Alice Leighton Cleather
Muistelmia H. P. Blavatskysta
Näiden muistelmien kirjoittaja, everstin leskirouva Alice Leighton Cleather on vanhimpia elossa olevia teosofeja. Tapasin hänet Tukholman teosofisessa kongressissa kesällä 1897. Hän kuului silloin — kuten minäkin — Judgen kannattajiin Mrs. Besantin johtaman puolueen syytöshyökkäyksissä Mr. Judgea vastaan, mutta myöhemmin hän jätti kaikki seurat, vetäytyen yksinäisyyteen tutkimaan. Hän asuu nyt Kumaon Himalajassa Pohjois-Intiassa ja on viime vuosina korkeasta iästään huolimatta tuntenut asiakseen kirjoittaa muutamia teoksia teosofiasta ja H. P. B:sta. Hän on liittynyt Takaisin Blavatskyyn -liikkeeseen ja on englantilaisen Blavatsky-Unionin jäsen. Suomennan Ruusu-Ristiin hänen kirjasensa H. P. Blavatsky as I knew her, koska ensi käden persoonalliset muistelmat aina ovat arvokkaita ja opettavaisia. Kirja ilmestyi 1923. — P. E.
I
Ensimmäinen kohtaaminen H. P. B:n kanssa
Niin kuin kreivitär Wachtmeisterin niin oli minunkin tieni esteitä täynnä, ennen kuin ensi kerran sain tavata H. P. B:n. Mieheni ja minä elimme molempine lapsinemme Eastbournessa, kun H. P. B. muutti vuonna 1887 Ostendesta Englantiin, tultuaan tosiasiassa poisajetuksi Intiasta v. 1885. Olin tavannut Mr. Bertram Keightleyn, kohta sen jälkeen kun liityin Teosofiseen Seuraan, ja saanut häneltä apua ja rohkaisua, joka oli ylen arvokasta tullessaan vanhemmalta jäseneltä nuoremmalle. Hän oli tietoinen kiihkeästä halustani tavata H. P. B:tä ja otti ystävällisesti järjestääkseen tapaamisen, jos mahdollista sillä ajalla kun he asuivat Maycotissa, Norwoodissa (Lontoon esikaupungissa). Mutta hän sanoi minulle edeltäkäsin, että tämä saattoi muodostua vaikeaksi, koska ’vanha Rouvamme’ oli taipuvainen olemaan — niin, vähäsen epävarma ja oikukas aika ajoittain. Minä en välittänyt rahtuakaan mitä hän siinä suhteessa olisi, kunhan hän vain ottaisi minut vastaan. Olin syvästi vakuuttunut, että lähestyin käännekohtaa sisäisessä elämässäni ja että kaikki riippui siitä, että pääsin kosketukseen hänen kanssaan. Hänet minun siis ehdottomasti piti saada tavata.
Emme siihen aikaan olleet hyvissä varoissa, joten matka Eastbournesta Lontooseen ja takaisin ei ollut helposti järjestettävissä. Minulla oli ’sukan varressa’ vähäinen summa, pistettynä sinne pilvisten päivien varalle. Sen päätin nyt käyttää pientä pyhiinvaellustani varten. Todella tunsin itseni pyhiinvaeltajaksi tuntematonta päämäärää kohti; ja minä lähdin matkalleni Lontooseen jännittyneenä ja suurten korkeiden toiveiden täyttämänä. Eräs ystävä oli jättänyt minulle huoneen käytettäväksi pariksi päiväksi, joten siitä menosta säästyin. Maycot oli pieni huvila, jossa siihen aikaan asui Mrs. Keningale Cook (tunnettu kaunokirjailija, Mortimer Collinsin tytär ja Wilkie Collinsin veljentytär), vaikka hän on teosofeille tutumpi tyttönimellään Mabel Collins Valoa tielle kirjan muistiinpanijana.
Muistan hyvin, kuinka Mr. Keightley kertoi minulle matkallamme Norwoodiin, että tavanomaisissa väittelyissään Mabel Collinsin ja H. P. B:n äänet saat toivat ’kuulua puolen matkaa maantielle’ — jos vain ikkunat olivat auki! Menimme jalkaisin West Norwoodin asemalta, ja totta tosiaan ollessamme noin sadan metrin päässä Maycotista kuulin äänekkäiden ja kaikesta päättäen suuttuneiden sanatulvien leijailevan — tai pikemmin kimpoilevan — meitä kohtaan tietä pitkin. Olin koko lailla ällistynyt, eikä Mr. Keightleyn mutisema huomautus, että hän pelkäsi ’vanhan rouvan’ olevan ’huonolla tuulellaan’, ollut omiansa rauhoittamaan minua, etenkin kun hän lisäsi, että H. P. B. luultavasti kieltäytyisi ottamasta minua vastaan. Niinpä hän tekikin. "Ei mikään maailmassa saisi hänet muuttamaan mieltään." Kuulin hänen niin sanovan, kun Mr. Keightley meni sisään (jättäen minut portaille oven ulkopuolelle), ja kuulin hänen toruvan Mr. Keightleya siitä, että toi mukaan vieraskäynnille aivan tuntemattoman henkilön niin sopimattomalla ajalla. Turhaan toinen selitti, että H. P. B. itse oli määrännyt tapaamisen ajankohdan ja että minä olin varta vasten saapunut maaseudulta sovittuun aikaan. Ei, H. P. B. oli kivenkova, myös suutuksissaan (ainakin silloin niin luulin). Minun täytyi siis palata allapäin Lontooseen ja sieltä Eastbourneen. ’Säästöni’ olivat menneet ja ’suuret toiveeni’ maahan lyödyt. Olin todella kadottanut tasapainoni suuressa määrin, enkä muuta ymmärtänyt kuin että olin ’kelvoton.’ Yhtä kaikki en lainkaan luopunut päätöksestäni sittenkin tavata H. P. B:ta — olinpa kelvollinen tai kelvoton. Tietysti olin kelvoton; kaikkihan olimme; mutta me olimme siitä kaikki liian traagisesti tietämättömiä, ja liian tietämättömiä sen olennon tosi luonnosta ja suuruudesta, jota niin väärin ymmärsimme ja arvostelimme.
Myöhemmin samana vuonna, 1887, pääsin vihdoin toiveeni toteutui; ja taasen Mr. Keightley toimi deus ex machinana. Hän järjesti minulle kutsun saapua Lansdowne Roadille n:ro 17, ja ohjasi itse minut sinne myöhään eräänä iltapäivänä. H. P. B. oli muuttanut Maycotista Lontoon West Endiin, ja me olimme siirtyneet Eastbournesta Harrowiin, Lontoon luoteiseen esikaupunkiin, joten matkat eivät enää tuottaneet vaikeuksia. Kun astuimme tuohon tunnettuun alakerrassa sijaitsevaan kaksoissalonkiin, kiinnittyi huomioni paikalla lihavaan, keski-ikäiseen naishahmoon, joka istuen korttipöydän ääressä oli kaikesta päättäen kokonaan syventynyt pelaamaan pasianssia. Hänen päänsä ja kasvonsa olivat kiinnostavimpia mitä koskaan olin nähnyt, ja kun hän, Mr. Keightleyn esittellessä minut, kohotti katseensa minuun, tunsin selvän täräyksen koko ruumiissani, sillä hänen erittäin läpitunkevat siniset silmänsä tekivät kirjaimellisesti ’reiän’ aivoihini. Hän katseli kiinteästi minuun muutaman sekunnin ajan (ja ne hetket eivät olleet minulle helpoimpia) ja kääntyen Mr. Keightleyn puoleen huomautti harmistuneesti: "Ette koskaan sanonut minulle, että hän oli tämän näköinen!" — eikä välittänyt mitään toisen vakuutuksesta, että tämä kerran toisensa jälkeen oli niin tehnyt. Mitä ’tämän näköinen’ tarkalleen tarkoitti, ei jälkeenpäin koskaan minulle selvinnyt.
Sillä tavalla minut esitettiin meidän aikamme suurimmalle ruumiillistuneelle sielulle; mutta noina varhaisina päivinä en mitään muuta ymmärtänyt kuin että hän sai ihmisen pidättämään henkeään ja että "elämä ei koskaan enää ollut entisen makuinen". Siitä hetkestä lähtien tulin hänen hartaaksi oppilaakseen — vaikken ajatuksissani niin nimittänytkään suhdettani. Tunsin, että, jos hän suostuisi opettamaan minua, kiitollisuuteni olisi rajaton. En myöskään ollut selvillä siitä, mitä hänen oikeastaan piti opettaa minulle. Tietysti sillä ei ollut mitään tekemistä spiritististen tai muunlaisten ilmiöiden kanssa, sillä nämä eivät koskaan olleet mielestäni todistaneet muuta kuin tajunnan eloonjäämisen ruumiillisen kuoleman jälkeen ja ihmiskunnalle tähän saakka tuntemattomien luonnonlakien olemassaolon. Mutta minä jo uskoin vahvasti kaikkeen tuohon. Luulen, että ennen muuta halusin tietää totuuden sielusta ja sielun kyvyistä.
"Usko", kuten pieni poika pyhäkoulussa määritteli, "on osata uskoa sellaista, josta tietää, ettei se ole totta"; ja vaikkei tämä kumma määritelmä juuri kuvannut oman uskoni laatua, tunsin yhtä kaikki jotenkuten — ja olin niin tuntenut ensi hetkestä lähtien, kun hänestä olin kuullut, — että tämä eriskummallinen nainen kykeni opettamaan minulle, mitä halusin tietää; kykeni, jos tahtoi, todistamaan minulle, että (toistaakseni Huxleyn sanoja) "maailmankaikkeudessa on älyolentoja, jotka ovat yhtä paljon ihmisen yläpuolella kuin ihminen on sontiaisen yläpuolella". Olin uskonut sellaisia olentoja olevan täällä maanpäällä, niin kauan kuin jaksan muistaa, ja olin aina ollut luja päätöksessäni löytää Heitä, vaikka kuluttaisin monta elämää Heitä etsiessäni. Sillä uskoin jo silloin ’sielunvaellukseen’, kuten sitä siihen aikaan nimitettiin, ja järkkymättömän Lain yliherruuteen.
