XI
Jälleensyntymismysteereitä
Määräajoin tapahtuvat jälleensyntymisetKys. — Te tarkoitatte siis, että me kaikki olemme ennen eläneet maan päällä monessa entisessä ruumistuksessa ja että tulemme niin edelleenkin elämään?
Teos. — Sitä tarkoitan. Elämän, eli oikeammin tietoisen elämän, kiertokausi alkaa kuolevaisen eläinihmisen jakautuessa eri sukupuoliin, ja se on päättyvä viimeisen ihmissukukunnan, seitsemännen kierroksen seitsemännen rodun loppuessa. Kun otamme huomioon, että olemme vasta neljännessä kierroksessa ja viidennessä rodussa, niin on elämän kiertokauden pituus paremmin aavisteltavissa kuin ilmaistavissa.
Kys. — Ja koko ajanko me jatkamme ruumistumista uusiin persoonallisuuksiin?
Teos. — Aivan varmasti, sillä elämän kiertokautta eli jälleensyntymisen ajanjaksoa voidaan parhaiten verrata ihmiselämään. Kuten jokaisessa ihmiselämässä on toiminnan päiviä, joita erottavat unen eli toimettomuuden yöt, siten ruumistuskaudessakin seuraa aina toimeliasta elämää deevakhaanin lepo.
Kys. — Ja tätäkö syntymisten sarjaa tavallisesti sanotaan jälleensyntymiseksi?
Teos. — Aivan niin. Ainoastaan näiden syntymien kautta kulkemalla voi tapahtua lukemattomien miljoonien minäin taukoamaton kehittyminen kohti lopullista täydellisyyttä ja lopullista lepoa, joka on oleva yhtä pitkä kuin toiminnan kausi.
Kys. — Ja mikä määrää näiden ruumistusten kestoajan ja kunkin eri ominaisuuden?
Teos. — Karma, palkitsevan ja rankaisevan oikeuden kaikkiallinen laki.
Kys. — Onko se järkiperäinen laki?
Teos. — Materialistille, joka nimittää ruumiitten syntymistä ohjaavaa aikakautisten vaiheitten lakia ja kaikkia muitakin luonnonlakeja sokeiksi voimiksi ja koneellisiksi laeiksi, hänelle epäilemättä karma on sattuman laki eikä mitään muuta. Meille ei mikään laatusana tai ominaisuus voi kuvata sitä, mikä ei ole persoona tai olento, vaan kaikkeutta ohjaava laki. Jos kysytte minulta, millainen on siinä vaikuttava järki, niin täytyy minun vastata, etten tiedä. Mutta jos pyydätte minua määrittelemään, millaiset sen vaikutukset ovat meidän uskomme mukaan, niin voin sanoa, että vuosituhansien kokemus on osoittanut niiden olevan ehdotonta ja erehtymätöntä tasapuolisuutta, viisautta ja älyä osoittavat. Sillä karma on vaikutuksiltaan inhimillisen vääryyden ja kaikkien luonnon erehdysten erehtymätön parantaja; pahojen tekojen ankara sovittelija; kostava laki, joka palkitsee ja rankaisee yhtäläisellä puolueettomuudella. Se ankarimmassa merkityksessä otettuna »ei katso ihmiseen», ja toiselta puolen sitä ei voi lepyttää tai taivuttaa rukouksin. Tämä karman usko on yhteinen hindulaisille ja buddhalaisille.
Kys. — Tässä suhteessa kristilliset opinkappaleet ovat toista mieltä, ja epäilen, tokko kukaan kristitty hyväksy oppianne.
Teos. — Ei hyväksy, ja Inman on vuosia sitten lausunut syyt. Hän sanoo: »Kristityt hyväksyvät minkä typeryyden tahansa, jos kirkko sen julistaa uskonasiaksi... mutta buddhalaiset arvelevat, ettei mikään tervettä järkeä vastaan sotiva voi olla Buddhan oikeata oppia.» Buddhalaiset eivät usko syntiensä anteeksi saamiseen, ennen kuin oikea ja täysin vastaava rangaistus jokaisesta pahasta teosta tai ajatuksesta on saatu tulevassa ruumistuksessa ja loukatut asianosaiset ovat saaneet vastaavan hyvityksen.
Kys. — Missä se on kirjoitettuna?
Teos. — Useimmissa heidän pyhissä kirjoissaan. »Lain Pyörästä» (s. 57) voitte löytää seuraavan teosofisen lauselman: »Buddhalaiset uskovat, että jokaisella teolla, sanalla tai ajatuksella oli seurauksensa, joka on ilmenevä ennemmin tai myöhemmin nykyisessä tai tulevassa tilassa. Pahat työt aiheuttavat pahoja seurauksia, hyvät työt hyviä seurauksia: onnea tässä maailmassa tai syntymisen taivaaseen (deevakhaaniin)... tulevassa tilassa.»
Kys. — Kristitythän uskovat samaa, eikö niin?
Teos. — Ei ollenkaan. He uskovat kaikkien syntien anteeksi saamiseen ja pois pyyhkimiseen. Heille on luvattu, että jos he vain uskovat Kristuksen (viattoman uhrin!) vereen, jonka Hän on uhrannut koko ihmiskunnan syntien poistamiseksi, on se sovittava jokaisen kuoleman synnin. Mutta me emme usko sijaissovitukseen emmekä siihen, että pienimmänkään synnin pois pyyhkiminen olisi mahdollista jollekin jumalalle tai edes »persoonalliselle Absoluutille» tai »Äärettömälle», jos sellainen voisi olla olemassa. Me uskomme vain ankaraan ja tasapuoliseen oikeuteen. Meillä on se käsitys tuntemattomasta Kaikkiallisesta Jumaluudesta, jota karma edustaa, että se on voima, joka ei voi erehtyä ja sen tähden se ei myöskään voi vihastua eikä armahtaa, vaan on ainoastaan täydellinen oikeus ja antaa jokaisen syyn, pienen tai suuren, valmistaa välttämättömät seurauksensa. Jeesuksen sanat »millä mitalla te mittaatte, sillä teillekin mitataan» (Matt. 7:2) eivät nimenomaan eivätkä selitettyinä viittaa tulevan armon tai sijaissovituksen toivoon. Me kun filosofiassamme tunnustamme tämän lausunnon oikeaksi, emme sen vuoksi voi kyllin voimakkaasti kehottaa laupeuteen, rakkauteen ja keskinäiseen anteeksiantoon. Älkää vastustako sitä, joka on paha, ja kohdelkaa pahaa hyvällä, ovat buddhalaisia määräyksiä, ja niitä saarnattiin ensiksi huomioon ottaen karman lain leppymättömyyden. Jos ihminen ottaa lain omiin käsiinsä, on se joka tapauksessa pyhyyttä solvaavaa röyhkeyttä. Inhimillinen laki käyttäköön ehkäiseviä eikä rankaisevia keinoja; mutta sellainen ihminen, joka uskoo karmaan ja kuitenkin kostaa puolestaan ja kieltäytyy antamasta kaikkia vääryyksiä anteeksi, jolla keinoin hän voisi palkita pahan hyvällä — hän on rikollinen ja vahingoittaa vain itseään. Sillä karma tulee varmasti rankaisemaan sitä, joka on loukannut toista ihmistä; ja jollemme jätä vihamiehemme rangaistuksen toimeenpanoa suurelle Laille, vaan lisäämme siihen oman ropomme, saatamme sillä tulevaisuudessa matkaan vihollisellemme hyvityksen ja itsellemme rangaistuksen. Erehtymätön »regulaattori», tasauttaja, määrää jokaisessa ruumistuksessa seuraavan ruumistuksen luonteen, ja edellisten ruumistusten ansion tai vian summa määrää seuraavan jälleensyntymisen.
Kys. — Voimmeko siis tehdä päätelmiä ihmiset menneisyydestä hänen nykyisyytensä mukaan?
Teos. — Ainoastaan siinä määrin, että voimme uskoa hänen nykyisen elämänsä olevan, mitä sen oikeudenmukaisesti tuleekin olla: hänen entisen elämänsä syntien sovitusta. Tietenkään me emme — paitsi tietäjät ja suuret adeptit — voi tavallisina kuolevaisina tietää, mitä nuo synnit olivat. Onhan meille tosiasioiden vähyyden vuoksi mahdotonta määritellä, millainen esim. vanhuksen nuoruus on ollut; ja samoista syistä emme ainoastaan sen nojalla, mitä jonkun ihmisen elämässä näemme, voi lopullisesti päätellä, millainen hänen entinen elämänsä on ollut.
Mitä on karma?
Kys. — Mutta niitä on karma?
