VIII
Jälleensyntymisestä
Mitä on muisti teosofisen opin mukaanKys. — Vaikeinta tulee teille olemaan sellaisen uskon selvittäminen ja järjellinen perusteleminen. Ei kenenkään teosofin ole vielä onnistunut esittää ainoatakaan pätevää todistusta epäuskoni järkyttämiseksi. Ensinnäkin tätä jälleensyntymisteoriaa vastustan se tosiseikka, ettei ole vielä tavattu ainoatakaan ihmistä, joka olisi muistanut ennen eläneensä, saatikka sitten, kuka hän oli viime elämässään.
Teos. — Teidän todistelunne kallistuu näemmä samaan vanhaan vastaväitteeseen: jokainen meistä on menettänyt muistinsa edellisestä ruumistuksestaan. Te luulette, että tämä seikka tekee oppimme tehottomaksi? Vastaukseni on, ettei se sitä tee ja että sellainen vastaväite ei ainakaan ole lopullinen.
Kys. — Kuulisin mielelläni teidän todistelujanne.
Teos. — Ne ovat lyhyitä ja harvoja. Mutta kun otatte lukuun a) parhaiten uudenaikaisten sielutieteilijöiden täydellisen kykenemättömyyden selittää maailmalle ihmismielen (järjen, mind) luontoa ja b) heidän täydellisen tietämättömyytensä sen mahdollisuuksista ja korkeammista tiloista, teidän on myönnettävä, että tuo vastaväite perustuu ennakkopäätelmään, joka on tehty etupäässä näennäisten ja tilapäisten tosiseikkojen nojalla. Sanokaapa minulle, mikä teidän käsityksenne mukaan »muisti» on?
Kys. — Muisti on ymmärtääkseni juuri sitä, miksi se yleisesti käsitetään: kyky säilyttää mielessämme tieto menneistä ajatuksista, teoista ja tapahtumista sekä muistella niitä uudestaan.
Teos. — Olkaa hyvä ja lisätkää tähän, että on olemassa suuri ero muistamisen kolmen hyväksytyn muodon välillä. Paitsi muistia yleensä on olemassa muisteleminen (remembrance), muistiin palauttaminen (recollection) ja muistojen elvyttäminen (reminiscence), eikö totta? Oletteko koskaan ajatellut eroa? Muisti (memory), muistakaa, on yleinen nimitys.
Kys. — Mutta ovathan nuo kaikki kuitenkin vain synonyymejä, samaa merkitseviä sanoja.
Teos. — Sitäpä ne juuri eivät ole — ei ainakaan filosofiassa. Muisti on vain ajattelevien olentojen, vieläpä eläintenkin synnynnäinen kyky toistaa menneitä vaikutelmia ns. idea-assosiaation eli mielleyhtymän avulla, jonka alkuaan ovat herättäneet ulkokohtaiset asiat, tai sitten jokin vaikutus ulkonaisiin aisteihimme. Muisti on kyky, joka kokonaan riippuu fyysisten aivojemme enemmän tai vähemmän terveestä ja normaalista toiminnasta; ja muisteleminen ja mieleen palauttaminen ovat tämän muistikyvyn ominaisuuksia ja palvelijoita. Mutta reminisenssi eli muiston elvyttäminen on vallan toinen asia. Uudenaikainen sielutieteilijä sanoo »reminisenssistä», että se on muistelemisen ja mieleen palauttamisen keskivälillä eli »tietoinen prosessi, jossa palautetaan mieleen menneitä tapahtumia — mutta ilman sitä täydellistä ja monipuolista vetoamista yksityisseikkoihin, joka on ominaista muistiin palauttamisella (recollection)». Locke puhuessaan muistiin palauttamisesta ja muistamisesta sanoo: »Kun mielle uudelleen palautuu, vaikkei samanlainen kohde vaikutakaan ulkonaiseen aistiseen elimistöön, on tämä muistamista; jos ajatus sitä etsii ja tuskalla ja ponnistuksella sen löytää ja tuo takaisin näköpiiriin, on tämä muistiin palauttamista.» Mutta Lockekin jättää reminisenssin vaille selvää määritelmää, koska se ei ole fyysisen muistimme kyky tai ominaisuus, vaan intuitiivinen havainto fyysisten aivojemme ulkopuolella ja niistä riippumatta, käsittäen kaikki ne inhimilliset näkemykset, joita (henkisen minämme alati läsnäolevan tiedon eloon herättäminä) pidetään abnormeina, sairaalloisina, neron luomista kuvista lähtien aina kuumeen ja vieläpä mielenhäiriönkin synnyttämiin houreihin saakka — ja jotka tiede luokittelee olemattomiksi muualla kuin mielikuvituksessamme. Salatiede ja teosofia sitä vastoin katselevat reminisenssiä vallan toisin silmin. Meille muisti on fyysinen ja haihtuva, riippuen aivojen fysiologisista tiloista, — muistitaidon opettajien, joilla on uudenaikaisten tieteellisten sielutieteilijöiden tutkimukset tukenaan, perustavaa laatua oleva esitys — mutta reminisenssiä nimitämme sielun muistiksi. Ja tämä muisti se suo miltei jokaiselle inhimilliselle olennolle sen varmuuden, ymmärtäköön hän sen tai olkoon ymmärtämättä, että hän on ennen elänyt ja tulee jälleen elämään. Todella niin kuin Wordsworth sanoo:
"Syntymämme on vain unta ja unohdusta,
sielu, joka meissä nousee,
elomme tähti, on muualla laskenut,
ja kaukaa se tulee."Kys. — Jos te perustatte oppinne tämänlaatuiseen muistiin runouteen ja sairaalloisiin kuvitteluihin, kuten itse tunnustatte, — silloin pelkään, että sangen harvat tulevat siitä vakuuttuneiksi.
