VII
Erilaisista kuolemanjälkeisistä tiloista
Fyysinen ja henkinen ihminenKys. — Minua ilahduttaa, että te uskotte sielun kuolemattomuuteen.
Teos. — Ei »sielun», vaan jumalaisen hengen eli oikeammin uudestaan ruumistuvan minän kuolemattomuuteen.
Kys. — Mikä ero siinä on?
Teos. — Ero on sangen suuri meidän filosofiamme kannalta, mutta tämä on liian monimutkainen ja vaikea kysymys, että sitä voisi vain sivumennen kosketella. Meidän tulee tarkastaa näitä käsitteitä erikseen ja sitten yhdessä. Alkakaamme hengestä.
Me sanomme, että henki (Jeesuksen »salassa oleva Isä») eli aatmaa ei ole kenenkään ihmisen yksityistä omaisuutta, vaan että se on jumalainen olemusaine, jolla ei ole ruumista eikä muotoa, joka on painoton, näkymätön ja jakamaton, joka ei ole olemassa ja kuitenkin on, niin kuin buddhalaiset sanovat nirvanasta. Se vain varjollansa peittää kuolevaisen, ja hänen sisäänsä, koko hänen ruumiinsa läpi tunkeutuvat ainoastaan sen kaikkialla olevat säteet eli valo, joka säteilee buddhista, sen käyttövälineestä, siitä suorastaan ulosvaluneesta. Tämä on melkein kaikkien muinaisten filosofien väitteiden salainen merkitys, kun he sanovat, että »ihmisen sielun järkinen osa»1 ei koskaan tunkeudu kokonaan ihmiseen vaan ainoastaan varjostaa sitä enemmän tai vähemmän, järjettömän henkisen sielun eli buddhin kautta.2
Kys. — Minä olen saanut sen käsityksen, että ainoastaan »eläimellinen sielu» on järjetön eikä jumalainen sielu.
Teos. — Teidän on opittava erottamaan se, mikä on negatiivisesti eli passiivisesti »järjetön», koska se ei vielä ole jakautunut ominaisuuksiin, siitä, mikä on järjetön, koska se on liian positiivinen ja aktiivinen. Ihminen on kokoonpantu henkisistä voimista, jotka ovat eri suhteissa toisiinsa, ja samaten kemiallisista ja fyysisistä voimista, ja ne astuvat toimintaan kuten me sanomme »prinsiippien» kautta.
Kys. — Minä olen lukenut paljon tästä aiheesta, ja minusta näyttää, että vanhojen filosofien käsitykset eroavat suuresti keskiajan kabbalistien käsityksistä, vaikka ne muutamissa kohdin pitävät yhtä.
Teos. — Tärkein ja olennaisin ero kabbalistien ja meidän välillämme on seuraava. Me uskomme niin kuin uusplatonikot ja itämaiset opit, että henki (aatmaa) ei astu persoonallisesti elävään ihmiseen, vaan ainoastaan luo enemmän tai vähemmän sädeloistoansa sisäiseen ihmiseen, (astraalisten prinsiippien sielulliseen ja henkiseen koostumaan), mutta kabbalistit puolestaan väittävät, että ihmishenki erottautuu valomerestä ja kaikkeuden hengestä ja tulee ihmisen sieluun sisälle, missä se pysyy elämän ajan astraaliseen koteloon suljettuna. Kaikki kristityt kabbalistit ovat vielä tässä käsityksessä, koska he eivät kykene kokonaan irtautumaan ihmisen kaltaisista raamatunopeistaan.
Kys. — Entä mitä te sanotte?
Teos. — Me myönnämme astraalisessa kotelossa olevan ainoastaan hengen eli aatmaan sädehdyksen ja vain niin paljon kuin tuota henkistä säteilyä siinä on. Me sanomme, että ihmisen ja sielun on voitettava itselleen oma kuolemattomuutensa kohoamalla siihen ykseyteen, johon he lopulta, jos onnistuvat, tulevat yhdistymään ja niin sanoakseni sulautumaan. Ihmisen yksilöityminen kuoleman jälkeen riippuu hengestä, ei hänen sielustaan eikä ruumiistaan. Vaikka on mieletöntä sovittaa sanaa »persoonallisuus» kirjaimellisesti, siinä merkityksessä kuin se tavallisesti käsitetään, meidän kuolemattomaan olemukseemme, on tämä kuitenkin meidän yksilöllisenä minänämme selvästi erillinen olento, itsessään kuolematon ja ikuinen. Ainoastaan silloin, kun on kysymyksessä mustat maagikot tai vapautumaan kykenemättömät rikoksentekijät, jotka ovat olleet samanlaisia kautta monen elämän, — silloin se loistava lanka joka lapsen syntymähetkestä asti yhdistää hengen persoonalliseen sieluun, katkaistaan rajusti kuolemassa, ja ruumiista vapautunut olento reväistään irti persoonallisesta sielusta, joka viime mainittu häviää olemattomiin jättämättä edelliseen pienintäkään jälkeä itsestään. Jos tämä alemman eli persoonallisen manaksen yhdistymistä yksilölliseen, ruumistuvaan minään ei ole saatu aikaan elämän aikana, niin edellinen saa saman kohtalon kuin alemmat eläimet, häviää vähitellen eetteriin ja sen persoonallisuus tyystin häviää.
Mutta silloinkin pysyy henkinen minä eri olentona. Tuon erikoisen ja tässä tapauksessa todellakin hyödyttömän elämän jälkeen tuo henkinen minä ainoastaan menettää yhden devakhaanikauden, jonka se muuten olisi voinut viettää ihannoituna persoonallisuutena, ja se ruumistuu melkein heti sen jälkeen, nautittuaan lyhyen ajan vapautta planetaarisena henkenä.
Kys. — »Isis Unveiled»-kirjassa sanotaan, että sellaiset planeettahenget eli enkelit, »pakanoitten jumalat eli kristittyjen pääenkelit», eivät koskaan tule ihmisiksi meidän maapallollamme.
