H. P. Blavatsky

NOIDUTTU ELÄMÄ

(Hanhenkynän kertomus)

Johdanto

Oli pimeä, kylmä syyskuun ilta vuonna 1884. Synkkä hämärä oli laskeutunut A—n, pienen Reinin rantakaupungin, kaduille ja lepäsi mustana ruumisvaatteena kolkon tehdaskaupungin päällä. Useimmat sen asukkaista olivat jo kauan sitten oikaisseet pitkän työpäivän uuvuttamat jäsenensä levolle ja kallistaneet pakottavan päänsä vuoteelle. Äänetön oli suuri talo, äänetön oli autio katu.

Minäkin makasin vuoteessa, mutta en unen helmassa, vaan tuskan ja kivun kovissa kourissa, joiden valtaan olin muutamiksi päiviksi joutunut. Niin hiljaista oli koko talossa, että niin kuin Longfellow sanoo, sen hiljaisuus tuntui melkein kuultavalta. Voin selvästi kuulla veren kohinan, kun se syöksyi läpi kivistävän pääni laulaen yksitoikkoista lauluaan, joka on niin tuttu sille, joka on joskus kuunnellut äänettömyyttä. Olin maannut ja vain kuunnellut, ja hermostuneessa mielikuvituksessani se oli kasvanut kaukaisen vesiputouksen pauhuksi, suurten vetten kohinaksi... kun yhäti kasvanut ’laulu’ äkkiä muuttui ja haihtui toiseen ja paljon mieluisampaan ääneen. Se oli hiljainen, ensin tuskin kuultava ihmisen kuiskaus. Se läheni ja vähitellen kasvaen voimassa tuntui viimein puhuvan aivan korvaani. Niin sointuu ääni lausuttuna poikki sinisen tyvenen järven tuollaisessa ihmeellisessä kajahtavassa solassa lumipeittoisten kukkulain juurella, jossa sana, joka lausutaan tuhannen askelen päässä, tuntuu tulevan melkein käden ulottuvilta. Niin, se oli sellaisen olennon ääni, jota ei voi tuntea ilman että häntä kunnioittaa. Monessa mystisessä yhteydessä hän oli tullut minulle rakkaaksi ja pyhäksi; hänen äänensä oli jo vuosien takaa minulle tuttu ja aina tervetullut; kahta vertaa tervetulleempi se oli mentaalisen tai fyysisen kärsimyksen hedelmä, sillä se aina levitti ympärilleen toivon ja lohdutuksen säteilyn.

"Rohkeutta", se kuiskasi ystävällisellä, vienolla äänellä. "Ajattele päiviä, jotka olet saanut viettää meidän seurassamme, ajattele opetuksia, joita olet saanut luonnon suurista totuuksista, ajattele ihmisten monia erehdyksiä näiden totuuksien suhteen ja liitä rohkeasti muistoihisi tulevan yön kokemukset. Anna kummallisen elämäntarinan, joka on mieltäsi kiinnittävä, lyhentää kärsimystesi hetkiä... Ole tarkkana. Katso eteesi tuonne!"

’Tuonne’ tarkoitti suuria kirkkaita ikkunoita asumattomassa talossa toisella puolella kapeaa saksalaista katua. Ne olivat melkein vastapäätä minun ikkunaani, ja minun vuoteeni taas oli vastapäätä makuuhuoneeni ikkunaa. Noudattaen kehotusta käänsin katseeni siihen, ja se mitä näin sai minut siinä paikassa unohtamaan sen kivun, joka jäyti turvonnutta käsivarttani ja reumaattista ruumistani.

Ikkunoiden tasassa leijaili sumu: sakea, painostava, liukuva, valkea usva, jolla oli ikään kuin kiemurtelevan lasisilmäkäärmeen jättiläishahmo. Vähitellen se katosi näkyvistä, jättäen tilalleen loistavan valon, kuulaan ja hopeanhohtoisen, ikään kuin ikkunaruudut kadun toisella puolella olisivat kuvastaneet tuhansia kuunsäteitä tai trooppista tähtitaivasta — joka ensin näytti olevan ulkona, mutta sitten siirtyvän tyhjien huoneiden sisälle. Sitten näin sumun venyvän ja luovan ikään kuin lumotun sillan kadun poikki noidutuista ikkunoista omalle parvekkeelleni, niin, aina omaan vuoteeseeni saakka. Kun yhä vain katselin, katosi seinä ja ikkunat ja koko vastapäätä seisonut talokin. Sillä sijalla, jossa äsken oli seisonut tyhjiä huoneita, oli nyt sveitsiläinen vuoristomaja, ja minä näin sen sisällä pienen huoneen, lukuhuoneen, jonka vanhoja mustuneita seiniä peittivät katosta lattiaan ulottuvat kirjahyllyt täynnä sekä vanhoja harvinaisia nidoksia että uudempiakin teoksia. Keskellä huonetta seisoi suuri vanhanaikainen pöytä käsikirjoitusten ja kirjoitusneuvojen peittämänä. Sen edessä istui hanhenkynä kädessään vanha mies, hirvittävän näköinen, luurangontapainen olento, jonka kasvot olivat niin laihat, niin kalpeat, kellertävät ja kuihtuneet, että yksinäisen lukulampun valo heijastui kahdesta loistavasta pisteestä hänen ulkonevilla poskipäillään, ikään kuin ne olisivat olleet norsunluusta veistetyt.

Kun tahdoin nähdä hänet paremmin ja varovasti kohosin istumaan vuoteellani, niin koko näky, vuoristomaja ja lukuhuone, pöytä, kirjat ja kirjoittaja näyttivät liehuvan ja liikkuvan. Jouduttuaan liikkeeseen ne rupesivat tulemaan yhä lähemmäs ja lähemmäs, kunnes ne äänettömästi kuljettuaan kadun poikki pehmeää utusiltaa myöten liukuivat läpi suljetun ikkunan minun huoneeseeni ja lopulta näyttivät pysähtyvän vuoteeni äärelle.

"Kuuntele mitä hän ajattelee ja kirjoittaa", kuiskasi sama tuttu, kaukainen ja kuitenkin läheltä kuuluva ääni. "Saat kuulla tarinan, jonka kuuntelemalla voit lyhentää pitkiä unettomia hetkiäsi ja samalla hetkeksi unohtaa kipusikin... Koeta!" se lisäsi, käyttäen tunnettua rosenkreutsilaista ja kabbalistista sananpartta.

Koetin noudattaa kehotusta. Keskitin koko huomioni yksinäiseen, uutteraan olentoon, jonka näin edessäni, mutta joka ei nähnyt minua. Ensi aluksi hanhenkynän rapinasta paperia vasten ei tullut tajuntaani muuta aistimusta kuin hiljainen, sihisevä ääni, jota on mahdoton kuvailla. Sitten korvani vähitellen erotti hienon ja kaukaisen äänen lausumia sanoja, ja minä ajattelin, että edessäni istuva olento kumartuessaan käsikirjoituksensa yli ei kirjoittanutkaan tarinaa, vaan luki sitä ääneen. Mutta pian huomasin erehtyneeni. Sillä kääntäessäni katseeni vanhan kirjoittajan kasvoihin näin ensi silmäyksellä, että hänen huulensa olivat yhteen puristetut ja liikkumattomat ja että ääni oli liian heikko ja kimeä hänen äänekseen. Vielä suuremmaksi hämmästyksekseni huomasin, että koko ajan, kun heikko vanha käsi kuljetti kynää paperilla, valoisa kirkas kipinä työntyi esiin kynänterästä ja muuttui samassa silmänräpäyksessä ääneksi tai — joka on sama asia — kuvastui äänenä sisäiselle tajunnalleni. Minä tosiaan kuulin hanhenkynän hienon äänen, vaikka kirjoittaja ja kynä olivat sillä hetkellä ehkä kymmenien peninkulmien päässä Saksasta. Sellaista voi toisinaan tapahtua, ja varsinkin yöllä, jonka tähtitaivaan alla me, niin kuin Byron laulaa, voimme

"...kuunnella kaikuja kaukaisten maailmain..."

Oli kuinka tahansa, hanhenkynän ääntämät sanat jäivät muistiini moniksi ajoiksi. Minun ei ollut myöskään vaikea kirjoittaa niitä paperille, sillä kun istuuduin kertomaan tarinaa, niin näin sen, kuten tavallista, häviämättömästi painuneena astraalisiin tauluihin sisäisen katseeni edessä.

Niin ei minun tarvinnut muuta kuin kopioida se ja julkaista semmoisena kuin sen olin kuullut. En saanut tietää tuntemattoman yöllisen kirjoittajan nimeä. Joka tapauksessa, vaikka lukija saattaa pitää koko tarinaa tilaisuutta varten sepitettynä, unena kukaties, toivon, että sen tapaukset herättävät mitä suurinta mielenkiintoa.

I

Muukalaisen kertomus

Synnyinpaikkani on pieni vuoristokylä, ryhmä sveitsiläisiä mökkejä, jotka sijaitsevat syvän aurinkoisen laakson pohjassa kahden uhkaavan jäätikön ja ikuisen lumen peittämän vuorenhuipun keskellä. Kolmekymmentäseitsemän vuotta takaperin palasin sinne — sielu ja ruumis murtuneena — kuollakseni, jos vain kuolema minut korjaisi. Synnyinpaikkani puhdas, terveellinen ilmanala ei kuitenkaan ole antanut sen tapahtua. Olen vielä elossa: ehkä sitä varten, että minun pitää kertoa salaisuuteni, jota ei kukaan vielä ole kuullut — kauhea tarinani, jonka mieluummin tahtoisin peittää kuin ilmaista. Haluttomuuteeni taas on syynä lapsuudenaikainen kasvatukseni ja myöhemmät kokemukseni, jotka olivat ristiriidassa syvälle juurtuneiden ennakkoluulojeni kanssa. Jotkut voivat pitää näitä kokemuksia kaitselmuksen ohjauksena: mutta minä en usko mihinkään kaitselmukseen, enkä kuitenkaan voi katsoa niiden johtuvan vain sattumuksesta. Minun mielestäni ne aiheutuivat jatkuvasta seurausten kehityksestä, jotka seuraukset ovat aiheutuneet määrätyistä syistä ja joiden perustana on ollut ensimmäinen ja pääsyy, josta kaikki muu on johtunut. Olen nyt heikko vanha mies, mutta fyysinen heikkous ei ole ollenkaan lamauttanut sielunvoimiani. Muistan pienimmätkin yksityiskohdat siinä kauheassa tapahtumassa, josta aiheutui niin turmiokkaita seurauksia. Ne seuraukset ovat minulle vielä lisätodisteena sen olennon todellisesta olemassaolosta, jota niin mielelläni pitäisin — oi, kunpa voisinkin — oman mielikuvitukseni luomuksena, kuumeisen, pöyristyttävän unen haihtuvana kuvana! Voi tuota pelottavaa, lempeää ja kaiken anteeksiantavaa, tuota pyhää ja kunnioitettavaa Olentoa! Hän, kaikkien hyveiden esikuva katkeroitti koko elämäni. Hän se väkivaltaisesti tempaisi minut jokapäiväisen, mutta turvallisen elämän uralta ja ensimmäisenä tyrkytti päähäni tietoa kuolemanjälkeisestä elämästä lisäten siten mieleni kauhua, joka jo ennestäänkin oli kyllin suuri.

Voidakseni antaa selvemmän käsityksen asioiden kulusta keskeytän tässä muisteloni ja kerron vähäsen itsestäni. Oi, jos voisin, kuinka mielelläni pyyhkisin pois tuon kirotun itse-sanan.

Synnyin Sveitsissä ranskalaisista vanhemmista, joiden käsityksessä koko maailmanviisaus sisältyi kirjailijakolmikkoon Voltaire, Rousseau ja D’Holbach, sain kasvatukseni saksalaisessa yliopistossa ja kasvoin täydelliseksi materialistiksi ja vakaumukselliseksi ateistiksi. En olisi voinut kuvitellakaan mitään olentoja — kaikista vähiten yhden Olennon — olevan näkyväisen luonnon ylä- tai ulkopuolella ja siitä erillään. Sen vuoksi pidin kaikkea, mitä ei saanut tarkasti tutkia fyysisten aistinten avulla, puhtaan mielikuvituksen tuotteena. Jos nyt otaksutaankin, että ihmisellä on sielu, täytyy sen olla aineellinen. Origeneen määritelmän mukaan incorporeus — nimitys, jota hän käytti Jumalastaan — merkitsee olemusta, joka vain on hienompi kuin fyysiset ruumiit ja josta me emme missään tapauksessa voi muodostaa mitään määrättyä käsitystä. Kuinka siis se, josta eivät aistimemme voi antaa mitään selvää käsitystä, voisi tehdä itsensä näkyväksi tai ilmaista itseään millään kosketettavalla tavalla?

Sen tähden vastaanotin tiedot heräävästä spiritualismista ehdottomalla halveksumisen tunteella, ja katselin eräitä pappien yrityksiä närkästyksen sekaisella ivalla. Ja viimemainitusta tunteesta en itse asiassa koskaan ole kokonaan päässyt irti.

Pascal "Ajatustensa" kahdeksannessa luvussa tunnustaa täydellisen tietämättömyytensä Jumalan olemassaolosta. Koko elämäni aikana on minunkin vakaumukseni kieltänyt sellaisen maailman ulkopuolella olevan olennon olemassaolon mahdollisuuden, ja minä olen toistanut tuon suuren ajattelijan sanoja: "Olen tutkinut, eikö tämä Jumala, josta koko maailma puhuu, ole jättänyt mitään merkkejä itsestään. Katson kaikkialle, ja kaikki, mitä näen, on pimeää. Luonnossa ei ole mitään, mikä ei olisi alttiina epäilylle ja epävarmuudelle." Enkä tähän päivään asti ole mitään löytänyt, mikä voisi horjuttaa minua tällaisista ja vielä voimakkaammista tunteista. En ole koskaan uskonut enkä tule koskaan uskomaan Korkeimpaan Olentoon. Mutta en naura enää ihmisen kyvyille, joita itämailla on julistettu kauan ja laajalti ja jotka ovat niin kehittyneet muutamissa ihmisissä, että he itse asiassa ovat tulleet Jumaliksi. Koko murtunut elämäni on jyrkkä todistus niiden olemassaolosta. Uskon sellaisten ilmiöiden olemassaoloon ja — vihaan niitä, milloin ne esiintyvätkin ja mikä ne lieneekin aiheuttanut.

Vanhempieni kuoltua kadotin suurimman osan omaisuuttani onnettomassa oikeudenkäynnissä ja päätin silloin — enemmän rakkaitteni kuin itseni vuoksi — hankkia itselleni uuden. Minua vanhempi sisareni, jota jumaloin, oli nimittäin mennyt naimisiin köyhän miehen kanssa. Otin vastaan paikan rikkaassa hampurilaisessa liikkeessä ja purjehdin Japaniin sen asiamiehenä.

Monta vuotta menivät liikeasiani hyvin. Pääsin hyviin väleihin vaikutusvaltaisten japanilaisten kanssa ja heidän suojeluksellaan saatoin käydä tekemässä kauppoja monilla seuduilla, joihin ei ainakaan siihen aikaan ulkomaalaisten ollut helppo päästä. Olin ollut välinpitämätön kaikkien uskontojen suhteen, mutta kiinnyin täällä buddhalaisuuteen, koska se mielestäni oli ainoa uskonnollinen järjestelmä, joka ansaitsi tulla kutsutuksi filosofiseksi. Niinpä minä joutoaikoinani kävin Japanin merkillisimmissä temppeleissä, mm. huomattavimmissa ja omituisimmissa Kioton kuudestasadasta luostarista. Olen tutkinut Dai-Butsun luostaria jättiläiskelloineen; tuttuja ovat minulle Tseonene, Enarino-Jassero, Kie-Missu, Higadsi-Hong-Vonsi ja monet muut maankuulut pyhäköt.

Kului monta vuotta, ja koko tänä aikana en parantunut skeptillisyydestäni enkä ajatellutkaan, että minun mielipiteeni siinä suhteessa koskaan voisivat muuttua. Nauroin japanilaisten bonsien ja itsensäkiduttajien puheille, niin kuin olin nauranut sille, mitä kristityt papit ja eurooppalaiset spiritualistit olivat sanoneet. En saattanut uskoa, että olisi mahdollista hankkia joitakin voimia, joita tiedemiehet eivät tunne ja ole tutkineet; sen tähden kohtelin sellaisia ajatuksia ivalla. Taikauskoinen ja luulotautinen buddhalainen, joka opetti, että meidän pitäisi luopua elämän nautinnoista ja karkottaa mielestämme kaikki intohimot, että meidän pitäisi tulla yhtä tunteettomiksi onnelle ja kärsimyksille, jotta saavuttaisimme joitakin olemattomia voimia, oli minun silmissäni mahdottoman hullunkurinen.

Eräänä minulle ikimuistettavana päivänä — pahan onnen päivänä — tulin tuntemaan kunnioitettavan ja oppineen bonsin, japanilaisen papin nimeltä Tamura Hidejeri. Kohtasin hänet kultaisen Kvon-Onin portailla, ja siitä hetkestä lähtien hän tuli parhaaksi, uskotuksi ystäväkseni. Vaikka täydestä ja vilpittömästä sydämestä kunnioitin häntä, en kuitenkaan koskaan jättänyt käyttämättä hyvää tilaisuutta pilkatakseni hänen uskonnollista vakaumustaan loukaten sen kautta hyvin usein hänen tunteitaan.

