VI
Teosofisia oppeja luonnosta ja ihmisestä
Kaikki on kaikessa yhtäKys. — Kun olette sanotut minulle, mitä Jumala, sielu ja ihminen eivät ole teidän käsityksenne mukaan niin voitteko nyt sanoa, mitä ne o v a t, teidän oppinne mukaan?
Teos. — Synnyltään ja ikuisuuden kannalta nuo kolme, samoin kuin kaikkeus ja kaikki mitä siinä oli, ovat yhtä kuin absoluuttinen ykseys, tuntematon jumalallinen olemus, josta hetki sitten puhuin. Me emme usko luomiseen, vaali uskomme, että maailmankaikkeus aikakausittain ilmestyy itsekohtaiselta olemassaolon tasolta ulkokohtaiselle tasolle säännöllisten väliaikojen jälkeen, jotka kestävät suunnattomia ajanjaksoja.
Kys. — Voitteko selittää tarkemmin?
Teos. — Ottakaa ensimmäiseksi vertailukohdaksi selvemmän käsityksen saamiseksi aurinkovuosi ja toiseksi tämän vuoden molemmat puoliskot, joita pohjoisnavalla vastaa kuuden kuukauden pituinen päivä ja yhtä pitkä yö. Kuvitelkaa nyt mielessänne, jos voitte, 365 päivän pituisen aurinkovuoden sijasta iankaikkisuutta. Aurinko edustakoon maailmankaikkeutta, ja pohjoisnavan päivä ja yö, jotka kumpikin kestävät kuusi kuukautta, edustakoot sellaista päivää ja sellaista yötä, jotka kumpainenkin kestävät 182 triljoonaa ja kvadriljoonaa vuotta 182 päivän sijasta. Niin kuin aurinko joka aamu nousee meidän ulkokohtaisella, tavallisella taivaanrannallamme maan päinvastaiselta puolelta, joka meille on itsekohtainen, samoin kaikkeuskin aikakausittain ilmestyy ulkokohtaisuuden tasolle itsekohtaisuuden tasolta, joka on päinvastainen edelliselle. Tämä on »elämän kausi». Ja niin kuin aurinko katoaa meidän näköpiiristämme, niin maailmankaikkeuskin katoaa säännöllisinä ajanjaksoina, jolloin »kaikkiallinen yö» alkaa. Hindulaiset antavat näille vaiheille nimeksi »Brahman päivä ja yö» eli manvantara ja pralaja (hajoaminen, erilleen meno). Länsimaalaiset nimittäkööt niitä »kaikkiallisiksi päiviksi ja öiksi», jos niin tahtovat. Jälkimmäisten, nim. öitten kestäessä kaikki on kaikessa, kaikki atomit ovat hajaantuneet samanluontoisiksi.
Kehitys ja harhakuvat
Kys. — Mutta kuka maailmankaikkeuden joka kerta luo?
Teos. — Ei kukaan sitä luo. Tiede sanoo sen syntymistä evoluutioksi, kehitykseksi, Kristuksen edellä olevat filosofit ja orientalistit sanovat sitä emanaatioksi, uloskäymiseksi; me salatieteilijät ja teosofit näemme siinä ainoan, kaikkiallisen ja ikuisen todellisuuden lähettävän aikakautisen heijastuksen itsestään äärettömiin avaruuksiin. Tätä heijastusta, jota te pidätte ulkokohtaisena, aineellisena maailmankaikkeutena, pidämme me ohimenevänä illuusiona, harhakuvana eikä muuna. Ainoastaan se, mikä on ikuista, on myös todellista.
Kys. — Siinä tapauksessa tekin ja minä olemme »harhakuvia».
Teos. — Niin olemmekin epävakaisiin persoonallisuuksiimme nähden, jotka tänään ovat yhtä, huomenna toista. Sanoisitteko te revontulen äkkiä leimahtelevia liekkejä »todellisuudeksi», vaikkapa ne teidän katsellessanne ovat kuinka todellisia hyvänsä? Ette, sillä syy, joka ne aikaansaa, on ainoa todellisuus, jos se on pysyvä ja ikuinen, mutta itse vaikutus ja ilmiö on vain ohimenevä harhakuva.
Kys. — Tämä kaikki ei selitä minulle, kuinka tämä »harhakuva», jota sanotaan maailmankaikkeudeksi, on syntynyt, kuinka tajuinen, v a s t a t u l e v a olemassaolo kehittyy ja ilmestyy siitä tajuttomuudesta, joka o n o l e m a s s a.
Teos. — Se on tajuttomuutta ainoastaan meidän rajallisen tietoisuutemme 'kannalta. Me voimme todellakin varustaa Joh. 1:5 selityksin ja sanoa: »Ja (absoluuttinen) valo (joka meille on pimeyttä) loistaa pimeydessä (joka on aineellinen harhavalo) ja pimeys ei sitä käsitä». Tämä absoluuttinen valo on myöskin absoluuttinen ja muuttumaton laki. Joko sädehtimällä tai ulosvirtaamalla — sanoista ei kannata kiistellä — maailmankaikkeus yhdenlaatuisesta itsekohtaisuudestaan tulee ilmestyksen ensimmäiselle tasolle, joita on opetettu olevan seitsemän. Joka tasolla se yhä enemmän tiivistyy ja aineellistuu, kunnes se saapuu tälle meidän tasollemme, missä ainoa maailma, jonka tiede edes likimäärin tuntee ja ymmärtää sen fyysiseen rakenteeseen nähden, on tämä meidän aurinkokuntamme — omaa laatuaan oleva maailma, niin kuin meille on kerrottu.
Kys. — Mitä te tarkoitatte sanoilla »omaa laatuaan»?
Teos. — Tarkoitan, että vaikka luonnonlakien perustukset ja vaikutukset kaikkialla ovat samanlaiset, niin kuitenkin meidän aurinkokuntamme — samoin kuin jokainen muukin maailmankaikkeuden miljoonista aurinkokunnista — vieläpä oma maapallommekin ilmestyy oman ohjelmansa mukaisesti, joka eroaa kaikkien muiden ohjelmista. Me puhumme muiden kiertotähtien asukkaista ja kuvittelemme, että jos he ovat ihmisiä so. ajattelevia olentoja, heidän täytyy olla meidän kaltaisiamme. Runoilijoiden, taidemaalarien ja kuvanveistäjien mielikuvituksessa pitää enkelienkin olla ihana jäljennös ihmisestä — siivet vain lisänä. Me sanomme, että tämä kaikki on erehdystä ja harhaa, sillä jos yksistään tällä pienellä maapallolla on niin suurta erilaisuutta kasvi-, eläin- ja ihmiskunnassa — meriruohosta alkaen Libanonin setriin, likoeläimestä elefanttiin, bushmannista ja neekeristä Belvederen Apolloon — niin täytyy kiertotähtien ja laajemman maailmankaikkeuden muuttuneissa olosuhteissa myöskin luonnollisesti olla olemassa aivan erilainen kasvisto, eläin- ja ihmiskunta. Samat lait voivat luoda niin monia erilaisia joukkoja kappaleita ja olentoja jo tällä tasollamme kaikki kiertotähtemme lukuunottaen. Kuinka paljon erilaisempi silloin täytyykään olla muiden aurinkokuntien ulkonainen luonto, ja kuinka typerää on arvostella muita tähtiä, ja maailmoja ja ihmisolentoja oman maapallomme kannalta, kuten luonnontiede tekee.
Kys. — Mutta mitä tosiseikkoja teillä on tämän väitteenne tukena?
Teos. — Sellaisia, joille tiede ei ylipäänsä koskaan tunnusta todistusten arvoa — niiden lukemattomien tietäjien yhteinen todistus, jotka ovat tämän todeksi vakuuttaneet. Heidän henkiset näkynsä ovat todellisia tutkimuksia, jotka on tehty sokean lihan pauloista vapaiden psyykkisten ja henkisten aistien avulla ja kautta, ja niitä on tarkasti ja järjestelmällisesti vertailtu keskenään, ja epävarmat on seulottu pois. Hylättiin kaikki, mitä ei yhteinen kokemus yksimielisesti vahvistanut, ja ainoastaan se hyväksyttiin pätevänä totuutena, mikä eri aikoina, eri ilmastoissa ja lakkaamattomien tutkimusten pitkässä sarjassa huomattiin yhtäpitäväksi, ja mikä alituisesti sai lisävahvistusta. Ne menettelytavat, joita sielullishenkisten tieteiden tutkijat ja harrastajat käyttävät, eivät eroa luonnontieteiden ja fysiikan tutkijoiden tavoista, niin kuin voitte huomata. Mutta meidän tutkimusalamme ovat kahdella eri tasolla ja meidän työvälineemme eivät ole ihmiskäsin tehtyjä, josta syystä ne kenties ovat vain luotettavampia. Kemistin ja luonnontutkijain haihduttimet, tiivistimet ja mikroskoopit voivat joutua epäkuntoon; teleskooppi ja tähtientutkijan horologiset kojeet voivat turmeltua; meidän havaintovälineemme eivät ole sään tai elementtien vaikutuksen alaisia.
Kys. — Ja sen tähden teillä on niihin järkähtämätön usko?
Teos. — Usko on sana, jota ei ole teosofisissa sanakirjoissa; me sanomme: havaintoihin ja kokemukseen perustuva tieto. Mutta siinä on kuitenkin se ero, että kun tiedemiesten havainnot ja kokemukset fyysisen maailman tieteen alalla saattavat heidät yhtä moneen eri »työhypoteesiin» eli otaksumaan kuin on päitä niitä keksimässä, niin meidän tietomme suostuu lisäämään entiseen tietovarastoonsa ainoastaan sellaiset tosiasiat, joita ei enää käy kieltäminen ja jotka ovat täydellisesti ja ehdottomasti todistettuja. Meillä ei ole kahta uskoa tai otaksumaa samasta asiasta.
Kys. — Sellaistenko tosiseikkojen nojalla te olette omaksuneet ne omituiset teoriat, jotka löytyvät kirjasta Esoteric Buddhismin.
Teos. — Aivan niin. Nämä teoriat voivat olla pienehköissä yksityiskohdissaan hieman virheelliset, ja maallikko-tutkijat ovat voineet niitä esittää väärin, mutta siitä huolimatta ne ovat luonnon tosiseikkoja ja lähempänä totuutta kuin mitkään tieteen olettamukset.
Kiertotähtemme seitsenäisestä rakenteesta
Kys. — Te selitätte, minuni käsittääkseni, että maapallomme on yksi jäsen maapallojen ketjussa?
Teos. — Niin teemme. Mutta muut kuusi »maapalloa» eivät ole samalla ulkokohtaisuuden tasolla kuin meidän maamme. Sen tähden emme voi niitä nähdä.
Kys. — Onko siihen syynä pitkä välimatka?
