H. S. Olcott

H. P. Blavatskyn kuolema

Teosofisen Seuran presidentin vuosikokouspuheesta vuonna 1891

Tämän vuoden – tai oikeastaan kaikkien meidän vuosiemme – suurin suru oli H. P. Blavatskyn äkillinen kuolema Lontoossa toukokuun 8. pnä. Shokin järkytystä lisäsi sen äkillisyys. Hän oli tosin jo vuosia ollut sairaalloinen, mutta useammin kuin kerran olimme nähneet, kuinka hänet oli temmattu takaisin aivan haudan partaalta, ja tiedämme, että hänellä oli parhaillaan suunnitelmia jatkaa työtään lähitulevaisuudessa. Hänen määräyksestään Lontoon päämajassa suoritettiin parhaillaan rakennustöitä, ja hänellä oli sovittuja tapaamisia ihmisten kanssa, joista yksi tärkeimmistä oli minun kanssani.

Hänen sisaren tyttärensä näki hänet edellisenä päivänä ja sopi hänen kanssaan tapaamisesta. Lyhyesti sanottuna, en usko, että hänellä oli aikomus vielä kuolla. On tietysti selvää, että hän tiesi lähtönsä olevan käsillä heti, kun tietty työ olisi suoritettu loppuun, mutta tilanne antaa minulle aiheen ajatella, että hänelle oli yllätys joutua fyysiseen kriisiin ja että hän kuoli ennen kuin itsekään sitä odotti. Jos hän olisi elänyt, olisi hän epäilemättä jättänyt jälkeensä vastalauseen ystävilleen, ettei hänestä saa tehdä pyhimystä eikä hänen loistavista, mutta ei erehtymättömistä, kirjoituksistaan raamattua.

Minä autoin häntä hänen kootessaan Isis Unveiled -teosta ja Mr Keightley ja monet muut olivat apuna Salaista oppia kirjoitettaessa. Me olemme täysin tietoisia, kuinka kaukana erehtymättömästä on oma osuutemme kirjoista, puhumatta mitään hänestä. Mutta hän ei keksinyt eikä löytänyt teosofiaa. Myöskään hän ei ollut ensimmäinen tai etevin välittäjä kuvaamaan lumisten vuorten salaisten opettajien sanomaa. Muinaisten kansojen monet pyhät kirjat ja kirjoitukset sisältävät jokaisen nyt esitetyistä ideoista ja joissakin tapauksissa ovat paljon kauniimpia ja ansiokkaampia kuin yksikään hänen tai meidän teoksemme. Meidän ei tarvitse langeta jumalointiin osoittaaksemme kestävän kunnioituksen ja rakkauden osoituksemme häntä kohtaan aikamme opettajana eikä herättää pahennusta kirjallisen maailman parissa väittämällä, että hän kirjoitti inspiroidulla kynällä. Ei kukaan ollut sen vakaampi ja uskollisempi ystävä häntä kohtaan kuin minä, eikä kukaan helli hänen muistoaan suuremmalla rakkaudella. Olin hänelle rehellinen hänen elämänsä loppuun saakka, ja nyt tulen olemaan rehellinen hänen muistolleen.

Mutta koskaan en palvonut häntä enkä ummistanut silmiäni hänen virheiltään. En koskaan uneksinut, että hän oli yhtä täydellinen kanava välittämään okkulttista tietoa kuin jotkut muut historian aikana ovat olleet tai edes sellainen, jollaisen Mestarit olisivat halunneet löytää.

Hänen koeteltuna ystävänään, hänen mitä läheisimpänä työtoverinaan ja huolissani siitä, ettei jälkimaailma saisi nähdä hänen todellista, korkeaa arvoaan, hänen yhteistyökumppaninaan ja kauan sitten hyväksyttynä, vaikkakin nöyränä Mestarien palvelijana ja lopuksi Seuran virallisena johtajana ja sen jäsenten persoonallisten oikeuksien vaalijana esitän vastalauseen kaikkia yrityksiä kohtaan luoda mitään H. P. B. -koulukuntaa, -lahkoa tai -kulttia tai pitää hänen sanojaan vähimmässäkään määrin kritiikin yläpuolella.