Mutta vanha ystäväni oli niin sävyisä ja anteeksiantava kuin todellinen buddhalainen ikinä voi toivoa olevansa. Hän ei koskaan närkästynyt sietämättömästä ivailustani, vaikka se olisi ollut, lievimmin sanottuna, kuinka epäkohteliasta tahansa, ja yleensä hänen vastauksensa oli vain hiljainen "odottakaa kunnes näette". Hän ei koskaan voinut käsittää, että minä aivan vakavasti ja vilpittömästi en voinut uskoa minkään Jumalan tai Jumalien olemassaoloon. Sanojen ’ateismi’ ja ’skeptisyys’ täydellinen ymmärtäminen oli hänen muuten erinomaisen terävän ajatuskykynsä ulkopuolella. Hänelle, kuten monille hurskaille kristityille, oli mahdotonta ymmärtää, että järkevä ihminen uskoo ennemmin filosofian ja uudenaikaisen tieteen viisaisiin päätelmiin kuin naurettaviin oppeihin näkymättömästä maailmasta, jossa vilisee jumalia ja henkiä, piruja ja peikkoja. "Ihminen on henkinen olento", hän väitti, "joka palaa maan päälle useammin kuin kerran ja saa palkkansa tai rangaistuksensa välillä olevina aikoina." Häneen ei mahtunut se ajatus, että hän ei ole muuta kuin joukko elimellistä tomua. Hän, kuten Jeremias Collier, ei saattanut myöntää, että ihminen ei ole sen parempi kuin "jalkojaan liikuttava kone, puhuva pää, jolla ei ole mitään sielua sisällään" ja jonka "jokaista ajatusta sitoo liikunnon laki". "Sillä", hän todisteli, "jos minun tekoni olisivat, niin kuin te sanotte, edeltäpäin määrätyt, eikä minun olisi mahdollista muuttaa tekojeni sarjaa sen enempää kuin tuon vierivän virran suuntaa, silloin karman ihana oppi ansiosta ja ansiottomuudesta olisi todella hullutusta."

Siten yltiömetafyysisen ystäväni koko ontologian horjuvat kulmakivet olivat sielunvaellus, kuviteltu ’oikeudenmukainen’ korvauksen laki ja muita yhtä mielettömiä haaveita.

"Me emme voi", hän eräänä päivänä paradoksaalisesti sanoi, "toivoa saavamme elää kuoleman jälkeen täydessä tietoisuudessamme, jos emme edeltäkäsin ole rakentaneet sille lujaa ja kestävää henkistä perustaa... Oi, älkää naurako, ystävä vailla uskoa", hän sävyisästi lisäsi, "vaan mieluummin ajatelkaa ja punnitkaa. Se joka ei koskaan ole oppinut elämään hengessä, niin kauan kun hän on elänyt tietoista ja vastuunalaista elämää maan päällä, voi tuskin toivoa saavansa nauttia itsetajuisesta olemassaolosta kuoleman jälkeen, jolloin hän ruumiistaan erotettuna on jäänyt ainoastaan hengen varaan."

"Mitä voi merkitä hengessä eläminen?" minä kysyin.

"Se on elämää henkisellä tasolla; buddhalaiset kutsuvat sitä nimellä Tushita Devaloka (Paratiisi). Ihminen voi luoda itselleen tuollaisen autuaan elämän kahden syntymän välillä siten, että hän vähitellen siirtää sille tasolle kaikki ne kyvyt, jotka hänen täällä maan päällä ollessaan ilmenevät hänen orgaanisen ruumiinsa ja, kuten te sanotte, eläimellisten aivojensa kautta."

"Kuinka mieletöntä! Ja miten se sitten tapahtuu?"

"Mietiskely ja voimakas halu tulla siunattujen Jumalien kaltaiseksi tekee ihmisen siihen kykeneväksi."

"Mutta jos ihminen kieltäytyy tästä älyllisestä toiminnasta, jolla te luultavasti tarkoitatte tuijottamista nenänpäähän, niin kuinka hänen sitten käy ruumiillisen kuoleman jälkeen?" oli ivallinen kysymykseni.

"Hänen kohtalonsa muodostuu sen mukaiseksi, missä määrin hänellä on tietoisuutta kuoleman jälkeen, ja se voi olla hyvin moniasteinen. Parhaassa tapauksessa on hänen kohtalonsa pikainen jälleensyntymä — pahimmassa sielullinen helvetti. Ihmisen ei kuitenkaan tarvitse olla askeetti noudattaakseen sellaista henkistä elämää, joka kestää kuoleman jälkeen. Ainoa mitä vaaditaan on että hän pyrkii lähestymään henkeä."

"Kuinka niin? Jollei hän uskoisikaan siihen?" minä kysyin.

"Siitäkin huolimatta! Ihminen voi olla uskomatta ja kuitenkin rakentaa sielussaan epäilylle sijaa, vaikka kuinkakin pientä, ja sitten jonakin päivänä, vaikkakin vain hetkeksi, raottaa sisäisen pyhäkön ovea ja tämäkin silloin riittää."

"Te olette varsin runollinen, ja paradoksaalinen kaupan päälle, kunnioitettava herra. Olkaa hyvä ja selittäkää hiukan tarkemmin tätä mysteeriota?"

"Se ei ole mitään mysteeriota; mutta tahdon selittää. Otaksukaa hetkeksi, että se ‘henkinen taso’, josta olen puhunut, on jokin tuntematon temppeli, jossa ette milloinkaan ole käynyt ja jonka olemassaoloa teillä mielestänne on syytä epäillä. Nyt joku ojentaa teille kätensä ja vie teidät sen ovelle, ja uteliaisuudesta te avaatte oven ja katsotte sisään. Tämän pienen teon kautta, sillä että te olette astuneet sisään vaikkapa vain sekunniksi, on tajuntanne tullut pysyvään yhteyteen tuon temppelin kanssa. Te ette enää voi kieltää sen olemassaoloa ettekä haihduttaa olemattomaksi sitä tapahtumaa, että te olette astuneet sinne sisään. Ja sen mukaiseksi, minkä laatuinen ja miten suuri teidän työnne on ollut temppelin pyhien rajojen sisäpuolella, muodostuu elämänne siellä sen jälkeen kun tajunnaltanne on katkaistu yhteys lihallisen asumuksensa kanssa."

"Mitä tarkoitatte? Mitä tekemistä on kuolemanjälkeisellä tajunnalla — jos sellainen on olemassa — tuon temppelin kanssa?"

"Se on kokonaan siitä riippuvainen", oli vanhuksen juhlallinen vastaus. "Kuoleman jälkeen ei voi olla mitään itsetietoisuutta hengen temppelin ulkopuolella. Ainoastaan se, mitä olette tehneet henkisellä tasolla, pysyy. Kaikki muu on petollista harhaa ja on tuomittu häviämään Maajan valtamereen."

Nauraen sisässäni ajatukselle, että ihminen voisi elää ruumiinsa ulkopuolella, kehotin vanhaa ystävääni kertomaan edelleen. Ymmärtämättä minun ajatuksiani kunnioitettava mies mielellään myöntyi.

Tamura Hidejeri kuului Tseonenen suureen temppeliin, buddhalaiseen luostariin, joka on kuuluisa läpi Japanin ja vielä Tiibetin ja Kiinankin. Se on kunnianarvoisin Kioton luostareista. Sen munkit kuuluvat Dseno-dun lahkoon, ja heitä pidetään oppineimpina kaikista arvokkaista veljeskunnista. He ovat sen lisäksi läheisessä yhteydessä jamabushien (askeettien ja erakkojen) kanssa, jotka noudattavat Laotsen opetuksia. Ei ollut siis ihme, että papin mielikuvitus pienimmästäkin yllykkeestä minun puoleltani lensi metafysiikan huimaaviin korkeuksiin, hän kun sen kautta toivoi saavansa minut parannetuksi epäuskostani.

Tässä ei ole tarpeen toistaa hänen pitkää saarnaansa toivottoman sekasotkuisista ja käsittämättömistä opeista. Hänen käsityksensä mukaan meidän pitää harjoittaa itseämme henkisyyttä varten toisessa maailmassa — kuten voimistelua varten. Jatkaen analogiaa temppelin ja ’henkisen tason’ välillä hän koetti valaista minulle ajatuksiaan. Hän oli itse tehnyt työtä hengen temppelissä kaksi kolmasosaa elämästään ja käyttänyt monta tuntia päivässä ’mietiskelyyn’. Nyt hän tiesi (?!), että kun hän laskisi syrjään kuolevan kotelonsa — ’pelkkää harhaa’, hän selitti —niin hän saisi henkisessä tietoisuudessaan elää uudestaan kaikki jalon ilon ja jumalallisen autuuden tunteet, jotka hänellä maan päällä ikinä oli ollut tai joihin hänellä olisi ollut oikeutta — mutta vain sata kertaa voimakkaampina. Hän oli tehnyt ahkerasti työtä henkisellä tasolla ja toivoi sen tähden saavansa työnsä mukaisen päiväpalkan.

"Mutta otaksukaa, että työmies, niin kuin esimerkissä jonka äsken sovititte minuun, olisi paljaasta uteliaisuudesta aukaissut oven, että hän olisi vain kurkistanut pyhäkköön astumatta sinne enää milloinkaan. Kuinka silloin olisi käynyt?"

"Silloin", hän vastasi, "teillä olisi vain tämä lyhyt hetki muisteltavana tulevassa itsetietoisuudessanne eikä sen enempää. Kuolemanjälkeinen elämämme kertoo ja toistaa vain niitä vaikutelmia ja tunnelmia, jotka meillä on ollut henkisissä kokemuksissamme, eikä mitään muuta. Jos sen tähden teidän sydämessänne olisi vihaa, kateutta tai mielipahaa silloin kun astutte hengen pyhäkköön, niin teidän koko tuleva henkinen elämänne olisi totisesti surullinen. Silloin teillä ei olisi mitään muuta muisteltavana kuin oven avaaminen pahan tuulen vallassa."

"Kuinka se sitten oikein toistuu?" jankkasin minä suuresti huvittuneena. "Mitä te luulette, että minun pitäisi tehdä ennen kuin taas ruumiillistuisin?"

"Siinä tapauksessa", hän puhui hitaasti ja punniten jokaista sanaansa — "siinä tapauksessa pelkään, että teidän pitäisi avata ja sulkea temppelin ovea, uudestaan ja yhä uudestaan, ja vaikka tätä kestäisi vain lyhyen ajan, se tuntuisi teistä ikuisuudelta."

Tämänlaatuinen kuolemanjälkeinen puuha näytti vielä silloin minusta niin mahdottoman hullunkuriselta ja järjettömältä, että minut valtasi melkein loppumaton naurunpuuska.

Kunnianarvoisa ystäväni näytti aivan murheelliselta huomatessaan, että hänen metafyysinen opetuksensa ei johtanut sen parempiin tuloksiin. Hän ei ainakaan ollut odottanut naurua palkakseen. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, huokasi vain ja katsoi minuun entistä suurempi hyväntahtoisuus ja sääli loistaen pienistä mustista silmistä.

"Suokaa anteeksi nauruni", koetin puolustautua. "Mutta ette hän nyt voi vakavasti tarkoittaa, että se ’henkinen tila’, jota puolustatte ja johon niin vakavasti uskotte, ei ole muuta kuin elämässä tehtyjen tekojen jäljittelemistä?"

"Ei, ei; se ei ole jäljittelemistä, vaan niiden vaikutusten vahvistamista; se on niiden tyhjien sivujen täyttämistä, jotka jäävät täyttämättä elämän aikana, jolloin usein kiinnitämme huomiota vain tekoihimme ja töihimme, ja se sisältää kaiken sen mitä me olemme tehneet henkisellä, ainoalla todellisella tasolla. Se mitä sanoin oli vain kuvapuhetta ja saattoi tuntua teistä, jotka ette ollenkaan näytä tuntevan sielunnäkemyksen mysteerioita, aivan järjettömältä. Minun tulee siitä moittia vain itseäni... Se mitä tahdoin teille ilmaista oli, että, koska ruumiistaan erotetun tajuntamme henkinen tila on vain hedelmä kaikesta siitä henkisestä toiminnasta, joka on suoritettu elämän kuluessa, jolloin toiminta on ollut paljasta ja hedelmätöntä — me emme voi kuoleman jälkeen odottaa saavamme nähdä mitään muita tuloksia kuin tuon toiminnan uudistumisen. Siinä kaikki. Minä toivon, että te säästyisitte sellaisista hedelmättömistä teoista ja että joskus saisitte nähdä joitakin näistä totuuksista." Ja suorittaen tavalliset japanilaiset hyvästijättökohteliaisuudet kunnon mies lähti pois.

Oi, olisinpa minä silloin tiennyt mitä sen jälkeen olen oppinut, kuinka vähän olisinkaan nauranut ja kuinka paljon enemmän olisinkaan oppinut!

Mutta asioiden ollessa näin mitä suuremmaksi kasvoi persoonallisen kiintymykseni ja kunnioitukseni tunne häntä kohtaan, sitä vähemmän voin sietää hänen hurjia ajatuksiaan kuolemanjälkeisestä elämästä ja varsinkin yliluonnollisista voimista, joita jotkut muka olivat saavuttaneet. Aivan erityisesti tunsin vastenmielisyyttä hänen kunnioittamiaan jamabusheja kohtaan, jotka ovat maan jokaisen buddhalaisen lahkon ystäviä. Heidän ’ihmeitä tekevä’ voimansa oli minusta suorastaan inhottavaa. Voin kuulla jokaisen japanilaisen Kiotossa, jopa oman liikekumppanini, terävä-älyisimmän liikemiehen mitä ikinä olen idässä tavannut, puhuvan näistä Laotsen seuraajista alasluoduin silmin, kunnioittavasti ristityin käsin ja vakuutellen, että he omistavat ’suuria’ ja ’ihmeellisiä’ lahjoja, ja se oli enemmän kuin mitä minä silloin saatoin kärsivällisesti kuunnella. Keitä he sitten olivat, nämä suuret maagikot naurettavine luulotteluineen ylimaailmallisesta tiedosta; nämä ’pyhät kerjäläiset’, jotka, kuten silloin ajattelin, tarkoituksella elävät vaikeapääsyisten vuorten kätköissä ja jyrkkien kalliopolkujen takana, jotta eivät mitkään uteliaat tunkeilijat voisi päästä heidän luokseen näkemään näitä otuksia heidän omissa luolissaan? He ovat yksinkertaisesti povaajia, japanilaisia mustalaisia, jotka myyvät noitakaluja ja salaneuvoja, eivätkä mitään muuta. Kun jotkut yrittivät vakuuttaa minulle, että vaikka jamabushit elävät mystistä elämää ilmaisematta kenellekään vihkimättömälle salaisuuksiaan, niin he kuitenkin ottavat vastaan oppilaita, vaikka oppilaaksi onkin vaikea päästä, ja että heillä siis on eläviä todistajia heidän elämänsä suuresta puhtaudesta ja pyhyydestä, — niin minä vastasin kaikkiin näihin vakuutuksiin täydellisellä epäuskolla enkä siitä horjunut. Pilkkasin sekä opettajia että oppilaita lukien heidät kummatkin hullujen, jollei lurjusten joukkoon, ja menin niin pitkälle, että luin tähän joukkoon kuuluviksi myös sintot. Nyt sintoismi eli Sin-Sju, "usko Jumaliin, ja tie Jumalten luo", so. usko yhteyteen näiden olentojen ja ihmisten välillä, on eräänlaista luonnonhenkien palvelemista, mitä surkeampaa ja järjettömämpää tuskin voi ajatellakaan. Ja lukiessani sintot muiden lahkojen hullujen ja lurjusten joukkoon sain paljon vihamiehiä. Sillä sinto-kanuseja (henkisiä opettajia) pidetään yhteiskunnan ylemmissä luokissa korkeimpina ihmisinä, itse mikado on heidän veljeskuntansa etunenässä ja lahkoon kuuluvat Japanin sivistyneimmät miehet. Nämä sintolaiset kanusit eivät muodosta mitään erityistä säätyä tai luokkaa, eikä heillä ole mitään vihkimyksiä — ainakaan ulkopuolisille tunnettuja. Ja kun he eivät tahdo julkisuudessa itselleen mitään erikoisoikeuksia tai valtaa — heidän pukunsakaan ei millään tavalla eroa maallikkojen puvusta — ja kun he ovat maailman silmissä yksinkertaisesti salaisten ja henkisten tieteiden opettajia ja oppilaita, jouduin hyvin usein tekemisiin heidän kanssaan aavistamatta lainkaan, että olin sellaisten henkilöiden läheisyydessä.

II

Salaperäinen vieras

Vuodet vierivät, ja ajan kuluessa syvälle juurtunut skeptillisyyteni tuli päivä päivältä lujemmaksi ja kiihkeämmäksi. Minulla oli, kuten olen jo maininnut, vanhempi, rakastettu sisar, joka oli ainoa elossa oleva sukulaiseni. Hän oli mennyt naimisiin ja oli hiljan muuttanut asumaan Nürnbergiin. Tunteeni häntä kohtaan olivat enemmän pojan kuin veljen, ja hänen lapsiaan rakastin kuin omiani. Kun perhettämme kohtasi se suuri onnettomuus, joka muutamissa päivissä vei isäni suuren omaisuuden ja mursi äitini sydämen, silloin hän, hellä isosisareni, itsestään tuli onnettoman perheemme suojelusenkeliksi. Niin suuri oli hänen rakkautensa minua, nuorempaa veljeään kohtaan, että hän koetti korvata niiden professorien opetuksen, joiden luona en enää voinut käydä, ja kieltäytyi siten omasta onnestaan. Hän uhrasi itsensä ja sen miehen, jota hän rakasti, lykkäämällä naimisen epämääräiseen tulevaisuuteen voidakseen auttaa isäämme ja etenkin minua jakamattomalla huolenpidollaan. Oi, kuinka minä rakastin ja kunnioitin häntä — aika vain lisäsi tätä varhaista perherakkautta! Ne jotka väittävät, että ateisti sellaisenaan ei voi olla todellinen ystävä, rakastava sukulainen tai uskollinen alamainen, lausuvat — tietoisesti tai tietämättään — mitä valheellisimman parjauksen. Sanoa, että materialisti vanhetessaan tulee kovasydämiseksi, että hän ei voi rakastaa niin kuin uskovainen, on suoraan sanoen mitä suurin erehdys.

