XII
Mitä teosofia on käytännössä
VelvollisuusKys. — Miksikä sitten jälleensyntyminen on tarpeen, jos kuitenkaan ei kukaan voi taata itselleen pysyvää rauhaa?
Teos. — Koska lopullista päämaalia ei voi saavuttaa muuten kuin elämän kokemusten kautta, ja koska näiden pääsisältö on tuskaa ja kärsimystä. Ainoastaan kärsimyksestä voimme oppia. Ilot ja nautinnot eivät mitään opeta; ne ovat katoavia ja tuottavat ajan mittaan vain kyllästymistä. Sitä paitsi kun me aina petymme koettaessamme löytää elämässä pysyvää tyydytystä korkeamman luontomme kaipaukselle, osoittaa se selvästi, että tuo kaipaus voi löytää tyydytyksen ainoastaan omalla tasollaan so.— henkisellä.
Kys. — Onko tämän luonnollisena seurauksena halu päästä elämästä eroon tavalla tai toisella?
Teos. — Jos sillä halulla tarkoitatte »itsemurhaa», silloin vastaan jyrkästi kieltäen. Sellainen seuraus ei koskaan ole »luonnollinen», vaan sen syynä on aina surkea aivohäiriö tai mitä varmimmat ja lujimmat materialistiset käsitykset. Se on rikoksista pahin ja seurauksiltaan hirveä. Mutta jos sillä halulla tarkoitatte ainoastaan kaipausta henkisen olemassaolon saavuttamiseen eikä toivoa maan päältä pääsemiseen, silloin todella sanoisin sitä hyvin luonnolliseksi haluksi. Muuten vapaaehtoinen kuolema olisi nykyisen vartiopaikkamme ja meille kuuluvien velvollisuuksien hylkäämistä ja samalla yritys pujahtaa pois karmallisesta vastuunalaisuudesta, ja siten saisimme aikaan uutta karmaa.
Kys. — Mutta jos teot fyysisellä tasolla eivät suo tyydytystä, miksikä velvollisuudet, jotka juuri ovat tekoja, olisivat pakollisia?
Teos. — Ensinnäkin, koska meidän filosofiamme opettaa, että velvollisuuksiemme täyttäminen ensiksi muita ja viimeksi itseämme kohtaan ei tarkoita oman vaan muiden onnen saavuttamista, oikean tekemistä oikean itsensä tähden, eikä sen tähden, mitä hyötyä se ehkä meille tuottaa. Onni tai oikeammin tyydytys voi tosin seurata velvollisuuden täyttämistä, mutta se ei ole eikä saa olla sen vaikuttimena.
Kys. — Mitä teosofiassa oikeastaan »velvollisuudella» tarkoitetaan? Se ei voi olla Jeesuksen ja hänen apostoliensa opettamat kristilliset velvollisuudet, koska ette heitä kumpaisiakaan tunnusta.
Teos. — Te taaskin erehdytte. Mitä sanotte »kristillisiksi velvollisuuksiksi», niitä ovat korostaneet kaikki suuret siveelliset tai uskonnolliset uudistajat aikoja ennen kristillistä aikaa. Kaikesta siitä, mikä on suurta, jaloa ja sankarillista, ei muinaisina aikoina ainoastaan puhuttu ja saarnattu niin kuin meidän päivinämme, vaan sen mukaan toimivatkin toisinaan kokonaiset kansakunnat. Buddhalaisen uskonuudistuksen historia on täynnä mitä jaloimpia sankarillisia ja epäitsekkäitä tekoja. »Olkaa kaikki yksimieliset, säälien toinen toistanne; rakastakaa toisianne kuin veljet, olkaa armeliaat, ystävälliset; ei pahaa pahalla kostaen eikä kirousta kirouksella: vaan päin vastoin siunatkaa» — tämän toteuttivat käytännössä Buddhan seuraajat monta vuosisataa ennen Pietaria. Kristilliset siveysopit ovat suurenmoisia, epäilemättä; mutta yhtä epäilemättä ne eivät ole uusia ja ovat saaneet alkunsa »pakanallisista» velvollisuuksista.
Kys. — Ja kuinka te määrittelisitte nämä velvollisuudet eli yleensä »velvollisuuden», niin kuin te käsitätte sanan merkityksen?
Teos. — Velvollisuus on se, mitä me olemme velvolliset tekemään ihmiskuntaa, lähimmäisiämme, naapureitamme ja perhettämme kohtaan ja varsinkin niitä kohtaan, jotka ovat meitä köyhemmät ja avuttomammat. Jos me tämän velan jätämme elämässämme maksamatta, aiheuttaa se meille henkisen ja siveellisen vararikon seuraavassa ruumistuksessamme. Teosofia on velvollisuuden sisin olemus.
Kys. — Niin on kristinuskokin oikein käsitettynä ja toteutettuna.
Teos. — Epäilemättä. Ja jollei se käytännössä olisi vain huulien uskontoa, olisi teosofialla vähän tekemistä kristittyjen keskuudessa. Valitettavasti se on vain sellaista huulisiveellisyyttä. Vähän on niitä, jotka toteuttavat velvollisuutensa kaikkia kohtaan ja itse velvollisuuden vuoksi; ja vielä vähemmän on niitä, jotka täyttävät velvollisuutensa tyytyen oman salaisen tietoisuutensa antamaan tyydytykseen. »Kansan ylistysääni, joka kunnioittaa ja palkitsee hyvettä», runoilijan sanoilla sanottuna, on aina etualalla »maailmankuulujen» ihmisystävien mielessä. Uudenaikaiset siveysopit ovat kauniita niistä lukiessa ja kun kuulee niistä keskusteltavan: mutta mitä ovat sanat, jollei niistä tule tekoja? Ja lopuksi: jos kysytte, kuinka minä käsitän teosofisen velvollisuuden käytännössä ja karman valossa, niin vastaan, että meidän velvollisuutemme on napisematta juoda viimeiseen pisaraan, mitä elämän maljassa on meille tarjolla, noukkia elämän ruusuja ainoastaan sen tuoksun vuoksi, minkä ne voivat muille antaa, ja itse tyytyä vain okaisiin, jollemme voi nauttia sitä tuoksua riistämättä sitä keneltäkään.
Kys. — Tämä on kaikki hyvin epämääräistä. Mitä te teette enemmän kuin kristityt?
Teos. — Ei ole kysymys siitä, mitä me Teosofisen Seuran jäsenet teemme — vaikka muutamat meistä kyllä koettavat parastansa —, vaan siitä, kuinka paljon kauemmaksi hyvää kohti teosofia johtaa kuin nykyaikainen kristinusko. Minä sanon — teossa, vakaassa teossa, eikä vain aikomuksessa ja puheessa. Olkoon ihminen millainen tahansa, niin maallinen, itsekäs ja kovasydäminen kuin suinkin, jopa täysverinen konna, niin se ei estä häntä sanomasta itseään kristityksi ja toisia pitämästä häntä sellaisena. Mutta kellään teosofilla ei ole oikeutta teosofin nimeen, jollei hän ole kokonaan sen totuuden täyttämä, jonka Carlyle lausuu: »Ihmisen päämaali on teko, eikä ajatus, ei ylevinkään», — ja jollei hän muodosta ja järjestä jokapäiväistä elämäänsä tämän totuuden mukaan. Totuuden tunnustaminen ei vielä ole sen toteuttamista; ja mitä kauniimmalta ja ylevämmältä se kuuluu, mitä äänekkäämmin hyveestä tai velvollisuudesta puhutaan, ilman että sen mukaan toimitaan, sitä elävämmin se muistuttaa Kuolleenmeren hedelmiä. Tekopyhyys on kaikista paheista inhottavin, ja tekopyhyys on huomattavin piirre tämän vuosisadan suurimmassa protestanttisessa maassa — Englannissa.
Kys. — Mitä te arvelette velvollisuudeksemme koko ihmiskuntaa kohtaan?
Teos. — Että kaikille täysin tunnustetaan samanlaiset oikeudet ja edut katsomatta rotuun, väriin, yhteiskunnalliseen asemaan ja syntyperään.
Kys. — Milloinka teidän mielestänne sitä velvoitusta ei täytetä?