Aiheen tärkeys on minun puolustuksenani viipyä siinä näin pitkään. En mainitse nimeltä ketään, koska tarkoitukseni ei ole loukata kenenkään tunteita. Koska en tiedä, onko omaa elämääni jäljellä enää montakaan vuotta, täytyy minun sanoa se, minkä tunnen velvollisuudekseni niin kauan kuin siihen kykenen.

Ja nyt, veljet ja ystävät, tulen asiaan, joka on hyvin syvästi ja surullisesti kiintoisa. H. P. Blavatskyn ruumis poltettiin hänen määräyksestään, jonka hän usein toisti pitkän ajan kuluessa.

Ennen lähtöään viimeistä kertaa Intiasta Eurooppaan hän saneli viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa, ja alkuperäiset asiakirjat ovat täällä arkistossa, kuten laki edellyttää. Se on päivätty 31. pnä tammikuuta 1885, ja todistajana ovat P. Sreenivasa Row, E. H. Morgan, T. Subba Row ja C. Ramiah. Se sisältää toivomuksen, että hänen tuhkansa haudataan Adyarin päämajan alueelle ja toisen toivomuksen, että vuosittain, hänen kuolinpäivänään jotkut hänen ystävistään kokoontuisivat tänne ja lukisivat kappaleen Aasian Valosta ja toisen Bhagavad Gitasta. Hänen pyhää toivomustaan noudattaen olen sen vuoksi tuonut hänen tuhkansa Lontoosta Atlantin ylitse, Amerikan mantereen halki ja Tyynen meren poikki Japanista Ceylonille ja sieltä edelleen tänne, jotta hänen tuhkansa saisi viimeisen lepopaikkansa sieltä, minne hän kaipasi, pyhimmän haudan, mitä Intian viisaiden palvelija voi toivoa.

Yhdessä me tulimme, hän ja minä, New Yorkista Intiaan, yli merien ja maiden, vuoden 1879 alussa sytyttämään uudelleen soihdun viisauden temppelin ovelle. Yhdessä me olemme tulleet jälleen v. 1891 – minä elävänä, hän muistona ja kourallisena tuhkaa.

Olemme erillään fyysisesti, mutta yhdessä sielussa ja sydämessä yhteisen asiamme hyväksi ja tietäen, että jonakin päivänä, jossakin tulevassa elämässä, tulemme jälleen olemaan ystäviä, työtovereita ja oppilaita yhdessä.

Yksityinen velvollisuuteni häntä kohtaan on täytetty, ja nyt luovutan hänen tuhkansa Seuran Adyarin 100-vuotisjuhlakokouksen arvoisaan huostaan ja presidenttinä katson hänen viimeisten toivomustensa tulleen täytetyksi siinä määrin kuin mahdollista.

Daily News Bulletin n:o 7

Suom. A. A. P.

Teosofi — toukokuu 1977

Alkuperäinen puhe:

http://iapsop.com/ssoc/1891__anonymous___general_report_of_16th_convention_of_theosophical_society.pdf

H. S. Olcottin puhe T. S:n ensimmäisessä eurooppalaisessa kongressissa

[Lontoossa vuonna 1903]

H. P. B. kuoli 1891. Hänen ruumiinsa poltettiin Lontoossa, ja tuhka jaettiin kahteen uurnaan äärimmäisen idän ja kaukaisimman lännen välillä. Toisen uurnan W. Q Judge vei mukanaan Amerikkaan, toinen puoli tuhkasta talletettiin mitä kauneimpaan, itämaisen temppelin muotoiseen, hopeiseen uurnaan, jonka ruotsalainen taiteilija oli tehnyt kreivitär Wachtmeisterin tilauksesta, ja sen perustajapresidentti otti mukaansa Adyariin.

Olcott sai tiedon H. P. B:n kuolemasta ollessaan virkistysmatkalla Australiassa ja lähti viipymättä Intian kautta Eurooppaan saapuen Lontooseen heinäkuun 6. pnä. Päiväkirjassaan hän kertoo:

”Menin yhdessä Annie Besantin kanssa H. P. B:n makuuhuoneeseen, ja juhlallisen mietiskelyn jälkeen me lupasimme olla uskolliset asialle ja toisillemme. Perustajatoverini kuolema oli jättänyt minut liikkeen ainoaksi tunnustetuksi keskushenkilöksi, ja näytti ikään kuin kaikkien parhaimpien työntekijöittemme sydämet olisivat lämmenneet minua kohtaan enemmän kuin koskaan ennen.”

