H. P. Blavatsky

KIRKON JA VAPAAMUURARIEN RITUAALIEN JUURET

[Julkaistu aikakauslehdessä Lucifer, vol. IV, nrot 19 ja 21, maaliskuu 1889, s. 32-44 ja toukokuu 1889, s. 226-236]

  

I
  

Teosofeja syytetään usein ja aivan aiheettomasti epäuskosta ja jopa ateismista. Tämä on suuri erehdys, varsinkin jälkimmäinen syytös.

Suuressa seurassa, joka muodostuu monien rotujen ja kansallisuuksien jäsenistä ja jossa jokainen ihminen saa uskoa vapaasti mitä tahtoo ja seurata tai olla seuraamatta – niin kuin itse haluaa – sitä uskontoa, jonka piirissä hän on syntynyt ja kasvanut, sellaisessa seurassa on vain vähän tilaa ateismille. Epäuskoisuus taas on täysin väärä nimitys. Osoittaaksemme, kuinka mieletön tuollainen väite on, meidän tarvitsee vain pyytää panettelijoitamme näyttämään, missä on koko sivistyneessä maailmassa sellainen henkilö, jota ei joku toiseen uskontokuntaan kuuluva pitäisi "vääräuskoisena". On yhdentekevää, liikutaanko arvossa pidetyissä ja oikeaoppisissa piireissä tai niin sanotuissa toisuskoisissa seuroissa. Kaikkialla syytetään toisia samasta asiasta äänettömästi jollei avoimesti; kyseessä on jonkinlainen ajatusmaailman sulkapallo, joka lentää edestakaisin osuen toinen toisensa päähän hiljaa ja sopuisasti. Tosiasiassa ei siis kukaan teosofi enempää kuin ei-teosofikaan voi olla vääräuskoinen; vaikka toisaalta ei ole ketään ihmisolentoa, joka ei olisi vääräuskoinen jonkun lahkolaisen mielestä. Mitä ateismia koskevaan syytökseen tulee, se on ihan toinen kysymys.

Mitä ateismi sitten on, me kysymme ihan ensiksi? Onko se sitä, ettei usko minkään Jumalan tai jumalien olemassaoloon, vaan kieltää kaiken sellaisen? Vai onko se vain sitä, ettei tahdo hyväksyä persoonallista jumalaa niin kuin R. Hall on määritellyt sen innostuneesti. Hän selittää, että ateismi on "julma ajatusjärjestelmä", koska "se ei jätä mitään yläpuolellemme [?] herättämään pelkoa ja kunnioitusta eikä mitään ympärillemme herättämään hellyyttä"(!). Jos edellinen kohta pitää paikkansa, silloin useimmat jäsenistämme – suuret joukot Intiassa, Burmassa ja muualla – esittäisivät vastalauseen, sillä he uskovat jumaliin ja yliluonnollisiin olentoihin kunnioittaen suuresti joitakin niistä. Ja joukko länsimaalaisia teosofeja tunnustaisi täydellisen uskonsa henkiin, joko maallisiin tai planetaarisiin, haamuihin tai enkeleihin. Monet meistä hyväksyvät korkeiden ja alhaisten järkiolentojen olemassaolon ja sellaisten olentojen, jotka ovat yhtä suuria kuin jokin "persoonallinen jumala".

Tämä ei ole mikään okkulttinen salaisuus. Sen mitä myönsimme marraskuun Luciferin pääkirjoituksessa, me toistamme jälleen. Useimmat meistä uskovat henkisen minän eloonjäämiseen, planetaarisiin henkiin ja nirmânakâyoihin, niihin menneiden aikojen suuriin adepteihin, jotka kieltäytyen nirvanasta ovat jääneet meidän olemispiiriimme, eivät "henkinä" vaan täydellisinä henkisinä ihmisolentoina. Lukuun ottamatta heidän ruumiillista, näkyvää verhoaan, jonka he jättävät taakseen, he jäävät samanlaisina kuin he olivat auttamaan onnetonta ihmiskuntaa, mikäli se on mahdollista rikkomatta karman lakia. Tämä on todella "suuri kieltäytyminen", lakkaamaton, tietoinen uhrautuminen kautta aikain ja aionein siihen päivään asti, kunnes sokean ihmiskunnan silmät avautuvat ja harvojen sijasta kaikki näkevät universaalisen totuuden. Näitä olentoja voidaan hyvin pitää jumalana ja jumalina – jos he vain saisivat sydämissämme palavan tulen leimahtamaan palvonnan liekiksi tuota uhreista puhtainta ajatellessamme tai sallisivat pystyttää pienimmänkin alttarin kunniakseen. Mutta sitä he eivät tee. Todellakin "salainen sydän on hartaan antaumuksen [ainoa] temppeli", ja jokaisen muun pystyttäminen tässä tapauksessa olisi vain pyhyyden paljastamista ja häpäisemistä.

Entä muut näkymättömät olennot, joista muutamat ovat vielä korkeammalla, toiset alemmalla jumalallisen kehityksen asteikolla? Jälkimmäisistä meillä ei ole mitään sanottavaa; edellisillä ei ole meille mitään sanottavaa; sillä me olemme niille aivan kuin olemattomia. Homogeeninen ei voi hankkia tietoa heterogeenisesta; ja jollemme karista harteiltamme kuolevaa verhoamme ja seurustele niiden kanssa niin kuin "henki hengen kanssa", voimme tuskin toivoa ymmärtävämme niiden todellista luontoa. Sitä paitsi jokainen todellinen teosofi uskoo, että jokaisen kuolevaisen jumalainen KORKEAMPI ITSE on samaa olemusta kuin noiden jumalien olemus. Kun tällä ihmisen minällä on lisäksi vapaa tahto ja sillä on siis enemmän vastuullisuutta kuin niillä, pidämme tuota ruumistunutta egoa paljon ylempänä, ellemme jumalallisempana kuin on mikä tahansa henkinen JÄRKIOLENTO, joka odottaa vielä ruumistumista. Filosofisesti ottaen syy tähän on selvä, ja jokainen itämaisen suunnan metafyysikko ymmärtää sen. Ruumistuneella egolla on toiminnassaan sellaisia vastuksia, joita ei ole aineesta riippumattomalla, puhtaalla jumalallisella olemuksella; viimeksi mainitulla ei ole mitään persoonallisia ansioita, jota vastoin edellinen on matkalla lopulliseen täydellisyyteen elämän koettelemusten, tuskan ja kärsimyksen kautta. Karman varjo ei lankea siihen, mikä on jumalallinen ja sekoittumaton ja niin erilainen kuin me, ettei mitään suhdetta voi olla näiden kahden välillä. Mitä taas tulee niihin jumaluuksiin, joita hindujen esoteerisessa pantheonissa pidetään rajallisina ja sen vuoksi karman vaikutuksen alaisina, kukaan todellinen filosofi ei ryhdy palvomaan niitä; ne ovat merkkejä ja symboleja.

Pidetäänkö meitä siis ateisteina ainoastaan siksi, että me uskoessamme henkijoukkoihin – niihin olentoihin, joita yhteisesti palvellaan persoonallisena jumalana – samalla kiellämme ehdottomasti, että ne edustavat Tuntematonta YHTÄ? Ja siksi, että meidän vakaumuksemme mukaan ikuinen prinsiippi, Kaikki Kaikessa eli Kokonaisuuden Ehdottomuus ei voi tulla ilmaistuksi rajallisin sanoin eikä kuvatuksi millään ehdollisilla ja rajoitetuilla määrittelyillä? Pitääkö meidän vastustelematta sallia itseämme syytettävän epäjumalanpalveluksesta ja vielä roomalaiskatolilaisten taholta? Heidän uskontonsahan on yhtä pakanallinen kuin Auringon ja elementtien palvojien, joiden uskontunnustus muovailtiin heitä varten aikoja ennen kristillisen ajanlaskun ensimmäistä vuotta. Heidän dogminsa ja rituaalinsa ovat samat kuin jokaisen epäjumalia palvovan kansan – jos mitään sellaista kansaa on enää missään hengissä meidän päivinämme.

Yli koko maanpiirin, pohjoisnavalta etelänavalle, Pohjolan jäisiltä merenlahdilta Etelä-Intian kuumille lakeuksille, Keski-Amerikasta Kreikkaan ja Kaldeaan, kaikkialla palvottiin aurinkotulta jumalallisen luovan voiman, elämän ja rakkauden symbolina. Auringon (miehisen elementin) yhtymistä maahan ja veteen (aineeseen, naiselliseen elementtiin) juhlittiin koko maailman temppeleissä. Jos pakanoilla oli juhla tämän yhtymän muistoksi – jota liittoa he viettivät yhdeksän kuukautta ennen talvipäivän seisausta, jolloin Isiksen sanottiin siinneen – niin on roomalaiskatolilaisillakin. Suurta ja pyhää Marian ilmestyspäivää, sitä päivää jolloin neitsyt Maria "löysi suosion Jumalan[sa] edessä" ja hänessä sikisi "Korkeimman Poika", viettävät kristityt yhdeksän kuukautta ennen joulua. Tästä johtui tulen, valojen ja lamppujen palvonta kirkoissa. Miksi? Siksi, että Vulkanus, tulijumala, nai Venuksen, meren tyttären; että tietäjät vartioivat pyhää tulta idässä ja Vestan neitsyet länsimailla. Aurinko oli "isä", ja luonto oli ikuinen Neitsyt-äiti: Osiris ja Isis, henki-aine, joista jälkimmäistä pakanat ja kristityt palvoivat sen kaikissa kolmessa olomuodossa. Tästä johtuvat neitsyet – jopa Japanissa – jotka tähdin kirjotuissa välkkyvissä sinisissään seisovat puolikuun päällä, mikä symboloi naisellista luontoa (sen kolmine elementteineen ilmana, vetenä ja maana); ja tuli eli miehinen Aurinko hedelmöittää vuosittain hänet loistavine säteineen (Pyhän Hengen "viileskeltyine kielineen").

Kalevalassa, suomalaisten vanhimmassa eeppisessä runoelmassa, jota tutkijat epäilemättä pitävät kristinuskoa vanhempana, kerrotaan Suomen jumalista, ilman ja veden, tulen ja metsän, taivaan ja maan jumalista. J. M. Crawford=in mainiosta käännöksestä sen 50. runosta lukija löytää Neitsyt Marian koko legendan:

Marjatta korea kuopus
piti viikoista pyhyyttä...

Ukko, suuri henki, jonka asunto on jumalassa eli taivaassa, valitsee neitsyt Marjatan välikappaleekseen ruumistuakseen hänen kauttaan ihmisjumalaksi. Marjatta tulee raskaaksi syötyään punaisen marjan (vrt. Marja-tta), jolloin hän vanhempiensa hylkäämänä synnyttää "kuolemattoman pojan" tallissa Tapionmäen.

Sitten "pyhä lapsi" katoaa, ja Marjatta etsii häntä. Hän kysyy tähdeltä, opastavalta Pohjantähdeltä, missä hänen lapsensa on, mutta tähti vastaa vihaisesti:

Tietäisinkö, en sanoisi
hänpä on minunki luonut
näille päiville pahoille
kylmillä kimaltamahan...

Eikä ilmoita neitsyelle mitään. Ei myöskään Kuuhut auta häntä, sillä Marjatan poika on hänetkin luonut, jättänyt sen suurelle taivaalle:

Näille päiville pahoille
yksin yöllä valvomahan
päivillä makaamahan...

Ainoastaan "Päivyt", "jumalan luoma", sääli Neitsyt-äitiä ja sanoi hänelle:

Tuoll= on pieni poikuesi
kultainen omenuesi
onp= on suossa suonivyöstä
kankahissa kainaloista.

Äiti otti pyhän lapsen kotiinsa ja
Emo tunsi kukkaseksi
vieras vennoksi joutioksi.

Onko tämä kristinuskoa myöhempi legenda? Ei suinkaan, sillä, kuten sanottu, se on olennaisesti pakanallista alkuperää ja sitä pidetään kristinuskoa varhaisempana. Kun tällaista aineistoa löydetään kirjallisuudesta, pitäisi aina toistuvien epäjumalanpalvelusta, ateismia, vääräuskoisuutta ja pakanuutta koskevien syytösten lakata. Sana epäjumalanpalvelus [idolatria] on sitä paitsi alkuperältään kristillinen. Sitä käyttivät varhaiset nasarealaiset kahden ja puolen vuosisadan ajan ajanlaskumme alussa niistä kansoista, joilla oli temppelit, kirkot, patsaat ja kuvat, koska heillä itsellään, varhaisimmilla kristityillä, ei niitä ollut, vaan he kammosivat niitä kaikkia. Sen vuoksi "epäjumalanpalvoja" sopii paljon paremmin syyttäjille kuin meille, niin kuin tämä kirjoitussarja tulee osoittamaan. Kun Madonnan kuvia on joka tien risteyksessä ja kaikkialla on tuhansia kuvapatsaita esittämässä Kristusta ja enkeleitä kaikissa muodoissaan sekä paaveja ja pyhimyksiä, silloin katolilaisten on hieman vaarallista syyttää hindua tai buddhalaista epäjumalanpalveluksesta. Tämä väite on nyt todistettava.