Teos. — Silloin kun vähimmässäkin määrin loukataan toisen oikeutta — joko toisen ihmisen tai kansakunnan; kun hän jossakin määrin jää saamatta samaa oikeutta, hyväntahtoisuutta, arvonantoa ja lempeyttä osakseen, kuin me itsellemme haluamme. Koko nykyinen poliittinen järjestelmä perustuu näitten oikeuksien unohtamiseen ja mitä räikeimpään kansallisen itsekkyyden korostamiseen. Ranskalainen sanoo: »Niin on renki kuin on herra»; heidän pitäisi lisätä: »Niin on kansalainen kuin on kansallispolitiikka.»
Kys. — Otatteko ollenkaan osaa politiikkaan?
Teos. — Seurana me huolellisesti vältämme sitä, ja syyt tahdon esittää. Jos koetamme saada toimeen yhteiskunnallisia uudistuksia, ennen kuin olemme saaneet ihmisluonnon uudistumaan, on se uuden viinin laskemista vanhoihin leileihin. Saattakaa ihmiset sisimmässä sydämessään tuntemaan ja tunnustamaan, mikä on heidän oikea ja todellinen velvollisuutensa kaikkia kohtaan, niin kaikki vanha vallan väärinkäyttö ja kaikki kansallispolitiikan luomat väärät lait, jotka perustuvat yksilölliseen, yhteiskunnalliseen tai valtiolliseen itsekkyyteen, tulevat itsestään katoamaan. Hullu on se puutarhuri, joka kukkapenkeistään koettaa poistaa myrkylliset rikkaruohot leikkaamalla ne maata myöten poikki kitkemättä niitä juurineen ylös maasta. Ei voi koskaan saada aikaan pysyvää yhteiskunnallista uudistusta niin kauan kuin samat itsekkäät ihmiset kuin ennenkin ovat asioitten johdossa.
T. S:n suhde poliittisiin uudistuksiin
Kys. — Teosofinen Seura ei siis ole poliittinen järjestö?
Teos. — Ei mitenkään. Se on kansainvälinen sanan korkeimmassa merkityksessä siten, että sen jäseninä on kaikkiin kansallisuuksiin, uskontunnustuksiin ja ajatussuuntiin kuuluvia miehiä ja naisia, jotka yhdessä työskentelevät saman päämäärän, ihmiskunnan edistyksen puolesta; mutta seurana se on ehdottomasti osaa ottamatta kaikkeen kansalliseen tai puoluepolitiikkaan.
Kys. — Miksi niin?
Teos. — Juuri niistä syistä, jotka mainitsin. Sitä paitsi täytyy valtiollisen toiminnan välttämättä vaihdella ajan olojen ja yksilöiden erikoislaatuisten taipumusten ja mielihalujen mukaan. Mutta vaikka T. S:n jäsenet luonnollisesti ovat teosofeina yhtä mieltä teosofian perusteista — muutenhan he eivät Seuraan kuuluisikaan —, niin siitä ei seuraa, että he olisivat kaikista muista asioista yhtä mieltä. Seurana he voivat toimia yhdessä ainoastaan kaikille yhteisissä asioissa — so. itse teosofiassa; yksilönä on jokaisella täysi vapaus seurata omaa erityistä valtiollista ajatus- ja toimintasuuntaansa, sikäli kuin se ei ole ristiriidassa teosofian perusteitten kanssa tai loukkaa Teosofista Seuraa.
Kys. — Mutta varmaankaan T. S. ei kokonaan pysyttele erossa niistä yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka nykyään niin voimakkaasti astuvat etualalle?
Teos. — Itse T. S:n perusteet ovat todisteena siitä, että se ei tai oikeammin että sen useimmat jäsenet eivät — ole niistä erillänsä. Jos ihmiskunta kerran voi älyllisesti ja henkisesti kehittyä ainoastaan siten, että ennen kaikkea tarkasti noudatetaan terveellisimpiä ja tieteellisimpiä fysiologisia lakeja, niin kaikkien, jotka tätä kehitystä harrastavat ehdoton velvollisuus on tehdä mitä suinkin voivat, jotta näitä lakeja yleisesti toteutettaisiin. Liiankin katkerasti tuntevat kaikki teosofit, että varsinkin länsimailla kansan syvien rivien yhteiskunnallinen asema estää heitä kunnollisesti harjoittamasta sekä ruumistaan että henkeään ja että kummankin kehitys sen kautta häiriintyy. Koska tämä harjoitus ja kehitys on eräänä aivan teosofian erikoistehtävänä, niin T. S. on täysin myötätuntoinen kaikkia todellisia tämänsuuntaisia pyrkimyksiä kohtaan.
Kys. — Mutta niitä tarkoitatte »todellisilla pyrkimyksillä»? Jokaiselle yhteiskunnallisella uudistajana on oma yleislääkkeensä, panaceansa, ja jokainen uskoo, että hänen keinonsa on ainoa, mikä voi parantaa ja pelastaa ihmiskunnan.
Teos. — Aivan oikein, ja tässä juuri on syy, miksi niin vähän todella tyydyttävää yhteiskunnallista työtä saadaan valmiiksi. Useimmissa näistä yleislääkkeistä ei ole oikeata johtavaa aatetta eikä ainakaan ole mitään periaatetta, joka yhdistäisi ne kaikki. Täten tuhlataan kallista aikaa ja voimaa; sillä ihmiset eivät tee yhteistyötä, vaan taistelevat toisiaan vastaan, useinkin, pelkään, enemmän kunnian ja edun vuoksi kuin sen suuren asian puolesta, jota he vakuuttavat sydämestään kannattavansa ja jonka pitäisi olla ylinnä heidän elämässään.
Kys. — Kuinka siis teosofisia aatteita voitaisiin toteuttaa niin, että edistettäisiin sosiaalista yhteistyötä ja kaikkia todellisia harrastuksia yhteiskunnan parantamiseksi?
Teos. — Sallikaa minun lyhyesti muistuttaa, mitkä nämä aatteet ovat: kaikkiyhteisyys ja syyperäisyys, ihmiskunnan vastuunyhteys, karman laki, jälleensyntyminen. Nämä ovat neljä rengasta siinä kultaisessa ketjussa, jonka olisi sidottava ihmiset yhdeksi perheeksi, yhdeksi veljeydeksi.
Kys. — Mitenkä sitten?
Teos. — Nykyisten yhteiskuntaolojen vallitessa varsinkin ns. sivistyneissä maissa näemme alinomaa silmästä silmään sen tosiasian, että suuret ihmisjoukot kärsivät kurjuutta, köyhyyttä ja sairautta. Heidän fyysinen tilansa on surkea ja heidän älylliset ja henkiset kykynsä ovat usein melkein uinuvia. Toiselta puolen monet yhteiskunta-asteikon vastakkaisessa päässä viettävät elämänsä huolettomassa piittaamattomuudessa, aineellisessa ylellisyydessä ja itsekkäissä nautinnoissa. Ei kumpikaan näistä elämäntiloista ole pelkästään sattumaa. Molemmat ovat suoranaisia seurauksia ympäröivistä olosuhteista, ja yhteiskunnallisen velvollisuuden laiminlyönti toisaalla on mitä läheisimmässä yhteydessä toisaalla tyrehtyneen ja estyneen kehityksen kanssa. Yhteiskuntatieteessä niin kuin kaikissa todellisen tieteen haaroissa pitää yleinen syy-yhteyden laki paikkansa. Mutta tämä syy-yhteys sisältää johdonmukaisena seurauksena sen ihmisten vastuunyhteyden, jota teosofia niin pontevasti korostaa. Jos yhden ihmisen teko vaikuttaa kaikkien elämään, ja jos tämä on todella tieteellinen aate, silloin todellinen ihmisten vastuunyhteys, joka on ihmissuvun nostamisen pohjana, voidaan saavuttaa ainoastaan siten, että kaikki ihmiset tulevat veljiksi ja sisariksi ja että kaikki jokapäiväisessä elämässään toteuttavat tosi veljeyden ja tosi sisaruuden. Tämä vaikutus ja vuorovaikutus, tämä tosi veljeys ja sisaruus, jossa kukin elää kaikkien ja kaikki jokaisen puolesta, on yksi niistä teosofisista perusaatteista, joita jokaisen teosofin pitäisi sitoutua ei ainoastaan opettamaan vaan toteuttamaankin yksityisessä elämässään.
Kys. — Kaikki tämä on sangen hyvää yleisenä periaatteena, mutta kuinka sen sovitatte käytäntöön?