Teos. — En »tunnustanut», että se olisi kuvittelua. Sanoin vain, että fysiologit ja tiedemiehet yleensä pitävät sellaisia muistoja (reminisenssejä) harhanäkyinä ja kuvitteluina, johon oppineeseen johtopäätökseen he minun puolestani tulkoot. Emme kiellä, että sellaiset menneisyyden näkemykset ja vilahdukset kauas taaksepäin ajan sokkeloihin ovat abnormeja verrattuina normaalin elämämme jokapäiväisiin kokemuksiin ja fyysiseen muistiin. Mutta me väitämme yhdessä professori W. Knight'in kanssa, että »varhemmassa tilassa suoritetun teon muistamattomuus ei ole lopullinen todistus siitä, ettemme sen tilan läpi olisi eläneet». Ja jokaisen oikeudenmukaisen vastustajan täytyy myöntää oikeaksi, mitä Butler sanoo kirjassaan Lectures on Platonic Philosophy, — »että se mielettömyyden tunne, minkä tuo (oppi pre-eksistenssistä eli olemisesta ennen syntymää) herättää meissä, salaisesti johtuu materialistisista tai puolimaterialistisista ennakkoluuloista». Tämän lisäksi väitämme, että muisti, niin kuin Olympiodorus sitä nimitti, on yksinkertaisesti mielikuvitusta ja kaikista vähimmin luotettavaa, mitä meissä on.1 Ammonios Sakkas vakuutti, että ainoa inhimillinen kyky, joka suorastaan vastustaa ennustamista eli tulevaisuuteen katsomista, on muisti. Lisäksi on muistettava, että muisti on toinen asia kuin järki eli ajatus; toinen on kronikoiva kone, rekisteri, joka hyvin helposti joutuu epäkuntoon; toiset (ajatukset) ovat ikuisia ja häviämättömiä. Kieltäytyisittekö uskomasta tiettyjen asioiden tai ihmisten olemassaoloon vain sen nojalla, että fyysiset silmänne eivät ole heitä nähneet? Eikö menneiden sukupolvien yhteinen todistus — niiden, jotka ovat hänet nähneet — riitä takaamaan, että Julius Caesar kerran eli? Miksikä ei otettaisi varteen samaa todistusta, kun se koskee ihmisjoukkojen psyykkisiä aisteja?
Kys. — Mutta ettekö ajattele, että nämä erittelyt ovat liian hienoja kuolevaisten enemmistön hyväksyttäviksi?
Teos. — Sanokaa pikemmin materialistien enemmistön. Ja heille me sanomme: katsokaa, tavallisenkin olemassaolon lyhyenä aikana muisti on liian heikko rekisteröidäkseen kaikkia elämän tapahtumia. Kuinka usein tärkeimmätkin tapahtumat uinuvat muistissamme, kunnes jokin mielleyhtymä ne herättää tai kunnes jokin muu yhdistävä side saa ne toimimaan. Näin on etenkin laita iäkkäiden ihmisten, jotka aina potevat muistin heikkenemistä. Kun näin ollen otamme huomioon, mitä tiedämme ihmisen fyysisistä ja henkisistä prinsiipeistä, ei sen seikan pitäisi meitä ihmetyttää, että olemme unohtaneet edellisen tai edelliset elämämme, vaan päin vastoin niiden muistaminen, jos sellaista sattuisi.
Miksi emme muista menneitä elämiämme
Kys. — Te olette luoneet ylimalkaisen katsauksen seitsemään prinsiippiin. Mutta mitenkä te prinsiippien valossa voitte selittää, ettei meillä ole jäljellä minkäänlaista muistoa siitä, että olemme ennen eläneet?
Teos. — Hyvin helposti. Ne »prinsiipit», joita sanomme fyysisiksi ja joista tiede ei kiellä yhtäkään, vaikka se antaa niille toiset nimet2, hajaantuvat kuoleman jälkeen kaikkine aineosineen, ja fyysisten aivojen mukana häviää muisti. Tämä hävinneen persoonallisuuden hävinnyt muisti ei luonnollisesti voi muistaa mitään minän seuraavassa ruumistuksessa. Ruumistuminen merkitsee, että minälle annetaan uusi ruumis, uudet aivot ja uusi muisti. Sen tähden olisi yhtä järjetöntä odottaa, että tämä uusi muisti muistaisi, mitä se ei koskaan ole kokenut, kuin jos mikroskoopilla tutkittaisiin paitaa, jota murhaaja ei ole pitänyt ja etsittäisiin siitä veripilkkuja. Ei tule tutkia puhdasta paitaa vaan ainoastaan rikosta tehtäessä käytettyjä vaatteita. Ja jos ne ovat poltetut ja hävitetyt, niin mistä te ne saatte käsiinne?
Kys. — No, mutta kuinka voitte olla varmat siitä, että rikos lainkaan on tehty tai että tuo »puhtaassa paidassa oleva mies» on joskus ennen elänyt?
Teos. — Ei suinkaan fyysisin keinoin eikä sen todistukseen luottamalla, mikä ei enää ole olemassa. Mutta on olemassa ns. asianhaarain todistus; viisaat lakimmekin sen hyväksyvät ehkäpä liiankin suuressa määrin. Joka tahtoo tulla vakuuttuneeksi jälleensyntymisen ja edellisen elämien todellisuudesta, sen täytyy päästä yhteyteen todellisen, pysyvän minänsä eikä katoavaisen muistinsa kanssa.
Kys. — Mutta kuinka ihmiset voivat uskoa siihen, j o t a e i v ä t t u n n e eivätkä ole nähneet, ja jonka yhteyteen he vielä vähemmän ovat päässeet?