  
  

II
  

Voimme aloittaa jumala-sanan [engl. God, saks. Gott] alkuperästä. Mikä on tämän sanan todellinen ja alkuperäinen merkitys? Sananselityksiä ja merkityksiä on monia. Yhden mukaan tuo sana johtuu vanhasta persialaisesta mystisestä nimityksestä goda. Se merkitsee "itse" eli jotakin, mikä on itse-emanoituva absoluuttisesta prinsiipistä. Juurisana on godan – mistä johtuvat Wodan, Woden ja Odin, germaanisten rotujen jättäessä itämaisen sanajuuren lähes muuttumattomaksi. He tekivät siitä gott, josta tulee laatusana gut, good [hyvä] sekä myös sana götze eli epäjumala. Muinaisen kreikan kielen sanoista Zeus ja Theos tuli latinalainen Deus. Tämä goda, vuodatus, ei ole eikä voi olla sama kuin se, mistä se säteilee ja on sen vuoksi vain aikakautinen, rajallinen ilmennys. Muinainen Aratos, joka kirjoitti, että "täynnä Zeusta ovat kaikki ihmisten kadut ja torit; täynnä Häntä on meri ja satamat", ei rajoittanut jumaluutta tuollaiseen meidän maisen tasomme ajalliseen heijastumaan kuin Zeus tai edes sen vastakuva Dyaus, vaan tarkoitti todella kaikkialla olevaa yleisperustaa. Ennen kuin tuo säteilevä jumala Dyaus (taivas) veti puoleensa ihmisten huomion, oli olemassa vedalainen Tad ("tuo"), joka ei ollut vihitylle ja filosofille mikään määrätty nimi, vaan kaiken ilmenneen loiston takana oleva ehdoton pimeys.

Kuten myyttinen Jupiter – Zeuksen myöhempi heijastuma – samoin Sûrya, Aurinko, ensimmäinen ilmennys mayan maailmassa ja Dyauksen Poika, tuli tietämättömien nimittämänä "Isäksi". Siten Auringosta tuli hyvin pian samaa merkitsevä ja sama kuin Dyaus; joillekin se oli "Poika", toisille "Isä" loistavalla taivaalla. Dyaus-Pitar, Isä Pojassa ja Poika Isässä, osoittaa kuitenkin hänen rajallisen alkuperänsä, koska maa luetaan hänelle vaimoksi. Metafyysisen filosofian täydellisen rappion aikana Dyâva-prithiviä, "taivasta ja maata", alettiin esittää universaalisina kosmisina vanhempina, ei ainoastaan ihmisten vaan myös jumalien. Alkusyy alentui ja turmeltui alkuperäisestä, aatteellisesta ja runollisesta käsitteestä. Dyaus, taivaankansi, tuli hyvin pian "taivaaksi", "Isän" olinpaikaksi ja lopulta suorastaan itse Isäksi. Silloin Aurinko tultuaan Isän symboliksi sai nimityksen Dina-Kara, "päivän luoja", tai Bhaskara, "valon tuoja", sitten poikansa isä ja päinvastoin. Rituaalien ja antropomorfisten kulttien valtakunta oli nyt perustettu ja lopulta se turmeli koko maailman pysyen yllä nykyiseen sivistyskauteen asti.

Yhteisen alkuperän ollessa tällainen meidän on vain verrattava toisiinsa noita kahta jumaluutta – pakanoitten jumalaa ja juutalaisten jumalaa – niiden oman ilmoitetun SANAN perusteella; ja arvostellen niitä niiden itsestään antamien määritelmien mukaan voimme päätellä intuitiivisesti, mikä on lähimpänä korkeinta ihannetta. Lainaamme eversti Ingersollia, joka asettaa rinnakkain Jehovan ja Brahman. Edellinen sanoi juutalaisille "Siinain pilvistä ja pimeydestä":

"Sinulla ei saa olla muita jumalia... Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isien pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua." [2. Moos. kirja, 20:3, 5] Verratkaa näitä sanoja niihin, jotka hindu panee Brahman suuhun: "Minä olen sama kaikille ihmisille. Ne, jotka vilpittömästi palvelevat muita jumalia, tahtomattaan palvelevat minua. Minä olen se, joka otan osaa kaikkeen palvontaan ja minä olen kaikkien palvojien palkinto." Verratkaa näitä kohtia toisiinsa. Edellinen on lätäkkö, missä matelee kateellisuuden liejun synnyttämiä olioita; jälkimmäinen laaja niin kuin auringoilla koristeltu valtava taivaankansi...

Edellinen on se jumala, joka kummitteli Calvinin mielikuvituksessa, kun hän lisäsi ennaltamääräämisoppiinsa helvetin, joka oli päällystetty kastamattomien lasten pääkalloilla. Meidän kirkkojemme dogmit ja käsitykset ovat paljon herjaavampia käsitteiltään kuin tietämättömien pakanoitten. Brahmân rakastuminen pukin muodossa omaan tyttäreensä, joka oli vuonan muodossa, tai Jupiterin rakastuminen joutsenen hahmoiseen Ledaan ovat suurenmoisia allegorioita. Niitä ei milloinkaan esitetty ilmestyksinä vaan niiden tiedettiin olevan Hesiodoksen ja muiden mytologien runollisen mielikuvituksen tuotteita. Voimmeko sanoa samaa roomalaiskatolisen kirkon jumalan neitseellisistä tyttäristä – Annasta ja Mariasta? Kuitenkin hiiskauskin siitä, että myös evankeliumin kertomukset ovat vertauskuvallisia, koska ne olisivat kuolleen kirjaimen mukaan pyhyyttä häpäiseviä, merkitsee syntyperäiselle kristitylle herjauksen huippua.

He saavat todellakin pestä ja naamioida niin paljon kuin haluavat Abrahamin ja Iisakin jumalaa, ja silti he eivät kykene milloinkaan näyttämään vääräksi Markionin väitettä, että vihan jumala ei voi olla sama kuin "Jeesuksen Isä". Olipa tuo väite kerettiläisyyttä tai ei, niin kirkkojen "taivaallinen Isä" jäi sen jälkeen sekamuotoiseksi olennoksi; hänessä sekoittui pakanallisen rahvaan Jupiter ja Mooseksen "kiivas jumala", eksoteerisesti AURINKO, jonka olinpaikka on taivaassa, esoteerisesti taivaankansi. Eikö hän synnytä VALOA, "joka loistaa pimeydessä", eikö hän synnytä Päivää, kirkasta Dyausta, Poikaa, ja eikö hän ole KAIKKEIN KORKEINDeus Caelum? Ja eikö taas Terra, maa, aina tahraton ja aina hedelmällinen Neitsyt, "Herransa" tulisen syleilyn – Auringon eloa suovien säteiden – hedelmöittämänä tule tällä maisella tasolla kaikkien olentojen äidiksi, niiden jotka elävät ja hengittävät hänen suuressa sylissään.

Tästä johtuu hänen tuotteittensa – leivän ja viinin – pyhyys rituaaleissa. Tästä syystä vietettiin myös muinaista messis-juhlaa, suurta uhrausta elon jumalattarelle (Ceres Eleusina, maa jälleen): vihityille messis, vihkimättömille [Engl. profane sanasta pro, "edessä" ja fanum [fane] "temppeli" s.o., ei-vihityt, jotka seisoivat temppelin edessä, mutta eivät uskaltaneet astua sisään.] missa, joka on nyt muuttunut kristilliseksi messuksi eli liturgiaksi. Muinainen maan hedelmien uhraaminen Auringolle, 'kaikkein korkeimmalle' (Deus Altissimus), nykyään vapaamuurarien S.M.A.-symboli, tuli perustaksi kaikkein tärkeimmille juhlamenoille uudessa uskonnossa. Se palvelus, joka osoitettiin Osiris-Isikselle (Auringolle ja maalle), [Maa ja sen äiti, Kuu, ovat samaa merkitseviä. Siten kaikki kuujumalattaret olivat myös maata edustavia symboleita. Ks. Salainen Oppi, Hakemisto, symbolit.] babylonialaisten Belille ja ristinmuotoiselle Astartelle; skandinaavien Odinille eli Thorille ja Frigalle; kelttien Belenille ja synnyttävälle Neitsyelle; kreikkalaisten Apollolle ja Suurelle Äidille (Magna Mater); kaikilla näillä pareilla oli sama merkitys, ja tämä palvelus siirtyi kokonaisuudessaan kristityille ja muodostui heidän keskuudessaan Herran Jumalan eli Pyhän Hengen palvelukseksi hänen laskeutuessaan Neitsyt Mariaan.

Deus Sol eli Solus, Isä, vaihtui Poikaan: ollen keskipäivän loisteessa "Isä" hänestä tuli auringonnousussa "Poika", jolloin hänen sanottiin "syntyneen". Tämä aate saavutti huippukohtansa vuosittain 25 päivänä joulukuuta, talvipäivänseisauksen aikana, jolloin Auringon – ja sen vuoksi kaikkien kansojen aurinkojumalien – sanottiin syntyneen. Sen nimi oli Natalis solis invicti – "voittamattoman Auringon syntymäpäivä". Ja nousevan Auringon "edelläkävijä" kasvaa ja vahvistuu kevätpäiväntasaukseen asti, kunnes jumala Aurinko alkaa vuotuisen kierroksensa Oinaan eli Lampaan, kuukauden ensimmäisen kuuviikon, merkissä. Maaliskuun ensimmäistä päivää vietettiin yli koko pakanallisen Kreikan, koska sen uusikuu oli pyhitetty Dianalle. Kristityt kansat viettävät samasta syystä pääsiäistä ensimmäisenä sunnuntaina, joka seuraa täysikuuta kevätpäiväntasauksen jälkeen. Kristityt jäljensivät pakanoitten juhlat ja pappien ja hierofanttien virkapuvut. Kielletäänkö tämä? Eusebius tunnustaa Konstantinuksen elämäkerrassa – lausuen siten ehkä ainoan totuuden, minkä hän on koskaan elämässään sanonut – "että saattaakseen kristinuskon pakanoille puoleensa vetävämmäksi [Kristuksen] papit omaksuivat pakanallisissa kulteissa käytetyt ulkonaiset vaatetukset ja koristukset". Hän olisi voinut lisätä: myös "heidän rituaalinsa" ja dogminsa.

  
  

III
  

On historiallinen asia – miten epäluotettava se lieneekin –, sillä joukko muinaisten kirjoittajien tallettamia tosiasioita sen vahvistaa, että kirkon rituaalit ja vapaamuurarius ovat ilmaantuneet samasta lähteestä ja kehittyneet käsi kädessä. Mutta koska vapaamuurarius kaikista erehdyksistään ja myöhemmistä uudistuksistaan huolimatta oli paljon lähempänä totuutta kuin kirkko, niin kirkko alkoi vainota sitä hyvin pian. Vapaamuurarius oli alkuperältään pelkästään muinaista gnostisismia eli samaa kuin varhainen esoteerinen kristinusko. Kirkolliset rituaalit olivat ja ovat eksoteerista pakanuutta, puhdasta ja pelkkää, uudestaan muovailtua, emme sano uudistettua. Lukekaa Ragonin teokset, vapaamuurarin, joka unohti enemmän kuin tämän päivän vapaamuurarit tietävät. Tutkikaa keskenään vertaillen kreikkalaisten ja latinalaisten kirjoittajien satunnaisia mutta lukuisia lausuntoja, sillä monet heistä olivat vihittyjä, mitä oppineimpia kokelaita ja mysteereihin osallistuneita. Lukekaa lopulta kirkkoisien huolellisesti laadittuja ja myrkyllisiä parjauksia gnostikkoja, mysteereitä ja vihittyjä vastaan – jolloin viimein voitte selvittää totuuden.

Perustuksen kirkolle laskivat muutamat pakanalliset filosofit aikansa valtiollisten tapahtumien pakottamina ja muutamien varhaisen kristinuskon fanaattisten piispojen vainoamina silloin, kun tuossa kristinuskon varhaisvaiheessa ei vielä ollut kiinteitä rituaaleja tai dogmeja eikä kirkkoa. He sekoittivat erittäin ovelasti viisaususkonnon totuudet tietämättömälle rahvaalle rakkaisiin eksoteerisiin sepityksiin ja antoivat alun sekä ritualistiselle kirkolle että uudenaikaisille vapaamuurarilooseille. Viimeksi mainitun tosiasian todistaa Ragon teoksessaan ANTE-OMNIAE verratessaan nykyaikaista vapaamuurariliturgiaa muinaisiin mysteereihin ja osoittaa, mitä menoja varhaisimmat vapaamuurarit noudattivat. Samanlainen vertailu voidaan tehdä pakanakansojen, roomalaiskatolisen kirkon ja muiden kirkkojen ohjesääntöjen, pyhien astioitten ja juhlien välillä. Mutta kirkot ja vapaamuurarius ovat hajaantuneet kauas toisistaan niistä päivistä, jolloin ne olivat yhtä. Jos kysytään, kuinka ulkopuolinen voi tämän tietää, vastaus on: muinainen ja nykyaikainen vapaamuurarius kuuluu jokaisen itämaisen salatieteilijän pakollisiin tutkimuksiin.

Vapaamuurarius ulkonaisista turhanpäiväisyyksistään ja nykyisistä uudistuksistaan (varsinkin raamatullisesta hengestään) huolimatta tekee hyvää sekä siveellisellä että fyysisellä tasolla – tai ainakin teki niin kymmenen vuotta sitten. [Vapaamuurariuden alusta asti on ensimmäinen hajaannus se, mikä on nyt tapahtunut brittiläisten ja amerikkalaisten vapaamuurarien sekä toisaalta (lesken poikien) ranskalaisen "Grand Orientin" välillä. Se saattaa muodostaa niistä kaksi vapaamuurariuden osastoa, protestanttisen ja roomalaiskatolisen vapaamuurarikirkon, ainakin mitä rituaaleihin ja veljesrakkauteen tulee.] Se oli todellinen ecclesia, kirkko, tarkoittaen veljellistä yhtymää ja keskinäistä apua, ainoa uskonto, religion, maailmassa, jos ajattelemme tuon sanan johtuneen sanasta religare, "sitoa yhteen" koska se teki kaikki siihen kuuluvat "veljiksi" – riippumatta rodusta ja uskontunnustuksesta. Voisiko se suunnattomine rikkauksineen tehdä paljon enemmän kuin se nyt tekee, ei kuulu meille. Emme ainakaan huomaa mitään näkyvää, huutavaa pahaa lähtevän tästä instituutiosta, eikä kukaan paitsi roomalainen kirkko ole koskaan osoittanut sen vahingoittavan mitään. Voiko kirkon kristinusko sanoa samaa itsestään? Vastatkoon kirkollinen ja maallinen historia tähän.