Teos. — Katselkaamme hetkinen niitä ilmiöitä, joita te sanoitte inhimillisen yhteiskunnan konkreettisiksi tosiasioiksi. Verratkaa sitä elämää, jota sekä rahvaan suuret joukot että monet ns. keski- ja ylemmistä luokistakin elävät, siihen millainen elämä voisi olla terveellisemmissä ja ylevämmissä oloissa, missä vallitsisi oikeus, hyvyys ja rakkaus eikä itsekkyys, välinpitämättömyys ja raakuus, jotka nyt liiankin usein näyttävät olevan ylimpinä. Kaikella ihmiskunnan hyvällä ja pahalla on juurensa ihmisluonteessa, ja tämä luonne on ja on ollut riippuva syyn ja seurauksen loppumattomasta ketjusta. Mutta tämä riippuvaisuus koskee tulevaisuutta yhtä hyvin kuin nykyisyyttä ja menneisyyttä. Itsekkyys, välinpitämättömyys ja raakuus ei suinkaan voi olla ihmissuvun luonnollinen tila — sellainen usko olisi toivottomuutta ihmiskunnan suhteen, ja sitä ei teosofi voi olla. Edistystä voidaan saavuttaa ylevämpiä ominaisuuksia kehittämällä, ja saavutetaan ainoastaan sillä tavoin. Nyt opettaa todellinen kehitys meille, että muuttamalla jonkin elimistön ympäristöä voimme muuttaa ja parantaa itse elimistöä; ja mitä sananmukaisimmin tämä on totta ihmiseen nähden. Jokainen teosofi on sen tähden velvollinen tekemään parhaansa kaikin hänelle mahdollisin keinoin auttaakseen jokaista viisasta ja hyvin punnittua yhteiskunnallista pyrkimystä, jonka tarkoituksena on köyhien aseman parantaminen. Sellaisen pyrkimyksen tulisi pitää silmämääränä köyhälistön lopullista yhteiskunnallista vapautumista ja velvollisuudentunnon kehittämistä niissä, jotka nyt niin usein laiminlyövät sen melkein kaikissa elämän suhteissa.
Kys. — Myönnän tämän. Mutta kenen on ratkaistava, onko jokin yhteiskunnallinen pyrkimys viisas vai ei?
Teos. — Ei kukaan ihminen tai mikään yhteiskunta voi asettaa varmaa ja jyrkkää sääntöä tässä suhteessa. Paljon täytyy tietenkin jättää yksityisen arvostelun varaan. Erään yleisen mittapuun voimme kuitenkin antaa, nim. sen, tuleeko ehdotettu toimenpide edistämään sitä tosi veljeyttä, joka on teosofian päämäärä? Todellisella teosofilla ei pitäisi olla vaikeutta tämän kokeen tekemisessä; ja kun hän kerran on siitä tullut vakuuttuneeksi, on hänen velvollisuutensa muokata yleistä mielipidettä sen puolelle. Ja tämä voi tapahtua ainoastaan siten, että korostetaan noita korkeita ja jaloja käsityksiä yleisistä ja yksityisistä velvollisuuksista, jotka ovat kaikkien henkisten ja aineellisten parannusten pohjana. Kaikissa mahdollisissa tapauksissa täytyy hänen itsensä olla henkisen toiminnan keskus, ja hänestä ja hänen jokapäiväisestä yksityiselämästään täytyy säteillä noita yleviä henkisiä voimia, jotka yksin voivat uudistaa hänen ihmisveljensä.
Kys. — Mutta miksi pitäisi hänen niin tehdä? Eikö hän niin kuin kaikki muut ole karmastaan riippuvainen ja eikö karman välttämättä pidä mennä täytäntöön määrätyllä tavalla?
Teos. — Juuri tämä karman laki antaa voimaa kaikelle sille, mistä olen puhunut. Yksilö ei voi eristäytyä rodusta eikä rotu yksilöstä. Karman laki koskee kaikkia samalla tavoin, vaikka kaikki eivät ole yhtä kehittyneitä. Auttaessaan muiden kehitystä teosofi uskoo, että hän ei ainoastaan auta heitä täyttämään omaa karmaansa, vaan itsekin, tarkemmin sanoen, täyttää omaa karmaansa. Hänellä on aina silmämääränään ihmiskunnan kehitys, jonka olennaisena osana hän on niin kuin hekin, ja hän tietää, että jos hän puolestaan laiminlyö totella korkeinta sisäistä ääntään, niin hän hidastuttaa kehityksen tiellä sekä itseään että kaikkia muita. Teoillaan hän voi tehdä ihmiskunnalle joko vaikeammaksi tai helpommaksi päästä lähinnä korkeammalle olemisen tasolle.
Kys. — Mitä yhteyttä tällä on äsken mainitsemanne neljännen aatteen, nim. jälleensyntymisen kanssa?
Teos. — Yhteys on hyvin läheinen. Jos nykyinen elämämme riippuu siitä, kuinka olemme kehittäneet muutamia prinsiippejä, jotka ovat kasvaneet entisessä elämässämme kylvetyistä siemenistä, niin se laki pitää paikkansa tulevaisuuteenkin nähden. Jos kerran on selvillä se aate, että kaikkiallinen syy-yhteys ei koske ainoastaan nykyisyyttä vaan sekä mennyttä, nykyistä että tulevaa aikaa, niin jokainen teko nykyisellä tasolla saa luonnollisesti ja helposti oikean paikkansa ja näkyy oikeassa suhteessaan meihin itseemme ja muihin. Jokainen alhainen ja itsekäs teko vie meitä taaksepäin eikä eteenpäin, ja jokainen jalo ajatus ja epäitsekäs teko puolestaan on askel korkeampia ja ihanampia olemisen tasoja kohti. Jos tämä elämä olisi ainoa, silloin se monessa suhteessa todella olisi köyhä ja kurja; mutta kun sitä pidetään valmistuksena seuraavaa olemassaolon piiriä varten, voidaan sitä käyttää kultaisena porttina, jonka kautta saamme kulkea, ei itsekkäästi yksinämme, vaan ystäviemme seurassa, sen toisella puolella häämöttäviin palatseihin.
Uhrautuminen
Kys. — Onko samanlainen oikeus kaikille ja rakkaus kaikkia luotuja kohtaan teosofian korkein ihanne?
Teos. — Ei; on olemassa vielä paljon korkeampi.
Kys. — Mikä se voisi olla?
Teos. — Se, että annamme muille enemmän kuin itsellemme — uhrautuminen. Tänä oli se erittäin korkea ja ihana ohje, jota ihmiskunnan suurimmat opettajat ja mestarit niin loistavasti noudattivat — sellaiset miehet kuin historian Gautama Buddha ja evankeliumien Jeesus Natsarealainen. Tämä piirre yksinään riitti hankkimaan heille jälkeen tulevien sukupolvien ainaisen kunnioituksen ja kiitollisuuden. Me sanomme kuitenkin, että uhrautuminen ei saa tapahtua umpimähkään ja ilman oikeutta, tai sokeasti, seurauksiin katsomatta; sellainen itsensä uhraaminen voi usein jälkeenpäin osoittautua turhaksi ja vahingolliseksi. Eräs teosofian perussääntöjä on, että teemme oikeutta itseämme kohtaan — kollektiivisen ihmiskunnan yksilöinä eikä persoonallisina minuuksina — oikeutta, ei enemmän, mutta ei vähemmänkään kuin muita kohtaan; jollemme tosiaan uhraamalla yhden minän voi hyödyttää monia.
Kys . — Voisitteko selventää tätä jollakin esimerkillä?