Teos. — Jos ihmiset, oppineimmatkin, voivat uskoa »painovoimaan», »eetteriin» ja »voimaan» ja jos millaisiin tieteellisiin teorioihin ja »työhypoteeseihin», joita eivät ole koskaan nähneet, kosketelleet, kuulleet, haistaneet tai maistaneet, niin mikseivät toiset voisi samoin perustein uskoa pysyvään minään, joka on paljon järjellisempi ja tärkeämpi »työhypoteesi»?
Kys. — Mikä tämä ihmeellinen ikuinen prinsiippi lopultakin sitten on? Voitteko selittää sen luonnollisesti ja saattaa sen kaikkien ymmärrettäväksi?
Teos. — Jälleensyntyvä minä on yksilöllinen — ei persoonallinen — kuolematon »minä», lyhyesti sanoen aatmaa-buddhisen monadin käyttöväline, se mikä deevakhaanissa saa palkkansa ja maan päällä rangaistuksensa, se mihin yhdistyy vain heijastus jokaisen ruumistuksen ominaisuuksista eli skandhoista. Teos. — Aivan oikein. Eivät »sellaiset», mutta jotkut korkeampiluokkaisten planetaaristen henkien joukot. He eivät koskaan tule ihmisiksi tällä planeetalla, koska he ovat entisen varhemman maailman vapautuneita henkiä eivätkä sellaisina uudestaan saata tulla ihmisiksi tällä tähdellä. Mutta kaikki nämä tulevat uudestaan elämään ensin tulevassa, paljon korkeammassa mahamanvantarassa, sen perästä kun nykyinen »suuri aikakausi» ja »brahma praalaja» (pieni, noin 16-numeroinen periodi) on ohi. Sillä olettehan varmaan kuullut itämaisen filosofian opettavan meille, että ihmiskunnan muodostavat tuollaiset ihmisruumiisiin vangitut »henget»? Ero eläinten ja ihmisen välillä on tämä: edellisiä elähdyttävät »prinsiipit» mahdollisuuksina, jälkimmäisiä todellisesti.3
Kys. — Mitä tarkoitatte skandhoilla?
Teos. — Juuri mitä sanoin, »ominaisuuksia», muisti niihin luettuna. Nämä kaikki katoavat kuin kukka, joka jättää jälkeensä vain heikon tuoksun. Eversti H. S. Olcottin »Buddhalaisessa Katkismuksessa»4 on pykälä, joka suoranaisesti koskee tätä asiaa. Siinä lausutaan tästä kysymyksestä:
»Vanhus muistaa nuoruutensa tapahtumat, vaikka hän on fyysisesti ja älyllisesti muuttunut. Miksikä emme siis tuo mukanamme menneitten elämiemme muistoa viime syntymästämme nykyiseen ruumistukseemme? — Sen tähden, että muistikin kuuluu skandhoihin; ja kun uudessa ruumistumassa skandhat ovat uusia, kehittyy uusi muisti, joka käsittää sen tietyn elämän kokemukset. Yhtä kaikki menneitten maallisten elämien muiston eli kuvan on täytynyt jäädä eloon; sillä kun ruhtinas Siddhartha tuli Buddhaksi, näki hän edellisten syntymiensä koko sarjan... Ja jokainen, joka saavuttaa dshanan tilan, kykenee silloin näkemään taaksepäin elämänsä juoksua.»
Tämä osoittaa, että vaikka persoonallisuuden kuolemattomat ominaisuudet — kuten rakkaus, hyvyys, laupeus jne. — yhtyvät kuolemattomaan minään ja ikään kuin painavat siihen pysyvän valokuvan kuolleen ihmisen jumalaisesta puolesta, niin hänen aineelliset skandhansa, (ne, jotka aikaansaavat huomattavimmat karmalliset seuraukset) ovat yhtä katoavaiset kuin salaman leimahdus, eivätkä voi vaikuttaa uuden persoonallisuuden uusiin aivoihin. Mutta tämä seikka ei mitenkään kumoa jälleensyntyvän minän samaisuutta.Kys. — Tahdotteko tällä väittää, että ainoastaan sielun muisti, niin kuin sanotte, jää eloon, kun näet sielu eli minä on aina sama, mutta persoonallisuus häviää kokonaan?
Teos. — Ei kokonaan. Jokaisesta persoonallisuudesta, jollei se ollut ehdoton materialisti, jonka luonteeseen ei voinut pienimmänkään raon kautta langeta henkistä valonsädettä, säilyy jotakin, mikä jättää ikuisen leimansa jälleensyntyvään, alati pysyvään Itseen eli henkiseen minään.5 (Ks. lukua »Tietoisuus kuoleman jälkeen ja ennen syntymistä».) Persoonallisuus skandhoineen muuttuu jokaisessa uudessa ruumistuksessa. Se on, kuten sanottu, ainoastaan osa, jota näyttelijä (todellinen minä) yhtenä iltana esittää. Tämän takia ei meillä fyysisellä tasolla ole jäljellä muistoa entisistä elämistämme, vaikka todellinen minä on ne elänyt ja kyllä tuntee.
Kys. — Mistä sitten johtuu, että todellinen eli henkinen ihminen ei paina uuden persoonallisen »minänsä» mieleen tätä tietoaan?
Teos. — Mistä johtui, että palvelustytöt köyhässä talonpoikaistalossa osasivat puhua hebreaa tai soittaa viulua transsissaan eli somnambuulisessa, tilassaan eivätkä osanneet kumpaakaan normaalitilassaan? Sen tähden, että henkinen minä voi toimia ainoastaan silloin, kun persoonallinen minä on herpaantunut, kuten jokainen oikea muinainen — ei uudenaikainen — sielutieteilijä tietäisi sanoa. Ihmisen henkinen »minä» on kaikkitietävä, ja sillä on synnynnäisesti sisällään kaikki tieto, mutta persoonallinen minä on ympäristönsä luoma ja fyysisen muistin orja. Jos edellinen voisi ilmetä keskeytymättä ja esteettä, niin ei maan päällä enää olisi ihmisiä, vaan me olisimme kaikki jumalia.