Teos. — Aivan oikein. Eivät »sellaiset», mutta jotkut korkeampiluokkaisten planetaaristen henkien joukot. He eivät koskaan tule ihmisiksi tällä planeetalla, koska he ovat entisen varhemman maailman vapautuneita henkiä eivätkä sellaisina uudestaan saata tulla ihmisiksi tällä tähdellä. Mutta kaikki nämä tulevat uudestaan elämään ensin tulevassa, paljon korkeammassa mahamanvantarassa, sen perästä kun nykyinen »suuri aikakausi» ja »brahma praalaja» (pieni, noin 16-numeroinen periodi) on ohi. Sillä olettehan varmaan kuullut itämaisen filosofian opettavan meille, että ihmiskunnan muodostavat tuollaiset ihmisruumiisiin vangitut »henget»? Ero eläinten ja ihmisen välillä on tämä: edellisiä elähdyttävät »prinsiipit» mahdollisuuksina, jälkimmäisiä todellisesti.3 Ymmärrättekö nyt eron?
Kys. — Ymmärrän. Mutta tämä yksityiskohtainen määrittely on kaikkina aikoina ollut metafysiikan tutkijoiden loukkauskivenä.
Teos. — Niin on. Buddhalaisen filosofian koko esoteerinen sisältö perustuu tähän salaperäiseen oppiin, jonka niin harvat ymmärtävät ja jonka monet oppineimmat uudenaikaiset tutkijat ovat kokonaan esittäneet väärin. Metafyysikotkin ovat sangen alttiita sekoittamaan seurauksen ja syyn. Se minä, joka on voittanut kuolemattoman elämän henkenä, on pysyvä samana sisäisenä minänä kautta kaikkien ruumistumien maan päällä. Mutta tähän ei ehdottomasti sisälly, että hänen täytyisi joko pysyä sinä herra Smithinä tai herra Brownina, mikä hän oli maan päällä, tai sitten kadottaa yksilöllisyytensä. Sen takia voivat ihmisen astraalinen sielu ja maallinen ruumis kuolemanjälkeisessä pimeydessä haihtua kaikkeuden hienontuneiden ainesten mereen, ja hän voi lakata tuntemasta viimeistä persoonallista minäänsä (jos tämä ei ansainnut kohota korkeammalle), ja kuitenkin hänen jumalallinen minänsä voi yhä pysyä samana muuttumattomana olentona, vaikka tämän hänen vuodatuksensa maalliset kokemukset kokonaan haihtuisivatkin, kun hän eroaa arvottomasta käyttövälineestään.
Kys. — Jos »henki» eli sielun jumalallinen osa on ennen ollut olemassa ikuisuuksista asti erillisenä olentona, kuten Origenes, Synesius ja muut puoleksi kristilliset, puoleksi platoniset filosofit opettivat, ja jos se on sama eikä mitään muuta kuin metafyysisesti ulkokohtainen sielu, niin kuinka se voi olla muuta kuin ikuinen? Ja mitä siinä tapauksessa on, väliä, elääkö ihminen puhdasta vai eläimellistä elämää, jos hän teki miten tahansa, ei koskaan kadota yksilöllisyyttään?
Teos. — Tämä oppi, sellaisena kuin te sen esititte, on seurauksiltaan aivan yhtä turmiollinen kuin sijaissovituksen oppi. Jos tämä jälkimmäinen dogmi yhdessä sen väärän käsityksen kanssa, että me kaikki olemme kuolemattomia, olisi esitetty maailmalle oikeassa valossaan; niin olisi ihmiskunta tullut paremmaksi sen tiedon leviämisen kautta.
Antakaa minun vielä toistaa. Pythagoras, Platon, lokrislainen Timaeos ja vanha aleksandrialainen koulu katsoivat ihmissielun eli ihmisen korkeampien »prinsiippien» ja ominaisuuksien johtuvan kaikkiallisesta Maailmansielusta, mikä heidän oppinsa mukaan oli eetteri (Pater-Zeus). Sen tähden ei kumpikaan näistä »prinsiipeistä» voi olla pythagoralaisen monaksen eli meidän aatmaa-buddhin puhdasta olemusta, koska Anima Mundi (maailmansielu) on vain edellisen aikaansaama vaikutus, subjektiivinen vuodatus eli pikemmin säteily. Sekä ihmishenki (eli yksilöllisyys), ruumistuva, henkinen minä, että buddhi, henkinen sielu, ovat ennen olleet olemassa. Mutta edellinen on ollut erillisenä, yksilöityneenä yksilönä olemassa, kun sitä vastoin henkinen sielu on ollut olemassa elonhenkäyksenä, älyisen kokonaisuuden tiedottomana osana. Molemmat ovat alkuansa muodostuneet ikuisesta valomerestä. Mutta niin kuin tulifilosofit, keskiajan teosofit, esittivät, on tulessa näkyvä, samoin kuin näkymätön henki. He tekivät eron anima brutan (»järjettömän sielun») ja anima divinan (»jumalaisen sielun») välillä. Empedokles uskoi lujasti, että kaikilla ihmisillä ja eläimillä on kaksi sielua, ja me huomaamme Aristoteleen nimittävän toista, järkevää sielua nous, ja toista, eläimellistä sielua psyykhee. Näiden filosofien mielestä tulee järkevä sielu kaikkeuden sielun sisältä, toinen sen ulkopuolelta.
Kys. — Tahtoisitteko sanoa sielua, so. ajattelevaa ihmissielua eli minää, niin kuin te sanotte, aineeksi?
Teos. — Ei aineeksi, mutta kyllä ainekseksi, substanssiksi, eikä tarvitse karttaa »aineen» nimeäkään, jos siihen liitetään laatusana alkuperäinen. Tämän aineen sanomme olevan yhtä ikuisen kuin henki, eikä se ole meidän näkyvä, käsin kosketeltava ja jaettavissa oleva aineemme, vaan sen äärimmäisen hienostunut olemus. Puhtaasta hengestä on vain yksi askel ei-henkeen eli absoluuttiseen kaikkeen. Jollette myönnä, että ihminen on kehittynyt tästä alkuperäisestä henkiaineesta ja edustaa säännöllisesti jatkuvaa »prinsiippien» sarjaa ylihengestä aina karkeimpaan aineeseen, niin kuinka voisimme koskaan pitää sisäistä ihmistä kuolemattomana ja samalla henkisenä olentona ja kuolevaisena ihmisenä?