Puhumatta laajemmin älyllisistä saavutuksistani saatan sanoa, että minulla oli melkoisia tietoja filosofiassa ja metafysiikassa ja että niin ollen olin älyllisesti enemmän tai vähemmän valmistautunut kohtaamaan H. P. B:n. Moraalisesti sitä en ollut; so. motiivini olivat kaikki kieroja. Minä en silloin halunnut yksinomaan palvella kanssaihmisiäni; en ymmärtänyt, kuinka vaarallista on tiedon tavoitteleminen ilman tuota pohjimmaisia Leitmotivia; en vähimmässäkään määrässä ymmärtänyt maailman surkeata mentaalista ja moraalista tilaa ja kuinka tärkeä oli siveys ja siveysoppi — nimittäkää asiaa millä nimellä tahansa — mutta kuinka välttämätöntä oli puhdistaa sydämensä ja mielensä. Tätä kaikkea käsitin vain ylimalkaisesti. Minäkin olin aikani ja sukupolveni lapsi: itsekäs ja joka tapauksessa pinnalta materialistinen; vaikka niin vähän aavistin omaa tilaani, että olisin arvossani loukkaantuneena torjunut sellaisista olettamuksia. Yhtä kaikki se oli totta, ja näin pitkän väliajan jälkeen näen sen selvemmin. H. P. B. yksin antoi minulle avaimen omaan luontooni, todisti minulle, kuinka tieteellisen ’välttämätöntä’ oli harjoittaa korkeinta siveellisyyttä, — ’välttämätöntä’, koska kaikki elävät olennot olivat pohjaltaan yhtä. "Ken tahtoo hyötyä Maailmanjärjen Viisaudesta", hän kerran kirjoitti, "hänen on pyrittävä siihen koko ihmiskunnan kautta" (Käytännöllistä salatiedettä, Omatunto 1907).
Persoonalliset muistoni H. P. B:sta liittyivät niin erottamattomasti siihen, mitä hän opetti ja mitä hänen opetuksensa tekivät minulle, että muistellessani toista muistan välttämättä toisenkin. H. P. B. ja asia, jonka puolesta hän eli, olivat lyhyesti sanoen minulle yhtä.
Monet taitavammat ja kirjallisemmat kynät kuin minun ovat kuvanneet tätä ’leijonansydämistä’ naista, niin etten tahdo yrittääkään sellaista, johon en kykene. Siitä päivästä lähtien, jolloin hänet ensi kerran tapasin, hän osoitti minulle aina mitä suurinta hyvyyttä. Tunsin pian, että hän tiesi minun suhteeni ’kaiken’ — luki minua kuin kirjaa. En muista koskaan pienimmässäkään määrässä epäilleeni tätä hänen kykyään — tai mitä muuta tahansa hän valikoi. Tämä siitä syystä, että syvästi uskoin ’ihmisessä uinuviin psyykkisiin voimiin’, jotka eivät olleet hänessä ’uinuvia’. Pelkkä hänen läsnäolonsa toi mukanaan valtavan voiman ja tiedon vaikutelman, huolimatta hänen näennäisesti ärtyisästä luonteestaan ja siitä, että hänen persoonallisuutensa jäi tavalliselle järjelle ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Ei minun suhtautumisessani häneen ollut mitään ansiokasta; olin yksinkertaisesti aina ’tiennyt’ ja olisin helpommin saattanut epäillä omaa henkilöllisyyttäni kuin sitä, että hän oli ’vihitty’, vaikken silloin ajatuksissani käyttänytkään tätä sanaa. Käsitin vain sen, että ’hän’ tai jokin ’hänen’ takanaan poikkesi kerrassaan kaikista niistä, jotka häntä ympäröivät ja että hän itse asiassa kuului kerrassaan toisenlaiseen maailmaan, josta tavallisilla kuolevaisilla ei ollut aavistustakaan, — maailmaan, paljon todellisempaan kuin aisteillamme havaittava; nämä aistit, niin kuin jokainen oppilas tietää, pettävät meitä ’suurimman’ osan aikaa, joskaan eivät ’yhtämittaa’.
Tähän (sisäiseen) maailmaan H. P. B. todellisuudessa kuului. Hän kerran sanoi meille: "Minä työskentelen kaksikymmentä neljä tuntia vuorokaudessa; tässä ruumiissa koko päivän, toisessa (eetterisemmässä) koko yön. Mutta minä muistan kaikki mitä teen (jälkimäisessäkin), te taas ette muista." Nykypäivinä on paljon niin sanottuja teosofeja — he nimittävät itse itseään ’Vihityiksi’ (H. P. B. ei koskaan väittänyt olevansa, mutta oli vihitty), — jotka kerskaillen sanovat ’muistavansa’. Mutta heidän omat kertomuksensa ja lausuntonsa, jotka laadultaan ovat niin jokapäiväisiä, jopa usein naurettavia ja älyttömiäkin, kuin ovat itse heidän väitteensä. Heidän omat suunsa tuomitsevat heidät.
II
Blavatsky-looshi
Tämä looshi perustettiin sen jälkeen kun H. P. B. oli muuttanut Lontooseen, Lansdowne Roadille taloon n:ro 17. Ja alussa se, samoin kuin Benaresissa v. 1879 muodostettu T. S., toimi esoteerisella pohjalla asteineen ja eriasteisine jäsenkirjoineen. Tultuani jäseneksi olivat looshin viikkokokoukset minun pyhäpäiviäni. Ne pidettiin iltasin, ja pääsy ei-jäsenille kävi päinsä kutsukorttien kautta. Monet sellaiset saapuivat nähdäkseen, kuullakseen ja tullakseen kuulluiksi. Kerran joku pölkkypää oli hankkinut itselleen pääsykortin saadakseen tuuletella omia näkökantojaan. Hän odotti tilaisuuttaan, ja saatuaan puhevuoron hän ryhtyi esittämään — tavalla, joka osoittautui hirvittävän pitkäveteiseksi — jotakin omaa hassua filosofista teoriaansa. H. P. B. kesti tätä muutaman minuutin, mutta sitten hän puheenjohtajan, erittäin sovinnaisen henkilön, sanomattomaksi hämmästykseksi kohotti äänensä ivallisen pistävään ja nuhtelevaan huomautukseen, että ihmisiä kutsuttiin Blavatsky-looshin kokouksiin kuulemaan hänen käsityksiään, so. teosofista opetusta, eikä tuo maan ilmoille omiaan. Huoneet olivat tungokseen asti täynnä väkeä, ja uljaan aatesankarin täytyi hämillään ja häpeissään pyristellä itsensä ulos tilanteesta niin hyvin kuin taisi.
Tähän aikaan, noin 1887–8, kadotin Mr. ja Mrs. Sinnettin ystävyyden, heidän, jotka alusta lähtien olivat kohdelleet minua niin suurella huomaavaisuudella ja hyvyydellä. Ei kumpikaan heistä edes suostunut kuuntelemaan selitystäni siihen, mikä oli tapahtunut. Sattumalta tämä kuitenkin osoitti minulle, ettei he todella uskoneet H. P. B:hen tai hänen omaamiinsa kykyihin. Minulla oli usein tapana pistäytyä heidän kodissaan Lontoossa Ladbroke Gardensissa Mrs. Sinnettin vastaanottopäivänä — tiistaina — ja poiketa Lansdowne Roadissa palatessani asemalle kotimatkalla Harrowiin. Kerran menin Mrs. Sinnettin luokse tavallista vähän aikaisemmin. Oli sangen vähän väkeä saapuvilla, ja minä istuin jonkinlaisella tilavalla sohvalla selitysten johonkuhun toiseen henkilöön. En puhunut sillä hetkellä kenenkään kanssa, mutta Mr. Sinnett keskusteli vilkkaasti keskustelussa selkäni takana istuvan henkilön kanssa. Luonnollisesti saatoin kuulla melkein kaikki mitä hän sanoi, mutta en paljoa toisen vastauksista. Mr. Sinnett puhui, nähtävästi kiivaasti, siitä, kuinka turha H. P. B:n oli ollut tulla Lontooseen ja perustaa toinen looshi.
Tässä minun tulee mainita, että Blavatsky-looshin tultua perustetuksi Mr. Sinnett lähetti oman ’Lontoo’-looshinsa jäsenille kekseliäästi laaditun ilmoituksen, että ne, jotka halusivat liittyä uuteen looshiin, olivat vapaat jättämään hänen looshinsa! Ainakin puolet jäsenistä erosivat heti, minä muiden muassa. Kuinka olisimme hetkeksikään epäröineet valinnassamme H. P. B:n ja Mr. Sinnettin välillä? Pelkkä ajatuskin oli naurettava, ja ainoastaan suunnattoman itsekkyytensä täysin sokaisemalta mieheltä se saattoi jäädä huomaamatta. Muistan hyvin, kuinka suuresti kyseessä olevana iltapäivänä sellainen silmiinpistävä kateus H. P. B:ta kohtaan minua hämmästytti. Minusta näytti jonkun verran huonotapaiselta ja epähienolta asettaa sitä niin julkisesti näytteille. Tämä oli ensimmäinen läksyni siitä pikkumaisuudesta ja ahdasmielisyydestä, jota noina varhaisina päivinä niin monet osoittivat saadessaan H. P. B:n kädestä – poikkeuksellisia ja kallisarvoisia etuoikeuksia.
