IIEksoteerinen ja esoteerinen teosofia
Mitä uudenaikainen Teosofinen Seura ei ole
Kys. — Teidän oppinne eivät siis ole uudestaan elpynyttä buddhalaisuutta eikä myöskään uusplatonilaisen teosofian suora jäljennös?
Teos. — Eivät. Vaan parhaan vastauksen kysymyksiinne saatte seuraavasta otteesta eräästä esitelmästä »teosofiasta», jonka tri J. D. Buck, T. S. J., piti viime teosofisessa kokouksessa Chicagossa, Amerikassa (huhtik. 1889). Ei kukaan nyt elävistä teosofeista ole paremmin käsittänyt ja ilmaissut teosofian tosiolemusta kuin arvoisa ystävämme tri Buck.
»Teosofinen Seura perustettiin sitä varten, että se levittäisi teosofisia oppeja ja edistäisi teosofista elämää. Nykyinen Teosofinen Seura ei ole ensimmäinen laatuaan. Minulla on kirja nimeltä: ’Filadelfisen Seuran teosofiset julkaisut’, painettu Lontoossa v. 1697; ja toinen nimeltä: ’Johdatus Teosofiaan, eli Kristuksen Salaisuuden tiede; so. Jumaluuden, Luonnon ja Luomakunnan tiede, joka käsittää filosofisen tiedon kaikista elämän toimivista voimista, maagisista ja henkisistä, ja on käytännöllinen ohje korkeimman puhtauden, pyhyyden ja evankelisen täydellisyyden saavuttamiseksi; samoin kuin jumalaisen näyn ja pyhien enkelien taitojen, voimien ja muitten uudestisyntymisen etuoikeuksien voittamiseksi.’ Se on painettu Lontoossa vuonna 1855 ja siinä on seuraava omistus:
’Kristikunnan yliopistojen sekä korkeampien ja alempien koulujen oppilaille: Metafysiikan, mekaniikan ja kaikenkaltaisen luonnontieteen professoreille: Sivistyneille miehille ja naisille yleensä sekä oikeauskoisille: Deisteille, areiolaisille, unitaareille, svedenborgilaisille ja muitten puutteellisten ja perusteettomien uskojen tunnustajille, rationalisteille ja skeptikoille: oikeamielisille ja valistuneille muhamettilaisille, juutalaisille ja itämaalaisten patriarkka-uskontojen tunnustajille, mutta etenkin evankeelisille papeille ja lähetyssaarnaajille sekä sivistyneitten että barbaarikansojen keskuudessa vaikuttaville, omistetaan suurimmassa nöyryydessä ja rakkaudessa tämä johdatus teosofiaan eli kaikkien kappalten alkuperän ja salaisuuden tieteeseen.’
Seuraavana vuonna (1856) ilmestyi toinen 600 sivun suuruinen nidos, iso oktaavo, timanttipainosta ’Theosophical Miscellanies’. Tätä teosta ilmestyi vain 500 kappaletta, jotka lahjoitettiin, kirjastoille ja yliopistoille. Nämä aikaisemmat liikkeet, joita oli montakin, syntyivät kaikki kirkon helmassa ja olivat syvästi vakavien ja hurskaiden henkilöiden, alkuunpanemia; ja kaikki nämä kirjoitukset olivat ortodoksiseen muotoon laaditut käyttämällä kristillisiä nimityksiä, ja samoin kuin etevän kirkonmiehen William Law’n kirjoitukset, ne tavallisen lukijan silmissä erosivat muista vain syvän vakavuutensa ja hurskautensa kautta. Kaikki ne olivat vain kokeita, joiden tarkoitus oli etsiä ja selittää kristittyjen pyhien kirjojen syvempää sisältöä ja alkuperäistä merkitystä sekä kuvailla ja kehittää teosofista elämää. Nämä, teokset unohtuivat pian ja ovat nyt yleensä tuntemattomat. Ne koettivat puhdistaa papistoa ja elähdyttää totista hurskautta eivätkä koskaan olleet tervetulleita. Tuo ainoa sana ’kerettiläisyys’ ajoi ne kaikkien samanlaatuisten utopioiden tuonelaan. Uskonpuhdistuksen aikana Johan Reuchlin teki samanlaisen kokeen samoin seurauksin, vaikka hän oli Lutherin läheinen ja luotettava ystävä. Oikeauskoisuus ei koskaan ole halunnut mitään opetusta tai tietoa. Näille uskonpuhdistajille selitettiin, niin kuin Festus oli sanonut Paavalille, että liian suuri oppi oli tehnyt heidät hulluiksi, ja että oli vaarallista mennä pitemmälle. Jos tunkee sanasotkun läpi, joka osaksi johtui näiden kirjailijoiden tottumuksesta ja kasvatuksesta, osaksi maallisen vallan uskonnollisesta sorrosta, ja etenee itse asian ytimeen, niin täytyy tunnustaa, että nämä kirjoitukset ovat aivan kirjaimellisesti teosofisia ja käsittelevät yksin oma ihmisen tietoa hänen omasta luonnostaan ja korkeammasta sielunelämästä. Nykyistä teosofista liikettä on välistä nimitetty yritykseksi kääntää kristikunta buddhalaisuuteen, mikä aivan yksinkertaisesti merkitsee, että sana ’kerettiläisyys’ on kadottanut voimansa ja lakannut herättämästä kauhua. Kaikkina aikoina on ollut henkilöitä, jotka enemmän tai vähemmän selvästi ovat käsittäneet teosofisia oppeja ja sovittaneet niitä elämäänsä. Nämä opit eivät yksinomaan kuulu mihinkään uskontoon eivätkä ole rajoitetut määrättyyn yhteiskuntaan tai aikakauteen. Ne ovat jokaisen ihmissielun synnynnäinen ominaisuus. Sellainen asia kuin oikeauskoisuus, täytyy jokaisen yksilön itse muodostaa itselleen on luontonsa, tarpeensa ja erikoisen kokemuksensa mukaan. Tämä selittänee, minkä tähden ne, jotka ovat kuvitelleet teosofiaa uudeksi uskonnoksi, turhaan ovat etsimällä etsineet sen uskonoppia ja jumalanpalveluksen säädöksiä. Sen kirkonoppi on Uskollisuus Totuudelle ja sen jumalanpalvelus — ’kunnioita jokaista totuutta sovelluttamalla sitä elämääsi!’
