X

Ajattelevan prinsiippimme luonto


Minän mysteeri

     Kys. — Siinä kohdassa, jonka vastikään lainasitte »Buddhalaisesta Katkismuksesta», huomasin ristiriitaisuuden, jonka tahtoisin selitettäväksi. Siinä sanottiin, että  s k a n d h a t  — muisti niihin luettuna — muuttuvat jokaisessa uudessa ruumistuksessa. Ja kuitenkin väitetään, että edellisten elämien heijastuksen, jonka sanotaan kokonaan muodostuvan  s k a n d h o i s t a, »täytyy jäädä olemaan». Tällä hetkellä en ole mielessäni aivan selvillä siitä, mikä oikeastaan jää eloon, ja tahtoisin kuulla siitä selvityksen. Mikä se on? Onko se ainoastaan tuo »heijastus» vai  s k a n d h a t  vai aina sama minä, manas? 

     Teos. — Olen juuri selittänyt, että ruumistuva prinsiippi eli se, mitä me sanomme jumalaiseksi ihmiseksi, on häviämätön elämän kiertokautena: häviämätön ajattelevana olentona ja myöskin eetterisenä muotona. »Heijastus» on ainoastaan deevakhaanisen ajan henkiseksi tullut muisto entisestä persoonallisuudesta — herra A:sta tai rouva B:stä —, jonka kanssa minä samaistuu tuona aikana. Koska deevakhaani-aika on vain maaelämän jatkoa, niin sanoakseni — vasta päättyneen elämän harvojen onnellisten hetkien paras ydin yhteen jaksoon koottuna —, niin täytyy minän samaistaa itsensä tuon maaelämän persoonallisen tietoisuuden kanssa, jotta siitä jäisi jotakin jäljelle. 

     Kys. — Tämä merkitsee että minä, huolimatta jumalaisesti luonnostaan, viettää tuon kahden ruumistuksen välisen ajan jonkinlaisessa henkisessä hämäryydessä eli hetkellisessä mielipuolisuuden tilassa? 

     Teos. — Pitäkää sitä millaisena mielitte. Uskoessamme, että paitsi Ainoaa Todellisuutta ei ole olemassa muuta kuin haihtuvia harhoja — koko maailmankaikkeus siihen luettuna, — emme katso sitä mielipuolisuudeksi vaan maallisen elämän aivan luonnolliseksi seuraukseksi eli kehitykseksi. Mitä on elämä? Se on kimppu mitä erilaisimpia kokemuksia, päivittäin vaihtelevia ajatuksia, tunteita ja mielipiteitä. Nuoruudessamme olemme usein suuresti hurmaantuneina kiintyneet ihanteeseen, johonkin sankariin tai sankarittareen, jota koetamme seurata ja jonka koetamme herättää itsestämme eloon; muutamia vuosia myöhemmin, kun nuoruuden tunteittemme raikkaus on häipynyt ja me olemme talttuneet, olemme jo valmiit nauramaan haaveillemme. Ja kuitenkin oli kerran aika, jolloin niin yhdistimme oman persoonallisuutemme mielessämme ihannoimaamme persoonallisuuteen — varsinkin jos se oli elävä olento —, että aivan sulauduimme ja hukuimme ihanteeseemme. Voidaanko viisikymmenvuotiasta sanoa samaksi olennoksi kuin hän oli kahdenkymmenen iässä? Sisäinen ihminen on sama; ulkonaisesti elävä persoonallisuus on täydellisesti muuttunut ja vaihtunut. Sanoisitteko näitäkin ihmisen henkisen tilan vaiheita mielipuolisuudeksi? 

     Kys. — Miksikä  t e  sitten niitä nimittäisitte, ja ennen kaikkea, kuinka selittäisitte toisen pysymisen ja toisen häviämisen? 

     Teos. — Meillä on oppimme valmiina, ja meille ei siitä ole vaikeuksia. Asian ymmärtämisen avain on mielemme kaksinainen tietoisuus ja myöskin älyprinsiipin kaksiluontoisuus. On olemassa henkinen tietoisuus — manas-järki buddhin valaisemana, joka subjektiivisesti, omakohtaisesti käsittää abstraktioita, ajatusperäisiä asioita; ja on aistitietoisuus (alempi manas-valo), joka on fyysisistä aivoistamme ja aisteistamme erottamaton. Koska jälkimmäinen tietoisuus on aivojen ja fyysisten aistiemme alainen ja samalla niistä aivan riippuva, täytyy sen tietenkin kuihtua ja lopulta kuolla aivojen ja ruumiillisten aistien hävittyä. Ainoastaan henkinen tietoisuus, jonka juuret ovat ikuisuudessa, jää eloon ja elää ainiaan, ja sitä voidaan sen vuoksi pitää kuolemattomana. Kaikki muu kuuluu ohimenevien illuusioiden, harhakuvien joukkoon. 

     Kys. — Mitä oikeastaan tarkoitatte illuusiolla eli harhakuvalla tässä tapauksessa? 