Kys. — Miksette silloin voi uskoa, että Jumalakin on sellainen olento?
Teos. — Koska sillä, mikä on rajaton ja ehdoton, ei voi olla muotoa, eikä se voi olla olento, ei ainakaan minkään itämaisen filosofian mukaan, joka ansaitsee sen nimen. »Olento» voi olla kuolematon, mutta ainoastaan äärimmäisessä olemuksessaan, ei yksilöllisenä muotona. Elämänkierroksensa loppukohdassa se jälleen sulautuu alkuperäiseen luontoonsa ja tulee hengeksi menettäen nimen »olento».
Sen kuolemattomuus muotona on rajoitettu ainoastaan sen elinkiertokauteen eli mahamanvantaraan. Sen jälkeen se on yksi ja sama kuin kaikkeuden henki, eikä se ole enää erillinen olento. Mitä tulee persoonalliseen sieluun — tällä tarkoitamme sitä tietoisuuden kipinää, joka henkisessä minässä säilyttää käsityksen viime ruumistuksen persoonallisesta »minästä» — säilyy tämä erityisenä muistona ainoastaan deevakhaanissa olon ajan; tämän jälkeen se liitetään ihmisen muiden lukemattomien ruumistusten sarjaan, samoin kuin me vuoden lopussa liitämme muistimme pitkään sarjaan muiston jostakin päivästä. Tahdotteko sitoa rajallisiin ehtoihin sen rajattomuuden, jota Jumalaltanne vaaditte? Se ainoastaan, mikä on erottamattomasti liitetty aatmaan (nim. buddhi-manas) on kuolematon. Ihmisen (so. persoonallisuuden) sielu ei sinänsä ole kuolematon, ikuinen eikä jumalainen. Zohar (III, 616) sanoo:
»Kun sielu lähetetään tähän maahan, se pukeutuu maalliseen vaatetukseen suojellakseen itseään täällä, ja samaten se tuolla ylhäällä saa loistavan puvun voidakseen vaaratta katsella peiliä, jonka valo lähtee valon Herrasta.»
Sitä paitsi opettaa Zohar, että sielu ei voi saapua autuuden asunnoille, jollei se ole saanut »pyhää suudelmaa», jolloin sielu jälleen yhtyy siihen olemukseen, josta se on valunut ulos — henkeen. Kaikki sielut ovat kaksinaisia, ja kun sielu on feminiini-(nais-)sukuinen, on henki maskuliininen (miehinen). Ollessaan ruumiiseen kahlehdittuna on ihminen kolminaisuus, jollei hän ole niin saastutettu, että Henki oli hänestä eronnut. »Voi sitä sielua, joka ennemmin valitsee avioliiton maallisen ruumiinsa kuin jumalaisen aviomiehensä (Hengen) kanssa», lausutaan hermeettisessä teoksessa Avainten Kirja. Niin, voi sitä! Sillä persoonallisuudesta ei ole jäävä mitään minän häviämättömille muistitauluille merkittävää.
Kys. — Kuinka se, minkä te itse tunnustatte olevan jumalaista olemusta — joskaan ei Jumalan ihmiseen hengittämää —, kuinka se voisi olla kuolevainen?
Teos. — Jokainen sekä aineen että jumalaisen aineksen atomi ja hiukkanen on häviämätön olemukseltaan, mutta ei yksilölliseen tietoisuuteensa nähden. Kuolemattomuus on juuri jatkuvaa itsetajuntaa, ja tuskinpa persoonallinen itsetajunta voi kestää kauemmin kuin itse persoonallisuus. Ja tuollainen tajunta pysyy, kuten olen näyttänyt, vain deevakhaanisen ajan, jonka jälkeen se sulautuu ensiksi yksilölliseen tajuntaan ja sitten kaikkeuden tajuntaan. On parasta kysyä teidän jumaluusoppineiltanne, miksikä he ovat juutalaisten pyhistä kirjoituksista tehneet niin surkean sotkun. Lukekaa Raamattua, jos tahdotte saada hyvän todistuksen siitä, että Mooseksen kirjojen, varsinkin ensimmäisen, kirjoittajat eivät koskaan pitäneet kuolemattomana sieluna nefeshiä, jonka Jumala puhalsi Aatamiin (1. Moos. 2: 7). Tässä muutama esimerkki: »Ja Jumala — — loi kaikkinaiset liikkuvaiset eläimet.5 (nefesh)» (1. Moos. 1:21). »Ja tuli ihminen niin eläväksi sieluksi (»nefesh») 1. Moos. 2:7), joka osoittaa, että sanaa nefesh käytetään milloin kuolemattomasta ihmisestä, milloin kuolevaisesta eläimestä puhuttaessa. »Jo totisesti minä tahdon vaatia teidän ruumiinne (nefeshin) veren, kaikilta eläimiltä minä sen tahdon vaatia ja ihmisen kädestä» (1. Moos. 9:5). »Pelasta sinun sielusi (nefesh)» (1. Moos. 19:17). »Älkäämme hänen henkeänsä ottako (nefesh)» (1. Moos. 37:21). Nefesh nefeshistä, sanoo 3. Moos. kirja. »Jos joku lyö jonkun ihmisen kuoliaaksi, hänen pitää totisesti kuoleman», sananmukaisesti »joka tappaa ihmisen nefeshin» (3. Moos. 24: 17). Ja seuraava jae: »Vaan joka jonkin naudan lyö, hänen pitää maksamaan henki hengestä», alkutekstissä »nefesh nefeshistä». Kuinka voisi ihminen tappaa sen, mikä on kuolematon? Tämä selittää myöskin, miksi saddukealaiset kielsivät sielun kuolemattomuuden, ja on uutena todistuksena siitä, että hyvin luultavasti mooseksenuskoiset juutalaiset eivät lainkaan uskoneet sielun eloon jäämiseen — eivät ainakaan vihkimättömät.