Teos. — Ei ollenkaan, sillä me näemme pelkällä silmällä, ei ainoastaan kiertotähdet vaan myöskin äärettömän pitkän matkan päässä olevia muita tähtiä, vaan se riippuu siitä, että nuo kuusi palloa ovat meidän fyysisten havaintokeinojemme eli olemisen tasomme ulkopuolella. Niiden aineellinen tiheys, paino ja kokoonpano ovat aivan erilaiset kuin meidän maapallomme ja tunnettujen planeettojen, mutta lisäksi ne ovat kokonaan erilaisessa avaruuden kerroksessa. niin sanoakseni; kerroksessa, jota meidän fyysiset aistimme eivät voi tuntea eikä havaita. Ja kun sanon »kerros», niin älkää mielikuvituksessanne ajatelko kerroksia kuin lavoja toistensa yläpuolella, sillä se veisi toiseen järjettömään väärinkäsitykseen. »Kerroksella» tarkoitan sitä tasoa rajattomassa avaruudessa, joka luontonsa vuoksi ei voi olla tavallisten valveilla tehtyjen havaintojen kohteena, ei älyllisten eikä fyysisten, mutta joka on luonnossa olemassa tavallisen käsityspiirimme eli tietoisuutemme ulkopuolella, meidän kolmiulotteisen avaruutemme ja ajanlaskumme ulkopuolella. Jokainen seitsemästä perustasosta eli kerroksesta avaruudessa — tietysti käsitetty kokonaisuutena, pelkkänä avaruutena, niin kuin Locke määritteli, eikä meidän rajoitettuna avaruutenamme — on omalla tavallaan objektiivinen, ulkokohtainen ja subjektiivinen, itsekohtainen, ja sillä on oma paikkansa ja aikansa, oma tietoisuutensa ja omat aistinsa. Mutta tätä kaikkea voi tuskin käsittää se, joka on kasvatettu nykyaikaisiin ajatustapoihin.
Kys. — Mitä tarkoitatte eri aisteilla? Onko meidän inhimillisellä »tasollamme» jotakin, joka voisi meille antaa kuvan ja selvemmän käsityksen siitä, mitä tarkoitatte, kun puhutte erilaisista aisteista, tiloista ja niihin kuuluvista eri aistimuksista?
Teos. — Ei ole, paitsi ehkä jotakin, josta tiede saisi mukavan naulan ripustaakseen siihen vastaväitteitänsä. Meillähän on unielämässä toisenlainen joukko aisteja, eikö niin? Me tunnemme, puhumme, kuulemme, näemme, maistamme ja ylimalkaan toimimme eri tasolla; että tietoisuustilamme on muuttunut, näkyy selvästi siitä, että pitkät sarjat tekoja ja tapahtumia, jotka niin kuin luulemme käsittävät vuosikausia, kulkevat silmän räpäyksessä mielemme ja ajatuksiemme kautta. No niin, tämä äärimmäinen nopeus, millä sielumme toimii unessa, ja kaikkien muitten silloisten toimintojen täydellinen luonnollisuus osoittaa, että olemme toisella tasolla. Filosofiamme opettaa, että luonnossa on seitsemän perusvoimaa ja seitsemän olemisen tasoa ja samaten seitsemän tietoisuuden tilaa, joissa ihminen saattaa elää. ajatella, muistaa ja oleskella. Mahdotonta on niitä tässä luetella, ja sen, joka tahtoo niihin perehtyä, on käännyttävä itämaista metafysiikkaa tutkimaan. Mutta nämä kaksi tilaa — valveilla olo ja uneksiminen — ovat kaikille tavallisille kuolevaisille, oppineesta filosofista aina tietämättömään raakalaisraukkaan asti, hyvä todistus siitä, että sellaiset tilat todella ovat erilaisia.
Kys. — Te ette siis hyväksy biologian ja fysiologian tunnettuja selityksiä uneksimisesta?
Teos. — Emme. Hylkäämmepä vielä teidän sielutieteilijöittennekin otaksumat, ja annamme enemmän arvoa itämaalaisille viisausopeille. Vaikka uskomme kaikkeuden seitsemään olemistasoon ja tietoisuustilaan, niin maailmankaikkeuteen eli makrokosmokseen nähden pysähdymme neljännelle tasolle, koska käsitämme mahdottomaksi astua sen yli edes pienimmällä varmuudella. Mutta mikrokosmokseen eli ihmiseen nähden me vapaasti tutkistelemme hänen seitsemää olotilaansa ja prinsiippiänsä.
Kys. — Minkä selvityksen te niistä annatte?
Teos. — Me ensinnäkin havaitsemme ihmisessä kaksi eri olentoa, henkisen ja fyysisen, ajattelevan ihmisen ja sen ihmisen, joka näistä ajatuksista itselleen omistaa niin paljon kuin hän kykenee sulattamaan. Sen tähden me erotamme hänessä kaksi luontoa, korkeamman eli henkisen olennon, jossa on kolme »prinsiippiä» eli olemuspuolta, ja alemman eli fyysisen nelinäisyyden, jossa on neljä — yhteensä seitsemän »prinsiippiä».
Ihmisen seitsenäinen luonto
Kys. — Onko tämä sama jako kuin se, jota me nimitämme: henki ja sielu ja lihan ihminen?
Teos. — Ei ole. Tuo on vanha, Platonin tekemä jaotus. Platon oli vihitty eikä sen vuoksi voinut käsitellä kiellettyjä yksityiskohtia, mutta se, joka tuntee ikivanhan opin, voi Platonin sielun ja hengen eri yhdistelmistä tavata nuo seitsemän prinsiippiä. Hän piti ihmistä kokoonpantuna kahdesta osasta — toinen ikuinen, samaa olemusta kuin Absoluutti, toinen kuolevainen ja häviävä, jonka ainekset johtuivat alemmista, »luoduista» jumalista. Hän osoittaa, että ihmisen osat ovat: 1) kuolevainen ruumis, 2) kuolematon prinsiippi ja 3) »erityinen, kuolevaisenlaatuinen sielu». Näitä samoja me nimitämme sanoilla fyysinen ihminen, henkinen sielu eli henki, ja eläimellinen sielu (nous ja psyykhee). Tämän jaotuksen otti Paavali, toinen vihitty, omakseen ja väitti, että on olemassa psyykkinen ruumis, joka kylvetään katoavaiseen (astraaliseen sieluun eli ruumiiseen) ja henkinen ruumis, joka nousee katoamattomassa aineessa. Myöskin Jaakob (3:15) vakuuttaa samaa, sanoessaan, että (alemman sielumme) »viisaus» ei ole tullut ylhäältä, vaan on maallinen (»psyykkinen», »demoninen», katso kreikkalaista tekstiä), jota vastoin toinen on taivainen viisaus. Että Platon samoin kuin Pythagoras puhuessaan kolmesta prinsiipistä lukevat niille eri toimintaa yhdistämällä niitä eri tavoin, käy aivan selväksi jos vertaamme niihin omia oppejamme. Luokaamme lyhyt yleiskatsaus näihin seitsemään prinsiippiin piirtämällä niistä taulukon.
Teosofinen jaotus
Sanskritinkieliset
nimityksetEksoteerinen
merkitysSelitys
A
l
e
m
m
a
tn
e
l
j
äa) ruupaa eli
sthuula shariiraa) fyysinen ruumis
a) on elinaikana kaikkien prinsiippien käyttöväline
b) praana
b) elämä eli elonprinsiippi
b) välttämätön ainoastaan prinsiipelle a, c ja d sekä alemman manaksen toiminnoille, jotka käsittävät kaikki (fyysisiin) aivoihin rajoitetut toiminnot
c) linga shariira
c) astraaliruumis
c) kaksois- eli hahmoruumis
d) kaama ruupa
d) eläimellisten halujen ja intohimojen asunto
d) tämä on eläinihmisen keskus ja tästä käy raja kuolevaisen ihmisen ja kuolemattoman olennon välillä
y
l
e
m
m
ä
tk
a
t
o
a
m
a
t
t
o
m
a
tk
o
l
m
ee) manas — toiminnassaan kaksinainen prinsiippi
e) äly, ajatuskyky korkeampi ihmisjärki, jonka valo eli sädehdys yhdistää vionadin elinajaksi kuolevaiseen ihmiseen
e) ihmisen tuleva tila ja karmallinen kohtalo riippuu siitä, vetääkö manasta enemmän alaspäin kaama ruupa, eläinhimojen asunto, vai buddhi, henkinen minä ylöspäin. Jälkimmäisessä tapauksessa manaksen yksilöllisten, henkisten taipumusten korkeampi tietoisuus yhtyy kokonansa buddhiin ja muodostaa sen minän, joka astuu deevakhaaniseen autuuteen.*)
f) buddhi
f) henkinen sielu
f) puhtaan kaikkiallisen hengen käyttöväline
g) aatmaa
g) henki
g) yhtä Absoluutin kanssa, sen sädedyksenä
*) Mr. Sinnettin "Esoteric Buddhism", kirjassa d, e, ja f nimitetään eläimelliseksi, inhimilliseksi ja henkiseksi sieluksi, mikä sopii yhtä hyvin. Vaikka Esoteric Buddhism numerot prinsiipit, oli tämä oikeastaan turha. Kaksinaista monadia yksin (aatmaa-buddhi) voidaan ajatella kahtena korkeimpana numerona (6 ja 7). Toisiin nähden numeroiminen ei yleensä ole mahdollinen, koska vain sitä "prinsiippiä", joka ihmisessä on etualalla, on pidettävä ensimmäisenä ja etummaisena. Muutamissa ihmisissä korkeampi äly (manas eli 5:s) hallitsee toisia; toisissa eläinsielu (kaama-ruupa) on ylivaltiaana, tuoden esille niitä petomaisimpia vaistoja jne.
Mitä sitten Platon opettaa? Hän puhuu sisäisestä ihmisestä, johon kuuluu kaksi osaa — toinen muuttumaton ja aina sama, yhtä olemusta Jumaluuden kanssa, ja toinen kuolevainen, häviön alainen. Nämä kaksi osaa ovat samat kuin taulukossamme ylempi kolminaisuus ja alempi nelinäisyys. Hän selittää: »kun sielu (psyykhee) yhdistyy nous’iin (jumalalliseen henkeen eli ainekseen1, tekee se kaikki oikein ja onnellisesti», mutta toisin on laita, jos se yhdistyy anoiaan (hulluuteen eli järjettömään eläinsieluun). Tässä meillä on manas (eli yleensä sielu) katsottuna kahdelta puolelta: kun se yhdistyy anoiaan (meidän kaama-ruupaan eli »Esoteric Buddhism»-kirjan »eläinsieluun»), kulkee se täydellistä tyhjäksi tulemista kohti mitä persoonalliseen minään tulee, mutta kun se yhdistyy nous’iin (aatmaa-buddhiin), sulautuu se kuolemattomaan, häviämättömään minään, ja silloin entisen persoonallisen minän henkinen tietoisuus tulee kuolemattomaksi.
Ero sielun ja hengen välillä
Kys. — Opetatteko todella, niin kuin muutamat spiritistit syyttävät, jokaisen persoonallisuuden tuhoutuvan?