Kys. — Kuitenkin pitäisi olla olemassa poikkeuksia, ja joidenkuiden pitäisi muistaa.
Teos. — Niin jotkut muistavatkin. Mutta kuka heitä uskoo? Sellaisia herkkätuntoisia yksilöitä pitävät nykyajan materialistit tavallisesti hermotautisina, hysteerisinä harhanäkyjen näkijöinä, hulluina intoilijoina tai pettureina. Mutta lukekoot he tätä aihetta käsitteleviä teoksia, ennen muita E. D. Walkerin, T. S. J., kirjoittaman kirjan »Reincarnation, a Study of Forgotten Truth», niin he saavat nähdä joukon todistuksia, jotka oppinut tekijä esittää tämän käsityksen tueksi. Kun puhutaan sielusta, niin muutamat kysyvät: »Mikä on sielu?» »Oletteko todistanut sen olemassaolon?» Tietenkään ei kannata materialistien kanssa kiistellä. Mutta heillekin tahtoisin tehdä kysymyksen: »Voitteko muistaa, mitä pienenä lapsena teitte? Onko teillä pienintäkään muistoa elämästänne, ajatuksistanne tai teoistanne tai siitä, että ollenkaan elitte, puolenatoista tai kahtena ensimmäisenä elinvuotenanne? Miksette samoista syistä kiellä, että ollenkaan olette eläneet kapalolapsena?» Kun tähän kaikkeen lisäämme, että ruumistuva minä eli yksilöllisyys deevakhaanikauden aikana muistaa vain pääasiallisimmat kokemuksensa persoonallisen eli maallisen elämänsä ajalta, kun nim. koko fyysinen kokemusvarasto ikään kuin kääriytyy kokoon uinuvaan tilaan, tulee niin sanoakseni henkisiin kaavoihin muovailluksi; kun vielä muistamme, että kahden ruumistuksen välisen ajan sanotaan kestävän kymmenen — viisitoista vuosisataa, jona aikana fyysinen tietoisuus on kokonaan ja ehdottomasti toimeton, koska sillä ei ole elimiä apunaan ja sen vuoksi ei myöskään olemassaoloa — niin on selvillä syy, miksi puhtaasti fyysisessä muistissa ei ole laisinkaan muistoa entisistä elämistä.
Kys. — Sanoitte äsken, että henkinen minä on kaikkitietävä. Missä tämä kehumanne kaikkitietävyys on deevakhaan-elämän aikana?
Teos. — Sinä aikana se on kätkettynä ja vain mahdollisena, sillä ensiksikin henkinen minä (yhdistetty buddhi-manas) ei ole korkeampi Itse, joka on yhtä kaikkeuden sielun eli järjen kanssa ja yksinään kaikkitietävä; toiseksi deevakhaan on vasta päättyneen maallisen elämän ihannoitu jatkuminen, jona aikana suodaan tasoittava hyvitys ja korvaus tuossa tietyssä elämässä kestetyistä ansaitsemattomista kärsimyksistä ja vääryyksistä. Henkinen minä on vain mahdollisuudeltaan kaikkitietävä deevakhaanissa; sillä on todellinen kaikkitietävyys ainoastaan nirvanassa, jolloin minä on vaipunut kaikkialliseen järkisieluun. Kuitenkin se tulee taas maan päällä tavallaan kaikkitietäväksi niinä hetkinä, jolloin tietyt poikkeukselliset ruumiilliset tilat ja fysiologiset muutokset saattavat minän vapaaksi aineen verkoista. Tähän kysymykseen on valaisevana esimerkkinä ylempänä mainitut somnambulismin tapaukset — köyhä palvelijatar, joka puhui hebreaa, ja toinen, joka soitti viulua. En silti tarkoita, etteikö lääketieteen näistä tapauksista antamissa selityksissä olisi mitään totta, sillä toinen tyttö oli vuosia ennen kuullut isäntänsä, erään pappismiehen lukevan hebrealaisia teoksia ääneen ja toinen oli kuullut taiteilijan soittavan viulua heidän maatalossaan. Mutta kumpikaan ei olisi voinut tehdä tekemäänsä niin täydellisesti, jollei heitä olisi elähdyttänyt Se, mikä on kaikkitietävä, johtuen siitä että se on luonnoltaan yhtä kaikkiallisen järjen kanssa. Edellisessä tapauksessa vaikutti korkeampi prinsiippi skandhoihin ja pani ne liikkeelle. Jälkimmäisessä tapauksessa oli persoonallisuus herpaistu ja yksilöllisyys ilmensi itseään. Älkää sekoittako näitä kahta.
Yksilöllisyys ja persoonallisuus 6
Kys. — Mutta mikä on siis niiden välinen ero? Tunnustan, etten vielä ole siitä selvillä. Juuri tätä eroa ette koskaan voi kylliksi korostaa mieliimme.
Teos. — Koetan kyllä, mutta voi! — muutamien suhteen se on vaikeampaa kuin saada heidät kunnioittamaan lapsellisia mahdottomuuksia vain sen nojalla, että ne ovat oikeaoppisia, sillä oikeaoppisuus on kunnianarvoista. Oikein ymmärtääksemme ajatuksen on teidän ensinnä tutkittava »prinsiippien» kahta ryhmää: henkisiä, jotka kuuluvat katoamattomaan minään, ja aineellisia, jotka muodostavat tuon minän alati vaihtuvat ruumiit eli persoonallisuuksien sarjan. Antakaamme näille varmat nimet ja sanokaamme että:
I. aatma, »Korkeampi Itsemme» ei ole teidän henkenne eikä minun, vaan paistaa kaikille kuin auringon valo. Se on kaikkeuteen levinnyt »jumalainen prinsiippi» ja on erottamaton sen yhdestä ja absoluuttisesta yli-hengestä, niin kuin auringonsäde on auringonvalosta erottamaton.