Jätettyäni ’vastaanoton’ menin Lansdowne Roadille palauttaakseni kirjan, jonka kreivitär oli minulle lainannut, ja varaten itselleni aikaa Harrowin junalle ehtiäkseni. H. P. B. työskenteli silloin itse asiassa kello 6:sta 18:aan, keskeyttäen työtään ainoastaan aterioidakseen. Luulin siis voivani pistäytyä kreivittären luona H. P. B:n huomaamatta, koska kello oli vasta puoli kuusi. Kuitenkin kulkiessani hallin läpi kuulin H. P. B:n äänen (ovi oli raollaan): "Sinäkö se olet, Alice rakkaani?" Ja vastausta tuskin odottamatta hän jatkoi: "Tule sisään, tule sisään." Matkalla Sinnettien luota olinkin koko ajan mielessäni hautonut, mitä tarkalleen saattaisi tapahtua, jos H. P. B. ’aistisi’, missä olin ollut. Sen tähden en ollenkaan hämmästynyt, kun hän kääntyi ympäri kirjoituspöytänsä äärestä ja viehkeimmällä äänenpainollaan sanoi: "Ja missä sinä olet ollut, rakkaani?" Samalla empimättä älysin, että nyt oli todella rasva tulessa! "Mrs. Sinnettin vastaanotolla", minä vastasin. "Ah, ja kenen siellä näit?..." antaen minun käydä läpi pitkän inkvisiittori-kyselyn. "Olinko puhunut Mr. Sinnettin kanssa?" — "Ja mitä hän sanoi?" jne. Vastaukseni kävivät yhä laimeammiksi ja sekavammiksi, mutta lopulta, kun hän suoraan kysyi minulta, oliko hänen nimeään mainittu, rohkaisin mieleni. Nyt vihdoin tunsin maata jalkojeni alla ja maallisen kasvatukseni tukemana sanoin päättäväisesti "kyllä", mutta että kaikki oli liian sekavaa voidakseni selvästi muistaa, mitä oli lausuttu, ym. verukkeita. Tästä H. P. B. oli kovasti suuttuvinaan ja päästi minut menemään sanomalla: "No, jos et sinä tahdo kertoa minulle, katson astraalivaloon ja otan selvää omin päin!" Tiesin hyvin, mitä hän sieltä löytäisi, vieläpä että hän kyllä näkisi minulta kuulematta jääneet vastaukset Mr. Sinnettin huomautuksiin. Kiiruhdin ylös kreivittären huoneeseen ja kerroin hänelle, mitä H. P. B. oli sanonut, mutta kiireessä kun olin junani takia, en kertonut hänelle, mitä olin sattunut kuulemaan Sinnettien vastaanotolla. Kreivittären lohdutus oli sangen viileä, sillä hän selitti, että H. P. B. varmastikin ’katsoisi’, jos hän niin oli sanonut. Ja molemmat sitä paitsi tiesimme, että hän kyllä kykenisi täyttämään uhkauksensa.
Jatko oli jonkin verran hämmästyttävä. Torstaina läksin kuten tavallisesti looshikokoukseemme hyvissä ajoin, sillä olin perin utelias tietämään, oliko mitään tapahtunut vai oliko H. P. B. pyyhkinyt mielestään koko asian. Taas kun olin nousemassa yläkertaan, hän kutsui minut sisään ja ilmoitti minulle voitonriemuisena katsoneensa astraalivaloon, niin kuin oli luvannut; ja viipymättä hän ’luki’ sen kaiken minulle, ei ainoastaan kuulemiani lauseita, vaan myöskin kaikki aukkokohdat. Kreivittären kasvot olivat hyvin vakavat, kun menin ylös hänen huoneeseensa, ja hän sanoi: niin, H. P. B. oli kirjoittanut paperille koko jutun samana (tiistai-)iltana ja heti lähettänyt jonkun viemään paperia Sinnetteille. Varhain keskiviikkoaamuna molemmat olivat saapuneet Lansdowne Roadille ja kysyneet palvelijattarelta, joka aukaisi oven, olinko minä käynyt siellä edellisenä iltana. Kuultuaan, että olin käynyt, he poistuivat heti näkemättä tai haluamatta puhutella ketään. Asia oli ratkaistu heidän mielestään: minä tietysti olin käynyt ’ilmiantamassa’ (niin kuin mikäkin vakoilija) kaiken mitä olin kuullut. Niin kai ainakin heistä näytti, sillä siitä päivästä lähtien he poistivat nimeni tuttaviensa luettelosta, suomatta edes minulle tilaisuutta selitykseen.
Mutta minulle pahinta oli huomioni, ettei kumpikaan heistä todella uskonut a) astraalivaloa ja sen ominaisuuksia olevan, eikä b) H. P. B:n kykyyn sitä ’lukea’. Tai jos uskoivat edellistä, he selvästi epäilivät jälkimmäistä. Se oli aika täräys minulle, sillä minusta näytti, että he mieluummin uskoivat minun tahallani olleen ilkeän, osoittaen siten pitävänsä minua huonosti kasvatettuna ja kiittämättömänä — jollei pahempana.
Uskoni ihmisluontoon ja ystävyyden arvoon sai tämän tapahtuman kautta ankaran iskun. Mutta olin läksyn tarpeessa, sillä siihen aikaan olin liian herkkäuskoinen ja luottavainen älyttömällä ja arvostelemattomalla tavalla, etenkin niihin ihmisiin nähden, jotka olivat olleet minulle ystävällisiä. Kuten Mestari K. H. kirjoitti eräälle kirjeenvaihtajalleen (Miss F. Arundale, Lontoo-looshin silloinen sihteeri ja rahastonhoitaja) kahdeksankymmenluvun alkupuolella: — "Oppikaa siis katsomaan ihmisiä pinnan alle ja olemaan sekä tuomitsematta heitä että luottamatta heihin ulkonäön perusteella" (Viisauden Mestarien kirjeitä, N:o XX). Tätä minun ainakin tuli koettaa oppia, vaikken siinä osannutkaan menestyä. Se suurenmoinen persoonattomuus, joka niin suuressa määrin oli H. P. B:lle ominaista, kuuluu Sielun piiriin ja on vaikeasti saavutettavissa pienemmille olennoille (naisille itse asiassa miltei mahdoton!), he kun asustavat maailmassa, missä — niin kuin H. P. B. kirjoitti länsimaista — "ihmiset pitävät omaa mieltymystään ja vastenmielisyyttään muita ihmisiä ja asioita kohtaan johtavina aatteina, joiden perusteella he ainakin toimivat, jolleivät niistä tee lakeja elämälleen ja koeta niitä muillekin tyrkyttää" (Käytännöllinen salatiede, Omatunto 1907).
Toiset ovat kirjoittaneet niin pitkälti ja niin runsaan yksityiskohtaisesti niistä ihmeistä, joita he näkivät H. P. B:n suorittavan, että — vaikka minulla olisikin jotain uutta tämänsuuntaista kerrottavana (jota minulla ei ole) — pelkkä sellaisten ’merkkien ja tunnustusten’ kronikoiminen jäisi mielestäni vaille hyviä ja pysyviä tuloksia. H. P. B. ei tullut häikäisemään aistejamme sellaisilla ’voimateoilla’. Hän tuli näyttämään meille meidän oman itsemme — kenties meidän heikkouksiamme. Mutta ennen kaikkea hän tuli näyttämään meille omat sisäiset jumalalliset mahdollisuutemme. Ja aina hän painotti, että ainoa tie siihen oli veljeyden toteuttaminen käytännössä, ’elämäneläminen’, joka on — ja aina on ollut — ainoa ehto ’sisäiseen jumalaan’ yhtymiselle.
Tämän ajan kestäessä, ennen kuin Esoteerinen Koulu perustettiin ja Salainen Oppi julkaistiin, tapahtui alinomaa kovin paljon asioita. Siltä ajalta muistuu mieleen niin monta ja niin erilaista tapahtumaa, että on vaikea tietää minkä valitsisi. Monet H. P. B:n oppilaista ovat kirjoittaneet hänen tavoistaan kohdella heitä; kreivitär Wachtmeister esim. kirjoittaa: "En epäile enää, että kokemani vaikeudet päästä Madame Blavatskyn puheille, ja viivytykset, jotka sattuivat, ennen kuin hän tuli asian ytimeen minun kanssani, olivat tarkoitetut jonkinlaiseksi koettelemukseksi minulle, vaikkei minulla silloin ollut epäilystäkään asiasta." Tarkalleen niin oli minunkin laitani; ja voin tässä antaa toisen kuvaavan esimerkin sellaisesta menettelytavasta.
Salaisen Opin hakemisto oli tietysti tarpeen vaatima, ja sitä valmistamaan tarvittiin monta auttajaa. Tietysti minäkin tarjouduin ja sain osakseni muutamia sivuvedoksia, joita minun tuli käsitellä. Olin aivan haltioissani ja tunsin vihdoin olevani joksikin hyödyksi. Omistin tuntikausia päivittäin tälle työlle, ja kieltäydyin monesta, muuten sangen (siihen aikaan vielä) miellyttävästä asiasta. Viikkokausia ponnistin tässä uudessa ja vieraanlaisessa tehtävässä, luullen suoriutuvani siinä melko hyvin. Ehkä suoriuduin; sitä en koskaan saanut tietää. Pari päivää sen jälkeen, kun olin lähettänyt käsikirjoitukseni Lansdowne Roadille, saavuin sinne itse. H. P. B. kutsui minut huoneeseensa ja viitaten pöydällä olevaan koko huomattavaan käsikirjoituspinkkaan hän hipaisi sitä halveksivasti kauniilla etusormellaan ja sanoi: "Tämä ei ole ollenkaan sellaista kuin minä tarvitsin, rakkaani; ei se kelpaa mitenkään." Sen sanottuaan hän repi liuskat kahtia ja viskasi ne paperikoriin. Olin vähällä itkeä; mutta hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota enää. Myöhemmin oivalsin, että hakemiston valmistaminen on taidetta ja etten minä ymmärtänyt siitä rahtuakaan. Tämä pieni kokemus oli minulle joka tapauksessa erityisen hyvä tuona varhaisena aikana.
Blavatsky-looshin kokoukset jatkuivat tavallisesti sangen myöhään iltaan ja ilman H. P. B:n personallista hyvyyttä olisin usein saanut lähteä pois kesken ehtiäkseni viimeisellä junalla kotiin Harrowiin. Hän antoi minun monta kertaa jäädä sinne yöksi ja nukkua vuodesohvalla hänen päivähuoneessaan (sisempi salonki) lähellä ovea, joka johti hänen pieneen makuukamariinsa. Kuinka usein koetinkaan pysyä hereillä koko yön, siinä vahvassa uskossa, että saisin ’nähdä’ jotakin. Mutta turhaan, — kun keskiyö lähestyi, tuli uni ylivoimaiseksi ja minun täytyi aina alistua; en koskaan osannut pysyä hereillä keskiyön jälkeen, eikä H. P. B. koskaan tahtonut selittää syytä; vaikka myöhemmin hän kerran sanoi meille, että "Mestari kulkee vuoronsa keskiyöllä", mikä jonkun verran valaisi syytä pakolliseen uneeni sillä hetkellä. H. P. B. tarkoitti silloin sanoillaan vastaperustetun E. S:n oppilaita, jotka itse asiassa olivat lupautuneet Mestarille, ja teroitti, kuinka välttämätöntä meille kaikille oli, että olimme "sängyssä ja nukkumassa ennen keskiyötä". Muistan hänen kerran sanoneen, että yhden tunnin uni ennen keskiyötä oli samanarvoinen kuin neljän tunnin uni keskiyön jälkeen. Tämä seikka johtui jostain magneettisesta muutoksesta, mikä tapahtuu Maassa, kun keskiyö pyyhkäisee sen pintaa.