Voi tosin olla sellaisia poikkeustapauksia, mutta niitä tavataan vain harvoin ja silloinkin sellaisissa ihmisissä, jotka ovat enemmän itsekkäitä kuin skeptillisiä eli — jokapäiväistä kieltä käyttäen — maailmallisia. Mutta kun luonnostaan hyvä ihminen tulee nk. ateistiksi, ei itsekkäistä vaikuttimista, vaan totuuden halusta ja rakkaudesta, silloin hänen rakkautensa perhettään ja hänen ystävyytensä lähimmäisiään kohtaan vain vahvistuu. Hänen kaikki tunteensa, kaikki palavat pyrkimykset näkymättömään ja saavuttamattomaan, rakkaus, jonka hän muuten olisi heittänyt oletetulle taivaalle ja sen Jumalalle, kaikki se keskittyy nyt kymmenkertaisella voimalla hänen rakastettujaan ja ihmiskuntaa kohtaan. Totta on, että ainoastaan ateistin sydän —

…tietää voi

min sanattoman ilon salavuon,

luo veljesrakkaus...

Sellainen pyhä veljesrakkaus sai minutkin uhraamaan mukavuuteni ja persoonallisen menestykseni hankkiakseni iloa ja onnea hänelle, joka oli ollut minulle enemmän kuin äiti. Olin aivan nuori, kun lähdin kotoani Hampuriin. Siellä tein työtä epätoivon voimalla, niin kuin tekee mies, jolla on vain yksi jalo päämäärä silmiensä edessä — rakastettujensa auttaminen ja heidän kärsimystensä huojentaminen. Ennen pitkää saavutin isäntieni luottamuksen, minkä johdosta kohosin siihen korkeaan luottamusasemaan, jonka aina säilytin. Ensimmäinen todellinen ilo ja palkinto elämässäni oli se, että sain nähdä sisareni naimisissa sen miehen kanssa, jonka hän oli uhrannut minun tähteni, ja auttaa heitä taistelussa olemassaolon puolesta. Rakkauteni häntä kohtaan oli niin puhdistavaa ja epäitsekästä, että kun minun piti ulottaa se hänen lapsiinsakin, ei se näyttänyt laajentumisestaan heikkenevän, vaan tulevan yhä voimakkaammaksi. Minulla oli synnynnäinen taipumus hellään perherakkauteen, ja nyt rakkauteni sisartani kohtaan kasvoi niin suureksi, ettei mieleeni olisi koskaan tullutkaan ajatus sytyttää rakkauden pyhä tuli minkään epäjumalan, muun kuin hänen perheensä eteen. Se oli ainoa kirkko, jonka tunnustin, ainoa kirkko, jossa suoritin jumalanpalvelustani pyhän perherakkauden alttarilla. Itse asiassa tämä yhdentoista hengen perhe, siihen luettuna perheenisä, oli ainoa side, joka kiinnitti minut Eurooppaan. Kaksi kertaa yhdeksän vuoden ajalla tein matkan valtameren poikki vain saadakseni nähdä ja painaa rintaani vastaan nämä rakastettuni. Muuta asiaa minulla ei ollut lännessä, ja kun olin täyttänyt tämän mieluisan velvollisuuteni, palasin aina taas Japaniin tekemään työtä ja uurastamaan heidän puolestaan. Heidän takiaan jäin poikamieheksi, jotta hankkimani omaisuus menisi jakamattomana heille.

Olimme aina olleet kirjeenvaihdossa niin säännöllisesti kuin silloisten postilaivojen säännöttömät ja kauan kestävät kulkuvuorot suinkin sallivat. Mutta äkkiä kirjeet lakkasivat tulemasta kotoa. Melkein vuoteen en saanut mitään tiedonantoa, ja päivä päivältä tulin yhä levottomammaksi ja aloin pelätä jotakin suurta onnettomuutta. Turhaan odotin kirjettä, edes pienintäkään viestiä, ja kaikki yritykseni selittää itselleni niin tavaton äänettömyys olivat tuloksettomat.

"Ystäväni", sanoi minulle eräänä päivänä Tamura Hidejeri, ainoa uskottuni, "ystäväni, kysykää neuvoa hurskaalta jamabushilta, niin pääsette levottomuudestanne".

Tietysti hylkäsin tämän tarjouksen niin hillitysti kuin ärsytettynä ollen saatoin. Mutta kun höyrylaiva toisensa jälkeen tuli satamaan tuomatta viestinsanaakaan, aloin tuntea epätoivoa, joka päivä päivältä tuli yhä syvemmäksi ja voimakkaammaksi. Tämä johti lopulta vastustamattomaan himoon, sairaalloiseen haluun saada tietää — pahinta, niin kuin silloin ajattelin. Taistelin kovan taistelun tämän tunteen kanssa, mutta viimein se pääsi voitolle. Vain muutama kuukausi tätä ennen olin ollut itseni täydellinen herra — ja nyt olin tullut kurjaksi pelon orjaksi. Minä, joka olin ollut fatalisti D’Holbachin koulua, joka olin aina ollut sitä mieltä, että usko välttämättömyyden järjestelmään on filosofisen onnen ainoa edistäjä, että se on paras vastapaino inhimilliselle heikkoudelle, minä tunsin kiihkeästi kaipaavani jotakin povauksen tapaista. Olin mennyt niin pitkälle, että mielestäni oli haihtunut oppini ensimmäinen periaate — ainoa, joka voi tyynnyttää surumme ja herättää meissä tarpeellista alistumista, järkevää nöyrtymistä sokean kohtalon tuomioihin, joiden murtamiksi typerä tunteellisuutemme meidät niin usein saattaa — oppi siitä, että kaikki on välttämätöntä. Niin olin unohtanut tämän, ja minut oli vallannut hävettävä, taikauskoinen kaipaus, tyhmä, halpamainen halu tietää — jollei tulevaisuutta, niin ainakin, mitä tapahtuu toisella puolella maapalloa. Käytökseni näytti kokonaan muuttuneen, mielialani ja harrastukseni olivat tulleet aivan vieraiksi ja tapasin itseni, kuten joku heikkohermoinen tyttö, jännittämästä mieltäni mielipuolisuuden rajoille yrittäessäni nähdä — kuten olin kuullut joidenkuiden saattavan — valtamerien toiselle puolelle saadakseni tietää ainakin todellisen syyn tähän pitkään, selittämättömään äänettömyyteen!

Eräänä iltana auringon laskiessa vanha ystäväni, kunnianarvoisa bonsi Tamura, ilmestyi matalan puutaloni kuistille. En ollut käynyt häntä katsomassa moneen päivään ja hän tuli kysymään vointiani. Käytin taas tilaisuutta hyväkseni ja aloin pilailla hänen kustannuksellaan, jota kohtaan itse asiassa tunsin mitä hartainta kunnioitusta. Jotakuinkin epäystävällisesti kysyin — ja kaduin sanojani melkein ennen kuin ne olivat huuliltani päässeet — miksi hän oli vaivautunut kulkemaan koko pitkän matkan minun luokseni, kun hän olisi saanut tietää kaikki mitä hän minusta tahtoi aivan yksinkertaisesti kysymällä sitä jamabushilta. Hän näytti ensin vähän loukkaantuneelta, mutta katsottuaan tarkasti alakuloisiin kasvoihini hän vastasi lempeästi, että hän ei voinut muuta kuin toistaa entisen neuvonsa minulle. Kuka tahansa pyhän järjestön jäsenistä voisi antaa minulle lohtua nykyiseen tilaani.

Siitä hetkestä alkaen minut valtasi mieletön halu vaatia häntä todistamaan väitteensä. Vaadin — ja sanoin sen hänelle suoraan — jotakuta hänen luulotelluista maagikoistaan sanomaan minulle, mikä oli sen henkilön nimi, jota minä ajattelin, ja mitä hän sillä hetkellä teki. Hän vastasi tyynesti, että toivomukseni tulisi hyvin helposti tyydytetyksi. Viereisessä talossa oli eräs jamabushi, joka oli käymässä sairaan sinton luona. Hän toisi kyllä tämän luokseni — jos minä vain antaisin suostumukseni.

Annoin sen ja, siitä hetkestä lähtien oli tuomioni langetettu.

Kunpa osaisin kuvata kohtausta, joka nyt seurasi! Kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen, kun niin varomattomasti olin lausunut toivomukseni, seisoi edessäni vanha mies, joka oli tavattoman pitkä ja majesteetillisen muotoinen ollakseen japanilainen ja muuten kalpea, laiha ja kuihtuneen näköinen. Orjan matelevaisuuden sijaan hänestä kuvastui tyyni ja arvokas rauha ja sellaisen miehen mielenlaatu, joka tietää siveellisen ylemmyytensä ja sen tähden ei välitä niiden erehdyksistä, jotka eivät sitä näe. Epäystävällisiin ja ivallisiin kysymyksiini, joita tein hänelle toisen toisensa jälkeen kuumeisen kiihkoisasti, hän ei vastannut mitään, vain katsoi minuun äänettömästi, niin kuin lääkäri hourailevaan potilaaseensa. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän kiinnitti katseensa minuun, tunsin — tai ehkä pikemminkin näin — ikään kuin läpitunkevan valonsäteen tunkeutuvan hienona hopeasäikeenä esiin hänen mustista ja kapeista silmistään, jotka lepäsivät niin syvällä keltaisten kasvojen keskellä. Se tuntui tunkeutuvan aivoihini ja sydämeeni nuolen tavoin ja kaivavan esille jokaisen ajatukseni ja tunteeni. Niin, sekä näin että tunsin sen, ja ennen pitkää hänen katseensa kaksinkertainen vaikutus tuli sietämättömäksi.

Murtaakseni lumouksen vaadin häntä kertomaan minulle, mitä hän oli nähnyt ajatuksissani. Tyynesti tuli aivan oikea vastaus: äärimmäinen levottomuus naissukulaisen, hänen miehensä ja lastensa puolesta, jotka asuivat eräässä talossa, jonka ulkomuodon hän kuvasi niin tarkkaan kuin se olisi ollut hänelle yhtä tuttu kuin minulle. Käänsin epäilevän katseeni ystävääni bonsiin, jonka kielevyys, kuten luulin, oli tehnyt mahdolliseksi nopean vastauksen. Muistin kuitenkin samalla, että Tamura ei voinut mitään tietää sisareni talon ulkonäöstä, että japanilaiset ovat kuuluisia luotettavuudestaan ja, ollessaan ystäviä, uskollisuudestaan kuolemaan asti — ja häpesin epäluuloani. Sovittaakseni omantuntoni kysyin erakolta, voisiko hän kertoa minulle mitään tuon rakastetun sisareni nykyisestä tilasta. Muukalainen — kuului vastaus — ei koskaan voisi uskoa kenenkään sanoja eikä luottaa kenenkään muun tietoon kuin omaansa. Jos jamabushi kertoisi näkemänsä, haihtuisi sen vaikutus kysyjän mielestä parin tunnin kuluttua ja hän olisi yhtä kurjassa asemassa kuin ennenkin. Käytettävänä oli vain yksi keino: saattaa muukalainen (minut) näkemään omin silmin, niin että hän itse voisi ottaa selvää asiasta. Oliko kysyjä halukas antamaan jamabushin, vieraan miehen, saattaa itseään vaadittuun tilaan?

Olin Euroopassa kuullut puhuttavan mesmerisoiduista somnambuleista ja kun en uskonut niihin rahtustakaan, ei minulla ollut mitään itse yritystä vastaan. Keskellä lakkaamatonta mielenlevottomuuttanikaan en voinut olla hymyilemättä sille naurettavalle toimitukselle, johon nyt vapaaehtoisesti alistuin. Samalla kuitenkin nyökäytin päätäni suostumuksen merkiksi.

III

Psyykkistä taikaa

Vanha jamabushi ei hukannut aikaa. Hän vilkaisi laskevaan aurinkoon, ja huomattuaan ehkä Herra Ten-Dsio-Dsion (Hengen, joka singahuttaa säteitänsä) suopeaksi alkavalle toimitukselle hän veti äkkiä esiin pienen käärön. Se sisälsi pienen kiillotetun laatikon, palasen paperia, joka oli tehty mulperipuun kuoresta, ja kynän jolla hän piirsi paperille muutamia lauseita neiden-kirjaimilla — erästä omituista kirjoitustapaa, jota käytetään vain uskonnollisiin ja mystisiin tarkoituksiin. Lopetettuaan hän otti vaatteittensa alta esille pienen, pyöreän, tavattoman kirkkaan teräspeilin ja asettaen sen silmieni eteen pyysi minua katsomaan siihen.

Olin kuullut näistä peileistä, joita usein käytetään temppeleissä, ja olin monesti nähnytkin niitä. Väitetään, että niissä taitavien pappien määräyksestä ja tahdosta ilmestyy Daij-Dzin, suuria henkiä, jotka vastaavat uskovaistensa kysymyksiin. Luulin ensin, että hänen oli aikomus herättää sellainen henki, joka sitten vastaisi kysymyksiini. Mutta tapahtuikin jotakin aivan muuta.

Tartuttuani peiliin, viimeinen ylen katsova vihlaisu ajatuksissani, jonka aiheutti syvä tunto omasta mielettömästä asemastani, tunsin yhtäkkiä kummallisen aistimuksen siinä käsivarressani, jonka käsi piteli peiliä. Unohdin hetkeksi, että minun tuli "istua, missä pilkkaajat istuvat", ja herkesin katsomasta asioita niiden naurettavalta puolelta. Kouristiko pelko aivojani herpaisten hetkeksi sen toiminnan —

...pelko,

kun mieli sitä halajaa, niin tieto kuolon tuo?

Ei! Minulla oli vielä kylliksi tietoisuutta jäljellä vakuuttaakseni itselleni, että koe, joka soti ihmisen kaikkea tervettä järkeä vastaan, ei voinut tuottaa mitään tuloksia. Mitä oli siis se, joka kulki aivojeni läpi ikään kuin elävä jääkappale synnyttäen kauhun tunteen ja syöksähtäen sitten sydämeeni, ikään kuin kuolettava käärme olisi iskenyt siihen myrkkyhampaansa? Kouristuksentapaisella kädennykäyksellä pudotin — häpeän kirjoittaa sitä sanaa — ’maagisen’ peilin enkä voinut saada itseäni ottamaan sitä ylös siltä sohvalta, jolla istuin. Lyhyen hetken taisteli sisässäni pelottavalla voimalla ylivallasta jokin epämääräinen ja selittämätön halu luoda katseeni peilin kiiltävän pinnan syvyyksiin ja ylpeyteni, jonka rajuutta ei mikään näyttänyt voivan hillitä. Lopulta sen oma uhmaava voima kuitenkin hillitsi ja kukisti sen kuohun. Pöydällä sohvan edessä oli avonainen romaani, ja kun silmäni sattuivat kohtaamaan sen sivuja, luin sanat: "Hunnun, joka peittää tulevaisuuden, on kutonut armon käsi." Se riitti. Sama ylpeys, joka tähän asti oli pidättänyt minua siitä, mitä pidin alentavana, taikauskoisena kokeiluna, sai minut uhmaamaan kohtaloani. Nostin sohvalta pahaenteisesti loistavan peilin ja valmistuin katsomaan siihen.

Minun tarkastellessani peiliä jamabushi nopeasti lausui muutamia sanoja bonsi Tamuralle saaden minut varkain ja epäluuloisesti vilkaisemaan heihin. Olin taas erehtynyt.

"Hurskas jamabushi pyytää minua tekemään teille kysymyksen ja antamaan samalla varoituksen", huomautti bonsi. "Jos haluatte nyt nähdä eteenne, on teidän — sillä uhalla, että muuten tulette aina tämän jälkeen näkemään kaiken, mikä tapahtuu, oli se miten kaukana teistä tahansa, ja tulette näin näkemään vasten tahtoanne ja toivomustanne — alistuttava säännölliseen puhdistusmenettelyyn, sitten kun olette peilistä saaneet tietää, mitä haluatte."

"Millainen on tämä menettely ja mitä on minun luvattava?" kysyin uhmaavasti.

"Se on omaksi eduksenne. Teidän on luvattava hänelle suostuvanne tähän menettelyyn, sillä muuten on hänen lopun elämäänsä pidettävä itseään omantuntonsa edessä vastuunalaisena siitä, että hän on teissä nähnyt näkijän, joka ei voi vastata näkemisestään. Mutta lupaattehan, ystäväni?"

"Sitä on aika ajatella sitten, jos ensin jotakin näen", vastasin ivallisesti, lisäten puoliääneen: "Mitä muuten toistaiseksi sangen suuresti epäilen."

"Teitä on varotettu, ystäväni. Seuraukset lankeavat nyt itsellenne", oli juhlallinen vastaus.