’Kuinka vähän suuri yleisö käsittää yleisen veljeyden aatetta ja kuinka harvoin tämän henkinen arvo ja merkitys tunnustetaan, sen todistavat lukuisat Teosofista Seuraa koskevat, toisistaan eroavat mielipiteet ja teennäiset selitykset. Tämä seura järjestettiin juuri tuon ainoan perusaatteen, ihmiskunnan veljeyden, pohjalle, niin kuin tässä on näytetty lyhyissä, vaillinaisissa piirteissä. Sitä on hätyytetty buddhalaisena ja antikristillisenä, ikään kuin se voisi olla molempia yhtaikaa, kun sekä buddhan- että kristinusko, sellaisina kuin niiden inspiroidut perustajat ne esittivät, asettavat juuri veljeyden sekä opin että elämän ainoaksi pääperustaksi auringon alla, taikka on sitä pidetty vanhana mystisisminä, jolle on annettu uusi nimi. Totta on, että monet seurat, jotka ovat perustetut lähimmäisenrakkauden eli tosi veljeyden periaatteen pohjalle ja sen edistämiseksi, ovat olleet eri nimistä, mutta monia seuroja samoina periaatteineen ja päämaaleineen kuin nykyinen Teosofinen Seura on myös nimitetty teosofisiksi. Kaikissa näissä seuroissa on pääoppi ollut sama, mutta kaikki muu, satunnaista, vaikkei tämä poista sitä tosiseikkaa, että monet ihmiset tarttuvat satunnaiseen, jättäen pääasian huomaamatta tai sikseen.’»
Parempaa ja selvempää vastausta kuin tämä — jonka yksi meidän kunnioitetuimmista ja vakavammasta teosofeistamme on esittänyt — ei voisi antaa kysymyksiinne.Kys. — Mitä järjestelmää te rakastatte tai seuraatte paitsi buddhalaista siveysoppia?
Teos. — Ei mitään. Ja kaikkia. Emme tunnusta mitään erityistä uskontoa tai filosofiaa: kokoamme hyvän, mistä sen löydämme. Mutta tässä taas on huomattava, että teosofialla kuten kaikilla vanhan ajan järjestelmillä on sekä eksoteerinen että esoteerinen osasto.
Kys. — Mikä on erotus?
Teos. — Teosofisen Seuran jäsenillä on vapaus tunnustaa mitä uskontoa tai filosofiaa tahansa, tai ei mitään, jos niin haluavat, jos he vain suostuvat työskentelemään kahden tai useamman seuran kolmen tarkoituksen toteuttamiseksi. Seura on ihmisystävällinen ja tieteellinen yhdistys, jonka päämäärä on veljeyden aatteen levittäminen käytännöllisin eikä tietopuolisin menetelmin. Olkoot jäsenet kristittyjä tai muhamettilaisia, juutalaisia tai parseja, buddhalaisia tai brahmiineja, spiritistejä tai materialisteja, se on yhdentekevää; mutta jokaisen jäsenen tulee olla joko ihmisystävä tai tiedemies tai arjalaisen tai muun vanhan ajan kirjallisuuden harrastaja tai yliaistillisen sielutieteen tutkija. Sanalla sanoen hänen täytyy, jos hän voi, antaa apua ainakin ohjelman yhden päämäärän toteuttamiseksi. Muussa tapauksessa hänellä ei ole mitään syytä ruveta »jäseneksi». Tämä koskee useampia eksoteerisen seuran »looshi»- ja »irtojäseniä.»1 He saattavat joko tulla tosi teosofeiksi tai olla tulematta. Jäseniä he ovat niin pian kuin he seuraan astuvat; mutta se ei voi tehdä teosofiksi sitä, joka ei havaitse olioiden jumalaista puolta, eikä sitä, joka käsittää teosofi — niin sanoaksemme — omalla itsekkäällä lahkolais-tavallaan. »Kaunis on, joka kaunista tekee» voisi tähän soveltaen kirjoittaa näin: »Teosofi on se, joka teosofiaa tekee».
Teosofit ja T. S:n jäsenet
Kys. — Tämä koskee, mikäli käsitän, maallikkojäseniä. Mutta ne, jotka harjoittavat esoteerisia teosofisia opintoja — ovatko he todellisia teosofeja?
Teos. — Eivät ehdottomasti, ennen kuin ovat näyttäneet olevansa. He ovat astuneet sisäiseen piiriin, ja sitoutuneet elämässään niin ankarasti kuin voivat noudattamaan salaisen yhdistyksen ohjeita. Tämä on vaikea asia, koska kaikista tärkein määräys on täydellinen oman itsensä kieltäminen so. että jäsenen, joka on lupauksen tehnyt, täytyy tulla täydellisesti uhrautuvaksi, joka ei koskaan saa ajatella itseään, vaan jonka tulee unohtaa oma turhamaisuutensa ja ylpeytensä ajatellen kanssaihmistensä samoin kuin esoteerisessa piirissä olevien kanssaveljiensä parasta. Hänen täytyy, jotta esoteeriset määräykset häntä hyödyttäisivät, elää kerrassaan kohtuullista, itsensäkieltävää ja ankarasti siveellistä elämää, täyttäen velvollisuutensa kaikkia ihmisiä kohtaan. T. S:n harvat todelliset teosofit ovat näitten jäsenten joukossa. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö teosofeja saattaisi olla ulkopuolellakin T, S:aa ja sisäistä piiriä; sillä niitä on — useampiakin kuin mitä ylipäänsä tunnetaan; varmaankin paljon useampia kuin mitä on T. S:n maallikkojäsenten joukossa.
Kys. — Mitä sitten hyödyttää ruveta niin sanotun Teosofisen Seuran jäseneksi? Mikä siihen houkuttelee?
Teos. — Ei mikään, paitsi se etu, että saa esoteerista opetusta, tietoa »Viisaususkonnon» oikeista opeista, ja jos ohjelma todella toteutetaan, paljon apua molemminpuolisesta tuesta ja myötätunnosta. Yksimielisyys antaa voimaa ja sopusointua, ja hyvin johdetut samanaikaiset ponnistukset aikaansaavat ihmeellisiä vaikutuksia. Tämä on ollut kaikkien yhdistysten ja seurojen salaisuus, niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa.
Kys. — Mutta miksikä ei esim. henkilö, jolla on vilpittömät aikeet ja etevät sielunominaisuudet, lannistumaton tarmo ja kestävyys, voisi tulla salatieteilijäksi vieläpä adeptiksikin, vaikka hän työskentelisi yksinään?