Ensinnäkin kirkko on jakanut koko ihmiskunnan Kaineihin ja Aabeleihin; se on murhannut miljoonia ihmisiä jumalansa – tosiaankin sotajoukkojen Herran, julman Jehovah Sabbaothin – nimessä ja sen sijaan että se olisi antanut sysäyksen sivistykselle, kuten sen seuraajat niin mielellään kerskailevat, se on jarruttanut kehitystä läpi pitkän, uuvuttavan keskiajan. Vasta tieteen säälimättömistä hyökkäyksistä ja vapautusta yrittävien ihmisten kapinoinnista johtuen se alkoi menettää valtaansa eikä enää voinut pidättää valistusta. Mutta eikö kirkko ole lieventänyt, niin kuin väitetään, "pakanuuden raakalaishenkeä"? Me sanomme ehdottomasti: ei. Kun kristinusko ja sen odium theologicum, jumaluusopillinen viha, ei enää voinut ehkäistä inhimillistä kehitystä, se valoi kuolettavaa suvaitsemattomuuden henkeään, raakaa itsekkyyttään, ahneuttaan ja julmuuttaan uudenaikaiseen sivistykseen tekopyhän ja laimean kristillisyyden turvin. Milloin ovat pakanoitten caesarit olleet verenhimoisempia tai kylmäverisempiä julmuudessaan kuin nykyaikaiset mahtimiehet armeijoineen? Milloin ovat miljoonat köyhät nähneet nälkää niin kuin meidän päivinämme? Milloin ihmiskunta on vuodattanut enemmän kyyneleitä ja kärsinyt pahemmin kuin nykyään?

Niin, oli aika, jolloin kirkko ja vapaamuurarius olivat yhtä. Ne olivat kiihkeän siveellisen vastavaikutuksen vuosisatoja, ajattelun murroskausia, raskaita kuin painajainen, taistelun aikoja. Kun silloin uusien ihanteiden esille tuleminen repi näennäisesti alas vanhat pyhäköt ja hävitti vanhat epäjumalat, niin todellisuudessa se lopulta rakensi nuo temppelit uudestaan vanhoista aineksista ja pystytti samat epäjumalat uuden nimisinä. Se oli yleistä jälleenmuodostelua ja puhtaaksi pesua – mutta vain pintapuolista. Historia ei voi koskaan kertoa meille – mutta perimätieto ja arvostelukykyinen tutkimus voivat – kuinka monta puolihierofanttia ja jopa korkeaa vihittyä pakotettiin luopioiksi vihkimyssalaisuuksien eloonjäämisen varmistamiseksi. Praetextatuksen, Akhaian prokonsulin, mainitaan lausuneen aikakautemme neljännellä vuosisadalla, että "jos kreikkalaisilta riistetään ne pyhät mysteerit, jotka sitovat yhteen koko ihmiskunnan, se on samaa kuin jos heiltä riistettäisiin heidän elämänsä".

Vihityt ymmärsivät ehkä vihjeen. He liittyivät tahtoen tai tahtomattaan uuden uskonnon seuraajiin ja tullen sitten kaikki hallitseviksi toimivat sen mukaan. Muutamat kreikkalaistuneet juutalaiset gnostikot tekivät samoin, ja siten useammasta kuin yhdestä "Klemens Aleksandrialaisesta" – joka kaikesta päätellen oli käännynnäinen, mutta tulinen uusplatonikko ja sama filosofinen pakana sydämeltään – tuli tietämättömien kristillisten piispojen opettaja. Lyhyesti sanoen vasten tahtoaan kääntyneet sekoittivat yhteen nuo kaksi ulkonaista mytologiaa, vanhan ja uuden, ja esittäessään kansanjoukoille näin syntyneen yhdistelmän he säilyttivät itseään varten pyhät totuudet.

Minkälaisia kristittyjä he saivat aikaan, voidaan päätellä uusplatonikko Synesioksen esimerkistä. Kuka oppinut ei tuntisi tai uskaltaisi kieltää sitä tosiasiaa, että tämä Hypatian [Aleksandrian neitsyt-filosofi, pahamaineisen Kyrillos-patriarkan marttyyri ja uhri.] harras ja suosittu oppilas ei edes ollut kastettu, kun jo Egyptin piispat tarjosivat hänelle ylimmäistä piispanistuinta Ptolemaisin kaupungissa? Jokainen tutkija tietää, että kun hänet lopulta kastettiin hänen hyväksyttyä tarjotun viran, suostumus oli niin pinnallinen, että hän allekirjoitti sen vasta kun hänen asettamiinsa ehtoihin oli myönnytty ja hänen tulevat oikeutensa taattu. Omituinen on jo ensimmäinen pykälä. Hän asetti vääjäämättömäksi ehdon, että hänen oli saatava olla tunnustamatta niitä (kristillisiä) oppeja, joihin hän, uusi piispa, ei voinut uskoa! Vaikka hänet siis kastettiin ja vihittiin asteittain diakoniksi, papiksi ja piispaksi, hän ei koskaan eronnut vaimostaan, ei koskaan jättänyt Platonin filosofiaa eikä edes metsästystä, joka oli ankarasti kielletty kaikilta muilta piispoilta. Tämä tapahtui niin myöhään kuin viidennellä vuosisadalla.

Tuollaisia toimia oli vihittyjen filosofien ja uudistuneen juutalaisuuden tietämättömien pappien välillä lukuisia noina aikoina. Edelliset koettivat pelastaa "mysteerilupauksensa" ja persoonallisen arvokkuutensa ja sitä varten heidän oli turvauduttava sangen valitettavaan sopuratkaisuun kunnianhimon, tietämättömyyden ja yleisen uskonkiihkon nousevan aallon kanssa. He uskoivat jumalalliseen ykseyteen, YHTEEN eli Solukseen, joka oli ehdoton ja tuntematon, ja kuitenkin he suostuivat julkisesti palvelemaan ja kunnioittamaan Solia, Aurinkoa, joka liikkui kahdentoista apostolin keskellä, jotka ovat eläinradan 12 merkkiä alias Jaakobin 12 poikaa. Rahvas jäi tietämättömäksi edellisestä ja palvoi jälkimmäisiä ja niiden mukana omia kauan kunnioitettuja jumaliaan.

Palvonnan siirtäminen Aurinko-, Kuu- ja muista kosmisista jumaluuksista valtaistuimiin, pääenkeleihin, herruuksiin ja pyhimyksiin ei ollut lainkaan vaikeaa, varsinkaan kun nuo tähtiarvokkuudet otettiin uuteen kristilliseen kaanoniin vanhoine lähes muuttumattomine nimineen. Kun siis messussa "Suuri valittu" toisteli kuiskaten ehdotonta alistuvuuttaan "käsittämättömän työmiehen" korkeimmalle universaaliselle ykseydelle ja lausui juhlallisesti ääneen "pyhän sanan" (nyt sen korvaa vapaamuurarien "kuiskattu sana"), niin hänen apulaisensa jatkoi laulamalla nimilitanian noista alemmista tähtiolennoista, joita suuret joukot saatettiin palvomaan. Tietämättömästä katekumeenista, joka oli vain muutamia kuukausia tai viikkoja aikaisemmin lukenut rukouksia Apis-härälle ja pyhälle Cynocephalukselle [Koirapäiselle], pyhälle ibislinnulle ja haukkapäiselle Osirikselle, mahtoi varmaan tuntua siltä, että Johanneksen kotka ja jumalallinen kyyhkynen (joka liiteli kasteen todistajana jumalan karitsan päällä) olivat ainoastaan luonnollinen kehitys ja seuraus hänen omasta kansallisesta ja pyhästä eläimistöstään, jota häntä oli opetettu palvomaan syntymästään asti. [On virheellistä sanoa, että evankelista Johannes tuli vapaamuurarien suojeluspyhimykseksi vasta kuudennentoista vuosisadan jälkeen, ja se sisältää kaksinkertaisen väärinkäsityksen. Johannes, "jumalallinen näkijä" ja Ilmestyskirjan tekijä, eroaa suuresti siitä evankelista Johanneksesta, joka nykyään esitetään kotkan seurassa, sillä jälkimmäinen Johannes on Irenaeuksen luomus neljännen evankeliumin ohella. Molemmat olivat tuloksena Lyonin piispan (Irenaeuksen) riidasta gnostikkojen kanssa, eikä kukaan voi sanoa, mikä oli tuon suurenmoisen evankeliumin kirjoittajan oikea nimi. Mutta sen me tiedämme, että kotka kuuluu laillisesti Ilmestyskirjan tekijälle Johannekselle. Tuo kirja kirjoitettiin tosin alun perin vuosisatoja eKr. ja vain uudistettiin ennen kuin se otettiin kaanoniin. Tämä Johannes eli Oannes oli kaikkien egyptiläisten ja kreikkalaisten gnostikkojen tunnustettu suojelija aikojan alusta asti. Nuo gnostikot olivat "Salomonin temppelin" ja aikaisempien pyramidien rakentajia eli muurareita. Kotka oli hänen merkkinään mitä vanhin vertauskuva – ollen egyptiläisten Ah, Zeuksen lintu ja kaikkien vanhojen kansojen keskuudessa Auringolle pyhitetty. Jopa juutalaisten vihityt kabbalistit omaksuivat sen "Sefirah Tiferethin, henkisen eetterin eli ilman, symbolina", sanotaan Myers'in Qabbalah-kirjassa. Druideille kotka oli korkeimman jumaluuden symboli ja jälleen osana kerubimaista vertauskuvastoa. Sen omaksuivat kristinuskoa aikaisemmat gnostikot ja se näkyi Taun juurella Egyptissä ennen kuin se pantiin ruusuristin merkkinä kristillisen ristin juurelle. Etupäässä Auringon lintuna kotka on välttämättä yhteydessä jokaisen Aurinko-jumalan kanssa ja kuvaa jokaista tietäjää, joka katselee astraalivaloa ja näkee siinä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden varjot yhtä helposti kuin kotka katselee Aurinkoa.]

IV

Voidaan siis osoittaa, että vapaamuurariuden ja kirkon rituaalit polveutuvat suoraan vihityiltä gnostikoilta, uusplatonikoilta ja pakanallisten mysteerien lainsuojattomilta hierofanteilta. Mysteerien salaisuudet ovat niiltä kadonneet, mutta ne ovat säilyneet sellaisten hallussa, jotka eivät niitä hevin ilmaise. Jos sekä kirkko että vapaamuurarit ovat halukkaita unohtamaan oikean alkuperänsä historian, niin teosofit eivät ole. He toistavat: vapaamuurarius ja kolme suurta kristillistä uskontoa ovat saaneet kaiken perinnöksi. Vapaamuurarien "seremoniat ja salasanat" ja kirkon rukoukset, dogmit ja menot ovat turmeltuneita jäljennöksiä puhtaasta pakanuudesta (mistä juutalaiset jäljensivät ne ja lainasivat niitä ahkerasti) sekä uusplatonilaisesta teosofiasta. Nekin "tunnussanat", joita raamatulliset vapaamuurarit vielä nykyään käyttävät ja jotka ovat tekemisissä "Juudaan sukukuntien", "Tubal-Kainin" ja muiden Vanhan Testamentin eläinradallisten arvohenkilöiden kanssa, ovat juutalaisten peitenimiä pakanallisen rahvaan jumalista, mutta eivät todellisten mysteerien tulkitsijoiden, hierogrammatistien, jumalista. Seuraava todistaa tämän hyvin.

Vapaamuurariveljet voivat tuskin kieltää, että he ovat todella solicoleja, taivaan Auringon palvojia. Näkihän oppinut Ragon tuossa Auringossa S.M.A:n loistavan symbolin – niin kuin se varmasti onkin. Hänen – ja kenen tahansa – oli vain vaikea todistaa, että tuo S.M.A. ei ollut vihkimättömän eksoteerisen pikkuväen Sol (Aurinko) enempää kuin korkeiden epoptien (vihittyjen) Solus (ainoa). Sillä Soluksen – jonka henki heijastuu tuossa "loistavassa tähdessä" – tulien salaisuus on hermeettinen salaisuus, joka on vapaamuurarilta kadonnut ainiaaksi, ellei hän tutki todellista teosofiaa. Hän on nyt lakannut ymmärtämästä jopa pieniä Tshudin varomattomuuksia. Tähän päivään asti vapaamuurarit ja kristityt ovat pitäneet sapatin pyhänä ja kutsuneet sitä "Herran" päiväksi. Kuitenkin he tietävät yhtä hyvin kuin kuka tahansa, että protestanttisen Englannin ja Saksan Sunday ja Sonntag merkitsevät Auringon päivää, niin kuin se merkitsi 2000 vuotta sitten.

Ja te, kunnianarvoisat ja hyvät isät, papit ja piispat, te, jotka niin rakastavasti kutsutte teosofiaa "epäjumalanpalvelukseksi" ja tuomitsette sen kannattajat avoimesti ja yksityisesti ikuiseen kadotukseen, voitteko te väittää, että kirkossanne tai temppelissänne olisi yksikin juhlameno, vaate tai pyhä astia, jota ei olisi peritty pakanuudesta? Ei, se väite olisi liian vaarallinen, ei ainoastaan historian valossa, vaan omien pappiennekin tunnustusten mukaan.