Ikuisesta palkasta ja rangaistuksesta ja nirvanasta
Kys. — Luullakseni teiltä tuskin tarvitsee kysyäkään, uskotteko kristillisiin uskonoppeihin paratiisista ja helvetistä eli tulevaan palkintoon tai rangaistukseen siten, kuin oikeaoppiset kirkot sitä opettavat?
Teos. — Siinä muodossa kuin teidän katekismuksenne niitä esittävät, me ehdottomasti hylkäämme ne; kaikkein vähimmin voisimme hyväksyä niiden olevan ikuisia. Mutta me uskomme vakavasti palkan ja rangaistuksen lakiin eli karmaan ja siihen ehdottomaan oikeuteen ja viisauteen, joka johtaa tätä lakia. Sen tähden emme millään ehdolla voi hyväksyä julmaa ja järjetöntä uskoa ikuiseen palkkaan tai ikuisiin rangaistuksiin. Me sanomme kuten Horatius:
» — — — — — — — Adsit
regula, peccatis quae poenas irroget aequas;
ne scutica dignum horribili sectere flagello». 4Tämä on oikea sääntö, ja se sopii laiksi kaikille ihmisille. Sopiiko meidän uskoa, että Jumalalla, jota te pidätte täydellisenä viisautena, rakkautena ja laupeutena, on vähemmän oikeutta näihin ominaisuuksiin kuin kuolevaisella ihmisellä?
Kys. — Onko teillä muita syitä tämän uskonopin hylkäämiseen?
Teos. — Pääsyymme on jälleensyntymisen tosiasia. Kuten jo on sanottu, hylkäämme sen käsityksen, että jokaista vastasyntynyttä lasta varten luodaan uusi sielu. Me uskomme, että jokainen ihmisolento on jonkun minän kannattaja eli käyttöväline, joka minä on samanikäinen kuin jokainen muukin minä, sillä kaikki minät ovat samaa olemusta ja ovat alkuansa valuneet ulos samasta kaikkiallisesta rajattomasta minuudesta. Platon sanoo viime mainittua logokseksi (eli toiseksi ilmenneeksi Jumalaksi) ja me ilmenneeksi jumalaiseksi prinsiipiksi, joka on yhtä kaikkeuden järjen eli sielun kanssa, mutta emme pidä sitä ihmisen kaltaisena, maailman ulkopuolella olevana ja persoonallisena Jumalana, jollaiseen niin monet teistit uskovat. Älkää sekoittako näitä käsitteitä.
Kys. — Mutta jos kerran uskotte ilmenneeseen prinsiippiin, niin mikä vaikeus on uskoa, että se prinsiippi l u o jokaiselle vastasyntyneelle sielun, kuten kaikki edellisetkin sielut ovat luodut?
Teos. — Vaikeus on siinä, että se, mikä on persoonatonta, ei voi luoda, suunnitella ja ajatella oman mielensä ja tahtonsa mukaan. Kun se on kaikkiallinen laki, muuttumaton aikakautisissa ilmennyksissään, jolloin se säteilee ja ilmentää olemuksensa jokaisen uuden elämänkauden alkaessa, niin ei voi otaksua sen luovan ihmisiä ja muutaman vuoden päästä katuvan tätä tekoaan. Jos me kerran lainkaan uskomme jumalaiseen prinsiippiin, niin sen täytyy olla täydellinen sopusointu, johdonmukaisuus ja oikeus ja samaten täydellinen rakkaus, viisaus ja puolueettomuus. Mutta sellainen Jumala, joka luo jokaisen sielun elämään yhden ainoan lyhyen elämänajan, välittämättä siitä, onko tämä sielu elävä rikkaan, onnellisen ihmisen ruumiissa, vaiko kärsivän, vaivaisen raukan, joka kehdosta hautaan on onneton, vaikkei hän millään ole ansainnut julmaa kohtaloaan — sellainen Jumala olisi pikemmin tunnoton paholainen kuin Jumala. (Ks. edempänä »Minän palkasta ja rangaistuksesta».) Eivätpä edes juutalaiset filosofit, jotka uskoivat Mooseksen raamattuun (tietenkin sisäiseen merkitykseen), koskaan ole sellaista hyväksyneet. He muuten uskoivat jälleensyntymiseen kuten me.
Kys. — Voitteko tämän todistukseksi esittää mitään esimerkkejä?
Teos. — Voin hyvinkin. Filo Judæus sanoo (kirjassa »De Somniis», s. 455): »Ilma on niitä (sieluja) täynnä; ne jotka ovat lähimpänä maata, astuvat alas elämään kuolevaisissa ruumiissa, palindromousi authis, palaavat halulla takaisin muihin ruumiisiin.» Zohar kuvaa sielua rukoilemassa vapauttaan Jumalalta: »Maailmankaikkeuden Herra! Olen onnellinen tässä maailmassa enkä tahdo mennä toiseen, missä minun täytyy olla palkollinen ja joutua kaikenmoiseen saastutukseen» (Zohar 11, 96). Siinä vastauksessa, jonka Jumaluus antaa, vahvistetaan oppi sallimuksen säätämästä välttämättömyydestä, ikuisesta muuttumattomasta laista: »Vastoin tahtoasi täytyy sinun tulla alkioksi ja vastoin tahtoasi täytyy sinun syntyä». (Mishna, Aboth IV, 29). Valoa ei voitaisi tajuta, jollei sen vastakohta, pimeys, sitä ilmaisisi; hyvä ei olisi mitään hyvää, jollei paha osoittaisi, kuinka verraton lahja se on; ja samaten persoonallinen hyve ei voi vedota mihinkään ansioon, ennen kuin se on käynyt kiusausten tulikoetuksen kautta. Ei mikään ole ikuista ja muuttumatonta paitsi salattu Jumaluus. Ei mikään rajallinen ole ikuisesti pysyväistä, joko sen vuoksi, että sillä on ollut alku tai että sillä täytyy olla loppu. Sen täytyy joko edetä tai palata taaksepäin; ja jos sielu ikävöitsee saada yhtyä henkeensä, joka yksin voi antaa sille kuolemattomuuden, niin sen täytyy puhdistautua aikakautisten kautta kulkemalla ainoata autuuden ja iankaikkisen levon maata kohden, jota Zoharissa kutsutaan nimellä »rakkauden palatsi», hindu-uskonnossa »moksha», gnostikkojen keskuudessa »Ikuisen Valkeuden Plerooma (täydellisyys)» ja buddhalaisten keskuudessa »nirvana». Ja kaikki nämä tilat ovat jonkin aikaa kestäviä, eivät ikuisia.