Teos. — Hän voi kyllä; mutta epäonnistumisen mahdollisuuksia on kymmenentuhatta yhtä vastaan. Tähän on syynä mm. se, että meidän päivinämme ei ole salatieteellistä tai teurgista kirjallisuutta, joka selvin sanoin ilmaisisi alkemian eli keskiajan teosofian salaisuudet. Kaikki on symbolista tai esitetty vertauskuvin; ja kun näiden avain jo aikakausia sitten on länsimailla joutunut kadoksiin, kuinka silloin kukaan saattaa oppia oikein käsittämään, mitä lukee ja tutkii? Siinä piilee mitä suurin vaara, ja se saattaa johtaa itsetiedottomaan mustaan magiaan tai mitä avuttomimpaan mediumisuuteen. Sen, jolla mestarinaan, ei ole vihitty, on paras kokonaan jättää tämä vaarallinen tutkimus. Katsokaa avoimin silmin ympärillenne. Kaksi kolmattaosaa sivistyneesti maailmasta pilkkaa jo sitä ajatustakin, että jotakin perää olisi teosofiassa, salatieteessä, spiritismissä tai Kabbalassa, ja tuo kolmas kolmasosa käsittää kokonaan erilaatuisia ja vastakkaisia aineksia. Muutamat uskovat salaperäiseen, vieläpä yliluonnolliseen (!), mutta jokainen omalla tavallaan. Toiset heittäytyvät ilman ohjausta tutkimaan Kabbalaa, psykismia, mesmerismiä, spiritismiä tai jotakin muuta puolta mystiikasta, ja tuloksena on, ettei ole kahta samoin ajattelevaa, ei kahta, jotka olisivat yhtä mieltä jostakin salatieteen perusaatteesta, vaikka niitä kyllä on monta, jotka itse väittävät päässeensä tiedon puun korkeimpaan huippuun ja tahtovat alempana seisoville uskotella olevansa täysiarvoisia adepteja. Ei minkäänlaista tieteellistä tai täysin todenperäistä salaista tietoa ole länsimailla tarjolla, ei edes oikeasta astrologiasta, siitä ainoasta salatieteen osasta, jolla eksoteerisissa opeissaan on varmat lakinsa ja määrätty järjestelmänsä. Mutta ei sillä hyvä, vaan kellään ei ole aavistustakaan siitä, mitä todellinen salatiede on ja tarkoittaa. Muutamat rajoittavat tämän ikivanhan viisauden Kabbalaan ja juutalaisten Zohariin, joita itse kukin tulkitsee omalla tavallaan, noudattaen rabbiinisen selitystavan kuollutta kirjainta. Toiset pitävät Svedenborgia tahi Böhmeä korkeimman viisauden lopullisina ilmaisijoina; sitä vastoin toiset näkevät mesmerismissä vanhan ajan magian suuren salaisuuden keksittynä. Jokainen, joka käytännössä toteuttaa jotakin näistä kaikista teorioista, on pian tietämättömyydessään kulkeva harhaan, mustaa magiaa kohti. Ne, jotka pelastuvat, saavat kiittää onneaan, sillä ei heillä ole mitään mittapuuta, jonka avulla voisivat erottaa oikean väärästä.
Kys. — Onko tämä ymmärrettävä siten, että T. S:n sisäinen piiri väittää saavansa opetusta todellisilta vihityiltä eli esoteerisen viisauden mestareilta?
Teos. — Ei välittömästi. Näiden mestarien persoonallista läsnäoloa ei tarvita. Riittää, jos he antavat neuvoja joillekin niistä, jotka vuosikausia ovat heidän johdollaan opiskelleet ja jotka ovat omistaneet koko elämänsä heidän palvelukseensa. Silloin nämä taas vuorostaan voivat jakaa saamansa tiedot toisille, joilla ei ole ollut siihen tilaisuutta. Osakin oikeita tieteitä on parempi kuin suuri oppi, jota ei ole voitu sulattaa, vaan käsitetty väärin. Murukin kultaa on parempi kuin leiviskä multaa.
Kys. — Mutta kuinka päästä selville siitä, onko tämä murunen oikeata kultaa vai ainoastaan kissankultaa?
Teos. — Puu tunnetaan hedelmistään; järjestelmä tuloksistaan. Kun vastustajamme voivat näyttää toteen, että aikakausien vieriessä jokukin erikseen työskentelevä salatieteen tutkija ilman mestarin ohjausta on tullut pyhäksi adeptiksi kuten Ammonios Sakkas tai edes Plotinoksen kaltaiseksi tai Jamblikhoksen vertaiseksi teurgiksi, tai että hän on tehnyt sellaisia tekoja kuin St. Germainin väitetään tehneen, ja samalla olematta mediumi tai itseään pettävä psyykkinen henkilö tai veijari — silloin me myönnämme erehtyneemme. Mutta siihen asti teosofit mieluummin seuraavat Pyhän Tieteen perinnäistä, luonnolliseksi todistettua lakia. On mystikoita, jotka ovat tehneet suuria keksintöjä kemian ja fyysisten tieteitten alalla, keksintöjä, jotka jo lähenevät alkemiaa ja okkultismia; on toisia, jotka ainoastaan neronsa avulla ovat jälleen saaneet selville osia »salaisen kielen» kirjaimistosta, kenties sen kokonaan ja jotka sen perusteella pystyvät virheettömästi lukemaan hebrealaisia käsikirjoituksia; toisia taas, jotka tietäjän katsein ovat oivaltaneet vilahduksia luonnon peitetyistä salaisuuksista. Mutta kaikki nämä ovat spesialisteja, erikoistutkijoita. Yksi on teoreettisella alalla keksijä, toinen on hebrealainen, so. lahkolaiskabbalisti, kolmas uudenaikainen Svedenborg, joka kieltää kaiken, mikä on hänen erikoistieteensä tai erikoisuskontonsa ulkopuolella. Yksikään heistä ei voi kerskata sillä tehneensä palvelusta ihmiskunnalle tai kansalleen tai edes itselleen. Lukuunottamatta muutamia harvoja parantajia — sellaisia, joita »Lääkärien Kuninkaallinen Seura» nimittäisi puoskareiksi — ei kukaan ole tieteellään auttanut ihmiskuntaa tai edes muutamia henkilöitä omassa yhteisössään. Missä ovat vanhat kaldealaiset, joilla oli ihmeellisiä parannuskeinoja »ei noitumisen avulla, vaan yrteillä»? Missä on joku Apollonios Tyanalainen, joka paransi sairaita ja herätti kuolleita missä ilmanalassa ja olosuhteissa tahansa? Me tunnemme muutamia edelliseen luokkaan kuuluvia spesialisteja Eurooppassakin, mutta jälkimmäisiä ei muualla kuin Aasiassa, missä joogien salaisuus, »kuolemassa eläminen», vielä on säilynyt.
Kys. — Onko teosofian tarkoitus luoda tällaisia sairauksien parantamiseen pystyviä adepteja?
Teos. — Teosofialla on useampia tarkoituksia, mutta tärkeimmät ovat ne, jotka koettavat hankkia apua kaikenlaatuisille inhimillisille kärsimyksille, olkootpa ne sielullisia tai ruumiillisia. Ja me uskomme, että edelliset merkitsevät paljon enemmän kuin jälkimmäiset. Teofian tulee korostaa siveellisyyttä; sen tulee puhdistaa sielua, jos se tahtoo parantaa fyysisen ruumiin, jonka kaikki kivut, paitsi tapaturman aiheuttamat, ovat perittyjä. Tutkimalla salatieteitä itsekkäässä tarkoituksessa, oman kunnianhimonsa, ylpeytensä tai turhamaisuutensa tyydyttämiseksi, ei kukaan saata saavuttaa totista päämaalia, joka on kärsivän ihmiskunnan auttaminen. Eikä myöskään voi tulla salatieteilijäksi tutkimalla ainoastaan yhtä esoteerisen filosofian haaraa, vaan tutkimalla niitä kaikkia, vaikkakaan kaikkia täysin hallitsematta.