Teos. — Emme. Vastustajamme ovat telineet tämän typerän syytöksen sen vuoksi, että tämä kysymys kaksinaisuudesta jumalallisen minän yksilöllisyydestä ja ihmiselämän persoonallisuudesta — sisältää sen kysymyksen, onko todelliselle kuolemattomalle minälle mahdollista esiintyä spiritistisessä istunnossa »aineellistuneena henkenä», ja tämän mahdollisuuden me, kuten jo on sanottu, kiellämme.
Kys. — Aivan äsken lausuitte, että psyykhee käy kohti täydellistä tuhoa, jos se yhdistyy a n o i a a n. Mitä Platon tarkoitti, ja mitä te tarkoitatte tällä?
Teos. — Persoonallisen tietoisuuden täydellistä tuhoutumista, joka luullakseni on harvinainen poikkeustapaus. Tavallisesti ja melkein ilman poikkeusta on sääntönä, että persoonallinen tietoisuus sulautuu minän yksilölliseen eli kuolemattomaan tietoisuuteen; tapahtuu muutos eli jumalainen kirkastuminen, ja ainoastaan neljä alempaa prinsiippiä häviää kokonaan. Odottaisitteko te, että lihallinen ihminen eli ohimenevä persoonallisuus, hänen varjonsa, hänen »astraalinsa», hänen eläimelliset viettinsä vieläpä fyysinen elämänsä jäisivät elämään »henkisen minän» kanssa ja muuttuisivat ikuisiksi? Luonnollisesti näiden kaikkien täytyy lakata olemasta ruumiillisessa kuolemassa tai sen jälkeen. Aikaa myöten ne kokonaan hajoavat ja katoavat näkyvistä, kadottaen olemassaolonsa kokonaisuutena.
Kys. — Siis te hylkäätte myöskin lihan ylösnousemuksen?
Teos. — Sangen jyrkästi! Miksikä me, jotka uskomme muinaisten kansojen ikivanhaan salattuun filosofiaan, hyväksyisimme myöhemmän kristillisen jumaluusopin typerät saivartelut, jotka ovat lainatut gnostikkojen egyptiläisistä ja kreikkalaisista julkisista järjestelmistä?
Kys. — Egyptiläiset kunnioittivat luonnonhenkiä ja jumaloivat sipuliakin; teidän hindulaisenne palvovat epäjumalia vielä tänä päivänä; Zoroasterin uskolaiset palvoivat ja palvovat vieläkin aurinkoa, ja parhaat kreikkalaiset filosofit olivat joko uneksijoita tai materialisteja — esim. Platon ja Demokritos. Kuinka saatatte näitä verrata toisiinsa?
Teos. — Niin lienee laita teidän uudenaikaisten teologisten ja tieteellistenkin katkismustenne mukaan: puolueettoman silmissä ei niin ole. Egyptiläiset kunnioittivat Yhtä — ainoastaan — yhtä Nout’ina, ja tästä sanasta on Anaksagoras saanut nimityksensä nous eli niin kuin hän sanoo nous autokratees, »itseänsä hallitseva sielu eli henki», arkhee tees kineeseoos, »johtava liikkeelle panija» eli ensimmäinen primum mobile (alkuliikkuja); hänen mielestään nous oli Jumala, ja logos oli ihminen, Jumalasta uloskäynyt. Nous on henki (sekä kaikkeudessa että ihmisessä) ja logos (joko maailmana tai astraaliruumiina) edellisestä uloskäynyt, kun taas fyysinen ruumis on pelkästään eläimellinen. Ulkonaiset havaintokykymme käsittävät ulkonaisia ilmiöitä (fenomeeneja); meidän nous’imme ainoastaan kykene käsittämään olioiden sisäisen puolen (noumena). Ainoastaan logos eli noumenon pysyy elossa, sillä se on itse luonnoltaan ja olemukseltaan kuolematon, ja logos ihmisessä on hänen ikuinen joka ruumistuu ja pysyy ainiaan. Mutta kuinka tämän alkulähteeseensä taas palaavan jumalaisen sädetyksen ulkonainen katoava varjo, sen saavan jumalaisen sädehdyksen ulkona hetkenaikainen vaatetus, voisi olla se, mikä katoamattomuudessa herätetään? (1 Kor. 15:42).
Kys. — Mutta tuskinpa kuitenkaan voitte päästä siitä, että olette keksineet uuden jaotuksen ihmisen henkisille ja sielullisille aineksille, sillä ei mikään filosofi puhu niistä siten, vaikka luulette Platonin niin tekevän.
Teos. — Ja minä pysyn tässä uskossa. Ei ainoastaan Platon vaan Pythagoraskin noudatti samaa jaotusta.2 Hän selitti sielun olevan itseliikkuvan ykseyden (monas), jossa on kolme ainesta, nous (henki), freen (järki) ja thymos (elämä, hengitys eli kabbalistien nefesh), ja näitä kolmea vastaavat meillä aatmaa-buddhi (korkeampi henkisielu), manas (minä) ja kaama-ruupa ynnä manaksen alempi heijastus. Mitä vanhat kreikkalaiset filosofit nimittävät sieluksi ylimalkaan, sitä me nimitämme hengeksi eli henkiseksi sieluksi, buddhiksi, joka oli aatmaan, (Platonin korkeimman jumaluuden, To Agathonin) käyttöväline. Kun Pythagoras ja muut sanovat, että eläimillä on samoin kuin meillä freen ja thymos, osoittaa se, että tässä tarkoitetaan manaksen alempaa heijastusta (vaistoa) ja kaama rupaa (eläimellisiä, eloisaa himoja). Ja jos me niin kuin Sokrates ja Platon seuraamme tätä johtoa ja näihin viiteen — nim. To Agathon (Jumaluus eli aatmaa), psyykhee (sielu kokonaisuutena), nous (henki eli järki), freen (fyysinen sielu) ja thymos (kaama ruupa eli himot) —, lisäämme niihin mysteereitten eidolonin varjomuodon eli ihmisen kaksoishaamun ja fyysisen ruumiin niin on helppo todistaa, että sekä Pythagoraan että Platonin käsitykset olivat samat kuin meidän. Vieläpä egyptiläisetkin pitivät kiinni seitsenäisestä jaoituksesta. He opettivat, että sielun (minän) ruumiista lähtiessään on kuljettava seitsemän huoneensa eli prinsiippinsä kautta, sekä niiden, jotka se jättää jälkeensä, että niiden, jotka se ottaa mukaansa. Ainoa ero on, että he aina muistaen rangaistusta, mikä seurasi mysteereiden oppien paljastamista ja joka oli kuolema, esittivät opin vain ulkopiirteittäin, kun me sen sijaan selvittelemme sitä tarkemmin yksityiskohtaisesti. Mutta vaikka me maailmalle julkaisemme niin paljon kuin laki myöntää, niin meidän opistamme on salattuna moni tärkeä kohta, minkä saavat tietää ainoastaan ne, jotka tutkivat sisäistä esoteerista filosofiaa ja ovat tehneet vaitiololupauksen.
Kreikkalaisten opit
Kys. — Meillä on erinomaisia kreikan- ja latinan-, sanskritin- ja hebreankielen oppineita. Miksikä, emme löydä heidän kääntämistään teoksista mitään, mikä johtaisi meidät siihen, josta te puhutte?
Teos. — Sen tähden että teidän kääntäjänne huolimatta suuresta oppineisuudestaan, ovat leimanneet filosofit, etenkin kreikkalaiset, hämäriksi kirjailijoiksi sen sijaan että he ovat mystisiä. Ottakaa esim. Plutarkhos ja lukekaa, niitä hän sanoo ihmisen »prinsiipeistä». Mitä hän kuvailee, on käsitetty kirjaimellisesti ja luettu metafyysiseksi taikauskoksi ja tietämättömyydeksi. Sallikaa minun esittää valaiseva kuvaus tämän kirjailijan teoksesta:
»Ihminen on moniosainen olento, ja ne erehtyvät, jotka luulevat hänessä olevan ainoastaan kaksi osaa. Sillä he luulevat, että ymmärrys (aivojen älytoiminta) on osa sielusta (ylemmästä kolminaisuudesta), mutta he erehtyvät tässä yhtä paljon kuin ne, jotka pitävät sielua osana ruumista, so. jotka pitävät kolminaisuutta häviävän, kuolevaisen nelinäisyyden osana, sillä ymmärrys (nous) on yhtä korkealla sielusta kuin sielu on parempi ja jumalallisempi ruumiista. Sielu (psyykhee) yhdessä ymmärryksen (nousin) kanssa saa aikaan järjen, ja ruumiin (eli thymoksen, eläimellisen sielun) kanssa se saa aikaan himot; toinen näistä on nautinnon ja tuskan alku eli prinsiippi, toinen hyveen ja paheen. Näistä kolmesta toisiinsa yhtyneistä ja liittyneistä osista maa on antanut ruumiin, kuu sielun ja aurinko ymmärryksen ihmiskunnalle.»
Tämä viimeinen lause on puhtaasti vertauskuvallinen ja sen ymmärtävät vain ne, jotka tuntevat sisäisen, esoteerisen vastaavaisuuksien tieteen ja tietävät, mikä planeetta millekin prinsiipille kuuluu. Plutarkhos jakaa prinsiipit kolmeen ryhmään ja esittää ruumiin kokoonpannun fyysisestä muodosta, astraalisesta varjosta ja hengityksestä eli alemmasta kolminkertaisesta osasta, joka »maasta on tullut ja maaksi pitää jälleen tuleman»; toisena osana hän pitää keskimmäistä prinsiippiä ja vaistomaista sielua, joka on kuusta ja kuun kautta saanut alkunsa ja on aina kuun vaikutuksen alainen3; ja ainoastaan korkeintan osaa eli henkistä sielua aatmallisine ja manasisine elementteineen hän pitää suorastaan ulosvaluneena auringosta, joka tässä edustaa To Agathonia, korkeinta jumaluutta. Tästä on todistuksena se, minkä hän myöhemmin lausuu:
»Nyt toinen niistä kuolemista, jonka me kuolemme, tekee kolminaisesta ihmisestä kaksinaisen ja toinen kuolema kaksinaisesta yhtenäisen. Edellinen kuolema tapahtuu Deemeeterin piirissä ja tuomioalueella, jonka tähden sana telein, niin kuin mysteereitä nimitettiin, muistuttaa kuoleman nimeä, teleutan. Ateenalaiset sanoivatkin muinoin vainajia Deemeeterille pyhitetyiksi. Toinen kuolema sen sijaan tapahtuu kuussa eli Persefonen piirissä.»