Toistakaamme vielä sanojemme tueksi seuraava:

"Roomalaisten uhraajien piti tehdä rippi ennen uhria", kirjoittaa du Choul. Jupiterin papit panivat päähän korkean nelikulmaisen mustan hatun (katsokaa nykyajan armenialaisia ja kreikkalaisia pappeja), joka oli flamenien [Roomalaisten keskuudessa eri jumalien erikoispappi. – Toim.] päähine. Roomalaiskatolisen papin sutaani on musta hierocoraces, Mithran pappien väljä kaapu, joka sai nimensä korpista (corax). Babylonin kuningaspapilla oli kultainen sinettisormus ja tohvelit, joita voitetut valtiaat suutelivat, sekä valkoinen viitta ja kultainen tiara, josta riippui kaksi nauhaa. Paavilla on sinettisormus ja tohvelit samaa tarkoitusta varten; valkoinen satiiniviitta, kultatähdillä reunustettu, ja tiara, josta riippuu kaksi jalokivillä kirjailtua nauhaa jne. Valkoinen liinainen alba (alba vestis) on Isiksen pappien vaate. Anubiksen pappien päälaki oli paljaaksi ajeltu (Juvenaliksen mukaan), ja tästä johtui munkkien tonsuuri, keritty pää. Kristillisen "Isän" messukasukka on jäljennös foinikialaisten pappisuhraajien päällysvaatteesta, jonka nimi on calasiris ja joka oli niskasta kiinnitetty ja ulottui kantapäihin asti. Stola (papin kappa) tulee papeillemme siitä naispukimesta, jota pitivät galli, miehiset temppelihuorat, joiden tehtävä oli sama kuin juutalaisten kadeshimien (ks. 2. Kun. 23:7). Heidän siveysvyönsä [?] johtuu juutalaisten efodista ja Isiksen nauhasta; Isiksen papit olivat näet lupautuneet siveyteen. [Ks. Ragon, La Messe et ses mystères, s. 21.]

Muinaiset pakanat käyttivät pyhää vettä eli puhdistusuhreja kaupunkiensa, peltojensa, temppeliensä ja miestensä puhdistamiseksi, aivan niin kuin nykyisin tehdään roomalaiskatolisissa maissa. Maljoja oli joka temppelin ovella täytettyinä puhdistusvedellä ja siitä käytettiin nimitystä favissae ja aquiminaria. Ennen uhraamista piispa tai curio (mistä tulee ranskalaisten curé, kirkkoherra) kastoi laakerioksan puhdistusveteen ja vihmoi sillä hurskasta seurakuntaa, ja sitä, mitä kutsuttiin silloin nimeltä lustrica ja aspergilium, kutsutaan nyt vihkiveden pirskottimeksi (tai ranskaksi goupillon). Tuo oksa oli Mithran papittarille universaalisen lingamin (sukupuolielimen) vertauskuva. Mysteereissä se kastettiin puhdistusmaitoon ja sillä vihmottiin hurskaita. Se oli yleisen hedelmällisyyden vertauskuva, ja sen vuoksi pyhän veden käyttö kristikunnassa on alkuaan sukupuolista laatua. Ja vielä enemmän; siinä piilevä aate on puhtaasti salatieteellinen ja kuuluu seremonialliseen magiaan. Puhdistuksia toimitettiin tulen, tulikiven, ilman ja veden avulla. Taivaallisten jumalien huomion herättämiseksi käytettiin pesuja; manalan jumalien manaamiseksi käytettiin pirskotuksia.

Kreikkalaisten ja roomalaisten katedraalien ja kirkkojen holvikatot on usein maalattu siniseksi ja täyteen kultatähtiä muistuttamaan taivaankantta. Tämä jäljitteli egyptiläisiä temppeleitä, missä harjoitettiin Auringon ja tähtien palvontaa. Samanlaista itämaiden (eli Idän) kunnioitusta noudatetaan kristillisessä ja vapaamuurarien rakennustaiteessa kuin pakanuuden aikoina. Ragon kuvailee perusteellisesti sitä hävitetyissä kirjoissaan. Princeps porta, maailman ovi, ja "kunnian kuningas", jolla tarkoitettiin alkuaan Aurinkoa ja nykyään hänen inhimillistä symboliaan Kristusta, on itäänpäin aukeava ovi jokaisessa kirkossa ja temppelissä. [Paitsi ehkä toisin uskovien protestanttien kirkoissa ja kappeleissa, jotka on rakennettu miten tahansa ja joita on käytetty useampaan kuin yhteen tarkoitukseen. Amerikassa tiedän rukoushuoneita, joita vuokrattiin myyjäisiä ja näyttelyjä, jopa teatteria varten; tänään rakennusta saatetaan käyttää rukoilemiseen, huomenna se myydään veloista ja muutetaan ginikaupaksi tai ehkä kapakaksi. Puhun tietysti rukoushuoneista enkä kirkoista tai katedraaleista.] Tämän "elämänoven" kautta tuotiin "vastasyntynyt" lapsi sisään ja vietiin kastemaljan luo. Se on sama juhlallinen portti, jonka kautta valontuoja joka päivä astuu maan suorakaiteeseen [Vapaamuurarien nimitys, joka vastaa Nooan arkkia ja liiton arkkia, Salomonin temppeliä, tabernaakkelia ja israelilaisten leiriä, jotka kaikki oli rakennettu "suorakaiteen muotoon". Merkuriusta ja Apolloa kuvattiin pitkulaisten kuutioiden ja neliöiden avulla ja sellainen on myös Kaaba, Mekan suuri temppeli.] eli Auringon tabernaakkeliin. Ja rakennuksen vasemmalla puolella (pimeällä pohjoispuolella, minne "oppilaat" lähtevät ja missä kokelaat läpikäyvät "vesikokeen") seisovat nykyään maljat ja entisaikoina siinä oli puhdistusvesiallas (piscina) vanhoissa kirkoissa, jotka olivat olleet pakanoitten temppeleitä.

Pakanallisen Lutetian alttari haudattiin maahan ja se löytyi uudelleen Pariisin Notre Damen kuorin alta. Sen muinaisaikaiset puhdistusaltaat ovat vielä tänä päivänä jäljellä tuossa kirkossa. Keski-Euroopassa miltei jokainen suuri muinaisaikainen kirkko, joka on rakennettu ennen keskiaikaa, on aikoinaan ollut pakanallinen temppeli. Tämä johtui Rooman piispojen ja pappien antamista määräyksistä. Gregorius Suuri (ks. Vitae Pontificum) puhuttelee munkki Augustinusta, Englantiin lähtevää lähetyssaarnaajaa, tällä tavoin: "Hävitä epäjumalat, mutta älä temppeleitä. Ripottele niille pyhää vettä, aseta niihin pyhäinjäännöksiä ja anna kansan pitää jumalanpalvelustaan siellä, missä he ovat siihen tottuneet."

Meidän tarvitsee vain katsoa kardinaali Baroniuksen teoksia, niin löydämme hänen annaalistaan 36. vuodelta seuraavan tunnustuksen: "Pyhä Kirkko oli oikeutettu omaksumaan ne menot ja seremoniat, joita pakanat käyttivät epäjumalanpalveluksessaan, koska se (kirkko) pyhityksellään sovitti ne"! Fauchetin kirjoittamasta teoksesta Antiquités Gauloises et FranH oises (II kirja, luku 19) luemme, että Ranskan piispat omaksuivat ja ottivat käyttöön pakanalliset seremoniat kääntääkseen Kristukselle seuraajia.

Tämä tapahtui silloin kun Gallia oli vielä pakanallinen maa. Käytetäänkö samoja menoja ja seremonioita nykyään kristillisessä Ranskassa ja muissa roomalaiskatolisissa maissa kiitollisena muistona pakanoista ja heidän jumalistaan?

 

 

V

 

Neljännelle vuosisadalle asti kirkoissa ei tunnettu alttareita. Siihen saakka alttarina oli pyhätön keskellä oleva pöytä, jota käytettiin ehtoollista eli veljesateriaa varten (caena, iltapäiväateria, sillä messu pidettiin alun perin iltapäivällä). Samalla tavoin nykyään katetaan pöytä vapaamuurarien "loosissa" juhla-ateriaa varten, joka päättää tavallisesti loosimenot ja jolloin ylösnousseet Hiram Abifit, "lesken pojat", juovat maljoja käyttäen tulta, mikä on vapaamuurarien aineen muuttamistapa. Tuleeko meidän kutsua heidänkin juhlapöytiään alttareiksi? Miksi ei? Alttarit olivat jäljennöksiä pakanallisen Rooman suuralttarista (ara maxima). Latinalaiset asettivat nelikulmaisia ja suorakaiteisia kiviä hautojensa ääreen ja kutsuivat niitä nimellä ara, alttari. Ne oli pyhitetty laarit- ja maanit-jumalille. Meidän alttarimme johtuvat näistä nelikulmaisista kivistä. Tämä on toinen muoto rajakiville, jotka tunnettiin Termini-jumalina – Hermeksinä ja Merkuriuksina, ja tästä johtuu Mercurius quadratus, quadricepit, quadrifontit jne., nelikasvoiset jumalat, joiden vertauskuvia nämä neliökivet olivat kaukaisimmasta muinaisuudesta asti. Se kivi, jonka päällä Irlannin muinaiset kuninkaat kruunattiin, oli tällainen "alttari". Sellainen kivi on Westminster Abbey=ssa, jolla on sitä paitsi ääni. Siten meidän alttarimme ja valtaistuimemme johtuvat suoraan pakanallisista Priapoksen rajakivistä – Terminus-jumalista.

Tunteeko kirkossa käyvä lukija itsensä hyvin närkästyneeksi, jos hän saa kuulla, että kristityt omaksuivat pakanallisen tavan pitää jumalanpalveluksiaan temppelissä vasta Diokletianuksen hallitusaikana [284-305 jKr.]? Tuohon aikaan asti heillä oli ylipääsemätön kauhu alttareita ja temppeleitä kohtaan ja he kammoksuivat niitä ajanlaskumme ensimmäisinä 250 vuotena. Nämä alkukristityt olivat todella kristittyjä; nykyaikaiset ovat pakanallisempia kuin ketkään muinaiset epäjumalanpalvelijat. Ensin mainitut olivat silloisia teosofeja; neljänneltä vuosisadalta asti heistä tuli helleeniläis-juutalaisia pakanoita ilman uusplatonikkojen filosofiaa. Lukekaa mitä Minutius Felix sanoo kolmannella vuosisadalla roomalaisille:

"Luuletteko te, että me [kristityt] salaamme sen mitä palvelemme, koska emme suosi temppeleitä emmekä alttareita? Mutta minkä kuvan Jumalasta voisimme pystyttää, koska ihminen on itse Jumalan kuva? Minkälaisen temppelin voimme jumaluudelle rakentaa, kun maailmankaikkeus, joka on Sen työtä, voi tuskin sitä sisältää? Kuinka me julistaisimme tuollaisen Kaikkivaltiuden voimaa yhden rakennuksen kautta? Eikö ole paljon parempi pyhittää Jumalalle temppeli sydämessämme ja hengessämme?" [Octavius, xxxii, 1-2. ]

Mutta niinpä nuo Minutius Felixin kaltaiset krestityt pitivät mielessään MESTARIVIHITYN käskyn: "Älkää rukoilko synagogissa ja temppeleissä", niin kuin tekopyhät tekevät, "jotta olisivat ihmisten näkyvissä" (Matt. 6:5). He muistivat Paavalin, apostolivihityn, "taitavan rakentajan" (1. Kor. 3:10) sanat, että IHMINEN on ainoa Jumalan temppeli ja hänessä asuu Pyhä Henki, Jumalan henki (sama, 3:16). He tottelivat oikeita kristillisiä käskyjä, kun taas nykyaikaiset kristityt tottelevat ainoastaan kukin oman kirkkonsa mielivaltaisia sääntöjä ja vanhempien lakeja. "Teosofit ovat tunnetusti ateisteja", huudahtaa muuan kirjailija Church Chronicle -lehdessä. "Ei ainoankaan heistä ole nähty käyvän jumalanpalveluksissa... kirkko on heistä vastenmielinen"; ja suoraa päätä tyhjentäen vihansa maljan hän kaataa sen sisällön vääräuskoisten, pakanallisten T.S:n jäsenten päälle. Nykyajan kirkonmies kivittää teosofian niin kuin hänen kaukainen esi-isänsä, "libertiinien [vapautettujen] synagogan" (Ap. t. 6:9) farisealainen kivitti Stefanuksen siksi, että tämä sanoi saman, mitä myös monet kristilliset teosofit sanovat, nimittäin että "Korkein ei asu ihmiskäsin tehdyissä rakennuksissa" (Ap. t. 7:47) ja he "värväsivät joitakin miehiä" aivan niin kuin nuo väärät tuomarit tekivät (Ap. t. 6:11) todistaakseen meitä vastaan.

Totisesti, ystävät, te olette edeltäjienne oikeita jälkeläisiä, joko Sauluksen kumppanien tai Paavi Leo X:n, joka lausui kyynisesti kuuluisat sanansa: "Kuinka meitä hyödyttääkään tämä satu Kristuksesta", "Quantum nobis predest hac fabula Christi!"