Kys. — Mutta kaikessa tässä ei puhuta jälleensyntymisestä mitään..
Teos. — Sielu, joka rukoilee saada pysyä siellä, missä se on, täytyy olla olemassa ennen syntymää, eikä voi olla luotu tilaisuutta varten. Kuitenkin on Zoharissa (III, 61) vielä parempi todistus. Kun on puhe ruumistuvista minuuksista (järjellisistä sieluista), joiden viimeisen persoonallisuuden täytyy kokonaan haihtua, sanotaan: »Kaikki sielut, jotka ovat taivaassa erottautuneet Pyhästä, — siunattu olkoon Hän, — ovat heittäytyneet syvyyteen koko olemassaolonsa uhalla ja ovat ennakolta määränneet ajan, jolloin heidän on astuttava uudelleen maan päälle.» — »Pyhä» tarkoittaa tässä, esoteerisessa merkityksessään, aatmaa eli aatmaa-buddhia.
Kys. — Mutta onpa hyvin kummallista kuulla puhuttavan nirvanasta ikään kuin se olisi jotenkin samaa kuin »taivaan valtakunta» tai paratiisi, sillä kuten jokainen vähänkin huomattava orientalisti väittää, on nirvana samaa kuin tuhoutuminen.
Teos. — Niin se onkin kirjaimellisesti, mitä tulee persoonallisuuteen ja erilaistuneeseen aineeseen. Jälleensyntymisen ja ihmisen kolminaisuuden käsityksiä kannattivat monet varhaisemmista kirkkoisistä. Kun Uuden Testamentin ja vanhojen filosofisten kirjoitusten kääntäjät sekoittivat toisiinsa sielun ja hengen, se sai aikaan nämä monet väärinkäsitykset. Se on myös eräänä syynä siihen, miksi Buddhaa, Plotinosta ja monta muuta vihittyä nyt moititaan siitä, että he muka ovat ikävöineet sielujensa täydellistä häviämistä — »sulautuminen Jumaluuteen» tai »yhtyminen Kaikkeuden Sieluun» tarkoittaa näet nykyajan käsityksen mukaan tuhoutumista. Tietenkin täytyy persoonallisen sielun hajaantua aineosiinsa, ennen kuin se voi ainiaaksi yhdistää puhtaamman olemuksensa kuolemattomaan henkeen. Mutta ne, jotka ovat kääntäneet apostolien teot ja epistolat, jotka julistavat taivaan valtakunnan perustamista, ja ne jotka ovat laatineet selityksiä buddhalaiseen suttaan, missä puhutaan vanhurskauden valtakunnan perustamisesta, ne miehet ovat samentaneet kristikunnan suuren apostolin ja Intian suuren uudistajan tarkoituksen. Edelliset ovat hämmentäneet sanan psykhikos niin, ettei lukija voi ymmärtää sillä olevan tekemistä sielun kanssa, ja kun näin sielun ja hengen käsitteet on sotkettu toisiinsa, niin Raamatun lukijat saavat näistä asioista aivan väärän käsityksen. Toisaalta taas Buddhan tulkitsijat eivät ole ymmärtäneet buddhalaisten dhjaanan neljän asteen tarkoitusta ja päämäärää. Pythagoralaiset kysyvät: »Voiko saattaa menemään mitättömiin sen hengen, joka antaa elämää ja liikuntoa ja on samaa luontoa kuin valo?» Salatieteilijät huomauttavat: »Voiko edes eläinten vastaanottavainen henki, joka toimii muistina, järjellisenä omaisuutena, kuolla ja mennä mitättömiin?» Buddhalaisessa filosofiassa tarkoittaa tuhoutuminen ainoastaan aineen hajautumista, olkoon sillä sitten mikä muoto eli hahmo tahansa, sillä kaikki, millä on muoto, on katoava ja sen tähden itse asiassa harhakuva. Sillä iankaikkisuudessa ovat pisimmät ajanjaksot kuin silmänräpäys. Niin on muodonkin laita. Ennen kuin olemme ehtineet edes käsittää, mitä näimme, se on ohi kuin salaman äkkinäinen leimahdus ja ainiaaksi ohi. Kun henkinen olento riistäytyy irti jokaisesta aineen osasta eli muodosta, ja uudelleen tulee henkiseksi elonhenkäykseksi, silloin vasta se astuu ikuiseen, muuttumattomaan nirvanaan, joka kestää yhtä kauan kuin elämänkausi on kestänyt — iankaikkisuuden ajan todella. Ja silloin tuo henkäys, joka on hengessä, ei ole mitään, koska se on kaikki; muotona, hahmona se on kokonaan haihtunut; absoluuttisena henkenä se vielä on olemassa, sillä se on tullut itse olemiseksi. Juuri sanat »absoluuttiseen olemukseen haihtunut» mainittuina »sielusta» henkenä merkitsevät »yhdistymistä». Se ei voi koskaan merkitä tuhoutumista, sillä se tarkoittaisi ikuista eroa.
Kys. — Eikö teitä voi syyttää siitä, että saarnaatte tuhoutumista, kun puhutte tuollaista kieltä? Sanoitte juuri, että ihmissielu purkautuu alkuperäisiin aineksiinsa.