III
Esoteerisen Koulun perustaminen
Siirtyessäni aikaan, jolloin 'Teosofian Esoteerinen Koulu' perustettiin syksyllä 1888, huomaan Mrs. Chownen nimen heti juolahtavan mieleeni; sillä hän oli läheisesti liittynyt niihin olosuhteisiin ja tapahtumiin, jotka ympäröivät pääsyäni mainittuun seuraan. Hän ja hänen miehensä, eversti Chowne, olivat H. P. B:n persoonallisia ystäviä, joiden luona hän oli asunut Intiassa, missä eversti oli sijoitettuna samoihin aikoihin (vuodesta 79 vuoteen 85); eikä H. P. B:lla ollut uskollisempia ja lojaalisempia kannattajia. Olin kohdannut Mrs. Chownen heti liittyessäni T. S:aan, ja meistä tuli heti ystävät. Itse asiassa asuin monta kertaa heidän lontoolaisessa kodissaan, sen jälkeen kun eversti Chowne oli eronnut palveluksesta.
Luciferin lokakuun numerossa 1888 oli ollut uutinen, joka kertoi, että H. P. B:n johdolla aiottiin perustaa "Teosofisen Seuran Esoteerinen Osasto" ja että ne, jotka halusivat liittyä siihen ja noudattaa sen sääntöjä, lähettäisivät nimensä asianomaiseen paikkaan. Mrs. Chowne ja minä, myöskin eversti Chowne, jollen väärin muista, vastasimme heti; mutta pitkään aikaan ei kuulunut mitään. Sitten eräänä päivänä Mrs. Chowne tuli Harrowiin tervehtimään minua — olin sillä hetkellä sairaana — tuoden mukaansa H. P. B:ltä E. S. T. -lupauksen minun kopioitavakseni ja allekirjoittaakseni. Hän sanoi H. P. B:n maininneen hänelle, että kun palautimme allekirjoittamamme lupaukset, Mestari sisätasoilla 'koettelisi' jokaista (so. 'tutkisi hänen valmiuttaan'). Mrs. Chowne sanoi sanatarkasti näin: "ottaisi ulos ja koettelisi". Menneet elämämme nostettaisiin nähtäväksi, ja riippuen siitä, mitä tietoa ne antaisivat meidän tosi itsestämme, meidät joko hyväksyttäisiin kokelaiksi tai hylättäisiin. Hän kertoi minulle myöhemmin, että hänen jättäessään allekirjoittamamme lupaukset H. P. B:lle, tämä oli katsonut häneen sangen vakavasti — miltei juhlallisesti — ja sanonut: "Te osoitatte minulle suurta luottamusta."
Sitten taas odotimme päiviä, viikkojakin kului eikä mitään tapahtunut. Olin melkein unohtanut, mitä Mrs. Chowne oli sanonut saattavan tapahtua, kunnes eräänä tiistai-iltana (oli täysikuu, sen muistan) minulla oli ihmeellisin kokemus, mitä minulle — yhtä lukuun ottamatta — koskaan oli sattunut. Tiesin olevani oma itseni, maaten puoleksi hereillä, puoleksi nukuksissa, omassa huoneessani kotona. Mutta samalla olin myös erinomaisen suurenmoisessa egyptiläisessä temppelissä, läpikäyden aivan sanomattomia ja mitä juhlallisimpia asioita. Tämä kokemus alkoi kohta jälkeen klo 10 illalla, ja melkein samassa hetkessä kuin naapurikirkon kello löi puoliyötä kadotin tajuntani valtavaan ja miltei pelottavaan valoloisteeseen, joka näytti kokonaan ympäröivän minut. Seuraavana aamuna kirjoitin päiväkirjaani kaikki mitä muistin, ja torstaina menin kuten tavallisesti Lansdowne Roadille looshikokoukseen. Olin vähän aikainen, mutta H. P. B. työskennellen sisähuoneessa varmaan tiesi, kuka oli saapunut, sillä hän kutsui minut luokseen ja sanoi minuun kääntyen vakavalla äänenpainolla: "Mestari kertoi minulle viime yönä, että sinut on hyväksytty." Ei sen enempää; mutta minä heti älysin, että kokemukseni edellisenä tiistai-iltana oli ollut 'koetukseni'. Ja kerroin koko asian H. P. B:lle, joka vain silloin tällöin nyökäytti päätään, mutta ei huomauttanut sanaakaan.
Mrs. Chowne kertoi minulle jälkeenpäin, että hänellä ja hänen miehellään oli ollut samanlaiset kokemukset, lisäten, että vain harvat ensimmäisistä pyrkijöistä sillä tavalla 'koeteltiin'; ettei se itse asiassa ollut mikään yleinen sääntö. Totta on, etten koskaan kuullut keltään toiselta, että heille olisi kerrottu sitä, mitä Mrs. Chowne kertoi minulle. E. S. T:n jäsenet tunnettiin kaikki numerolta (epätasaiset luvut), ja Chownet, minä itse sekä kaksi muuta, sittemmin kuollutta (kuten eversti Chownekin on kuollut), saimme ensimmäiset viisi kokonaislukua. Oli 'sattuma' tai ei, mutta outoa on, että molempien poikieni oppilasnumerot koulussa (toinen heistä kuoli verrattain nuorena) olivat monikertoja siitä numerosta, jonka H. P. B. itse antoi minulle, kirjoittaessaan ja ojentaessaan minulle E. S. -todistukseni.
Muuan alkuperäisen E. S. T. -lupauksen pykälä kuului seuraavasti: "Lupaan maailman edessä kannattaa teosofista liikettä, sen johtajia ja jäseniä..." Jonkun aikaa Koulun perustamisen jälkeen olin eräänä iltana muutamien Lansdowne Roadin talon asukasten ja työntekijäin seurassa silloisen sihteerin (Mr. Bertram Keightleyn) kopissa yläkerrassa; meitä lienee ollut kuusi tai kahdeksan henkeä. Oli myöhäinen ilta (jäin taloon yöksi) ja me keskustelimme H. P. B:tä vastaan tehdystä hyökkäyskirjoituksesta, joka oli luettavana vastikään saapuneessa iltalehdessä Westminster Gazette. (Sama lehti julkaisi v. 1894 sen laajaperäisen hyökkäyksen Mr. Judgea ja hänen menettelytapojaan vastaan, johon tiedot oli saatu Mr. W. R. Oldilta (Sisäisen Piirin jäseneltä) ja joka vuotta myöhemmin johti T. S:n kahtiajakoon.) Yhtäkkiä H. P. B:n kello soi jokseenkin kiivaasti, ja Mr. Keightley hypähti tuoliltaan huomauttaen jotain puolileikillisesti sekä kiiruhti alas H. P. B:n huoneeseen. Minun täytyy tunnustaa, ettei meistä kenenkään mieleen ollut juolahtanutkaan, että tuohon hyökkäykseen oli vastattava, koska se, mikäli muistan, oli karkeata pilantekoa. Mr. Keightleyn ollessa alhaalla jatkoimme leikillistä puhettamme; muutaman minuutin kuluttua hän palasi vakavana, naama sangen pitkänä. Hän sanoi, että Mestari moitti meitä ankarasti; Mestari, joka (näkymättömänä tietysti) oli ollut huoneessa sillä aikaa kun me niin kevytmielisesti olimme keskustelleet sanomalehtihyökkäyksestä 'Ulkonaista Päätämme' vastaan. Hän oli paikalla laskeutunut H. P. B:n luokse, sangen tyytymättömänä, ja käskenyt H. P. B:n ilmoittamaan meille, että jos tämä oli meidän käsityksemme vasta tehdyn lupauksen pitämisestä, oli parempi, että kaikki heti erosimme. Me — ainakin saatan puhua omasta puolestani — olimme kauheasti häpeissämme, ja kaikki istuimme yhtenä miehenä kirjoittamaan niin hyvän puolustuksen ja niin paheksuvan protestin kuin taisimme. En muista jatkoa, mutta varmasti joku noista kirjeistä, ellei useampi, näki päivänvalon sanoma lehdessä.
Tämä tapahtuma laski siemenen tulevaan sanomalehtitoimistoon, joka muodostettiin varta vasten pitämään silmällä tuollaisia H. P. B:ta ja yleensä työtä vastaan suunnattuja hyökkäyksiä ja arvosteluja sekä valvomaan, että ne käsiteltiin asianomaisesti ja viipymättä. Siitä tuli mitä onnistunein laitos, ja monet sanomalehtileikkele-toimistot hankkivat aineistoa yltäkyllin, säästäen siten tavattoman paljon etsintätyötä. Mrs. Cooper-Oakley hoiti toimistoa ja lähetteli leikkeleitä jäsenille, jotka parhaiten kykenivät niitä käsittelemään. Minä kuuluin kirjoittajien joukkoon; ja myöhemmin, Mr. Judgen johdolla, oli minulla hoidossa koko eurooppalainen sanomalehtitoimisto. Tämän työn kestäessä keräsin arvokkaan kokoelman leikkeleitä, mm. kaikki uutiset H. P. B:n kuoleman johdosta.
Minulla oli monta todistusta H. P. B:n kyvystä 'kuulla' ja 'nähdä' etäältä; useimmat tapaukset olivat liian persoonallisia kertoakseni ja olivat tavallisesti tekemisissä ohjeiden tai nuhteiden kanssa. Kreivitär Wachtmeister antaa Muistelmissaan todistuksia samoista H. P. B:n kyvyistä.