     Teos. — Sitä kuvaillaan ihmeellisen hyvin äsken mainitussa Mr. A. P. Sinnettin tutkielmassa »Korkeammasta Itsestämme», jossa sanotaan: 

     Tätä juuri tarkoitan. Todellisesti pysyvä maailma ei ole se, missä persoonallisten elämien hetkelliset, katoavaiset kukat kukkivat, vaan se, missä tietoisuuden juuri on harhojen takana ja ikuisuudessa kasvavana. 

     Kys. — Mitä tarkoitatte ikuisuudessa kasvavalla juurella? 

     Teos. — Tällä juurella tarkoitan ajattelevaa olentoa, ruumistuvaa minää, pidettäköön sitä »enkelinä», »henkenä» tai voimana. Aistein tajuttavasta ei muulla ole osaa kuolemattomasta elämästä kuin sillä, mikä suoraan kasvaa tästä ylhäisestä näkymättömästä juuresta tai on siihen kiinnittynyt. Tästä seuraa, että kaikki tämän juuren synnyttämät ja kasvattaneet ylevät ajatukset, ihanteet ja tunteet, jotka elähdyttävät persoonallisuutta, tulevat välttämättä pysymään ikuisesti. Mutta mitä tulee fyysiseen tietoisuuteen, joka on tuntevan »alemman» prinsiipin (kaamaruupan eli eläimellisen vaiston, jota manaksen alempi heijastus valaisee) eli inhimillisen sielun ominaisuus, — niin täytyy sen hävitä. Korkeampi tietoisuus on silloin toiminnassa, kun ruumis nukkuu tai on horroksessa; mutta muistimme huomioi vain heikosti ja epätarkasti — nim. automaattisesti — sellaiset kokemukset, ja usein se ei saa niistä pienintäkään vaikutelmaa. 

     Kys. — Mutta kuinka manas, vaikka sanotte sitä  n o u s i k s i, »jumalaksi», on niin heikko ruumistuessaan, että todellisuudessa ruumis voittaa ja kahlehtii sen? 

     Teos. — Voin vastata samanlaisella kysymyksellä: »miksikä hän, jota pidätte 'jumalien Jumalana' ja 'ainoana elävänä Jumalana' on niin heikko, että hän sallii pahan (eli perkeleen) päästä hänestä ja kaikista hänen luoduistaan voitolle, sekä silloin, kun hän oli taivaassa, että silloin, kun hän oli tämän maan päällä ruumistuneena?» Te varmaankin taas vastaatte: »Tämä on salaisuus, ja meitä on kielletty tutkistelemasta Jumalan salaisuuksia». Mutta koska me emme ole siinä asemassa oman uskonnon filosofiamme mukaan, niin vastaan, että jollei Jumala astu maan päälle avataarana, ei mikään jumalainen prinsiippi voi olla vioittumatta ja herpautumatta myllertävän eläimellisen aineen vaikutuksesta. Tällä harhojen tasolla erikaltaisuus vie aina voiton yhdenkaltaisuudesta (homogeenisuudesta), ja kuta lähempänä jokin olemus on alkuprinsiippiään, alkuperäistä homogeenisuutta, sitä vaikeampi on tämän jälkimmäisen päästä voimaan maan päällä. Henkisiä ja jumalaisia voimia on uinuvina jokaisessa ihmisolennossa, ja mitä laajemmalle hänen henkinen näkönsä ulottuu, sitä voimakkaampi on hänessä asuva Jumala. Mutta koska harvat ihmiset voivat tuntea sitä Jumalaa, yleensä sääntönä on, että Jumala ajatuksissamme aina on maallisten ja lapsuudesta asti meille tyrkytettyjen käsitysten sitoma ja rajoittama, ja sen tähden on teidänkin niin vaikeata käsittää meidän filosofiaamme. 

     Kys. — Ja tämä oma minämmekö on meidän Jumalamme? 

     Teos. — Ei suinkaan. »Yksi Jumala» ei ole kaikkiallinen jumaluus, vaan ainoastaan kipinä ainoasta äärettömästä jumaluuden tulimerestä. Meidän sisässämme oleva Jumala eli »salassa oleva Isä», on se, mitä me sanomme »korkeammaksi itseksemme», aatmaaksi. Ruumistuva minämme oli alussa Jumala, niin kuin kaikki Ainoasta Tuntemattomasta Prinsiipistä aikojen alussa ulosvaluneet olennot. Mutta sen »langettua aineeseen», kun sen täytyy ruumistua koko kiertokauden aikana sen alusta loppuun asti, se ei enää ole vapaa ja onnellinen jumala, vaan pyhiinvaeltajaraukka, joka kulkee voittaakseen takaisin kadottamansa. Voin täydellisemmin vastata teille, jos toistan, mitä sisäisestä ihmisestä on sanottu Isis Unveiled -kirjassa (II, 593): 

     Sellainen on ihmisen kohtalo — todellisen minän, ei sen automaatin, itsestään käyvän koneen, kuoren, jolla on sen nimi. Tämän ihmisen on päästävä voitolle aineesta. 

Manaksen monimutkainen luonto

     Kys. — Mutta te olitte sanomaisillanne minulle jotakin manaksen varsinaisesta. luonnosta ja siitä, missä suhteessa, fyysisen ihmisen  s k a n d h a t  ovat siihen. 