Katsahdin kelloon ja tein kärsimättömän liikkeen, jonka jamabushi huomasi ja ymmärsi. Se oli tasan seitsemän minuuttia yli viiden.

"Määritelkää tarkasti mielessänne, mitä haluatte nähdä ja saada tietää", sanoi "loitsija" asettaen peilin ja paperin minun käsiini ja neuvoen minulle, miten niitä tuli käsitellä.

Kuuntelin hänen neuvojaan enemmän kärsimättömänä kuin kiitollisena, ja hetkisen taas epäröin. Vastasin kuitenkin kiinnittäen katseeni peiliin:

"Haluan vain yhtä — saada tietää syyn tai syyt siihen, miksi sisareni niin äkkiä on lakannut kirjoittamasta minulle."

Olinko todellisuudessa lausunut nämä sanat molempien todistajien kuullen, vai olinko vain ajatellut ne? Tänä päivänäkään en vielä osaa sitä sanoa. Muistan nyt vain yhden asian selvästi: minun tuijottaessani peiliin tuijotti jamabushi minuun. Mutta kestikö tämä asiaintila puolen sekuntia vai kolme tuntia, siihen en ole koskaan sen jälkeen kyennyt mielessäni tyydyttävästi vastaamaan. Voin palauttaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan tapauksesta siihen hetkeen asti, jolloin otin peilin vasempaan käteeni pitäen salaperäisillä kirjaimilla täyteen kirjoitettua paperia oikean peukalon ja etusormen välissä, kun aivan yhtäkkiä tunsin kokonaan menettäväni tietoisuuden ympäröivistä esineistä. Siirtyminen valvetilasta sellaiseen, jota en voinut verrata mihinkään, mitä sitä ennen olin kokenut, oli niin nopea, että vaikka silmäni olivat lakanneet havaitsemasta ulkonaisia esineitä ja kokonaan olivat menettäneet näkyvistään bonsin, jamabushin ja koko huoneenikin, saatoin kuitenkin selvästi nähdä koko pääni ja selkäni istuessani eteenpäin taipuneena peili kädessäni. Sitten minulle tuli voimakas tunne siitä, kuinka minä tahtomattani syöksyin eteenpäin, tempauduin pois niin sanoakseni paikaltani — olin vähällä sanoa ruumiistani. Ja sitten, samalla kuin kaikki muut aistini olivat kokonaan herpaantuneet, niin silmäni, kuten ajattelin, odottamatta näkivät selvemmän ja elävämmän välähdyksen kuin ne koskaan todellisuudessa olivat nähneet, sisareni uudesta Nürnbergissä olevasta talosta, jossa en milloinkaan ollut käynyt ja jonka tunsin vain piirroksesta, ja sen ympäristöstä, josta en koskaan ollut tiennyt paljoakaan. Tämän ohella tuntiessani aivoissani ikään kuin välähdyksiä haihtuvasta tietoisuudesta — niin ihminen varmaankin tuntee kuolinhetkellä — oli viimeinen epämääräinen ajatukseni, niin heikko, että se oli melkein käsittämätön, se, että minä epäilemättä olin hyvin, hyvin naurettava... Tämän tunteen — sillä sitä se oli pikemmin kuin ajatusta — keskeytti, äkkiä sammutti, jos niin voi sanoa, selvä sielullinen näkemys (en voi ilmaista sitä muulla tavoin) itsestäni, siitä, jonka tiesin ruumiikseni ja joka kasvot tuhkaharmaina lepäsi sohvalla kaikin puolin kuolleen kaltaisena, mutta vielä tuijottaen kuolleen kylmillä ja lasimaisilla silmillä peiliin. Kumartuneena sen ylitse, huitoen laihoilla käsillään ilmaa joka suuntaan sen kalvenneiden kasvojen yläpuolella seisoi pitkä jamabushi, jota kohtaan sinä hetkenä tunsin sammumatonta, murhaavaa vihaa. Aikoessani hyökätä kurjan temppujentekijän niskaan ruumiini, vanhukset, koko huoneeni ja sen kaikki esineet alkoivat vapista ja pyöriä punertavassa, hehkuvassa valaistuksessa ja näyttivät nopeasti liukuvan ’minun’ luotani. Muutamia eriskummallisia varjoja viipyi vielä ’minun’ näkyvissäni, ja kun vielä tunsin kammoa ja tein viimeisen yrityksen saada selville, kuka minä siis nyt olin, koska en ollut tuo ruumis — vaipui ylitseni pimeyden suuri huntu kuten ruumisvaate, ja viimeinenkin ajatukseni kuoli.

IV

Kammottava näky

Miten merkillistä!... Missä nyt olin? Tunsin selvästi, että olin palannut taas tajuihini. Sillä olin olemassa, ja minulle selveni, että liikuin nopeasti eteenpäin tajuten samalla selittämättömän, omituisen aistimuksen, ikään kuin olisin uinut eteenpäin itse tahtomattani ja ponnistamattani ja täydellisen pimeyden keskellä. Ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli, että kuljin pitkän matkaa maan alla veden, maan ja tukahduttavan ilman läpi, vaikka minulla ruumiillisesti ei ollut mitään käsitystä eikä aistimusta näiden aineiden läsnäolosta eikä yhteydestä. Yritin lausua muutamia sanoja, toistaa viimeisen lauseeni. "Haluan vain yhtä: saada tietää syyn tai syyt, miksi sisareni niin äkkiä on lakannut kirjoittamasta minulle" — mutta näistä kuudestatoista sanasta kuulin ainoastaan kaksi, "saada tietää", ja ne eivät tulleet minun kurkustani, vaan kohtasivat minut oman ääneni lausumina, mutta aivan ulkopuoleltani, läheltäni, mutta ei sisältäni. Lyhyesti sanoen ääneni oli lausunut nämä sanat, mutta eivät huuleni...

Vielä nopea, tahdoton liike, vielä viimeinen syöksähdys minulle tuntemattoman elementin mananmustaan pimeyteen, ja minä näin seisovani — todella seisovani — maan alla, kuten tuntui. Maa ympäröi minut tiiviisti ja kiinteästi joka puolella, ylhäällä ja alhaalla, oikealla ja vasemmalla, minä olin mullan keskellä, ja kuitenkaan se ei painanut, vaan tuntui minun aistimilleni aivan aineettomalta ja läpinäkyvältä. En hetkistäkään ajatellut tämän näennäisen asian täydellistä mielettömyyttä ja suoranaista mahdottomuutta. Vielä sekunti, vielä lyhyt hetki, ja minä huomasin — oi kuvaamatonta kammoa, mikä minut valtaa nyt sitä ajatellessani; sillä vaikka silloin havaitsin, ymmärsin ja painoin muistiini asioita ja tapahtumia paljon selvemmin kuin koskaan ennen olen tehnyt, ei se, mitä näin, sillä hetkellä näyttänyt millään tavalla koskevan minua. Niin — huomasin edessäni ruumisarkun. Se oli yksinkertainen, vaatimaton, laudoista kokoonkyhätty laatikko, ja vaikka sen kansi oli suljettuna, näin selvästi sen sisällä ilkeästi irvistävän pääkallon ja ihmisen luurangon, joka oli ruhjoutunut ja murtunut moniin osiin, ikään kuin se olisi tuotu menneiden aikojen inkvisition salaisista kidutuskammioista. "Kukahan se lienee?" ajattelin.

Samassa kuulin taas jostakin kaukaa saman äänen — oman ääneni... "syyn tai syyt, miksi" ...se lausui, ikään kuin nämä sanat olisivat olleet keskeytymätöntä jatkoa niihin kahteen sanaan, jotka se vastikään oli toistanut: "Saada tietää." Se kuului läheltä ja kuitenkin ikään kuin äärettömän kaukaa herättäen minussa sen ajatuksen, että pitkään maanalaiseen matkaani, älylliseen harkintaani ja havaintooni ei ollut mennyt hetkeäkään, että ne olivat tapahtuneet lyhyessä silmänräpäyksessä sen lauseen perättäisten sanojen välissä, jonka olin aloittanut, jollen ehkä loppuun lausunutkaan, huoneessani Kiotossa, ja että ääni nyt lopetti lauseen katkonaisin, keskeytyvin sanoin omien sanojeni tarkkana kaikuna...

Pian ruumiin inhottavat, raadellut jäännökset alkoivat saada muodon, joka minulle oli liiankin tuttu. Murtuneet ruumiinosat liittyivät toinen toiseensa, luiden päälle kasvoi taas liha, ja minä tunsin — hiukan hämmästyen, mutta ilman mitään tunteellisuutta — nämä vääristyneet jäännökset sisareni miehen ruumiiksi, oman lankoni, jota hänen vuokseen olin niin syvästi rakastanut. "Mitä hänelle on tapahtunut, kuinka hän on joutunut noin kauhean kuoleman omaksi?", kysyin itseltäni. Ja silloisessa tilassani kysymyksen tekeminen merkitsi, että se heti tuli vastatuksi. Tuskin olin tehnyt itselleni kysymyksen, kun näin ikään kuin panoraamassa kuvan Kaarle-rukan kuolemasta kammottavan eloisana, jokaista liikuttavaa yksityiskohtaa myöten, vaikka ne silloin jättivät minut kokonaan raakalaismaisen välinpitämättömäksi. Tuossa hän, vanha hyvä ystäväni, on täynnä reippautta ja iloa odottaessaan parempituloista virkaa isännältään tutkimassa ja kokeilemassa sahalaitoksessa jättiläiskokoista höyrykonetta, joka vasta on saapunut Amerikasta. Hän kumartuu lähemmin tarkastamaan koneen sisäosia ja kiertämään jonkun ruuvin tiukempaan. Täydessä vauhdissa kiertävän pyörän hampaat tarttuvat hänen vaatteisiinsa, ja silmänräpäyksessä ne paiskaavat hänet alas, taivuttavat hänen kokoon, katkaisevat ja repäisevät hänen jäsenensä, ennen kuin työmiehet, joille konerakenne on outo, saavat pyörän pysähtymään. Hänet eli hänen jäännöksensä otetaan esille hengettömänä, raadeltuna, kammottavana läjänä, sekanaisena massana värähtelevää lihaa ja verta! Seuraan hänen jäännöksiään, jotka viedään verisenä läjänä sairashuoneeseen, kuulen raa’alla äänellä annetun määräyksen, että ruumiin saattajien on matkallaan pysähdyttävä lesken ja orpojen kotiin. Seuraan heitä ja näen pahaa aavistamattoman perheen rauhallisesti kokoontuneena. Näen rakastavan ja rakastetun sisareni ja jään välinpitämättömäksi hänetkin nähdessäni, tarkastelen vain jännittyneenä, mitä nyt on tapahtuva. Sydämeni, tunteeni, koko persoonallisuuteni näyttää haihtuneen, näyttää jääneen jälkeen ja kuuluvan ikään kuin jollekin muulle.

’Minä’ seison sisareni vieressä ja näen, miten hän mitään aavistamatta ottaa vastaan kaameat uutiset. Huomaan selvästi, hetkeäkään epäröimättä tai erehtymättä, miten tieto onnettomuudesta vaikuttaa häneen, ja käsitän selvästi, seuraan ja painan muistiini pienintä yksityiskohtaa myöten hänen tunteensa ja ne mielenliikutukset, jotka tapahtuvat hänen sisällään. Tarkastan ja muistan, eikä minulta jää huomaamatta ainoakaan kohta tapahtumasta.

Kun ruumis varmuuden saamiseksi tuodaan taloon, kuulen äänekkään tuskan huudon, oman nimeni lausuttavan ja elävän ruumiin kaatuvan kumeasti kuolleen jäännöksille. Seuraan uteliaana äkkinäistä värähdystä ja heti sen jäljessä tulevaa hämmennystä hänen aivoissaan, ja tarkastelen uteliaana putkimaisten säikeiden käärmemäistä, äkkinäistä ja tavattomasti kiihtynyttä liikettä, ja näen, kuinka hermojärjestelmän keskus päässä äkkiä muuttaa väriään hienosäikeisen hermoaineen vaihtuessa valkoisesta heleänpunaiseksi ja sitten tummanpunaiseksi ja sinertäväksi. Huomaan, kuinka äkkiä välähtää fosforin kaltainen, kirkas säteily, kuinka se värisee ja äkkiä sammuu jättäen jälkeensä pimeyden — täydellisen pimeyden muistin paikalle — kun säteily, joka vain muotonsa puolesta muistuttaa ihmishahmoa, äkkiä haihtuu päälaesta, menettää muotonsa ja hajoaa. Ja minä puhun itselleni: "Tämä on hulluutta, elinaikaista, parantumatonta hulluutta, sillä älyn prinsiippi ei ole vain joksikin ajaksi lamautunut tai sammunut, vaan on juuri ainiaaksi hyljännyt ruumiillisen majansa, äkkinäisen onnettomuuden hirvittävä voima on sen karkottanut pois... Yhteys eläimellisen ja jumalallisen olemuksen välillä on murtunut"... Ja lausuessaan älyllisesti oudon sanan ’jumalallinen’ minun AJATUKSENI — naurahtaa.

Äkkiä kuulen taas kaukaisen ja kuitenkin läheltä tulevan äänen painolla ja aivan vieressäni lausuvan sanat "miksi sisareni niin äkkiä on lakannut kirjoittamatta minulle." ...Ja ennen kuin viimeinen sana ’minulle’ on päättänyt lauseen, näen pitkän jakson surkeita tapahtumia, jotka seuraavat välittömästi onnettomuutta.

Näen, kuinka perheenäiti avuttomana, maassa ryömivänä hulluna viedään mielisairaalaan, joka on kaupungin sairashuoneen yhteydessä, ja miten seitsemän nuorempaa lasta pääsee turvakotiin köyhiä varten. Viimein näen kahden vanhimman lapsen, 15-vuotiaan pojan ja vuotta nuoremman tytön, jotka molemmat ovat lempilapsiani, joutuvan vieraiden luo palvelukseen. Matkalle lähtevän laivan kapteeni vie mukanaan sisarenpoikani, ja vanha juutalaiseukko ottaa huostaansa tyttösen. Näen tapahtumat kaikessa kauheudessaan ja liikuttavine yksityiskohtineen, ja painan ne kaikki pienintä yksityiskohtaa myöten mieleeni kylmän rauhallisena.

Sillä on huomattava: kun käytän sellaisia sanoja, kuin ’kauheus’ jne., on ne käsitettävä jälkiajatuksiksi. Koko sinä aikana, jonka kuvaamani tapahtumat kestivät, ei minulla ollut mitään tuskan eikä säälin tunnetta. Tunteeni olivat kaiketi lamautuneet samoin kuin ulkoiset aistinikin, ja vasta ’takaisin tultuani’ käsitin korvaamattoman menetykseni sen täydessä mitassa.

Paljon sellaista, mitä siihen aikaan niin kiivaasti vastustin, on minun nyt synkkien persoonallisten kokemusten nojalla täytynyt myöntää todeksi. Jos silloin joku olisi selittänyt minulle, että ihminen voi toimia ja ajatella ja tuntea käyttämättä aivojaan ja aistejaan — niin, että hän jollakin salaperäisellä ja minulle tähän päivään mennessä selittämättömällä tavalla voi älyllisesti siirtyä tuhansien virstojen päähän ruumiistaan ja sitten nähdä sekä parhaillaan tapahtuvia että menneitä tapahtumia ja säilyttää ne mielessään painamalla ne muistiinsa — olisin väittänyt häntä hulluksi. Oi, nyt en enää voi väittää vastaan, sillä olen itse tullut ’hulluksi’. Kymmenen, kaksikymmentä, neljäkymmentä, sata kertaa tämän kurjan elämäni aikana olen kokenut ja elänyt sellaisia tietoisuuden hetkiä ruumiini ulkopuolella. Kirottu se hetki, jolloin tämä kauhea voima ensi kerran minussa heräsi! Minulla ei ole jäljellä edes sitä lohdutusta, että voisin pitää sellaisia näkyjä kaukaisista tapahtumista mielenvikaisuutena. Mielenvikaiset hourailevat, mutta he eivät tiedä mitään todellisuudesta siinä maailmassa, missä he elävät. Minun näkyni sitä vastoin ovat osoittautuneet erehtymättömästi paikkansapitäväksi. Mutta palaan surkeaan kertomukseeni.

Olin tuskin ehtinyt nähdä onnettoman sisarentyttäreni hänen uudessa juutalaiskodissaan, kun taas tunsin samanlaisen sysäyksen kuin se, joka oli työntänyt minut ’uimaan’ maan sisuksien kautta, kuten minusta oli tuntunut. Avasin silmäni omassa huoneessani, ja ensimmäinen johon katseeni kiintyi, oli kello. Sen osoittimet ilmaisivat kellon olevan seitsemän ja puoli minuuttia yli viiden!... Olin siis käynyt näiden hirveiden kokemusten läpi, joiden kertomiseen minulta menee tuntikausia, tasan puolessa minuutissa.

Mutta tämäkin oli vasta jälkiajatusta. Hetkisen aikana en muistanut mitään siitä, mitä olin nähnyt. Väliaika siitä, jolloin olin vilkaissut kelloon ottaen peilin jamabushin kädestä, siihen hetkeen, jolloin toisen kerran kelloon vilkaisin, näytti minusta haihtuvan tyhjiin. Avasin jo huuleni kehottaakseni jamabushia jouduttamaan koettaan, kun aivoihini samassa salaman tavoin välähti täydellinen muisto siitä, mitä vasta olin nähnyt. Huudahdin kauhusta ja epätoivosta, ja oli kuin koko luonto olisi musertanut minut alleen. Hetkisen aikana en saanut sanaa suustani, olin kuin ihmisen raunio keskellä kuoleman ja häviön maailmaa. Sydäntäni kouristi tuska: tuomioni oli langetettu, ja toivottomuuden pilvi näytti laskeutuvan ylitseni elämäni loppuun asti.