Teos. — Niin kuin olen sanonut, pidämme sitä maailmankaikkeuden äärimmäisenä lakina, kaikkien muiden koko luonnossa olevien lakien lähteenä ja alkuperänä. Karma on se erehtymätön laki, joka sovittaa syylle sen seurauksen fyysisellä, älyllisellä ja henkisellä olemassaolon tasolla. Koska ei mikään syy jää oikeata seuraustaan vaille — suurimmasta pienimpään asti, kosmisesta häiriöstä aina kädenliikkeeseen asti, ja koska samasta syystä on samanlainen seuraus, niin karma on juuri tuo näkymätön ja tuntematon laki, joka viisaasti, älykkäästä ja tasapuolisesti sovittaa jokaisen seurauksen sen syytä myöten ja kohdistaa sen syyn aikaansaajaan itseensä. Vaikka se itse ei ole tunnettavissa, sen toiminta on havaittavissa.
Kys. — Se on siis taaskin tuo »absoluuttinen», ei tunnettavissa oleva, josta ei ole paljon apua elämän kysymysten selvittämisessä.
Teos. — Päinvastoin. Sillä vaikkemme tiedä, mitä karma on itsessään ja olemukseltaan, niin tiedämme, kuinka se toimii ja voimme tarkasti määritellä ja kuvata sen toimintatapaa. Me emme vain tiedä sen äärimmäistä syytä, aivan niin kuin uudenaikainen filosofia ylimalkaan myöntää, että jokaisen asian äärimmäinen syy on »tuntemattomissa».
Kys. — Ja mitä on teosofialla sanottavana ihmiskunnan käytännöllisempien tarpeitten tyydyttämisen suhteen? Miten se selittää sen kauhean kärsimyksen ja julman hädän, mikä vallitsee ns. »alemmissa luokissa»?
Teos. — Lyhyesti sanoen meidän oppimme mukaan kaikki tämä suuri yhteiskunnallinen kurjuus — luokkaero yhteiskunnassa ja sukupuolten ero eri elämän aloilla, pääoman ja työn epätasainen jakaantuminen —, kaikki riippuu siitä, jota me täsmällisesti mutta oikein nimitämme karmaksi.
Kys. — Mutta kaikki tänä paha, joka melkeinpä erotuksetta näyttää kohtaavan joukkoja, ei varmaankaan ole todellisesti ansaittua ja y k s i l ö l l i s t ä karmaa?
Teos. — Ei, sitä ei voi vaikutustensa nojalla niin jyrkästi määritellä. Emme voi väittää, että se henkilökohtainen ympäristö ja ne tietyt elämänsuhteet, joissa kukin henkilö elää, eivät olisi mitään muuta kuin kannan määräämä tulos, jonka yksilö on edellisessä elämässä aikaan saanut. Emme saa jättää näkyvistämme sitä tosiasiaa, että jokainen ruumiiseen kuuluva atomi on sen yleisen lain alainen, joka hallitsee koko ruumista, ja tässä tulemme karman lain laajam niille urille. Ettekö ymmärrä, että yksilöiden karman kokonaissumma tulee koko sen kansakunnan karmaksi, johon nuo yksilöt kuuluvat, ja vielä että kansakuntien karman kokonaissumma tulee maailman karmaksi? Ne kurjuudet, joista puhuitte, eivät erityisesti kuulu yksilölle tai edes kansakunnalle, vaan ne ovat enemmän tai vähemmän yleismaailmallisia; ja tälle ihmisten keskinäisen riippuvaisuuden laajalle perustalle nojautuu karman oikeuden ja tasapuolisuuden mukainen toiminta.
Kys. — Onko minun siis ymmärrettävä, että karman laki ei välttämättä ole yksilöllinen laki?
Teos. — Sitä juuri tarkoitan. Karman olisi mahdotonta pitää yllä voimien tasapainoa maailman elämässä ja kehityksessä, jollei sillä olisi näin laajaa ja yleistä toiminta-alaa. Teosofien kesken pidetään totuutena, että ihmiskunnan keskinäinen riippuvuus on perustana siihen, mitä sanotaan osittelevaksi karmaksi, ja tämä laki tarjoaa ratkaisun tuohon suureen kysymykseen joukkokärsimyksestä ja sen auttamisesta. On sitä paitsi okkultinen laki, ettei kukaan voi päästä yksilöllisten puutteittensa herraksi, kohottamatta, vaikka kuinkakin vähän, koko sitä yhteisöä, jonka erottamattomana osana hän on. Samalla tavoin ei kukaan voi tehdä syntiä eikä kärsiä syntinsä seurauksia — yksinään. Tavallisuudessa ei ole olemassa mitään »erillään olemista»; ja ainoastaan aikomuksessaan ja vaikuttimessaan voi ihminen päästä tätä itsekästä tilaa lähemmäksi.
Kys. — Mutta eikö ole mitään keinoa, millä ositteleva eli kansallinen karma voitaisiin niin sanoakseni koota eli keskittää ja saattaa luonnolliseen ja lainmukaiseen täytäntöön ilman kaikkea tätä pidennettyä kärsimystä?
Teos. — Yleisenä sääntönä on, että tietyin rajoituksin, jotka määräävät meidän aikakauttamme, karman lain täytäntöön käymistä ei voi jouduttaa eikä hidastuttaa. Mutta siitä olen varma, ettei kumpaankaan päin näistä suunnista ole vielä mahdollisuuden loppupistettä saavutettu. Kuunnelkaapa seuraavaa kuvausta eräästä puolesta kansallista kärsimystä ja kysykää sitten itseltänne, eikö ole mahdollista tätä kurjuutta suuressa määrin muuttaa ja yleensä auttaa, samalla kun tunnustamme sekä yksilöllisen ja suhteellisen että osittelevan karman toiminnan. Mitä aion teille lukea, on lähtenyt erään kansallisen pelastajan kynästä, erään, joka voitettuaan itsensä omasta vapaasta tahdostaan päätti palvella ihmiskuntaa kantamalla ainakin niin paljon kuin naisen hartiat voivat kantaa kansansa karmaa. Näin hän sanoo:
"Niin; luonto puhuu aina. ettekö usko? — mutta välistä me pidämme niin kovaa ääntä, ettei sen ääni kuulu. Senpä tähden oli niin rauhoittavaa päästä ulos kaupungista hetkeksi lepäilemään Luontoäidin syliin. Ajattelen iltaa Hampsteadin kankaalla, kun me katselimme auringonlaskua; mutta voi, minkä kärsimyksen ja kurjuuden yli se laski! Eräs nainen toi minulle eilen suuren korin metsäkukkia. Ajattelin, että monella East-end1 — perheistäni oli niihin parempi oikeus kuin minulla, ja otin ne mukaani tänä aamuna Whitechapeliin, erääseen hyvin köyhään kouluun. Olisittepa nähneet pienten kalpeitten kasvojen kirkastumisen! Sieltä menin pieneen ruokalaan maksamaan päivällisen muutamille lapsille. Se oli ahtaalla syrjäkadulla, joka kiehui täynnä väkeä; sanomaton löyhkä lähti kalasta, lihasta ja muista ruoka-aineista, jotka päivänpaisteessa höyrysivät, sillä aurinko ei Whitechapelissa puhdista ilmaa, vaan saastuttaa. Ruokala sisälsi kaikkien hajujen ydinainekset. Selittämättömiä pennyn lihapiiraita, iljettäviä ruoanjätteitä ja kärpäsiä laumoittain, oikea Belsebubin alttari! Yltympäri lapsia jätteitä nuuskimassa ja eräs, jolla oli enkelin kasvot, kokoili kirsikansydämiä helppona ja ravitsevana ruokana. Tulin kaupungin länsiosiin, ja kaikki hermoni värisivät tuskasta, ja kysyin itseltäni, voisiko mikään muu auttaa muutamia Lontoon osia, kuin että maanjäristys ne nielisi ja että niiden asukkaat saisivat taas nousta ylös sukellettuaan kerran puhdistavaan Lethe-virtaan, josta ei ainoakaan muisto pääsisi nousemaan! Ja sitten ajattelin taas Hampsteadin kangasta ja vaivuin ajatuksiin. Jospa voisi uhrilla millä hyvänsä saada voiman pelastamaan nämä ihmiset, niin ei mikään uhraus olisi liian suuri; mutta, katsokaapas, heidän itsensä täytyy muuttua; ja kuinka se voi käydä päinsä? Siinä tilassa, missä he nyt ovat, ei hyödyttäisi, vaikka heidät asetettaisiin mihin ympäristöön hyvänsä; ja kuitenkin nykyisissä oloissaan heidän täytyy yhä vain enemmän turmeltua. Sydäntäni särkee tämä loppumaton, toivoton kurjuus ja se eläimellinen alennus, joka samalla on sen hedelmä ja juuri. Tuo on aivan kuin banian-puu, jokainen oksa juurtuu ja kasvattaa uusia vesoja. Mikä ero näiden tunteiden ja Hampsteadin rauhallisen maiseman välillä! Ja kuitenkin meillä, näiden eläinraukkojen veljillä ja sisarilla on oikeus nauttia Hampsteadin kankaasta ainoastaan voittaaksemme voimaa Whitechapelin asukkaat pelastaaksemme.» (Alle on kirjoitettu nimi, joka on liian arvossapidetty ja tunnettu pilkkaajille uhrattavaksi).Kys. — Tuo oli surullinen mutta kaunis kirje, ja luulen, että se tuskallisen selvästi osoittaa, kuinka kauheat ovat sen vaikutukset, jota sanotte »suhteelliseksi ja osittelevaksi karmaksi». Mutta voi! Ei näytä olevan mitään muuta pikaisen avun toivoa, kuin että jokin maanjäristys tuhoaisi heidät kaikki.