II. buddhi (henkinen sielu) on ainoastaan sen käyttöväline. Ei aatma eikä buddhi erikseen, eivätkä molemmat yhdessä ole ihmisen ruumiille suuremmaksi hyödyksi kuin auringonvalo ja -säteet ovat maan alle haudatulle graniittilohkareelle, jollei tämä jumalainen kaksikko ole yhdistynyt ja heijastunut johonkin tietoisuuteen. Ei aatmaa eikä buddhia koskaan saavuta karma, sillä edellinen on karman korkein puoli, eräältä kannalta katsottuna oman itsensä toimeenpanija, ja jälkimmäinen on tällä tasolla tiedoton. Se tietoisuus eli järki, jota kaivataan, on
III. manas7 ahamkaaran, »minä-käsityksen» eli minuuden johdannainen eli heijastuksen tulos. Kun se on erottamattomasti yhdistynyt kahteen edelliseen, sanotaan sitä henkiseksi minäksi ja taidshasaksi, loistavaksi. Tämä on todellinen yksilöllisyys eli jumalainen ihminen. Tämä minä ruumistui alussa tunteettomaan ja järjettömään ihmismuotoon, jota elähdytti kaksinainen monadi, vaikkei se tämän läsnäoloa itsessään tajunnut, ja manas teki tästä ihmisen kaltaisesta muodosta todellisen ihmisen. Tämä minä, tämä »syyruumis» varjostaa jokaista persoonallisuutta, johon karma pakottaa sen ruumistumaan. Tätä minää on pidettävä vastuunalaisena kaikista synneistä, jotka tehdään jokaisessa uudessa ruumiissa eli persoonallisuudessa, jokaisen katoavan naamion kautta, mikä kätkee tosi yksilöllisyyden jälleensyntymien pitkän sarjan kestäessä.Kys. — Mutta onko tämä oikein? Miksi tämän minän pitää kärsiä rangaistus teoista, jotka se on unohtanut?
Teos. — Se ei ole niitä unohtanut. Se tuntee ja muistaa pahat tekonsa yhtä hyvin kuin te muistatte eilispäivän tekonne. Vaikka tuo tukku fyysisiä aineksia, mitä sanotaan »ruumiiksi», ei muista, mitä sen edeltäjä, entinen persoonallisuus on tehnyt, niin luuletteko, että todellinen minä on ne silti unohtanut? Sanokaa sitten samalla tavoin epäoikeudenmukaiseksi menettelyksi, että kun poika on varastanut omenia ja saa selkäänsä, hänen uuden takkinsa pitää kärsiä rangaistusta siitä, mistä se ei mitään tiedä.
Kys. — Mutta eikö ole mitään keinoja, joilla henkinen tietoisuus voisi ilmoittaa muistonsa ihmisen tietoisuudelle eli muistille?
Teos. — On tietenkin, mutta nykyiset sielutieteen tutkijat eivät ole sellaisia tunnustaneet. Mihin te luette aavistuksen, intuition, »omantunnon äänen», varoitukset, hämärät, epämääräiset muistot ym., jolleivät ne ole sellaisia tiedonantoja? Jospa suurimmalla osalla edes sivistyneitä olisi Coleridgen hieno henkinen käsityskyky; hän näet osoittaa monessa lausunnossaan suuren aavistuskykynsä. Kuulkaa, mitä hän sanoo siitä todennäköisyydestä, että »kaikki ajatukset ovat itsessään häviämättömiä»:
»Jos ajatuskyky (äkkiä 'elpyneet' muistot) tulisi paljon monipuolisemmaksi, vaadittaisiin ainoastaan erilainen ja siihen sovellettu elimistö, taivainen ruumis moisen ruumiin sijasta, jotta jokaisen ihmissielun silmien eteen avautuisivat kaikki, kokemukset koko sen entisen elämän (oikeammin elämien) ajalta.»
Ja tämä taivainen ruumis on manas-minämme.
Minän palkasta ja rangaistuksesta
Kys. — Olen kuullut teidän sanovan, että minä ei kuoleman jälkeen kärsi rangaistusta, vaikka sen henkilön elämä, johon se on maan päällä ruumistunut, olisi ollut millainen tahansa.
Teos. — Niin onkin laita, paitsi hyvin harvoissa tapauksissa, joista emme nyt tahdo puhua, sillä »rangaistuksen» luonne ei millään tavoin vastaa teidän teologisia käsityksiänne kadotuksesta.
Kys. — Mutta jos minä tässä elämässä saa rangaistuksen edellisissä elämissään tekemistään pahoista teoista, silloin sen pitäisi saada myöskin palkkansa eli korvauksensa joko täällä tai ruumiista erottuaan.
Teos. — Niin se saakin. Me emme myönnä rangaistusta kärsittävän muualla kuin täällä maan päällä, sen tähden että henkinen itsemme kuoleman jälkeen tuntee ainoastaan pelkkää autuutta.
Kys. — Mitä tarkoitatte?