Eräänä päivänä, vähää ennen kun hän muutti pois Lansdowne Roadilta, olimme Mr. George Mead ja minä hänen luonaan hänen pienessä pyhäkössään (sisemmässä salongissa). Hiljaisuuden ääni — tämän tai minkä tahansa muun ajan ihmeellisimpiä mystisiä teoksia — oli juuri ilmestynyt painosta ja hän katseli yhtä vasta saapuneista kappaleista. Äkkiä hän ojensi sen meille (ehkä kappaleen kummallekin, en muista) ja sanoi jotakin sellaista kuin "mitä siitä pidimme?" tai "mitä kirjasta ajattelimme?" — en muista sanoja tarkasti. Hän oli itse vakavimmillaan. Avasin pienen kirjan umpimähkään, luin pari kolme säettä, ja silmäni kyyneltyivät itsestään, niin kauniit ja liikuttavat olivat lukemani rivit. Katsahdin H. P. B:hen ja olin varmasti näkevinäni kyynelen kimaltelevan hänen silmissään, mutta äkkiä hän vaihtoa puheenaihetta ja sanoa töksäytti jotain aivan toista. Nyttemmin käsitän hänen tehneen niin, sen tähden, että oli vaarallista antaa paljaan tunteellisen liikutuksen liittyä aiheeseen, joka oli liian juhlallinen ja liian syvä kyynelille. Vaarallista, tarkoitan, meille länsimaalaisille "aistillisine aivo- ja hermokehityksinemme" (niin kuin hän kerran kirjoitti); ja arvotonta kirjan käsittelemän aiheen ylevälle luonnolle. Mutta aina uskon, että todella näin kyyneleitä hänen silmissään sillä hetkellä, — aina.
Melkeinpä viimeinen — itse asiassa se oli viimeinen — tapahtuma, minkä muistan Lansdowne Roadin päiviltä, on samalla minulle liikuttavin ja traagisin muistoni H. P. B:sta. Oli päivä ennen kuin hän muutti Avenue Roadille n:ro 19, Regent's Park, N.W., ja koska oli herttainen, lämmin iltapäivä, oli kreivitär vienyt hänet ajelulle Hyde Parkiin ylhäisön tunnilla. En koskaan unohda hänen paluutaan tuolta ajelulta; Mrs. Cooper-Oakley ja minä olimme kaksoissalongissa, kun hän astui sisään, kreivittären seuraamana, mieli nähtävästi aivan kuohuksissa; mutta se oli kuohuksissa surusta. Hän käveli edes takaisin huoneessa, kyynelten vieriessä pitkin hänen kasvojaan, huudahtaen silloin tällöin: "Ei yhtään sielua heidän joukossaan — ei yhtään!" Se oli sydämen tuskan huuto, pistävän katkera kuva — ja minun ensimmäinen näkyni — siitä "avuttomasta säälistä karmallisen surun ihmisiä kohtaan" (josta juuri olin lukenut Hiljaisuuden Äänessä), jota nuo suuret tuntevat, jotka lukemattomien elämien aikana ovat tehneet työtä ihmiskunnan lunastamiseksi.
Harjaantunut salatieteilijä, sellainen kuin H. P .B., osaa nähdä paljon syvemmälle kuin siihen puoliaineelliseen auraan alati vaihtuvine väreineen ja ajatuskuvineen, joka näkyy useimmille selvänäkijöille. Sellainen näkee, paljastaako aura Sielun läsnäolon. Tämä ilmenee ja tunnetaan myös väristä eli väreilystä, mutta väreilystä, joka on paljon korkeammalla niitä tajunnan tasoja, joihin tavallinen psyykkinen näkö ylettyy. Tavallisesti pidämme luonnollisena, että "jokaisella henkilöllä on sielu". Kuitenkin opettajamme kertovat meille selvin sanoin, ettei niin ole asianlaita. "Kuljemme sieluttomien miesten ja naisten ohi joka askeleella elämässä", kirjoittaa H. P. B. Isis Unveiledissä (II); ja hänen Mestarinsa sanoo meille, että "Se joka ei puolusta ahdistettua ja avutonta, joka ei anna ruokaansa nälkäiselle eikä nosta vettä kaivostaan janoiselle, hän on syntynyt liian varhain inhimilliseen muotoon". Tämä on niin selvää, ettei ole sijaa väärinkäsityksen varjollekaan, ja selittää sen surun luonnetta, jota H. P. B. tunsi, — sen surun ja tuskan, jonka oli herättänyt sääli noita avuttomia, sieluttomia olentoja noita "liian varhain ihmismuotoon syntyneitä" kohtaan, joita hän sinä iltapäivänä oli sadoittain nähnyt Hyde Parkissa. Se kohosi kokonaan ymmärrykseni yläpuolelle; mutta se oli jumalallista, jos mikään. Se oli buddhamaista.
IV
Sisäinen ryhmä
Kun oli päätetty, että H. P. B. Ja Lansdowne Roadin talous muuttaisi Mrs. Besantin taloon Avenue Roadin varrelle, tunsin sydämessäni selittämätöntä ja kummallista pelkoa, aavistusta uhkaavasta onnettomuudesta, ja kun loppu tuli tuskin kahta vuotta myöhemmin, ymmärsin syyn. Muuton jälkeen olosuhteet tuntuivat suuresti muuttuvan, joskin H. P. B. oli talossa. Oli ikään kuin hänen läsnäolonsa hienolla tavalla olisi poistunut. Katsahtaessani taaksepäin saatan nyt selvemmin, kuin niitä silloin oli mahdollista, nähdä että sielullisen ilmaston "käsin koskettamattoman" muutoksen todellisena syynä — sen määräävänä tekijänä — oli se seikka, että talo oli Mrs. Besantin eikä H. P. B:n. Mrs. Besantin käskevä ja jonkin verran suvaitsematon persoonallisuus painoi ikään kuin leimansa koko taloon. Huolimatta hänen kääntymisestään teosofian oppeihin olivat sosialismi ja ateismi jättäneet häneen poistumattoman tahran. Myöhemmät tapahtumat ovat riittävästi todistaneet, mikä vaara teosofiselle liikkeelle piili näissä ym. Mrs. Besantin ominaisuuksissa; Mrs. Besantin, jonka kohtalo oli tulla liikkeen pahaksi hengettäreksi. [Mrs. Cleather viittaa tässä kohden erääseen toiseen brosyyriinsä: H. P. Blavatsky. A Great Betrayal. — Suom. huom.]
Hänen suureen, erillään seisovaan, puutarhan ympäröimään taloonsa oli rakennettu lisää luentosali Blavatsky-looshin sekä yleisiä että yksityisiä kokouksia varten. Sitä käytettiin myös E. S. T:n kokouksiin. Tämä sali tai halli oli sillä puolen taloa, joka oli etäisimpänä H. P. B:n asunnosta, eikä hän esiintynyt niin usein eikä ollut niin helposti tavattavissa kuin Lansdowne Roadilla. Heikkenevä terveys oli syynä tähän, mutta ennen kuin hän oli pakotettu miltei kokonaan pysymään huoneessaan, hän joskus saattoi olla läsnä looshi-kokouksissa. Sellaisissa tapauksissa hänen läsnäolonsa oli sekä innoittava että 'pelättävä'. Kerran kun Mrs. Besant toimi puheenjohtajana ja luettiin ääneen verrattain pitkää ja pitkäveteistä esitelmää, saattoi koko huone kuulla H. P. B:n näyttämökuiskeen täynnä tuskaisen rukousta: "Oi, keskeytä hänet, Annie — keskeytä hänet!"
E. S:n kokouksiin H. P. B. saapui harvoin, jos koskaan (ainakaan persoonallisesti), ja kun perustettiin E. S:n sisäinen ryhmä, nähtiin hänet vielä harvemmin omien huoneittensa ulkopuolella, paitsi silloin kun hän oleskeli pyörätuolissaan puutarhassa talon takana.
Sisäisen ryhmän kahdentoista jäsenen nimet tulivat sittemmin niin hyvin tunnetuiksi, ettei niiden mainitseminen tässä voine olla epähienoa. Olimme kuusi miestä ja kuusi naista; viimemainituista kreivitär Wachtmeister ja Mrs. Cooper-Oakley ovat kuolleet. He molemmat yhdessä Miss Cooperin ja Miss Emily Kislingburyn kanssa seurasivat Mrs. Besantia T. S:n jakautuessa 1894-5. Liian myöhään kreivitär lienee huomannut erehdyksensä, sillä hän jätti Seuran, ja eräs läheinen ystävä, joka kävi häntä kuolinvuoteella tapaamassa, kertoi eräälle vanhalle ystävälleni, että kreivitär oli kauan ja katkerasti itkenyt "häviötä, johon Mrs. Besant oli saattanut H. P. B:n työn". Ei kukaan ollut eläissään uskollisempi ja hartaampi ystävä H. P. B:lle kuin kreivitär Wachtmeister, mutta valitettavasti persoonallinen ystävyys ja uskollisuus eivät aina edellytä tai tuo mukanaan viisautta. Mrs. Cooper-Oakley, toinen väsymätön ja harras työntekijä, kuoli Budapestissa muutamia vuosia sitten. Hänen sisarensa, Miss Laura Cooper, meni naimisiin Mr. George Meadin kanssa, joka nyt on tunnettu Lontoossa aikakauskirjansa ja seuransa The Questin kautta. Miss Kislingbury palasi kuulemma roomalaiskatoliseen kirkkoon, josta hän oli tullut liittyessään H. P. B:hen. En tiedä, onko hän vielä elossa vai ei.
Mrs. Besantista ei tässä yhteydessä tarvitse paljoa sanoa; [Olen muualla puhunut hänen myöhemmästä toiminnastaan; ks. A. Great Betrayal -kirjaa.] hän kuuluu yleisölle, sillä hän on aina vedonnut Caesariin. Minä, joka kirjoitan näitä lyhyitä muistelmia, olin ainoa nainen noista kuudesta, joka seurasin Mr. Judgea v. 1895, siitä yksinkertaisesta syystä, että katsoimme ryhmämme enemmistön menettelyn loukkaavan E. S. -lupausta ja T. S:n ensimmäistä tehtävää. Sanon 'lue', koska — tohtori Archibald Keightleyn ja Mr. Herbert Corynin kanssa — muodostimme Englannissa kolmen hengen vähemmistön, joka kieltäytyi seuraamasta Mrs. Besantin johtoa. Näistä kahdesta edellinen luullakseni toimii vieläkin lääkärinä Lontoossa. [Tämän kirjoitettuani olen kuullut, että toht. Keightley on jättänyt Englannin, asuen nykyään New Yorkissa tai sen läheisyydessä.] Hän nai Mrs. Campbell ver Planckin, tuon teosofeille tunnetun 'Jasper Niemandin', joka kuoli muutama vuosi sitten. Hienompia kunnianosoituksia todelliselle H. P. B:lle ei ole kuin hänen kynänsä tuotteet. Mr. Herbert Coryn elää Point Lomassa Kaliforniassa Mrs. Tingleyn luona, jonka järjestöstä ('Yleinen Veljeys') minä erosin v. 1899.