Seurassa oli aikaisemmin paljon puhuttu H. P. B:n ja Olcottin välillä vallitsevasta erimielisyydestä, joka viime aikoina olisi vienyt miltei täydelliseen välienrikkoutumiseen. Sen tähden on mielenkiintoista tutustua siihen avajaispuheeseen, jonka Olcott piti ensimmäisessä eurooppalaisessa kongressissa Lontoossa heti Eurooppaan tulonsa jälkeen. Tämä puhe kuului:

”Veljet ja sisaret!

”Kun yritän koota ajatukseni puhuakseni teille, huomaan, miten vaikeata on pukea nuo ajatukseni sanoiksi, sillä sydäntäni ahdistaa siinä määrin se suru, joka on kohdannut meitä. Olen niin murtunut nähdessäni tämän istuimen nyt tyhjänä ja muistaessani seitsemäntoista vuotta kestänyttä mitä läheisintä liittoa, että kieleni kieltäytyy tehtävästään, ja voin jättää ainoastaan teidän päätettäväksenne, millaiset minun tunteeni ovat saapuessani tänne tapaamaan teitä... Vasta tultuani tänne minä ymmärsin, että H. P. B. oli todella kuollut. Me olimme näinä viimeisinä vuosina työskennelleet erillämme. Minä en, kuten ennen, ollut tottunut näkemään häntä joka päivä ja joka hetki, ja siksi minä en käsittänyt sitä tosiasiaa, että hän oli poissa, ennen kuin saavuin tänne ja näin hänen huoneensa tyhjänä ja tunsin, että hänet oli todella otettu meiltä. Olin vähän aikaa hänen huoneessaan yksin, ja siellä minä sain, mikä on välttämätöntä oppaakseni tulevaisuudessa: ydinkohta siinä on sanalla sanoen, että minun on jatkettava työtä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja minua on ilahduttanut rajattomasti huomatessani, että hänen jälkeen jääneet työtoverinsa ovat tulleet osallisiksi tästä samasta hengestä ja että hänen innostuksensa on inspiroinut heidät siinä määrin, että – vaikka tämä isku on järkyttänyt heidän sydämensä – heidän rohkeutensa ei ole hetkeksikään horjunut eikä ole ilmennyt pienintäkään vihjausta siitä, että he olisivat valmiit jättämään työn, johon hän on heidät asettanut. Nyt ensimmäisen kerran minä tunnen olevani valmis kuolemaan ja haluavani kuolla. Jätettyämme New Yorkin ja tultuamme Intiaan minä olen koko ajan ollut suuresti huolissani siitä, että minä voisin kuolla niissä vaikeissa tehtävissä, joihin olen joutunut jättäen tämän liikkeen ennen kuin sillä olisi kyllin elinvoimaa jatkamaan edelleen. Hindulaiset ovat sanoneet aina ja kaikkialla, että jos H. P. B. ja minä kuolisimme, niin asia silloin raukeaisi. Nyt hänen kuolemansa on osoittanut, että se ei raukea, ja sen tähden minä tunnen olevani paljon rohkeampi kuin tähän asti esiintymään eri osissa maailmaa. Nyt tunnen, että tämä liike on saavuttanut oman yksilöllisyytensä ja ettei mikään koko maailmassa voi kaataa sitä. Minulla oli hiljattain Australiassa mitä yllättävin todistus siitä, että kaikkialla maailmassa kaivataan Salaista oppia, mystistä tietoa, totuuksia, jotka voidaan saavuttaa sielun kehityksen avulla. Kaikkialla Australiassa tapasin salaisen taipumuksen, tällaisen virtauksen, joka tarvitsee vain ymmärtämystä tullakseen ilmi. Samaa olen tavannut Iso-Britanniassa, ja William Judge on tavannut sitä Amerikassa, joten nyt voin olla vakuuttunut siitä, että vaikka useimmat meistä, jotka olemme johtajina tässä työssä, kuolisimme, niin liikkeellä itse kokonaisuudessaan on oma elinvoimansa ja se tulee jatkamaan. Miten se tulee jatkamaan, on kysymys, jota meidän on harkittava. Tähän saakka meillä on ollut läheinen opettaja, johon on voitu turvautua, aina kun me janosimme opetusta – kuten raikasta vettä täynnä olevaan lähteeseen. Tavallaan se on ollut eduksi, tavallaan taas suureksi vahingoksi. Mestarien luoksepääsemättömyys on eduksi kaikille niille, jotka tahtovat saavuttaa tietoa, sillä pyrkiessään pääsemään heidän lähelleen, tulemaan yhteyteen heidän kanssaan etsijä valmistaa huomaamattaan itsessään henkiselle kasvulle tarpeellisia edellytyksiä, ja me kykenemme paljastamaan luonteessamme piileviä voimia juuri silloin, kun meidät jätetään omien ponnistustemme ja omien keinojemme varaan.