Teos. — Mitä oikeutta meillä on ajatella niin, kun toisella puolella ihmiskuntaa on tilaisuus viipymättä auttaa näitä puutetta kärsiviä veljiään? Kun jokainen yksilö on yhteiseksi hyväksi antanut, mitä voi, rahaa, työtä ja jalostavia ajatuksia, silloin ja vasta silloin on kansallisen karman tasapaino saavutettu, ja siihen asti ei meillä ole oikeutta tai syytä sanoa, että maan päällä on useampia elämässä, kuin luonto voi ylläpitää. Sankarisielujen, rotumme ja kansakuntiemme pelastajien, on löydettävä syy tämän kostavan karman epätasaiseen painostukseen, ja heidän on äärimmäisin ponnistuksin saatava voimat jälleen tasapainoon ja pelastettava kansa siveellisestä rappiosta, tuhat kertaa kauemmasta ja pitkällisemmästä pahasta kuin sen fyysinen katastrofi, jota näytte pitävän ainoana mahdollisena ulospääsynä tästä kurjuudesta.
Kys. — Hyvä, sanokaa sitten minulle ylimalkaisesti, mitenkä kuvailette tätä karman lakia.
Teos. — Me esitämme karman sinä oikaisevana lakina, joka aina koettaa palauttaa häirityn tasapainon fyysisessä ja särjetyn sopusoinnun siveellisessä maailmassa. Sanomme, ettei karma aina toimi tällä tai tuolla erityisellä tavalla, vaan että se aina toimii sen sopusoinnun ja tasapainon säilyttämiseksi, jonka voimasta maailmankaikkeus on olemassa.
Kys. — Mainitkaahan esimerkki.
Teos. — Myöhemmin annan teille täysin valaisevan esimerkin.
Nyt ajatelkaa lampea. Kivi putoaa veteen ja saa veden aaltoilemaan. Nämä aallot väreilevät edestakaisin kunnes lopulta, niin kuin fyysikot sanovat, voiman häviämisen lain kautta, aallot asettuvat ja vesi saa takaisin entisen peilityyneytensä. Samaten kaikki toiminta joka tasolla saa aikaan häiriötä maailmankaikkeuden tasapainoiseen sopusointuun ja niin syntyneet väreilyt jatkavat edestakaisin kulkemistaan, jos niillä on rajoitettu liikkuma-ala, kunnes tasapaino on palautunut. Mutta koska jokainen tuollainen häiriö lähtee jostakin tietystä kohdasta, on selvää, että tasapaino ja sopusointu voi tulla palautetuksi ainoastaan silloin, kun kaikki siitä liikkeelle pannut voimat ovat käännetyt takaisin tuohon samaan kohtaan. Ja tässä teillä on todistus siitä, että ihmisen kaikki tekojen, ajatusten ym. seuraukset tulevat välttämättä vaikuttamaan häneen itseensä samalla voimalla, jolla ne pantiin liikkeelle.
Kys. — Mutta en näe tässä laissa mitään moraalista, siveellistä. Se näyttää minusta sen yksinkertaisen fyysisen lain kaltaiselta, että vaikutus ja vastavaikutus ovat yhtä suuret ja että jokaisella syyllä on tietty seurauksensa.
Teos. — En hämmästy kuullessani teidän näin sanovan. Eurooppalaisilla on sangen syvälle juurtunut tapa ajatella oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa mielivaltaisen lakikirjan määräyksinä, jonka joko ihmiset tai persoonallinen Jumala on heille säätänyt. Me teosofit puolestamme sanomme, että »hyvä» ja »sopusointu» ovat samanarvoisia käsitteitä ja samoin »paha» ja »epäsointu». Edelleen me väitämme, että kaikki tuska ja kärsimys ovat tuloksia sopusoinnun puutteesta ja että sopusoinnun häiriön ainoana ja kauheana syynä on itsekkyys muodossa tai toisessa. Sen tähden karma antaa ihmiselle takaisin hänen omien tekojensa todelliset seuraukset, katsomatta lainkaan niiden siveelliseen luonteeseen, mutta koska hän saa palkkansa kaikesta, on selvää, että samoin kuin hänen on sovitettava kaikki tuottamansa kärsimykset, samoin on hän ilossa ja riemussa korjaava hedelmät kaikesta onnesta ja sopusoinnusta, jonka luomista hän on edistänyt. En voi olla teille lukematta muutamia kohtia kirjoista ja artikkeleista, joiden laatijoilla, meillä teosofeilla, on oikea käsitys karmasta.
Kys. — Toivoisin teidän niin tekevän, koska teillä on hyvin niukka tätä aihetta käsittelevät kirjallisuus.
Teos. — Syynä on, että se on vaikein kaikista opeistamme. Vähän aikaa sitten lähti erään kristityn kynästä seuraava vastaväite:
»Jos otaksumme, että meille on oikein opetettu teosofiaa ja että 'ihmisen täytyy olla oma vapahtajansa, täytyy voittaa itsensä ja se paha, joka on hänen kaksinaisessa luonnossaan, saavuttaakseen sielunsa vapautuksen' — niin mitä on ihmisen tehtävä herättyään ja käännyttyään johonkin määrin pois pahuudesta ja synnistä? Kuinka hän on löytävä pelastuksen tai anteeksiannon tai saava pois pyyhityksi sen synnin eli pahan, jonka hän jo on tehnyt?»
Tähän Mr. J. H. Connelly hyvin sattuvasti vastaa, ettei kukaan voi toivoa »saavansa teosofisen veturin kääntymään teologiselle raiteelle». Hän sanoo:
»Mitään mahdollisuutta ei yksilöllä ole päästä vastuunalaisuudestaan teosofian oppien mukaan. Tässä uskossamme ei ole mitään anteeksiantamusta tai 'jo tehdyn synnin ja pahan pois pyyhkimistä' muuten kuin siten, että väärintekijä saa oikeudenmukaisen rangaistuksen ja että palautetaan kaikkeuden sopusointu, jota hänen väärä tekonsa on häirinnyt. Paha on ollut hänen omansa, ja koska toisten täytyy kärsiä sen seurauksista, ei kukaan muu kuin hän itse voi sitä sovittaa.
»Otaksuttu ehto — nim. että ihminen on 'herännyt ja johonkin määrin kääntynyt pois pahuudesta ja synnistä' — on tila, jolloin ihminen on käsittänyt, että hänen tekonsa ovat pahat ja ansaitsevat rangaistuksen. Siinä käsittämisessä on persoonallinen vastuunalaisuuden tunnekin, ja yhtä voimakas kuin hänen heräämisensä eli kääntymyksensä on ollut, aivan yhtä voimakas täytyy ankaran vastuunalaisuuden tunteen olla hänessä. Juuri silloin kuin se tunne on hänessä voimakkaimmillaan, vaaditaan häntä omaksumaan sijaissovituksen oppi.
»Hänelle sanotaan, että hänen täytyy myöskin katua, mutta mikä on helpompaa kuin se? Ihmisluonnossa on sellainen rakastettava heikkous, että me olemme hyvinkin valmiit katumaan tekemäämme pahaa, kun huomiomme on siihen kääntynyt ja me joko olemme itse sitä kärsineet tai nauttineet sen hedelmät. Mahdollisesti tämän tunteen tarkempi erittely osoittaisi että oikeastaan emme kadu itse pahaa niin paljon kuin sitä välttämättömyyttä, joka näytti vaativan pahaa tekoa saavuttaaksemme itsekkäät tarkoituksemme.
»Kuinka houkuttelevalta tämä toive saada heittää syntikuormansa ristin juurelle tavallisesta ihmisestä tuntuukin, ei se teosofian harrastajaa miellytä. Hän ei ymmärrä, miksikä syntinen, opittuaan tuntemaan pahat tekonsa, sen johdosta voisi ansaita, että hänen entinen pahuutensa annettaisiin anteeksi ja pyyhittäisiin pois; tai miksikä katumus ja sitä seuraava oikea elämä oikeuttaisi, että syyn ja seurauksen kaikkiallinen laki hänen hyödykseen kumottaisiin. Hänen pahojen tekojensa tulokset ovat edelleen olemassa; ne kärsimykset, jotka hänen pahuutensa on muille tuottanut, eivät ole pois pyyhityt. Teosofian harrastaja ottaa tutkittavakseen myöskin pahuuden vaikutuksen viattomiin. Hän ei katso ainoastaan syyllistä vaan hänen uhrejansakin.