     Teos. — Juuri tämä luonto, salaperäinen, monimuotoinen, johon ei voi käydä käsiksi, joka suhteessaan muihin prinsiippeihin on melkein varjomainen, juuri se on niin vaikeasti käsitettävissä ja vielä vaikeammin selitettävissä. Manas on »prinsiippi»; ja kuitenkin se on »olento» ja yksilöllisyys eli minä. Hän on »jumala» ja on kuitenkin tuomittu käymään läpi ruumistusten loppumattoman sarjan, ja niistä jokaisesta hän on vastuunalainen ja jokaisen puolesta hänen on kärsittävä. Kaikki tämä näyttää yhtä ristiriitaiselta kuin hämmästyttävältä; ja kuitenkin on satoja henkilöitä, Euroopassakin, jotka täysin ymmärtävät tämän kaiken, sillä he käsittävät minän ei ainoastaan kokonaisuudessaan vaan monissa puolissaankin. Mutta jos tahdon saada ajatukseni ymmärrettäviksi, minun täytyy alkaa alusta ja esittää minän syntyhistoria muutamin piirtein. 

     Kys. — Tehkää niin.

     Teos. — Koettakaa kuvitella »henkeä», taivaallista olentoa, millä nimellä sitä mainittaneenkin, joka oikealta luonnoltaan oli jumalainen, mutta ei kyllin puhdas ollakseen yhtä Kaiken kanssa, ja jonka näin ollen on puhdistettava luontoaan että se lopulta pääsisi tuohon päämäärään. »Ei voi tapahtua ainoastaan siten, että se yksilöllisesti ja persoonallisesti, so. henkisesti ja fyysisesti, käy lävitse jokaisen kokemuksen ja jokaisen tunteen, mikä on olemassa erilaistuneen maailmankaikkeuden moninaisuudessa. Sen on sen tähden koottava kokemuksia alemmista luontokunnista, ja noustuaan olemassaolon portaita yhä korkeammalle askel askeleelta sen on lopulta käytävä inhimillisten tasojen kaikkien kokemusten kautta. Oikeassa olemuksessaan se on ajatusta, ja sen tähden nimitetäänkin sen monikkoa nimellä maanasaputrat eli »kaikkeuden järjen pojat». Tämä yksilöitynyt »ajatus» on se, mitä me teosofit sanomme todelliseksi inhimilliseksi minäksi, lihan ja luun kuoreen vangituksi ajattelevaksi olennoksi. Se on varmasti henkinen olento, ei ainetta, ja sellaisia olentoja ovat ruumistuvat minät, jotka elähdyttävät eläimellisen aineen joukkoa, ihmiskunnaksi sanottua, ja joita nimitetään »järjiksi» eli maanasoiksi. Mutta niin pian kuin he ovat vangitut eli ruumistuneet, tulee heidän olemuksensa kaksinaiseksi; se merkitsee, että ikuisen jumalaisen järjen säteet, yksilöllisinä olentoina ajateltuina, saavat kaksinkertaisen luonteen, joista toinen on niiden sisäinen, oleellinen kuvastin, taivasta tavoitteleva järki (ylempi manas) ja toinen on inhimillinen ajatuskyky eli eläimellinen ajattelu, joka aivojen etevämmyyden vuoksi on järjellinen, kaamaan päin pyrkivä eli alempi manas. Toista vetää buddhi puoleensa, toinen pyrkii alaspäin intohimojen ja eläimellisten halujen asuntoihin. Jälkimmäisillä ei ole sijaa deevakhaanissa, eivätkä ne voi yhtyä jumalaiseen kolminaisuuteen, joka nousee yhtenäisenä henkiseen autuuteen. Kuitenkin minä, manas-olento, on vastuunalainen kaikista alempien olemuspuoliensa synneistä, aivan niin kuin isä on vastuunalainen lastensa rikoksista, niin kauan kuin nämä ovat alaikäiset. 

     Kys. — Onko tämä »lapsi» persoonallisuus? 

     Teos. — On. Mutta kun sanotaan »persoonallisuuden» kuolevan ruumiin kanssa, ei siinä ole koko totuus. Ruumis, joka oli ainoastaan herra A:n tai rouva B:n ulkokohtainen vertauskuva, hajoaa kaikkine skandhoineen, sen näkyvine ilmennyksineen. Mutta kaikki, mitä herra A:lla tai rva B:llä elämän aikana oli henkisiä kokemuksia, nim. ylevimmät pyrkimykset, kuolemattomat kiintymykset ja epäitsekäs luonto, se jää deevikhaaniajaksi minään jolta yhtyy maallisen olematon näkyvistä poistuneeseen henkiseen osaan. Näyttelijä on niin kiintynyt äsken esittämäänsä osaan, että hän näkee siitä unta koko deevakhaanin yön, ja tämä näky jatkuu, kunnes hänelle tulee hetki palata elämän näyttämölle uutta osaa näyttelemään. 

     Kys. — Mutta miksikä tämä oppi, jonka väitätte olevan yhtä vanha kuin ajattelevat ihmiset, ei ole saanut sijaa, sanokaamme kristillisessä jumaluusopissa? 