Tässä on meidän oppimme, joka osoittaa ihmisen olevan seitsenäisen elämän aikana, viisinäisen aivan kuoleman jälkeen kaamalookassa ja kolminaisen minän, henkisielun ja tietoisuuden deevakhaanissa. Tätä eroamista, ensiksi »Haadeksen kentillä», niin kuin Plutarkhos nimittää kaamalookaa, ja sitten deevakhaanissa tapahtuvaa, vastasivat täydellisesti näytännöt pyhissä mysteereissä, niissä vihkimykseen pyrkivät esittivät koko kuolonnäytelmän ja ylösnousemuksen kirkastettuna henkenä, jolla nimellä me tarkoitamme tajuntaa. Tätä Plutarkhos tarkoittaa sanoessaan:
»Ja kuten toisella kertaa maallinen Hermes on mukana, niin toisella kertaa on taivaallinen Hermes. Edellinen tempaisee äkkinäisesti ja väkivaltaisesti sielun irti ruumiista, mutta Proserpina irrottaa hellästi ja verkalleen ymmärryksen sielusta.4 Tästä syystä nimitetään Proserpinaa monogenes ainosyntyinen eli oikeammin yhden ainoan synnyttäjä, sillä parempi osa ihmisestä on yksi, kun Proserpina on sen erilleen ottanut. Nyt siis kumpainenkin, niin toinen kuin toinen, tapahtuu luonnonmukaisesti. Sillä kohtalo (fatum eli karma) on määrännyt, että jokaisen sielun, olkoon sillä ymmärrystä (järkeä) tai ei, pitää ruumiista erottuaan vaeltaa jonkin ajan, vaikkei aina yhtä pitkän ajan, maan ja kuun välisessä seudussa (kaamalookassa5). Sillä ne, jotka ovat olleet väärintekijöitä ja himokkaita, kärsivät silloin pahoista töistään koituvan rangaistuksen; mutta hyvien ja oikeamielisten täytyy pysyä siellä, kunnes ovat puhdistuneet ja pyhityksellä vapautuneet kaikesta siitä pahasta, mikä heihin on ruumiin yhteydessä tarttunut, kuten turmeltuneesta terveydestä, samalla kun he elävät mitä leppoisimmassa ilmanalassa, niin sanotuilla Haadeksen kentillä, missä heidän täytyy pysyä tietty, ennen määrätty aika. Ja sen jälkeen he, ikään kuin he palaisivat kaukaiselta harhamatkalta tai pitkästä maanpaosta, saavat tuntea niin ylenpalttista iloa, kuin pyhiin mysteereihin vihityt ylipäänsä tuntevat, vaikka siihen sekoittuu levottomuutta, ihailua ja itsekunkin omia erityisiä toiveita.
Tämä on nirvaanista autuutta, eikä kukaan teosofi voi sen selvemmin ja samalla salaisella kielellä kuvailla deevakhaanin älyllisiä iloja, missä jokaisella ihmisellä on oman tajuntansa luoma paratiisi ympärillään. Mutta teidän täytyy varoa sitä yleistä erehdystä, jonka hyvin monet meistä teosofeistakin tekevät. Älkää luulko, että koska ihmistä sanotaan seitsenäiseksi ja sitten viisinäiseksi ja kolminaiseksi, hän silti olisi kokoonpantu seitsemästä, viidestä tai kolmesta olennosta, tai niin kuin muuan teosofinen kirjailija sattuvasti sanoo, kuorista, jotka voitaisiin erottaa niin kuin sipulin kuoret. Paitsi ruumista, elonhenkeä ja astraalista eidolonia, jotka kaikki kuolemassa hajaantuvat, ovat »prinsiipit», niin kuin jo on sanottu, yksinkertaisesti tajunnan puolia ja tiloja. On ainoastaan yksi todellinen ihminen, joka kestää koko elämänkauden läpi ja on olemukseltaan kuolematon, ja tämä on manas, järki-ihminen eli ruumistunut tietoisuus. Materialistit väittävät, ettei järki ja tajunta voi toimia ilman ainetta, mutta tämä vastaväite on tehoton meihin nähden. Me emme kiellä heidän todistelunsa pätevyyttä, vaan ainoastaan kysymme vastustajiltamme: »Tunnetteko kaikki aineen olotilat, te, jotka tiedätte vain kolmesta? Ja mistä tiedätte, että se, jota me sanomme absoluuttiseksi tietoisuudeksi eli Jumaluudeksi, aina näkymättömäksi ja tuntemattomaksi, että se ei ole juuri kaikkiallinen henkiaine eli aine-henki, ehdottomassa rajattomuudessaan, vaikka se aina pysyy meidän rajalliselta käsitykseltämme salattuna?
Itse asiassa tietoinen minä, joka luo oman paratiisinsa — olkoonpa vain houkkien paratiisin, mutta silti autuaallisen olon —, on eräs tämän henkiaineen alimpia ja sen manvantaarisina ilmennyskausina osittain ilmenneitä olemuspuolia.Kys. — Mutta mitä on deevakhaan?
Teos. — Sanasta sanaan »jumalien maa», älyllisen autuuden olotila. Filosofisesti puhuen sieluntila, samankaltainen mutta paljon eloisampi ja todellisempi kuin ihanin uni. Se on useimpien ihmisten kuoleman jälkeinen tila.
Teos. — Riippuu siitä, mitä tarkoitatte sillä sanalla?
Kys. — Tarkoitan kristittyjen Jumalaa, Jeesuksen Isää, Luojaamme: lyhyesti, Mooseksen raamatullista Jumalaa.
Teos. — Sellaiseen Jumalaan emme usko. Hylkäämme käsityksen persoonallisesta eli maailman ulkopuolella olevasta, ihmisenkaltaisesta Jumalasta, joka on vain ihmisen jättiläisvarjokuva, eikä edes parhaimman ihmisen. Me sanomme — ja todistammekin, että teologian Jumala on kimppu ristiriitaisuuksia ja järjen kannalta mahdottomuus. Sen tähden emme tahdo olla hänen kanssaan missään tekemisissä.
Kys. — Olkaa hyvä ja selittäkää syyt.
Teos. — Niitä on paljon eikä kaikkia tässä voi kosketella. Mutta muutamia kyllä. Tämän Jumalan tunnustajat sanovat häntä äärettömäksi ja absoluuttiseksi, eikö niin?
Kys. — Niin luulen.
Teos. — Siis, jos hän on ääretön — so. rajaton — ja varsinkin jos hän on absoluuttinen, niin kuinka hänellä voisi olla jokin muoto ja kuinka hän voisi olla jonkin luoja? Muotoon kuuluu rajoitus, ja sillä on alku sekä loppu; ja voidakseen luoda, täytyy olennon ajatella ja suunnitella. Kuinka voidaan otaksua Absoluutin ajattelevan — so. olevan jossakin suhteessa siihen, mikä on rajoitettu, katoavainen ja ehdonalainen? Tämä on filosofinen ja looginen mahdottomuus. Juutalaisten Kabbalakin hylkää sellaisen käsityksen ja tekee sen tähden ainoasta ja absoluuttisesta, jumalaisesta prinsiipistä rajattoman ykseyden, jota se kutsuu nimellä Ain Soph.6 Voidakseen luoda, täytyy Luojan toimia, ja kun tämä on mahdotonta Absoluutille, niin täytyi esittää rajattoman prinsiipin olevan kehityksen (ei luomisen) syynä epäsuoralla tavalla — so. siten, että se emanoi Sefirotin (toinen mahdottomuus, tällä kertaa Kabbalan kääntäjistä riippuva).7
Kys. — Mitä te sanotte niistä, jotka ovat kabbalisteja ja kuitenkin uskovat Jehovaan eli Tetragrammatoniin?
Teos. — Heillä on vapaus uskoa mitä tahtovat, sillä tuskinpa heidän uskonsa tai uskomattomuutensa voi horjuttaa päivänselvää tosiasiaa. Jesuiitat sanovat, ettei kaksi kertaa kaksi aina varmasti ole neljä, koska Jumalan vallassa on saattaa 2 x 2 = 5. Pitääkö meidän silti uskoa heidän viisasteluansa?
Kys. — Siispä te olette ateisteja?
Teos. — Tietääksemme emme ole, jollei nimi »ateisti» tarkoita kaikkia niitä, jotka eivät usko ihmisenkaltaiseen Jumalaan. Me uskomme kaikkialliseen jumalaiseen perusolemukseen, joka on kaiken juuri, josta kaikki käy ulos ja johon kaikki taas sulautuu olemisen suuren kiertokauden lopulla.
Kys. — Tämähän on panteismin ainainen vanha väite. Jos olette panteisteja, ette voi olla deistejä, ja jollette ole deistejä, silloin teidän täytyy suostua nimeen ateisti.
Teos. — Eipä ehdottomasti. Sana »panteismi» on eräs niistä nimityksistä, joita on tuomittu, kun sokeat ennakkoluulot ja yksipuoliset ajatustavat ovat vääristäneet niiden todellisen ja alkuperäisen merkityksen. Jos hyväksytte, että tämä yhdistetty sana johtuu, niin kuin kristityt selittävät, sanoista pan, »kaikki», ja theos, »jumala» ja sitten uskottelette ja opetatte tämän merkitsevän, että joka kivi ja joka puu luonnossa on joku Jumala taikka ainoa Jumala, silloin tietysti olette oikeassa tehdessänne panteisteista fetishin palvelijoita heidän oikean nimensä lisäksi. Mutta tuskinpa onnistutte yhtä hyvin, jos johdatte tämän sanan esoteerisesti, niin kuin me teemme.
Kys. — Mikä teidän määritelmänne sitten on?
Teos. — Saanko ininä vuorostani tehdä kysymyksen? Miten te käsitätte sanan pan eli luonnon?
Kys. — Luonto on käsittääksemme ympärillämme olevien kappaleitten kokonaissumma; kaikki syyt ja seuraukset aineen maailmassa, luomakunta eli maailmankaikkeus.
Teos. — Siis kaikkien tunnettujen syitten ja seurausten personoitu summa ja järjestelmä; kaikkien rajallisten vaikutusten ja voimien kokonaisuus, aivan erotettuna järjellisestä luojasta tai luojista ja ehkä »käsitetty yhtenä erityisenä voimana» — niin kuin teidän tietosanakirjoissanne sanotaan?
Kys. — Niin juuri, luullakseni.
Teos. — Hyvä. Me emme ota ollenkaan lukuun tätä objektiivista ja aineellista luontoa, jota sanomme katoavaksi harhakuvaksi, emmekä myöskään tarkoita sanalla pan luontoa — engl. nature — hyväksytyssä latinasta johtuvassa merkityksessään (natura »syntyväinen», sanasta nasci »syntyä».) Kun puhuimme Jumaluudesta ja pidämme sen samana ja siis samanaikaisena kuin luonto, niin tarkoitamme ikuista, luomatonta luontoa emmekä teidän kokoelmaanne katoavia varjoja ja rajallisia epätodellisuuksia. Virsiseppä sanokoon näkyvää taivaankantta Jumalan istuimeksi ja meidän tomumaatamme hänen astinlaudakseen. Meidän Jumaluutemme ei asu paratiisissa eikä missään erityisessä puussa, rakennuksessa tai vuoressa: se on kaikkialla, jokaisessa näkyvän ja näkymättömän maailman atomissa, jokaisessa näkymättömässä atomissa ja jaollisessa molekyylissä, sen yllä ja ympärillä; sillä SE on sekä sisäisen että ulkonaisen kehityksen salaperäinen voima, kaikkialla oleva, kaikkivoipa, vieläpä kaikkitietävä potentialiteetti (mahdollisuus).