Kys. — Annetaanko siis apua tämän tärkeän päämäärän saavuttamiseksi ainoastaan niille, jotka tutkivat esoteerisia tieteitä?
Teos. — Ei suinkaan. Jokainen maallikkojäsen on oikeutettu, jos hän vain tahtoo, saamaan yleistä opetusta, mutta harva on halukas yhtymään ns. työskentelevien »jäsenien» joukkoon, ja useimmat pysyvätkin mieluummin teosofian kuhnureina. On ymmärrettävä, että T. S. kehottaa yksityiseen tutkimiseen, kunhan se vain ei käy yli sen rajan, mikä erottaa eksoteerisen esoteerisesta, sokean magian tietoisesta.
Ero teosofian ja salatieteen välillä
Kys. — Te puhutte teosofiasta ja salatieteestä. Ovatko ne samoja käsitteitä?
Teos. — Ei ollenkaan. Kuka tahansa voi olla hyvin hyväkin teosofi seuran sisä- tai ulkopuolella, olematta silti mitenkään salatieteilijä. Mutta kukaan ei voi olla salatieteilijä olematta tosi teosofi; muussa tapauksessa hän aivan yksinkertaisesti on musta maagikko, joko tieten tai tietämättään.
Kys. — Mitä tarkoitatte?
Teos. — Olenhan jo sanonut, että oikean teosofin täytyy pyrkiä toteuttamaan korkeinta siveellistä ihannetta ja yhteyttään koko ihmiskunnan kanssa ja hänen täytyy herkeämättä työskennellä muiden hyväksi. Jos salatieteilijä ei tätä kaikkea noudata, silloinhan hän toimii itsekkäästi oman persoonallisen hyötynsä vuoksi; ja jos hän on saavuttanut enemmän käytännöllistä voimia kuin tavallisella ihmisellä on, niin hän tulee paljon vaarallisemmaksi viholliseksi maailmalle ja häntä ympäröiville ihmisille kuin tavallinen kuolevainen. Tämähän on selvää.
Kys. — Onko siis salatieteilijä aivan yksinkertaisesti ihminen, jolla on hallussaan suurempia voimia kuin muilla ihmisillä?
Teos. — Paljon suurempia — jos hän on käytännöllisesti ja todellisesti oppinut salatieteilijä eikä vain nimeltään sellainen. Sillä salatieteet eivät ole, niin kuin sivistyssanakirjoissa selitetään, »noita keskiajan kuviteltuja tieteitä, jotka käsittelevät salaisten ominaisuuksien tai yliluonnollisten voimien otaksuttua vaikutusta, kuten alkemia, magia, nekromantia ja astrologia», vaan salatieteet ovat todellisia, vaikuttavia ja sangen vaarallisia tieteitä. Ne opettavat tunteillaan luonnon olioissa piilevän mahdin kehittämällä ja viljelemällä »ihmisessä uinuvia» salaperäisiä voimia ja siten antamalla hänelle pelottavan ylivallan vähemmän tietäviin kuolevaisiin nähden. Hypnotismi, joka nykyään on tullut niin yleiseksi ja vakavan tieteellisen tutkimuksen esineeksi, on tässä suhteessa hyvä esimerkki. Hypnoottinen voima keksittiin melkein sattumalta, mesmerismi kun oli sille valmistanut tietä. Ja nykyään voi taitava hypnotisoija tehdä sen avulla melkein mitä hyvänsä, voi pakottaa ihmisen, hänen sitä tietämättä, näyttelemään narrin osaa, vieläpä tekemään rikoksenkin — usein hypnotisoijan puolesta ja hänen edukseen. Eikö tämä ole kauhistuttava voima, jos se joutuu tuntemattomien ihmisten käsiin? Ja muistakaa, että tämä on vain yksi salatieteen vähimmistä haaroista.
Kys. — Mutta eivätkö kaikkein sivistyneimmät ja oppineimmat pidä kaikkia näitä salatieteitä, magiaa ja noituutta, muinaisen tietämättömyyden ja taikauskon jäännöksenä?
Teos. — Sallikaa minun muistuttaa, että tämä huomautuksenne on kaksiteräinen. »Kaikkein sivistyneimmät ja oppineimmat» teidän joukossanne pitävät myös kristinuskoa ja kaikkia muita uskontoja tietämättömyyden ja taikauskon jäännöksenä. Nyt aletaan jo uskoa ainakin hypnotismiin, ja muutamat — vieläpä sivistyneimmistäkin — alkavat uskoa teosofiaan ja yliaistisiin ilmiöihin. Mutta kuka heistä, lukuun ottamatta pappeja ja sokeita kiihkoilijoita, tahtoo tunnustaa uskovansa raamatun ihmetöihin? Tässä kohden eroavuus alkaakin. Moni hyvä ja puhdas teosofi ehkä uskoo yliluonnollisiin, jopa jumalaisiin ihmetöihin, mutta kukaan salatieteilijä ei sitä tee. Sillä salatieteilijä harjoittaa tieteellistä teosofiaa, joka perustuu tarkkaan luonnon salaisten voimien tuntemiseen; mutta sellainen teosofi, joka kehittää ns. »outoja» voimia ilman salatieteen valoa, kulkee suorastaan kohti vaarallista mediumisuutta, sillä vaikka hän pitää kiinni teosofiasta ja sen korkeimmista siveellisyyden vaatimuksista, toimii hän pimeässä, vilpittömän mutta sokean uskon nojalla. Jokainen, olkoon hän teosofi tai spiritisti, joka koettaa viljellä yhtä salatieteen haaroista — esim. hypnoottista, mesmerismiä taikka fyysisten ilmiöitten aikaansaamisen salaista taitoa jne. — tuntematta näiden voimien filosofista järkiperustetta —, on kuin vene peräsimettä keskellä kuohuvaa ulappaa.
Erotus teosofian ja spiritismin välillä
Kys. — Mutta ettekö usko spiritismiin?
Teos. — Jos te »spiritismillä» tarkoitatte sitä selitystä, minkä spiritistit antavat muutamista yliaistillisista ilmiöistä, silloin vastaamme jyrkästi ei. He väittävät, että kaikkia noita ilmiöitä aikaansaamassa ovat kuolleitten ihmisten, tavallisesti heidän sukulaistensa, »henget», jotka muka palaavat takaisin maan päälle seurustellaksensa niiden kanssa, joita he ovat rakastaneet tai joihin he muuten ovat kiintyneet. Tämän me suorastaan kiellämme. Me väitämme, että kuolleitten henget eivät voi palata maan päälle — paitsi muutamissa poikkeustapauksissa, joista tulen myöhemmin puhumaan — eivätkä he seurustele ihmisten kanssa muuten kuin puhtaasti subjektiivisten keinojen avulla. Se, mikä ulkokohtaisesti objektiivisesti) näyttäytyy, on ainoastaan ennen eläneen ihmisen haamu. — Mutta psyykkiseen ja niin sanoakseni »henkiseen» spiritismiin me aivan varmasti uskomme.