Neljästä muusta miehestä Mr. Claude Wright [Mr. Wrightin traagillinen ja ennenaikainen kuolema (hukkumalla) sattui varhain tänä vuonna (1923) Nicaraguassa. Hän valmisteli tuolloin H. P. B:n elämäkertaa omien muistiinpanojensa nojalla.] oli silloin jonkin aikaa oleskellut Amerikassa Mr. Judgen luona, ja seurasi luonnollisesti häntä. Kolme, jotka seurasivat Mrs. Besantia, olivat Mrs. Mead, Old ja Sturdy. Molemmat viimemainitut ottivat tehokkaasti osaa Mr. Judgea vastaan suunnatun hyökkäyksen valmisteluihin, ja molemmat jäivät pian pois liikkeestä kokonaan. Kun viimeksi tapasin Mr. Sturdyn noin v. 1904, hänestä oli tullut täydellinen epäilijä ja hän puhui H. P. B:stä 'häijynä, vanhana naisena'! Hän oli nainut sairaanhoitajattarensa, joka oli pelastanut hänet pahasta taudista, ennen kuin Avenue Roadin siirtola hajosi. Mr. Walter Old on myös naimisissa ja puuhaa yhä astrologiansa kanssa — niin kuin hän aina on tehnyt häntä salanimellä Sepharial. H. P. B:n oli tapana nimittää 'astraaliseksi kulkuriksi', koska hän, kuten H. P. B. sanoi, "tallusteli öisin ympäriinsä astraaliruumiissaan". Oli vielä kaksi sisäisen ryhmän jäsentä, joiden nimet ei ole vielä mainittu, jotka eivät olleet samojen ankarien sääntöjen alaisia kuin me muut ja jotka eivät koskaan olleet läsnä ryhmän kokouksissa. Toinen heistä ei voinut sitä tehdä, sillä hän oli Intiassa syntynyt ja asui siellä. Toinen oli tohtori Wynn Westcott, kuuluisa vapaamuurari ja Kabbalan erikoistuntija. Hän myöskin näkyy kadottaneen uskonsa ja harrastuksensa, päättäen siitä, että koko hänen okkultinen ja teosofinen kirjastonsa myytiin vähän ennen kuin hän muutti Etelä-Afrikkaan; ainakin niin olen kuullut. Sisäinen ryhmä perustettiin ja piti jokaviikkoiset kokouksensa Avenue Roadilla, huoneessa, joka sitä varten oli erikoisesti rakennettu ja johon ovi johti H. P. B:n makuuhuoneesta; siihen ei kukaan muu astunut kuin hän itse ja hänen kaksitoista oppilastaan. Meillä oli kullakin paikkamme ja oma tuolimme; ja H. P. B. istui oppituntiemme aikana kahdentoista opetuslapsensa kanssa puoliympyrässä, kuusi miestä oikealla ja kuusi naista vasemmalla puolellaan.
Kun kokoussalia valokuvattiin, tapahtui muuan kiintoisa seikka, joka ansainnee tulla mainituksi. Kun levy oli kehitetty, näkyivät kasvot pienen yläikkunan kohdalla, joka oli puoleksi auki ja noin kymmenen tai kaksitoista jalkaa maasta, niin ettei ihmisolennolle mitenkään olisi ollut mahdollista siinä seistä, paitsi tikapuilla, jollaista ei ollut koko talossa. Mikä tai paremmin kuka se mahtoi olla? Kasvot olivat arvokkaan näköiset, pitkulaiset muodoltaan; miehen kasvot, jolla oli viikset ja suippoparta. Pian H. P B. ratkaisi arvoituksen. Kasvot olivat 'Hilarion'-nimellä tunnetun Mestarin, ja H. P. B. sanoi, että valokuvaajan vielä ollessa hallissa Mestari oli käväissyt tervehtimässä häntä (H. P. B:tä) työhuoneessaan ja kertonut hänelle hieman allapäin, että "kamera vastikään oli napannut hänen kuvansa". Minulla on kopio tuosta valokuvasta, ja kasvot ovat selvästi näkyvissä. Tällaisia pikkuasioita tapahtui silloin tällöin.
V
T. S:n rappeutumisen syyt
Keväällä 1891 rakastettu opettajamme sai ankaran influenssakohtauksen, ja toukokuun 8. pnä hänen sielunsa vapautui kärsivästä ruumiista. Hänet epäilemättä ’kutsuttiin pois’, kuten nyt asioita ymmärrän, siitä syystä, että me kaikki olimme pettäneet hänen toiveensa, emme edes mekään, hänen persoonalliset oppilaansa, — en epäröi tätä väittää — emme mekään jaksaneet "valvoa, ei edes yhtä hetkeä". Olimme myös heikkoja alkeellisimmassa ja silmiinpistävimmässä kohdassa — veljeyden toteuttamisessa, sillä Sisäisessä Ryhmässäkin oli kateutta ja erimielisyyttä. Tämä varmaan oli omiaan murtamaan H. P. B:n sydäntä. Kerta toisensa jälkeen hän oli yrittänyt muodostaa sisäisen seuran, joka täyttäisi olennaiset ehdot vastaanottaakseen niitä esoteerisia opetuksia, joita hän oli saanut tehtäväkseen antaa maailmalle. Olihan hän kirjoittanut juuri sellaisesta seurasta kuin Sisäinen Ryhmä oli: "jollei mitä suurin sopusointu vallitse oppivien joukossa, on menestys mahdoton". Ja me osoittauduimme kykenemättömiksi täyttämään tuota ainoaa välttämätöntä ehtoa. Ensin tuli E. S. T., sitten sen korkeammat asteet, ja lopuksi Sisäinen Ryhmä. Mutta kaikki oli turhaan; ainekset olivat huonoja, eikä temppeliä voitu rakentaa; ei liioin kulmakiveä voitu löytää.
Suuren Isis Unveiled -teoksensa esipuheessa H. P. B. nimenomaan selittää, että kirja on suoranainen taisteluvaatimus kaikille kirkollisen dogmatismin muodoille ja "erittäinkin Vatikaanille". Huolimatta tästä näemme Mrs. Besantin julistavan uutta armonantoa itse roomalais-katolisella pohjalla ja ohjaavan koko kontrolloimaansa liikettä kohti Roomaa, mikä on kerrassaan vastaista kaikelle, mitä H. P. B. opetti ja minkä puolesta hän teki työtä. Välineenä käytetään laitonta yhtymää nimeltä Vapaamielinen Katolinen Kirkko, jonka ’piispoja’ ovat C. W. Leadbeater ym., ja opinkappaleeksi hyväksytään dogmi sellainen kuin apostolinen suksessio, jonka H. P. B. nimenomaan tuomitsi valheeksi...
Parikymmentä vuotta sitten tai vähän ennemmin tulin siihen johtopäätökseen, että H. P. B:n lähtö samalla oli kuolonsoittoa Teosofiselle Seuralle semmoisenaan. Mutta persoonalliselta ja sisäiseltä kannalta katsoen asia oli vielä traagillisempi. Sillä olen ehdottomasti vakuutettu siitä, että H. P. B:n jättäessä meidät ei enää ollut mahdollista olla välittömästi tekemisissä Suuren Mestari-Looshin kanssa, paitsi tietysti niille yksilöille, jotka sisäisen ponnistuksen ja pyrkimyksen avulla kykenevät kohottautumaan Heidän tasolleen. Jos ei niin ollut, miksi sitten näemme — hänen kuolemansa jälkeen, — kuinka Mr. Judge ja Mrs. Besant, nähtävästi kykenemättöminä nojaamaan sisäiseen johtoon, kääntyvät oletettujen tsheelojen, psyykikkojen ja selvänäkijöiden puoleen saadakseen uudestaan aikaan yhteyttä Mestarein kanssa? Vastaus on selvä jokaiselle, joka tarkasti on tutkinut, mitä Mestarit itse ovat asiasta kirjoittaneet. Pitkässä kirjeessään eversti Olcottille, jossa hän nuhtelee everstiä hänen kannastaan H. P. B:n suhteen ja joka kirje tuli Olcottille keskellä valtamerta hänen matkustaessaan Englantiin 1888, Mestari K. H. kirjoittaa: — "Vuoden 1885 jälkeen en ole kirjoittanut enkä kirjoituttanut, muuta kuin hänen (H. P. B:n) välityksellään, suoranaisesti tai välillisesti, yhtään kirjettä tai riviä kenellekään Euroopassa tai Amerikassa, enkä suullisesti antanut tietoja itsestäni millekään kolmannelle henkilölle tai minkään kolmannen kautta... Okkultisissa asioissa hän (H.P.B.) on kaikki kaikessa. Emme ole hylänneet häntä. Hän ei ole jätetty tsheelojen käytettäväksi. Hän on meidän suora välittäjämme."
Toisessa kirjeessä — nähtävästi Miss Arundalelle ja kirjoitettu 1884 — sama Mestari kirjoittaa: "Käytän tilaisuutta — ja tämä on viimeisimpiä kirjoittaa teille suoraan — sanoakseni pari sanaa. Sillä te tiedätte luonnollisesti, että niin pian kuin H. P. B:n aura on talosta tyystin hävinnyt, ette enää voi saada mitään kirjeitä minulta." (Korostus minun.) H.P.B. asui Arundale'ien luona kesä- ja heinäkuussa mainittuna vuonna, kun hän tuli Pariisista pienelle käynnille järjestääkseen muutamia häiriöitä Lontoon Looshissa.