Kys. — Seis! Kaikkitietävyyden edellytyksenä on jokin, joka ajattelee, ja tehän kiellätte teidän Absoluutiltanne ajatuskyvyn.
Teos. — Me kiellämme sen Absotuutilta, koska ajatteleminen on rajoitettua ja ehdonalaista. Mutta te nähtävästi unohdatte että filosofiassa absoluuttinen itsetiedottomuus on myöskin absoluuttista itsetietoisuutta, sillä muuten se ei voisi olla absoluuttinen.
Kys. — Siis Absoluutti teidän mielestänne ajattelee?
Teos. — Ei, SE ei ajattele siitä yksinkertaisesta syystä, että se on itsessään absoluuttinen ajatus. Ja samasta syystä se ei myöskään ole olemassa, sillä se on absoluuttinen olemassaolo, oleminen, ei olento. Jos tahdotte tämän ymmärtää, lukekaa Solomon Ben Yehudah Ibn Gebirolin mahtava kabbalistinen runoelma kirjassa Kether Malchuth:
»Sinä olet yksi, kaikkien lukujen juuri, mutta ei laskemislukuna, sillä ykseys ei salli kerrannaisuutta, muuttumista tai muotoa. Sinä olet yksi, ja Sinun ykseytesi salaisuuden perille eivät ihmisistä viisaimmat pääse, sillä he eivät tunne sitä. Sinä olet yksi, ja Sinun ykseytesi ei milloinkaan vähene, ei enene, ei muuttua saata. Sinä olet yksi, ja mikään ajatukseni ei voi Sinulle rajaa tai määritelmää asettaa. Sinä olet, mutta et niin kuin olevainen, sillä kuolevaisten ymmärrys tai aavistus ei voi Sinun olemassaoloasi saavuttaa eikä määritellä Sinua missä, miten ja miksi», jne. jne.
Lyhyesti sanoen, meidän jumaluutemme on maailmankaikkeuden ikuinen rakentaja, sen taukoamaton kehittäjä, vaan ei luoja. Kaikkeus kehittyy itse omasta olemuksestaan, kenenkään sitä luomatta. Vertauskuvallisesti se on ympyrä ilman kehää, ja sillä on vain yksi aina toimiva ominaisuus, johon kaikki muut olevat tai ajateltavissa olevat ominaisuudet sisältyvät, nim.: se itse. Se on yksi ainoa laki, joka aikaansaa ilmenneet, ikuiset ja muuttumattomat lait siinä laissa, joka itse ei koskaan ilmenny, koska se on absoluuttinen, ja joka ilmennyskausinaan on alati syntyvä.Kys. — Kuulin kerran erään teidän jäsenistänne sanovan, että tuo kaikkiallinen Jumaluus, aina läsnäoleva, on häpeän astioissa yhtä hyvä kuin kunnian astioissa ja sen tähden on läsnä sikarintuhkani jokaisessa hiukkasessakin. Eikö tämä ole suoraa herjausta?
Teos. — Ei minusta, sillä tuskinpa voi selvää järkiajatusta sanoa herjaukseksi. Jos sulkisimme kaikkialla olevan prinsiipin pois yhdestä ainoasta matemaattisesta pisteestä avaruudessa tai jostakin aineen osasesta, jolla on jokin tilavuus, kuinka silloin voisimme pitää sitä äärettömänä?
Onko rukoileminen välttämätöntä
Kys.— Uskotteko rukoukseen ja rukoitetteko koskaan?
Teos. — Emme. Me toimimme, sen sijaan että puhuisimme.
Kys. — Te ette lähetä rukouksia edes absoluuttiselle prinsiipille?
Teos. — Miksi niin tekisimme? Kun meillä muutenkin on tarpeeksi tehtävää, niin emme suostu uhraamaan aikaamme lausuaksemme sanallisia rukouksia puhtaalle ajatuspäätelmälle. Ei Tuntematon ole missään suhteissa mihinkään, sen osat vain keskenään, se itse ei ole ollenkaan olemassa rajallisiin suhteisiin katsottuna. Näkyvä kaikkeus riippuu olemisessaan ja ilmiöissään muotojensa keskinäisestä toiminnasta ja niiden laeista, ei rukouksista eikä rukoilijoista.
Kys. — Ettekö ollenkaan usko rukouksen voimaan?
Teos. — Emme rukoukseen, joka opitaan niin ja niin monisanaisena latelemaan ulkoa, jos tarkoitatte tuntemattomalle Jumalalle osoitettua ulkonaista pyyntöä, jonka juutalaiset ottivat käytäntöön ja farisealaiset tekivät yleiseksi.
Kys. — Onko muunlaisiakin rukouksia?
Teos. — Varmasti. Me sanomme sellaista tahdon rukoukseksi, ja se on pikemmin sisäinen käsky kuin pyyntö.
Kys. — Ketä te sitten silloin rukoilette?
Teos. — »Meidän Isäämme taivaissa» — esoteerisessa merkityksessä käsitettynä.
Kys.— Onko se merkitys toinen kuin jumaluusopin opettama?
Teos. — Kokonaan toinen. Salatieteilijä ja teosofi kääntyy rukouksella Isänsä puoleen, joka on salassa (lukekaa ja koettakaa ymmärtää Matt. 6:6), eikä maailman ulkopuolella olevan ja sen tähden rajallisen Jumalan puoleen. Ja tämä »Isä» on ihmisessä itsessään.
Kys. — Silloin teette ihmisestä jumalan?
Teos. — Olkaa hyvä ja sanokaa »Jumalan» eikä »jumalan». Meidän käsityksemme mukaan sisäinen ihminen on ainoa jumala, josta voimme saada jotakin tietoa. Ja kuinka voisikaan olla toisin? Myöntäkää oikeaksi edellytyksemme, että Jumala on kaikkialle ulottuva rajaton prinsiippi; kuinka silloin ihminen olisi ainoa, mikä ei olisi Jumaluuteen sulautunut ja sen täyttämä? Me sanomme »Isäksemme taivaissa» tuota jumalaista olemusta, jonka tunnemme sisässämme, sydämessämme ja henkisessä tietoisuudessamme, ja sillä ei ole mitään tekemistä sen ihmisenkaltaisen kuvan kanssa, jonka siitä voimme tehdä fyysisissä aivoissamme tai aivojen mielikuvituksessa: »Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että (absoluuttisen) Jumalan henki asuu teissä?»8 Mutta kukaan älköön kuvitelko tätä sisässämme asuvaa olemusta mitenkään ihmisen kaltaiseksi. Älköön kukaan teosofi, jos hän tahtoo nojautua jumalaiseen totuuteen, ei inhimilliseen. Sanoko, että tämä »salassa oleva Jumala» kuuntelee häntä tai eroaa rajallisesta ihmisestä tai toiselta puolen rajattomasta olemuksesta — sillä kaikki on yhtä. Ja niin kuin äsken huomautin, älköön hän sanoko, että rukous on pyyntö. Se on pikemmin mysteeri, salainen menettely, minkä rajalliset ja ehdonalaiset ajatukset ja halut, joita absoluuttinen henki ei voi kuulla, koska se on ehdoton, muuttuvat henkiseksi tahdoksi ja tahtomiseksi. Sellaista menettelyä on sanottu »henkiseksi muuntamiseksi». Meidän palavan hartautemme voimallisuus muuttaa rukouksen tuoksi »viisasten kiveksi», joka tekee lyijystä puhdasta kultaa. Ainoa yhdenlaatuinen olemus (homogeeninen substanssi), »meidän tahdonvoimarnme» tulee toimivaksi eli luovaksi voimaksi, mikä saa mielemme mukaisia vaikutuksia aikaan.
Kys. — Tarkoitatteko sillä, että rukous on salainen prosessi, joka aikaansaa fyysisiä tuloksia?
Teos. — Tarkoitan. Tahdonvoima tulee eläväksi voimaksi. Mutta voi niitä salatieteilijöitä ja teosofeja, jotka eivät tukahduta alemman persoonallisen minän eli fyysisen ihmisen himoja, eivätkä sano korkeammalle henkiselle minälleen, joka lepää aatmaa-buddhin valossa: »Sinun tahtosi tapahtukoon, ei minun», jne., vaan jotka panevat tahdonvoiman aaltoja liikkeelle itsekkäitä ja epäpyhiä pyyteitä ruokkiakseen! Sillä tämä on mustaa magiaa, kauhistusta ja henkistä noituutta. Valitettavasti tämä kaikki on kristillisten valtiomiestemme ja kenraaliemme mielityönä etenkin silloin kun lähetetään kaksi sotajoukkoa toisiaan murhaamaan. Ennen taistelua molemmat sotajoukot harjoittavat vähäsen tuota noituutta. kun näet kumpikin rukoilee samaa sotajoukkojen Jumalaa, pyytäen häntä auttamaan vihollisten päitä poikki pantaessa.
Kys. — Daavid rukoili sotajoukkojen Herraa avukseen lyömään filistealaiset ja tappamaan syyrialaiset ja moabilaiset ja »Herra auttoi Daavidia, kuhunka ikänä hän vaelsi». (1. Aikak. 18:13). Tässä ne ainoastaan seuraamme Raamatun sanoja.
Teos. — Tietenkin teette niin. Mutta koska te minun tietääkseni mielellänne sanotte itseänne kristityiksi ettekä israelilaisiksi eli juutalaisiksi, niin miksette mieluummin seuraa Kristuksen sanoja? Selvästi hän kieltää teitä seuraamasta »vanhoja,» eli Mooseksen lakia ja käskee teitä tekemään niin kuin hän sanoo; ja niille, jotka tahtovat miekkaan tarttua, hän varoitukseksi sanoo, että hekin miekkaan hukkuvat. Kristus on antanut teille erään rukouksen, jonka te olette tehneet huulten hyminäksi ja pöyhkeilyksi ja jota ei kukaan muu kuin tosi salatieteilijä täysin ymmärrä. Siinä rukouksessa te sanotte kuolleen kirjaimen mukaisesti: »Anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme velallisillemme» —, mutta sitä ette koskaan tee. Sitten hän käski teitä rakastamaan vihollisianne ja tekemään niille hyvää, jotka teitä vihaavat. Eipä siis »Nasaretin lempeä profeetta teitä opettanut rukoilemaan »Isäänne» tappamaan ja antamaan teidän voittaa vihollisenne. Tämän tähden me hylkäämme sen, mitä te sanotte rukoukseksi.
Kys. — Mutta kuinka selitätte sen yleismaailmallisen tosiasian, että kaikki rodut ja kansat ovat rukoilleet ja palvoneet Jumalaa tai jumalia? Muutamat kyllä ovat palvoneet ja lepytelleet piruja ja pahoja henkiäkin, mutta tämä vain todistaa, kuinka yleisesti levinnyt on usko rukouksen voimaan.
