IX
Kaamalookasta ja deevakhaanista
Alempien »prinsiippien» kohtalostaKys. — Puhuitte kaamalookasta; mikä se on?
Teos. — Ihmisen kuollessa jättävät kolme alempaa prinsiippiä hänet ainiaaksi; so. ruumis, elinvoima ja jälkimmäisen käyttöväline, astraaliruumis eli elävän ihmisen kaksoisruumis. Ja sitten hänen muut neljä prinsiippiänsä ovat kaamalookassa — keskusprinsiippi (eläimellinen sielu eli kaamaruupa) ja mitä siihen on liittynyt alemmasta manaksesta, sekä ylempi kolminaisuus. Kaamalooka on astraalinen paikka, skolastisen jumaluusopin limbus, kiirastuli, vanhojen kansojen haades, ja oikeastaan paikka ainoastaan suhteellisessa mielessä. Sillä ei ole määrättyä alaa tai rajoja, vaan se on olemassa itsekohtaisessa avaruudessa, so. ei ole aisteillamme havaittavissa. Kuitenkin se on olemassa, ja siellä kaikkien eläneitten olentojen, eläintenkin eidolonit odottavat toista kuolemaansa. Eläimille tämä merkitsee tuhoutumista ja viimeistenkin astraalisten osasten täydellistä haihtumista. Ihmisen eidolonille tämä kuolema alkaa silloin, kun kolminaisuus aatmaa-buddhi-manas alkaa »irtautua» alemmista prinsiipeistään eli entisen persoonallisuuden heijastuksesta ja astuu deekvakhaanitilaan.
Kys. — Ja mitä tämän jälkeen tapahtuu?
Teos. — Silloin kaamaruupa-haamu, josta on poistunut sitä elähyttävä, ajatteleva prinsiippi, korkeampi manas, luhistuu kokoon ja sen yhteydessä manaksen alempi puoli, eläimellinen ymmärrys, joka ei enää saa valoa korkeammalta järjeltä eikä luonnollisesti voi toimia fyysisten aivojen välityksellä.
Kys. — Millä tavoin luhistuu?
Teos. — Niin, se vaipuu samaan tilaan kuin sammakko, jolta vivisektori on ottanut pois muutamia aivo-osia. Se ei voi enää ajatella edes alimmalla eläimellisellä tasolla. Tämän jälkeen se ei enää ole edes alempi manas, koska tämä »alempi» ei ole mitään ilman »korkeampaa».
Kys. — Onko se tämä epä-olento, jonka näemme mediumien istunnoissaan aineellistuttavan?
Teos. — On. Oikea epä-olento se on kuitenkin ainoastaan järjellisiin, ajattelemiskykyihin nähden, mutta sittenkin olento, vaikkapa astraalinen ja vetelän juokseva. Tämä näkyy muutamissa tapauksissa, jolloin mediumin magneetin lailla vetää sen itsetiedottomana luokseen, ja se hetkeksi herää henkiin ja elää hänessä niin sanoakseni edusmiehen välityksellä. Tätä »aavetta» eli kaamaruupaa voidaan verrata maneettieläimeen, joka on eetterinen, hyytelömäinen omassa elementissään nim. vedessä (mediumin erikoisessa aurassa), mutta joka heti kun se otetaan vedestä, haihtuu kädessä tai rantahiekalla, varsinkin auringonvalossa. Mediumin aurassa elää haamu jonkinlaista sijaiselämää ja keskustelee ja puhuu mediumin tai muiden läsnäolevien aivojen kautta. Mutta tämä on johtamaisillaan meidät liian kauaksi ja ikäänkuin toisten ihmisten alueelle, jonne en tahdo omin lupineni mennä. Pysykäämme aiheessamme, jälleensyntymisessä.
Kys. — Kuinka käy siis muiden prinsiippien? Kauanko ruumistuva minä pysyy deevakhaanitilassa?
Teos. — Tämä riippuu siitä, niin on meille opetettu, missä määrin viimeisessä ruumistuksessa oli henkisyyttä ja ansiota tai vikaa. Keskimääräinen aika on kymmenestä viiteentoista vuosisataan, niinkuin jo olen sanonut.
Kys. — Mutta miksei tämä minä voi ilmestyä eläville ihmisille ja seurustella heidän kanssaan, niinkuin spiritistit uskovat? Mikä estää äitiä seurustelemasta jälkeensä jättämien lasten kanssa, miehen vaimonsa kanssa jne.? Tunnustan, että se on hyvin lohdullinen usko, enkä ihmettele, että sen kannattajat eivät tahdo siitä luopua.
Teos. — Eikä heidän ole pakkokaan, jolleivät välitä totuudesta enemmän kuin kuvitelmasta, olkoon tämä kuinka »lohdullinen» tahansa. Oppimme voivat olla vastenmieliset spiritisteille, mutta mikään, johon me uskomme ja jota opetamme, ei ole puoleksikaan niin itsekästä ja julmaa kuin se, mitä spiritistit saarnaavat.