     Teos. — Erehdytte, se on saanut, mutta jumaluusoppi on vääristänyt sen aivan tuntemattomaksi, kuten niin monta muutakin oppia. Teologia sanoo minää enkeliksi, jonka Jumala syntymähetkellämme antaa meille pitämään huolta sielustamme. Teologinen järkeily ei pidä tuota »enkeliä» vastuunalaisena avuttoman »sielu»raukan rikoksista, vaan pitää sielua rangaistavana kaikkien niin lihan kuin hengen synneistä. Sielu, Jumalan aineeton henkäys, jota väitetään hänen luomakseen, tuomitaan mitä hämmästyttävimmän silmänkääntämistempun avulla palamaan aineellisessa helvetissä kulumatta koskaan loppuun1, mutta enkeli pääsee rangaistuksetta, käärittyään kokoon valkeat siipensä ja kostutettuaan niitä muutamilla kyynelillä. Niin, ne ovat »palvelevia henkiämme», »armon sanansaattajia», ja piispa Mantin sanojen mukaan ne ovat lähetetyt 

– – – – – – – – – – – to fulfil
Good for salvation's heirs, for us they still
Grieve when we sin, rejoice when we repent.2

     Mutta on päivänselvää, että vaikka kaikkia piispoja maan päällä pyydettäisiin määrittelemään kerta kaikkiaan, mitä he tarkoittavat sielulla ja sen toiminnoilla, kykenisivät he siihen yhtä vähän, kuin osoittamaan meille järjellisyyden merkkiäkään oikeaoppisessa uskossa! 

 

Oppi on Johanneksen evankeliumissa

      Kys. — Kirkollisen uskon kannattajat voisivat tähän vastata, että joskin puhdasoppinen dogmi uhkaa katumatonta syntistä ja materialistia vaikealla ajalla hyvinkin realistisessa piinan paikassa, niin antaa se heille viimeiseen hetkeen asti tilaisuuden katumaan. Sitä paitsi he eivät opeta tuhoutumista eli persoonallisuuden menettämistä, joka merkitsee samaa. 

     Teos. — Jollei kirkko opeta mitään meidän oppimme kaltaista, niin Jeesus kuitenkin opettaa; ja tämä on tärkeätä ainakin niille, jotka pitävät Kristusta suuremmassa arvossa kuin kristinuskoa. 

     Kys. — Opettaako Kristus jotakin sellaista?

     Teos. — Opettaa, ja jokainen asiaan perehtynyt salatieteilijäkabbalistikin voi sen sanoa. Kristus ainakin neljännessä evankeliumissa opettaa jälleensyntymistä ja persoonallisuuden tuhoutumista, jos vain unohdatte kuolleen kirjaimen ja pitäydytte sisäisessä hengessä. Muistakaa Joh. 15. luvun ensimmäistä ja toista jaetta. Mistä puhuu vertaus muusta kuin ihmisen ylemmästä kolminaisuudesta? Aatmaa on »viinitarhuri»; henkinen minä eli buddhi (Kristos) on »viinipuu» ja eläimellinen eli elollinen sielu, persoonallisuus on »oksa». »Minä olen se tosi viinipuu ja Isäni on viinitarhuri. Jokaisen minussa olevan oksan, joka ei tuota hedelmää, sen hän ottaa pois... Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, samoin ette tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat . . . Joka ei pysy minussa, hän heitetään ulos niin kuin oksa, ja kuivettuu — ja heitetään tuleen ja palaa». 
     Tämän me nyt selitämme näin. Kun emme usko helvetin tuleen, jonka teologia on keksinyt oksille lausutun uhkauksen tarkoittavan, sanomme me, että »viinitarhuri» tarkoittaa aatmaa, rajattoman, persoonattoman prinsiipin3 vertauskuvana, kun sen sijaan »viinipuu» merkitsee henkistä sielua, Kristosta, ja jokainen »oksa» edustaa uutta ruumistusta. 

     Kys. -- Mutta niitä todistuksia teille on sellaisen mielivaltaisen tulkinnan tukena? 