Teos. — Selityksenä on se toinen tosiseikka, että rukouksella on useita muita merkityksiä kuin kristittyjen sille antama. Se ei tarkoita ainoastaan anomusta eli pyyntöä, vaan muinaisina aikoina oli se enemmän loitsua ja manausta. Mantra eli hindulaisten rytmillinen rukouslaulu tarkoittaa juuri sitä, sillä brahmiinit pitävät itseänsä tavallisia deevoja eli jumalia korkeampina. Rukous voi olla siunaus mutta voi yhtä hyvin olla avunpyyntö eli manaus pahassa tarkoituksessa ja kirous (kuten siinä tapauksessa, että kaksi sotajoukkoa yhtä aikaa rukoilee toinen toisensa tuhoutumista). Ja koska useimmat ihmiset ovat sangen itsekkäitä ja rukoilevat ainoastaan itsellensä hyvää, pyytäen, että Jumala antaisi heille heidän »jokapäiväisen leipänsä», kun heidän pitäisi työllään se hankkia, ja ettei hän johdattaisi heitä »kiusaukseen», vaan päästäisi heidät (nim. vain pyytäjät) pahasta, niin seurauksena siitä on, että rukous näin käsitettynä on kahdesta syystä turmiollinen: ensiksikin se hävittää ihmisen itseluottamuksen ja toiseksi se kehittää hänessä vielä kauheampaa itsekkyyttä, kuin mitä hän jo luonnolta on saanut. Toistan vielä, että me uskomme »kanssakäymiseen» ja sopusointuiseen yhteistyöhön »Isämme kanssa salassa», ja me uskomme, että haltioissa olon autuaallisina, mutta harvinaisina hetkinä korkeampi osa sieluamme pääsee yhteyteen kaikkeuden hengen kanssa, joka on sen oma syntyperä ja sisäisin olemus ja aina vetää sitä puoleensa. Sellaista tilaa nimitetään elämän aikana samaadhiksi ja kuoleman jälkeen nirvaanaksi. Me emme tahdo rukoilla luotuja rajallisia olentoja — so. jumalia, pyhimyksiä, enkeleitä jne., koska pidämme sitä epäjumalanpalveluksena. Absoluuttia emme voi rukoilla aikaisemmin esitetyistä syistä. Sen tähden me koetamme korvata hedelmättömän ja hyödyttömän rukoilemisen ansiokkailla ja hyvää tuottavilla teoilla.
Kys. — Kristityt sanoisivat tätä ylpeydeksi ja häväistykseksi. Ovatko he väärässä?
Teos. — Kokonaan. He itse päinvastoin osoittavat saatanallista ylpeyttä uskoessaan, että Absoluutti eli ääretön alentuisi kuuntelemaan jokaista typerää ja itsekästä rukousta, vaikka otaksuttaisiinkin mahdolliseksi, että ehdoton voisi olla jossakin suhteessa ehdonalaiseen. Ja he itse myöskin todella lausuvat häväistyksiä opettaessaan, että kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala tarvitsee sanallisia rukouksia tietääkseen, mitä hänen on tehtävä! Tämän todistavat sekä Buddha että Jeesus, jos heitä ymmärretään esoteerisesti. Toinen sanoo: »Älä etsi mitään avuttomilta jumalilta — älä rukoile; vaan ennemmin tee työtä, sillä pimeys ei ole valkeneva. Älä pyydä mitään äänettömyydeltä, sillä se ei voi puhua eikä kuulla.» Ja toinen, Jeesus, lausuu: »Mitä tahansa te pyydätte minun (Kristoksen) nimessäni, sen te saatte.» Tämä lause tietysti kirjaimellisesti sotii väitettämme vastaan. Mutta jos käsitämme sen esoteerisesti, täysin oivaltaen, mitä sana »Kristos» merkitsee, että se nimi vastaa aatmaa-buddhi-manasta, Itseä, niin se merkitsee: ainoa Jumala, jota meidän tulee tunnustaa ja rukoilla eli, paremmin sanoen, jonka kanssa meidän tulee toimia sopusoinnussa, on se Jumalan Henki, jonka temppeli ja asunto ruumiimme on.
Rukous kuolettaa itseluottamuksen
Kys. — Mutta eikö Kristus itse rukoillut ja kehottanut rukoilemaan?
Teos. — Niin hänestä kerrotaan, mutta nuo rukoukset olivat juuri samanlaista kanssakäymistä »Isän kanssa salassa», josta äsken puhuin. Muuten, jos pidämme Jeesus samana kuin kaikkiallinen Jumaluus, niin tulisimme ehdottomasti siihen mielettömään johtopäätökseen, että hän »tosi Jumala itse», rukoili itseään ja teki erotuksen Jumalan tahdon ja oman tahtonsa välillä!
Kys. — Vielä on eräs vastaväite, ja sitä muuten monet kristityt mielellään käyttävät. He sanovat: »Minä tunnen, etten omalla voimallani kykene voittamaan himojani ja heikkouksiani. Mutta kun rukoilen Jeesus Kristusta, tunnen, että hän antaa minulle voimaa ja että hänen voimallaan pääsen voitolle.»
Teos. — Eipä ihme. Jos kerran »Jeesus Kristus» on Jumala ja itsenäinen, rukoilevasta erotettu, silloin tietenkin kaikki on ja täytyy olla mahdollista »kaikkivoivalle Jumalalle». Mutta mitä ansiota tai edes oikeutusta on sellaisella voitolla? Miksi pitäisi valevoittajan saada palkkaa jostakin, joka ei ole häneltä kysynyt muuta kuin rukouksia? Tahtoisitteko te, tavallinen kuolevainen, maksaa työmiehellenne täyden päiväpalkan, jos teidän pitäisi tehdä suurin osa hänen työstään ja hän sen ajan istuisi omenapuun varjossa rukoillen teitä niin tekemään? Viettää koko elämänsä siveellisessä laiskuudessa ja antaa toisen — Jumalan tai ihmisen — suorittaa kovimman työmme ja raskaimman velvollisuutemme — tämä ajatus on meistä inhottava, ja se on ihmisarvoa alentava.
Kys. — Kukaties, mutta kuitenkin uudemman kristinuskon perusajatus on luottamus persoonalliseen Vapahtajaan, joka auttaa ja antaa voimaa elämän taisteluissa. Eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö henkilökohtaisesti tällainen usko olisi tehokas, so. ne, jotka uskovat siihen, t u n t e v a t todellakin saavansa apua ja voimaa.
Teos. — Eikä siinä ole ihmettelemistä enemmän kuin siinä, että joskus muutamat sellaiset parantuvat, jotka turvautuvat »kristillisiin» ja »henkisiin tietäjiin» — suuriin »kieltäjiin»9; tai siinä, että hypnotismi, suggestio, psykologia ja vieläpä mediumisuus aikaansaavat samoja tuloksia yhtä usein, jollei useamminkin. Te otatte lukuun ainoastaan onnistuneet tapaukset ja pujotatte ne todistusten lankaan. Mutta entäs kymmenen kertaa lukuisammat epäonnistumiset? Ettehän suinkaan voine väittää, että edes kiihkouskoisten kristittyjen keskuudessa rukous aina olisi onnistunut, vaikka sokeaa uskoa on ollut aivan tarpeeksi?
Kys. — Mutta miten selitätte ne tapaukset, jolloin rukous on täydellisesti tullut kuulluksi? Mistä teosofi etsii voimaa himojensa ja itsekkyytensä voittamiseksi?
Teos. — Korkeammalta minältään, hänessä asuvalta jumalaiselta hengeltä eli jumalalta ja karmaltansa. Kuinka kauan meidän pitää yhä uudelleen toistaa, että puu tunnetaan hedelmistään, syyn laatu sen seurauksista? Te puhutte himojen tukahduttamisesta ja hyväksi tulemisesta Kristuksen ja Jumalan avulla ja voimalla. Me kysymme, missä tapaatte siveellisempiä, viattomampia ihmisiä, jotka karttavat syntiä ja rikoksia, kristikunnassa vai buddhalaisessa maailmassa — kristillisissä vai pakanamaissa? Tilastotiede antaa siihen vastauksen ja tukee väitteitämme. Viimeisessä Intian ja Ceylonin hengillepanossa on tehty vertailevia taulukoita rikoksista, joita kristityt, muhamettilaiset, hindulaiset ja buddhalaiset ym. ovat tehneet, ja nämä taulukot käsittävät kahden miljoonan suuruisen väestön monen vuoden kuluessa tekemät rikokset. Näistä taulukoista näkyy, että kristittyjen tekemät rikokset suhtautuvat buddhalaisten tekemiin niin kuin viisitoista neljään.10 Ei kukaan orientalisti, ei kukaan huomattavampi historioitsija tai buddhalaisissa maissa matkustanut, piispa Bigandet'sta ja apotti Huc'ista lukien Sir William Hunter'iin ja jokaiseen puolueettomaan virkamieheen, voi antaa hyveen palkintoseppelettä kristityille ennen buddhalaisia. Ja kuitenkaan eivät jälkimmäiset — ei ainakaan tosi buddhalainen lahko Siamissa — usko Jumalaan eikä tulevaan palkintoon tai rangaistukseen muualla kuin tämän maan päällä. He eivät rukoile, eivät papit eivätkä maallikot. »Rukoilla!», he ihmeissään huudahtaisivat, »keneltä rukoilla ja mitä?»
Kys. — He ovat sitten oikeita ateisteja?
Teos. — Ovat kieltämättä, mutta he ovat myöskin niitä ihmisiä, jotka enimmin rakastavat ja enimmin harjoittavat hyvettä koko maailmassa. Buddhalaisuus sanoo: Kunnioita muiden uskontoja ja pysy uskollisena omallesi. Mutta kirkkokristillisyys, julistaa kaikki muiden kansojen jumalat perkeleiksi ja tahtoisi tuomita ikuiseen kadotukseen jokaisen, joka ei ole kristitty.
Kys. — Eikö buddhalainen papisto tee samaa?
Teos. — Ei koskaan. He pysyvät siksi lujasti Dhammapaadan viisaassa määräyksessä ja tietävät, että »jos joku ihminen, oppinut tai oppimaton, itseänsä niin suureksi ajattelee, että hän halveksii toisia, on hän kuin sokea mies kynttilä kädessänsä — itse näkemättömänä hän muita valistaa».
Ihmissielun syntyperästä
Kys. — Mistä sitten selitätte johtuvan, että ihmisellä on henki ja sielu? Mistä ne ovat kotoisin?
Teos. — Kaikkiallisesta Kaikkeuden sielusta. Persoonallisen Jumalan lahjoja ne eivät suinkaan ole. Mistä tulee maneettieläimen hyytelömäinen kosteus? Ympäröivästä valtamerestä, jossa se elää ja hengittää, josta se on lähtöisin ja johon se jälleen hajoaa ja haihtuu.
Kys. — Te siis hylkäätte sen opin, että Jumala on antanut eli puhaltanut ihmiseen sielun.