 

 

VI

 

"Aurinkomyytti"-teoriaa on meidän päivinämme toistettu aina väsyttävyyteen asti ja me kuulemme siitä itämaiden ja vertauskuvien tutkijoilta joka ilmansuunnasta. Se kohdistetaan erotuksetta kaikkiin asioihin ja kaikkiin uskontoihin, paitsi kirkolliseen kristinuskoon ja valtionuskontoon. Epäilemättä Aurinko oli koko muinaisaikana ja ikimuistoisista ajoista asti luovan jumaluuden symboli – kaikilla kansoilla, ei yksin parsilaisilla; mutta niin se on myös ritualistien keskuudessa. Niin kuin muinoin, niin nykyään. Meidän keskustähtemme on vihkimättömille Isä, mutta epopteille, näkijöille, aina tutkimattoman jumaluuden Poika. Sama vapaamuurari, Ragon, sanoo:

Aurinko oli SUUREN ARKKITEHDIN ylevin ja luonnollisin kuva nerokkaimpana kaikista allegorioista, mitä siveellinen ja hyvä ihminen (todellinen tietäjä) on koskaan käyttänyt äärettömästä ja rajattomasta järkiolennosta. [Ragon, La Messe et ses mystères, s. 4.]

Lukuun ottamatta viimeistä olettamusta Ragon on oikeassa, sillä hän näyttää, miten tuo symboli on vähitellen vajonnut esitetyistä ja muodostetuista ihanteista ja lopulta muuttunut vertauskuvasta perusmuodoksi tietämättömien palvojien mielessä. Siten tuo suuri vapaamuurarikirjailija todistaa, että varhaiset kristityt pitivät fyysistä Aurinkoa sekä Isänä että Poikana. Oi, vihityt veljet, hän huudahtaa, voitteko unohtaa, että

nykyisen uskonnon temppeleissä palaa suuri lamppu yötä päivää? Se riippuu pääalttarin edessä, joka on Auringon arkki. Toinen lamppu, joka palaa neitsytäidin alttarin edessä, on kuva kuun valosta. Klemens Aleksandrialainen kertoo, että egyptiläiset ensimmäisinä ottivat uskonnossa käyttöön lampun... Kuka ei tietäisi, minkälainen pyhä ja pelottava velvollisuus on uskottu vestaaleille? Jos vapaamuurarien temppeleitä valaisee kolme tähtivaloa, aurinko, kuu ja geometrinen tähti sekä kolme elävää valoa, hierofantti ja hänen kaksi episcopeaan [vartija, ranskaksi surveillant], se johtuu siitä, että yksi vapaamuurarien isistä, oppinut Pythagoras, vilpittömästi esitti, ettei meidän pidä puhua ilman valoa jumalallisista asioista. Pakanat viettivät soihtujuhlaa (Lampadephoria) Minervan, Prometeuksen ja Vulkanuksen kunniaksi. Mutta Lactantius ja muutamat uuden uskon varhaisimmista isistä valittivat katkerasti sitä, että tämä pakanallinen tapa saatettiin kirkkoihin. "Jos he tahtoisivat", Lactantius kirjoittaa, "katsella sitä valoa, jota me kutsumme AURINGOKSI, he huomaisivat pian, että Jumala ei kaipaa heidän lamppujaan." Ja Vigilantius lisää: "Uskonnon varjolla kirkko omaksui pakanallisen tavan sytyttää kehnoja kynttilöitä, vaikka AURINKO meitä valaisee tuhansin valoin. Eikö ole suuri kunnia JUMALAN KARITSALLE [jota aurinko tässä edustaa?], että se on asetettu valtaistuimen [maailman] keskelle ja täyttää sen majesteetillisella hohteella?"

Tällaiset kohdat todistavat meille, että noina aikoina alkukirkko palvoi MAAILMAN SUURTA ARKKITEHTIA sen ainokaisen kuvan, AURINGON, muodossa. [La Messe et ses mystères, s. 19-20.]

Todellakin, kun kristityt kokelaat lausuvat vapaamuurarivalansa kääntyneinä itään päin ja heidän "kunnianarvoisansa" seisoo itäisessä nurkassa, koska kokelaat tekivät samoin pakanoitten mysteereissä, niin kirkko on myös säilyttänyt saman riitin. Päämessun aikana korkea alttari (ara maxima) on varustettu tabernaakkelilla eli pyksillä (hostia-arkku) ja kuudella sytytetyllä vahakynttilällä. Pyks ja sen sisältö – Kristus-Auringon symboli – merkitsee esoteerisesti, että se edustaa loistavaa valonantajaa, ja kuusi vahakynttilää edustaa kuutta planeettaa (varhaiset kristityt eivät tunteneet useampia), kolme oikealla ja kolme vasemmalla puolella. Tämä on jäljennös synagogan seitsenhaaraisesta kynttiläjalasta, joka merkitsee samaa. "Sol est Dominus meus", "aurinko on minun herrani!" huudahtaa Daavid 95. psalmissa, joka lause on hyvin nerokkaasti käännetty englantilaisessa raamatussa [samoin 1992 suomennoksessa - toim.huom]: "Herra on suuri Jumala", "kaikkien jumalien ylin valtias " (95:3) eli todellakin planeettojen valtias! J. Augustin Chaho on rehellisempi kirjassaan Philosophie des religions comparées kirjoittaessaan:

Kaikki ovat devejä (demoneja) tämän maan päällä, paitsi tietäjien (vihittyjen) Jumala, korkea IAO. Ja jos te Kristuksessa näette muuta kuin AURINGON, silloin palvelette deviä, samanlaista haamua kuin kaikki yön lapset ovat. [Ragon, La Messe jne., s. 5-6.]

Koska itä on se ilmansuunta, josta nousee päivän valo, suuri elämän antaja ja ylläpitäjä, kaiken elävän ja hengittävän luoja tämän maan päällä, onko ihme, että kaikki maailman kansat palvoivat hänessä näkymättömän Periaatteen ja Syyn näkyvää edustajaa ja että messu luettiin hänen kunniakseen, joka on messiksen eli "sadon" antaja. Mutta suuri kuilu erottaa sen, joka palvoo ihannetta kokonaisuutena, siitä, joka palvoo fyysistä symbolia, osaa, joka edustaa kokonaisuutta ja KAIKKEA. Oppineelle egyptiläiselle Aurinko oli Osiriksen "silmä", ei Osiris itse; samoin oppineelle zoroasterilaiselle. Varhaiskristityille Auringosta tuli jumaluus kokonaisuudessaan, ja nykyiset kirkot ovat onnistuneet pakottamaan kaikenlaisilla viisasteluilla, sofismilla ja epäämättömillä dogmeilla jopa sivistyneen maailman hyväksymään tämän, samalla kun ne hypnotisoivat maailman uskomaan, että niiden jumala on ainoa todellinen elävä jumaluus, Auringon luoja, ei itse Aurinko –, joka on "pakanoiden" palvoma demoni.

Mutta mikä on ero pahan demonin ja ihmisenmuotoisen jumalan välillä sellaisena kuin se esiintyy esim. Salomonin Sananlaskuissa? Elleivät köyhät, avuttomat, tietämättömät ihmiset huuda häntä puoleensa, "kun pelko tulee yllenne kuin rajuilma" ja "onnettomuus iskee tuulispäänä", niin tuo jumala uhkaa heitä näillä sanoilla: "Niinpä minä nauran, kun teidän käy huonosti, pilkkaan, kun tulee aika, jota kauhistutte." (Sananl. 1:26, 27) Pitäkää tätä jumalaa samana kuin sitä suurta avatâraa, johon kristillinen legenda perustuu; pitäkää häntä samana kuin sitä todellista vihittyä, joka sanoi: "autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen" [Matt. 5:4], ja mikä on tulos. Jo tuollainen samastus riittää oikeuttamaan Tertullianuksen pirullisen ilon, kun hän nauroi ja riemuitsi ajatellessaan uskottomien sukulaistensa kärventyvän helvetin tulessa; tai kun Hieronymus kehottaa kristillistä käännynnäistä polkemaan maahan pakanallisen äitinsä ruumiin, jos tämä koettaa estää häntä lähtemästä äitinsä luota ainiaaksi Kristusta seuraamaan; ja se tekee kaikista kirkon tyranneista, murhaajista ja inkvisition kätyreistä suurimpia ja jaloimpia käytännöllisen kristinuskon esikuvia, mitä koskaan on elänyt!

 

 

VII

 

Niin kuin nyt olemme kyllin selvästi osoittaneet, varhaiskristinuskon rituaalit polveutuivat muinaisesta vapaamuurariudesta, joka taas oli silloin lähes hävinneiden mysteerien jälkeläinen. Näistä aiomme nyt mainita muutaman sanan.

On hyvin tunnettu asia, että koko muinaisena aikana jokaisella kansalla oli kuolleen kirjaimen muodoista ja tyhjistä eksoteerisista seremonioista koostuvan yleisen jumalanpalveluksen ohella myös salainen kulttinsa, joka on maailmalla tunnettu MYSTEEREINÄ. Eräs niistä monista, joka vahvistaa tämän väitteen, on Strabon (ks. Geographica, osa X, iii, 9). Niihin eivät päässeet muut kuin ne, jotka olivat niihin valmistautuneet erikoisen harjoittelun kautta. Ylemmissä temppeleissä opetusta saaneet kokelaat vihittiin lopullisiin mysteereihin maanalaisissa kammioissa. Nämä opetukset muodostivat muinaisaikaisen viisauden viimeisen säilyneen perintökalleuden, ja ne esitettiin korkeiden vihittyjen johdolla. Käytämme tarkoituksella sanaa "esitettiin", sillä suulliset opetukset annettiin kuiskaamalla vasta maanalaisissa kammioissa juhlallisessa hiljaisuudessa ja salassa. Tavallisessa ja yleisessä opetuksessa annettiin ohjausta kosmogoniassa ja teogoniassa vertauskuvallisin käsittein, jolloin opetettiin symbolisesti kosmoksen, maailmoiden ja lopuksi meidän maapallomme sekä ihmisten ja jumalien asteittaisen kehityksen modus operandi. Kansanjoukot kävivät katsomassa suuria yleisiä näytäntöjä mysteerien juhlatilaisuuksissa ja suuret joukot palvoivat personoituja totuuksia sokeasti. Vain korkeat vihityt, epoptit, ymmärsivät niiden kielen ja todellisen tarkoituksen. Kaikki tämä on näin pitkälle hyvin tunnettua oppineelle maailmalle.

Muinaiset kansat uskoivat yleisesti, että meidän (viidennen) rotumme jumalallisten hallitsijoiden ensimmäiset dynastiat – jumalat lihassa, "jumalalliset ruumistukset" eli niin sanotut avatârat – olivat ilmaisseet tämän rodun valituille todelliset mysteerit siitä, mitä on niin epäfilosofisesti kutsuttu luomiseksi. Salaisen Opin Dzyanin kirjan viimeiset runot (Osa II, s. 32) puhuvat niistä, jotka hallitsivat jälkeläisiä, joita oli... "pyhästä rungosta syntynyt" ja... "jotka jälleen laskeutuivat alas, jotka tekivät rauhan viidennen [rodun] kanssa, jotka opettivat ja ohjasivat sitä..."

Sanonta "tekivät rauhan" osoittaa, että aikaisemmin oli ollut riitaa. Meidän oppimme mukaan atlantilaisten sekä raamatun mukaan ennen vedenpaisumusta eläneiden kohtalo tukee tätä ajatusta. Vielä kerran – useita vuosisatoja ennen ptolemaioksia – sama pyhän tiedon väärinkäyttö hiipi sisimmän pyhäkön vihittyjen keskuuteen Egyptissä. Tultuaan useampien vuosisatojen aikana säilytetyiksi koko puhtaudessaan nuo jumalien pyhät opetukset pilattiin jälleen persoonallisen kunnianhimon ja itsekkyyden johdosta. Symbolien merkitys tuli liiankin usein häväistyksi sopimattomien tulkintojen kautta, ja varsin pian ainoastaan Eleusiksen mysteerit säilyivät väärennyksistä ja rienaavista uudistuksista puhtaina. Niitä vietettiin Ateenassa (Cereksen) Demeterin eli luonnon kunniaksi, ja Vähä-Aasian ja Kreikan älyllinen parhaimmisto vihittiin niihin. Zosimus selittää neljännessä kirjassaan, että nämä vihityt käsittivät koko ihmiskunnan, [Cicero sanoo De Natura Deorumissa, I, xlii: Aomitto Eleusinem sanctam illam et augustam, ubi initiantur gentes orarum ultimae.@ (En sano mitään Eleusiksen pyhästä ja kunnioitusta herättävästä pyhäköstä, missä joukot maan kaukaisimmilta alueilta tavoittelevat vihkimystä.)] kun taas Aristides nimittää mysteereitä maapallon yleiseksi temppeliksi.

Säilyttääkseen muiston tästä "temppelistä" ja pystyttääkseen sen tarpeen vaatiessa uudelleen eräät valitut vihittyjen joukosta alkoivat olla erillään. Näin tekivät heidän korkeat hierofanttinsa jokaisena vuosisatana siitä lähtien, kun pyhät allegoriat osoittivat ensimmäisiä häpäisemisen ja rappeutumisen merkkejä. Sillä suuri Eleusis kohtasi lopulta saman kohtalon kuin muut. Niiden entistä erinomaisuutta ja tarkoitusta kuvaa Klemens Aleksandrialainen, joka osoittaa, miten suuremmat mysteerit ilmaisivat salaisuudet ja maailmankaikkeuden syntymistavan. Tämä oli alku ja loppu ja inhimillisen tiedon äärimmäinen päämäärä, sillä mysteerit selittivät vihitylle luonnon ja kaikki oliot sellaisina kuin ne ovat. (Strom., V, xi). Tämä on pythagoralainen gnosis, º ( < ä F 4 H J ä < Ð < J T < . Epiktetus omistaa tälle oppijärjestelmälle korkeimman ylistyslauseen: "Kaikki, mihin siinä kehotetaan, on mestariemme säätämää ihmisten opetukseksi ja tapojemme parannukseksi." (apud Arrian. Dissert., III, 21). Platon vakuuttaa samaa Faidonissa: mysteerien päämääränä oli johtaa sielu takaisin alkuperäiseen puhtauteensa eli siihen täydellisyyden tilaan, josta se oli langennut. [Platonin teokset, Faidon, 69, c.]