”Minä uskon, että H. P. B. kuoli juuri oikeaan aikaan. On kyllä totta, että hänen työnsä jäi kesken, mutta hän on tehnyt työtä myös riittävästi, työtä, joka monina vastaisina vuosina, jos me käytämme sitä oikealla tavalla, antaa meille tarvitsemamme avun teosofisessa edistyksessämme. Hän ei ole poistunut jättäen meidät kokonaan ilman jäämistöä. Päinvastoin hän on jättänyt kokonaisen varaston Annie Besantin, valitsemansa tallettajan, huostaan – Besant tulee oikealla tavalla ja oikeaan aikaan jakamaan sitä maailmalle. Mutta minä väitän, että vaikka mitään muuta kirjaa ei olisi kirjoitettu kuin Hunnuton Isis, niin se olisi riittävä vakavalle opiskelijalle. Voin sanoa, että minun teosofinen kasvatukseni on ammennettu melkein kokonaan siitä kirjasta, sillä minun elämäni on viimeisinä vuosina ollut niin täynnä työtä, että minulle ei ole jäänyt aikaa lukemiseen. Minä en voi lukea mitään vakavaa ollessani matkalla, ja kotona mieleni on niin täynnä virallisen asemani aiheuttamia huolia, että minulla ei ole aikaa eikä halua istua mietiskelemään ja lukemaan. Siitä, mitä siis tiedän teosofiasta ja teosofisista asioista, on suurin osa saatu Hunnuttoman Isiksen avulla, jonka koostamisessa olin mukana hänen kanssaan suunnilleen kaksi vuotta. Meidän pyrkimyksemme oli levittää kannattajiemme keskuuteen kaikkialla sitä uskoa, että jokaisen on itse toteutettava oma pelastuksensa, ettei minkäänlaista edistystä ole ilman ponnistusta ja että mikään ei ole niin turmiollista, mikään ei ole niin veltostuttavaa kuin sellaisen hengen rohkaiseminen, joka on riippuvainen toisesta, toisen viisaudesta, toisen oikeamielisyydestä. Sellainen on mitä turmiollisinta ja lamauttaa kaiken ponnistelun. Menetelmä, jota noudatetaan joogakouluissa Intiassa ja Tiibetissä, on seuraava: Mestari ei alussa millään tavoin rohkaise oppilaaksi pyrkivää, tuskin edes katsoo häneen, ja usein henkilöt liittyvät joogiin tsheeloina huolimatta siitä, että hän koettaa karkottaa heidät luotaan, vieläpä ehkä lyö heitä – tai joka tapauksessa huolimatta siitä, että joogi ilmeisesti pilkkaa heitä ja on kaikin tavoin pettävinään heitä. He suorittavat vain palvelijan tehtäviä, lakaisevat lattioita, tekevät tulta ja muuta sen tapaista, samalla kun joogi ehkä palkitsee heitä kohtelemalla heitä välinpitämättömästi kuukausia ja vuosikausia. Jos pyrkijä todella tahtoo saavuttaa totuuden, niin mitkään tällaiset vastukset eivät voi masentaa häntä. Vihdoin koittaa hetki, jolloin Mestari koeteltuaan riittävästi häntä kääntyy hänen puoleensa ja antaen hänelle ensimmäisen viitteen, joka johtaa hänen jalkansa polulle. Sitten hän odottaa nähdäkseen, miten pyrkijä käyttää hyväkseen tuota neuvoa, ja hänen tulevan edistyksensä nopeus riippuu kokonaan hänen omasta käyttäytymisestään. Mutta meidän on sanottava, että me olemme päässeet paljon helpommalla. Meillä on ollut H. P. B, aktiivisena työntekijänä nämä kuusitoista vuotta, jona aikana hän on antanut eri tavoin, Theosophistissa, Luciferissa, kirjoissaan ja keskusteluissaan suuren määrän esoteerista opetusta sekä lukemattomia viitteitä ja ohjeita, jotka varteen otettuina, ymmärrettyinä ja noudatettuina auttavat jokaista meitä edistymään ratkaisevasti teosofisessa pyrkimyksessämme.