Teos. — Niin meidän täytyy tehdä. Se »sielu», josta puhutaan 1. Moos. 2: 7, on niin kuin siinä sanotaan »elävä henki» eli nephesh (elollinen, eläimellinen sielu), jonka Jumala (me sanomme »luonto» ja muuttumaton laki) antaa ihmiselle samoin kuin jokaiselle eläimelle. Se ei suinkaan ole ajatteleva sielu eli järki ja kaikkein vähimmän kuolematon henki.
Kys. — No sanokaamme vähän toisin: Jumalako antaa ihmiselle j ä r j e l l i s e n ihmissielun ja kuolemattoman hengen?
Teos. — Tähänkin kysymykseen, niin kuin te sen esitätte, täytyy meidän vastata kieltävästi. Kun emme usko persoonalliseen Jumalaan, kuinka voisimme uskoa, että hän antaa ihmiselle jotakin? Mutta otaksukaamme todistusta varten, että on Jumala, joka ottaa vastuullensa luoda uuden sielun jokaiselle vastasyntyneelle lapselle. Silloin ei voi muuta sanoa, kuin että tuskin voidaan ajatella sellaisella Jumalalla olevan kovinkaan paljon viisautta ja ennustuskykyä. On mahdotonta sovittaa tätä siihen laupeuteen, oikeuteen, vanhurskauteen ja kaikkitietävyyteen, mitä vaaditaan tältä Jumalalta. Nämä ja monet muut vaikeudet ovat hengenvaarallisia salakareja, joihin tämä jumaluusopillinen uskonkappale joka hetki ajautuu murskaksi.
Kys.— Mitä tarkoitatte? Mitkä vaikeudet?
Teos. — Ajattelen erästä kumoamatonta todistusta, jonka minun läsnäollessani kerran singalilainen buddhalainen pappi, kuuluisa saarnamies, esitti kristitylle lähetyssaarnaajalle, joka ei ollut mikään taitamaton mies eikä valmistumaton siihen julkiseen keskusteluun, missä se esitettiin. Se oli Colombon lähistöllä, ja lähetyssaarnaaja oli vaatinut pappi Megattivattia esittämään syyt, mikseivät »pakanat» voineet hyväksyä kristittyjen Jumalaa. No niin, lähetyssaarnaaja joutui alakynteen tässä muistettavassa keskustelussa, kuten tavallisesti.
Kys. — Olisi hauska kuulla, millä tavoin.
Teos. — Yksinkertaisesti näin: buddhalainen pappi otti kysyäkseen »isältä», oliko Jumala antanut käskynsä Moosekselle ainoastaan ihmisten noudatettavaksi, niin että Jumala itse saattoi niitä rikkoa. Lähetyssaarnaaja kielsi tämän otaksuman närkästyneenä. »Hyvä», sanoi vastaväittäjä, »te sanotte, että Jumala ei tee poikkeuksia tästä säännöstä ja ettei mikään sielu voi syntyä hänen tahdottaan. Nyt Jumala kieltää mm. huorinteon ja samassa hengenvedossa sanotte, että hän luo jokaisen syntyvän lapsen ja antaa sille sielun. Pitääkö tämä ymmärtää niin, että ne miljoonat lapset, jotka syntyvät aviorikoksista, ovat teidän Jumalanne tekoja? Jumalanne kieltää ja rankaisee lakiensa rikkomisen ja kuitenkin hän joka päivä ja joka hetki luo sieluja juuri tuollaisia lapsia varten? Yksinkertaisimman logiikan mukaan on Jumalanne osallinen tuohon rikokseen, sillä ilman hänen apuaan ja välitystään ei sellaisia himon lapsia syntyisi. Onko oikeudenmukaista rangaista ei ainoastaan rikollisia vanhempia vaan vielä viatonta lastakin siitä, minkä juuri sama Jumala on tehnyt, jonka te kuitenkin vakuutatte syyttömäksi?» Lähetyssaarnaaja katsoi kelloaan ja huomasi äkkiä, että alkoi olla liian myöhäistä jatkaa keskustelua.
Kys. — Te unohdatte, että kaikki tuollaiset selittämättömät tapaukset ovat mysteereitä ja että meidän uskontomme kieltää meitä utelemasta Jumalan salaisuuksia.
Teos. — Emme unohda, vaan hylkäämme yksinkertaisesti sellaiset mahdottomuudet. Emme tahdo teitä uskomaan samoin kuin me. Me vain vastaamme tehtyihin kysymyksiin, Kuitenkin nimitämme teidän »mysteereitänne» toisella nimellä.
Buddhalaiset opit yllä olevasta asiasta
Kys. — Mitä buddhanoppi sielusta opettaa?
Teos. — Riippuu siitä, tarkoitetaanko julkista kansanuskontoa vai esoteerista buddhanoppia. Edellisen taholta sanotaan Buddhalaisessa Katkismuksessa seuraavasti: »'Sielu' on sen mielestä sana, jota oppimattomat käyttävät väärän käsitteen ilmaisijaksi. Jos kaikki on vaiheenalaista, silloin on ihminenkin, ja jokainen aineellinen osa hänessä välttämättä muuttuu. Se, mikä on vaiheenalainen, ei ole ikuinen: sen tähden muuntuvaisesta olennosta ei voi jäädä mitään kuolematonta jäljelle.» Tämä tuntuu selvältä ja tarkalta. Mutta kun tulemme siihen, että uusi persoonallisuus jokaisessa jälleensyntymässä on kokoomus vanhan persoonallisuuden »skandhoja» eli ominaisuuksia ja kysymme, onko tämä uusi skandhain yhdistelmä samalla uusi olento, jossa ei ole mitään entisestä jäljellä, niin luemme:
»Yhdeltä kannalta katsottuna se on uusi olento, toiselta ei. Tämän elämän kuluessa skandhat alituisesti muuttuvat, ja vaikka nelikymmenvuotias mies A. B. persoonallisuutensa nähden on sama kuin kahdeksantoistavuotias nuorukainen A. B., on hän kuitenkin toinen ihminen muuttuneen mielensä ja luonteensa puolesta ja ruumiinsa yhtämittaisen häviämisen ja uudistumisen nojalla. Yhtä kaikki ihminen vanhoina päivinään oikeudenmukaisesti niittää sen palkinnon tai kärsimyksen, joka seuraa hänen ajatuksistaan ja teoistaan kussakin varhemmassa elämän vaiheessa. Samalla tavoin jälleensyntynyt uusi ihminen, joka on sama yksilö (mutta ei sama persoonallisuus) kuin ennenkin, vaikka hänen muotonsa on muuttunut eli skandhain yhdistymä uusi, oikeudenmukaisesti niittää seuraukset edellisen elämänsä teoista ja ajatuksista.»
Tämä on vaikeasti käsitettävää metafysiikkaa, mutta se selvästikään ei suinkaan sisällä sielun olemassaolon kieltämistä.Kys. — Eikö jotakin sen tapaista sanota kirjassa Esoteric Buddhism?
Teos. — Sanotaan, sillä tämä oppi kuuluu sekä esoteeriseen buddhismiin eli salaiseen oppiin että julkiseen buddhanoppiin eli Gautama Buddhan uskontofilosofiaan.
Kys. — Mutta meille on selvästi sanottu, että useimmat buddhalaiset eivät usko sielun kuolemattomuuteen.
Teos. — Emme mekään usko, jos sielulla tarkoitatte persoonallista minää tai elonsielua — nephesh'iä. Mutta jokainen sivistynyt buddhalainen uskoo yksilölliseen eli jumalaiseen minään. Ne, jotka eivät sitä tee, erehtyvät arvostelussaan. He erehtyvät tässä samoin kuin ne kristityt, jotka pitävät myöhempiin evankeliumilaitoksiin väärennettyjä jumaluusopillisia välilisäyksiä kadotuksesta ja helvetin tulesta Jeesuksen sananmukaisina lauselmina. Ei Buddha eikä »Kristus» koskaan kirjoittaneet mitään itse, vaan molemmat puhuivat vertauksiin ja käyttivät »hämärää puhetta», kuten kaikki todelliset vihityt tekivät ja tulevat tekemään vielä vastaisuudessakin monet ajat. Sekä buddhalaiset että kristilliset pyhät kirjoitukset käsittelevät hyvin varovaisesti kaikkia sellaisia metafyysisiä kysymyksiä, ja molempien synti on siinä, että ne tässä suhteessa ovat liian eksoteerisia ja että niiden kuollut kirjainmerkitys ei vastaa tarkoitustaan.
Kys. — Tahdotteko sillä, väittää, ettei Buddhan eikä Kristuksenkaan opetuksia ole tähän asti oikein ymmärretty?
Teos. — Aivan sitä tarkoitan. Molempia evankeliumeja, buddhalaista ja kristillistä, saarnattiin samassa tarkoituksessa. Molemmat uudistajat olivat hartaita ja käytännöllisiä ihmisystäviä ja saarnasivat silminnähtävästi jalointa ja korkeinta sosialismia, itsensä uhraamista katkeraan kuolemaan asti. »Koko maailman synnit langetkoon päälleni, että minä vapahtaisin ihmiset heidän kurjuudestaan ja kärsimyksistään», huudahtaa Buddha. . . .»En tahtoisi antaa yhdenkään itkeä, jonka voin pelastaa», julistaa ruhtinas-kerjäläinen hautapaikoilta kootuissa ryysyissään. »Tulkaa minun luokseni kaikki te, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa» — näin kutsuilee köyhiä ja perinnöttömiä »murheiden mies», jolla ei ollut, kuhunka hän päänsä kallistaisi. Kummankin opit uhkuvat ääretöntä rakkautta ihmiskuntaa kohtaan, laupeutta, vääryyksien anteeksiantamista, itsensä unohtamista ja petettyjen rahvaanjoukkojen säälimistä. Molemmat osoittavat samaa rikkauksien halveksimista eivätkä tee eroa oman ja vieraan tavaran välillä. He tahtoivat paljastamatta kaikille vihkimyksen pyhiä salaisuuksia antaa tietämättömille ja eksytetyille, joiden elämäntaakka oli liian raskas kantaa, niin paljon toivoa ja niin paljon vihiä totuudesta, että se saattoi tukea heitä heidän raskaimpina hetkinään. Mutta molempien uudistajien yritys raukesi tyhjiin heidän myöhempien seuraajiensa liiallisen innon vuoksi. Mestarien sanoja on käsitetty ja tulkittu väärin, ja nyt näemme seuraukset!
Kys. — Mutta varmaankin on Buddha kieltänyt sielun kuolemattomuuden, jos kaikki orientalistit ja hänen omat pappinsa niin sanovat?
Teos. — Arhatit alkoivat seurata mestarinsa menettelyä, mutta suurin osa myöhempiä pappeja ei ollut vihittyjä, aivan niin kuin kristikunnassa oli laita; ja siten vähitellen suuret esoteeriset totuudet joutuivat miltei kadoksiin. Todistuksena siitä on esim. se, että niistä kahdesta lahkosta, jotka nykyään ovat Ceylonissa olemassa, siamilainen uskoo kuoleman olevan yksilöllisyyden ja persoonallisuuden täydellistä tyhjiin raukeamista, ja toinen selittää nirvaanaa niin kuin me teosofit.