Kys.— Kiellättekö myös spiritistiset ilmiöt?
Teos. — Emme suinkaan — paitsi jos on kysymyksessä itsetietoinen petos.
Kys. — Miten te sitten selitätte ilmiöt?
Teos. — Monella tavalla. Tällaisten ilmiöitten syyt eivät ole lainkaan niin yksinkertaiset, kuin spiritistit tahtoisivat uskoa. Ensinnäkin ns. materialisaatioissa on deus ex machina (toimeenpanevana voimana) tavallisesti meedion tai jonkun muun läsnäolevan astraali- eli »kaksoisruumis».2 Tämä astraaliruumis on myöskin vaikuttavana ja toimeenpanevana voimana taululle kirjoittamisessa, »Davenport»-kaltaisissa ym. ilmiöissä.
Kys. — Te sanotte »tavallisesti». Mikä sitten muut ilmiöt aiheuttaa?
Teos. — Se riippuu ilmiöiden laadusta. Toisinaan hävinneiden persoonallisuuksien, astraaliset jäännökset, kaamalookassa (tuonelassa) olevat »kuoret»; toisinaan elementaalit. Sanalla »henki» on laaja ja monenlainen merkitys. Minä todellakaan en tiedä, mitä spiritistit sillä sanalla tarkoittavat; mutta mikäli ymmärrämme, he väittävät, että fysikaaliset ilmiöt aikaansaa jälleensyntyvä Minä, henkinen ja kuolematon »yksilö». Ja tämän otaksuman me kokonaan hylkäämme. Ruumiista vapautuneen tajuava yksilöllisyys ei voi aineellistua, eikä myöskään palata omasta mentaali- (deevakhaani) maailmastaan maallisesti ulkokohtaiselle tasolle.
Kys. — Mutta monet »hengiltä» saaduista ilmoituksista osoittavat sekä suurta älyä että tietoa tosiseikoista, joita meedio ei tunne ja joista joskus ei kysyjän eikä kenenkään läsnäolevan mielessä ole tajuista tietoa.
Teos. — Tämä ei ehdottomasti todista, että se äly ja tieto, josta te puhuttu, kuuluisi hengille taikka lähtisi ruumiittomista sieluista. Tunnetaan somnambuuleja, jotka transsitilassaan ovat säveltäneet, runoilleet ja ratkaisseet matemaattisia tehtäviä, vaikkeivät ole soitantoa tai matematiikka koskaan opiskelleet. Toiset vastaavat järkevästi heille tehtyihin kysymyksiin, vieläpä muutamissa tapauksissa puhuvat sellaisia kieliä kuin hebreaa tai latinaa, joita he valveilla ollessaan eivät vähääkään tunne — ja tämä kaikki sikeässä unessa. Tahdotteko siis väittää, että tämäkin on »henkien» vaikutusta?
Kys. — Mutta miten te tuon selitätte?
Teos. — Me sanomme, että koska jumalainen kipinä ihmisessä on olemukseltaan yhtä ja samaa kaikkeuden Hengen kanssa, niin meidän »henkinen itsemme» on todellisuudessa kaikkitietävä, vaikka se materian esteiltä ei saa tietoaan ilmaistuksi. Kuta enemmän nyt näitä esteitä poistetaan, toisin sanoen, kuta enemmän fyysinen ruumis herpautuu itsenäisessä toiminnassaan ja tietoisuudessaan, kuten sikeässä unessa tai transsissa taikkapa taudissa, sitä täydellisemmin voi sisäinen minä ilmetä tällä tasolla. Tämä on meidän selityksemme noista todellakin ihmeellisistä, korkeammanlaatuisista ilmiöistä, joissa kieltämättä ilmenee äly ja tietoa. Mitä tulee alemmanlaatuisiin ilmiöihin kuten fysikaalisiin ilmiöihin ja tavallisten »henkien» typeryyksiin ja laverteluihin, niin jo tärkeämmät oppimme tästä aiheesta veisivät enemmän aikaa ja tilaa selvittää, kuin mitä tässä voidaan siihen uhrata. Me emme tahdo sekaantua spiritistien uskoon enemmän kuin mihinkään muuhun uskontoon. Todistamisen velvollisuus on niillä, jotka uskovat »henkiin». Ja nykyään jo spiritistien johtajat ja oppineimmat ja älykkäimmät heidän joukossaan ovat valmiit tunnustamaan, että kaikki ilmiöt eivät ole henkien aikaansaamat, vaikka he vielä ovatkin vakuuttuneet siitä, että korkeammanlaatuiset ilmiöt johtuvat ruumiittomista sieluista. Askel askelelta he tulevat käsittämään koko totuuden, mutta sitä ennen meillä ei ole oikeutta eikä halua käännyttää heitä omalle kannallemme. Ja sitä vähemmän, koska me puhtaasti psyykkisiin ja henkisiin ilmiöihin nähden uskomme, että elävän ihmisen henki voi olla yhteydessä ruumiittomien persoonallisuuksien hengen kanssa.3
Kys. — Tarkoittaako tämä, että te k o k o n a a n hylkäisitte spiritismin filosofia?
Teos. — Jos filosofialla tarkoitatte sen kypsymättömiä teorioita, niin hylkäämme. Mutta sillä ei todellisuudessa, ole filosofiaa niin sanovat parhaimmat, älykkäimmät ja vakavimmat spiritismin puolustajista. Heidän ainoata epäämätöntä perustotuuttansa, nim. että ilmiöt syntyvät meedioitten välityksellä, joita näkymättömät älylliset voimat hallitsevat, sitä ei saata kukaan kieltää paitsi sokea materialisti Huxleyn »isovarvas»-koulu.4 Mutta sallikaa minun kuitenkin esittää, mitä Light-lehden taitava toimittaja, jota viisaampaa ja innokkaampaa puolustajaa spiritistit tuskin voivat löytää, mitä hän sanoo heistä ja heidän filosofiastaan. »M. A. Oxon», yksi perin harvoista filosofisista spiritisteistä, kirjoittaa seuraavasti heidän järjestäytymisen puutteestaan ja sokeasta uskostaan:
»Kannattaa kyllä tarkastaa tätä kohtaa, sillä se on elinkysymys. Meillä on sellaista kokemusperäistä tietoa, jonka rinnalla kaikki muu tieto on verraten vähäarvoista. Tavallinen spiritisti pahastuu, jos joku uskaltaa kiistää vastaan hänen taattua tietoaan tulevista, hänen ehdotonta, varmuuttaan tulevasta elämästä. Missä toiset ovat heikoin käsin hapuilleet pimeää tulevaisuutta, siinä hän rohkeasti kulkee, niin kuin ainakin se, jolla on kartta ja joka tuntee tien. Missä muut ihmiset ovat pysähtyneet hurskaaseen kaipaukseen tai tyytyneet perittyyn uskoon, siinä hän voi kehua tuntevansa, mitä he ainoastaan uskovat, ja voivansa rikkaista varastoistaan täydentää niitä horjuvia uskonoppeja, jotka ovat rakennetut pelkästään toivolle. Suurenmoisesti hän käsittelee ihmisen rakkaimpia toiveita. Hän tuntuu sanovan: ’Te vain toivotte, mitä minä voin todistaa. Te olette omistaneet perityn uskon siihen, minkä minä voin kokeellisesti todistaa mitä ankarimmin tieteellisin menetelmin. Vanhat uskomukset häipyvät vähitellen pois; tulkaa ja erotkaa niistä. Ne sisältävät yhtä paljon väärää kuin totta. Ainoastaan laskemalla perustuksen todistettujen tosiseikkojen varaan, voi sille rakentaa jotakin pysyvää. Ympärillänne horjahtavat vanhat uskot. Tulkaa pois, ennen kuin ne sortuvat päällenne.’