Teos. — Yksinkertaisesti: ulkokohtaisella tasolla ja aineen maailmassa tehdyistä rikoksista ja synneistä ei voida rangaista puhtaasti itsekohtaisessa maailmassa. Me emme usko, että helvetti tai paratiisi olisivat ulkonaisia paikkoja, emme usko olevan olemassa ulkokohtaista helvetintulta tai matoja, jotka eivät koskaan kuole, eikä Jerusalemia, jonka katuja safiirit ja timantit peittävät. Me uskomme kuolemaan jälkeiseen tilaan eli mentaaliseen tilaan, joka on samanlaatuinen kuin eloisin uni. Me uskomme absoluuttisen rakkauden, oikeuden ja armahtavaisuuden muuttumattom san lakiin. Ja siihen uskoessamme sanomme: olkoon nyt ruumistuneiden minäin alkuperäinen rikos karmaa vastaan kuinka suuri synti tahansa ja olkoot sen seuraukset kuinka katkerat tahansa"8, niin ei ainoatakaan ihmistä (eli henkisen olennon ulkonaista, aineellista ja aikakautista muotoa) voi pienemmälläkään oikeudella pitää vastuunalaisena syntymisensä seurauksista. Hän ei pyydä saada syntyä, eikä hän voi valita vanhempiansa. Joka suhteessa hän on ympäristönsä uhri, asianhaarojen alainen, joihin hänellä ei ole mitään valtaa; ja jos jokaista hänen rikostaan puolueettomasti tutkittaisiin, niin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hän olisi pikemminkin synnin uhri kuin sen tekijä. Elämä on parhaimmillaankin sydämetön leikki, myrskyinen ulappa, jonka yli on mentävä, ja taakka, joka usein on liiankin raskas kantaa. Suurimmat filosofit ovat turhaan koettaneet käsittää ja oivaltaa olemassaolon järkisyytä, ja kaikkien yritykset ovat rauenneet tyhjiin — lukuun ottamatta niiden, joilla oli avain siihen, nimittäin itämaiden viisaiden. Elämä on, kuten Shakespeare kuvailee:
— but a walking shadow — a poor player,
That struts and frets his hour upon the stage,
And then is heard no more. It is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury,
Signifying nothing. 9Yksityinen osa ei merkitse mitään, mutta kokonaisuudella eli elämien sarjalla on mitä suurin merkitys. Ja kuitenkin melkein jokainen yksilöllinen elämä on täydessä kehityksessään surua. Pitäisikö meidän uskoa, että kun avutonta ihmisraukkaa elämän ankarat aallot ovat heitelleet ympäri kuin lahonnutta pölkkyä ja hän sitten on ollut liian heikko niitä vastustamaan, että hänen osakseen tulee ikuinen kadotus tai edes lyhyempiaikainen rangaistus? Pois se! Olkoon hän suuri tai tavallinen syntinen, hyvä tai paha, viaton tai syyllinen, niin päästyään kerran fyysisen elämän taakasta tämä väsynyt, lopen uupunut manu (»ajatteleva minä») on saanut oikeuden täydellisen rauhan ja autuuden kauteen. Sama erehtymättömän viisas ja oikea, pikemmin kuin laupias, laki, joka ruumistuneelle minälle antaa karmallisen rangaistuksen jokaisesta edellisen maallisen elämän rikoksesta, on ruumiista vapautuneelle olennolle suonut pitkän henkisen rauhan, loma-ajan ja antanut hänen kokonaan unohtaa kaikki surulliset tapaukset, niin, pienimmän tuskan ajatuksenkin, joka hänellä viime persoonallisessa elämässään oli, ja on sielun muistiin jättänyt ainoastaan autuutta ja onnea antavien ajatusten muistot. Plotinos sanoo, että ruumiimme on todellinen Lethe-virta10, sillä »sielut siihen vaipuessaan unohtavat kaiken», ja hän tarkoitti enemmän kuin hän sanoi. Sillä kuten mainen ruumiimme maan päällä on Lethe, niin samaa on taivainen ruumiimme deekvakhaanissa ja paljon enemmän.
Kys. — Saanko siis käsittää, että esim. murhaaja, kaikkien jumalaisten ja inhimillisten lakien rikkoja; pääsee rangaistuksetta?
Teos. — Kuka sellaista on sanonut? Meidän filosofiassamme on rangaistuksen oppi yhtä ankara kuin jäyhimmän kalvinistin, mutta paljon filosofisempi ja johdonmukaisempi ja ehdottomasti oikeudenmukainen. Ei yksikään synnillinen teko, ei ajatuskaan ole jäävä rankaisematta. Itse asiassa jälkimmäistä rangaistaan ankarammin kuin edellistä, sillä ajatus saattaa luoda paljon enemmän pahaa kuin teot.11 Me uskomme korvauksen horjumattomaan lakiin, ns. karmaan, joka ilmenee syitten ja niiden välttämättömien seurausten luonnollisessa liittymisessä toisiinsa.
Kys. — Ja kuinka tai missä se toimii?
Teos. — »Jokainen työntekijä on palkkansa ansainnut», sanoo evankeliumien viisaus, »Jokainen teko, hyvä tai paha, on hedelmällinen isä», sanoo aikojen viisaus. Yhdistäkää nämä kaksi, niin näette »miksi». Suotuaan sielulle, joka on päässyt persoonallisen elämän vaivoista, riittävän, jopa satakertaisen korvauksen, karma odottaa skandha-joukkoineen deevakhaanin kynnyksellä, mistä minä taas lähtee uuteen ruumistukseen. Tässä silmänräpäyksessä vavahtelee vastikään levänneen minän tuleva kohtalo oikean tuomion vaakakupissa, kun se taas joutuu karman toimivan lain valtaan. Tässä jälleensyntymässä, joka minää odottaa, ja jonka on valinnut ja valmistanut tämä salaperäinen ja taipumaton — mutta tuomioittensa tasapuolisuudessa ja viisaudessa erehtymätön laki, — rangaistaan minän edellisessä elämässä tekemät synnit. Mutta minää ei heitetä mihinkään kuviteltuun helvettiin, missä olisi teatraalisia liekkejä ja naurettavia hännällisiä ja sarvellisia paholaisia, vaan juuri tähän maahan, sille tasolle ja alueelle, missä hän on syntinsä tehnyt ja missä hän saa sovittaa jokaisen pahan ajatuksen ja teon. Kuten hän on kylvänyt, siten hän saa niittää. Jälleensyntyminen kerää hänen ympärilleen kaikki ne muut minät, jotka joko suoranaisesti tai epäsuorasti ovat kärsineet menneen persoonallisuuden käsissä taikkapa vain sen itsetiedottomasta vaikutuksesta. Nemesis työntää ne uuden ihmisen tielle, koska hän kätkee vanhan, ikuisen minän, ja...