Kys. — Mutta miksikä siinä tapauksessa buddhalaisuus ja kristinusko ovat siihen uskoon nähden äärimmäisiä vastakohtia?
Teos. — Sen tähden, että niitä seurattiin aivan erilaisissa olosuhteissa. Intiassa olivat brahmiinit kateellisina korkeista tiedoistaan erottaneet niiden osallisuudesta kaikki muut säätyluokat kuin omansa ja saattaneet miljoonat ihmiset palvomaan epäjumalia jopa kuviakin. Buddhan oli annettava surmanisku ylenmääräiselle sairaalloiselle mielikuvittelulle ja tietämättömyyden synnyttämälle hurjalle taikauskolle, jollaista tuskin ennen tai jälkeenpäin on tavattu. Parempi silloin filosofinen ateismi kuin sellainen tietämätön jumalan palveleminen niille, »jotka jumaliansa huutavat, eikä heitä kuulla, eikä vastausta tule», ja jotka elävät ja kuolevat henkisessä epätoivossa. Buddhan oli ennen kaikkea saatava salpa taikauskon mutaisen virran eteen ja hävitettävä erehdykset, ennen kuin hän voi julistaa totuuden. Ja hän ei voinut kaikkea ilmaista samasta oikeasta syystä kuin Jeesuskaan ei voinut, joka muistuttaa omille oppilailleen, että taivasten valtakunnan salaisuudet eivät ole ajattelemattomia joukkoja, vaan ainoastaan valittuja varten, ja että niistä sen tähden on puhuttava kansalle vertauksin (Matt. 13:10,11), — ja tämä sama varovaisuus saattoi Buddhan salaamaan liian paljon. Hän kieltäytyi munkki Vattshagottalle sanomasta, onko ihmisessä minä vai ei. Kun häntä vaadittiin vastaamaan »tuo ylevä yhä pysyi vaiti».11
Kys. — Tämä koskee Gautamaa, mutta mitä se kuuluu evankeliumeihin?
Teos. — Lukekaa historiaa ja ajatelkaa sitä. Siihen aikaan, jolloin evankeliumeissa kerrottujen tapausten väitetään sattuneen, oli koko sivistyneessä maailmassa samanlaista henkistä kuohuntaa, vaikka siitä oli erilaiset seuraukset itä- ja länsimailla. Vanhat jumalat olivat kuolemaisillaan. Sivistyneet luokat ajautuivat uskottomien saddukealaisten jäljissä materialistiseen kielteisyyteen ja Palestiinassa Mooseksen lain kuolleeseen kaavamaisuuteen, Roomassa siveelliseen rappeutumiseen, ja alempia ja köyhempiä kerroksia viehätti noituus ja vieraat jumalat, tai heistä tuli ulkokullattuja teeskentelijöitä. Taas oli tullut henkisen uudistuksen aika. Juutalaisten ihmisen kaltainen, julma ja kateellinen Jumala, jonka veriset lait sanovat »silmä silmästä, hammas hampaasta» ja puhuivat verenvuodatuksesta ja eläinten uhraamisesta, sai astua syrjään ja sijaan tuli laupias »Isä, joka on salassa». Tätä jälkimmäistä piti esittää — ei maailman ulkopuolella olevana Jumalana — vaan lihallisen ihmisen jumalallisena Vapahtajana, joka asui jokaisen, sekä köyhän että rikkaan sydämessä ja sielussa. Mutta ei täällä, enemmän kuin Intiassakaan, vihkimyksen salaisuuksia voitu rahvaalle ilmaista, jottei koirille annettaisi pyhää ja helmiä heitettäisi sioille ja sekä ilmoittajaa että ilmaistuja asioita jalkoihin tallattaisi. Siten Buddhan vaitiolo sai aikaan eteläisen buddhalaisuuden täydellisen kielteisyyden, ja taas Jeesuksen vaitiolo — hän kun niin ikään kieltäytyi selvästi ilmoittamasta elämän ja kuoleman salaisuuksia, eli hän sitten hänelle omaksutun historiallisen periodin loppuun tai ei — johti siihen, että kristillinen kirkko on jaettu kolmeen riitaiseen kirkkokuntaan ja yksin protestanttinen Englanti 300 lahkoon.
1 Paavali sanoo Platonin nous’ia "hengeksi", mutta koska tämä henki on "ainesta", tarkoittaa se tietenkin buddhia eikä aatmaata, sillä jälkimmäistä ei voi filosofisesti millään ehdolla sanoa "ainekseksi". Me luemme aatmaan Ihmisen "prinsiippien" joukkoon välttääksemme hämmennyksen lisääntymistä. Mutta todellisuudessa aatmaa ei ole mikään "inhimillinen" prinsiippi, vaan kaikkiallinen, absoluuttinen prinsiippi, jonka kannattaja on buddhi, sieluhenki.
2"Platon ja Pythagoras", sanoo Plutarkhos, "lukevat sieluun kaksi osaa, järjellisen (nous) ja järjettömän sielun (anoia); se osa sielua, joka on järjellinen, on kuolematon sillä vaikkei se olisikaan Jumala, se on ikuisen jumaluuden aikaansaama, mutta se osa sielua kuolee, jolta puuttuu järki". Uudenaikainen sana agnostikko on sukua sanalle anoia, agnoia. Ihmettelemme, miksi Mr. Huxley, sanan alkuunpanija, tahtoi yhdistää suuren älynsä siihen sieluun, jolta puuttuu järki" ja joka kuolee. Lieneekö tuo uudenaikaisen materialistin ylenpalttista nöyryyttä?
3 Kabbalistit, jotka tuntevat Jehovan, elämän- ja lasten-antajan suhteen kuuhun, voivat taas käsittää tämän kohdan ja samaten muutamat astrologit.
4 Proserpina eli Persefone edustaa tässä kuolemanjälkeistä karmaa, jonka sanotaan säännöstelevän alempien "prinsiippien" eroamista ylemmistä — sielu nefesh'inä, eläimellisenä elonhenkenä, joka jonkin aikaa jää kaamalookaan, eroaa korkeammasta, kokoonpannusta minästä, joka menee deevakhaanin autuuden tilaan.
5 Kunnes korkeampi, henkinen "prinsiippi" on eronnut alemmista prinsiipeistä, jotka jäävät kaamalookaan, kunnes ne ovat hävinneet.
6 Ain Soph = to pân = apeiron (kreik.), loputon, rajaton luonnossa ja luonnon ohella, olemassa olematon, joka ON, mutta ei ole mikään olento.
7 Kuinka ikuinen prinsiippi, joka ei toimi, saattaa valaa eli lähettää jotakin ulos? Veedaantistien Parabrahman ei tee mitään sellaista, ei myöskään kaldealaisten Kabbalan Ain Soph. Ikuinen, aikakautinen laki on se, joka saattaa erään toimivan ja luovan voiman (Logoksen) virtaamaan ulos aina salatusta ja käsittämättömästä prinsiipistä jokaisen maha-manvantaran eli uuden elämänkauden alkaessa.
8 Usein tavataan teosofisissa kirjoituksissa ristiriitaisia esityksiä kristosprinsiipistä ihmisessä. Muutamat sanovat sitä kuudenneksi prinsiipiksi (buddhi) toiset seitsemänneksi (aatmaa). Jos kristityt teosofit tahtovat käyttää sellaisia nimityksiä, täytyy heidän noudattaa filosofista tarkkuutta ja yhdenmukaisuutta vanhan viisaususkonnon vertauskuvien suhteen. Me sanomme, että Kristos ei ole ainoastaan yksi kolmesta korkeimmasta prinsiipistä, vaan ne kaikki kolme kolminaisuudeksi katsottuna. Tämä kolminaisuus edustaa Pyhää Henkeä, Isää ja Poikaa, koska se vastaa abstraktista henkeä, differentioitunutta (jakautunutta) henkeä ja ruumistunutta henkeä. Filosofisessa merkityksessään ovat Kristos ja Krishna sama prinsiippi kolminkertaiseksi ilmestykseksi katsottuna. Bhagavad Giitaassa Krishna nimittää itseään väliin nimellä aatmaa, abstraktinen henki, väliin kshetradshna, korkeampi eli ruumiistuva minä, ja välistä kaikkiallinen Itse, ja kaikki nämä nimet, kun ne siirretään kaikkeudesta ihmiseen, vastaavat nimeä aatmaa, buddhi ja manas. Anugiitaa on täynnä samaa oppia.
9 Uusi parantajien lahko, jotka kieltävät kaiken muun olemassaolon paitsi hengen, joka henki ei voi kärsiä eikä sairastaa, ja jotka väittävät voivansa parantaa jokaikisen sairauden, kunhan vain potilas uskoo, että se, minkä hän kieltää, ei voi olla olemassa. Uusi tapa hypnotisoida itseään.
10 Katso Lucifer, huhtik., 1888, siv. 147: "Christian lectures on Buddhism".
11 Vihitylle oppilaalleen Anandalle, joka kysyy tämän vaitiolon syytä, antaa Buddha selvän "vastauksen eräässä keskustelussa, jonka Oldenburg on kääntänyt Samjuttaka Nikajasta:
Jos minä, ei Ananda, kun vaeltava munkki Vattshagotta kysyi minulta. "Onko olemassa minä'?' olisin vastannut: "Minä on olemassa", silloin se olisi tukenut samanain ja brahmanain oppia, kun he uskovat persoonalliseen kuolemattomuuteen. Jos minä, oi Ananda, silloin kun vaeltava munkki Vattshagotta kysyi minulta: "Eikö ole olemassa minään'' olisin vastannut: "Minää ei ole", silloin se olisi tukenut niiden oppia, jotka uskovat tyhjäksi tulemiseen. Jos minä, oi Ananda, kun vaeltava munkki Vattshagotta kysyi minulta: "Onko olemassa minä?" olisin vastannut: "Minä on olemassa", olisiko se edistänyt minun tarkoitusperääni ja herättänyt hänessä tiedon, että kaikki olennot (dhamma) ovat ei-minuuksia? Mutta jos olisin, oi Ananda, vastannut: "Minää ei ole", silloin tämä olisi vain johtanut vaeltavan munkin Vattshagottan yhdestä pulasta tähän toiseen: 'Eikö minun minäni ollut ennen olemassa? Mutta nyt se ei enää ole'."
Paremmin kuin mikään tämä osoittaa, että Gautama Buddha salasi sellaiset, vaikeat metafyysiset opit suurilta joukoilta, jotteivat nämä yhä enemmän hämmentyisi. Hänen tarkoituksensa oli saada selväksi erotus persoonallisen, katoavaisen minän ja korkeamman "Itsen" välillä, joka valaa loistoansa ihmisen katoamattomaan henkiseen "minään".