Teos. — Mutta unohdatte, että minä olen selittänyt eron sielusanan eri merkitysten välillä ja osoittanut, kuinka huolimattomasti sanaa »henki» on tähän asti käännetty. Me puhumme ihmis-, eläin- ja henkisielusta ja erotamme ne toisistaan. Platon esim. sanoo »järkiseksi sieluksi» sitä, mitä me nimitämme buddhiksi, mutta hän liittää siihen laatusanan »henkinen». Hän sanoo hengeksi, nous, sitä, mitä me nimitämme ruumistuvaksi minäksi, manakseksi; me taas, kun puhumme hengestä yksin ilman ominaisuuksia, tarkoitamme vain aatmaa. Pythagoras toistaa meidän ikivanhaa oppiamme sanoessaan, että minä (nous) on ikuisesti Jumalan luona; että sielu ainoastaan vaelsi eri tilojen kautta päästäkseen jumalaiseen korkeuteen; thymos (eläinsielu) taas palaa maahan, ja vieläpä fren, alempi manas, oli poistettu. Platon antaa sielusta (buddhi) määritelmän: »liikunto joka kykenee liikuttamaan itseään». Ja hän lisää (Lait X): »sielu on kaikista kappaleista vanhin ja liikunnon alku», ja sanoo siis »sieluksi» aatma-buddhia ja »hengeksi» manasta, mutta me emme niin tee.
»Sielu syntyi ennen ruumista, ja ruumis on myöhempi ja toisarvoinen, sitä kun luonnon mukaisesti johtaa hallitseva sielu»... »Sielu, joka johtaa kaikki jollakin tavoin liikkuvat kappaleet, hallitsee samaten taivaitakin»...
»Sielu siis johtaa kaikkea taivaassa ja maan päällä ja meressä liikunnoillaan — joiden nimet ovat tahtominen, miettiminen, huolehtiminen, neuvotteleminen, oikeiden ja väärien käsitysten luominen, ilo, suru, luottamus, pelko, viha, rakkaus, — sekä kaikilla näihin yhdistyneillä alkuperäisillä liikunnoilla... Ollen itse jumalatar se aina ottaa avukseen erään jumalan, nous, ja ohjaa kaikki asiat oikein ja onnellisesti; mutta jos se yhdistyy anoiaan (nous'in vastakohtaan), tekee se kaikki asiat päin vastoin.»
Tässä samoin kuin buddhalaisissa teksteissä puhutaan todellisesta olemassaolosta kielteisesti. Sana »tuhoutuminen» on samalla tavoin selitettävä. Todellinen oleminen on positiivista tilaa, mutta ei mitään ilmennyttä sinänsä. Henki astuessaan nirvanaan, niin kuin buddhalainen sanoo, kadottaa ulkokohtaisen olemassaolonsa, mutta säilyttää omakohtaisen olemisensa. Ulkokohtaisesti ajattelevien mielestä tämä on muka »tuhoutumista», mutta itsekohtaisesti ajattelevat ymmärtävät, että tämä on palaamista muotoja vailla olevaan tilaan. Siten heidän nirvanansa merkitsee varmaa yksilöllistä kuolemattomuutta hengessä, mutta ei sielussa, joka vaikka onkin »vanhin olioista», kuitenkin on rajallinen emanaatio, samoin kuin kaikki muutkin jumalat, muotoihin ja yksilöllisyyteen, joskaan ei perusolemukseen nähden.
Kys. — Minä en oikein käsitä tätä ajatusta, ja olisin kiitollinen, jos selittäisitte tämän valaisevia esimerkein.
Teos. — Epäilemättä se on hyvin vaikeasti käsitettävää, varsinkin sille, joka on kasvatettu kristikirkon säännönmukaisin, puhdasoppisin käsityksin. Sitä paitsi tahdon sanoa, että jollette ole perinpohjaisesti tutkinut ihmisen »prinsiipeille» kuuluvia eri toimintoja ja niiden kuoleman jälkeisiä vaiheita, niin teidän on hyvin vaikea käsittää meidän itämaista filosofiaamme.
Ihmisen eri »prinsiipit»
Kys. — Olen kuullut verraten paljon tästä »sisäisen ihmisen» kokoonpanosta, mutta en ole koskaan nähnyt siinä »en päätä enkä häntää», kuten Gabalis sanoo.
Teos. — Tietenkin on hyvin vaikeata ja niin kuin sanotte »hämmentävää» oikein ymmärtää ja toisistaan erottaa todellisen minän eri puolia, joita me nimitämme »prinsiipeiksi». Ja vaikeus on sitä suurempi, kun eri itämaiset koulut luettelevat näitä prinsiippejä huomattavasti eri tavoin, vaikkapa niiden opetuksen pohja ja perustus on sama.
Kys. — Tarkoitatteko esim. veedaantistejä? Eivätkö he jaottele teidän seitsemän »prinsiippiänne» vain viideksi?
Teos. — Niin he tekevät. Mutta vaikken tahtoisi oppineen veedaantistin kanssa väitellä tästä asiasta, sanon kuitenkin yksityisenä mielipiteenäni, että heillä on silminnähtävästi syytä siihen. He sanovat ihmiseksi ainoastaan kaikkien henkisten ja sielullisten kykyjen ja puolien yhdistelmää, ja fyysinen ruumis on heidän mielestään vain jotakin halveksittavaa ja vain illuusio, harhakuva. Eikä veedaantafilosofia ole ainoa tällaisen käsityksen kannattaja. Lao-tse kirjassaan Tao-te-King mainitsee ainoastaan viisi prinsiippiä, koska hän, samoin kuin veedaantistit, jättää mainitsematta kaksi prinsiippiä, nim. hengen (aatma) ja fyysisen ruumiin, jota hän muuten sanoo »raadoksi». Sitten on taaraka-raadsha-joogakoulu, joka todellisuudessa ei tunnusta useampia kuin kolme »prinsiippiä»; mutta itse asiassa heidän sthuulopaadhinsa eli fyysinen ruumis tajuissaan ja hereillään ollessaan, heidän sukshmopaadhinsa, sama ruumis nukkuessaan ja kaaranopaadhinsa eli »syyruumis», se mikä käy ruumistuksesta toiseen, nämä kaikki ovat duaalisia, niillä on kaksi puolta, ja niitä siis on kuusi. Kun tähän lisätään aatma, ihmisen persoonaton, jumalainen prinsiippi ja kuolematon aines, joka on kaikkeuden hengestä erottamaton, niin meillä on taas samat seitsemän.6 Pitäkööt he oman jaotuksensa, meillä on omamme.