     Teos. — Yleinen oppi vertauskuvista (symbologia) on takeena siitä, että selitys on oikea eikä mielivaltainen. Hermas sanoo »Jumalasta», että hän »istutti viinitarhan», so. loi ihmiskunnan. Kabbalassa osoitetaan, että iänikuinen eli »Pitkäkasvoinen» istuttaa »viinitarhan» nim. ihmiskunnan ja »viinipuun», nim. elämän. »Kuningas Messiaan» henki esitetään siten pesemässä vaatteitaan ylhäältä, maailman luomisesta tulleessa viinissä.4 Ja Kuningas Messias on minä, joka puhdistuu pesemällä vaatteitaan — so. ruumistuneita persoonallisuuksiaan — ylhäältä tulleessa viinissä eli buddhissa. Aadam eli A-dam on »veri». Lihan elämä — nefesh, sielu — on veressä (3. Moos. 17:11). Ja Aadam Kadmon on Ainosyntyinen. Myöskin Nooak istutti viinitarhan tulevan ihmiskunnan vertauskuvallisen taimitarhan. Seurauksena siitä, että sama vertauskuva omaksuttiin, löydämme sen toistettuna Codex Nazaraeuksessa. Seitsemän viinipuuta luodaan meidän seitsemän rotuamme seitsemine vapahtajineen eli buddhoineen. Nämä seitsemän viinipuuta saavat alkunsa Jukabar Zivosta, ja Ferho (eli Parcha) Raba kastelee niitä.5 Kun autuaat nousevat Valon luotujen joukkoon, saavat he nähdä Javar Zivon, Elämän Herran, ja ensimmäisen viinipuun.6 Näitä kabbalistisia vertauksia luonnollisesti toistetaan evankeliumissa Johanneksen mukaan (15.,1). 
     Älkäämme unohtako, että — niidenkin filosofisten järjestelmien mukaan, joissa ei ole meidän seitsenjakoamme — ihmisessä olevaa minää eli ajattelevaa ihmistä sanotaan logokseksi eli sielun ja hengen Pojaksi. »Manas on kuningas —n ja kuningatar —n ottopoika» (aatmaan ja buddhin esoteeriset vastaavat nimet), sanoo eräs salainen teos. Hän on Platonin »ihmisjumala», joka ristiinnaulitsee itsensä avaruuteen, eli elämän kiertokauden ajaksi, aineen lunastamiseksi. Näin hän tekee ruumistumalla kerran toisensa jälkeen, johtaen siten ihmiskuntaa täydellisyyttä kohti ja antaen alempien muotojen kehittyä korkeammiksi. Hän ei yhdenkään elämän ajaksi lakkaa kehittämästä itseään ja auttamasta fyysistä luontoa kehittymään. Jopa tuo satunnainen, hyvin harvinainen tapaus, että hän menettää yhden persoonallisuuksistaan — jos näet tämä on kokonaan vailla henkisyyden kipinääkään —, edistää sekin hänen yksilöllistä kehittymistään. 

     Kys. — Mutta  j o s  m i n ä  on vastuunalainen persoonallisuuksiensa rikkomuksista, niin kaiketi sen on vastattava myöskin yhden sellaisen menetyksestä eli oikeammin täydellisestä tuhoumisesta. 

     Teos. — Ei suinkaan, jos se vain on tehnyt jotakin tämän kovan kohtalon torjumiseksi. Mutta jos kaikista ponnistuksistaan huolimatta sen ääni, omantunnon ääni, ei ole voinut tunkeutua aineen muurin lävitse, silloin aineen hitaus, joka johtuu ainesten puutteellisesta luonnosta, luetaan luonnon muiden epäonnistumisten joukkoon. Minä saa riittävän rangaistuksen, kun se menettää deevakhaanin ja varsinkin kun sen täytyy melkein välittömästi ruumistua uudelleen. 

     Kys. — Tämä oppi, että on mahdollista menettää sielunsa — eli persoonallisuudeksi te kaiketi sitä sanotte —, sotii sekä kristittyjen että spiritistien ihanteellisia teorioita vastaan, vaikka Svedenborgilla oli johonkin määrin, samanlainen oppi, jota hän sanoo »henkiseksi kuolemaksi». Kristityt ja spiritualistit eivät sitä koskaan tule hyväksymään. 

     Teos. — Se ei voi mitenkään muuttaa luonnon tosiasiaa, jos se kerran on tosiasia, eikä estää sellaista satunnaisesti tapahtumasta. Maailmankaikkeus ja kaikki mitä siinä on siveellistä, järjellistä, fyysistä, psyykkistä tai henkistä, on rakennettu tasapainon ja sopusoinnun täydellisen lain varaan. Niin kuin ennen on sanottu (Isis Unveiled -kirjassa), ei keskihakuinen voima voinut ilmetä ilman keskipakoista voimaa maailmanpiirien sopusointuisessa kiertokulussa, ja kaikki muodot ja näiden muotojen kehitys on tämän luonnon kaksinaisen voiman tuote. Nyt on henki (eli buddhi) keskipakoinen ja sielu (manas) keskihakuinen henkinen voima, ja saavuttaakseen jonkin tuloksen niiden tulee olla täydellisesti yhteydessä ja sopusoinnussa. Jos koetat estää tai häiritä maallisen sielun keskihakuista liikuntaa sitä puoleensa vetävää keskustaa kohti, jos ehkäiset sen edistystä kuormittamalla sitä raskaammalla ainetaakalla kuin se voi kantaa tai kuin sopii deevakhaanitilaan — niin on kaiken sopusointu rikottu. Persoonallinen elämä eli ehkä oikeamman sen ihanteellinen heijastus voi jatkua ainoastaan, jos sitä ylläpitää tämä kaksinainen voima; se on, että buddhi ja manas ovat läheisessä yhteydessä kussakin ruumistuksessa eli persoonallisessa elämässä. Pieninkin poikkeus sopusoinnusta häiritsee sitä, ja jos se sovittamattomasti rikkoutuu, niin nuo kaksi voimaa eriävät kuoleman hetkellä. Persoonallisen muodon (jota sanotaan milloin kaamaruupaksi milloin maajaaviruupaksi) — henkinen kukinta tarttuu minään, seuraa sitä deevakhaaniin ja antaa (niin sanoakseni joksikin ajaksi) pysyvälle yksilölle sen persoonallisen värityksen, mutta itse persoonallinen muoto viedään kaamalookaan, jonne se jää vähitellen haihtuakseen. Sillä juuri kuoleman jälkeen tulee viimeinen ratkaiseva hetki kokonaan turmeltuneille hengettömille ja sovittamattomasti rikoksellisille. Jos sisäisen itsen (manaksen) äärimmäiset ja epätoivoiset ponnistukset elämän aikana ovat rauenneet tyhjiin sen koettaessa yhdistää jotakin osaa persoonallisuudesta itseensä ja jumalaisen buddhin loistavaan säteeseen, jos fyysisten aivojen aina kovettuva kuori tämän säteen yhä enemmän sulkee pois — niin henkinen minä eli manas päästessään viimeinkin vapaaksi ruumiista pysyy kokonaan persoonallisuuden eetterisestä jäännöksestä erillään; ja tämä kaamaruupa noudattaa puolestaan maallista taipumustaan, vetäytyy ja jää haadekseen, jota me sanomme kaamalookaksi. Nämä ovat ne »kuivettuneet oksat», jotka Jeesus sanoo leikattavan irti viinipuusta. Tuhoutuminen ei kuitenkaan ole hetken asia, vaan voi joskus vaatia vuosisatoja, ennen kuin se on lopullisesti tapahtunut. Sinne siis persoonallisuus jää muiden onnellisempien persoonallisten minäin jäännösten kanssa ja tulee niin kuin nekin kuoreksi ja elementaariksi, liekkiöksi ja haamuksi. Kuten Isis Unveiled -kirjassa sanotaan, ovat juuri nämä kaksi »henki»-luokkaa, liekkiöt ja haamut loistotähtinä »materialisaatioiden» suurella spiritualistisella näyttämöllä. Ja voitte olla varmat siitä, että ne eivät ruumistu; sen tähden niin harvat noista »rakkaista vainajista» tietävät jälleensyntymisestä, ja sen tähden ne vievät spiritualistit harhaan. 