»Paha teko on maailmankaikkeutta hallitsevien sopusoinnun lakien rikkomista, ja rangaistuksen siitä täytyy kohdata itse lain rikkojaa. Kristus lausui varoituksen: 'Älä tästedes enää tee syntiä, ettei sinulle pahempaa tapahtuisi', ja Paavali sanoi: 'Valmistakaa työllä oma pelastuksenne.2 Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.' Tämä muuten on hieno kuvalause, joka vastaa Puraanain paljon aikaisempaa lausuntoa, että 'jokainen ihminen niittää omien tekojensa seuraukset'.
»Tämä on karman lain perusoppi, jota teosofia opettaa. Sinnett, kirjassaan Esoteric Buddhism, esittää karmaa 'siveellisen syysuhteen lakina'. 'Koston (retribuution) laki', kuten Madame Blavatsky tulkitsee, on parempi. Se on voima, joka 'vaikkakin salaperäisenä johtaa meitä erehtymättä viitoittamattomia teitä rikoksesta rangaistukseen'.
»Mutta se on enemmänkin. Se palkitsee ansioita yhtä erehtymättä ja runsaasti kuin se rankaisee vikoja. Se on jokaisen toiminnan, ajatuksen, sanan ja työn tulos, ja sen avulla muovailevat ihmiset itseänsä elämäänsä ja kohtaloansa. Itämainen filosofia hylkää sen ajatuksen, että jokaiselle vastasyntyneelle lapselle luotaisiin uusi sielu. Se uskoo, että on olemassa rajoitettu luku monadeja, jotka kehittyvät ja kasvavat yhä täydellisemmiksi yhdistämällä itseensä monta peräkkäistä persoonallisuutta. Nämä persoonallisuudet ovat karman tuotteita, ja karman ja jälleensyntymisen kautta ihmismonadi aikanaan palaa alkulähteeseensä — absoluuttiseen jumaluuteen.»
E. D. Walker Reincarnation-kirjassaan esittää seuraavan selityksen:
»Lyhyesti sanoen karman oppi on se, että me olemme entisillä toimillamme tehneet itsemme sellaisiksi kuin nyt olemme ja että rakennamme tulevaa ikuisuuttamme nykyisillä teoilla. Ei ole muuta sallimusta, kuin minkä itse määräämme. Ei ole muuta pelastusta tai kadotusta, kuin minkä itse aikaan saamme... Koska tämä ei tarjoa rikoksille suojaa, vaan vaatii ankaraa miehekkyyttä, se on heikoille luonteille vähemmän tervetullut kuin mukavat uskonnolliset opit sijaissovituksesta, esirukouksista, anteeksiannosta ja kuolinvuoteella tehdystä kääntymyksestä... Ikuisen oikeuden valtapiirissä ovat loukkaus ja rangaistus erottamattomasti yhteen liitetyt ikään kuin ne olisivat sama tapahtuma, koskapa ei ole todellista eroa teon ja sen tuloksen välillä... Karma, eli entiset tekomme, vetää meidät takaisin maalliseen elämään. Hengen asunto muuttuu sen karman mukaan, ja tämä karma ei salli saman tilan jatkua pitkään; koska se aina muuttuu. Niin kauan kuin toimintaa ohjaavat aineelliset ja itsekkäät vaikuttimet, niin kauan täytyy tuon toiminnan seuraustenkin ilmetä fyysisissä jälleensyntymissä. Ainoastaan täydellisesti epäitsekäs ihminen voi päästä aineellisen elämän vetovoimasta vapaaksi. Harvat ovat sen saavuttaneet, mutta se on ihmiskunnan päämaali.»
Ja sitten tekijä lainaa otteen »Salaisesta Opista»:
»Jotka uskovat karmaan, niiden on uskominen kohtaloon, jota syntymästä kuoloon asti jokainen ihminen lanka langalta kutoo ympärilleen, kuten hämähäkki verkkoansa; ja tätä kohtaloa ohjaa joko ulkopuolellamme olevan näkymättömän perikuvan taivaallinen ääni tai meille likeisempi astraalinen eli sisäinen ihminen, joka useinkin on ihmiseksi sanotun olennon paha haltia. Kumpikin tahtoo viekoitella ulkonaista ihmistä, mutta toisen niistä täytyy päästä voitolle; ja aina näkymättömän taistelun ensi alusta ankara ja järkähtämätön koston laki astuu toimintaan ja kulkee kulkuaan uskollisesti seuraten taistelun vaiheita. Kun viimeinen lanka on punottu, ja ihminen näyttää kietoutuneen omien tekojensa verkkoon, silloin hän huomaa olevansa kokonaan tämän itse luomansa kohtalon vallassa... Salatieteilijä tai filosofi ei puhu Kaitselmuksen hyvyydestä tai julmuudesta, vaan pitäen sitä samana kuin Karma-Nemesis, hän opettaa, että se suojaa hyviä ja vaalii niitä tässä niin kuin tulevissakin elämissä; ja että se rankaisee pahantekijää — jopa aina seitsemänteen jällensyntymään — lyhyesti sanoen, kunnes lopullisesti on oikaistu sen häiriön vaikutus, jonka hän on tehnyt pienimmällekin atomille sopusoinnun rajattomassa maailmassa. Sillä karman ainoa käsky — ikuinen ja muuttumaton käsky — on ehdoton sopusointu niin aineen kuin hengenkin maailmassa. Sen tähden ei oikeastaan karma palkitse tai rankaise, vaan me palkitsemme ja rankaisemme itseämme aina sen mukaan, teemmekö työtä luonnon kanssa, avulla ja mukaan, totellen niitä lakeja, joihin sopusointu perustuu, vai — rikommeko niitä. Eivätkä karman tiet olisi tutkimattomat, jos ihmiset toimisivat keskinäisessä sopusoinnussa eikä eripuraisina ja riidellen. Sillä meidän tietämättömyytemme näistä teistä — joita osa ihmiskuntaa sanoo Kaitselmuksen hämäriksi ja sotkuisiksi teiksi, kun sen sijaan toinen osa näkee niissä sokean fatalismin toimintaa ja kolmas osa näkee vain sattuman, jota ei johda jumalat eivätkä pahat henget — se tietämättömyys varmaankin pian katoisi, jos kohdistaisimme ne kaikki niiden oikeaan syyhyn... Me seisomme hämmästyneinä itse luomamme mysteerin ja elämän arvoitusten edessä, joita emme tahdo ratkaista, ja siten syytämme, että suuri sfinksi tahtoo meidät niellä. Mutta todellisuudessa ei ole tapahtumaa elämässämme, ei vastoinkäymisten päivää tai onnettomuutta, jonka jälkiä ei voitaisi seurata omiin tekoihimme tässä tai toisessa elämässä... Karman laki on irrottamattomasti kietoutunut jälleensyntymisen lakiin... Ainoastaan tämä karman oppi voi meille selvittää hyvän ja pahan salaperäisen probleemin ja saada ihmisen tyytymään elämän hirveään ja näennäiseen epäoikeudenmukaisuuteen. Ei mikään muu kuin tuollainen vakaumus voi rauhoittaa järkytettyä oikeudentuntoamme. Sillä kun joku, joka ei tunne tätä jaloa oppia, katselee ympärilleen ja huomaa syntyperän ja onnen lahjojen, älyn ja sielukykyjen epätasaisen jakaantumisen; kun hän näkee kunniaa koituvan tyhmille ja paheellisille, joille onnetar tuhlaa suosiotaan pelkän etuoikeutetun syntyperän vuoksi, ja näkee heidän lähimmän naapurinsa, älyllisesti kehittyneenä ja jaloine hyveineen — kaikin puolin ansiokkaamman miehen sortuvan hätään ja osanoton puutteeseen; kun hän näkee kaiken tämän ja on pakotettu kääntymään pois kykenemättä auttamaan syyttömästi kärsivää, vaikka korvissa sydäntäsärkevästi soi tuskanhuutoja kaikkialta —, silloin vain tämä siunattu tieto karmasta estää häntä kiroamasta elämää ja ihmisiä samaten kuin niiden otaksuttua luojaa... Tämä laki, joko tietoisesti tai itsetiedottomasti, ei ennalta määrää mitään kenellekään. Se on totisesti olemassa ikuisuudesta asti ja ikuisuudessa, sillä se on ikuisuus itse; ja ollen sellainen, koskei mikään toiminta voi olla ikuisuuden kanssa saman ikäinen, ei voi sanoa sen toimivan, sillä se on itse toiminta. Sillä ei aalto ihmistä hukuta, vaan miesraukan persoonallinen teko, hänen, joka ehdoin tahdoin menee ja antautuu meren liikuntaa ohjaavien ja persoonattomasti toimivien lakien alaiseksi. Karma ei mitään luo eikä suunnittele. Ihminen itse istuttaa ja synnyttää syyt, ja karman laki ohjaa vaikutuksia, mutta tämä oikeaan ohjaaminen ei ole teko, vaan kaikkeuden sopusointua, joka aina pyrkii takaisin alkuperäiseen asemaansa, niin kuin liian voimakkaasti alas taivutettu oksa vastaavalla voimalla ponnahtaa takaisin. Jos se silloin sattuu nyrjäyttämään sijoiltaan käden, joka koetti taivuttaa sitä luonnollisesta asemastaan, pitääkö meidän silloin sanoa, että oksa taittoi kätemme, vai että oma tyhmyytemme tuotti meille sen tuskan? Karma ei ole koskaan yrittänyt hävittää älyllistä ja yksilöllistä vapautta niin kuin monoteistien keksimä jumala. Se ei ole kätkenyt käskyjään pimeyteen ehdoin tahdoin ihmisten hämmentämiseksi, eikä se ole rankaiseva sitä, joka tohtii tutkistella sen salaisuuksia. Päinvastoin se, joka tutkimalla ja mietiskelemällä paljastaa sen monimutkaiset polut ja valaisee noita pimeitä teitä, joitten sokkeloihin niin moni hukkuu elämän labyrinttia tuntematta —, hän työskentelee kanssaihmistensä hyväksi. Karma on ilmenneen maailman absoluuttinen ja ikuinen laki; ja kun ei voi olla muuta kuin yksi Absoluutti, samoin kuin yksi ikuinen, aina läsnäoleva Syy, niin karmaan uskovia ei voi pitää ateisteina tai materialisteina, vielä vähemmän fatalisteina, sillä karma on sama kuin Tuntematon eli eräs puoli siitä vaikuttaessaan ilmiömaailmassa.»