Mutta onpa tästä olemassa vielä painavampi, välitön todistus. Eräässä kirjeessä Mrs. Langfordille (silloin Mrs Laura Holloway, toinen niistä ’Kahdesta Tsheelasta’, jotka kirjoittivat kirjan Man) Mestari K. H. kirjoittaa v. 1884: "...auttaaksemme asiaa sen nykyisessä sangen mutkikkaassa tilanteessa me, jotka olemme kielletyt käyttämästä kykyjämme eurooppalaisten kanssa, saatamme toimia ainoastaan tsheelojemme tai H. P. B:n kaltaisen olennon välityksellä... Missä ovat tsheelat, jotka ovat kyllin voimakkaita auttaakseen meitä ilman apua meidän voimiltamme?" Ohimennen sanoen pitäisi olla selvää jokaiselle, jolla on hiukkasenkaan intuitiota, että H. P. B. oli jotakin paljon enemmän kuin ’tsheela’. Lopuksi H. P. B:n Mestari itse kirjoittaa niiden kirjallisten opetusten suhteen (Lontoon Looshin ’Sisäistä Piiriä’ varten), jotka "kuten tähänkin saakka voivat kulkea ainoastaan Mr. Sinnettin käden kautta... jää jäljelle kysymys, mitä keinoja meillä on olla kirjeenvaihdossa edes Mr. Sinnettin kanssa? H. P. B. ei ota kirjeitä välittääkseen ja perille toimittaakseen; hän on kylliksi kauan osoittanut alttiutensa itseuhraukseen tähän suuntaan... Damodar K. M. on tähän yhtä, jopa enemmänkin haluton, — (toisen tsheelan nimi) ei ole saavuttanut sitä astetta fysiologisessa kehityksessä, joka tekee tsheelalle mahdolliseksi lähettää ja vastaanottaa kirjeitä. Hänen kasvunsa on tapahtunut enemmän älyllisellä tasolla..." (Kaikki korostukset minun.)
Niinpä siis näemme, että määrätty ’fysiologisen kehityksen’ aste on olennainen ehto, ja että ainoastaan ’H. P. B:n kaltainen henkilö’ tai Mestarien omat persoonalliset tsheelat — kuten Damodar — kykenevät olemaan ’suoranaisen yhteyden’ välittäjinä: ja Damodar saattoi edistyneen ’fysiologisen kehityksensä’ nojalla lähteä Mestarien luo Tiibetiin vuotta myöhemmin näistä otteista käy lyhyesti sanoen täysin selväksi, että Mestareille oli mahdollista antaa välittömiä tietoja itsestään ainoastaan H. P. B:n välityksellä, koska hän Heidän valittuna Lähettiläänään oli läpikäynyt monen vuoden valmistavan treenauksen ja opetuksen Heidän persoonallisen ohjauksensa ja valvontansa alla Tiibetissä. Hänen kauttaan He saattoivat toimia tällä tasolla kuinka etäältä tahansa hänen fyysisestä läsnäolostaan.
Siihen aikaan ei olisi ollut helppoa eikä edes mahdollista niiden, jotka huomasivat jääneensä Liikkeen johtajiksi — sekä eksoteerisesti että esoteerisesti, — ennakolta oivaltaa, mikä hämminki ja häviö seuraisi ja todella seurasi siitä heidän varmasta olettamuksestaan, että, koska H. P. B. aina oli välittömässä yhteydessä Mestarein kanssa, sama pitäisi paikkansa heidän suhteensa, vaikka he olivatkin vailla hänen johtoaan ja ennen kaikkea hänen läsnäoloaan. Sisäinen Neuvosto, jonka jäsenenä minä olin (eversti Olcottilla ei koskaan ollut mitään yhteyttä Koulun kanssa) määräsi asianomaisesti Mrs. Besantin ja Mr. Judgen E. S. T:n yhteisiksi Ulkonaisiksi Päiksi; ja sellaisina Mrs. Besant ja Mr. Judge tässä korkeassa okkultisessa virassa tunsivat velvollisuudekseen toimia samalla tavalla kuin H. P. B. — ’välittäjinä’ oppilaiden ja Mestarein välillä. Mrs. Besant katsoi ensin ylös Judgeen (välittäjänä). Hän puolestaan, tuntien arvattavasti inspiraation puutetta H. P. B:n kuoleman jälkeen, lankesi kohtalokkaaseen erehdykseen, etsiessään yhteyttä Mestarien kanssa meedioiden, psyykikkojen, selvänäkijöiden välityksellä ja antaessaan toisten uskoa, että täten saadut tiedonannot hän oli itse saanut ilman välikäsiä. Tätä en minä tiennyt enkä ymmärtänyt, ennen kuin pitkän ja tuskallisen kokemuksen perästä olin oppinut tuntemaan hänen viimeisen inspiroijansa, Mrs. Tingleyn luonteen, joka oli kyllin taitava saadakseen Judgen määräämään hänet seuraajakseen. Mrs. Tingley itse kertoi minulle persoonallisesti sanelleensa tuon kuuluisan E. S. T. kiertokirjeen, jonka otsikkona oli ’Mestarin käskystä’ ja joka Judgen allekirjoittamana erotti Mrs. Besantin tämän asemasta toisena Ulkonaisena Päänä.
Mrs. Besant oli silloin Intiassa, jossa hän mm. viimeisteli syytöksiä Mr. Judgea vastaan sen brahmiinin johdolla, joka oli hänen silloinen neuvonantajansa ja ohjaajansa. Mr. Judgen kiertokirje oli tyypillinen tingleylainen vastahyökkäys, ja jokainen joka lähemmin tuntee Mrs. Tingleyn kielen ja menettelytavat (kuten minä myöhemmin opin niitä tuntemaan), voi helposti tuntea niiden jäljet alusta loppuun. Mr. Judgen oma tyyli oli täysin toisenlainen ja aivan helposti tunnistettavissa. Toiselta puolen Mrs. Besant oli syypää juuri samaan asiaan, josta hän syytti Mr. Judgea — nim. siihen, että "antoi erehdyttävän aineellisen muodon Mestarin sanomille". Tämänlaatuinen kaksimielinen puhetapa oli yhtenä perussyynä siihen katastrofiin, joka kohtasi T. S:ää vuonna 1895. Toimien ’sisästä ulospäin’ E. S. T. -seuran todellinen sydän — jakautui kahden ’Ulkonaisen Pään’ erotessa toisistaan, ja T. S:n hajaantuminen seurasi itsestään luonnollisena asiana.
Samanlaatuisen edellä käyvän pahan oli Mr. A. P. Sinnett aikaansaanut H. P. B:n eläessä, sillä hän oli väittänyt olevansa riippumattomassa yhteydessä Mestarin kanssa aina siitä saakka, kun hänen osalleen lankesi suuri etuoikeus olla, H. P. B:n välityksellä, Mestari K. H:n kanssa siinä pitkässä kirjeenvaihdossa, joka antoi hänelle ainekset kirjoihin The Occult World (Salainen maailma) ja Esoteric Buddhism (Esoteerinen buddhanoppi). Mr. Sinnettin itsepintainen väite jatkuvasta riippumattomasta ja välittömästä yhteydestä Mestarin kanssa johti siihen selontekoon, jonka Mestari teki eversti Olcottille ja jonka olen edellä toistanut; saman selonteon Mestari taas uudestaan esitti H. P. Blavatsky v. 1890. Tämä oli näet siihen aikaan saanut Mr. Sinnettiltä kirjeen, joka — tullen Sinnettiltä H. P. B:lle — sisälsi muutamia varsin nenäkkäitä selontekoja kyseessä olevasta Mestarista ja väitti hänen, Sinnettin, olevan suorassa yhteydessä Mestarin kanssa. Että aina vuodesta 1885 lähtien kaikki hänen ns. tiedonantonsa oli saatu kristalliin katsomalla, meedioiden ja sensitiivien välityksellä, kertoi minulle eräs hänen sisäisen opiskelijapiirinsä jäsen jo vuonna 1893.
Tämäntapainen seikka saattaa täydellisesti tyydyttää niitä, jotka voivat uskoa, että Mestarit käyttäisivät sellaisia välittäjiä; mutta vallan toinen, ja mielestäni tuskin rehellinen, asia on toisille esittää sillä tavalla ’saatua’ tietoa ’välittömänä tiedonanona’. Sellainen asenne — itse mahdollisuus asettua sellaiselle näkökannalle — osoittaa täydellistä tietämättömyyttä niistä Salatieteen laeista, joita tottelemalla adepteja treenataan ja heidän voimiaan käytetään; ja myöskin siitä (H. P. B:n niin usein hahmottelemasta) olennaisesta erosta, mikä on olemassa treenatun näkijän ja enemmän tai vähemmän vastuuttoman meedion tai selvänäkijän välillä.
Satuin äsken saamaan todistuksen Mr. Sinnettin ns. ’okkultisen’ tiedon lähteiden epäilyttävyydestä erään intialaisen yliopiston englantilaiselta professorilla. Vähän aikaa Mr. Sinnettin kuoleman jälkeen 1921 muuan niistä sensitiiveistä, joilta Mr. Sinnettin oli tapana kysyä neuvoja, kertoi tälle professorille, että eräässä tilaisuudessa hän oli antanut Mr. Sinnettille ’sanoman’, jonka tämä heti päätti tulleen Mestari K. H:ta. "Hän oli niin liikutetun mielissään, ukko parka, ettei minulla ollut sydäntä rikkoa häntä harhakuvitelmiaan", oli meedion oma huomautus!
Ilman H. P. B:ta on mahdollista, että minä itse olisin joutunut yhdeksi Mr. Sinnettin sensitiiviksi. Olin usein sekä hänen että hänen vaimonsa seurassa, ennen kuin H. P. B. muutti Maycotista Lontooseen. Eräänä päivänä Mr. Sinnett ehdotti, että minä sallisin hänen koettaa ’vapauttaa’ sieluni ruumiistani, koska silloin ehkä saisin joitakuita kiintoisia kokemuksia. Ajattelin itsekin samalla tavalla, vaikken silloin tiennyt mitään tuollaisten vastuuttomien hommien vaaroista. Nuorena tyttönä olin osannut ’tanssittaa pöytiä’ ja mesmerisoida ihmisiä; mutta en koskaan tuntenut mitään todellista harrastusta tällaisiin asioihin, koska järkeni luonnostaan kallistui filosofiaan päin. Yhtäkaikki, Mr. Sinnettin vakuutettua, että hän osaisi palauttaa sieluni ehjänä takaisin, suostuin alistumaan hänen kokeiluunsa. Hänen metodinsa osoittautui tavanomaiseksi. Hän käski minun paneutua pitkälleni ja sulkea silmäni, jonka jälkeen hän ryhtyi mesmerisiin sivellyksiin. Hän sanoi, että minun pian tuli ’poistua’ ja että sitten tulisin tietoiseksi ’korkeammalla tasolla’. Luulisin, että kului noin kymmenin minuuttia, ja aloin itsekseni ihmettelemään, että koskahan ’minuuteni vapautuisi’; silloin Mr. Sinnett lausui puoliääneen: "Nyt ette osaa liikuttaa oikeata kättänne." Tietysti liikutin sitä heti, nostaen kättäni ja samalla avaten silmäni katsoakseni häneen. Harvoin olen nähnyt kenenkään niin hämmästyvän; hän oli nähtävästi uskonut, että minä olin ’poissa’. Hän näytti myös olevan koko lailla vaivaantunut kokeemme epäonnistumisesta, mutta sanoi, että koettaisimme uudestaan jonakin toisena päivänä. Emme sitä kuitenkaan koskaan tehneet, sillä kohta sen jälkeen H. P. B. muutti Lontooseen ja minä satuin mainitsemaan tapauksesta hänelle. H. P. B. todella harmistui ja kielsi minua ehdottomasti sallimasta Mr. Sinnettin tai kenen muun tahansa yrittää mitään sellaista koetta uudestaan. Myöhemmin sain tietysti oppia, mikä äärimmäinen vaara piilee tuollaisissa puuhissa ja että ne väärissä käsissä ovat mustan magian ilmennysmuotoja.