”Monena vuotena minä olen pitänyt seuraa edustavien jäsenten kokouksia. Täällä seinillä näette valokuvia eräistä kokouksista. Tämä on ensimmäinen kokous Euroopassa. Te olette jäljessä Amerikasta, jossa jo useampina vuosina on pidetty loistavia kokouksia. Mutta kaikella täytyy olla alkunsa, ja tämä on alku Euroopassa. Liikkeemme on kauniisti edustettu Euroopan eri osissa, mutta mitään niin täydellistä edustusta kuin on oleva tämän ensimmäisen alun jälkeen, ei ole kuultu eikä nähty. Heti alussa meillä on kaikki lupaukset liikkeemme tavattomasti laajenemisesta. Meillä on kaikki syy olla asiaintilaan tyytyväiset. Kun ajattelemme, mitä tavattoman taantumuksellisia virtauksia on liikkeellä kristikunnan eri osissa, kun ajattelemme, miten turmiolliset pyrkimykset ja materialistiset mielipiteet ovat lisääntyneet eurooppalaisissa maissa, kun katselemme kirjallisuutemme leviämistä ja näemme, miten innokkaat henkilöt eri maissa – kuten loistavassa espanjalaisessa osastossamme kääntävät teoksia omalle kielelleen sekä levittävät niitä omassa maassaan, ja kun huomaamme, mitä tuloksia saavutamme, niin luulen olevani oikeassa sanoessani, että voimme olla asiaintilaan tyytyväisiä.

”Toivon, että jokainen tässä kokouksessa omaa maataan edustava jäsen ottaa sydämenasiaksi välttää kuin ruttoa paikallista ylpeydentunnetta ja eristyneisyyttä. Meillä ei ole mitään tekemistä poliittisten jaottelujen kanssa; meillä ei ole mitään tekemistä sääty- ja luokkaerojen eikä uskonnosta johtuvien erojen kanssa. Meille kuuluu yhteinen, neutraalinen pohja, missä kunnioituksen määränä on puhdas ihmisyys. Meidän ihanteemme ovat korkeammat kuin ajankohtaisten yhteiskuntien. Meillä ei ole kuningasta, ei keisaria, ei presidenttiä, ei diktaattoria tässä henkisessä elämässämme. Me lausumme tervetulleeksi viereemme istumaan jokaisen, joka innostuu totuudesta sillä ainoalla ehdolla, että tuo mies tai nainen tahtoo auttaa meitä tutkimuksissamme sekä ystävällisesti ja veljellisesti ottaa vastaan jokaisen avun, jonka me kykenemme antamaan. Sen tähden meille ei pitäisi olla mitään Englantia, ei Skotlantia, ei Ranskaa, Saksaa eikä Ruotsia, ei Espanjaa eikä Italiaa. Ne ovat maantieteellisiä rajoja. Meille noita määritelmiä ei ole olemassa teosofisessa tietoisuudessamme. Meillä on ruotsalaisia veljiä ja saksalaisia veljiä, on ranskalaisia veljiä, espanjalaisia, englantilaisia, irlantilaisia, walesilaisia veljiä ja niin edespäin. Me tunnemme heidät veljinä, ja veljinä me olemme sidottuja heihin joka suhteessa. Näin teidän tulee työssänne omassa maassa istuttaa tovereihinne sellainen tunne, että tämä liitto ei ota huomioon maantieteellisiä eikä kansallisia rajoja ja että ensimmäinen askel teosofin kehityksessä on jalo ihmisrakkaus, itsensä unohtaminen, persoonallisten ennakkoluulojen luomien esteiden poistaminen, avara sydän, laaja mieli, joka on yhtä maailman kaikkien kansojen ja kaikkien rotujen kanssa koettaessaan toteuttaa maan päällä sitä taivasten valtakuntaa, josta puhutaan Raamatussa ja jolla tarkoitetaan sen edistyneen ja täydellisen ihmiskunnan yleistä veljeyttä, joka on kulkenut meidän edellämme kosmisessa kehityksessä.