Toinen kyvykäs teosofinen kirjailija, Mrs. P. Sinnett (kirjoituksessaan Purpose of Theosophy) sanoo:
»Jokainen yksilö saa aikaan karmaa, joko hyvää tai pahaa, jokaisella päiväelämänsä teolla ja ajatuksella, ja samanaikaisesti hän tässä elämässään tyhjentää sitä karmaa, jonka entisyyden teot ja halut ovat saaneet aikaan. Kun näemme ihmisten kärsivän synnynnäisistä sairauksista, niin voimme varmuudella väittää, että nämä sairaudet ovat välttämättömiä seurauksia syistä, jotka he edellisissä ruumistuksissaan itse ovat matkaan saattaneet. Voidaan väittää, että kun nämä kärsimykset ovat perinnöllisiä, ei niillä voi olla mitään tekemistä menneen ruumistuksen kanssa; mutta on muistettava, että minän, todellisen ihmisen, yksilön henkinen alkuperä ei ole niissä vanhemmissa, joilta se on saanut tämän ruumiinsa, vaan että ne taipumukset, jotka sen edellinen elämäntapa kokosi sen ympärille, vetävät sitä, kun taas tulee syntymisen hetki, virran voimalla siihen kotiin, joka parhaiten soveltuu noiden taipumusten kehittämiseen... Tämä karman oppi oikein ymmärrettynä on omiansa ohjaamaan ja auttamaan tämän totuuden ymmärtäjiä korkeampaan ja parempaan elämänlaatuun, sillä ei saa unohtaa, että ajatuksiammekin, eikä vain tekojamme, mitä varmimmin seuraa joukko asianhaaroja, jotka saavat aikaan joko hyvää tai pahaa ja — mikä tärkeämpää — monien kanssaihmistemme tulevaisuudessa. Jos rikkomisen tai laiminlyömisen synnit jossakin tapauksessa voisivat koskea ainoastaan itseämme, olisi synnintekijän karma vähäpätöisempi kysymys. Mutta koska jokainen ajatus ja teko kautta elämän tuo mukanaan vastaavassa määrin hyvää tai pahaa vaikutusta ihmiskunnan perheen muihin jäseniin, näyttää tämä seikka, kuinka välttämätöntä vastaiselle onnelle ja edistykselle on ankara oikeuden, siveellisyyden ja epäitsekkyyden tunto. Kerran tehtyä rikosta, ilmi laskettua pahaa ajatusta, ei voi peruuttaa, ei mikään katumus voi tulevaisuudesta pyyhkäistä pois niiden tuloksia. Katumus, jos se on vilpitön, estää meistä uudistamasta erehdystämme; se ei voi vapauttaa meitä tai muita jo tapahtuneiden erehdysten seurauksista, jotka täysin erehtymättä kohtaavat tekijää joko tässä tai seuraavassa ruumistuksessa».
Mr. J. H. Connelly jatkaa:
»Tällaiseen oppiin perustuvan uskonnon kannattajat sallivat mielellään uskontoaan verrattavan siihen, jonka mukaan yhden ainoan lyhyen maallisen olemassaolon tapahtumat määräävät ihmisen kohtalon ikuisiksi ajoiksi, ja tuossa elämässä häntä ilahduttaa lupaus, että niinkuin puu kaatuu, niin se jää makaamaan; ja hänen valoisin toiveensa, kun hän herää tuntemaan pahuutensa, on sijaissovituksen oppi, ja siinäkin ovat mahdollisuudet rajoitetut presbyteerisen uskontunnustuksen mukaan.»3
»Jumalan päätöksestä, hänen kunniansa ilmitulemiseksi, ovat jotkut ihmiset ja enkelit ennalta määrätyt saamaan ikuisen elämän, ja toiset ovat määrätyt ikuiseen kuolemaan.»
»Nämä täten ennakolta määrätyt enkelit ja ihmiset ovat kukin kohdaltansa peruuttamattomasti merkityt; ja niiden luku on niin varma ja tarkka, ettei sitä voi lisätä eikä vähentää... Niin kuin Jumala on määrännyt valitut kunniaan... Eikä muita Kristuksen lunastamia todella kutsuta, vanhurskauteta, omaksi oteta, pyhitetä ja pelasteta, kuin ainoastaan valittuja.»
»Tahtonsa tulkitsemattomasta neuvosta, jonka kautta hän mielensä mukaan antaa ja pidättää armoansa, jotta hänen hallitusvaltansa luotujensa yli tulisi kunnioitetuksi, on Jumala nähnyt hyväksi jättää tai määrätä muun osan ihmiskuntaa häpeään ja vihaan heidän syntiensä tähden erinomaisen oikeutensa ylistykseksi.»
Näin sanoo taitava puolustaja, emmekä voi paremmin päättää tutkisteluamme kuin lukemalla otteen eräästä suurenmoisesta runoelmasta. Tekijä sanoo:
»Edwin Arnold on niin erinomaisen kauniisti esittänyt karmaa runoelmassaan The Light of Asia, että mielemme tekisi tässä toistaa hänen kuvauksensa kokonaisuudessaan, jollei se olisi liian pitkä. Tässä on siitä ote:
Karma — syyn ja seurauksen laki lahjomaton, töiden ynnä ajatusten tuote —
ajan loimiin näkymättömihin sen "Minä" kutoi töiden kutehella. Ennen alkua ja vailla päätä kuin avaruus ikuinen ja varmaa varmempi on voima jumalainen hyvään viepä, sen lait yksin pysyy.
Ei pilkata se anna itseään, sen voittaa puoltaja, vaan sortuu vastustaja. Salaisen hyvän palkka rauha on, salaisen pahan — tuska. Se näkee kaikkialle, kaikki huomaa: tee oikein, väärin tee — se tiedä — vanhurskas tuomio sun saavuttaa, se vaikka viipyykin. Ei vihaan syty se, ei anteeks anna, se hiuskarvallensa punnitseepi; huomenna sen tuomio lankee taikka tuhanten päiväin päästä. Vanhurskauden laki pyhä tää, ei kenkään sitä vältä eikä estä — sen juuri rakkaus on ja määränä täydellistymys ja rauha. 4 Ja nyt kehotan teitä vertaamaan meidän teosofista käsitystämme karmasta, koston laista, ja sanomaan, eikö se ole sekä järkiperäisempi että oikeampi kuin se julma ja mieletön dogmi, joka tekee »Jumalasta» tunnottoman paholaisen, nim. se oppi, että »ainoastaan valitut» pelastetaan ja muut tuomitaan ikuiseen kadotukseen!
Kys. — Niin, huomaan mitä yleensä tarkoitatte, mutta tahtoisin, että antaisitte minulle kouriintuntuvia esimerkkejä karman toiminnasta.