     Kys. — Mutta eikö  I s i s  U n v e i l e d i n  tekijää ole syytetty siitä, että hän saarnaa jälleensyntymistä vastaan? 

     Teos. — Ovat syyttäneet sellaiset, jotka ovat käsittäneet väärin sen mitä on sanottu. Sitä teosta kirjoitettaessa eivät englantilaiset eivätkä amerikkalaiset spiritualistit uskoneet jälleensyntymiseen, ja mitä kirjassa jälleensyntymisestä sanotaan, tähtää Ranskan spiritistejä vastaan, joiden teoria on yhtä epäfilosofinen ja järjetön kuin itämainen oppi on johdonmukainen ja päivän selvästi totuudenmukainen. Allan Kardecin koulun jälleensyntymisen kannattajat uskovat mielivaltaiseen ja heti tapahtuvaan jälleensyntymiseen. Heidän kannaltaan voi kuollut isä ruumistua omaan, vielä syntymättömään tyttäreensä jne. Heillä ei ole deevakhaania, karmaa eikä mitään filosofista oppia, joka voisi taata tai todistaa peräkkäisten jälleensyntymisten välttämättömyyden. Mutta kuinka voisi »Isiksen» tekijä väittää karmallista jälleensyntymistä vastaan, joka tapahtuu pitkien, 1000–1500 vuotta kestävien väliaikojen jälkeen, kun se on sekä buddhalaisten että hindulaisten perusoppi? 

     Kys. — Siis te kokonaan hylkäätte sekä spiritistien että spiritualistien teoriat? 

     Teos. — Ei kokonaan, vaan ainoastaan heidän pääoppeihinsa nähden. Kummatkin luottavat siihen, mitä heidän »henkensä» heille kertovat, ja molemmat ovat keskenään eri mieltä yhtä paljon, kuin me teosofit molempien kanssa. Totuus on yksi, ja kun kuulemme ranskalaisten aaveiden opettavan jälleensyntymistä ja englantilaisten aaveiden kieltävän ja tuomitsevan sen opin, niin sanomme, että joko ranskalaiset tai sitten englantilaiset »henget» eivät tiedä, mistä puhuvat. Me uskomme niin kuin spiritistit »henkien» eli näkymättömien olentojen olemassaoloon, joilla on enemmän tai vähemmän älyä. Mutta kun meidän opetustemme mukaan niiden lajeja ja sukuja on leegio, niin vastustajamme eivät myönnä muita olevan olemassa kuin ihmisten ruumiista lähteneitä »henkiä», jotka meidän tietomme mukaan enimmäkseen ovat kaamalookan-kuoria. 

     Kys. — Te näytätte katkerasti vastustavan »henkiä». Kun olette esittäneet näkökantanne ja syyt, miksi ette usko, että ruumiista eronneet henget — eli »kuolleiden henget» — voisivat aineistua ja suoranaisesti  i s t u n n o i s s a  ilmaista itsensä —, niin tahtoisitteko valaista erästä toista asiaa? Miksi muutamat teosofit väsymättömästi puhuvat siitä, kuinka vaarallista on seurustelu henkien kanssa ja mediumikyky? Onko heillä siihen mitään erityistä syytä? 