Teos. — Historiassa on monta tätä valaisevaa esimerkkiä. Itsensä uhraamista monien tai muutamien ihmisten käytännölliseksi hyödyksi pitää teosofia paljon korkeampana kuin itsensä kieltämistä jonkin lahkolaisaatteen hyväksi, kuten esim. »pakanain pelastamiseksi kadotuksesta». Meidän mielestämme isä Damien, tuo kolmenkymmenen ikäinen nuori mies, joka pani koko elämänsä uhriksi auttaakseen ja lievittääkseen Molokain spitaalisten kärsimyksiä ja joka elettyään 18 vuotta yksinään heidän kanssaan lopulta sai tuon inhottavan taudin ja kuoli — hän ei ole turhaan kuollut. Hän on antanut tuhansille onnettomille ja hyljätyille huojennusta ja edes jonkinlaista onnea. Hän on hankkinut heille lohdutusta, henkistä ja ruumiillista. Hän päästi päivän pilkahduksen siihen pimeään ja synkkään yöhön, jonka asukkaiden toivottomuudella ei ole vertaistaan ihmiskärsimysten historiassa. Hän oli tosi teosofi, ja hänen muistonsa on ainaisesti elävä meidän tiedossamme. Meidän silmissämme tämä vähäpätöinen belgialainen pappi on suunnattoman paljon korkeammalla kuin esim. kaikki ne vilpittömät, mutta suuriluuloiset, typerät lähetyssaarnaajat, jotka ovat uhranneet elämänsä etelämeren saarilla tai Kiinassa. Mitä hyvää he ovat tehneet? Toisessa tapauksessa he tulivat sellaisten luo, jotka eivät vielä olleet kypsyneet mitään totuutta vastaanottamaan, ja toisessa tapauksessa sellaisen kansakunnan keskuuteen, jonka uskonnollis-filosofiset järjestelmät ovat yhtä suurenmoiset kuin mitkä muut tahansa, jos niiden omistajat vain tahtovat elää Konfutsen ja muiden tietäjiensä ohjeiden mukaan. Lähetyssaarnaajat kuolivat edesvastuuttomien villien ja ihmissyöjien tai kansallisten yltiökiihkon ja vihan uhreina. Sitä vastoin, jos he olisivat menneet Whitechapelin köyhäinkortteleihin tai johonkin muuhun samanlaiseen paikkaan, jonka asukkaat ovat pysähtyneet kehityksessään keskellä sivistyksemme loistavaa päivänvaloa, joka on täynnä kristittyjä villejä ja henkistä spitaalitautia, silloin he olisivat tehneet todellista hyvää ja säilyttäneet elämänsä paremman ja suuremman arvoisen asian hyväksi.
Kys. — Mutta kristityt eivät niin ajattele?
Teos. — Eivät tietenkään, sillä he toimivat harhauskon pohjalla. He uskovat, että kastamalla edesvastuuttoman villin ruumiin he pelastavat hänen sielunsa kadotuksesta. Toinen kirkko unohtaa marttyyrinsä, toinen julistaa pyhimyksiksi ja kunnioittaa muistopatsain sellaisia miehiä kuin esim. Labroa, joka neljänkymmenen vuoden aikana uhrasi ruumiinsa yksinomaan syöpäläisten hyväksi ja ravinnoksi. Jos meillä olisi varoja, pystyttäisimme muistopatsaan isä Damienille, todelliselle, käytännölliselle pyhimykselle, ja ikuistaisimme hänen muistonsa elävänä esimerkkinä teosofisesta sankaruudesta ja Buddhan ja Kristuksen kaltaisesta säälistä ja uhrautumisesta.
Kys. — Siis te pidätte uhrautumista velvollisuutena?
Teos. — Pidämme; ja selitykseksi osoitamme, että epäitsekkyys on erottamaton osa itsensä kehittämisestä. Mutta meidän on käytettävä arvostelukykyämme. Ihmisellä ei ole oikeutta kuolla nälkään, jotta toisella olisi ruokaa, jollei tuon toisen elämä silminnähtävästi ole suuremmaksi hyödyksi monille kuin hänen oma elämänsä. Mutta hänen velvollisuutensa on uhrata oma mukavuutensa ja työskennellä muiden hyväksi, jos nämä eivät kykene itseänsä auttamaan. Hänen velvollisuutensa on antaa alttiiksi kaikki, mikä on kokonaan hänen omaansa eikä voi hyödyttää muita kuin häntä itseään, jos hän pidättää sen itselleen. Teosofia opettaa itsekieltäymystä, mutta ei opeta äkkinäistä ja hyödytöntä uhrautumista eikä tunnusta kiihkomielisyyttä oikeutetuksi.
Kys. — Mutta kuinka voimme saavuttaa niin ylevän kannan?
Teos. — Valistuneesti soveltamalla ohjeitamme käytäntöön. Käyttämällä korkeampaa järkeämme, henkistä intuitiota ja siveellisyydentuntoa ja seuraamalla sen käskyjä, jota me sanomme omantuntomme »vielä heikoksi ääneksi», mutta joka on oman minämme ääni ja puhuu sisässämme kovemmin kuin Jehovan maanjäristykset ja ukkosenjyrinät, joissa »Herra ei ollut».
Kys. — Jos nämä ovat velvollisuutemme ihmiskuntaa kohtaan yleensä, niin mitä katsottu velvollisuuksiksemme lähimpää ympäristöämme kohtaan?
Teos. — Ne ovat aivan samat sekä lisäksi ne, joita erityiset perhesiteet vaativat.
Kys. — Silloin ei ole totta se puhe, että heti kun ihminen astuu Teosofiseen Seuraan, hän alkaa askel askeleita erottautua vaimostaan, lapsistaan ja perhevelvollisuuksistaan?
Teos. — Se on perusteeton solvaus niin kuin niin moni muukin. Ensimmäinen teosofinen velvollisuus on, että jokainen täyttää velvollisuutensa kaikkia ihmisiä ja varsinkin niitä kohtaan, joista hän on erityisesti vastuunalainen, joko hän on ne velvollisuudet vapaaehtoisesti ottanut päälleen — kuten solmimalla avioliiton — tai on saanut ne kohtalon kädestä — kuten velvollisuudet vanhempia ja lähimpiä sukulaisia kohtaan.
Kys. — Ja mikä on teosofin velvollisuus itseään kohtaan?
Teos. — Hallita ja kukistaa korkeamman itsensä avulla alempi itsensä. Puhdistaa itseänsä sisäisesti ja siveellisesti; olla pelkäämättä ketään ja mitään paitsi omantuntonsa tuomiota. Olla koskaan tekemättä mitään puolella sydämellä, so. jos hän pitää asian oikeana, tehköön sen sitten avoimesti ja rohkeasti, jos taas vääränä, älköön siihen lainkaan ryhtykö. Teosofin tulee keventää kuormaansa ajattelemalla tätä Epiktetuksen viisasta lauselmaa:
»Älä väisty velvollisuudestasi, vaikka tyhmä maailma lausuisi sinusta minkä turhan arvostelun tahansa, sillä heidän moitteensa eivät ole sinun määrättävissäsi ja niin muodoin ne eivät kuulu sinulle.»Kys. — Multa otaksukaamme, että joku Seuranne jäsen puolustaisi kykenemättömyyttään käytännössä toteuttaa veljesrakkautta sillä perusteella, että »oma osa ensimmäinen, toisen tarve tuonnimmainen» ; valittaisi itsellään olevan liian paljon työtä tai olevansa liian köyhä voidakseen hyödyttää ihmiskuntaa tai edes muutamia sen jäsenistä — mitä sääntöjä teillä on sellaisen tapauksen varalle?
Teos. — Ei kellään ole oikeutta minkäänlaisen tekosyyn nojalla sanoa, ettei hän voi tehdä mitään muiden puolesta. »Täyttämällä oikean velvollisuutensa oikeassa paikassa voi ihminen tehdä koko maailman velallisekseen», sanoo eräs englantilainen kirjailija. Kylmä vesimalja annettuna oikeaan aikaan janoiselle matkamiehelle on jalompi velvollisuus ja arvokkaampi kuin tusina päivällisiä sopimattomaan aikaan ihmisille, jotka pystyisivät niistä maksamaankin. Ei kukaan voi tulla teosofiksi, joka ei jo ole sitä sisässään; mutta hän voi yhtä kaikki pysyä Seuramme jäsenenä. Meillä ei ole sääntöjä, joilla voisimme pakolla saada ihmisen käytännölliseksi teosofiksi, jollei hän itse halua sitä olla.
Kys. — Miksi hän sitten ollenkaan liittyy Seuraan?
Teos. — Itse hän sen parhaiten tiennee. Sillä tässä meillä taaskaan ei ole oikeutta ennakolta tuomita ketään, vaikka koko yhteiskunnan ääni puhuisi häntä vastaan ja sanonpa miksi. Meidän päivinämme vox populi — ainakin mitä tulee sivistyneitten ääneen — ei ole enää vox dei1, vaan aina ennakkoluulojen tai itsekkäiden vaikuttimien ja usein ainoastaan kansan epäsuosion ääni. Meidän tehtävämme on sirotella yltympäri siemeniä tulevaisuutta varten ja katsoa, että ne ovat hyviä, ei pysähtyä kyselemään, minkä tähden me olemme velvolliset uhraamaan aikaamme, koska me itse emme tulevina päivinä saa niittää satoa tästä kylvöstämme.