Teos. — Sitä en voi tehdä. Voimme ainoastaan, niin kuin jo sanoin, olla varmat siitä, että nykyiset elämänolomme ovat suoranaisia seurauksia omista teoistamme ja ajatuksistamme menneissä elämissä. Mutta me kun emme ole tietäjiä tai vihityitä, emme voi tietää mitään karman lain toiminnan yksityiskohdista.
Kys. — Voiko kukaan, edes adepti tai tietäjä, seurata tätä kaiken tasaavaa karmallista prosessia yksityiskohdittain?
Teos. — Voi varmasti; »ne jotka tietävät» voivat niin tehdä käyttämällä voimia, jotka piilevät jokaisessa ihmisessä.
Keitä ovat ne, jotka tietävät
Kys. — Koskeeko tämä yhtä paljon meitä kuin muitakin?
Teos. — Yhtä paljon. Niin kuin juuri sanoin, on kaikilla sama rajoitettu näköpiiri paitsi niillä, jotka ovat nykyisessä ruumistuksessaan saavuttaneet henkisen näön ja selvänäön huipun. Me voimme ainoastaan käsittää, että jos asioitten olisi pitänyt olla toisin meihin nähden, niin ne olisivat olleet toisin; että me olemme sitä, miksi olemme itsemme tehneet, ja että meillä on, mitä olemme itsellemme ansainneet.
Kys. — Pelkäänpä, että sellainen ajatus olisi vain omiansa katkeroittamaan meitä.
Teos. — Minä uskon, että asia on aivan päinvastoin. Juuri se, ettei ihminen usko oikean palkan ja rangaistuksen lakiin, on paremminkin omiansa herättämään hänessä kaikenlaisia napisevia tunteita. Lapsi, yhtä hyvin kuin täysi-ikäinen, pahastuu rangaistuksesta, jopa moitteestakin, jota hän ei usko ansainneensa, paljon enemmän kuin ankarammastakin rangaistuksesta, jos hän tuntee sen ansainneensa. Usko karmaan voi korkeimmassa määrässä saada meidät tyytymään osaan me elämässä, ja se voimakkaasti kannustaa pyrkimystämme parantamaan seuraavaa ruumistustamme. Kumpikin näistä vaikutuksista jäisi pois, jos otaksuisimme kohtalomme olevan jotakin muuta kuin ankaran lain tulosta tai sen olevan muissa kuin omissa käsissämme.
Kys. — Olette juuri väittänyt, että tämän karman lain alainen jälleensyntymisjärjestelmä vetoaa järkeen, oikeuteen ja siveelliseen tietoisuuteen. Mutta eikö se silloin tapahdu hienompien ominaisuuksien, myötätunnon ja säälin kustannuksella ja eikö se siten paaduta ihmisluonnon hienompia vaistoja?
Teos. — Ainoastaan näennäisesti, ei todellisuudessa. Ei kukaan voi saada enemmän eikä vähemmän kuin hän ansaitsee ilman että muille tapahtuu vastaava vääryys eli puolueellisuus; ja laki, jota voitaisiin säälistä muuttaa, saisi aikaan enemmän kurjuutta kuin huojennusta, enemmän katkeruutta ja kirousta kuin kiitosta. Muistakaa myöskin, ettemme me hallitse lakia luodessamme sen vaikutusten syyt; se hallitsee itse itseänsä; ja vielä, että mitä runsaimmassa määrin on annettu tilaisuus oikean säälin ja laupeuden ilmenemiseen deevakhaanitilassa.
Kys. — Puhutte, että adeptit ovat poikkeuksia yleisen tietämättömyytemme säännöstä. Tietävätkö he todella enemmän kuin me jälleensyntymisestä ja tulevista tiloista?
Teos. — Tietävät kyllä. Kehittämällä kykyjä, jotka meillä kaikilla on, mutta jotka ainoastaan he ovat täydellisesti kehittäneet, ovat he hengessään astuneet noille eri tasoille ja eri tiloihin, joista olemme puhuneet. Pitkinä ajanjaksoina on polvi adepteja toisensa jälkeen tutkinut olemisen, elämän, kuoleman ja jälleensyntymisen mysteereitä, ja kaikki he ovat vuorostaan joillekuille opettaneet näin oppimansa asiat.
Kys. — Ja onko adeptien synnyttäminen teosofian tarkoitus?
Teos. — Teosofia pitää ihmiskuntaa jumaluudesta ulosvaluneena, joka nyt on paluumatkalla sinne. Kuljettuaan huomattavan matkan tätä tietä saavuttavat adeptiuden sellaiset, jotka ovat uhranneet useampia ruumiillisia elämiä siihen tarkoitukseen. Sillä muistakaa, ettei kukaan ole koskaan saavuttanut salaisten tieteitten adeptiutta yhdessä elämässä, vaan siihen tarvitaan monta ruumistusta senkin jälkeen, kun on syntynyt itsetietoinen aikomus, ja välttämätön harjoittelu on alkanut. Monta lienee miestä ja naista aivan Seuramme keskuudessa, jotka ovat alkaneet ponnistella tätä vastamäkeä ylöspäin kirkastusta kohden jo monta ruumistusta sitten, ja jotka kuitenkin nykyisen elämän persoonallisten harhojen vuoksi joko eivät tunne koko asiaa tai ovat aivan kadottamaisillaan jokaisen mahdollisuuden tässä elämässä kulkea kauemmaksi. He tuntevat vastustamatonta vetovoimaa salatieteeseen ja korkeampaan elämään, mutta ovat liian persoonallisia ja omia mielipiteitään täynnä, rakastavat liiaksi maallisen elämän pettäviä viettelyksiä ja maailman hetkellisiä huveja voidakseen niistä luopua; ja niin heiltä menee nykyisessä syntymässään tilaisuus hukkaan. Mutta tavallisille ihmisille, jokapäiväisen elämän käytännöllisten velvollisuuksien ihmisille sellainen etäinen tulos on liian kaukainen päämääräksi ja aivan tehoton vaikuttimeksi.
Kys. — Mikä siis on heidän päämääränsä ja erityinen tarkoituksensa liittyessään Teosofiseen Seuraan?
Teos. — Monet ovat kiinnostuneet meidän oppeihimme ja tuntevat vaistomaisesti, että ne ovat todempia kuin minkään dogmaattisen uskonnon opit. Toiset ovat tehneet lujan päätöksen saavuttaa ihmisen korkeimman velvollisuusihanteen.
Ero uskon ja tiedon välillä eli sokea ja järjellinen usko
Kys. — Sanotte, että he omaksuvat teosofiset opit ja uskovat niihin. Mutta koska he eivät kuulu äsken mainittuihin adepteihin, niin heidän täytyy omaksua oppinne »sokeasti uskoen». Mikä ero on heidän ja tavallisten uskontojen yksinkertaisen uskon välillä?
Teos. — Niin, tässä niin kuin melkein kaikissa muissakin kohdissa on eroa. Mitä te sanotte »uskoksi» ja mikä todella on sokeata uskoa kristinuskon dogmeihin, se tulee meillä olemaan tietona, järkiperäisenä seurauksena siitä, mitä tiedämme luonnon tosiasioista. Teidän oppinne perustuvat tulkitsemiseen ja siis vasta toisessa kädessä tietäjien todistuksiin; meidän oppimme tietäjien yksimielisiin ja muuttumattomiin todistuksiin. Tavallinen kristillinen jumaluusoppi esim. väittää, että ihminen on Jumalan luoma olento, johon kuuluu kolme osaa — ruumis, sielu ja henki —, kaikki välttämättömät hänen ollakseen eheä ja kaikki ikuisesti hänen osiansa, joko sitten fyysisen, maallisen olemassaolon karkeassa muodossa tai eetterimäiseksi muuttuneessa muodossa ylösnousemuksen jälkeen. Jokaisella on siten pysyvä, muista ihmisistä ja jumaluudesta erillinen olemassaolonsa. Teosofia sen sijaan väittää, että koska ihminen on valunut ulos tuntemattomasta, mutta aina läsnäolevasta ja rajattomasta jumalaisesta olemuksesta, niin hänen ruumiinsa ja kaikki muukin on katoavaista ja siis harhaa; henki hänessä on ainoa pysyvä olemus, ja sekin kadottaa erillisen yksilöllisyytensä sillä hetkellä, kun se jälleen täydellisesti yhtyy Kaikkeuden Henkeen.
Kys. — Jos me kadotamme yksilöllisyytemmekin, silloinhan se aivan, yksinkertaisesti on tuhoutumista?
Teos. — Minä vastaan: ei!, sillä puhun erillisestä enkä kaikkiallisesta yksilöllisyydestä. Viimemainittu tulee osana muuttumaan kokonaisuudeksi; kastepisara ei haihdu ilmaan, vaan yhtyy mereen. Tuhoutuuko fyysinen ihminen, kun hän sikiöstä kasvaa vanhaksi mieheksi? Mikä saatanallinen ylpeys meissä olisikaan, jos asettaisimme oman äärettömän pienen persoonallisuutemme ja yksilöllisyytemme maailmankaikkeuden rajatonta tietoisuutta korkeammalle!