Voisin kertoa monta tämänsuuntaista tapausta, mutta näillä mainitsemillani olen tahtonut osoittaa, kuinka arveluttavalla pohjalla Mr. Sinnettin väite ’riippumattomasta yhteydestä’ lepäsi. Vaikka hänen arvaamattomana etuoikeutenaan oli ollut olla läheisessä kosketuksessa H. P. B:n kanssa Intiassa ja vaikka H. P. B. oli asettanut hänet välittömään kirjevaihtoyhteyteen Mestari K. H:n kanssa, niin hän yhtäkaikki tämän loputtua ei halunnut tunnustaa totuutta eikä tyytynyt näyttelemään alemman osaa, vaan kieltäytyi yhteistyöstä H. P. B:n kanssa Englannissa ja turvautui kyseessä oleviin menettelytapoihin surkuteltavassa pyrkimyksessään ylläpitää sitä korkeata mainetta, jonka hän oli saavuttanut H. P. B:n välityksellä. Mutta hänen myöhemmät kirjoituksensa todistavat kyllin riittävästi, että hänen inspiraationsa lähde oli kauan sitten sammunut. Näiden myöhempien kirjoitusten joukkoon on epäilemättä luettava se, jolle hän suvaitsee antaa nimen "Varoittava muistutus liian alistuvaa hyväksymistä vastaan" ja joka on tähdätty H. P. B:n selitystä vastaan spiritistisistä ilmiöistä, jonka selityksen Sinnett mainitsee kirjassaan Incidents in the life of Madame Blavatsky (Tapauksia Madame Blavatskyn elämästä). H. P. B:n selitys on tietysti oikea okkultiselta kannalta.] Tämän ’muistutuksen’ Sinnett lisäsi v. 1913 ilmestyneeseen painokseen (ks. luku VIII, s. 140), ja sulassa hävyttömyydessä samoin kuin aiheettomissa väitteissään H. P. B:stä se on voittamaton.
Saattaa tuntua siltä, että edellä olevassa olen monasti poikennut aineestani ja että kertomani asiat eivät suorastaan kuulu muistelmiini H. P. B:sta. Vastaukseni on, että minun on puhuttava niistä, jotka — lukuun ottamatta Mr. Judgea, joka on huomattava poikkeus — juodessaan H. P. B:n viisauden kaivosta, käyttäessään hänen nimeään, kykyjään, lahjojaan, edistääkseen omia halujaan ja kunnianpyyteitään, kuitenkaan eivät pidä häpeänään ylenkatsoa ’kättä joka heitä ravitsi’ ja ’kieltää’ inspiraationsa lähdettä. Minun silmissäni sen tähden kaikki, mitä voin tehdä todistaakseni, kuinka perusteettomia, uskottomia ja kiittämättömiä ovat sellaisten ihmisten väitteet, on hyvin tehty. Sillä he ovat häpeällisesti vääristelleet H. P. B:ta ja hänen opetuksiaan; ja koska he olivat selväpuheisia ja mukautuivat erinäisiin sovinnaisuuksiin, ovat he saavuttaneet maailman huomion, jonka se kielsi H. P. B:lta, vaikka hän, H. P. B., oli tullut maailmaa valaisemaan — ja kukaties ’pelastamaan’, ellei se olisi hylännyt hänen Sanomaansa.
VI
H. P. B:n kuorma
Huomaan poikenneeni aiheestani, kun minun piti kertoa H. P. B:n kuolemasta toukokuun 8. pnä 1891. Myöhään sinä iltapäivänä sain Harrowiin sähkösanoman, joka lyhyesti tiedotti tapauksesta lisäten: "Tulkaa heti." Niin mieheni ja minä läksimme suoraan Avenue Roadille. Siellä kaikki oli levollista ja tyyntä, siellä rakastetun Opettajamme ’kuolevainen käärö’ rauhallisesti makasi kevytpuisessa kuoressaan, joka oli tarkoitettu ruumiin polttouunin liekkejä varten. Muistellessani tuota surun painamaa iltaa, nousee mieleeni muuan tunnelma toisia selvempänä, mm. tunne, mikä minulla oli, siitä että H. P. B. oli kokonaan poistunut. Paljon silloin puhuttiin hänen vielä olevan siellä hengessään jne., mutta minulle tuo ei koskaan tuntunut olevan totta. En uskaltanut työtovereilleni esittää sellaista ajatusta, mutta se oli ehdottoman todentuntuinen, ja näin pitkän ajan perästä olen yhä enemmän vakuutettu sen totuudesta. Itse asiassa Suuri Looshi, jonka edustaja hän yksin oli ollut, katkaisi kokonaan myötävaikutuksensa, koska Seura oli lopullisesti epäonnistunut sisemmillä olemisen ja tajunnan tasoilla. Nyt oli jäljellä enää vain tulos, jonka piti kypsyä aineellisella tasolla — kuten se pian tekikin.
Ymmärrän hyvin, ettei tuskin kukaan elävistä aikalaisistani ole yhtä mieltä minun kanssani tässä näkökannassani. Ainoa, joka koskaan lausui saman mielipiteen minulle, oli itse asiassa Mrs. Chowne. Tavatessani hänet uudestaan Lontoossa (hän asui silloin Englannin ulkopuolella) samoihin aikoihin kuin Seuran hajaantuminen tapahtui v. 1895, hän ilmaisi kantansa hyvin selvällä kielellä: "Uskotteko te", hän sanoi, "että H. P. B. olisi jättänyt meidät, jos hän olisi voinut viedä liikettä läpi ensi vuosisataan? En hetkeäkään usko, että hän olisi!" Ja minun täytyi tunnustaa olevani ehdottomasti samaa mieltä.
Sanomalehdet olivat täynnä H. P. B:tä siihen aikaan, ja muutamat muistosanat tekivät hänelle jonkun verran oikeutta, vaikkeivät juuri mitkään osoittaneet todellista ymmärtämystä hänelle ja hänen työlleen. Kaikista surullisinta lukemista, kun kolmenkymmenen vuoden kuluttua niitä taas selailee, on se kokoelma artikkeleita, jotka muutamat hänen oppilaansa ja ihailijansa kirjoittivat kohta hänen kuolemansa jälkeen. Melkein kaikki vielä elossa olevat oppilaat ovat kääntäneet hänelle selkänsä; "he kaikki hylkäsivät hänet" näiden sanojen kirjaimellisessa merkityksessä.
H. P. B:n ruumis poltettiin Wokingissa toukokuun 11. pnä, ja Mr. Meadin tilaisuudessa pitämä puhe oli syvästi liikuttava ja kaunis, tullessaan suoraan sydämestä. Hän ja minä ajoimme sinä iltana Lontoon läpi Waterloon asemalta Avenue Roadille, mukanamme uurna, joka sisälsi tuhkan — kaikki mitä enää oli jäljellä H. P. B:n kuolevaisesta ruumiista. Minä silloin muistelin, että me kaksi olimme opettajamme kädestä saaneet ensimmäiset kappaleet Hiljaisuuden ääntä, mikä oli tapahtunut Lansdowne Roadin kodissa tuskin kahta vuotta aikaisemmin ja vähää ennen kuin hän muutti Avenue Roadille.
Vielä on kerrottava eräs tapahtuma. Terveyteni murtui siihen aikaan ja minä läksin Lontooseen kysymään neuvoa H. P. B:n etevältä lääkäriltä, tohtori Z. Mennelliltä. Se oli muistorikas vierailu, joka kesti melkein kaksi tuntia (hänellä oli huone täydeltä potilaita odottamassa sillä aikaa kun me juttelimme). Mikäli muistan, puhuttiin sangen vähän omasta terveydestäni, paitsi että "minulla ei ollut pisaraakaan hyvää verta" ruumiissani, mutta että luultavasti eläisin ’tahdon voimalla’ kahdeksankymmenen vuotiaaksi! Mutta me juttelimme sitä enemmän H. P. B:stä. Hän kertoi minulle, mikä inspiroiva tekijä H. P. B. oli ollut hänelle, hänen lääketieteellisessä työssään; kuinka paljon H. P. B. oli opettanut hänelle ruumiista ja sen voimasta — ennen kaikkea aivoista. Muutamat seikat, joita H. P. B. oli havainnollisesti todistanut omalla elimistöllään, olivat niin yläpuolella kaikkea, mitä lääketiede silloin tunsi, että olisi ollut hyödytöntä esittää niitä lääkärikunnalle, jossa luullakseni tohtori Mennell oli huomattava jäsen. Hän kertoi minulle kerran esittäneensä heille yhden esimerkin, mutta saaneensa osakseen niin toivotonta ja päättäväistä epäuskoa, ettei koskaan uudelleen yrittänyt.
Kuten olen koettanut näyttää kirjassani H. P. Blavatsky: Her Life and Work for Humanity, hän oli yksi rotumme todellisia Vapahtajia; yksi Noiden Suurten kuolematonta liittoa, "joiden kädet pidättelevät maailman raskasta karmaa", — Noiden, jotka "pysyvät epäitsekkäinä loppumattomaan loppuun".
Engl. suom. P. E.
Ruusu-Risti — helmi-, maalis-, huhti-, touko-, syys-, lokakuu 1928