 

VIII

 

Mutta tuli aika, jolloin mysteerit poikkesivat puhtaudestaan samalla tavoin kuin eksoteeriset uskonnot. Tämä alkoi, kun valtio keksi Aristogeitonin neuvosta (510 eKr.) tehdä itselleen Eleusiksesta jatkuvan, tuottoisan tulolähteen. Tästä annettiin laki. Siitä pitäen ei kukaan voinut tulla vihityksi maksamatta määrättyä rahasummaa tästä etuoikeudesta. Tämä lahja, joka oli tähän asti voitu saavuttaa vain keskeytymättömin, melkein yli-inhimillisin ponnistuksin hyvettä ja oivallisuutta kohti, oli nyt ostettavissa tietyllä kultamäärällä. Maallikot – ja itse papitkin – hyväksymällä tämän häpäisemisen kadottivat lopulta vanhan kunnioituksensa sisäisiä mysteereitä kohtaan ja tämä johti yhä uusiin pyhän tieteen loukkaamisiin. Huntuun tehty aukko laajeni yhä vuosisatojen kuluessa, ja enemmän kuin milloinkaan ennen korkeimmat hierofantit, jotka pelkäsivät luonnon pyhimpien salaisuuksien julki tulemista ja vääristelyä, työskentelivät niiden poistamiseksi sisäisestä ohjelmasta ja rajoittivat täyden tiedon niistä vain harvoille. Nämä erillään olevat jäivät pian aikakausien suuren jumalallisen perinnön ainoiksi vartijoiksi.

Seitsemän vuosisataa myöhemmin huomaamme Apuleiuksen huolimatta vilpittömästä mieltymyksestään magiaan ja mystiikkaan kirjoittavan Kultaisessa aasissaan [Kirja VIII, 27-9; kirja IX, 8.] katkeran satiirin sitä tekopyhyyttä ja irstailua vastaan, jota ilmeni eräissä puoleksi vihittyjen pappien järjestöissä. Hänen kauttaan saamme myös tietää, että mysteerit hänen aikanaan (toisella vuosisadalla a.D.) olivat tulleet niin yleisiksi, että kaikenarvoiset ja -säätyiset ihmiset kaikissa maissa, miehet, naiset ja lapset, kaikki olivat vihittyjä! Vihkimyksestä oli hänen aikanaan tullut yhtä välttämätön kuin kasteesta sittemmin on tullut kristityille, ja mitä jälkimmäinen on nyt, siksi edellinen oli tullut silloin – tarkoituksettomaksi, pelkäksi kuolleen kirjaimen mukaiseksi seremoniaksi. Myöhemmin uuden uskonnon kiihkoilijat kävivät vielä raskaasti mysteerien kimppuun.

Epoptit, "ne jotka näkevät oliot sellaisina kuin ne ovat", katosivat toinen toisensa jälkeen ja vetäytyivät kristityiltä suljetuille seuduille. Mystit (sanasta mystes, "hunnutettu"), "ne jotka näkevät oliot vain sellaisina kuin ne ilmenevät", jäivät hyvin pian yksin tilanteen herroiksi.

Edelliset, "erillään olevat", ovat säilyttäneet todelliset salaisuudet; mystit, jotka tunsivat ne vain pintapuolisesti, ovat asettaneet uudenaikaisen vapaamuurariuden ensimmäisen peruskiven; ja tästä puoleksi pakanallisesta, puoleksi kääntyneestä varhaisesta vapaamuurariveljeskunnasta ovat kristillisten rituaalit ja useimmat dogmit kotoisin. Sekä epoptit että mystit ovat oikeutetut vapaamuurarien nimeen, sillä molemmat täyttäen lupauksensa ja ne käskyt, jotka heidän kauan sitten poistuneet hierofanttinsa ja $ " F 4 8 , Ã H [basileus], "kuninkaansa", olivat antaneet, ovat uudelleen rakentaneet, epoptit heidän "alemmat", mystit heidän "ylemmät" temppelinsä. Sillä tällaiset olivat niiden vastaavat nimitykset muinoin ja ovat tänä päivänäkin eräillä seuduilla.

Sofokles puhuu Elektrassa (707) Ateenan perustuksista – Eleusiksen mysteerien sijaintipaikasta – "jumalien pyhänä rakennuksena", t.s. jumalien rakentamana. Vihkimyksestä puhuttiin "temppeliin astumisena", ja "puhdistus" eli temppelin uudelleen rakentaminen viittasi vihityn ruumiiseen hänen viimeisen korkeimman koetuksensa yhteydessä (ks. Johanneksen evank. 2:19). Esoteerista oppia nimitettiin myös joskus "Temppeliksi" ja eksoteerista kansanuskontoa "kaupungiksi". Rakentaa temppeli tarkoitti esoteerisen koulun perustamista; "rakentaa kaupunkitemppeli" merkitsi julkisen palvonnan järjestämistä.

Todelliset jäljelle jääneet alemman temppelin, kryptan, pyhän vihkimyshuoneen, "vapaamuurarit" ovat sen vuoksi ainoat todellisten vapaamuurarisalaisuuksien vartijat, jotka salaisuudet maailma on nyt menettänyt. Myönnämme mielellämme nykyiselle vapaamuurariveljeskunnalle arvonimen "korkeimman Temppelin rakentajat", koska komparatiivisen adjektiivin a priori ylemmyys on yhtä näennäinen kuin Mooseksen palavan pensaan liekki Temppeliherrojen looseissa.

 

 

IX

 

Väärin ymmärretty allegoria, joka tunnetaan Hadekseen astumisena, on aikaansaanut äärettömän paljon pahaa. Eksoteerinen "taru" Herkuleksesta ja Theseuksesta, jotka astuivat manalaan; Orfeuksesta, joka raivasi itselleen tien sinne lyyransa mahdilla (Ovid, Metam., X, 40-48); Krishnasta ja lopulta Kristuksesta, joka "astui helvettiin ja kolmantena päivänä nousi jälleen kuolleista" – tämän kaiken vääristelivät tuntemattomaksi vihkimättömät, jotka sovittivat ja muuntelivat pakanallisia riittejä kirkon seremonioiksi ja uskonkappaleiksi.

Tähtitieteelliseltä kannalta katsottuna tämä helvettiin astuminen symboloi Aurinkoa syyspäiväntasauksena, kun se jätti korkeammat tähtimaailmat – kuviteltu taistelu käytiin sen ja voiton meidän valontuojastamme saaneen, pimeyden demonin välillä. Sitten Auringon ajateltiin läpikäyvän hetkellisen kuoleman ja astuvan manalaan. Mutta mystisesti katsottuna tämä kuvasi vihkimysmenoja temppelin kryptoissa, joita sanottiin manalaksi. Bacchus, Herakles, Orfeus, Asklepios ja muut kryptassa kävijät astuivat kaikki helvettiin ja nousivat sieltä kolmantena päivänä, sillä kaikki olivat vihittyjä ja "alemman temppelin rakentajia".

Ne sanat, jotka Hermes lausui Prometeukselle tämän maatessa kahlehdittuna Kaukasuksen karuihin kallioihin – ts. tietämättömyyden vuoksi sidottuna fyysiseen ruumiiseensa ja siitä syystä intohimojen korppikotkien raatelemana – voidaan sovittaa jokaiseen kokelaaseen, jokaiseen koetuksen alaiseen Krestokseen. "Älä odota vaivojesi päättyvän ennen kuin jumala esiintyy sijaisenasi kärsimyksissäsi ja on halukas menemään sekä synkkään Hadekseen että Tartaroksen pimeisiin syvyyksiin." (Aiskhylos, Prometheus, 1026-29.)

Se merkitsee yksinkertaisesti, että ennen kuin Prometheus (eli ihminen) voi löytää "Jumalan" eli hierofantin (vihkijän), joka olisi halukas astumaan hänen kanssaan vihkimyksen kryptoihin ja käymään ympäri Tartaroksen, ei intohimon korppikotka koskaan lakkaisi kalvamasta hänen sisintään. [Kryptan pimeä alue, minne kokelaan vihkimyksessä sanottiin kaikiksi ajoiksi jättävän pahimmat intohimonsa ja halunsa. Tästä johtuvat mm. Homeroksen, Ovidiuksen, Virgiliuksen jne. allegoriat, jotka kaikki on nykyinen tiedemies käsittänyt kirjaimellisesti. Phlegeton oli Tartaroksessa joki, johon hierofantti vaivutti vihityn kolme kertaa, minkä jälkeen kokeet olivat ohi ja uusi ihminen syntynyt uudestaan. Hän oli ainiaaksi jättänyt pimeään virtaan vanhan, syntisen ihmisen ja saapui kolmantena päivänä Tartaroksesta yksilöityneenä persoonallisuuden ollessa kuollut. Sellaiset luonteet kuin Ixion, Tantalos, Sisyfos jne. ovat jonkin määrätyn inhimillisen intohimon personoitumia.]

Aiskhylos, joka oli antanut vihkimyslupauksen, ei voinut sanoa enempää; mutta Aristofanes vähemmän hurskaana tai rohkeampana ilmoittaa kuolemattomassa satiirissaan Herakleen astumisesta helvettiin (Sammakot, 340-43) salaisuuden niille, jotka eivät ole liian voimakkaan ennakkokäsityksen sokaisemia. Tapaamme siellä "autuaitten" (vihittyjen) kuoron, Elysiumin kentät, Bacchuksen (hierofanttijumalan) saapumisen Herakleen kanssa, vastaanoton palavien soihtujen valossa; vertauskuvat uudesta ELÄMÄSTÄ JA YLÖSNOUSEMUKSESTA inhimillisen tietämättömyyden pimeydestä henkisen tiedon valoon – ikuiseen ELÄMÄÄN. Jokainen sana tässä loistavassa satiirissa ilmentää runoilijan sisäisen tarkoituksen:

 

Herätkää, palavat soihdut. . . sillä sinä tulet
pudistaen niitä kädessäsi, Iakkhos,
Hohtava tähti yön juhlamenoissa.

 

Kaikki sellaiset loppuvihkimykset tapahtuivat yöllä. Sen vuoksi, jos sanottiin jonkun henkilön astuneen Hadekseen, se merkitsi muinaisaikana samaa kuin että hän oli täysin vihitty. Niille, jotka haluavat hylätä tämän selityksen, tahtoisin esittää kysymyksen. Selittäkööt he siinä tapauksessa erään lauseen merkityksen Virgiliuksen Aeneisin kuudennesta kirjasta. Mitä voisi runoilija tarkoittaa, jollei edellä esitettyä, antaessaan vanhan Ankhiseksen Elysiumin kentillä neuvoa poikaansa Aineiasta matkustamaan Italiaan... jossa hänen tulisi Latiumissa taistella raakaa, barbaarista kansaa vastaan. Sen vuoksi, hän lisää, ennen kuin uskallat sinne lähteä, "Astu alas Hadekseen", ts. hanki itsellesi vihkimys.

Niillä hyväntahtoisilla papeilla, jotka ovat pienimmästäkin syystä valmiit lähettämään meidät Tartarokseen ja manalaan, ei ole aavistustakaan siitä, millaisia hyviä toivotuksia tämä uhkaus sisältää meille, ja millainen pyhä luonne on oltava, ennen kuin voi päästä niin pyhitettyyn paikkaan.

Ei ainoastaan pakanoilla ollut mysteereitä. Bellarmin (De Eccl. Triumph., k. 3:17) ilmoittaa, että vanhimmat kristityt ottivat pakanallisten seremonioiden mukaisesti tavaksi kokoontua kirkkoon öisin ennen juhlallisuuksia pitämään "valvomisia". Heidän seremoniansa toimitettiin aluksi mitä ylentävimmällä pyhyydellä ja puhtaudella. Mutta varsin pian näihin kokouksiin ilmestyi sellaisia siveettömiä väärinkäytöksiä, että piispat katsoivat välttämättömäksi kieltää ne. Olemme lukeneet kymmenistä teoksista irstailuista pakanallisissa uskonjuhlissa.

Ciceron mukaan (De Legibus, II, xv, 37) teebalainen Diagondas ei voinut keksiä muuta keinoa epäjärjestysten poistamiseksi seremonioista kuin tukahduttaa itse mysteerit. Kuitenkin verratessamme näitä kahdenlaisia juhlia, pakanallisia mysteereitä – jotka olivat vuosisatojen harmaannuttamia jo ennen ajanlaskuamme – ja kristillisiä rakkaudenaterioita (Agapae) sekä muita juhlia uskonnossa, joka oli vasta syntynyt ja joka tahtoi harjoittaa suurta puhdistavaa vaikutusta käännytettyihinsä – voimme vain valittaa sen puoltajien mentaalista sokeutta ja lainata heidän puolestaan säkeen Roscommonilta, joka kysyy:

 

Kun loistossa ja komeudessa ootte alkaneet,
Miks
= loppu on niin alhainen ja pieni? 
[De Arte Poetica Liber;
Ad Pisones, rivit 17-18.]

