhteiskunnallinen asemansa, syntymänsä, älynsä, fyysiset ja mentaaliset kykynsä – joilla kaikilla ominaisuuksilla on suora vaikutus jokaisen ihmisen elämään – että kaikki tämä johtuu vain sokeasta sattumasta.
Ja vain kaikkein hurskain heidän joukostaan löytää kyseenalaisen lohdutuksen ajatuksesta, että se on "Jumalan tahto". He eivät ole koskaan analysoineet, eivät ole koskaan pysähtyneet ajattelemaan sitä syvää häväistystä, joka sälytetään heidän Jumalansa ylle, jos suuri ja kohtuullinen laki ihmisen monista jälleensyntymistä tähän maailmaan hylätään typerästi. Itseään kristittyinä pitävät naiset ja miehet, jotka rehellisesti ja vilpittömästi yrittävät viettää Kristuksen kaltaista elämää, eivät ole koskaan pysähtyneet pohtimaan oman Raamattunsa sanoja. "Oletko Elia?" juutalaiset papit ja leviitat kysyivät Kastajalta.
Heidän Vapahtajansa opetti oppilailleen tämän esoteerisen filosofian suuren totuuden, mutta totisesti, jos hänen apostolinsa ymmärsivät sen, kukaan muu ei näytä käsittäneen sen todellista merkitystä. Ei edes Nikodemos, joka väitteessään "jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa", vastaa: "Miten joku voisi vanhana syntyä?" Hän saa heti moitteen huomautuksesta: "Etkö sinä, Israelin opettaja, ymmärrä sitä" (Joh. 3:10) – koska kellään ei ollut oikeutta kutsua itseään "mestariksi" ja opettajaksi, ellei häntä ollut vihitty a) henkisen jälleensyntymisen mysteereihin veden, tulen ja hengen kautta ja b) jälleensyntymisen mysteereihin lihasta. Mikä sitten voi ilmaista selvemmin opin monista jälleensyntymistä kuin Jeesuksen antama vastaus saddukealaisille, "jotka kielsivät, että olisi mitään ylösnousemusta", toisin sanoen mitään jälleensyntymistä, nyt kun järkevä papistokin pitää oppia lihan ylösnousemuksesta mahdottomuutena:
Ne, joita pidetään arvollisina pääsemään tuohon maailmaan (nirvânaan)… eivät nai…eivätkä he voi enää kuolla,
mikä osoittaa, että he olivat jo kuolleet ja useammin kuin yhden kerran. Ja vielä:
Ja sen, että kuolleet nousevat ylös, Mooseskin on osoittanut…Hänhän sanoo, että Herra on Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien.
Lause "se että kuolleet nousevat ylös" tarkoittaa ilmeisesti Jaakobin ja Iisakin todellisia jälleensyntymiä eikä heidän tulevia ylösnousemuksiaan, sillä sellaisessa tapauksessa he olisivat yhä kuolleita väliaikaisesti eikä heihin voitaisi viitata "elävinä".
Mutta ajatuksia herättävin Kristuksen vertauksista ja "pimeistä sanonnoista" on selitys, jonka hän antoi apostoleilleen sokeasta miehestä:
"Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?" Jeesus vastasi: "Ei hän [sokea ihminen] eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta [hänen] Jumalan[sa] teot tulisivat hänessä julki."
Ihminen on vain Jumalansa tabernaakkeli, rakennus, eikä suinkaan temppeli vaan sen asukas – "Jumalan" käyttöväline – on tehnyt syntiä edellisessä inkarnaatiossa ja on siten aiheuttanut sokeuden karman uuteen rakennukseen. Täten Jeesus puhui totuuden mukaisesti, mutta tähän päivään asti hänen seuraajansa ovat kieltäytyneet ymmärtämästä puhuttuja viisauden sanoja. Vapahtajan seuraajat osoittavat hänen ikään kuin valmistaneen sanoillaan ja selityksillään tien ennakkosuunnitelmaan, joka oli johtava suunniteltuun ihmetyöhön. Totisesti Suuri Marttyyri on ollut siitä lähtien kahdeksantoista vuosisataa uhri, jonka papilliset opetuslapset ja maallikkoseuraajat ristiinnaulitsevat päivittäin julmemmin kuin koskaan hänen allegoriset vihamiehensä. Sillä sellainen on sanojen "jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki" todellinen merkitys teologisen tulkinnan valossa, ja se on hyvin arvoton, jos esoteerinen selitys kielletään.
Epäilemättä edellä olevaa pidetään törkeänä jumalanpilkkana. Kuitenkin tunnemme joukon kristittyjä – jotka pitävät Jeesus-ihanteestaan yhtä paljon kuin heidän sielunsa torjuu virallisen Vapahtajan teologisen kuvan – jotka miettivät selitystämme eivätkä havaitse siinä mitään loukkaavaa vaan ehkä helpotuksen.
H. P. Blavatsky,
The Secret Doctrine
The Synthesis of Science,
Religion and Philosophy
Volume 5, First Edition, 1897
Adyar, Madras, India, 1938
Luku 5
Suomennos Pirkko Carpelan