Hyväntekeväisyys
Kys. — Mitä te teosofit arvelette kristillisestä velvoituksesta harjoittaa hyväntekeväisyyttä?
Teos. — Mitä hyväntekeväisyyttä tarkoitatte? Mielen hyvyyttäkö vai käytännöllistä avunantoa fyysisellä tasolla?
Kys. — Tarkoitan käytännöllistä hyväntekeväisyyttä, koska teidän opettamaanne yleiseen veljeyteen luonnollisesti sisältyy mielen hyvyyskin.
Teos. — Siis tarkoitatte niiden käskyjen käytännöllistä toteuttamista, jotka Jeesus antoi Vuorisaarnassaan?
Kys. — Aivan niin.
Teos. — Miksi silloin sanotte niitä »kristillisiksi?» Sillä vaikka teidän Vapahtajanne saarnasi ja noudatti niitä, niin viimeiseksi johtuisi meidän päiviemme kristittyjen mieleen ajatella niiden toteuttamista elämässään.
Kys. — Ja kuitenkin on paljon niitä, jotka uhraavat elämänsä harjoittamalla hyväntekeväisyyttä.
Teos. — Niin kyllä, suurten rikkauksiensa yltäkylläisyydestä. Mutta näyttäkää minulle sellainen kristitty, suurimpien ihmisystävien joukostakin, joka värisevälle ja nälkiintyneelle hänen takkinsa varastajalle antaisi vielä vaippansa; tai tarjoaisi oikean poskensa sille, joka lyö häntä vasemmalle, eikä ajattelisikaan suuttumista?
Kys. — Ah, mutta teidän on muistettava, että näitä käskyjä ei saa ottaa kirjaimellisesti. Ajat ja olosuhteet ovat muuttuneet Kristuksen päivien jälkeen. Sitä paitsi hän puhui vertauksin.
Teos. — Miksikä sitten kirkkonne eivät opeta, että kadotus- ja helvettioppikin on käsitettävä vertauskuvallisesti? Miksikä monet teidän kunnioitetuimmista saarnaajistanne, vaikka he todella sallivat muita »vertauksia» käsitettävän niin kuin te ne käsitätte, miksikä he pitävät kiinni helvetintulen kirjaimellisesta merkityksestä ja »asbestimaisen» sielun fyysisestä piinasta? Jos toinen on »vertaus», niin on toinenkin. Jos helvetintuli on kirjaimellinen totuus, silloin Kristuksen Vuorisaarnan käskyjäkin täytyy noudattaa kirjaimellisesti. Ja sanonpa, että monet, jotka eivät usko Kristuksen jumaluuteen — kuten kreivi Leo Tolstoi ja monet teosofit —, toteuttavat näitä jaloja ja yleismaailmallisia käskyjä kirjaimellisesti; ja paljon useammat kunnon miehet ja naiset tekisivät niin, jolleivät olisi tuiki varmat siitä, että sellainen elämäntapa hyvin luultavasti veisi heidät hullujenhuoneeseen — niin kristilliset ovat teidän lakinne!
Kys. — Mutta tietäähän jokainen, että monia miljoonia markkoja vuosittain käytetään yksityiseen ja yleiseen hyväntekeväisyyteen.
Teos. — Totta niinkin; ja puolet niistä jää niiden käsiin, joiden kautta ne kulkevat, ennen kuin ehtivät tarvitseville; ja jäljellä olevasta menee suuri osa ammattikerjäläisten taskuun, jotka ovat liian laiskat työtä tehdäkseen, ja niistä ei ole paljonkaan hyötyä sellaisille, jotka todella ovat hädässä ja kurjuudessa. Ettekö ole kuullut, että tuosta suuresta hyväntekeväisyysyrityksestä Lontoon Eastend'issä oli ensimmäisenä seurauksena, että Whitechapelin vuokrat nousivat noin 20 prosentilla.
Kys. — Mitä te sitten tekisitte?
Teos. — Toimisimme henkilökohtaisesti eikä joukossa; seuraisimme pohjois-buddhalaisia ohjeita: »Älä koskaan pane ruokaa nälkäisen suuhun toisen kädellä.» — »Älä koskaan anna naapurisi (kolmannen henkilön) varjon tulla sinun ja sen väliin, jolle hyvää teet.» — »Älä koskaan anna auringolle aikaa kuivattaa kyyneltä, ennen kuin olet pyyhkinyt sen pois.» — Ja vielä: »Älä anna rahaa tarvitsevalle tai ruokaa oven edessä pyytelevälle papille palvelijasi käsien kautta, etteivät rahasi vähentäisi kiitollisuutta ja ruokasi muuttuisi sapeksi.»
Kys. — Mutta miten tätä voidaan soveltaa käytäntöön?
Teos. — Teosofiset käsitykset hyväntekeväisyydestä merkitsevät persoonallista ponnistamista muiden hyväksi; persoonallista laupeutta ja hyvyyttä; persoonallista osanottoa kärsivien kohtaloon; persoonallista myötätuntoa, huolenpitoa ja apua heidän vaikeuksissaan ja hädässään. Me teosofit emme usko rahojen antamiseen (nim. jos meillä niitä olisi) toisten henkilöiden käsien tai yhdistysten kautta. Me uskomme, että rahat saavat tuhatkertaisen voiman ja vaikutuksen, jos olemme persoonallisessa myötätuntoisessa yhteydessä puutteenalaisten kanssa. Me uskomme, että sielun nälän lieventäminen on yhtä tärkeää jollei tärkeämpääkin kuin vatsan täyttäminen; sillä kiitollisuus tekee enemmän hyvää sitä tuntevalle kuin sille, jota kohtaan sitä tunnetaan. Missä on se kiitollisuus ja ne jalot tunteet, joita teidän »miljoonien puntienne» olisi pitänyt herättää? Näkyykö se Eastend'in raukkojen vihassa rikkaita kohtaan, anarkistisen ja epäjärjestystä lietsovan puolueen kasvamisessa, vai noissa tuhansissa työläistytöissä, jotka »nylkemisjärjestelmän» uhreina ovat pakotetut kiertelemään katuja saadakseen elatuksensa? Kiittelevätkö avuttomat ukot ja eukot teitä vaivaistaloistanne, tai köyhät saastutetuista, epäterveellisistä asunnoistaan, joissa heidän sallitaan kasvattaa uusia sukupolvia kituvia risa- ja riisitautisia lapsia ainoastaan talonomistaja-Shylockien pohjattomien kukkaroitten täyttämiseksi? Sen tähden joka ainoa kultapunta näistä »miljoonista», joita näennäisesti hyvät ja laupiaat ihmiset antavat, kohtaa kuin polttava kirous eikä siunaus niitä köyhiä, joita sen piti auttaa. Me sanomme tätä kansallisen karman luomiseksi, ja sen seuraukset tulevat olemaan kauheat tilinteon päivänä.
Teosofiaa joukoille
Kys. — Ja te luulette, että teosofia, jos se leviäisi, voisi auttaa tämän pahan poistamisessa, vaikka nykyaikaiset käytännölliset olosuhteet ovat niin kurjat.
Teos. — Sen uskon varmasti, jos meillä vain olisi enemmän rahaa ja jollei useimpien teosofien tarvitsisi työskennellä jokapäiväisen leipänsä edestä.
Kys. — Kuinka? Luuletteko, että teidän oppinne koskaan voivat saada jalansijaa sivistymättömissä joukoissa, sillä nehän ovat niin vaikeat ja monimutkaiset, että sivistyneetkään tuskin niitä käsittävät?