”Ja nyt, jotta en pidättäisi teitä kauemmin, minä lausun teidät koko sydämestäni tervetulleiksi tähän Teosofisen Seuran perhekokoukseen.

”Toivon teidän tuntevan, että tämä on Teosofisen Seuran Yleinen Neuvosto, että te edustatte seuran arvovaltaa ja mahtavuutta ja että kiinnostuksenne on yhtä syvä niissä asioissa, jotka ilmenevät amerikkalaisessa osastossa ja intialaisessa osastossa ja ceylonilaisessa ja muissa osastoissa sekä niissä asioissa, jotka ilmenevät teidän osastoillenne kuuluvien maantieteellisten rajojen sisällä. Toivon, että ystävyyden henki vallitsee tässä kokouksessa. Toivon, että tunnemme olevamme niiden Suurten Olentojen läheisyydessä, joiden ajatukset ulottuvat yhtä hyvin kaikkeen, mikä on matkan päässä, kuin siihen, mikä on lähellä, ja toivon myös, että meidät läpäisee ja meitä ympäröi rakkaan työtoverini ja teidän kunnioitetun opettajanne vaikutus, hänen, joka joksikin ajaksi on jättänyt meidät tullakseen takaisin toisessa muodossa ja onnellisemmissa olosuhteissa.”

Ymmärrämme, että tunnelma tässä kokouksessa oli väkevä. Annie Besant Lontoon Blavatsky-looshin puheenjohtajana lausui tervetulleeksi presidentin, joka – kuten hän sanoi – ainoana edusti Mestareilta saatua lähetystehtävää. He olivat kokoontuneet jatkamaan H. P. B:n työtä pysymällä uskollisina sille asialle, jonka puolesta hän oli kuollut – ”ainoalle asialle, jonka puolesta kannattaa tässä maailmassa elää ja kuolla”.

Presidentin puheessa kiintyy huomiomme erikoisesti siihen, mitä hän sanoo ahtaaksi kansalliseksi rajoittuneisuudeksi, jota ”paikallista ylpeydentunnetta ja eristyneisyyttä” jokaisen tulee karttaa kuin ruttoa. Teosofinen Seura ei harrasta mitään politiikkaa eikä tunnusta minkäänlaisia luokkarajoituksia, sillä niin itse seurassa kuin elämässä kaikki ovat veljiä veljien keskellä, ja jokaisen kansallisen osaston tulee osoittaa yhtä suurta kiinnostusta toisten osastojen asioihin kuin omiinsa.

Olcott sanoo, että T. S. tahtoo kasvattaa jäsenensä luottamaan omiin ponnistuksiinsa päästäkseen tuntemaan totuuden. Se teroittaa, että jokaisen tulee olla oma pelastajansa ja että on mitä turmiollisinta turvautua kenenkään toisen oikeamielisyyteen ja henkisiin saavutuksiin. Presidentti huomauttaa, että Mestarit tavallisesti pysyvät saavuttamattomissa juuri sen tähden, että heidän luokseen pyrkijät kehittäisivät siten omia voimiaan ja kykyjään, joiden avulla ainoastaan he voivat lopulta astua Mestarin läheisyyteen ja saada Mestarilta täytettäväkseen oman tehtävänsä ihmiskunnan hyväksi.

Presidentin koko puheesta ilmenee mitä suurin kunnioitus H. P. B:tä kohtaan opettajana ja mitä syvin kiintymys häneen työtoverina. Hän sanoo iloitsevansa huomatessaan, että H. P. B:n henki asuu myös muissa innokkaissa työntekijöissä, joten T. S. tulee onnellisesti jatkamaan sille uskottua tehtävää.

J. Sn–

Teosofi — 1943 n:o 1