     Teos. — Meidän täytyy niin uskoa. Minulla ainakin on. Koska yli puolen vuosisataa olen ollut tekemisissä näiden näkymättömien, mutta liiankin kouraantuntuvien ja epäämättömien »vaikutusten» kanssa, jotka tulevat tietoisilta elementaaleilta, haltioilta ja puolitietoisilta kuorilta, jopa kaikenlaisilta aivan tajuttomilta ja epämääräisiltä aaveilta, niin vaadin jonkinlaista oikeutusta käsityskannoilleni. 

     Kys. — Voisitteko esittää jonkin tai joitakin esimerkkejä siitä, miksi tätä menettelyä voidaan pitää vaarallisena? 

     Teos. — Se veisi liian paljon aikaa. Jokaista syytä on arvosteltava sen aikaansaamien seurausten mukaan. Katsokaa spiritismin historiaa viimeisinä 50 vuotena aina sen uudelleen esiintymisestä alkaen Amerikassa tällä vuosisadalla — ja arvostelkaa itse, onko se tehnyt tunnustajilleen enemmän hyvää vai pahaa. Koettakaa ymmärtää minua. Minä en puhu todellista spiritualismia vastaan, vaan uudenaikaista, sillä nimellä käyvää liikettä ja sitä ns. filosofiaa vastaan, joka on keksitty ilmiöiden selittämiseksi. 

     Kys. — Ettekö ollenkaan usko heidän ilmiöihinsä? 

     Teos. — Juuri sen tähden, että hyvällä syyllä uskon niihin ja (paitsi joskus, kun on tahallinen petos kysymyksessä) tiedän niiden olevan yhtä tosia, kuin että te ja minä elämme, sen tähden koko olemukseni nousee niitä vastustamaan. Sanon vielä kerran, että puhun ainoastaan fyysisistä enkä henkisistä tai edes psyykkisistä ilmiöistä. »Vakka kantensa valitsee.» Tunnen persoonallisesti monta jaloluontoista, puhdasta, hyvää miestä ja naista, jotka ovat vuosikausia eläneet korkeiden »henkien», joko ruumiista vapautuneiden tai planeettahenkien, suoranaisessa johdatuksessa vieläpä suojeluksessa. Mutta nämä älylliset olennot eivät ole saman laatuisia kuin John Kingit ja Ernestit, jotka kummittelevat istuntohuoneissa. Nämä olennot johtavat ja pitävät silmällä vain harvoissa poikkeustapauksissa kuolevaisia, joihin heitä magneetin tavoin vetää ja yhdistää yksilön karmallinen entisyys. Ei ole kylliksi »istua kehittyäkseen»7, jotta voisi vetää näitä puoleensa. Se ainoastaan avaa oven »aaveiden» hyvien, pahojen ja epämääräisten, joukoille, joiden elinkautiseksi orjaksi meedio tulee. Sellaista mediumisuutta ja sekalaisten peikkojen kanssa seurustelemista vastaan minä korotan ääneni enkä spiritualistista mystiikkaa vastaan. Viimeksi mainittu on jalostavaa ja pyhää, edellinen on luonteeltaan aivan samaa kuin kaksi vuosisataa sitten esiintyvät ilmiöt, joista niin moni noitaukko ja -akka on saanut kärsiä. Lukekaa Glanvilia ja muita noituutta käsitteleviä kirjailijoita, niin löydätte mainittuina tapauksia, jotka vastaavat useimpia, jollei kaikkia, yhdeksännentoista vuosisadan »spiritualismin» aikaansaamia fyysisiä ilmiöitä. 

     Kys. — Tahdotteko sillä väittää, että kaikki on noituutta eikä mitään muuta? 