Teos. — Unohdatte erään asian, nim. että juuri teidän paljon kehuttu uudenaikainen sivistyksenne tekee teosofian ymmärtämisen teille niin vaikeaksi. Teidän mielenne on niin täynnä älyllisiä saivarteluja ja ennakkoluuloja, että luonnollinen intuitio ja totuuden tajuaminen ei pääse toimimaan. Ei tarvita metafysiikkaa ja sivistystä, jotta ihmiset ymmärtäisivät karman ja jälleensyntymisen yleispiirteet. Katsokaa miljoonia köyhiä ja oppimattomia buddhalaisia ja hindulaisia, joille karma ja jälleensyntyminen ovat vankkoja todellisuuksia vain sen vuoksi, ettei heidän järkeään ole nujerrettu ja ohjattu väärin luonnottomiin uriin. Heidän sisäistä, inhimillistä oikeudentuntoaan ei ole koskaan vääristetty sellaisella uskottelulla, että heidän syntinsä annettaisiin anteeksi sen tähden, että joku toinen on niiden tähden tapettu. Ja buddhalaiset, huomatkaa, elävät uskonsa mukaan nurisematta karmaa eli sitä vastaan, minkä he katsovat oikeaksi rangaistukseksi, jota vastoin suurin osa kristityistä ei elä siveellisen ihanteensa mukaisesti eikä ole kohtaloonsa tyytyväinen. Tästä johtuu länsimaiden rauhattomuus ja napina ja kiihkeä taistelu olemassaolosta.
Kys. — Mutta tämä tyytyväisyys, jota te niin ylistätte, lamauttaisi kaiken toiminnanhalun ja saisi kehityksen pysähtymään.
Teos. — Ja me teosofit sanomme, että teidän ylistetty edistyksenne ja sivistyksenne ei ole muuta kuin joukko liehuvia virvatulia suon yllä, josta nousee myrkyllistä ja kuolettavaa löyhkää. Ja tämä sen tähden, että me näemme itsekkyyden, rikoksen, epäsiveellisyyden ja kaikenmoisten paheiden iskevän ihmiskunnan kimppuun tästä Pandoran lippaasta2, jota te sanotte edistyksen aikakaudeksi, ja lisääntyvän rinnan aineellisen sivistyksenne kanssa. Siihen hintaan katsoen on parempi buddhalaisten maiden velttous ja toimettomuus, joka on syntynyt yksinomaan vuosisatoja kestäneen valtiollisen orjuuden seurauksena.
Kys. — Siis kaikki se metafysiikka ja mystiikka, jota te niin paljon harrastatte, ei ole minkään arvoinen.
Teos. — Joukoille, jotka tarvitsevat ainoastaan käytännöllistä johtoa ja apua, sillä ei ole paljon merkitystä; mutta sivistyneille, joukkojen luonnollisille johtajille, joiden ajatus- ja toimintatavat ennemmin tai myöhemmin siirtyvät joukkojen osaksi, on se mitä tärkeintä. Ainoastaan filosofian avulla voi älykäs ja sivistynyt henkilö välttää henkistä itsemurhaa — sokeata uskoa; ja ainoastaan perusteellisesti tajuamalla itämaisten — jollemme sano esoteeristen — oppien ankaran yhtenäisyyden ja loogisen järjellisen johdonmukaisuuden hän voi ymmärtää niiden totuuden. Vakaumus synnyttää entusiasmia, intoa, ja »into», sanoo Bulwer Lytton, »on vilpittömyyden hyvä henki, eikä totuus ilman sitä saavuta mitään voittoja». Ja Emerson huomauttaa aivan oikein, että »jokainen suuri ja johtava liike maailmanhistoriassa on innostuksen riemuvoitto». Ja mikä on paremmin omiansa synnyttämään sellaisen tunteen kuin tuo niin suurenmoinen, niin yhtenäinen, niin järjenmukainen ja niin kaikki käsittävä filosofia kuin meidän itämaiset oppimme?
Kys. — Ja kuitenkin teosofian viholliset ovat lukuisat, ja joka päivä nousee sille uusia vastustajia.
Teos. — Ja juuri tämä osoittaa sen sisäisen oivallisuuden ja arvon. Vain sitä vihataan, mitä pelätään, eikä kukaan pane rikkaa ristiin hätyyttääkseen sitä, mikä ei kohoa keskinkertaisuuden yläpuolelle, eikä ole uhkana.
Kys. — Toivotteko tämän innostuksen joskus leviävän joukkoihin?
Teos. — Miksei? Kertoohan historia, että joukot innolla omaksuivat buddhalaisuuden ja, kuten ennen on mainittu, tämän etiikan filosofian käytännöllinen vaikutus heihin näkyy vieläkin siinä pienessä prosenttimäärässä rikoksia, mikä tehdään buddhalaisten kansojen keskuudessa, jokaisen muun uskontokunnan rikoksiin verrattuna. Pääasia on saada kiskotuksi pois kaiken rikollisuuden ja epäsiveellisyyden hedelmällinen juuri — se usko, että on mahdollista välttää tekojensa seuraukset. Opettakaa heille ensin nuo kaikista laeista suurimmat, karma ja jälleensyntyminen, ja he tulevat paitsi itseään tuntemaan ihmisluonnon todellisen arvon, ja kääntymään pois pahasta ja välttämään sitä kuin fyysistä vaaraa.
Kuinka jäsenet voivat auttaa yhteiskuntaa
Kys. — Kuinka te toivotte Seuranne jäsenten osallistuvan tähän työhön?
Teos. — Ensiksi tutkimalla teosofisia oppeja, niin että he käsittävät ne ja voivat opettaa muita, varsinkin nuorisoa. Toiseksi käyttämällä jokaista tilannetta, jolloin voivat puhua muille ja selittää, mitä teosofia on ja mitä se ei ole; poistamalla väärinkäsityksiä ja levittämällä harrastusta näihin asioihin. Kolmanneksi tukemalla kirjallisuutemme levittämistä, ostamalla kirjoja, jos siihen kykenevät, ja lainaamalla ja lahjoittamalla niitä ja kehottamalla ystäviäänkin tekemään samoin. Neljänneksi puolustamalla Seuraa sitä vastaan kohdistettuja vääriä syytöksiä vastaan kaikilla heidän vallassaan olevilla oikeilla keinoilla. Viidenneksi kaikkein tärkeimmällä tavalla — oman elämänsä esimerkillä.
Kys. — Mutta kaikesta tästä kirjallisuudesta, jota te pidätte niin tärkeänä, ei minusta näytä olevan paljonkaan käytännöllistä hyötyä ihmiskunnan auttamisessa. Se ei ole käytännöllistä hyväntekeväisyyttä.
Teos. — Me ajattelemme toisin. Meidän mielestämme hyvä kirja, joka antaa ihmisten ajatuksille ravintoa, joka vahvistaa ja valistaa heidän mieltään ja saattaa heidät ymmärtämään totuuksia, jotka he vain hämärästi ovat tunteneet, mutta eivät ole voineet saada niitä itselleen täysin selviksi — sellainen kirja tekee todellista, olennaista hyötyä. Mitä sitten siihen tulee, mitä sanotte käytännölliseksi hyväntekeväisyystyöksi, nim. lähimmäistemme ruumiin hyödyttämiseen, niin teemme sen vähän, mitä voimme. Mutta niin kuin jo olen sanonut, useimmat meistä ovat köyhiä, ja Seuralla itsellään ei ole edes varoja etevimpien työn tekijöittensä palkkaamiseen. Kaikki me, jotka sen puolesta työskentelemme, annamme työmme ilmaiseksi ja vielä usein rahaa lisäksi. Ne harvat, joilla on varaa tehdä mitä tavallisesti sanotaan hyväntekeväisyydeksi, seuraavat buddhalaisia sääntöjä ja tekevät sen itse, ei välikäden kautta eikä julkisesti merkitsemällä lahjoituksia hyväntekeväisyysrahastoihin. Teosofin tehtävä on ennen kaikkea unohtaa persoonallisuutensa.
Mitä teosofin ei pitäisi tehdä
Kys. — Eikö teillä Seurassanne ole mitään kieltäviä lakeja tai sääntöjä teosofeja varten?
Teos. — Paljon on, mutta voi! — ei suinkaan mitään pakollisia. Ne hahmottelevat Seuramme ihanteen — mutta niiden käytännöllinen sovellutus on meidän pakko jättää jäsentemme oman harkinnan varaan. Valitettavasti ihmisten mielentila nykyisellä vuosisadalla on sellainen, että jollemme anna näiden sääntöjen olla niin sanoakseni vapaaehtoisia, ei kukaan uskaltaisi liittyä T. S:aan. Juuri tämän tähden minun täytyy niin korostaa erotusta todellisen teosofian ja sen ankarasti ponnistelevan hyväaikeisen mutta vielä arvottoman välittäjän, Teosofisen Seuran välillä.
