H. S. Olcott

H. P. Blavatskyn kuolema

Teosofisen Seuran presidentin vuosikokouspuheesta vuonna 1891

Tämän vuoden – tai oikeastaan kaikkien meidän vuosiemme – suurin suru oli H. P. Blavatskyn äkillinen kuolema Lontoossa toukokuun 8. pnä. Shokin järkytystä lisäsi sen äkillisyys. Hän oli tosin jo vuosia ollut sairaalloinen, mutta useammin kuin kerran olimme nähneet, kuinka hänet oli temmattu takaisin aivan haudan partaalta, ja tiedämme, että hänellä oli parhaillaan suunnitelmia jatkaa työtään lähitulevaisuudessa. Hänen määräyksestään Lontoon päämajassa suoritettiin parhaillaan rakennustöitä, ja hänellä oli sovittuja tapaamisia ihmisten kanssa, joista yksi tärkeimmistä oli minun kanssani.

Hänen sisaren tyttärensä näki hänet edellisenä päivänä ja sopi hänen kanssaan tapaamisesta. Lyhyesti sanottuna, en usko, että hänellä oli aikomus vielä kuolla. On tietysti selvää, että hän tiesi lähtönsä olevan käsillä heti, kun tietty työ olisi suoritettu loppuun, mutta tilanne antaa minulle aiheen ajatella, että hänelle oli yllätys joutua fyysiseen kriisiin ja että hän kuoli ennen kuin itsekään sitä odotti. Jos hän olisi elänyt, olisi hän epäilemättä jättänyt jälkeensä vastalauseen ystävilleen, ettei hänestä saa tehdä pyhimystä eikä hänen loistavista, mutta ei erehtymättömistä, kirjoituksistaan raamattua.

Minä autoin häntä hänen kootessaan Isis Unveiled -teosta ja Mr Keightley ja monet muut olivat apuna Salaista oppia kirjoitettaessa. Me olemme täysin tietoisia, kuinka kaukana erehtymättömästä on oma osuutemme kirjoista, puhumatta mitään hänestä. Mutta hän ei keksinyt eikä löytänyt teosofiaa. Myöskään hän ei ollut ensimmäinen tai etevin välittäjä kuvaamaan lumisten vuorten salaisten opettajien sanomaa. Muinaisten kansojen monet pyhät kirjat ja kirjoitukset sisältävät jokaisen nyt esitetyistä ideoista ja joissakin tapauksissa ovat paljon kauniimpia ja ansiokkaampia kuin yksikään hänen tai meidän teoksemme. Meidän ei tarvitse langeta jumalointiin osoittaaksemme kestävän kunnioituksen ja rakkauden osoituksemme häntä kohtaan aikamme opettajana eikä herättää pahennusta kirjallisen maailman parissa väittämällä, että hän kirjoitti inspiroidulla kynällä. Ei kukaan ollut sen vakaampi ja uskollisempi ystävä häntä kohtaan kuin minä, eikä kukaan helli hänen muistoaan suuremmalla rakkaudella. Olin hänelle rehellinen hänen elämänsä loppuun saakka, ja nyt tulen olemaan rehellinen hänen muistolleen.

Mutta koskaan en palvonut häntä enkä ummistanut silmiäni hänen virheiltään. En koskaan uneksinut, että hän oli yhtä täydellinen kanava välittämään okkulttista tietoa kuin jotkut muut historian aikana ovat olleet tai edes sellainen, jollaisen Mestarit olisivat halunneet löytää.

Hänen koeteltuna ystävänään, hänen mitä läheisimpänä työtoverinaan ja huolissani siitä, ettei jälkimaailma saisi nähdä hänen todellista, korkeaa arvoaan, hänen yhteistyökumppaninaan ja kauan sitten hyväksyttynä, vaikkakin nöyränä Mestarien palvelijana ja lopuksi Seuran virallisena johtajana ja sen jäsenten persoonallisten oikeuksien vaalijana esitän vastalauseen kaikkia yrityksiä kohtaan luoda mitään H. P. B. -koulukuntaa, -lahkoa tai -kulttia tai pitää hänen sanojaan vähimmässäkään määrin kritiikin yläpuolella.

Aiheen tärkeys on minun puolustuksenani viipyä siinä näin pitkään. En mainitse nimeltä ketään, koska tarkoitukseni ei ole loukata kenenkään tunteita. Koska en tiedä, onko omaa elämääni jäljellä enää montakaan vuotta, täytyy minun sanoa se, minkä tunnen velvollisuudekseni niin kauan kuin siihen kykenen.

Ja nyt, veljet ja ystävät, tulen asiaan, joka on hyvin syvästi ja surullisesti kiintoisa. H. P. Blavatskyn ruumis poltettiin hänen määräyksestään, jonka hän usein toisti pitkän ajan kuluessa.

Ennen lähtöään viimeistä kertaa Intiasta Eurooppaan hän saneli viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa, ja alkuperäiset asiakirjat ovat täällä arkistossa, kuten laki edellyttää. Se on päivätty 31. pnä tammikuuta 1885, ja todistajana ovat P. Sreenivasa Row, E. H. Morgan, T. Subba Row ja C. Ramiah. Se sisältää toivomuksen, että hänen tuhkansa haudataan Adyarin päämajan alueelle ja toisen toivomuksen, että vuosittain, hänen kuolinpäivänään jotkut hänen ystävistään kokoontuisivat tänne ja lukisivat kappaleen Aasian Valosta ja toisen Bhagavad Gitasta. Hänen pyhää toivomustaan noudattaen olen sen vuoksi tuonut hänen tuhkansa Lontoosta Atlantin ylitse, Amerikan mantereen halki ja Tyynen meren poikki Japanista Ceylonille ja sieltä edelleen tänne, jotta hänen tuhkansa saisi viimeisen lepopaikkansa sieltä, minne hän kaipasi, pyhimmän haudan, mitä Intian viisaiden palvelija voi toivoa.

Yhdessä me tulimme, hän ja minä, New Yorkista Intiaan, yli merien ja maiden, vuoden 1879 alussa sytyttämään uudelleen soihdun viisauden temppelin ovelle. Yhdessä me olemme tulleet jälleen v. 1891 – minä elävänä, hän muistona ja kourallisena tuhkaa.

Olemme erillään fyysisesti, mutta yhdessä sielussa ja sydämessä yhteisen asiamme hyväksi ja tietäen, että jonakin päivänä, jossakin tulevassa elämässä, tulemme jälleen olemaan ystäviä, työtovereita ja oppilaita yhdessä.

Yksityinen velvollisuuteni häntä kohtaan on täytetty, ja nyt luovutan hänen tuhkansa Seuran Adyarin 100-vuotisjuhlakokouksen arvoisaan huostaan ja presidenttinä katson hänen viimeisten toivomustensa tulleen täytetyksi siinä määrin kuin mahdollista.

Daily News Bulletin n:o 7

Suom. A. A. P.

Teosofi — toukokuu 1977

Alkuperäinen puhe:

http://iapsop.com/ssoc/1891__anonymous___general_report_of_16th_convention_of_theosophical_society.pdf