Kys. — Mutta missä on se oikeus, josta puhutte, koska nämä u u d e t »persoonallisuudet» eivät tiedä itse tehneensä syntiä tai että heitä vastaan olisi rikottu?
Teos. — Jos joltakin on varastettu takki ja hän näkee sen varkaan selässä ja raastaa sen riekaleiksi, niin onko takille tehty oikein? Uusi »persoonallisuus» ei ole enemmän kuin vaatekerta, jolla on tietyt ominaisuudet, väri ja muoto, mutta todellinen ihminen, joka sitä käyttää, on sama pahantekijä kuin ennenkin. Yksilöllisyys kärsii »persoonallisuutensa» välityksellä. Ja tämä, ainoastaan tämä voi selittää sen hirveältä näyttävän vääryyden, mikä ilmenee ihmisten erilaisissa elämänkohtaloissa. Kun teidän uudenaikaiset filosofinne ovat onnistuneet osoittamaan pätevän syyn, miksi niin monta nähtävästi viatonta ja hyvää ihmistä syntyy elinaikaisiin kärsimyksiin; miksi niin moni syntyy köyhänä nääntymään nälkään suurien kaupunkien köyhälistön kortteleissa, kohtalon ja ihmisten hylkäämänä; ja miksi toiset saavat avata silmänsä palatseissa, toiset katuojissa; miksi jalosukuisuus ja rikkaus usein näyttävät tulevan ihmisistä pahimpain, harvoin ansiokkaiden osaksi; miksi on kerjäläisiä, jotka sisimmässä itsessään ovat korkeimpien ja jaloimpien ihmisten vertaisia; — kun teidän filosofinne tai jumaluusoppineenne ovat tyydyttävästi selittäneet tähän ja paljon muuta, ainoastaan silloin, mutta ei sitä ennen, on teillä oikeus hylätä jälleensyntymisteoria. Korkeimmat ja suurimmat runoilijat ovat hämärästi tajunneet tämän totuuksien totuuden. Shelley12 uskoi siihen. Shakespeare on varmaan ajatellut sitä kirjoittaessaan syntyperän arvottomuudesta. Muistakaa hänen sanansa:
Why should my birth keep down my mounting spirit?
Are not all creatures subject unto time?
There's legions now of beggars on the earth,
That their original did spring from kings,
And many monarchs now, whose fathers were
The riffraff of their age. 13Sanokaa »isäin» asemasta »minät» — niin keksitte totuuden.
1 "Mielikuvitus", sanoo Olymplodorus (Platonin "Phaidonissa") "on esteenä älylliselle mieltämisellemme; ja sen tähden kun jumaluuden inspiroiva vaikutus tärisyttää meitä, lakkaa innoitusvoimamme, jos mielikuvitus pääsee väliin, sillä entusiasmi (jumalien synnyttämä hurmiotila) ja ekstaasi, haltioituminen (oik. "poistempaisu"), ovat toistensa vastakohtia. Jos kysyttäisiin, kykeneekö sielu toimimaan tehokkaasti ilman mielikuvitusta, vastaamme, että se kykenee siihen, koska se käsittää yleismielteitä. Sillä on siis käsitteitä, jotka ovat mielikuvituksesta riippumattomia; samalla kuitenkin mielikuvitus palvelee sen toimintoja, aivan niin kuin myrsky ajaa takaa merellä purjehtijaa."
2 Niin: ruumis, elämä, eläimelliset vaistot ja himot sekä jokaisen ihmisen astraalinen eidolon, joko ajatuksella eli sielumme silmällä havaittuna tai ulkokohtaisesti fyysisestä ruumiista erotettuna. Näille prinsiipeille me annamme nimet sthuula shariira, praana, kaamaruupa ja linga shariira. (Ks. edellä.)
3 Buddhalaiset opit erottavat viisi skandhaa eli ominaisuutta: ruupa (muoto eli ruumis), aineelliset ominaisuudet; vedaana, aistimus, sandsnjaa, abstraktiset mietteet; samskkaara, mielen taipumukset, vinjaana (vidjaana), älylliset kyvyt. Näistä olemme muodostuneet; näiden välityksellä olemme tietoiset olemassaolosta; ja niiden välityksellä olemme kosketuksessa meitä ympäröivän maailman kanssa.
4 Kirj. H. S. Olcott, Teosofisen Seuran presidentti ja perustaja. Pastori H. Sumangala, Sripadan ja Gallen ylipappi ja Widyodaya Parivena (Opiston) johtaja Colombossa on hyväksynyt esityksen yhtä pitäväksi etelä-buddhalaisen kirkon kaanonin kanssa. — Sama ilmestynyt suomeksi uutena painoksena "Näin puhui Buddha".
5 Eli henkiseen vastakohtana persoonalliseen itseen. Tutkija ei saa sekoittaa tätä henkistä minää "korkeampaan Itseen", joka on aatmaa, jumala meissä, ja erottamaton kaikkiallisesta hengestä.