Kys. — Voitteko sanoa, mitkä ovat nämä vaaralliset salakarit teosofian aavalla ulapalla?
Teos. — Voitte todellakin nimittää niitä salakareiksi, koska useampi kuin yksi muuten vilpitön ja hyvää tarkoittava T. S:n jäsen on ajanut teosofisen ruuhensa pirstaleiksi niitä vastaan! Ja kuitenkin luulisi olevan maailman helpoin asia välttää muutamia asioita. Tässä on esim. joukko sellaisia kielteisiä teosofisia velvollisuuksia, jotka ovat positiivisten, käytännössä toteutettavien, velvollisuuksien rajoina:
Ei kenenkään teosofin pidä vaieten kuunnella pahoja huhuja tai panetteluja levitettävän Seurasta tai viattomista henkilöistä, joko kanssajäsenistä tai ulkopuolisista.Kys. — Mutta otaksukaamme, että puhuttu on totta tai voi olla totta, vaikkei sitä tiedetä.
Teos. — Silloin täytyy vaatia hyvät todisteet väitteen tueksi ja kuulla puolueettomasti kumpaakin puolta, ennen kuin sallii syytöksen jäädä vastalauseetta. Teillä ei ole oikeutta uskoa pahaa, ennen kuin olette saaneet epäämättömän todistuksen väitöksen todenperäisyydestä.
Kys. — Ja mitä siinä tapauksessa tekisitte?
Teos. — Aina pitää olla sydämessä sääliä ja anteeksiantoa, lempeyttä ja pitkämielisyyttä, jotta voisimme puolustaa rikkovia veljiämme ja langettaa niin lievän tuomion kuin mahdollista erehtyvistä. Teosofi ei koskaan saa unohtaa, että hänen on otettava huomioon ihmisluonnon heikkoudet ja puutteet.
Kys. — Pitääkö hänen kokonaan antaa anteeksi sellaisissa tapauksissa?
Teos. — Joka tapauksessa, varsinkin jos häntä itseään vastaan on rikottu.
Kys. — Mutta jos hän niin tekemällä voi tulla syypääksi loukkaukseen tai joutuu sallimaan toisia loukattavan? Mitä hänen silloin pitää tehdä?
Teos. — Velvollisuutensa; mitä hänen omatuntonsa ja korkeampi luontonsa neuvoo; mutta ainoastaan vakaan harkinnan perusteella. Oikeus vaatii, ettei tehdä vääryyttä millekään elävälle olennolle; mutta oikeus myöskin kieltää sallimasta vääryyttä tehtävän monelle tai edes yhdelle viattomalle sen vuoksi, että annetaan syyllisen jäädä nuhteitta.
Kys. — Mitä muita kielteisiä sääntöjä on?
Teos. — Ei kenenkään teosofin pidä tyytyä toimettomaan ja kevytmieliseen elämään, josta ei ole todellista hyvää hänelle itselleen, vielä vähemmän muille. Hänen pitää työskennellä niiden muutamien hyväksi, jotka tarvitsevat hänen apuaan, jollei hän kykene ahertamaan koko ihmiskunnan hyväksi ja siten edistämään teosofian menestymistä.
Kys. — Tähän vaaditaan poikkeusluonne, ja se voisi käydä monellekin hyvin raskaaksi.
Teos. — Silloin olisi heidän parasta jäädä T. S:n ulkopuolelle eikä kulkea väärän lipun alla. Ketään ei vaadita antamaan enemmän kuin voi joko harrastuksen, ajan, työn tai rahan muodossa.
Kys. — Mitä sitten seuraa?
Teos. — Ei kukaan työhön osallistuva jäsen saa panna liian paljon arvoa persoonalliseen edistykseensä ja pätevyyteensä teosofisissa tutkimuksissaan, vaan hänen täytyy pikemmin olla valmis tekemään epäitsekästä työtä niin paljon kuin hän suinkin kykenee. Hänen ei pitäisi jättää teosofisen liikkeen koko raskasta kuormaa ja vastuuta harvojen innokkaimpien työntekijöitten niskoille, vaan hänen pitäisi tuntea velvollisuudekseen ottaa kykyjensä mukaan osaa yhteiseen työhön ja auttaa sitä tarmonsa takaa.
Kys. — Sehän on oikein. Mitä sitten tulee?
Teos. — Ei kukaan teosofi saa asettaa omaa turhamaisuuttaan tai tunteitansa koko Seuran edun edelle. Joka uhraa Seuran tai muiden henkilöiden hyvän maineen persoonallisen turhamaisuutensa, maallisen menestyksensä tai ylpeytensä alttarille, hänen ei pitäisi saada olla jäsenenä. Yksi syövän saastuttama jäsen tartuttaa sairauden koko ruumiiseen.
Kys. — Onko jokaisen jäsenen velvollisuus opettaa ja saarnata muille teosofiaa?
Teos. — On todellakin. Ei kenelläkään jäsenellä ole oikeutta pysyä toimettomana sen tekosyyn varjolla, että hän muka tietää liian vähän voidakseen opettaa. Sillä aina hän voi varmasti toivoa löytävänsä toisia, jotka tietävät vielä vähemmän kuin hän itse. Ja ennen kuin ihminen koettaa muita opettaa, hän ei huomaa omaa tietämättömyyttään eikä koeta sitä poistaa. Mutta tämä on vähäpätöisempi sääntö.
Kys. — Minkä te sitten arvelette tärkeimmäksi näistä negatiivisista teosofisista velvollisuuksista?
Teos. — Että hän aina on valmis huomaamaan ja tunnustamaan omat virheensä. Että hän ennemmin tekee väärin liiaksi ylistämällä kuin liian vähäksi arvioimalla lähimmäisensä ponnistuksia. Ettei hän koskaan panettele tai parjaa toista. Että hän aina avoimesti ja vasten kasvoja sanoo, mitä hänellä on toista vastaan. Ettei hän koskaan toista muille, mitä pahaa hän on jostakin saattanut kuulla, eikä haudo kostoa niitä vastaan, jotka ovat sattuneet häntä loukkaamaan.
Kys. — Mutta usein on vaarallista sanoa ihmisille totuus vasten kasvoja. Ettekö usko sitä? Tunnen erään teidän jäsenistänne, joka katkerasti loukkaantui, jätti Seuran ja tuli sen pahimmiksi vihamieheksi vain sen vuoksi, että hänelle sanottiin vasten kasvoja muutamia karvaita totuuksia ja moitteita niiden johdosta.
Teos. — Sellaisia on ollut monia. Ei kukaan jäsen, huomattava tai merkityksetön, ole meitä jättänyt tulematta katkeraksi viholliseksemme.
Kys. — Mitenkä sen selitätte?
Teos. — Se on hyvin yksinkertaista. Kun hän useimmiten ensin on ollut mitä syvimmin kiintynyt Seuraan ja tuhlannut sille ylenmäärin ylistykstä, niin sellainen luopio voi puolustaa myöhempää käytöstään ja aikaisempaa lyhytnäköisyyttään vain tekeytymällä viattomaksi ja petetyksi uhriksi, siten heittämällä syyn omilta niskoiltaan ja syyttämällä Seuraa yleensä ja varsinkin sen johtajia. Sellaiset henkilöt johdattavat mieleen vanhan sadun miehestä, jolla oli rumat kasvot ja joka rikkoi peilinsä, koska se muka antoi vääristyneen kuvan hänen piirteistään.
Kys. — Mutta mikä saattaa nämä henkilöt Seuraa vastustamaan?