Kys. — Siitä seuraa, että silloin t o d e n t e o 1 1 a ei ole ihmistä, vaan että kaikki on henkeä?
Teos. — Erehdytte. Siitä seuraa, että aineen ja hengen yhteys on vain ohimenevä; tai selvemmin puhuaksemme: koska henki ja aine ovat yhtä, nimittäin kaikkiallisen ilmenneen olemuksen kaksi vastakkaista puolta — niin hengellä ei ole oikeutta siihen nimeen, niin kauan kuin pieninkin osanen ja atomi sen ilmenneestä olemuksesta vielä on kiinni jossakin muodossa, joka on eristäytymisen tulosta. Toisin uskominen on sokeata uskoa.
Kys. — Siis te väitätte t i e d o n eikä u s k o n nojalla, että pysyvä prinsiippi, henki, itse asiassa vain kulkee aineen kautta?
Teos. — Minä esittäisin sen toisin ja sanoisin: me väitämme, että pysyvän ja ainoan prinsiipin — hengen — ilmeneminen aineena on ohimenevää eikä siis ole paljon muuta kuin harhaa.
Kys. — Ja tämä on tiedon eikä uskon nojalla väitetty?
Teos. — Aivan niin. Mutta koska hyvin näen, mitä ajatte takaa, niin voin yhtä hyvin sanoa teille, että me pidämme sellaista uskoa, jota te puolustatte, älyn sairautena, ja todellista uskoa, so. kreikkalaisten pististä, »tietoon perustuvana uskona», joko se perustuu fyysisten tai henkisten aistien todistuksiin.
Kys. — Mitä tarkoitatte?
Teos. — Jos tahdotte tietää näiden kahden uskon eron, niin tarkoitan, että auktoriteettiin perustuvan ja omaan henkiseen intuitioon perustuvan uskon välillä on sangen suuri ero.
Kys. — Mikä sitten?
Teos. — Toinen on inhimillistä herkkäuskoisuutta ja taikauskoa, toinen inhimillistä uskoa ja aavistusta. Kuten professori Alexander Wilder sanoo esipuheessaan kirjaan Eleusinian Mysteries: »Tietämättömyys johtaa pyhän häpäisemiseen. Ihmiset pilkkaavat sitä, mitä eivät oikein ymmärrä... Tämän maailman pohjavirta kulkee yhtä päämäärää kohti, ja ihmisten herkkäuskoisuuden takana... on melkein rajaton voima, pyhä usko, joka kykenee käsittämään kaiken olemassaolon korkeimmat totuudet.» Ne, joiden »herkkäuskoisuus» rajoittuu ainoastaan ihmisten laatimiin arvovaltaisiin dogmeihin, eivät koskaan täysin oivalla sen voimaa eivätkä edes huomaa sitä omassa luonnossaan. Se on sidottu ulkonaiseen tasoon eikä kykene saamaan liikkeelle hallitsevaa sisäistä olemustaan, sillä silloin heidän pitäisi käyttää omaa arvosteluoikeuttaan, ja sitä he eivät koskaan uskalla tehdä.
Kys. — Ja tämä "intuitioko" teidät pakottaa hylkäämään Jumalan persoonallisena isänä, maailmankaikkeuden ohjaajana ja hallitsijana?
Teos. — Aivan niin. Me uskomme aina tuntemattomana pysyvään prinsiippiin, sillä ainoastaan sokea erehdys voi väittää, että maailmankaikkeus, ajatteleva ihminen tai edes kaikki ainemaailman ihmeet olisivat voineet kehittyä ilman että järjelliset voimat olisivat saaneet aikaan kaikkien osien ihmeellisen viisaan järjestyksen. Luonto voi erehtyä ja erehtyykin usein yksityiskohdissaan ja ainestensa ulkonaisissa ilmennyksissä, mutta ei milloinkaan sisäisiin syihinsä ja seurauksiinsa nähden. Vanhoilla pakanoilla oli tästä kysymyksestä paljon järkevämpiä käsityksiä kuin uudenaikaisilla filosofeilla, olkoot he agnostikkoja, materialisteja tai kristittyjä, ja kukaan pakanakirjailija ei ole koskaan esittänyt vastaväitettä siihen, että julmuus ja armo ovat rajallisia tunteita ja siis peräti mahdottomat rajattoman Jumalan ominaisuuksiksi. Sen tähden kaikki heidän jumalansa olivat rajallisia. Kirjan The Wheel of the Law (Lain Pyörä) siamilainen tekijä lausuu saman ajatuksen teidän persoonallisesta Jumalastanne kuin me; hän sanoo (s. 25)
»Buddhalainen saattaisi uskoa sellaisen jumalan olemassaoloon, joka olisi äärettömän paljon ylempänä kaikkia inhimillisiä ominaisuuksia, joka olisi täydellinen jumala, rakkauden, vihan ja kateuden yläpuolella, leväten täydellisessä rauhassa, jota ei mikään voisi häiritä, — ja sellaisesta jumalasta hän olisi kaikkea halventavaa puhumatta, ei miellyttämisen halusta tai loukkaamisen pelosta, vaan luonnollisesta kunnioituksesta; mutta hän ei voi ymmärtää jumalaa, jolla on ihmisten ominaisuudet, joka rakastaa ja vihaa ja suuttuu; Jumaluutta, joka on alempana jo tavallisen hyvän ihmisen mittapuuta, kuvailkoot häntä sitten kristityt lähetyssaarnaajat tai muhamettilaiset tai brahmiinit5 tai juutalaiset.Kys. — Usko kuin usko. Kun kristitty inhimillisessä avuttomuudessaan, ja nöyryydessään uskoo, että taivaassa on armollinen Isä, joka varjelee häntä kiusauksesta, auttaa häntä elämässä ja antaa hänen syntinsä anteeksi, niin eikö hänen uskonsa ole parempi kuin buddhalaisten, veedaantistien ja teosofien kylmä ja ylpeä, melkein fatalistinen usko?
Teos. — Aina te vain puhutte meidän vakaumuksestamme kuin sokeasta »uskosta». Mutta kun taaskin olemme tässä ainaisessa kysymyksessä, niin minäkin vuorostani kysyn: usko kuin usko; eikö se, joka perustuu järkeen ja ankaraan johdonmukaisuuteen, ole parempi kuin se, joka nojautuu yksistään ihmisauktoriteettiin tai — sankaripalvontaan? Meidän »uskollamme» on kaikki se looginen pätevyys, mikä on matemaattisella selviöllä, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Teidän uskonne oli samanlaista logiikkaa kuin joidenkin tunteellisten naisten, joista Turgenjev sanoo, että heille kaksi kertaa kaksi tavallisesti on viisi ja talikynttilä kaupantekiäisiksi. Teidän uskonne sitä paitsi loukkaa kaikkia oikeuden ja järkiperäisyyden vaatimuksia ja vieläpä se, jos tarkasti erittelemme, johtaa ihmiset siveelliseen turmioon, estää ihmiskunnan kehitystä ja suorastaan tekee vallan oikeudeksi — muuttaa joka toisen ihmisen Kainiksi veljensä Aabelia kohtaan.Kys. — Mihin te tähtäätte?
Onko Jumalalla oikeutta antaa anteeksi
Teos. — Sovitusoppiin. Tähtään siihen vaaralliseen oppiin, johon te uskotte ja joka lausuu, että vaikkapa meidän rikoksemme Jumalan ja ihmisten lakeja vastaan olisivat kuinka hirvittävät, meidän ei tarvitse muuta kuin uskoa Jeesuksen uhrautumiseen ihmiskunnan pelastukseksi, niin hänen verensä on pesevä pois jokaisen tahrat. Olen nyt kaksikymmentä vuotta saarnannut sitä vastaan, ja tahdon kiinnittää huomionne erääseen kohtaan Isis Unveiled -kirjassa, joka kirjoitettiin v. 1875. Tätä kristinoppi opettaa ja tätä me vastustamme:
»Jumalan laupeus oli rajaton ja arvioimaton. On mahdotonta ajatella niin tuomittavaa ihmisrikosta että syntisen lunastukseksi etukäteen maksettu hinta ei pyyhkisi sitä pois, vaikka se olisi tuhat kertaa pahempikin. Ja sitä paitsi ei katumus koskaan ole liian myöhäinen. Vaikka väärintekijä odottaisi elämänsä viimeisen päivän viimeisen tunnin viimeiseen minuuttiin asti, ennen kuin hänen kalvenneet huulensa lausuvat uskontunnustuksen, niin hän pääsee taivaaseen; kuoleva ryöväri teki niin, ja saman voivat tehdä kaikki muutkin yhtä kurjat. Nämä ovat kirkon ja papiston väitteitä, joita Englannin lempipapit paukuttelevat kansalaistenne päitten yli ’XIX:nnen vuosisadan valossa’», tällä kaikkein ristiriitaisimmalla aikakaudella. No, mihinkä tämä johtaa?Kys. — Eikö se tee kristittyä onnellisemmaksi kuin buddhalainen tai brahmalainen on?