Mutta kun tullaan tämän suurenmoisen persoonallisuuden kanssa tekemisiin käytännöllisenä alalla, niin mikä on tulos? Varsin omituinen ja hyvin masentava. Hän on perustuksestaan niin varma, ettei hän ota vaivakseen tutkia sitä selitystä, minkä toiset antavat hänen tosiseikoistaan. Aikakauden viisaat ovat uhranneet voimiansa selittääkseen, mitä hän, syystä kyllä, katsoo todistetuksi, mutta hän ei edes vilkaise heidän tutkimuksiinsa. Ei hän edes spiritistiveljensä kanssa ole aivan yhtä mieltä. Se on taaskin sama juttu kuin entisen eukon, joka yhdessä miehensä kanssa muodosti »kirkon». Heillä yksin oli hallussaan taivaan avaimet, tai oikeastaan eukolla oli ne, sillä hän ei ollut »Jannest’ oikke’ varma». Niin spiritistienkin osastoihin ja alaosastoihin jakautuneet lahkot pudistelevat päätään eivätkä ole »oikke’ varmat» toinen toisistaan. Mutta ihmiskunnan yhteinen kokemus on varma ja muuttumaton siitä yhdestä seikasta, että yksimielisyys on voimaa ja erimielisyys heikkouden ja turmion lähde. Rinnatusten, järjestyneenä ja harjaantuneena kulkien muuttuu roskajoukkokin armeijaksi, missä joka mies on sadan harjaantumattoman vastustajan veroinen. Joka ihmistoiminnan alalla merkitsee järjestäytyminen menestymistä, ajan ja työn säästymistä, edistymistä ja kehittymistä. Vaillinainen suunnitelma ja työtapa, hutiloimalla tehty työ, satunnaiset ponnistukset ja järjestymätön voima — se kaikki merkitsee hukkatyötä. Ihmiskunnan ääni vahvistaa tämän todeksi. Myöntääkö spiritisti tuomion oikeaksi, ja menetteleekö hän sen mukaan? Kaikkea muuta. Hän ei tahdo järjestäytyä. Hän on itselleen laki ja naapureilleen kiusankappale.»
(Light, 22 p:nä kesäk. 1889).Kys. — Minulle on sanottu, että Teosofinen Seura alkuansa perustettiin musertamaan spiritismi ja usko ihmisyksilöllisyyden elämiseen kuoleman jälkeen.
Teos. — Teidät on johdettu harhaan. Meidän kaikki oppimme perustuvat juuri tuohon kuolemattomaan, yksilöllisyyteen. Mutta tässä te niin kuin monet muut sekoitatte persoonallisuuden ja yksilöllisyyden. Länsimaiset sielutieteen tutkijat eivät näy määritelleen tarkkaa erotusta näiden kahden käsitteen välillä. Kuitenkin juuri tämä erotus tarjoaa avaimen itämaisen filosofian ymmärtämiseen, ja on teosofisten ja spiritististen oppien erilaisuuden pohjana. Ja vaikka se saattaisi osaksemme vielä suuremman vihamielisyyden, muutamien spiritistien taholta, täytyy minun tässä selittää, että teosofia juuri on totista ja väärentämätöntä spiritismiä, kun taas sen niminen uudenaikainen järjestelmä, sellaisena kuin sitä joukolla harrastetaan, on suorastaan yliaistista materialismia.
Kys. — Selittäkää, olkaa hyvä, mielipidettänne tarkemmin?
Teos. — Tarkoitan, että vaikka meidän oppimme puolustavat hengen ja aineen samaisuutta ja vaikka sanomme, että henki on ainetta mahdollisuutena ja aine kristalloitua henkeä (niin kuin esim. jää on jähmettynyttä höyryä), niin kuitenkin väitämme, että sanaa henki voi sovelluttaa ainoastaan totiseen yksilöllisyyteen, koska kaikkeuden alkuperäinen ja ikuinen olotila ei ole henkeä, vaan yli-henkeä, niin sanoakseni, (jonka aikakautisena ilmennysmuotona vain on näkyvä, kiinteä aine).
Kys. — Mutta mikä on ero »totisen yksilöllisyyden» ja sen »minän» välillä, jonka me kaikki tajuamme?
Teos. — Ennen kuin voin vastata, täytyy meidän saada selväksi, mitä »minällä» tarkoitatte. Me teemme eron itsetietoisuuden yksinkertaisen tosiasian, tuon tunteen, että »minä olen minä», ja sen kokoonpannun ajatuksen välillä, että »minä olen herra Smith tai rouva Brown.». Me kun uskomme jälleensyntymiseen, eli siihen, että sama minä syntyy moneen kertaan, niin on tämä erotus juuri se tukikohta, jonka ympäri koko kysymys kiertää. »Herra Smith» näet merkitsee pitkää sarjaa jokapäiväisiä kokemuksia, pujotettuina muistin lankaan ja muodostaen sen, minkä »herra Smith» sanoo »itsekseen». Mutta eivät mitkään näistä »kokemuksista» todellisuudessa ole tuo »minä» eivätkä herätä »herra Smithissä» sitä tunnetta, että hän on oma itsensä, sillä hän unohtaa suurimman osan jokapäiväisistä kokemuksistaan, ja ne herättävät hänessä minuuden tunteen ainoastaan sen ajan, kuin ne kestävät. Me teosofit sen vuoksi erotamme tämän »kokemuksien» kimpun, jota me nimitämme, vääräksi (koska se on niin äärellinen ja katoavainen) persoonallisuudeksi, siitä aineksesta ihmisessä, jolle kuuluu tunne: »minä olen minä». Tätä »minä olen minä» me sanomme todelliseksi yksilöllisyydeksi; ja me sanomme, että tämä »minä» eli yksilöllisyys, kuten näyttelijä, esittää monia osia elämän näyttämöllä.5 Nimittäkäämme yhtä saman minän elämää maan päällä yhdeksi näytäntöillaksi. Yhtenä iltana näyttelijä eli »minä» esiintyy »Macbethina», toisena iltana »Shylockina», kolmantena »Romeona», neljäntenä »Hamletina» tai »kuningas Learina» jne., kunnes hän on käynyt läpi koko syntymien sarjan. Minä alkaa elämänsä pyhiinvaelluksen haltiana, »Arielina» tai »Puckina»; hän näyttelee statistin osaa, on sotamiehenä, palvelijana, kuoron jäsenenä; kohoaa sitten »puhuviin rooleihin», näyttelee pääosia ja välillä taas vähäpätöisempiä, kunnes hän lopuksi jättää näyttämön »Prosperona», maagikkona.