6 Buddhalaisessa katkismuksessaan eversti Olcott, esoteerisen filosofian johdonmukaisuuden pakottamana tunsi velvollisuudekseen oikaista siihen astisten orientalistien erehdykset, he kun eivät tehneet sellaista eroa, ja hän lausuu lukijoilleen syyn. Näin hän sanoo: "Elävän olennon tanhallisesti toisiinsa liittyneiden osien (skandhojen) perättäiset esiintymiset maapallolla eli 'siittämiseen astunnat' muodostavat jakson persoonallisuuksia. Jokaisessa syntymässä eroaa persoonallisuus edellisen ja lähinnä seuraavan ruumistuman persoonallisuudesta. Karma, tuo deus ex machina eli asioihin sekaantuva jumaluus, peittyy (vai sanommeko heijastuu?) milloin oppineen, milloin työläisen persoonallisuuteen, aina vaihtaen osiaan ruumistusten jatkuessa. Mutta vaikka persoonallisuudet alati vaihtuvat, pysyy särkymättömänä se elämän lanka, johon ne helminä punoutuvat; se pysyy aina samana tiettynä lankana eikä muutu toiseksi. Siksipä se onkin yksilöllinen, yksilöllinen elämän aaltoilu, joka alkoi nirvanassa eli itsekohtaisessa luonnossa, samoin kuin valon eli lämmön aaltoilu eetterin lävitse sai alkunsa omasta voimalähteestään; kulkee tietään ulkokohtaisen luonnon halki, karman sysäämänä ja tanhan (sammumattoman elämisenhalun) luovan voiman ohjaamana; sekä johtaa monen aikakautisen muunnoksen kautta takaisin nirvanaan. Ms. Rhys-Davids sanoo "luonteeksi" eli "toiminnaksi" sitä, joka siirtyy persoonallisuudesta toiseen pitkin yksilöllistä ketjua. Koska "luonne" ei ole pelkkä metafyysinen ajatelma, vaan ihmisen älyllisten ominaisuuksien ja siveellisten taipumusten summa, niin eiköhän olisi omiansa poistamaan tuota "salaisuuden sopivaa välttelemistä", joksi Mr. Rhys-Davids sitä sanoo (Buddhism, s. 101), jos me pitäisimme elämän aaltoilua yksilöllisyytenä ja jokaista sen syntymään ilmestymistä erillisenä persoonallisuutena? Täydellinen ihminen on buddhalaisesti sanottuna buddha; sillä buddha on vain ihmiskunnan harvinainen kukka ilman vähintäkään yliluonnollista lisäsekoitusta. Ja koska ihminen tarvitsee lukemattomia sukupolvia ('neljä asankhejjaa ja satatuhatta kierrosta', Fausboll ja Rhys-Davids'in Buddhist Birth Stories, s. 13) kehittyäkseen buddhaksi, ja koska rautainen tahto tulla siksi elää kautta kaikkien perättäisten syntymien, millä nimellä meidän on nimittäminen sitä, joka tällä tavoin jatkuvasti tahtoo? Onko sitä sanottava luonteeksi? Vaiko yksilöllisyydeksi? Yksilöllisyydeksi, joka vain osittain ilmenee kussakin ruumistuksessa, mutta jonka muodostavat kokonaisuudeksi kaikkien syntymien katkelmat?" (Bud. Cat., Liite A. 137. Vrt. suomalaista käännöstä Buddhalainen Katkismus, kys. 233, muist. Ja "Näin puhui Buddha".)
7 Mahat eli "kaikkiallinen järki" on manaksen lähde. Tämä jälkimmäinen on mahat, so. järki, ihmisessä. Manasta sanotaan myös kshetradshnaksi, "ruumistuneeksi hengeksi", koska meidän filosofiamme mukaan manasaputrat eli "maailmanjärjen pojat" loivat eli paremmin aikaansaivat ajattelevan ihmisen, "manun", ruumistumalla kolmannen rodun ihmiskuntaan meidän kierroksessamme. Sen tähden manas on todellinen jälleensyntyvä ja pysyvä henkinen minä, yksilöllisyys, jota vastoin vaihtelevat ja lukemattomat persoonallisuutemme ovat vain sen ulkonaisia naamioita.
8 Tälle rikokselle on rakennettu tuo julma ja järjetön dogmi "langenneista enkeleistä", mikä selvitetään Salaisen Opin toisessa osassa. Kaikki meidän "minämme" ovat ajattelevia ja järjellisiä olentoja (manasa-putras), jotka ovat eläneet, joko ihmismuodossa tai muunlaisina, edellisenä elämänkautena (manvantarana), ja joiden karma vaatii heitä ruumistumaan tämän manvantaran ihmiseen. Mysteerioissa opetettiin, että kun he eivät tahtoneet täyttää lakia (eli olivat "kieltäytyneet luomasta", kuten hinduismi sanoo kumaroista ja kristillinen taru pääenkeli Mikaelista) so. kun he eivät tahtoneet aikanansa ruumistua, niin heille määrätyt ruumiit saastuivat (ks. VIII ja IX runon "Dzyanin runoissa", Salainen Oppi, II osa, ss. 29-31). Tästä johtui järjettömien muotojen tekemä alkuperäinen synti, josta minät kärsivät rangaistuksen. Että kapinoivat enkelit syöstiin alas helvettiin, tarkoittaa yksinkertaisesti selvitettynä, että nämä puhtaat henget eli minät kahlehdittiin epäpuhtaaseen aineeseen, lihan ruumiisiin.
9 Käännettynä: "vain vaeltava varjo — näyttelijärukka, joka näyttämöllä hoippuu ja pöyhiste1ee hetken ja sitten katoaa kuulumattomiin. Se on mielettömän kertoma tarina täynnä hälinää ja hurjuutta, eikä merkitse mitään".
10 Kreikkalaisten "Tuonelan joki", josta vainajat joivat "unhoitusta", niin kuin nimi merkitseekin. Suom.
11 "Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan sydämessään." (Matt. 5: 28).
12 Eräs Englannin suurimpia lyyrillisiä runoilijoita. Suom.
13 Käännettynä: Miksi pitäisi syntyperäni henkeni nousemista estää? Eikö kaikkia olentoja hallitse aika? Maan päällä on nyt tuhansia kerjäläisiä, jotka kuninkaista polveutuvat, ja monta hallitsijaa, joiden isät kuuluivat aikansa roskaväkeen.