Teos. — Ei; ei ainakaan sivistyneitä, sillä suurin osa heistä on kauan sitten itse asiassa kadottanut kaiken uskonsa tähän julmaan dogmiin. Mutta se johtaa ne, jotka vielä uskovat, kaikkien mahdollisten rikosten kynnykselle helpommin kuin mikään muu oppi, jonka tunnen. Vielä kerran luen otteen Isiksestä (II, 542, 543):
»Jos astumme ulos pienestä uskonpiiristämme ja ajattelemme maailmankaikkeutta kokonaisuutena, jota sen osien ihmeellinen sopusointu pitää tasapainossa, niin eikö koko terve järki, eikö pieninkin oikeudentunnon kipinä nouse tätä sijaissovitusta vastustamaan! Jos pahantekijä olisi rikkonut ainoastaan itseään eikä ketään muuta vastaan; jos hän vilpittömästi katumalla voisi saada pois pyyhityksi menneet tapaukset ei ainoastaan ihmismuistista vaan siitä häviämättömästä muistikirjastakin, jota ei mikään jumaluus — ei edes Korkeimmista Korkein — voi saada häviämään, silloin tämä oppi ei olisi käsittämätön. Mutta mennä väittämään, että joku ihminen voi loukata toista ja tappaakin ja häiritä yhteiskunnan tasapainoa ja luonnon järjestystä ja sitten saada anteeksi, kun hän uskoo — samantekevää pelostako vai toivosta tai pakosta —, että yksi verenvuodatus pesee pois toisen verenvuodatuksen — se on ennenkuulumatonta. Voiko rikoksen seuraukset saada olemattomiksi, vaikka itse rikos annettaisiinkin anteeksi? Jonkin syyn seuraukset eivät rajoitu tuon syyn piiriin eikä pahanteon seuraukset koske ainoastaan syyllistä ja hänen uhriaan. Jokaisella, niin hyvällä kuin pahallakin teolla on seurauksensa yhtä silmiinpistävät kuin kivenheiton vaikutus tyyneen veteen. Vertaus on kulunut, mutta kun se on parhaiten käsitettävissä, siksi käytän sitä. Kehässä kulkevat aallot ovat sitä suurempia ja nopeampia, mitä suurempi on ne liikkeelle paneva kappale, mutta pieninkin kivi, niin, hienoin hiekkajyvänenkin saa väreilyjä aikaan. Ja häiriö ei ole ainoastaan pinnalla näkyvä. Vedenkalvon alla, näkymättömissä, joka suunnalle — ulospäin ja alaspäin — sysää pisara toistaan, kunnes voima on koskenut pohjaan ja sivuihin asti. Ja vielä ilma veden yläpuolella on joutunut liikkeeseen ja tämä häiriö etenee, kuten tiedemiehet kertovat, kerroksesta kerrokseen ulos avaruuteen ikuisesti; aineelle on annettu sysäys, ja se ei koskaan katoa, sitä ei voi saada takaisin!...
»Niin on rikoksen ja sen vastakohdankin laita. Teko voi olla hetkellinen, mutta vaikutukset ovat ikuiset. Kun kivi kerran on heitetty lampeen, jos me silloin voimme ottaa sen takaisin käteemme, vierittää veden väreilyt takaisin ja tehdä toimineen voiman tyhjäksi, palauttaa eetteriaallot, niin kuin ne ennen olivat, so. olemattomiksi ja pyyhkiä pois kaikki jäljet kiven heittämisestä, niin että Ajan muistissakaan ei ole tietoa tapahtuneesta, silloin, silloin me kärsivällisesti kuuntelemme kristittyjen puolustavan tämän sovituksen mahtia» ja — lakkaamme uskomasta karman lakiin. Asiain näin ollen kutsumme koko maailmaa ratkaisemaan, mikä näistä kahdesta opista paremmin soveltuu jumalaiseen oikeuteen ja mikä on järjellisempi yksinkertaisenkin inhimillisen älyn ja ajattelun kannalta.Kys. — Kuitenkin miljoonat uskovat tuohon kristilliseen dogmiin ja ovat onnellisia.
Teos. — Pelkkä tunteilu on voittanut heidän ajatuskykynsä, ja kukaan todellinen ihmisystävä ei sitä dogmia hyväksyisi. Se ei ole ainoastaan itsekkyyden unelma, vaan oikea ihmisälyn painajainen. Katsokaa, mihin se johtaa, ja sanokaa minulle sen pakanamaan nimi, missä rikoksia kerkeämmin ja lukuisammin tehdään kuin kristityissä maissa. Katsokaa pitkiä kamalia luetteloja rikoksista, jotka vuosittain on tehty Euroopan maissa, ja katsokaa protestanttista ja raamatullista Amerikkaa. Siellä kääntymyksiä tapahtuu paljon enemmän vankiloissa kuin julkisissa saarna- ja herätyskokouksissa. »Katsokaa, millä kannalla on kristillisen oikeuden (!) tilinpäätös. Verisiä murhaajia, joita riivaa himo, kosto, ahneus, kiihkoisuus tai suorastaan eläimellinen verenhimo ja jotka useimmiten tappavat uhrinsa antamatta heille aikaa katua tai rukoilla Jeesusta. Uhrit ehkä kuolivat syntisinä ja tietenkin — teologisen johdonmukaisuuden kannalta — saivat rangaistuksen pienimmistä tai suuremmista synneistään. Mutta murhaaja joutuu inhimillisen oikeuden käsiin ja vangitaan; herkkätunteiset ihmiset itkevät hänen tähtensä, rukoilevat hänen kanssaan ja puolestaan, ja sitten murhaaja lausuu kääntymyksen taikasanat ja menee mestattavaksi Jeesuksen lunastettuna lapsena! Ilman tekemäänsä murhaa hän ei olisi saanut kanssarukousta, lunastusta, anteeksiantoa. Selvästi tämä mies teki oikein murhatessaan, sillä siten hän saavutti ikuisen autuuden! Ja mitä tulee murhattuun ja hänen perheeseensä, sukulaisiinsa ja kaikkiin, joiden kanssa hän oli suhteissa, — eikö oikeus anna heille korvausta? Täytyykö heidän kärsiä tässä ja tulevassa maailmassa, samalla kuin heidän loukkaajansa istuu Golgatan 'pyhän ryövärin' vieressä ja nauttii ikuista iloa? Tähän kysymykseen on papisto, viisaasti kyllä, vastaamatta.» (Isis Unveiled) Ja nyt tiedätte, miksi teosofit — joiden perususko ja — toivo on oikeutta kaikille, taivaassa niin kuin maankin päällä, eli karma — hylkäävät tämän opin.
Kys. — Ihmisen lopullinen määränpää. ei siis ole Jumalan hallitsema taivas, vaan aineen asteittainen muuttuminen alkuperäiseksi olemukseksi, hengeksi?
Teos. — Siihen päämäärään pyrkii kaikki luonnossa.
Kys. — Eivätkö muutamat teistä pidä tuota yhtymistä eli »hengen lankeamista aineeseen» pahana ja jälleensyntymistä murheellisena asiana?
Teos. — Muutamat pitävät ja koettavat sen vuoksi lyhentää tätä maallista koetusaikaansa. Se ei kuitenkaan ole pelkkää pahaa, koska se takaa kokemusta, jonka avulla jne. voimme päästä tiedon ja viisauden vuorelle. Tarkoitan sitä kokemusta, mikä opettaa, että meidän henkisen luontomme tarpeita ei milloinkaan voi tyydyttää mikään muu kuin henkinen autuus. Niin kauan kuin olemme ruumiissa, olemme tuskan ja kärsimyksien ja kaikkien elämässä tapahtuvien ikävien sattumien alaisia. Sen tähden tämän lievennykseksi me lopulta saavutamme tiedon, joka yksin voi meille tuottaa lohdutuksen ja paremman tulevaisuuden toivon.
1 Kurjuudessaan tunnettu kaupunginosa Lontoossa. — suom. huom.
2 Fil. 2:12. Sanantarkasti alkutekstin mukaan, joka kuuluu: "katergazesthe ten heauton soterian". — suom. huom.
3 Yleensä reformeeratun kirkon predestinaatio-opin mukaan. — suom. huom.
4 Suomentanut Immi Hellén
5 Tarkoitetaan lahkolaisbrahmiineja. Veedaantistien Parabrahma on se Jumaluus jonka mekin hyväksymme ja uskomme.