V

Epäilykset palaavat

Sitten tuli vastavaikutus epätoivon vallattua minut. Mieleeni nousi epäilys, joka paisui heti hurjaksi haluksi kieltää äskeisen näkyni todellisuus. Minut täytti uhmaava päätös pitää koko kokemustani tyhjänä, merkityksettömänä unena, rasittuneen mielentilani tuotteena. Niin — se oli vain pettävä näky, omien aistieni järjetön ilve, ja nosti eteeni kuolon ja kurjuuden mielikuvia, jotka monien viikkojen epätietoisuus ja ajatusten lamaannus oli herättänyt eloon.

"Kuinka saatoin nähdä koko näkyni vajaassa puolessa minuutissa?" huudahdin. "Uniteoria, joka osoittaa, kuinka nopeasti ne ainemuutokset, joihin mielikuvamme unennäössä perustuvat, muodostuvat hermosolmujen pallonpuoliskoissa, kykenee selittämään sitä pitkää tapausten jaksoa, jonka minä olin kokevinani. Ainoastaan unessa voivat ajan ja paikan suhteet niin haihtua. Jamabushi ei tuottanut epämiellyttävää painajaistani. Hän on vain niittänyt, mitä minä itse olen kylvänyt; hän on käyttänyt jotakin pirullista noitajuomaa, jonka salaisuuden hänen heimonsa tuntee, ja sen avulla hän on saanut minut menettämään tietoisuuteni muutamiksi hetkiksi ja näkemään tuon näyn — joka on yhtä petollinen kuin se on kauhea. Pois kaikki nämä ajatukset, minä en niitä usko. Parin päivän päästä lähtee höyrylaiva Eurooppaan... Minä matkustan huomenna!"

Tämän sekavan monologin lausuin ääneen huolimatta kunnianarvoisen ystäväni, bonsi Tamuran ja jamabushin läsnäolosta. Viimeksi mainittu seisoi minun edessäni samassa asennossa kuin silloin, kun hän oli asettanut peilin minun käsiini, ja katsoi yhä tyynesti minuun, tai kenties olisi parempi sanoa minun lävitseni, arvokkaaseen vaitioloon vaipuneena. Bonsi, jonka ystävälliset kasvot säteilivät myötätuntoa, lähestyi minua kuin sairasta lasta ja laskien lempeästi kätensä minun käteeni sanoi kyynelissä silmin: "Ystäväni, te ette saa lähteä tästä kaupungista, ennen kuin olette täydellisesti puhdistunut kosketuksestanne alempien Daij-Dzinien (Henkien) kanssa, joita oli käytettävä ohjaamaan kokematonta sieluanne niihin paikkoihin, joita se halusi nähdä. Pääsy Sisäiseen Itseenne on suljettava estämään niiden vaarallista tunkeilua. Älkää sen tähden hukatko aikaa, poikani, vaan sallikaa tuon pyhän Opettajan puhdistaa teidät heti."

Mutta mikään ei voi olla kuurompi kuin suuttumus, joka kerran on herännyt. ’Järjen mehu’ ei enää voinut ’sammuttaa intohimon liekkiä’, ja sillä hetkellä minä en saattanut kuunnella hänen ystävällistä ääntään. Milloin tahansa palautan muistiini hänen kasvonpiirteensä, minut valtaa tunne hänen täydellisestä rehellisyydestään; tulen aina lausumaan hänen nimensä kaihosta huokaisten; mutta tällä muistettavalla hetkellä, jolloin intohimoni olivat tulistuneet valkeanhehkuvan kuumuuden asteeseen, tunsin miltei vihaa tätä vanhaa hyvää miestä kohtaan enkä voinut antaa anteeksi hänelle hänen sekaantumistaan tähän tapahtumaan. Vastauksen sijaan hän sai minun puoleltani sen vuoksi osakseen jyrkän ja kiivaan vastalauseen sille ajatukselle, että minä koskaan saattaisin pitää näkemääni näkyä muuna kuin tyhjänpäiväisenä unena ja hänen jamabushiansa muuna kuin petkuttajana. "Minä lähden huomenna, maksakoon se sitten minulle vaikka koko omaisuuteni", huudahdin raivosta ja epätoivosta kalpeana.

"Te tulette katumaan koko elämänne ajan, jos lähdette ennen kuin pyhä mies on sulkenut pääsyn teidän sisäänne niiltä tunkeilijoilta, jotka aina pitävät varansa ja ovat aina valmiita astumaan sisään avoimesta ovesta", kuului vastaus. "Daij-Dzinit saavat teidät varmasti kynsiinsä."

Keskeytin hänet raa’asti nauraen ja kysäisin vielä raaemmalla tavalla, paljonko olin velkaa jamabushille hänen kokeilustaan minun kanssani.

"Hän ei tarvitse mitään maksua", kuului vastaus. "Järjestö, johon hän kuuluu, on maailman rikkain: sen jäsenet eivät tarvitse mitään, sillä he ovat kohonneet yläpuolelle kaikkien maallisten ja rahalla tyydytettävien halujen. Älkää loukatko häntä, hyväsydämistä miestä, joka tuli teitä auttamaan pelkästä myötätunnosta kärsimyksiänne kohtaan ja halusi huojentaa mielentuskaanne." Mutta minä en tahtonut kuunnella järjen ja viisauden sanoja. Vastustuksen ja ylpeyden henki oli minut vallannut ja sai minut karkottamaan mielestäni kaiken persoonallisen ystävyyden ja vieläpä tavallisen säädyllisyydenkin tunteen.

Onnekseni huomasin, kääntyessäni käskemään kerjäläismunkkia lähtemään huoneestani, että hän oli mennyt.

En ollut nähnyt hänen liikahtavan ja päättelin sen vuoksi, että hänen salamyhkäinen poismenonsa osoitti pelkoa sen johdosta että olin hänet paljastanut ja käsittänyt.

Hupsu! Sokea, erehtynyt hullupa minä olin! Miksi en käsittänyt jamabushin voimaa ja että koko elämäni rauha kaikkosi hänen mukanaan, siitä hetkestä ainaiseksi? Mutta minäpä en vain ymmärtänyt. Jopa julman painajaisen, joka oli ahdistanut minua niin kauan, — epätietoisuuden — oli nyt kokonaan voittanut katala skeptillisyys, järjettömin kaikista. Minussa oli päässyt valtaan synkkä, sairaalloinen epäusko, joka itsepäisesti kielsi omien aistieni todistuksen, ja luja päätös pitää koko näkyä rasittuneiden ajatusteni luomana haavekuvana.

"Sieluni", minä järkeilin, "mitä se on? Onko minun uskottava taikauskoisten ja heikkoluontoisten mukana, että tämä fosforin ja harmaan aineen tuote olisi ylempi puoli minua, että se voisi toimia ja nähdä riippumatta fyysisistä aistimistani? Ei milloinkaan! Yhtä hyvin voisin uskoa astrologin ‘planeettaolentoihin’, kuin herkkäuskoisen, vaikka hyvää tarkoittavan pappiystäväni ‘Daij-Dzineihin’. Yhtä hyvin voisin tunnustaa uskovani Jupiteriin ja Aurinkoon, Saturnukseen ja Merkuriukseen, ja siihen, että nämä kunnianarvoisat herrat johtavat pahojaan ja sekaantuvat kuolevaisten asioihin, kuin laskea mieleeni vakavaa ajatusta näistä tuulesta tehdyistä olemattomista olennoista, jotka muka johtivat ‘sieluni’ sen epämiellyttävään uneen! Inhoan ja nauran tätä mieletöntä ajatusta. Minun mielestäni on persoonallinen loukkaus ihmisen älyä ja järjen voimia vastaan, jos puhutaan näkymättömistä olioista, ’subjektiivisista olennoista’ ja kaikesta sen kaltaisesta mielettömästä taikauskosta." Lyhyesti sanoen pyysin ystävääni bonsia säästämään minua vastalauseiltaan ja samalla siltä ikävyydeltä, että minun täytyisi katkaista välini hänen kanssaan ainaiseksi.

Näin raivosin ja järkeilin kunnianarvoisan japanilaisen herrasmiehen edessä ja tein parhaani jättääkseni hänen mieleensä horjumattoman käsityksen siitä, että minä äkkiä olin tullut hulluksi. Mutta hänen ihmeellinen kärsivällisyytensä osoittautui paljon voimakkaammaksi kuin minun järjetön intohimoni; ja vielä kerran hän rukoili minua koko tulevaisuuteni nimessä alistumaan eräisiin ’välttämättömiin puhdistusmenoihin’.

"En milloinkaan! Paljon mieluummin tahdon elää ilmassa tervejärkisen epäuskon ilmapumpun avulla tyhjiin haihdutettuna, kuin järjettömän taikauskon sakeassa sumussa", järkeilin, mukaillen Richterin huomautusta. "En tahdo uskoa", toistin, "mutta kun en enää voi kestää tätä epätietoisuutta sisarestani ja hänen perheestänsä, palaan ensi höyrylaivalla Eurooppaan".

Tämä lopullinen päätökseni sai vanhan tuttavani kokonaan suunniltaan. En ottanut kuuleviin korviinikaan hänen innokasta rukoustaan, etten lähtisi ennen kuin näkisin vielä kerran jamabushin.

"Muukalainen ystäväni!" hän huusi, "minä toivon, ettei teidän tarvitse katua epäuskoanne ja äkkipikaisuuttanne. Varjelkoon ’Pyhä’ (Kwan-On, Armon jumalatar) teidät Dzineiltä! Sillä kun te kieltäydytte alistumasta puhdistusmenoihin pyhän jamabushin käsissä, hän on voimaton suojelemaan teitä niiltä pahoilta vaikutuksilta, jotka epäuskonne ja totuuden kieltämisenne on synnyttänyt. Mutta minä rukoilen teitä, antakaa nyt eron hetkellä minun, vanhemman miehen, joka toivoo teidän parastanne, vielä kerran varoittaa teitä ja saada teidät vakuuttuneiksi sellaisesta, josta te ette vielä tiedä. Saanko puhua?"

"Antakaa mennä ja puhukaa suunne puhtaaksi", kuului tyly suostumukseni. "Mutta sallikaa minun vuorostani muistuttaa teille, että se, mitä aiotte sanoa, ei missään tapauksessa voi tehdä minusta kehnon taikauskonne kannattajaa." Tämän lisäsin tuntien julmaa huvia siitä, että sain heittää hänen silmilleen tämänkin tarpeettoman loukkauksen.

Mutta kunnon mies ei kiinnittänyt huomiotaan näihin ivasanoihin sen enempää kuin muihinkaan. En koskaan tule unohtamaan hänen juhlallisia, vakavia sanojaan eronhetkellä ja säälin ja katumuksen katsetta hänen kasvoillaan, kun hän huomasi, että hän sai puhua kuuroille korville ja että apu, jonka hän ystävällisesti oli hankkinut minulle, oli vain vienyt minut perikatoon.

"Kuulkaa minun sanojani, hyvä herra, viimeisen kerran", hän alkoi. "Tietäkää, että jollei tuo pyhä ja kunnianarvoisa mies, joka teidän mielentuskaanne huojentaakseen avasi ‘sielunnäkemyksenne’, saa lopettaa työtään, niin teidän tuleva elämänne ei totisesti ole elämisen arvoinen. Hänen on estettävä, että sen kaltaiset näyt eivät uudistu vastoin teidän tahtoanne. Mutta jollette te suostu siihen omasta vapaasta tahdostanne, joudutte te voimien valtaan, jotka tulevat ahdistamaan ja ajamaan teidät hulluuden partaalle. Tietäkää, että ‘kaukonäön’ (selvänäköisyyden) kehittäminen — jonka esteettä voivat suorittaa vain ne, joille ovat paljastuneet kaikki Armon Äidin, suuren Kwan-Onin salaisuudet — täytyy aloittelijan käydä läpi ilma-Dzinien (elementaalihenkien) avulla, joiden luonto on sieluton ja sen vuoksi paha. Tietäkää vielä, että vaikka Arihatin, ’vihollisen voittajan’, joka on alistanut nämä olennot valtaansa ja tehnyt ne palvelijoikseen, ei tarvitse pelätä mitään, niin hän, jolla ei ole mitään voimaa niiden ylitse, tulee niiden orjaksi. Voi, älkää naurako ylpeydessänne ja tietämättömyydessänne, vaan kuulkaa edelleen. Näyn aikana, ja niin kauan kuin sisäiset aistit on suunnattu niihin tapahtumiin, joita ne etsivät, näkijä on — kun hän, kuten te nyt, on kokematon alkaja — kokonaan Daij-Dzinien vallassa; ja niin kauan näkijä ei enää ole oma itsensä. Hän on ’oppaansa’ luontoa. Daij-Dzin, joka ohjaa hänen sisäistä näköänsä, sulkee hänen sielunsa vankilaan ja tekee hänet siksi ajaksi, jonka tämä tila kestää, itsensä kaltaiseksi olennoksi. Vailla jumalallista valoa ihminen on vain sieluton olento; sen vuoksi hän ei niin kauan, kuin hän on yhteydessä Daij-Dzinin kanssa, voi tuntea mitään inhimillisiä tunteita, ei sääliä eikä pelkoa, ei rakkautta eikä armeliaisuutta."

"Odottakaa", huudahdin vasten tahtoani, sillä hänen sanansa toivat elävästi mieleeni sen välinpitämättömyyden, joka minussa oli vallinnut, kun olin nähnyt sisareni epätoivon ja äkkinäisen järjen menettämisen ’hallusinaation’ aikana. "Odottakaa!... Mutta ei sentään; minä olen vielä hullumpi, jos panen mitään huomiota naurettavaan pakinaanne tai etsin siitä järjellistä ajatusta! Mutta jos tiesitte kokeen niin vaaralliseksi, niin miksi sitten ollenkaan neuvoitte minua sitä tekemään?" lisäsin ivallisesti.

"Se olisi kestänyt vain muutamia sekunteja, eikä siitä olisi ollut mitään pahaa seurausta, jos te vain olisitte pitänyt lupauksenne ja alistunut puhdistukseen", kuului hänen surullinen ja nöyrä vastauksensa. "Toivoin teidän parastanne, ystäväni, ja sydämeni oli murtua, kun näin teidän kärsivän päivän toisensa jälkeen. Koe on vaaraton, kun sitä ohjaa sellainen, joka tietää, ja tulee vaaralliseksi vasta siinä tapauksessa, että lopulliset varokeinot jätetään huomioonottamatta. "Näkyjen mestarin", joka on avannut pääsyn sieluunne, on se suljettava käyttämällä Puhdistuksen Sinettiä, joka estää sinne tunkeutumista tulevaisuudessa..."

"Vai ’näkyjen mestari’ minä huudahdin keskeyttäen raa’asti hänen puheensa, "sanokaa paremmin petoksen mestari!"

Surun ilme hänen ystävällisillä, vanhoilla kasvoillaan oli niin voimakas ja tuskallinen nähdä, että minä huomasin menneeni liian pitkälle; mutta nyt oli liian myöhäistä.

"Hyvästi siis!" sanoi vanha bonsi nousten seisaalleen; ja suoritettuaan tavalliset kohteliaisuusmenot Tamura lähti asunnostani arvokkaaseen vaitioloon vaipuneena.

VI

Matkalle lähtö — mutta millaisessa seurassa!

Muutamia päiviä myöhemmin astuin laivaan, mutta siihen mennessä en sen koommin nähnyt kunnianarvoista ystävääni bonsia. Nähtävästi viimeisenä iltana, jonka olin hänen kanssaan ollut ja jonka tulen aina muistamaan, minun halventava ja suorastaan häpäisevä huomautukseni miehestä, jota hän niin syystä kunnioitti, oli saanut hänet vakavasti loukkaantumaan. Olin pahoillani hänen vuokseen, mutta intohimon ja ylpeyden pyörä kiersi sisässäni niin kiivaasti, että minä en hetkeäkään voinut tuntea katumusta. Mikähän sai minut nauttimaan vihan tunteesta niin, että kun syytökset jamabushia vastaan häipyvät hetkeksi mielestäni, niin minä heti yllytin itseni jonkinlaiseen keinotekoiseen raivoon häntä kohtaan. Hän oli vain tehnyt, mitä häntä oli pyydetty tekemään ja minkä hän äänettömästi oli luvannut. Ja kaiken lisäksi minä itse olin riistänyt häneltä mahdollisuuden tehdä enemmän omaksikin suojeluksekseni, jos saatoin uskoa bonsia — miestä, jonka tiesin täysin rehelliseksi ja luotettavaksi. Paha mielikö sen johdosta, että ylpeyteni oli saanut minut hylkäämään tarjotun suojeluksen, vai katumuksen pelkoko sai minut noina kauheina hetkinä haalimaan mielessäni yhteen pienimmätkin yksityiskohdat siinä loukkauksessa, jonka minä mielestäni olin kärsinyt, ja pitämään yllä murhaavaa ylpeyttäni? Katumus, niin kuin vanha runoilija on osuvasti lausunut, ’on niin kuin sydän, mi sen kasvatti:

"...jos sydän synkkä, pimeä,

on se kuin myrkkypuu, mi lävistettynä

vain verikyyneleitä vuodattaa" ...