Teos. — Melkein aina loukattu turhamaisuus muodossa tai toisessa. Tavallisesti se, ettei heidän lausuntojaan ja neuvojaan ole pidetty ratkaisevina tai määräävinä; tai muuten se, että he ovat niitä, jotka mieluummin hallitsisivat helvetissä kuin palvelisivat taivaassa. Lyhyesti sanoen, koska he eivät voi alistua kenenkään alaisuuteen missään asiassa. Niinpä esim. muuan jäsen — oikea »Hra Tietäväinen» — arvosteli ja suorastaan panetteli kaikkia T. S:n jäseniä niin ulkopuolisille kuin teosofeille itselleen sillä tekosyyllä, että he kaikki olivat epä-teosofisia, ja moitti heitä juuri siitä, jota hän itse kaiken aikaa teki. Lopulta hän jätti Seuran ja selitti syyksi olevansa syvästi vakuuttunut siitä, että me kaikki (varsinkin perustajat) olimme — pettureita! Eräs toinen, joka kaikin tavoin oli vehkeillyt päästäkseen Seuran erään suuren osaston johtoon ja huomattuaan, että jäsenet eivät hänestä huolineet, kääntyi T. S:n perustajia vastaan ja tuli heidän katkeraksi vihollisekseen, ja etenkin erästä hän panetteli, milloin vain voi, ainoastaan sen vuoksi, että tämä ei voinut eikä tahtonut pakottaa jäseniä häntä suosimaan. Tässä oli yksinkertaisesti kysymys määrättömästä, loukatusta turhamaisuudesta. Vielä muuan henkilö yritti ja todella harjoittikin mustaa magiaa — so. sopimatonta persoonallista sielullista vaikutusta muutamiin jäseniin hartauden ja kaikkien teosofisten hyveiden varjolla. Kun tästä tehtiin loppu, hän rikkoi välinsä Seuran kanssa ja levittää nyt mitä myrkyllisimpiä parjauksia ja valheita samoista johtajaraukoista koettaen hajottaa Seuran mustaamalla niiden mainetta, joita tuo arvoisa »jäsen» ei kyennyt pettämään.
Kys. — Mitä sellaisille luonteille pitäisi tehdä?
Teos. — Jättää heidät karmansa haltuun. Jos joku tekee pahaa, ei toisella ole syytä tehdä samaa.
Kys. — Mutta palataksemme panetteluun, miten on rajaviiva vedettävä parjauksen ja oikean arvostelun välille? Eikö jokaisen velvollisuus ole varoittaa ystäviään ja lähimmäisiään niistä, jotka hän tietää vaarallisiksi kumppaneiksi?
Teos. — Jos jotkut muut ihmiset voisivat joutua kärsimään sen vuoksi, että jätämme heidät rauhaan, niin on epäilemättä velvollisuutemme torjua vaara siten, että varoitamme ystäviämme yksityisesti. Mutta olkoon syytös toista henkilöä vastaan tosi tai väärä, ei sitä koskaan saa levittää laveammalle. Jos se on tosi eikä vika loukkaa ketään muuta kuin syyllistä, jätettäköön hänet silloin karmansa haltuun. Jos se on väärä, niin ette ainakaan ole lisänneet maailman vääryyttä. Siis olkaa niistä puhumatta kenellekään, jota ne eivät suoranaisesti koske. Mutta jos hienotunteinen vaitiolo näyttää olevan vahingoksi tai vaaraksi muille, niin lisään: Puhukaa totta, maksoi, mitä maksoi, ja sanokaa niin kuin Annesly: »Kysy neuvoa velvollisuudelta äläkä olosuhteilta.» On olemassa tilanteita, jolloin on pakko huudahtaa: »Pois ennemmin hienotunteisuus, kuin että velvollisuudesta tingittäisiin!»
Kys. — Minusta, jos seuraatte näitä lauselmia, nähtävästi tulette korjaamaan runsaan sadon ikävyyksiä.
Teos. — Niin korjaammekin. Meidän on tunnustaminen, että nyt olemme samalle pilkalle alttiita kuin varhaiskristityt olivat. »Katsokaa, kuinka nämä teosofit rakastavat toinen toisiaan!», voidaan nyt sanoa meistä ilman vähintäkään vääryyttä.
Kys. — Mutta jos itsekin myönnätte, että on ainakin yhtä paljon jollei enemmänkin parjausta, panettelua ja riitaa T. S:ssa kuin kristillisissä kirkoissa puhumattakaan tieteellisistä seuroista, niin minkälainen veljeskunta tämä on, pyydän kysyä?
Teos. — Hyvin kehnonlainen todella tätä nykyä, ja aina siksi, kunnes se on huolellisesti seulottu ja uudelleen järjestetty, se ei ole parempi kaikkia muitakaan. Mutta muistakaa, että ihmisluonto on sama T. S:ssa kuin sen ulkopuolella. Sen jäsenet eivät ole pyhimyksiä; enintään he ovat syntisiä, jotka koettavat parantua, mutta ovat taipuvaisia taas lankeamaan persoonallisen heikkoutensa vuoksi. Muistakaa vielä, että »veljeskuntamme» ei ole säännönmukaisesti tunnustettu ja »rekisteröity» seura, vaan on niin sanoakseni oikeuden rajojen ulkopuolella.3 Se on lisäksi sekasortoisessa tilassa ja aivan syyttä vähemmässä suosiossa kuin mikään muu seura. Onko siis ihme, että ne jäsenet, jotka eivät voi toteuttaa sen ihannetta, Seurasta lähdettyään hakevat myötätuntoista suojaa vihollisiltamme ja tyhjentävät kaiken sappensa näiden hartaisiin korviin! Kun he tietävät saavansa tukea, osanottoa ja herkkää uskoa jokaiseen, vaikka kuinka mielettömään syytökseen, jonka he vain tahtovat singota Teosofista Seuraa vastaan, kiiruhtavat he niin tekemään ja purkavat vihaansa viatonta peiliä vastaan, joka on antanut liian oikean kuvan heidän kasvoistaan. Ihmiset eivät koskaan anna anteeksi niille, joille he ovat tehneet pahaa. Kun he tuntevat saaneensa osakseen hyvyyttä ja maksaneensa sen kiittämättömyydellä, ajaa se tunne heidät mielettömiin yrityksiin puhdistaa itsensä maailman ja omantuntonsa edessä. Edellinen on hyvinkin valmis uskomaan, mitä pahaa vain sanotaan sen vihaamasta seurasta. Jälkimmäinen — no, en tahdo sanoa enempää, ja pelkään jo nyt sanoneeni liikaa.
Kys. — Teidän asemanne ei minusta tunnu juuri kadehdittavalta.
Teos. — Eikä se olekaan. Mutta ettekö luule, että täytyy olla jotakin hyvin jaloa, hyvin ylevää ja hyvin totta Seuran ja sen filosofian takana, kun liikkeen johtajat ja perustajat vielä jatkavat työtään sen puolesta kaikin voimin? He uhraavat sen puolesta kaiken mukavuutensa, maallisen onnensa ja menestyksensä, jopa hyvän nimensä ja maineensa — niin, kunniansakin — vaikka saavat palkaksi lakkaamatonta moitetta, väsymätöntä vainoa, panettelua ja kiittämättömyyttä ja parhaiden pyrkimystensä väärinymmärrystä ja lyöntejä ja iskuja joka taholta — vaikka he yksinkertaisesti työstään luopumalla pääsisivät vapaiksi kaikesta vastuunalaisuudesta ja enemmistä hyökkäyksistä.
Kys. — Tunnustan, että sellainen kestävyys tuntuu minusta hyvin hämmästyttävältä, ja kummastelen, miksikä kaiken tämän teette?
Teos. — Ei omaksi nautinnoksemme, uskokaa se; ainoastaan siksi, että me toivomme saavamme kasvattaa muutamia yksilöitä toteuttamaan työtämme ihmiskunnan puolesta alkuperäisen ohjelman mukaan, kun Seuran perustajat ovat menneet manan majoille. He ovat jo löytäneet muutamia sellaisia jaloja ja innokkaita sieluja tilalleen. Vastaiset sukupolvet — kiitos näiden harvojen — tulevat rauhan polulla kohtaamaan hieman vähemmän ohdakkeita ja tien vähän levitetympänä, ja siten kaikesta tästä kärsimyksestä on koitunut hyviä seurauksia, eikä heidän uhrautumisensa ole ollut turha. Tällä hetkellä on Seuran pää- ja perustehtävä tehdä ihmisten sydämiin kylvö, joka aikanaan itänee ja suotuisemmissa olosuhteissa johtanee terveellisiin uudistuksiin tuottaen joukoille enemmän onnea kuin mitä ne tähän mennessä ovat saaneet nauttia.
1 Vox populi vox dei, "kansan ääni on Jumalan ääni", vanha sananparsi. — suom. huom.
2 Tarujen Pandora-neito talletti lippaassaan kaikki ihmiskunnan onnettomuudet. Nimikin "kaikkilahjainen" sanoo sen ivallisesti. — suom. huom.
3 Nyttemmin on asianlaita toisin sillä v. 1905 Teosofinen Seura lainmukaisesti rekisteröitiin. — suom. huom.