Kys. — Teidän jaotuksenne onkin melkein sama kuin kristillisten mystikkojen jaotus: ruumis, sielu ja henki?
Teos. — Aivan sama. Me voisimme helposti pitää ruumista »elollisen kaksoisruumiin» käyttövälineenä ja tätä elinvoiman eli praanan kannattajana; kaamaruupaa eli (eläin-) sielua korkeamman ja alemman ajatusprinsiipin käyttövälineenä — siis kuusi prinsiippiä — ja panna kaiken huipuksi ainoan kuolemattoman hengen. Mutta salatieteen kannalta pidetään jokaista muutosta ihmisen tajunnantilan laadussa uutena puolena, ja jos se kasvaa ja tulee elävän ja toimivan minän yhdeksi osaksi, niin sillä täytyy olla (ja onkin) oma nimensä, jotta voidaan erottaa ihminen siinä erityisessä tilassa ihmisestä, kun hän asettautuu toiseen tilaan.
Kys. — Juuri tuota on niin vaikea ymmärtää.
Teos. — Minusta se päin vastoin tuntuu sangen helpolta, kun on kerran päässyt selville itse pääajatuksesta, nim. että ihminen toimii toisella tai toisella tajunnantasolla tarkalleen sen mukaisesti kuin hänen älyllinen ja henkinen tilansa on. Mutta niin suuri on tämän ajan materialismi, että mitä enemmän me selitämme, sitä vähemmän osataan ymmärtää, mitä sanomme. Jakakaa, jos tahdotte tuo maan asukas, jota sanotaan ihmiseksi, kolmeen pääosaan, mutta vähempään ette voi jakaa, jollette tahdo tehdä hänestä pelkkää eläintä. Hänessä on ulkokohtainen, näkyvä ruumis; alempi ajatusvoima — joka on vain vähän korkeampi kuin eläinten vaisto — eli elollinen tajuava sielu; ja lopuksi se, mikä asettaa hänet niin mittaamattoman paljon kauemmaksi ja korkeammalle eläintä, so. harkitseva sielu eli »henki». Jos nyt otamme nämä kolme ryhmää eli edustavaa olentoa ja vielä jaamme ne salaisen opetuksen mukaisesti, niin mitä saamme?
Ensinnäkin on henki eli aatma — joka tarkoittaa absoluuttista ja sen tähden jakamatonta kaikkea. Koska tätä filosofian kannalta ei käy paikallistaminen tai rajoittaminen, niin sitä todellisuudessa ei ollenkaan pitäisi sanoa »inhimilliseksi» prinsiipiksi, se kun yksinkertaisesti on se, mikä on iankaikkisuudessa ja mikä ei voi olla poissa pienimmästäkään geometrisestä tai matemaattisesta pisteestä aineellisessa tai aineksellisessa avaruudessa. Pikemminkin se metafysiikan mukaan on avaruudessa se piste, missä ihmismonadi ja sen välittäjä ihminen on kunkin elämänsä aikana. No, se piste on aivan yhtä kuviteltu kuin ihminen itse ja itse asiassa illuusio, harhakuva, maajaa. Mutta meihin itseemme ja muihin persoonallisiin minuuksiin nähden me kuitenkin olemme todellisuus sen harhakohtauksen kestäessä, jota sanotaan elämäksi, ja meidän täytyy ottaa itsemme lukuun, ainakin omassa mielikuvituksessamme, jollei kukaan muu sitä tee. Tehdäkseen tämän vähänkin ymmärrettäväksi ihmisälylle salatieteellisen tutkimuksen ensi alussa ja selvittääkseen ihmisen mysteerin ensimmäiset aakkoset, salatiede sanoo tätä seitsemättä prinsiippiä kuudennen synteesiksi ja antaa sille kannattajaksi eli käyttövälineeksi henkisen sielun, buddhin. Viimeksi mainittuun kätkeytyy salaisuus, jota ei ilmoiteta kellekään paitsi tsheelalle, joka on antanut peruuttamattoman lupauksen, tai korkeintaan sellaisille, joihin aivan varmasti voidaan luottaa. Tietenkin olisi paljon vähemmän hämmennystä, jos tämä salaisuus voitaisiin ilmaista, mutta sen kanssa on suoranaisessa yhteydessä kyky mielensä mukaan projektoida (heijastaa ulos) kaksoisruumistaan, ja koska tämä lahja, kuten »Gygeksen sormus»7, tulisi olemaan hyvin turmiollinen ihmiskunnalle yleensä ja erittäinkin tämän kyvyn haltijalle, niin tätä salataan huolellisesti. Mutta jatkakaamme »prinsiippien» selvittelyä. Tämä jumalainen sielu eli buddhi on siis hengen käyttöväline. Yhdistyneinä nämä kaksi ovat yhtä, persoonattomat ja vailla mitään ominaisuuksia (tällä tasolla tietenkin), mutta muodostavat kaksi henkistä »prinsiippiä». Jos siirrymme ihmisen sieluun, manakseen eli mensiin, niin on jokaisen myöntäminen, että ihmisen äly on ainakin kaksinainen. Esiin. ylevämielinen ihminen voi tuskin tulla halpamieliseksi; suuri juopa on henkisesti ja älyllisesti etevän ihmisen ja tylsän, typerän, aineellisen, melkeinpä eläimellisen ihmisen välillä.
Kys. — Mutta miksei ihmisessä voisi esittää olevan mieluummin kaksi »prinsiippiä» eli puolta?