 

 

X

 

Alkuperäisellä kristinuskolla – joka on peräisin alkuperäisestä vapaamuurariudesta – oli omat tunnusmerkkinsä, salasanansa ja vihkimysasteensa. "Vapaamuurarius" on vanha käsite, mutta se tuli käytäntöön varsin myöhään kristillisellä ajalla. Paavali kutsuu itseään "taitavaksi rakentajaksi", ja hän oli sellainen. Muinaiset vapaamuurarit kutsuivat itseään monin nimin, ja useimmat aleksandrialaiset eklektikot, Ammonius Saccasin teosofit sekä myöhemmät uusplatonikot olivat kaikki itse asiassa vapaamuurareita. Heitä kaikkia sitoi vaitiololupaus, he katsoivat muodostavansa veljeskunnan ja heillä oli myös tunnusmerkkinsä. Eklektikoihin tai filaletheihin kuuluivat sen ajan taitavimmat ja oppineimmat tutkijat sekä useat kruunupäät. "Eklektisen filosofian" tekijä sanoo:

 

Pakanat ja kristityt Aasiassa ja Euroopassa omaksuivat heidän oppinsa, ja jonkin aikaa kaikki näytti olevan suotuisaa uskonnollisen vakaumuksen yleiselle yhteensulautumiselle. Keisarit Aleksanteri Severus ja Julianus kannattivat niitä. Heidän hallitseva vaikutuksensa uskonnollisiin ajatuksiin herätti Aleksandrian kristittyjen kateuden... Koulu muutettiin Ateenaan ja Justinianus sulki sen lopulta. Sen opettajat vetäytyivät Persiaan, [Voimme lisätä, että he menivät vielä kauemmaksi Intiaan ja Keski-Aasiaan, sillä tapaamme heidän vaikutuksensa kaikkialla aasialaisissa maissa. [H.P.B.]] jossa he saivat monia oppilaita. [A. Wilder, New Platonism and Alchemy.]

 

Vielä jokunen yksityiskohta voisi ehkä olla kiinnostava. Tiedämme, että Eleusiksen mysteerit säilyivät kauemmin elossa kuin kaikki muut. Samalla kun pienempien jumalien salaiset kultit, sellaiset kuin curatus ja daktyyli sekä kabirin ja Adoniksen palvonta ja jopa vanhan Egyptin palvonnan kohteet, olivat kokonaan kadonneet armottoman, kostonhaluisen ja julman Theodosiuksen [Thessalonikialaisten murhaaja; tämä laupias kirkon poika teurasti heidät.] toimenpiteistä, ei Eleusiksen mysteereitä voitu niinkään helposti lopettaa. Ne olivat todellakin ihmiskunnan uskonto ja säteilivät koko muinaisessa loistossaan, joskaan eivät alkuperäisessä puhtaudessaan. Niiden hävittämiseen vaadittiin useita vuosisatoja eikä niitä voitu kokonaan tukahduttaa ennen kuin vuonna 396 meidän ajanlaskuamme.

Silloin näyttämölle astuivat ensimmäisen kerran "korkeamman eli kaupunkitemppelin rakentajat", jotka työskentelivät hellittämättä sulattaakseen omat rituaalinsa ja erikoiset dogminsa muodostuvaan ja alituisesti taistelevaan ja riidoissa olevaan kirkkoon. Kolminkertainen sanctus roomalaiskatolisessa messussa on noiden varhaisten vapaamuurarien kolminkertainen S² S² S² ja se on etuliite heidän nykyisissä asiapapereissaan eli "jokaisessa kirjoitetussa balustressa – salutemin eli terveyden alkukirjain", niin kuin eräs vapaamuurari on ovelasti esittänyt. "Tämä kolminkertainen vapaamuuraritervehdys on heidän vanhimpia tervehdyksiään." (Ragon.)

 

 

XI

 

Mutta he eivät rajoittaneet ymppäystään kristillisen uskonnon puuhun ainoastaan tähän. Eleusiksen mysteereissä viini edusti Bacchusta ja Cerestä – viini ja leipä eli vilja. [Bacchus on varmasti intialaista alkuperää. Pausanias puhuu hänestä ensimmäisenä, joka johti retkikunnan Intiaan, ja ensimmäisenä, joka rakensi sillan Eufratin yli. "Köyttä, jota käytettiin yhdistämään molempia vastakkaisia rantoja, näytellään vielä tänä päivänä", sama tekijä kirjoittaa, "ja se on punottu viinipuunoksista ja muratti-köynnöksistä." (Periegenis, X, xxix, 4.) Arrianos ja Quintus Curtius selittivät allegorian Bacchuksen syntymisestä Zeuksen reidestä siten, että hän oli syntynyt intialaisella Meru-vuorella (sanasta meros, reisi). Tiedämme, että Eratosthenes ja Strabon uskoivat imartelijoiden keksineen intialaisen Bacchuksen halutessaan vain miellyttää Aleksanteria, jonka uskottiin valloittaneen Intian, samoin kuin Bacchuksen oletetaan tehneen. Mutta toisaalta Cicero mainitsee tämän jumalan Thyonen ja Nisuksen poikana; ja Dionysos, ) 4 ` < Ø F @ H , tarkoittaa Dis-jumalaa Nysa-vuorelta Intiasta. Bacchus kruunattuna muratilla eli Kissos on Krishna, koska yksi hänen nimistään on Kissen. Dionysos oli ennen kaikkea se jumala, jonka odotettiin vapauttavan ihmissielut lihallisista vankiloistaan – Hadeksesta ja inhimillisestä Tartaroksesta eräässä symbolisessa merkityksessään. Cicero kutsuu Orfeusta Bacchuksen pojaksi; ja erään perimätiedon mukaan Orfeus ei ainoastaan tule Intiasta (sillä häntä kutsutaan nimellä orfos, Ï D N < ` H , tumma, kellanruskeaihoinen), vaan häntä pidetään samana kuin Arjuna, Krishnan chela ja ottopoika. (Ks. Five Years of Theosophy, art. "Was Writing Known Before Panini?".)] Ceres eli Demeter oli maapallon naisellinen synnyttävä prinsiippi; isä Eetterin eli Zeuksen vaimo; ja Bacchus, Zeus-Jupiterin poika, oli hänen isänsä ilmenneenä: toisin sanoen, Zeres ja Bacchus olivat aine ja henki personoituina, Luonnon ja maapallon elävöittävät prinsiipit. Vihkivä hierofantti ojensi ennen mysteerien lopullista paljastamista leipää ja viiniä vertauskuvana kokelaalle, joka söi ja joi sen osoituksena, että henki oli herättävä eloon aineen, so. että hänen korkeamman minänsä jumalainen viisaus oli yhtyvä hänen sisäiseen Itseensä eli sieluun ja ottava sen haltuunsa sen kautta, mikä tulisi hänelle paljastetuksi.

Tämä tapa otettiin käyttöön kristillisessä kirkossa. Hierofantti, jota kutsuttiin "Isäksi", on nyt yhtynyt kokonaan – tietoa lukuun ottamatta – "Isä"-pappiin, joka tänä päivänäkin jakelee samaa ehtoollista. Jeesus sanoo itseään viinipuuksi ja "Isäänsä" viinitarhuriksi; ja hänen kehotuksensa viimeisellä ehtoollisella osoittaa hänen perusteellisen tietonsa leivän ja viinin symbolisesta merkityksestä sekä hänen samastuksensa antiikin kansojen logosten kanssa. "Jokaisella, joka syö minun lihaani ja juo minun vertani, on ikuinen elämä." [Joh. 6:54.] "Tämä on sietämätöntä puhetta", hän lisää [sama, 6:60]. "Ne sanat [remata eli salaiset ilmoitukset], jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä." [sama, 6:63.] Ne ovat sitä siksi, että "henki elävöittää ne". Nämä Jeesuksen remata ovat varmasti Vihityn salaisia ilmoituksia.

Mutta tämän jalon uskonnollisen riitin, yhtä vanhan kuin symbolismi, ja sen myöhemmän, transsubstantiaationa [Katolinen oppi ehtoollisleivän ja -viinin muuttumisesta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi pyhittämisen kautta. – Toim.] tunnetun, antropomorfisen tulkinnan välillä on pohjaton kirkollisen sofismin kuilu. Tuo huudahdus – "Voi teitä, lainopettajat! Te olette vieneet tiedon avaimen" (ettekä edes nyt salli muiden tulla osallisiksi gnosiksesta) – kuinka paljon suuremmalla syyllä kuin silloin se päteekään nyt! Niin, ja tämä gnosis: "Itse te ette ole menneet sisälle, ja niitäkin, jotka ovat halunneet mennä, te olette estäneet " ja estätte yhä. [Luuk. 11:52.] Mutta ei ainoastaan nykyinen papisto ole ansainnut tätä moitetta. Myös vapaamuurarit, mysteerien "ylemmän temppelin rakentajien" jälkeläiset tai ainakin seuraajat, joiden tulisi tietää paremmin, väheksyvät ja halveksivat omien veljiensä joukossa jokaista, joka muistuttaa heitä heidän todellisesta alkuperästään. Useat etevät nykyajan oppineet ja kabbalistit, jotka ovat vapaamuurareita ja jotka voisimme mainita nimeltä, ovat saaneet osakseen pahempaa kuin kylmää kohtelua veljiensä taholta. Se on aina tuo sama vanha tarina. Jopa Ragon, aikansa oppinein kaikista vuosisatamme vapaamuurareista, valittaa sitä seuraavin sanoin:

 

Kaikki vanhat kertomukset todistavat, että muinaisaikoina vihkimykset toimitettiin vaikuttavin seremonioin ja ne tulivat ikimuistettaviksi suurenmoisten totuuksien ja niistä saadun tiedon johdosta. Ja kuitenkin on olemassa eräitä nykyisiä puolioppineita vapaamuurareita, jotka kiirehtivät kohtelemaan petkuttajina kaikkia niitä, jotka ovat onnistuneet muistuttamaan heitä näistä vanhoista seremonioista ja selittämään niitä heille. [Cours philosophique et interprétatif des initiations anciennes et modernes, s. 87 (Paris, 1841).]

 

 

XII

 

Vanitas vanitarum! Ei mitään uutta auringon alla. Neitsyt Marian litaniat todistavat tämän mitä vilpittömimmin. Paavi Gregorius I aloittaa Neitsyt Marian palvonnan ja Kalkhenodian kirkolliskokous julistaa hänet jumalan äidiksi. Mutta litanioiden tekijällä ei ollut senkään vertaa älyä (vai pitäisikö sanoa ymmärrystä?), että olisi varustanut hänet muilla adjektiiveilla ja arvonimillä kuin pakanallisilla, kuten tulen heti osoittamaan. Tässä kuuluisassa litaniassa ei ole ainoatakaan symbolia, ei ainoatakaan metaforaa, joka ei olisi kuulunut lukuisille jumalattarille, joita kaikkia kutsuttiin kuningattariksi, neitsyeiksi eli äideiksi; nämä kolme arvonimeä omistetaan nim. Isikselle, Rhealle, Kybelelle, Dianalle, Luciferille, Lucinalle, Lunalle, Tellukselle, triformis Latonalle, Proserpinalle, Hekatelle, Junolle, Vestalle, Cerekselle, Leukothealle, Astartelle, taivaalliselle Venukselle ja Uranialle, Alma Venukselle jne.

Eikö kolminaisuuden (esoteerisen eli Isän, Äidin ja Pojan) alkuperäisen merkityksen ohella länsimaalainen trimurti (kolmet kasvot) merkitse vapaamuurarien pantheonissa: "Aurinko, Kuu ja Kunnianarvoisa"? Varsin vähäinen muutos tosiaan germaanien ja pohjolan Tulesta, Auringosta ja Kuusta.

Ehkä tämän asian perinpohjainen tunteminen sai vapaamuurari J. M. Ragonin muodostamaan uskontunnustuksensa seuraavasti:

 

...Minulle on Poika sama kuin Horus, Osiriksen ja Isiksen Poika; hän on AURINKO, joka vapauttaa joka vuosi maailman hedelmättömyydestä ja ihmissuvun täydellisestä häviämisestä. [s. 326.]

 

Ja edelleen hän puhuu Neitsyt Marian erikoisista litanioista, temppeleistä, juhlista, messuista, kirkkojumalanpalveluksista, pyhiinvaellusmatkoista, oratorioista, jakobiineista, fransiskaaneista, vestaaleista, ihmeistä, esineistä, lokeroista, patsaista jne.

De Maleville, erittäin oppinut heprean kielen tutkija ja rabbiinisen kirjallisuuden kääntäjä huomauttaa, että juutalaiset antavat Kuulle kaikki ne nimet, joita litanioissa käytetään Neitsyt Marian ylistämiseksi. Jeesuksen litanioista hän löytää kaikki ne atribuutit, jotka omistetaan Osirikselle, ikuiselle Auringolle, ja Horukselle, vuotuiselle Auringolle.

Ja hän todistaa sen.

Mater Christi on vanhojen vapaamuurarien vapahtajan eli Auringon äiti. Hoi polloi Egyptissä väitti, että lapsi, suuren keskustähden symboli, Horus, oli Osirethin ja Osethin poika, joiden sielut, heidän kuolemansa jälkeen, olivat elävöittäneet Auringon ja Kuun. Isistä, jota foinikialaiset sanovat Astarteksi ja jolla nimellä he palvoivat Kuuta, esitettiin sarvilla koristeltuna naisena, uuden kuun symbolina. Astarte kuvattiin syyspäiväntasauksen aikana puolisonsa (Auringon) tappion jälkeen taistelussa pimeyden ruhtinasta vastaan, ja tämän Hadekseen astumisen jälkeen suremassa miestään, joka samalla on hänen poikansa, kuten Isis suree puolisoaan, veljeään ja poikaansa (Osiris-Horusta). Astartella on kädessään ristinmuotoinen keppi, oikea risti, ja hän seisoo itkien uudella kuulla. Kristillistä Neitsyt Mariaa kuvataan usein samoin uudella kuulla seisovaksi ja tähtien ympäröimäksi itkemässä poikaansa, juxta crucem lacrymosa dum pendebat filius (ks. Stabat Mater Dolorosa). Eikö hän ole Isiksen ja Astarten perijätär? kirjoittaja kysyy.