     Teos. — Tarkoitan, että kuolleitten kanssa tekemisissä oleminen on joko tietoisesti tai tietämättä nekromantiaa, kuolleitten manausta, ja hyvin vaarallista puuhaa. Aikoja ennen Moosesta pitivät kaikki sivistyneet kansat sellaista kuolleitten manaamista syntisenä ja julmana, sikäli kuin se häiritsee sielujen lepoa ja estää niiden tasaista kehittymistä korkeampiin tiloihin. Kaikkien menneitten vuosisatojen yhteinen viisaus on aina äänekkäästi tuominnut sellaiset puuhat. Lopuksi sanon, mitä en koskaan ole lakannut suullisesti ja kirjallisesti toistamasta viidentoista vuoden aikana: Samalla kun muutamat ns. »hengistä» eivät tiedä mistä puhuvat, vaan niin kuin papukaijat toistavat, mitä huomaavat meedion ja muiden ihmisten aivoissa, niin toiset ovat vaarallisempia ja voivat johtaa ainoastaan pahaan. Siinä kaksi silmiinpistävää tosiseikkaa. Menkää Allan Kardecin koulukunnan spiritualistisiin piireihin, niin kuulette »henkien» opettavan jälleensyntymistä ja puhuvan roomalaiskatolilaisten tapaan. Kääntykää »rakkaiden vainajien» puoleen Englannissa ja Amerikassa, ja kuulette heidän jyrkästi kieltävän jälleensyntymisen, tuomitsevan sitä opettavia ja olevan protestanttien kannalla. Parhaimmat, voimakkaimmat meediot ovat kaikki kärsineet ruumiin ja sielun sairautta. Ajatelkaa Charles Fosterin surkeata loppua, hän kuoli hullujenhuoneessa raivohulluna; Sladen kohtaloa — kaatumatauti; Eglintonin, Englannin nykyään parhaimman meedion, — sama tauti. Muistelkaa D. D. Homen elämää, jonka mieli oli sappea ja katkeruutta tulvillaan, jolla ei koskaan ollut hyvää sanaa sanottavana kenestäkään, jonka hän epäili omaavan psyykkisiä kykyjä, ja joka parjasi kaikkia muita meedioita katkeraan kuolemaansa asti. Tämä spiritualismin Kalvin kärsi vuosikausia hirveätä selkäydintautia, jonka hän oli saanut seurustelemalla »henkien» kanssa ja kuoli täydellisenä rauniona. Ajatelkaa vielä Washington Irving Bishop -raukan kurjaa kohtaloa. Minä tunsin hänet New Yorkissa, kun hän oli neljäntoista vuoden ikäinen, ja hän oli kieltämättä meedio. On totta, että miesparka sai voiton »hengistään» ja risti ne »itsetiedottomaksi lihasliikunnaksi» suureksi riemuksi korkeaoppisten ja tieteellisten hullujen seuroille ja eduksi omalle kukkarolleen. Mutta de mortuis nil reisi bene, kuolleista vain hyvää; hänen loppunsa oli surkea. Hän oli huolellisesti salannut kaatumatautinsa kohtaukset — oikean mediumisuuden ensimmäiset ja voimakkaimmat oireet — ja kuka tietää, oliko hän kuollut vai tainnoksissa, kun kuolintarkastus toimitettiin? Hänen omaisensa väittävät, että hän oli elossa, jos on uskottava Reuterin toimiston sähkösanomiin. Katsokaa lopuksi vanhimpia meedioita, uudenaikaisen spiritismin perustajia ja alkuunpanijoita, Fox-sisaruksia. Enemmän kuin neljänkymmenen vuoden seurustelun jälkeen ovat enkelit saattaneet heidät parantumattoman tylsiksi, jotka nyt julkisissa luennoissa kieltävät oman elämäntyönsä ja filosofiansa petoksena. Minkälaisia olivat ne henget, jotka heitä yllyttivät, minä kysyn? 

     Kys. — Mutta onko teidän johtopäätöksenne oikea? 

     Teos. — Minkä johtopäätöksen te tekisitte, jos jonkin laulukoulun parhaat oppilaat sortuisivat liiaksi rasittuneiden ja kipeiden kurkkujensa vuoksi? Että noudatettu opetustapa oli huono. Niinpä luulen, että johtopäätökseni oli yhtä oikea spiritualisminkin suhteen, kun näemme heidän parhaiden meedioittensa joutuvan tuollaisen kohtalon uhriksi. Voimme vain sanoa: antakaa kysymyksestä innostuneiden arvostella spiritualismin puuta sen hedelmien mukaan ja ajatella sen antamaa opetusta. Me teosofit olemme aina pitäneet spiritualisteja veljinämme, joilla on sama mystinen pyrkimys kuin meilläkin, mutta he ovat aina pitäneet meitä vihollisinaan. Meillä kun on ollut vanhempi filosofia käytettävänämme, olemme koettaneet auttaa ja varoittaa heitä; mutta he ovat korvaukseksi halventaneet ja parjanneet meitä ja meidän vaikuttimiamme kaikin mahdollisin tavoin. Siitä huolimatta parhaat englantilaiset spiritualistit sanovat aivan samaa kuin me, milloin he vain vakavasti käsittelevät uskoaan. Kuunnelkaa, kuinka »M. A. Oxon» tunnustaa tämän totuuden: »Spiritualistit ovat liian taipuvaiset kiinnittämään huomionsa yksinomaan ulkonaisten henkien esiintymiseen tässä meidän maailmassamme ja unohtamaan ruumistuneen hengen voimat.» (Second Sight, Introduction). Miksi sitten halventaa ja herjata meitä siitä, että me sanomme aivan samaa? Tästä lähtien jätämme spiritualismin rauhaan. — Ja nyt palatkaamme jälleensyntymiseen. 

1 Koska se on "palamattoman asbestin luontoinen", niin kuin eräs uudenaikainen englantilainen Tertullianus tulisesti ja kaunopuheisesti selitti.

2  Käännettynä: "...tekemään hyvää pelastuksen perillisille; meidän vuoksemme he surevat syntiä tehdessämme ja iloitsevat katuessamme".

3 Mysteereissä hierofantti »Isä» oli »viinipuun» istuttaja. Jokaisella vertauskuvalla on seitsemän avainta. Plerooman paljastavaa sanottiin aina "Isäksi".

4 Zohar, XL, 10.

5 Codex Nazaraeus, III, 60, 61.

6  Op. cit, II, 28r.

7  Tarkoittaa spiritistien kärsivällisyyttä koettelevaa tapaa säännöllisesti kokoontua yhteiseen istuntoon henki-ilmestyksiä odottamaan, jolloin useinkin joku piirin jäsenistä lopulta kehittyy meedioksi. — suom. huom.

Etusivu

Teosofian Avaimen sisällysluettelo