Teos. — Jokaisessa ihmisessä on nämä kaksi prinsiippiä, toinen voimakkaampana kuin toinen, ja harvinaisissa tapauksissa toisen vahvuus ja ylivoima kokonaan pysähdyttää toisen kasvamasta, niin sanoakseni, eli sulattaa sen täydellisesti itseensä. Näitä me siis sanomme manaksen kahdeksi prinsiipiksi eli puoleksi, ylemmäksi ja alemmaksi; korkeampi manas on ajatteleva, tajuinen minä, jota henkisielu (buddhi) vetää puoleensa, alempi on sen vaistomainen puoli, jota kaama, ihmisen eläimellisten himojen ja halujen asunto, vetää puoleensa. Siis olemme tehneet neljästä »prinsiipistä» selkoa; viimeiset kolme ovat 1) kaksoisruumis, jota nimitämme proteusmaiseksi eli plastiseksi (muovautuvaksi) sieluksi ja joka kannattaa 2) elonprinsiippiä; ja 3) fyysinen ruumis. Tietenkään ei mikään fysiologian tai biologian tutkija hyväksy näitä prinsiippejä eikä voi löytää niistä päätä eikä häntää.
Ja siksipä luultavasti he eivät tähän asti ole voineet ymmärtää pernan, proteusmaisen kaksoisruumiin fyysisen käyttövälineen, toimintaa, eikä mitä merkitystä on eräällä tietyllä elimellä ihmisruumiin oikealla puolella, eläimellisten himojen asunnolla, eivätkä he vielä tiedä mitään aivojen glandula pinealiksesta, jonka selitetään olevan hiekkaa sisältävä kyhmyinen rauhanen, mutta joka todellisuudessa on ihmisen korkeimman ja jumalaisimman tietoisuuden, hänen kaikkitietävän, henkisen ja kaikkikäsittävän sielunsa elimenä. Ja tämä osoittaa vielä selvemmin, ettemme me ole keksineet näitä seitsemää prinsiippiä, ja etteivät ne ole mitään uutta filosofiassa, niin kuin helposti voimme todistaa.
Kys. — Mutta mikä osa ihmisestä teidän uskonne mukaan ruumistuu?
Teos. — Henkinen, ajatteleva minä, ihmisen alati pysyvä prinsiippi eli manaksen asunto. Ei aatma eikä edes aatmaa-buddhi katsottuna kaksinaiseksi monadiksi, vaan manas on yksilöllinen eli jumalainen ihminen. Sillä aatma on kaikkeuden kaikkeus ja tulee ihmisen korkeimmaksi itseksi ainoastaan buddhin, käyttövälineensä kautta, joka sitoo sen yksilöllisyyteen (eli jumalaiseen ihmiseen). Sillä syyruumiiksi sanotaan buddhimanasta (viidennen ja kuudennen prinsiipin yhdistelmää), joka on tietoisuus ja joka yhdistää sen jokaiseen maalliseen persoonallisuuteensa. Sen tähden, koska sielu-sanalla on laaja merkitys, on ihmisen sielussa kolme puolta: maallinen eli eläimellinen, inhimillinen ja henkinen sielu; nämä ovat tarkasti puhuen saman sielun kolme puolta. Ensimmäisestä puolesta ei jää mitään kuoleman jälkeen, toisesta (nous'ista eli manaksesta) ainoastaan sen jumalainen olemus, jos se jää tahrattomaksi, ja kolmas ei ainoastaan ole kuolematon, vaan tulee tietoisesti jumalaiseksi, kun siihen yhtyy korkeampi manas. Mutta meidän on asian selventämiseksi ensin puhuttava muutamia sanoja jälleensyntymisestä.
Kys. — Siinä teette oikein, sillä juuri tätä oppia vastaan vihollisenne kiivaimmin hyökkäävät.
Teos. — Tarkoitatte spiritualisteja? Tiedän sen kyllä, ja paljon mielettömiä ja pahansuopia vastaväitteitä he ovat sepittäneet Light-lehteen. Niin tylsiä ja pahansuopia ovat muutamat heistä, etteivät tahdo mihinkään pysähtyä.
Eräs heistä käsittelee kirjeessä Light-lehdelle vakavasti muuatta Mr. Sinnettin luennoista poimittua ristiriitaisuutta. Muka ristiriitaiset lauseet olivat: »Ennen aikaiset palaamiset maalliseen elämään riippunevat monimutkaisesta karmasta» ja »ei ole mitään sattumaa kehitystä johtavan jumalaisen oikeuden toiminnassa».
Niin syvällinen ajattelija varmaan löytäisi ristiriidan painolaissa, jos joku mies ojentaisi kätensä estääkseen putoavaa kiveä musertamasta lapsen päätä!
1 Sana järkinen tarkoittaa tässä jotakin, joka on ikuisesta viisaudesta valunut ulos.
2 Järjetön siinä merkityksessä, että kun se on puhdas ulosvalunta kaikkiallisesta järjestä, sillä ei voi olla omaa yksilöllistä ymmärrystä tällä aineen tasolla, vaan kuten kuu lainaa valonsa auringosta ja elämänsä maasta, niin buddhi saa viisauden valonsa aatmaalta, mutta järkiominaisuutensa manakselta. Itsessään sillä ei ole ominaisuuksia; se on olemukseltaan yhdenlaatuinen, homogeeninen.
3 Ks. Salaista oppia. II osan runoja.
4 Suomennettuna: "Olkoon olemassa laki, joka antaa rikoksille vastaavat rangaistukset, älköönkä sitä, joka ansaitsee vain siiman sivalluksen, ruoskalla armottomasti raadeltako." Satyramm liber I: 3; Hv. 117–119. V. H. V.
5 Sananmukaisesti: "jokaisen liikkuvaisen eläväisen".
6 Ks. "Salaista Oppia" paremman selityksen saamiseksi I osa, s. 179.
7 Vanhan kreikkalaisen tarun mukaan löysi eräs paimen, Gyges, sormuksen, joka teki hänet näkymättömäksi. Sen avulla saattoi hän tehdä mitä rikoksia tahansa ja pääsi siten Lyydian kuninkaaksi, niin kuin kerrotaan. V. H. V.