Kenties jokin epämääräinen pelko jostakin sellaisesta sai minut pysymään niin jäykkänä ja puolustamaan sillä, että minut oli kauhealla tavalla kiihdytetty, niitä aiheettomiakin herjauksia, joita olin syytänyt ystävälliselle ja anteeksiantavalle pappiystävälleni. Joka tapauksessa nyt oli liian myöhäistä peruuttaa niitä loukkaavia sanoja, jotka minä olin lausunut, ja saatoin ainoastaan päättää itsekseni kirjoittaa hänelle hyvitykseksi ystävällisen kirjeen heti kun pääsisin kotiin. Hupsu, sokea hupsu minä olin ja täynnä ylimielistä omahyväisyyttä! Olin niin varma siitä, että näkyni oli johtunut vain jostakin jamabushin silmänkääntötempusta, että oikein nautin tulevasta riemustani, kun saisin kirjoittaa bonsille, että olin tehnyt aivan oikein vastatessani hänen synkkiin jäähyväissanoihinsa epäilevällä hymyllä, koska kerran sisareni ja omaiseni olivat aivan terveitä ja — onnellisia!

Olin ollut merellä tuskin viikkoakaan, kun jo sain aihetta muistaa hänen varotussanojaan!

Siitä päivästä lähtien, jolloin minulla oli kokemukseni taikapeilin kanssa, huomasin suuren muutoksen koko olemuksessani, ja ensin pidin siihen syynä sitä sielullista masennusta, jota vastaan olin taistellut niin monen kuukauden aikana. Päiväsellä huomasin hyvin usein siirtyväni pois tavallisesta ympäristöstäni ja menettäväni näkyvistäni useiksi minuuteiksi esineet ja henkilöt. Yöni vietin huonosti, ja näin painostavia ja toisinaan pelottavia unia. Tiesin olevani hyvä merenkulkija, ja sitä paitsi ilma oli tavattoman kaunis ja valtameri tasainen kuin lammen pinta. Siitä huolimatta tunsin usein päätäni huimaavan kummallisesti, ja matkustajien tutut kasvonpiirteet muuttuivat silloin mitä hullunkurisimman näköisiksi. Niinpä eräs nuori saksalainen, jonka tunsin hyvin, muuttui kerran yhtäkkiä silmieni edessä vanhaksi isäkseen, jonka me olimme peittäneet maan poveen eurooppalaisen siirtokunnan pienellä hautausmaalla noin kolme vuotta takaperin. Puhelimme kannella vainajasta ja jostakin hänen liikeasiastaan, kun minusta samassa äkkiä näytti, että kummallinen kalvo peitti Max Grunnerin pään. Sakea harmaa sumu ympäröi hänet ja tiivistyen hänen terveiden kasvojensa kohdalle muodostui yhtäkkiä ilkeännäköiseksi vanhaksi pääksi, jonka päälle itse olin nähnyt luotavan kuusi jalkaa multaa. Toisen kerran, kun kapteeni kertoi malaijilaisesta varkaasta, jonka kiinniottamisessa ja vangitsemisessa hän oli ollut mukana, näin hänen lähellään hänen kuvailuaan vastaavan miehen keltaiset, roistonilmeiset kasvot. En puhunut kenellekään tällaisista hallusinaatioista, mutta kun niitä tuli yhä useammin ja useammin, ne alkoivat vaivata minua pahasti, vaikkakin pidin yhä niiden aiheena luonnollisia syitä, joista olin lukenut lääketieteellisistä kirjoista.

Eräänä yönä heräsin äkkiä siihen, että kuulin pitkän ja äänekkään hätähuudon. Se oli naisen ääni, valittava kuin lapsen, täynnä kauhua ja avutonta epätoivoa. Heräsin säpsähtäen ja huomasin olevani maalla, oudossa huoneessa. Nuori tyttö, miltei lapsi, taisteli epätoivoisesti vahvaa keski-ikäistä miestä vastaan, joka oli yllättänyt hänet hänen omassa huoneessaan ja keskellä hänen untaan. Suljetun ja salvatun oven takana näin kuuntelemassa vanhan vaimon, jonka kasvot, huolimatta niiden pirullisesta ilmeestä, näyttivät minusta tutuilta, ja minä tunnistinkin ne heti: ne olivat sen juutalaiseukon kasvot, joka oli ottanut sisarentyttäreni luokseen unessa, jonka olin Kiotossa nähnyt. Hän oli saanut kultaa maksuksi osallisuudestaan inhottavaan rikokseen ja täytti nyt oman sitoumuksensa... Mutta ken oli uhri? Oi hirveätä, oi sanomatonta kauhua! Kun normaalitilaani palattuani ymmärsin, miten asiat olivat, tiesin, että se oli oma sisarentyttäreni.

Mutta samoin kuin ensimmäisessä näyssäni en tuntenut lainkaan sellaista epätoivoa, joka syntyy sydämen täyttävästä rakkaudesta, kun näkee vääryyttä tehtävän rakastetuille tai onnettomuuden kohtaavan heitä, en tuntenut muuta kuin suuttumusta, joka miehessä voi nousta, kun hän näkee heikolle ja avuttomalle tuotettavan kärsimystä. Hyökkäsin tietysti tytön avuksi ja iskin käteni himokkaan, raivoisan pedon niskaan. Tartuin häneen voimakkaalla otteella, mutta mies ei sitä huomannut eikä näyttänyt tuntevankaan kättäni. Roisto, joka huomasi tytön vastustelevan, kohotti vahvan kätensä, ja paksu nyrkki, joka putosi kuin raskas moukari kullanhohteisille kiharoille, kaatoi tytön maahan. Huuliltani pääsi äänekäs suuttumuksen huudahdus, mutta se oli kuin muukalaisen huuto eikä kuin naarastiikerin, joka puolustaa poikastansa — ja samassa hyökkäsin himojensa vallassa olevan pedon kimppuun ja koetin kuristaa häntä kurkusta. Silloin vasta huomasin, että minä olin varjo, joka hapuili toista varjoa!...

Äänekkäät huutoni ja sadatukseni olivat herättäneet kaikki ihmiset laivalla. He luulivat painajaisen minua vaivanneen. En kertonut kenellekään salaisuudestani. Mutta siitä päivästä lähtien elämäni muuttui pitkäksi sielullisten kärsimysten jaksoksi. Saatoin tuskin sulkea silmiäni saamatta samalla näkyviini jonkin hirveän teon, jonkin kurjuuden, kuoleman tai rikoksen näyn, joko menneen, parhaillaan tapahtuvan tai tulossa olevan — kuten myöhemmin sain tietää. Oli kuin joku ilkkuva pahahenki olisi ottanut tehtäväkseen panna minut näkemään kaiken, mikä tässä kurjuuden maailmassa oli eläimellistä, ilkeää ja toivotonta. Ei ainoakaan kauneuden tai hyvyyden näky valaissut pienimmälläkään valonsäteellä näitä pelottavia ja onnettomia kuvia, jotka minä olin tuomittu näkemään. Pahuuden, murhan, petoksen ja himon näyt avautuivat kaameina eteeni, ja minä jouduin näkemään kasvoista kasvoihin mitä inhottavimpia tuloksia ihmisen himoista, mitä hirveimpiä seurauksia hänen aineellisista, maallisista haluistaan.

Oliko bonsi todella nähnyt nämä kauheat tulokset, kun hän puhui Daij-Dzineistä, joille minä olin jättänyt ’sisäänpääsyn’, ’oven auki’ sisääni? Loruja! Minussa oli täytynyt tapahtua jokin fysiologinen epänormaali muutos. Kun kerran olen päässyt Nürnbergiin ja saanut nähdä, kuinka väärään suuntaan pelonajatukseni ovat menneet — en uskaltanut toivoa, ettei mitään onnettomuutta ollut tapahtunut —, nämä sisällyksettömät näyt haihtuvat niin kuin ne tulivatkin. Jo sekin seikka, että mielikuvitukseni meni vain yhteen suuntaan ja kutsui esiin kurjuuden ja ihmisten intohimojen kuvia niiden ilkeimmässä, aineellisimmassa muodossa, oli minun mielestäni todiste niiden epätodellisuudesta.

"Jos, niin kuin te sanotte, ihminen on kokoonpantu vain yhdestä olemuksesta, aineesta, jota fyysisillä aisteilla voidaan tajuta, ja jos aistiminen kaikissa muodoissaan on vain tulosta aivojen kokoonpanosta, silloin me luonnollisesti tuntisimme vetoa vain aineellista, maallista kohtaan..." Olin kuulevinani bonsin tutun äänen keskeyttävän pohdiskeluni ja toistavan todistelun, jota hän usein oli käyttänyt keskusteluissaan minun kanssani.

"Ihmisten edessä on kaksi näkemisen tasoa", kuulin hänen taas sanovan, "kuolemattoman rakkauden ja henkisten pyrkimysten taso, ikuisen valon vuodatus, ja levottoman, alati muuttuvan aineen taso, jonka valossa harhaan menneet Daij-Dzinit kylpevät."

VII

Iäisyys lyhyessä unessa

Siihen aikaan minun oli vaikea hetkenkään verran kuvitella mielettömäksi uskoa edes jonkinlaisiin henkiin, olivatpa ne sitten hyviä tai pahoja. Vaikka en olisikaan itse uskonut, ymmärsin nyt, mitä sillä sanalla tarkoitettiin, mutta pidin yhä kiinni toivosta, että se loppujen lopuksi näyttäytyy fyysisen ruumiin häiriöksi tai hermostumisesta johtuvaksi hallusinaatioksi. Lujittaakseni epäuskoani vielä enemmän koetin palauttaa mieleeni kaikki kuulemani ja lukemani vastaväitteet sellaista taikauskoa vastaan. Muistelin Voltairen purevia ivailuja ja Humen tyyntä järkeilyä ja toistelin itsekseni kyllästymiseen asti Rousseaun sanoja, että taikauskon, ’yhteiskunnan rauhanhäiritsijän’, kimppuun ei koskaan voida käydä liian kovin käsin. "Miksi sellaisen näkeminen eli paremmin sanottuna kuvitteleminen, jonka valvetilassa ollessamme tiedämme olemattomaksi, meihin vaikuttaisi lainkaan?" päättelin itsekseni.

"Miksi luottaisimme kuvitelmiin merkitystä vailla,

miksi vaivaisimme päätämme olemattomilla?"

Eräänä päivänä vanha kapteeni kertoi meille niistä monenlaisista taikauskoisista käsityksistä, joihin merimiehet tavallisesti lankeavat. Laivalla matkustava mahtipontinen englantilainen lähetyssaarnaaja huomautti Fieldingin jo kauan sitten selittäneen, että "taikausko tekee ihmisen hupsuksi" — mutta sitten hän hetken epäröi ja herkesi äkkiä äänettömäksi. En ollut ottanut osaa yleiseen keskusteluun, mutta tuskin pappi oli vaiennut, kun minä siinä väreilevän valon muodostamassa kehässä, jonka nyt havaitsin melkein alinomaa jokaisen laivassa olevan ihmisen pään yläpuolella, näin Fieldingin seuraavan lauselman — "ja epäily vie häneltä järjen".

Olin kuullut ja lukenut, että ne ihmiset, jotka väittävät olevansa selvänäköisiä, kertovat usein näkevänsä läsnäolijoiden ajatukset piirrettyinä heidän auraansa. Tarkoittivatpa muut mitä tahansa "auralla", minulla oli nyt ainakin persoonallinen kokemus väitteen tosiperäisyydestä, ja olin melko harmistunut keksintöni johdosta! Minäkö — selvänäköinen? Oliko elämääni siis tullut uusi kauhunaihe, oliko minussa kehittynyt mieletön ja naurettava lahja, jota minun täytyy peittää kaikilta ja hävetä kuin spitaalitautia? Sillä hetkellä vihani jamabushia ja kunnianarvoista vanhaa ystävääni bonsiakin kohtaan paisui rajattomaksi. Edellinen oli varmaan tehnyt temppujaan niin kauan kuin minä olin tajuttomana, oli koskenut johonkin tuntemattomaan fysiologiseen jänteeseen aivoissani, oli pannut sen toimimaan ja siten herättänyt minussa kyvyn, joka tavallisesti on salassa ihmisruumiissa. Ja japanilainen pappi oli tuonut roiston luokseni.

Mutta vihani ja kiroukseni eivät hyödyttäneet minua hitustakaan. Sitä paitsi me olimme jo Euroopan vesillä ja muutaman päivän kuluttua saapuisimme Hampuriin. Silloin pääsisin rauhaan epäilyksistäni ja pelostani ja suureksi helpotuksekseni saisin huomata, että vaikka selvänäköisyydellä, mikäli se on läsnä olevien ihmisten ajatusten välitöntä lukemista, voi olla jotakin pohjaa, niin on kuitenkin ihmiskyvyillä mahdoton havaita sellaisia matkojen päässä tapahtuvia asioita, joista minä Kiotossa olin uneksinut. Mutta huolimatta siitä, että yritin ajatella niin järkevästi kuin suinkin, oli sydämeni pelosta sairas ja täynnä synkimpiä aavistuksia: tunsin, että tuomioni oli lankeamaisillaan. Kärsin hirveästi, hermojeni ja ajatusteni lamaannus lisääntyi päivä päivältä.

Viimeisenä yönä ennen satamaan saapumista näin unen.

Olin olevinani kuollut. Ruumiini lepäsi kylmänä ja kankeana viimeisessä unessaan, ja sen kuoleva tajunta, joka vielä piti itseään "minuutena" ja tajusi, mitä tapahtui, valmistui muutamien silmänräpäysten kuluttua raukeamaan sammuksiin. Olin aina uskonut, että koska lämpö säilyy aivoissa kauemmin kuin missään muissa elimissä ja koska ne lakkaavat toimimasta kaikkein viimeisinä, ajatus pysyy niissä monta minuuttia ruumiillisen kuoleman jälkeen. Sen tähden en ollenkaan hämmästynyt huomatessani unessani, että vaikka ruumiini jo oli kulkenut yli sen ammottavan kuilun, "jonka toiselta rannalta ei kuolevainen milloinkaan ole palata osannut", sen tajunta viipyi vielä siinä himmeässä hämärässä, jonka suuren Salaisuuden ensimmäiset varjot luovat. Siten AJATUKSENI, jonka ympäriltä luulin elonvoiman jäännösten nyt nopeasti haihtuvan, odotti jännittyneenä ja uteliaana, miten se lähestyisi omaa häviötään so. tyhjiin raukeamistaan. ’Minä’ yritin joutuin tajuta viimeiset vaikutelmat, jottei ikuisen unohduksen pimeä vaippa kiertyisi ympärilleni, ennen kuin minä olin saanut tuntea, nautinnolla tuntea sitä suurta, ylintä voitonriemua, jonka oli synnyttävä tieto siitä, että elämäni vakaumus oli tosi, että kuolema oli tietoisen olennon täydellinen ja ehdoton loppu. Kaikki ympärilläni pimeni hetki hetkeltä. Suuret harmaat varjot liukuivat katseeni ohitse, ensin hitaasti, sitten nopeammin, kunnes ne alkoivat pyöriä ympärilläni huimaavaa vauhtia. Oli kuin tämä pyöriminen olisi tapahtunut vain pimeyden synnyttämiseksi, ja kun tarkoitus kerran oli saavutettu, sen vauhti hidastui, ja pimeyden vähitellen muuttuessa läpitunkemattoman mustaksi se kokonaan lakkasi. Välittömässä havaintopiirissäni ei nyt ollut muuta kuin pohjaton, pikimusta Avaruus. Minusta se tuntui yhtä rajattomalta ja hiljaiselta kuin Ikuisuuden rannaton Valtameri, jonka pinnalla ihmisen aivojen tuote Aika ainiaan liukuu, mutta jonka yli se ei koskaan pääse.

Uni on Caton määritelmän mukaan "vain toiveittemme ja pelkojemme kuva". En ollut koskaan valveilla ollessani pelännyt kuolemaa, ja niinpä tässä unessanikin olin tyyni ja rauhallinen odottaessani lähestyvää loppuani. Itse asiassa tunsin helpotusta — varmaankin sen sielullisen kärsimyksen vuoksi, joka minua oli vaivannut — ajatellessani, että kaikki oli loppumaisillaan, epäilykseni ja pelkoni rakastettujen puolesta, kärsimykset ja kaikki huolet. Alituinen tuska, joka oli lakkaamatta jäytänyt ahdistunutta, sairasta sydäntäni niin monien pitkien ja väsyttävien kuukausien aikana, oli nyt tullut sietämättömäksi, ja jos, niin kuin Seneca ajatteli, me kuollessamme ainoastaan "lakkaamme olemasta, mitä ennen olemme olleet", oli parasta, että minä sain kuolla. Ruumis on kuollut: ’minä’, sen tajunta — kaikki, mikä minusta nyt muutamien silmänräpäysten aikana on jäljellä — valmistun seuraamaan sitä. Havaintokykyni heikkenevät, himmenevät ja haihtuvat hetki hetkeltä, kunnes kaivattu unohdus käärii minut täydellisesti kylmiin kääreliinoihinsa. Suloinen on Kuoleman, suuren Maailman-Lohduttajan, käden kosketus; syvään ja unia näkemättä saa ihminen nukkua sen herpaantumattomilla käsivarsilla. Se on totisesti tervetullut vieras... Tyyni ja rauhallinen on sen satama keskellä pauhaavia aaltoja elämän Valtamerellä, jonka tyrskyt räiskyvät voimattomina Kuoleman kallioisia rantoja vastaan. Onnellinen on se yksinäinen pursi, joka liukuu sen pimeän poukaman hiljaisille vesille ajelehdittuaan niin kauan, niin armotta tajuisen elämän hurjissa aallokoissa. Purteni saa laskea ankkurinsa ikipäiviksi, se ei enää tarvitse purjetta eikä peräsintä, vaan saa nyt raueta lepoon. Tule siis, oi Kuolema, tuo minulle houkutteleva palkintosi. Ja jää hyvästi, ruumis rukka: en ole sinua pyytänyt enkä sinusta nautintoa saanut, ja niin mielelläni minä nyt sinut jätän!...