Kys. — Ymmärrän. Sanotte siis, että tämä todellinen m i n ä ei voi palata maan päälle kuoleman jälkeen. Mutta varmaankin on näyttelijällä vapaus, jos hän on säilyttänyt yksilöllisyytensä tunteen, palata entiselle näyttämölleen, jos niin tahtoo?
Teos. — Me vastaamme ei6; sillä sellainen palaaminen maan päälle ei soveltuisi mihinkään täydellisen autuuden tilaan kuoleman jälkeen, kuten olen valmis osoittamaan. Me sanomme, että ihminen kärsii elämänsä aikana niin paljon ansaitsematonta kurjuutta niiden vuoksi, joiden kanssa hän on tekemisissä, tai ympäristönsä tähden, että hänelle todellakin kuuluu saada nauttia täydellistä lepoa ja rauhaa, jollei autuuttakin, ennen kuin hän uudelleen ottaa päällensä elämän taakan. Mutta tästä tahdomme puhua tarkemmin jäljempänä.
Miksikä teosofia on otettu niin halukkaasti vastaan
Kys. — Johonkin määrin minä käsitän teitä; mutta mielestäni oppinne ovat paljon monimutkaisempia ja metafyysisempiä kuin sekä spiritismi että tavallinen uskonnollinen ajattelu. Voitteko näin ollen sanoa minulle, mikä on syynä siihen, että tämä teidän kannattamanne teosofinen järjestelmä on herättänyt niin paljon mieltymystä ja samalla niin paljon vihamielisyyttä?
Teos. Siihen on luullakseni useampia syitä; muiden muassa seuraavat. Ensiksi: yleinen palaaminen niiden materialististen teorioiden luota, jotka vielä nytkin vallitsevat tiedemiesten piirissä. Toiseksi: yleinen tyytymättömyys eri kristikirkkojen keinotekoiseen jumaluusoppiin sekä kiistelevien lahkojen päivä päivältä kasvava luku. Kolmanneksi: aletaan yhä paremmin käsittää todeksi, että uskonopit, jotka niin selvästi ovat ristiriidassa itsensä ja toisten kanssa, eivät voi olla tosia, ja että väitteet, jotka eivät ole saaneet vahvistusta, eivät voi olla todellisia. Tämä luonnollinen epäluottamus tavallisia uskontoja kohtaan kasvaa vielä siitä, että ne ovat kokonaan kykenemättömiä ylläpitämään siveellisyyttä ja jalostuttamaan yhteiskuntaa ja kansan syviä rivejä. Neljänneksi: monessa syntyy vakaumus ja muutamissa tietokin siitä, että jossakin täytyy olla olemassa filosofinen ja uskonnollinen järjestelmä, joka on tieteellinen eikä ainoastaan miettimättä kokoonkyhältty. Lopuksi ehkä vielä usko siihen, että sellainen järjestelmä on etsittävä opeista, jotka ovat paljon vanhempia kuin mikään nykyaikainen uskonoppi.
Kys. — Mutta minkä vuoksi tämä järjestelmä tuotiin julkisuuteen juuri nykyhetkellä?
Teos. — Juuri sen vuoksi, että ajan nyt huomattiin olevan kypsynyt, sen näyttävät todeksi ne päättävät ponnistukset, millä niin monet hartaat tutkijat koettivat saavuttaa totuutta, hinnalla millä hyvänsä ja taholta miltä tahansa. Tämän nähdessään totuuden vartijat sallivat edes muutamia murusia siitä tuoda julkisuuteen. Jos Teosofisen Seuran perustaminen olisi lykätty muutama vuosi kauemmaksi, olisi toinen puoli sivistyneistä kansoista ehtinyt tulla piintyneiksi materialisteiksi, ja toinen puoli olisi palvonut ihmisjumalaa tai yliaistisia ilmiöitä
Kys. — Onko meidän pidettävä teosofiaa jonkinlaisena ilmestyksenä?
Teos. — Ei mitenkään — ei edes niin, että se olisi joidenkuiden korkeampien, yliluonnollisten tai ainakin yli-inhimillisten olentojen antama uusi ja välitön ilmoitus vaan ainoastaan siten, että se on vanhojen, hyvin vanhojen totuuksien »paljastus» sellaisille, jotka tähän asti eivät ole niitä, tunteneet, eivät edes ole tienneet, että tuollaista vanhaa tietoa on olemassa ja säilytetään.7
Kys. — Puhuitte »vihamielisyydestä». Jos totuus on niin kuin teosofia opettaa, miksi sitä on kohdannut niin suuri vastustus eikä yleinen hyväksyminen?
Teos. — Taaskin monesta erilaisesta syystä, joista yksi on ihmisten viha »uutuuksia» kohtaan, niin kuin he sanovat. Itsekkyys on luonnostaan vanhoillinen ja kammoaa häirityksi tulemista. Se pitää mukavaa, myötämielistä valhetta suurinta totuuttakin parempana, jos jälkimmäinen vaatii pienimmänkin mukavuuden uhraamista. Mielen kaikkeudella on suuri voima, aina kun on kysymyksessä sellainen, mikä ei paikalla lupaa hyötyä ja korvausta. Aikakautemme on tavattoman hengetön ja proosallinen. Sitä paitsi on teosofisilla opeilla outo luonne; ne ovat vaikeasti käsitettäviä, ja muutamat niistä sotivat kokonaan monia lahkolaisten suosimaa inhimillisiä houreita vastaan, jotka ovat syöpyneet rahvaan uskonkäsityksen ytimiin asti. Jos tähän lisäämme, että vaaditaan hyvin ankaria omia ponnistuksia ja puhdasta elämää niiltä, jotka tahtovat tulla sisäisen piirin oppilaiksi, ja että on hyvin rajoitettu määrä sellaisia, joita täysin epäitsekäs siveysoppi miellyttää, niin, ymmärrämme helposti syyn, miksi teosofia on tuomittu hiljakseen ponnistelemaan ylös vastamäkeä. Se on etupäässä niiden filosofia, jotka kärsivät ja ovat kadottaneet kaiken toivon muualta saada apua päästäkseen ylös elämänsä mutasuosta. Sitä paitsi osoittaa historia, että jokaisen vieraaseen maaperään istutetun uskon- tai siveysjärjestelmän on täytynyt alussa taistella kaikkia esteitä vastaan, mitä valistuksen kammo ja itsekkyys suinkin ovat voineet keksiä. Tosiaankin »uranuurtajan kruunu on orjantappurakruunu»! Lahonneita, madonsyömiä rakennuksia ei vaaratta maahan revitä.