Tosiaankin, ja tarvitsee vain toistaa roomalaiskatolisen kirkon litania Neitsyelle huomatakseen toistavansa muinaisia loitsuja Adonaialle (Venus), Adoniksen, niin monen kansan aurinkojumalan, äidille; Mylitalle (assyrialainen Venus), luonnon jumalattarelle; Alilatille, jota arabit kuvasivat symbolisesti kuun molemmilla sarvilla; Selenelle, Helionin, kreikkalaisten aurinkojumalan, puolisolle ja sisarelle; tai Magna Materille, Vas honestissime, purissime, castissime, kaikkien olentojen yhteiselle äidille – koska HÄN ON LUONTOÄITI.

Todellakin Maria on Isis Myrionymos, äitijumalatar, jolla oli kymmenentuhatta nimeä! Kuten Aurinko oli Foibos taivaalla, josta tuli Apollo maan päällä ja Pluto vielä alemmilla seuduilla (auringonlaskun jälkeen); niin kuu oli Foibe taivaalla, Diana maan päällä (Gaea, Latona, Ceres) ja tuli Hekateksi ja Proserpinaksi Hadeksessa. Eipä siis ole ihme, että Mariasta käytettiin nimeä regina virginum, "neitsyeiden kuningatar", ja castissima (sivein), koska jopa rukoukset, joilla aamuin ja illoin kello kuudelta käännyttiin hänen puoleensa, ovat jäljennöksiä niistä, joita "pakanalliset" kansat samoina tunteina lauloivat Foiben ja Hekaten kunniaksi! Meille on sanottu, että "Litaniassa Neitsyelle" säe stella matutina ["Aamutähti" eli Lucifer, sama nimi, jota Jeesus käyttää itsestään Ilmestyskirjassa, 22:16, ja josta siitä huolimatta tehdään paholaisen nimi niin pian kuin teosofinen aikakauskirja ottaa sen käyttöön.] on tarkka jäljennös pakanoiden litaniasta triformiselle. Samassa kirkolliskokouksessa, jossa Nestorius kirottiin, Maria sai ensin kerran arvonimen "Jumalan Äiti", mater dei.

Seuraavassa kirjoituksessamme mainitsemme jotakin tuosta niin kuuluisasta litaniasta Neitsyelle ja osoitamme kokonaan sen alkuperän. Otamme todisteet samalla kun etenemme sekä klassisilta että aikamme kirjoittajilta ja täydennämme ne otteilla uskontojen aikakirjoista sellaisina kuin ne ovat säilyneet esoteerisessa opissa. Tahdomme kuitenkin vielä lisätä muutamia seikkoja ja antaa etymologisen selityksen kirkollisten rituaalien pyhimmistä nimityksistä.

 

 

XIII

 

Kiinnittäkäämme huomiomme hetkeksi "ylemmän temppelin rakentajien" kokouksiin kristinuskon alkupäivinä. Ragon on selvästi osoittanut seuraavien nimitysten alkuperän:

a) Sana "messu" tulee latinan kielen sanasta messis – "sato", josta nimi messias, "hän, joka saa sadon kypsymään", Kristus, Aurinko.

b) Sanalla "loosi", jota vapaamuurarit, vihittyjen laimeat seuraajat käyttävät, on juurensa sanassa loga (sanskritiksi loka), paikka ja maailma, ja kreikan kielessä logos, sana, keskustelu, osoittaen täydellisessä merkityksessään "paikkaa, jossa keskustellaan määrätyistä asioista".

c) Näitä alkuperäisten vihittyjen vapaamuurarien logos-kokouksia alettiin kutsua nimellä synaxis, veljien kokoontumiset rukoilemista ja caenan (illallisen) viettämistä varten, jolloin käytettiin vain verettömiä tuotteita, hedelmiä ja viljaa. Pian näistä uhreista alettiin käyttää nimitystä hostiae eli pyhitetyt, puhtaat hostiat vastakohtana epäpuhtaille uhreille (kuten sotavankien uhraamiselle, hostes, josta englanninkielinen hostage, "panttivanki"). Koska uhrit koostuivat elonkorjuun hedelmistä, esikoisista sadosta, messiksestä, tästä johtui sana "messu". Vaikkei kukaan kirkkoisä mainitse, kuten eräät oppineet tahtoisivat, että sana messu johtuu heprean kielen sanasta missah (oblatum, ehtoollispöytä, uhri), voi toinen selitys olla yhtä hyvä kuin toinen. Perusteellista sanojen missa ja mizda tutkimista varten katsokaa King=in The Gnostics and their Remains, s. 124 eteenpäin.

Kreikkalaiset korvasivat myös sanan synaxis sanalla agyrmos, ( L D : ` H , (ihmisjoukko, kokous). Sillä tarkoitettiin mysteereihin vihkimistä. Molemmat sanat – synaxis ja agyrmos [Hesykhios antaa tämän nimen (agyrmos) vihkimyksen ensimmäiselle päivälle sadonjumalatar Cereksen mysteereissä ja viittaa myös siihen nimellä synaxis.] Varhaiskristityt nimittivät messuaan – ennen kuin tämä sana oli otettu käyttöön – sekä mysteeriensä viettoa nimellä synaxis, jonka kokoonpanoon kuuluu syn, "kanssa", ja ago, "johdan", josta tulee kreikan synaxis eli kokous. – joutuivat pois käytöstä kristittyjen keskuudessa ja vallitsevaksi sanaksi tuli missa eli messu. Halutessaan verhota sanan alkuperän useat teologit ovat tahtoneet johtaa nimityksen messias (Messiah) latinalaisesta sanasta missus (lähettiläs, lähetetty). Mutta siinäkin tapauksessa se voidaan hyvin soveltaa Aurinkoon, vuotuiseen sanansaattajaan, joka on lähetetty tuomaan maalle ja sen tuotteille valoa ja uutta elämää.

Heprean sanaa Messiah’ille, mashiah (voideltu, sanasta mashah, voidella), voidaan tuskin käyttää kirkollisessa merkityksessä tai sen samuutta puolustaa; eikä myöskään latinankielinen missa (messu) ole johdettavissa toisesta latinalaisesta sanasta mittere, missum, "lähettää" tai "lähettää pois". Sillä ehtoollistoimitus – sen sydän ja sielu – perustuu hostian (uhrin) pyhittämiseen ja esille tuomiseen, ohuen lehtimäisen ehtoollisleivän edustaessa ehtoollisessa Kristuksen ruumista, ja hieno jauho leipomista varten oli saatu suoraan sato- eli viljauhreista. Edelleen yksinkertaisia messuja olivat caenat (myöhäispäivällinen tai illallinen). Oltuaan tavallisia aterioita roomalaisten keskuudessa, joilla oli tapana pesun jälkeen voidella itseään öljyllä ja muuttaa toinen puku (caenatorium) päivälliseksi, ne muuttuivat pyhiksi aterioiksi, muistoksi Kristuksen viimeisestä ehtoollisesta.

Apostolien aikana kristityt juutalaiset saapuivat synaxis-kokouksiinsa lukemaan evankeliumeja ja apostolien kirjeitä (epistoloita). Justianus (v. 150 jKr.) kertoo, että näitä juhlallisia kokouksia pidettiin sinä päivänä, jota sanotaan Auringon päiväksi (Sunday, sunnuntai, dies magnus) jolloin laulettiin virsiä, "kastettiin puhdistetulla vedellä ja vietettiin pyhän caenan rakkausaterioita (agapae) leivän ja viinin kera". Mitä tällä pakanallisten roomalaisten päivällisten sekamuotoisella yhdistelmällä, jonka kirkollisten dogmien keksijät ovat kohottaneet pyhäksi mysteeriksi, on tekemistä heprealaisen Messiahin kanssa, "hänen joka astuu alas hornaan (eli Hadekseen) ja jonka nimi kreikaksi kirjoitettiin Messias?

Nork on osoittanut, että Jeesusta "ei koskaan voideltu ylimmäiseksi papiksi eikä kuninkaaksi", ja siten hänen nimensä Messiah ei ole voinut johtua heprealaisesta vastineesta. Näin on sitäkin vähemmän, koska sana voidella eli "hieroa öljyllä", homeerinen sanontatapa, on khris, P D \ F , ja khrio, P D \ T , voidella ruumista öljyllä. (Katsokaa Lucifer, marras-jouluk. 1887 ja helmik. 1888, "The Esoteric Character of the Gospels" [Evankeliumien esoteerinen luonne]).

Toinen korkea vapaamuurari, The Source of Measures -kirjan tekijä [J. Ralston Skinner], ratkaisee tämän vuosisatoja vallinneen sekavuuden muutamilla riveillä. Hän sanoo:

 

Asian laita on sellainen, että on ollut kaksi Messiasta: Toinen, joka astui manalaan maailman pelastamiseksi; [Ikimuistoisista ajoista on jokainen vihitty ennen korkeinta vihkimyskoetta sekä muinaisena että nykyaikana lausunut nämä sakramentaaliset sanat "…Ja minä vannon antavani elämäni koko ihmiskunnan muodostavien veljieni pelastamiseksi ja vaikka kuolevani totuuden puolustamiseksi."] tämä oli aurinko, jolta oli riistetty kultaiset säteensä ja joka oli kruunattu mustilla (tämän kuvatessa tappiota) kuin ohdakkeet. Toinen oli voittoisa Messiah, joka oli noussut taivaankaaren korkeimpaan kohtaan ja jota personoi Juudan heimon Leijona. Molemmissa tapauksissa hän kantoi ristiä... [s. 256].

 

Ambarvales-juhlissa, jotka vietettiin Cereksen kunniaksi, arvaali (ylimmäisen papin apulainen) puettuna puhtaan valkoiseen ja asettaen hostialle (uhripaikalle) viljasta, vedestä ja viinistä leivotun kakun maistoi uhriviiniä ja antoi sitä kaikille muille maistettavaksi. Sen jälkeen ylimmäinen pappi otti uhrin. Se kuvasi kolmea luontokuntaa – viljaleipä (kasvikuntaa), uhripikari eli kalkki (kivikuntaa) ja hierofantin pallium (vaatekappale, joka muistutti kaitaliinan tapaista päällysvaatetta), jonka toisen liepeen hän heitti viinipikarille ja joka oli tehty puhtaan valkeasta lampaannahasta (eläinkuntaa).

Nykyaikainen pappi toistaa liike liikkeeltä sen, mitä pakanallinen pappi teki. Hän nostaa ja tarjoaa leivän, joka on pyhitettävä, siunaa veden, joka on laitettava kalkkiin, kaataa siihen sitten viinin, suitsuttaa alttarin suitsutuksella jne. ja mennessään alttarin luo hän pesee sormensa sanoen: "Tahdon pestä käteni VIATTOMIEN keskuudessa ja syleillä sinun alttariasi, oi Herra." Hän tekee sen siksi, että muinainen pakanallinen pappi teki samoin sanoen: "Pesen käteni (vihkivedellä) VIATTOMIEN (täysin vihittyjen veljien) keskuudessa ja syleilen alttariasi, oi suuri jumalatar" (Ceres). Ylimmäinen pappi kulki kolmasti uhrilahjoin katetun alttarin ympäri kantaen päänsä yläpuolella kalkkia, jota peitti hänen puhtaan valkoisen lampaannahkansa lieve...

Tämä vihittyjen vaate pallium, jota paavi käyttää, "on muodoltaan kuin valkoisesta villasta tehty kaitaliina, johon on ommeltu purppuran värisiä ristejä". Kreikkalaisessa kirkossa pappi peittää kalkin olkapään ylitse heitetyllä palliumin liepeellä.

Muinaisajan ylimmäinen pappi toisti jumalanpalveluksessa kolme kertaa: "O redemptor mundi" Apollolle, "Auringolle"; mater Salvatoris, Cerekselle, maalle; Virgo paritura neitsyt-jumalalle jne. ja lausui sitten seitsemän kolminkertaista muistelua (commemoratio). (Kuulkaa, oi vapaamuurarit!)

Muinoin niin kunnioitettu kolme on lukuna yhtä kunnioitettu nykyisin ja lausutaan messun aikana viisi kertaa. Meillä on siinä kolme introibo, kolme Kyrie eleison, kolme mea culpa, kolme agnus dei ja kolme Dominicus Vobiscum -sanaa. Tosi vapaamuurarisarja! Lisätkäämme tähän vielä kolminkertainen et cum spiritu tuo, ja kristillinen messu antaa meille samat seitsemän kolminkertaista muistelua.

PAKANUUS, VAPAAMUURARIUS ja TEOLOGIA – sellainen on se historiallinen kolminaisuus, joka nyt hallitsee maailmaa sub rosa. Lopettaisimmeko vapaamuuraritervehdyksellä ja sanoisimme:

Oi, te loistavat Hiram Abifin palvelijat, Vihityt ja "Lesken Pojat"! Pimeyden ja tietämättömyyden valtakunta on nopeasti hajoamassa, mutta on seutuja, joita oppineiden käsi ei vielä ole koskettanut ja jotka ovat yhtä mustia kuin Egyptin yö. Fratres, sobrii estote et vigilate!

 

The Roots of Ritualism in Church and Masonry
Suomennos Pirkko Carpelan


 

Etusivu Teosofia