Lausuessani tätä kuolinhymniä edessäni makaavalle ruumiille kumarruin sen yli ja tarkastelin sitä uteliaana. Tunsin ympäröivän pimeyden puristavan minua, laskeutuvan päälleni raskaana ja miltei kouriintuntuvana, ja luulin tuntevani pimeyden keskellä sen Pelastajan lähestyvän, jota tervehdin. Ja kuitenkin... kuinka kummallista kaikki oli! Jos todellinen, lopullinen kuolema tapahtuu tajunnassamme, jos ruumiin kuoleman jälkeen ’minä’ ja itsetietoiset havaintoni olemme yhtä — kuinka nämä havainnot silloin eivät heikkene, miten aivotoimintani voi tuntua nyt yhtä virkeältä kuin konsanaan... nyt kun itse asiassa olen kuollut? ... Ei myöskään tavallinen ahdistuksen tunteeni, ’raskas mieli’, niin kuin sitä nimitämme, muutu heikommaksi — se päinvastoin tuntuu tulevan entistä vaikeammaksi... sanomattoman vaikeaksi!... Kuinka kauan kestääkään, ennen kuin täydellinen unohdus tulee!... Tuossahan on taas ruumiini!... Se oli haihtunut näkyvistäni pariksi silmänräpäykseksi, mutta nyt se taas ilmestyy eteeni... Kuinka valkoiselta ja aavemaiselta se näyttää! Ja kuitenkaan sen aivot eivät ole voineet kokonaan kuolla, koska "minä", sen tajunta, vielä toimin, koska me molemmat kuvittelemme vielä olevamme olemassa, elävämme ja ajattelevamme erkautuneina luojastamme ja sen ajatuksia synnyttävistä soluista.

Äkkiä tunsin voimakasta halua nähdä, kuinka kauan vielä kestäisi, ennen kuin kuolemanprosessi painaisi viimeisen sinettinsä aivoille ja tekisi ne toimettomiksi. Tarkastelin aivojani pääontelon sisässä — kallon seinät ja laki olivat minun katseelleni aivan läpinäkyvät — ja kosketin aivoainettakin... Kuinka ja millä käsillä sen tein, en nyt saata sanoa. Mutta limaisen kylmän aineen kosketus teki minuun hyvin voimakkaan vaikutuksen unessani. Suureksi kauhukseni huomasin, että veri oli kokonaan hyytynyt ja itse aivokudokset siinä määrin muuttuneet, että mikään molekyylien liike ei enää voinut olla mahdollista, ja minulle kävi siten mahdottomaksi havaita niitä ilmiöitä, jotka nyt tapahtuivat itsessäni. Minä — eli tajuntani, joka oli yhtä kanssani — olin silminnähtävästi aivan erilläni aivoista, jotka eivät enää voineet toimia... Mutta minulla ei ollut aikaa pohtia tällaisia. Olin havainnut uuden ja mitä eriskummallisimman muutoksen, joka valtasi nyt koko huomioni... Mitä merkinnee tämä?...

Ympärilläni oli sama pimeys kuin ennenkin, musta, läpitunkematon avaruus, joka ulottui joka suunnalle. Mutta nyt suoraan edessäni oli suunnattoman suuri kello, katsoinpa mihin suuntaan tahansa, liikkuen minun mukanani, käännyinpä minne tahansa: suuri valkoinen kellotaulu kumotti pahaenteisesti edessäni, taustanaan pimeys, musta kuin ebenholtsi. Kun katsahdin suureen kelloon ja heiluriin, joka liikkui edestakaisin avaruudessa säännöllisesti ja hitaasti, ikään kuin se olisi laskenut ikuisuuden pituutta, näin viisareiden näyttävän seitsemän minuuttia yli viiden. "Sama aika, jolloin tuskani alkoi Kiotossa!" Olin tuskin ehtinyt huomata yhteensattuman, kun kuvaamattomaksi kauhukseni tunsin käyväni aivan saman prosessin läpi, jonka olin kokenut tuona muistiini painuneena ja turmiokkaana päivänä. Pujahdin maan alle, kiidin nopeasti maan läpi; tapasin itseni taas köyhänhaudassa ja tunsin lankoni ruhjoutuneet ruumiinjäännökset; näin hänen hirveän kuolemansa; astuin sisareni taloon; seurasin, miten tuska valtasi hänet ja miten hän menetti järkensä. Kävin läpi samat näyt ilman että ainoakaan yksityiskohta olisi puuttunut niistä. Mutta voi! minua ei enää kahlehtinut se tyyni välinpitämättömyys, jota silloin olin tuntenut ja joka ensimmäisessä näyssäni oli tehnyt minut yhtä kylmäksi suurta onnettomuuttani kohtaan kuin jos olisin ollut sydämetön kallio. Sielulliset tuskani olivat nyt tulleet sanoinkuvaamattomiksi ja miltei sietämättömiksi. Tasainen epätoivo ja lakkaamaton ahdistus, jota alinomaa tunsin valveilla ollessani, tuntui nyt unessani ja nähdessäni tämä näyn tapahtumineen toistuvan kuin hetkelliseltä auringon pilviin peittymiseltä verrattuna tuhoavaan rajumyrskyyn. Oi, kuinka minä kärsin näiden helvetillisten kauhujen yltäkylläisyydessä ja runsaudessa, joiden lisäksi kaikista kauheimpana tuli vakaumus ihmisen tajunnan elosta kuoleman jälkeen — sillä unessani uskoin varmasti, että ruumiini oli kuollut!

Se suhteellinen helpotus, jota tunsin viimeisen kohtauksen läpikäytyäni ja nähdessäni taas edessäni kellon suuren valkean numerotaulun, ei kestänyt kauaa. Suuren viisarin nuolenmuotoinen kärki näytti suunnattoman isolla kellotaululla — seitsemän ja puoli minuuttia yli viiden. Mutta ennen kuin olin ehtinyt täysin tuntea helpotusta, viisari siirtyi hitaasti taaksepäin, pysähtyi täsmälleen seitsemännen minuutin kohdalle, ja — oi kirottua kohtaloani!... minä huomasin olevani pakotettu käymään toistamiseen läpi saman kauhujen sarjan! Taas pujahdin maan alle ja näin ja kuulin ja tajusin jokaisen kärsimyksen, minkä helvetti voi tarjota, koin jokaisen sieluntuskan, minkä ihminen tai pahahenki milloinkaan on tuntenut. Kun palasin, näin edessäni kauhean kellon, ja vaikka minun mielestäni oli kulunut iäisyys, oli sen viisari kuten ennenkin siirtynyt vain puoli minuuttia eteenpäin. Entistä suuremman kauhun vallatessa olemukseni näin sen taas siirtyvän takaisin ja tunsin taas itseni pakotetuksi eteenpäin. Ja niin jatkui yhä edelleen, kerta toisensa jälkeen, ja minusta tuntui, että tämä iankaikkisesti jatkuva näkyjen sarja ei koskaan ollut alkanut eikä koskaan tulisi loppumaan...

Mutta kaiken huipuksi tajuntani, ’minuuteni’, tuli nähtävästi kykeneväksi jakautumaan merkillisellä tavalla kolmeksi, neljäksi ja kymmeneksikin minuudeksi. Elin, tunsin ja kärsin samalla kertaa monessa eri paikassa, kävin läpi eri aikoina ja mitä erilaisimmissa oloissa tapahtuneet elämäni kirjavat vaiheet, mutta valtavimpana kaikista oli henkinen kokemukseni Kiotossa. Niin kuin Don Giovannin kuuluisassa fuugassa Elviran epätoivoisen aarian vihlovat soinnut kaikuvat kaikkein ylinnä, mutta eivät ollenkaan sekoita menuetin, viettelijän laulun eikä kuoron säveltä, niin minäkin koin yhä uudestaan ja uudestaan raatelevat kärsimykset, sanomattoman tuskan tunteet tuijottaessani hirveää näkyäni, joka toistettunakaan ei lainkaan turruttanut epätoivoani ja kauhuani. Ja samalla nämä tunteet eivät lainkaan himmentäneet tajunnassani kohtauksia ja tapahtumia, joilla ei ollut mitään yhteyttä Kiotossa kokemani kanssa, mutta jotka nyt elin uudestaan, eivätkä kummatkaan millään tavoin sekaantuneet toisiinsa. Se oli kokemus, joka oli viedä järjen! Katseeni ohi kulki yhteen soinnutettujen, todellisesta elämästä heijastuneiden ajatuskuvien sarja. Saman puolen minuutin aikana minä kylmäverisen uteliaana tutkin sisareni miehen raadelluita jäännöksiä, tarkastelin yhtä välinpitämättömänä kuin ensi kerran Kiotossa onnettomuudenviestin vaikutusta hänen aivoihinsa ja tunsin samalla kertaa helvetintuskia näiden samojen tapahtumien vuoksi, niin kuin olin silloin tuntenut tajuihini tullessani. Kuuntelin bonsin filosofisia väitöksiä, kuulin ja ymmärsin joka sanan ja koetin vastata hänelle ivanaurulla. Olin taas lapsi, sitten nuorukainen, kuulin äitini ja suloisen sisareni puhuvan, neuvovan minua ja opettavan täyttämään velvollisuuteni kaikkia ihmisiä kohtaan. Pelastin ystävän hukkumasta ja vastasin pilkallisesti nauraen hänen vanhalle isälleen, joka kiitti minua siitä, että olin pelastanut sielun, joka ei vielä ollut valmistunut kohtaamaan Luojaansa.

"Puhukaa kahdennetusta tajunnastanne, te psyko-fysiologit!" huusin kerran sellaisena hetkenä, jolloin tuskani, sielullinen ja, niin kuin minusta tuntui, myöskin fyysinen, oli kohonnut voimapisteeseen, joka olisi tuhonnut kymmenen elävää ihmistä; "puhukaa psykologisista ja fysiologisista kokeiluistanne, te rikkiviisaat oppineet, jotka ylpeinä prameilette kirjatiedoillanne! Tässä minä voin todistaa vääriksi kaikki puheenne..." Ja nyt luin niitä teoksia ja keskustelin niiden oppineiden professorien ja luennoitsijoiden kanssa, jotka olivat johtaneet minut turmiolliseen skeptillisyyteen. Ja samalla kuin pohdin kaikkia todisteita sen puolesta, että tajunnan on mahdotonta toimia erillään aivoista, vuodatin verikyyneleitä sukulaisteni oletetun kohtalon vuoksi. Ja kaikkein kauheinta oli, että minä tiesin, niin kuin ainoastaan vapautunut tajunta voi tietää, että se kaikki, mitä olin Japanissa näyssäni nähnyt ja mitä nyt taas yhä uudestaan näin ja kuulin, oli totta jokaista yksityiskohtaa myöten, että se oli kaameiden ja hirveiden, mutta samalla todellisten tapahtumien pitkä jakso.

Ehkä sadannen kerran olin kiinnittänyt huomioni kellon viisariin. Olin unohtanut kierrosteni lukumäärän ja olin tulemaisillani siihen johtopäätökseen, että tajunta on sittenkin häviämätön ja että tämä oli oleva ikuisesti minun rangaistukseni. Vaikka aloin persoonallisesta kokemuksesta ymmärtää, miltä kadotukseen tuomituista syntisistä voi tuntua — "jollei ikuinen kadotus olisi looginen ja matemaattinen mahdottomuus alati edistyvässä maailmankaikkeudessa" — jaksoin vielä väittää vastaan. Tosiaankin, vaikka tuskani hetki hetkeltä lisääntyi, tajuntani — joka nyt merkitsi minulle samaa kuin ’minä’ — kykeni vielä torjumaan luotaan eräitä teologien dogmeja, kieltämään kaikki heidän väitteensä, kaikki — paitsi ITSENSÄ... Niin, minä en enää kieltänyt tajuntani riippumattomuutta, sillä minä tiesin sen itsenäiseksi. Mutta onko se vielä ikuinen? Voi sinua käsittämätöntä ja kauheata todellisuutta! Mutta jos sinä olet ikuinen, niin mikä sinä sitten olet? — sillä ei voi olla olemassa mitään jumaluutta, ei mitään Jumalaa. Mistä sinä olet tullut ja milloin sinä ensi kerran ilmenit, jos et ole osa tuota viruvaa kuollutta ruumiista? Ja minne sinä olet johtava minut, joka olen yhtä kanssasi, ja onko ajatuksemme ja mielikuvittelumme milloinkaan loppuva? Mikä on todellinen nimesi, sinä käsittämätön TODELLISUUS, sinä läpitunkematon SALAISUUS? Oi kuinka mielelläni minä haihduttaisin sinut tyhjiin... "Sielun näkemys"! — Kuka puhuu sielusta, kenen äänen kuulin? ... Se sanoo, että minä näen nyt itse, että ihmisessä sittenkin on sielu... Mutta minä en myönnä sitä. Sieluni, elävä sieluni eli elonhenki on haihtunut ruumiini kuollessa, aivojeni harmaan aineen mukana. Tätä minun ’minääni’, tätä tajuntaa, ei ole vielä todistettu ikuisesti olevaksi. Ehkä jälleensyntyminen, johon bonsiniin innokkaasti koetti saada minua uskomaan, on tosi. . . Miksi ei? Eikö kukka synny vuosi toisensa jälkeen samasta juuresta! Siitä johtuu tämä ’minä’, joka aivoista erkaannuttuaan menettää tasapainonsa ja herättää esiin näkyjen sekamelskan... ennen kuin se taas ruumiillistuu...

Näin taas silmieni edessä heltymättömän, kauhean kellon. Ja kun tarkastelin sen viisaria, kuulin bonsin äänen tulevan sen valkean pinnan syvyyksistä ja sanovan: "Siinä tapauksessa pelkään, että teidän pitäisi avata ja sulkea temppelin ovea, uudestaan ja yhä uudestaan, ja vaikka tätä kestäisi vain lyhyen ajan, tuntuisi se teistä ikuisuudelta"...

Samassa kello haihtui tyhjiin, pimeys väistyi valon tieltä, vanhan ystäväni ääni hukkui yläkannelta kuuluvien äänien joukkoon, ja minä heräsin hytissäni kylmän hien peittämänä ja kauhusta lamautuneena.

VIII

Haikea tarina

Olimme Hampurissa, ja heti tavattuani liikeosakkaani, jotka tuskin saattoivat minut tuntea, lähdin heidän suostumuksellaan ja onnentoivotustensa seuraamana Nürnbergiin.

Puoli tuntia perille tuloni jälkeen viimeinenkin epäilys näkyni todenperäisyydestä oli haihtunut. Todellisuus oli surkeampi kuin mitkään aavistukset olivat voineet kuvailla, ja minä olin siitä lähtien tuomittu viettämään mitä yksinäisintä elämää. Minulle selveni, että olin nähnyt kauhean murhenäytelmän kaikkine sen sydäntä raatelevine yksityiskohtineen. Sisareni tyttären — ihanimman kukkasen, minkä luonto voi kehittää — kunnia oli riistetty häpeän luolassa. Pikkulapset olivat kuolleet orpokodissa kulkutautiin. Sisareni viimeinen elossa oleva poika oli merillä, kukaan ei tiennyt missä. Kokonainen perhe, koti, jossa rakkaus ja rauha oli vallinnut, oli hajonnut tuuleen, ja minä olin jäänyt erakoksi, yksinäni elämään tässä kuoleman, tyhjyyden ja häpeän maailmassa. Tiedot, jotka sain, täyttivät minut rajattomalla epätoivolla, ja minä vaivuin avuttomana maahan kohdatessani tämän järkyttävän, julman onnettomuuden, joka aivan yhtäkkiä nousi eteeni. Isku oli liian voimakas, ja minä pyörryin. Viimeiset sanat, jotka kuulin ennen kuin kokonaan menetin tajuntani, oli pormestarin huomautus: "Jos te, ennen kuin lähditte Kiotosta, olisitte sähkösanomalla ilmoittaneet kaupungin viranomaisille olinpaikastanne ja aikomuksestanne tulla kotiin ottamaan huostaanne nuoret sukulaisenne, olisimme asettaneet heidät muualle, ja niin he olisivat pelastuneet kohtalostaan. Kukaan ei tiennyt, että lapsilla oli hyvissä varoissa oleva sukulainen. He olivat jääneet köyhiksi, ja heitä oli kohdeltava köyhinä. He olivat verrattain vieraita Nürnbergissä, ja niin onnettomissa oloissa, kuin he olivat, ei voinut odottaa parempaa... En voi muuta kuin lausua vilpittömän surkutteluni."

Tämä hirveä tieto, että olisin ainakin voinut pelastaa sisareni nuoren tyttären hänen ansaitsemattomasta kohtalostaan, mutta olin jättänyt sen tekemättä, oli tappaa minut. Jos vain olisin seurannut bonsi Tamuran ystävällistä neuvoa ja sähköttänyt viranomaisille muutamia viikkoja ennen kotiintuloani, olisi moni asia vältetty. Kaikki tämä ja lisäksi se, että en enää voinut epäillä selvänäköisyyttä ja selväkuuloisuutta — joita olin niin kauan pitänyt mahdottomina — löi minutkin raskaasti maahan. Voin välttää lähimmäisteni tuomion, mutta en koskaan voi vapautua omantuntoni pistoksista, oman sairaan sydämeni moitteista — en ikipäivänä! Kirosin itsepäistä epäilyäni, tosiseikkojen kieltämistäni, kasvatustani, kirosin itseäni ja koko maailmaa...