Kys. — Kaikki tämä koskee oikeastaan T. S:n siveysoppeja ja filosofiaa. Voitteko antaa minulle ylimalkaisen käsityksen itse Seurasta, sen tehtävistä ja säännöistä?
Teos. — Niitä ei ole koskaan pidetty salassa. Kysykää ja saatte tarkat vastaukset.
Kys. — Mutta minä olen kuullut, että lupaukset sitovat teitä?
Teos. — Ainoastaan salaisessa eli »esoteerisessa» osastossa.
Kys. — Ja myöskin, että muutamat jäsenet erottuaan eivät katsoneet näiden lupausten sitovan heitä. Ovatko he oikeassa?
Teos. — Näkyy, että heillä on hyvin vaillinainen käsitys kunniasta. Kuinka he voisivat olla oikeassa? The Path, teosofinen äänenkannattajamme New Yorkissa, sanoo sellaisesta tapauksesta aivan oikein: »Otaksukaa, että sotamies havaitaan syypääksi valansa tai kurinpitosääntöjen rikkomiseen ja erotetaan palveluksesta. Suuttuneena tuohon oikeaan rangaistukseen, josta häntä on edeltäpäin tarkasti varoitettu, sotamies kääntyy antamaan viholliselle tiedonantoja — vakoojana ja kavaltajana — kostaakseen entiselle päällikölleen, ja väittää, että rangaistus on vapauttanut hänet uskollisuudenvalasta.» Onko hän oikeassa? Eikö hän teidän mielestänne ansaitse kunniattoman pelkurin nimeä?
Kys. — Minun mielestäni kyllä, mutta muut ajattelevat toisin.
Teos. — Meille siitä häpeä. Mutta tästä asiasta me puhumme myöhemmin, jos sallitte.
1 ’Looshijäsen’ on se, joka on liittynyt tiettyyn T. S:n haaraosastoon. "Irtojäsen" se, joka kuuluu Seuraan sinään ja on saanut jäsenkirjansa Päämajasta (Adyar, Madras) olematta tekemisissä inkään haaraosaston tai looshin kanssa.
2 Nyk. eetteriruumis. — Suom. huom.
3 Me sanomme, että sellaisissa tapauksissa eivät kuolleitten henget astu alas maan päälle, vaan elävien henget nousevat ylös puhtaasti henkisten sielujen luo. Todellisuudessa ei siinä ole nousemista tai laskeutumista, vaan meedion tilan tai edellytyksen muuttuminen. Meedion ruumis herpautuu eli vaipuu uneen, jolloin henkinen minä vapautuu sen kahleista ja tapaa itsensä samalla tietoisuuden tasolla, kuin ruumiittomat henget ovat. Sen tähden he jos heidän välillään on jotakin henkistä yhteyttä, voivat vaihtaa ajatuksia toistensa kanssa, kuten usein tapahtuu unessa. Ero meedion ja sellaisen henkilön välillä, joka ei ole sensitiivi, on seuraava: meedion vapautunut henki saattaa helposti vaikuttaa oman horrokseen vaipuneen fyysisen ruumiinsa toimettomiin elimiin, niin että ne toimivat, puhuvat ja kirjoittavat aivan sen mielen mukaisesti. Minä voi antaa niiden, kuin kaikuna, toistaa ihmiskielellä ruumiittoman olennon ajatuksia ja käsitteitä, samaten kuin omia ajatuksiaankin. mutta hyvin positiivisen henkilön elimistöä, joka ei ole vastaanottavainen eikä herkkätunteinen (sensitiivi), ei voi saattaa tällaisen vaikutuksen alaiseksi. Tästä johtuu, että vaikka tuskin on ihmisolentoa, jonka minä ei ruumiinsa nukkuessa vapaasti seurustelisi kadottamiensa rakkaitten kanssa, niin herätessä hänen mieleensä ei ole jäänyt siitä mitään taikka vain hyvin häviä, unenhoureisia muistoja, mikä johtuu siitä, että hänen fyysinen verhonsa ja hänen aivonsa ovat positiiviset eivätkä vastaanottavaiset.
4 Viittaa siihen naurettavaan otaksumaan, että "henkien koputuksia" aikaansaivat meediot naksauttelemalla varpaitaan. P. E.
5 Katso edempänä VIII lukua "Yksilöllisyydestä ja persoonallisuudesta".
6 Tässä on tietenkin puhetta spiritistisenä "henkenä" esiintymisestä eikä uudesta ruumistuksesta; ja tekijän mielessä on se tosiseikka, että vainajalla päästyään korkealle astraalitasoille, saatikka taivaaseen, ei ole tilaisuutta esiintyä "istunnoissa". P. E.
7 On tullut "muotiasiaksi" etenkin viime aikoina nauraa sille mielipiteelle, että vanhojen sivistyskansojen, kuten egyptiläisten, kreikkalaisten tai roomalaisen mysteereissä on ollut jotakin muuta kuin pappien petosta. Vieläpä "rosenkreutsiläiset" eivät muka olleet sen parempia kuin puoleksi hupsuja, puoleksi lurjuksia. Lukemattomia kirjoja on niistä kirjoitettu; ja opiskelevat, jotka pari vuotta sitten tuskin, olivat sen niin ikään kuulleet, esiintyvät yhtäkkiä syvällisinä arvostelijoina ja tuntijoina sellaisten aineiden suhteen kuin alkemia, tulifilosofia ja mystiikka yleensä. Ja kuitenkin tiedetään, että pitkät sarjat Egyptin, Intian, Kaldean ja Arabian hierofantteja, samoin kuin Kreikan ja länsimaiden suurimmat filosofit ja viisaat ovat viisauden ja "jumalaisen tieteen" nimeen lukeneet kaiken tiedon, sillä he pitävät kaikkien tieteiden ja taiteiden perustusta ja syntyä olemukseltaan jumalaisena. Platon pitää mysteereitä sangen pyhinä, ja Klemens Aleksandrialainen, joka itse oli vihitty eleusiläisiin mysteereihin, on selittänyt: "niissä annetut opetukset käsittivät kaiken inhimillisen tiedon lopputulokset. Olivatko Platon ja Klemens kaksi lurjusta tai kaksi hupsua, kysymme ihmetellen — vaiko kumpaistakin?