Monta päivää jaksoin kestää kuormani painoa, sillä minulla oli velvollisuus täytettävänä kuolleita ja eläviä kohtaan. Mutta kun olin pelastanut sisareni vaivaistalosta, asettanut hänet parhaiden lääkärien hoidettavaksi ja hänen oman tyttärensä hänen viimeisten hetkiensä lievittäjäksi ja toimittanut juutalaisakan, jonka sain tunnustamaan rikoksensa, säilöön vankilan muurien sisälle — menetin yhtäkkiä mielenlujuuteni ja voimani. Tuskin oli viikkoa kulunut tulostani, kun olin itse houraileva hullu maatessani avuttomana aivokuumeen kovissa kourissa. Monta viikkoa häilyin elämän ja kuoleman välillä, sillä kauheaan tautiin ei pystynyt parhaittenkaan lääkärien taito. Viimein vahvan ruumiini voimat pääsivät voitolle, ja elinikäiseksi surukseni — minut julistettiin pelastuneeksi.

Kuulin tiedon siitä vertavuotavin sydämin. Olin tästä lähtien tuomittu kantamaan elämän inhottavaa kuormaa yksinäni ja alituisissa katumuksen tuskissa; minulla ei ollut toivoa avusta eikä parantumisesta maan päällä, ja kuitenkaan en suostunut uskomaan mihinkään parempaan mahdollisuuteen, kuin että tajunta lyhyeksi ajaksi jäi eloon haudan tuolla puolen — ja sen vuoksi tämä odottamaton paluuni elämään tuli vain uutena sappipisarana katkerien tunteideni kukkuraksi. Ne eivät liioin lieventyneet sen kautta, että heti ensi päivinä toipumaan ruvettuani näkyni palasivat jälleen, jotka olisin toivonut kauaksi pois luotani, mutta joiden täsmällisyyttä ja todenperäisyyttä en enää voinut kieltää. Voi onnettomia päiviäni! Näyt eivät enää olleet epäilevissä, sokeissa ajatuksissani

"lapsia tyhjien aivojen houreen,

luotuja hurjista haaveiluista",

vaan aina kanssaihmisteni, parhaitten ystävienikin, todellisen kurjuuden ja kärsimyksen tarkkoja valokuvia. ...Siten huomasin itseni tuomituksi, milloin vain hetkeksikin jäin yksikseni, kahlehditun Prometheuksen avuttomaan kärsimykseen. Yön hiljaisina hetkinä ikään kuin joku säälimätön, rautainen käsi veti minut sisareni vuoteen ääreen, ja siinä minun täytyi tunti tunnin jälkeen katsella ja nähdä hänen turmeltuneen ruumiinsa vähittäistä häviämistä, tarkkailla ja tuntea niitä kärsimyksiä, joita hänen omat autioiksi jääneet aivonsa eivät enää voineet heijastaa eivätkä välittää hänen käsityskyvyilleen. Mutta vielä kauheampaa oli liittää väkäsiä nuoleen, jota en koskaan voinut vetää pois haavasta. Päivällä näin edessäni sisareni nuoren tyttären lapsellisen viattomat kasvot, ja näin, kuinka ylevän vilpitön ja viaton hän oli keskellä turmelustaan; ja yöllä täytyi minun katsella, kuinka täysi tieto ja muisto hänen häpeästään, siitä, että hänen nuori elämänsä nyt oli ainaiseksi turmeltunut, tuli hänelle unessa heti kun hän oli nukahtanut. Nämä unet esiintyivät minulle ulkokohtaisessa muodossa niin kuin ennen laivalla. Minun oli elettävä ne yhä uudestaan ja uudestaan, yö toisensa jälkeen, ja tunnettava samaa kauheaa epätoivoa. Sillä nyt kun uskoin näkemisen todellisuuteen ja olin tullut siihen johtopäätökseen, että ruumiissamme piilee niin kuin toukassa kotelo, joka vuorostaan voi sulkea sisäänsä perhosen — sielun vertauskuvan — en enää voinut olla välinpitämätön kuten ennen sen suhteen, mitä sieluelämässäni sain kokea. Jokin oli yhtäkkiä kehittynyt minussa, oli murtautunut esiin jäisestä kotelostaan. Nähtävästi en enää nähnyt ainoastaan sen vuoksi, että sisäinen luontoni oli yhtä Daij-Dzinin kanssa. Näkyni johtuivat nyt suoranaisesta persoonallisesta psyykkisestä kehityksestä, ja pirulliset olennot pitivät vain huolen siitä, että minä en saanut nähdä mitään, mikä olisi ollut miellyttävää tai ylentävää. Niinpä kuolevan sisareni kuihtuva ruumis ei nyt kärsinyt ainoatakaan tiedotonta pistosta eikä sisareni tytär värähtänyt kauhusta kertaakaan levottomassa unessaan muistellessaan rikosta, joka hänelle, viattomalle lapselle, oli tehty, ilman että minä tunsin vastaavan kajastuksen siitä vertavuotavassa sydämessäni. Myötätuntoisen rakkauden ja surkuttelun syvä lähde oli pulppusi ulos fyysisestä sydämestä ja täytti nyt ruumiista erillään olevan, heränneen sielun. Niin minun oli tyhjennettävä kurjuuden malja sakkaa myöten! Voi minua, se oli jokapäiväinen ja jokaöinen kärsimys! Oi, kuinka surin ylpeää tyhmyyttäni; kuinka suuren rangaistuksen sain nyt siitä, etten ollut Kiotossa alistunut tarjottuun puhdistukseen, sillä olin nyt ruvennut uskomaan viimeksi mainitunkin tehokkuuteen! Daij-Dzin oli todella saanut minut valtaansa, ja pahahenki oli usuttanut kaikki helvetin koirat uhrinsa kimppuun...

Viimein onnettomat pääsivät ammottavan kuilun reunalle ja kulkivat sen yli. Järkensä menettänyt marttyyriparka vaipui pimeään ja nyt tervetulleeseen hautaansa jättäen vain muutamiksi lyhyiksi kuukausiksi jälkeensä esikoisensa, nuoren tyttärensä. Keuhkotauti teki pian lopun tytön hennosta ruumiista. Tuskin vuoden kuluttua tulostani olin jäänyt yksikseni avaraan maailmaan, kun vielä sisareni ainoa elossa oleva poika oli ilmoittanut haluavansa jatkaa merimiesuraansa.

Ja nyt on pian kerrottu synkän, haikean tarinani päätös. Olin elämän merellä haaksirikkoutunut, ennenaikaisesti vanhentunut mies; 30-vuotiaana olin sen näköinen, kuin kuudenkymmenen talven myrskyt olisivat kulkeneet pääni ylitse, ja lakkaamattomien näkyjen johdosta olin itse alituisesti hulluuden partaalla. Sen vuoksi tein epätoivoisen päätöksen. Palaan Kiotoon ja etsin käsiini jamabushin.

Heittäydyn pyhän miehen jalkoihin enkä jätä häntä, ennen kuin hän on vapauttanut minut herättämästään kiusanhengestä, josta minä itse en silloin tahtonut päästä erilleni julkean ylpeyteni ja epäuskoni vuoksi.

Kolme kuukautta myöhemmin olin taas kodissani Japanissa, ja etsin heti käsiini vanhan, kunnianarvoisen bonsini Tamura Hidejerin rukoillen häntä viipymättä viemään minut jamabushin, alituisten kärsimysteni viattoman alkuunpanijan luo. Mutta hänen vastauksensa painoi viimeisen sinetin tuomiolleni ja teki kymmenkertaiseksi epätoivoni. Jamabushi oli lähtenyt matkalle tuntemattomiin maihin! Eräänä kauniina päivänä hän oli lähtenyt sisämaahan pyhiinvaellusmatkalle ja viipyy tavan mukaan poissa, jollei luonnollinen kuolema lyhennä aikaa, kokonaista seitsemän vuotta!...

Tässä vastoinkäymisessä pyysin apua ja suojelusta muilta oppineilta jamabusheilta. Ja vaikka kunnon vanha ystäväni hyvin tiesi, kuinka hyödytöntä oli hakea minulle tehokasta parannusta keltään toiselta ’adeptilta’, teki hän kaiken voitavansa auttaakseen minua onnettomuudessani. Mutta se ei mitään hyödyttänyt, ja elämäni epätoivon jäytävää matoa ei voitu kokonaan karkottaa. Sain selville, että ainoakaan näistä oppineista miehistä ei voinut luvata vapauttavansa minut kokonaan selvänäköisyyden painajaishengestä. Ainoastaan se, joka oli herättänyt eloon Daij-Dzinit ja pyytänyt niitä näyttämään tulevaisuutta tai asioita, jotka jo olivat tapahtuneet, saattoi hallita niitä täysin. Hellästä myötätunnosta, jota nyt olin oppinut pitämään arvossa, hurskas mies pyysi minun liittymään heidän oppilaakseen ja oppimaan heiltä, millä tavalla saatoin itse auttaa itseäni. "Ainoastaan tahto ja usko omiin sielunkykyihinne voivat nyt auttaa teitä", he sanoivat. "Mutta voi mennä monta vuotta, ennen kuin osakin suuresta onnettomuudestanne on korjattu", he lisäsivät. "Daij-Dzin on alussa helppo karkottaa. Mutta jos se saa jäädä, se ottaa valtaansa ihmisen luonnon, ja silloin tulee melkein mahdottomaksi ajaa pahahenki pois surmaamatta samalla sen uhria."

Vakuuttuneena siitä, että minulle ei ollut mitään muuta mahdollisuutta jäljellä, suostuin kiitollisena ja yritin parhaani mukaan uskoa kaikkeen, mihin nämä hurskaat miehet uskoivat, mutta sydämessäni en kuitenkaan osannut uskoa. Epäuskon ja kaiken kieltämisen pahahenki näytti juurtuneen minuun lujemmin kuin Daij-Dzinkin. Kuitenkin tein kaiken voitavani, sillä viimeinen pelastumisen mahdollisuus ei saanut mennä käsistäni, sen olin päättänyt. Sen vuoksi ryhdyin viipymättä toimiin vapauttaakseni itseni maailmasta ja liikesitoumuksistani voidakseni viettää monta vuotta riippumatonta elämää. Selvitin tilini hampurilaisille osakkailleni ja katkaisin yhteyteni liikkeeseen. Huolimatta melkoisista rahallisista tappioista, jotka johtuivat niin äkkipikaisesta tilinpäätöksestä, huomasin tilit selvitettyäni olevani paljon rikkaampi kuin olin luullut. Mutta rikkaudella ei enää ollut mitään vetovoimaa minuun, sillä nyt minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut jakaa sen, ei ketään, jonka puolesta olisin saanut tehdä työtä. Elämä oli tullut minulle kuormaksi. Ja niin suuri oli välinpitämättömyyteni tulevaisuuden suhteen, että määrätessäni kaiken omaisuuteni sisareni pojalle — siinä tapauksessa, että hän palaisi hengissä merimatkaltaan — en olisi jättänyt itselleni pientäkään osaa siitä elatusvaroiksi, jollei entinen liiketoverini olisi vaatinut minua sitä tekemään. Käsitin nyt, niin kuin Laotse sanoo, että tieto on ainoa luja tuki, johon ihminen voi luottaa, sillä se on ainoa, jota mikään myrsky ei voi horjuttaa. Rikkaus on pettävä ankkuri murheen päivinä ja rikkiviisaus vaarallisin neuvonantaja. Sen vuoksi noudatin ystävien neuvoa ja jätin syrjään itselleni pienehkön rahamäärän, joka riittäisi minulle pieneksi elatusavuksi, siltä varalta että lähtisin joskus pois uusien ystävieni ja opettajieni luota. Päätettyäni maalliset tilini ja päästyäni eroon omaisuudestani Kiotossa liityin "Pitkän Näön Mestareiden" oppilaaksi ja pääsin heidän salaperäisille asuinsijoilleen. Siellä viivyin monta vuotta tutkien uutterasti täydellisessä yksinäisyydessä, näkemättä muita ihmisiä kuin muutamia uskonnollisen yhdyskuntamme jäseniä.

Sittemmin olen päässyt perille monesta luonnon mysteeriosta, olen ahmimalla lukenut monta Tzion-enen kirjaston salaista nidettä ja oppinut niiden avulla hallitsemaan useita erilaisia näkymättömiä olentoja, jotka kuuluvat alempaan henkiluokkaan. Mutta sitä suurta salaisuutta, joka antaa vallan hirveän Daij-Dzinin yli, en ole voinut saavuttaa. Sen omistaa hyvin rajoitettu lukumäärä Laotsen korkeimpia Vihittyjä, ja suurin osa itse jamabusheistakaan ei tiedä, millä tavalla ihminen voi oppia hallitsemaan tätä vaarallista elementaalia. Sen, joka tahtoisi saada sellaisen vallan, täytyisi olla kokonaan yhtä jamabushien kanssa, hyväksyä heidän näkökantansa ja uskonsa ja saavuttaa vihkimyksen korkeimman asteen. Oli luonnollista, että minä olin sopimaton liittymään Veljeskuntaan; esteenä siihen oli monia seikkoja ja ennen kaikkea synnynnäinen skeptillisyyteni, jota en voinut hävittää itsestäni, vaikka kovasti yritinkin uskoa. Osaksi vapauduin vitsauksestani ja opin karkottamaan epämieluisat näyt luotani, mutta en tähän päivään mennessä ole oppinut kokonaan estämään niitä silloin tällöin väkisin ilmestymästä eteeni.

Päästyäni selville sopimattomuudestani itsenäisen Näkijän ja Adeptin korkeaan asemaan minä lakkasin vastentahtoisesti yrittämästä. Pyhästä miehestä, onnettomuuteni ensimmäisestä viattomasta syystä, ei ollut kuulunut mitään. Ja vanha bonsi, joka toisinaan kävi katsomassa minua luostarissani, joko ei voinut tai ei tahtonut ilmoittaa minulle jamabushin olinpaikkaa. Kun minun siis täytyi heittää toivoni siitä, että hän parantaisi minut kokonaan turmiollisesta kyvystäni, päätin palata Eurooppaan ja asettua asumaan yksinäisyyteen loppuelämäkseni. Tätä silmälläpitäen ostin entisten liiketovereideni välityksellä sen sveitsiläisen vuoristomajan, jossa onneton sisareni ja minä itse olimme syntyneet ja jossa olin kasvanut hänen vaalimanaan, ja valitsin sen tulevaksi erakkomajakseni.

Jättäessään minulle jäähyväiset höyrylaivalla, joka oli vievä minut takaisin isänmaahani, kunnon vanha bonsi koetti lohduttaa minua vastoinkäymisteni johdosta. "Poikani", hän sanoi, "pitäkää kaikkea, mikä teille on tapahtunut, karmana — oikeudenmukaisena palkkananne. Kukaan, joka vapaaehtoisesti on alistunut Daij-Dzinin valtaan, ei koskaan voi toivoa pääsevänsä Raahatiksi (Adeptiksi), yleväsieluiseksi jamabushiksi — jollei hän heti puhdistu. Parhaassa tapauksessa hän, kuten te nyt, voi tulla kykeneväksi vastustamaan pahaahenkeä ja menestyksellä torjumaan sen luotaan. Niin kuin myrkytetystä haavasta jäänyt arpi, ei Daij-Dzininkään jälki voi milloinkaan haihtua sielusta, ennen kuin uusi jälleensyntymä on puhdistanut sen. Älkää kuitenkaan olko alakuloinen, vaan olkaa hyvillä mielin koettelemuksessanne, sillä se on saanut teidät hankkimaan todellista tietoa ja omaksumaan monta totuutta, jotka te muuten olisitte halveksuen sysänneet pois luotanne. Ja tätä tietoa, jota ei rahalla voi saada ja jonka te olette kärsimyksellä ja omakohtaisilla ponnistuksilla hankkineet, mikään Daij-Dzin ei voi milloinkaan riistää teiltä. Jääkää siis hyvästi, ja antakoon Armon Äiti, suuri Taivaan Kuningatar, teille lohdutuksensa ja suojeluksensa."

Me erosimme, ja siitä lähtien minä olen viettänyt erakon ja tutkijan elämää alituisessa yksinäisyydessä. Vaikka vielä toisinaan saan kärsiä Daij-Dzineistä, en kadu niitä vuosia, jotka olen viettänyt jamabushien oppilaana, vaan olen kiitollinen saamastani tiedosta. Pappi Tamura Hidejeriä muistelen aina täynnä vilpitöntä rakkautta ja kunnioitusta.

Olin säännöllisesti kirjeenvaihdossa hänen kanssaan hänen kuolinpäiväänsä asti. Ja hänen kuolinhetkellään minun vasten tahtoani täytyi olla läsnä meren toisella puolella, samana hetkenä, jolloin se tapahtui, ja tuskaa tuntien nähdä se jokaista yksityiskohtaa myöten.

Julkaistu Tietäjässä 1913

Kieliasu on päivitetty nykysuomen (2008) mukaiseksi.

Englanninkielinen laitos: A BEWITCHED LIFE [2008].

---

Etusivu

H. P. Blavatsky

Teosofia