Kys. — En käsitä teitä. Mikä siinä on itsekästä?
Teos. — Heidän oppinsa, että henget, todelliset »persoonallisuudet», niinkuin he sanovat palaavat takaisin; ja minä sanon miksikä. Jos deevakhaan — sanokaa sitä »paratiisiksi», jos tahdotte, »autuuden ja täydellisen onnen paikaksi» — on kerran sellainen paikka (eli sanokaamme tila), niin sanoo järki, ettei mitään surua eikä edes kärsimyksen varjoa voida siellä kokea. »Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet» niiden silmistä, jotka ovat paratiisissa, sanotaan lupausten kirjassa. Mutta jos »kuolleitten henget» kykenisivät palaamaan ja näkemään, mitä kaikkea tapahtuu maan päällä ja varsinkin heidän kodeissaan, niin voisiko heillä olla minkäänlaista autuutta?
Mikseivät teosofit usko puhtaiden »henkien» palaamiseen
Kys. — Mitä tarkoitatte? Miksi tämä häiritsisi heidän autuuttaan?
Teos. — Se on helppo käsittää. Ottakaamme esimerkki. Äiti kuolee jättäen jälkeensä pieniä avuttomia lapsia, — orpoja, joita hän jumaloi — ehkäpä rakkaan miehensäkin. Me sanomme siis, että äidin »henki» eli minä — se yksilöllisyys, joka nyt koko deevakhaanisen ajan tulee olemaan aivan täynnä viimeisen persoonallisuuden ylevimpiä tunteita, rakkautta lapsia, sääliä kärsiviä kohtaan jne. — on kokonaan eristetty »kyynelten alhosta», että sen tuleva autuus on onnellista tietämättömyyttä kaikista jälkeen jääneistä kärsimyksistä. Spiritistit sitä vastoin väittävät, että se tuntee ne yhtä elävästi ja elävämminkin kuin ennen, sillä »henget näkevät enemmän kuin lihalliset ihmiset». Me sanomme, että deevakhaanissa olevan autuus on juuri täydellistä vakaumusta siitä, ettei hän ole ollenkaan eronnut maailmasta, ettei mitään kuolemaa lainkaan ole olemassa: sanomme, että äidin kuoleman jälkeinen henkinen tietoisuus saattaa hänet ajattelemaan, että hän elää lastensa ja kaikkien rakkaittensa ympäröimänä, eikä ole mitään vajavaisuutta tai puutosta, vaan kaikki on omiansa tekemään hänen ruumiista vapautuneen olonsa täydelliseksi ja ehdottomaksi onneksi. Spiritistit suorastaan kieltävät tämän kohdan. Heidän oppinsa mukaan onneton ihminen ei kuoltuansakaan vapaudu tämän elämänsä murheista. Jokainen pisara tuskan ja kärsimysten elämänmaljasta on kostuttava hänen huuliansa, ja tahtoen tai tahtomattaan hänen on tyhjennettävä se pohjasakkaan asti, sillä kaiken hän siellä on näkevä. Rakastava vaimo, joka elinaikanaan oli valmis pelastamaan miehensä surulta oman verensä hinnallakin, on nyt pakotettu täydessä avuttomuudessaan näkemään hänen epätoivonsa ja lukemaan kaikki kuumat kyynelet, mitkä mies häntä ikävöiden vuodattaa. Ja vielä pahempaa. Hän ehkä näkee kyynelten piankin kuivuvan ja uuden rakastetun hymyilevän omien lastensa isälle; toinen nainen astuu hänen paikalleen miehen sydämeen, ja hän on tuomittu näkemään lastensa pyhällä »äidin» nimellä kutsuvan heistä välinpitämätöntä ja näkemään noita pieniä orpoja laiminlyötävän, ehkä pideltävän pahoin. Tämän opin mukaan lempeä lehahdus kuolemattomaan elämään tulee välittömästi johtamaan uudelle sielullisen kärsimyksen polulle! Ja kuitenkin »Banner of Light»in, vanhan amerikkalaisen spiritualisti-lehden palstat ovat täynnä sanomia kuolleilta »rakkailta vainajilta», jotka kaikki kertovat, kuinka kovin onnellisia he ovat. Soveltuuko tuollainen tietoisuus autuuteen? Siinä tapauksessa autuus on mitä suurin kirous ja oikeaoppisten kadotus on tämän rinnalla helpotus!
Kys. — Mutta miten voi teidän teorianne tämän välttää? Kuinka saatte sielun kaikkitietävyyden sopimaan siihen sokeuteen, joka koskee kaikkea maan päällä tapahtuvaa?
Teos. — Koska rakkauden ja laupeuden laki niin vaatii. Jokaisena deevakhaani-kautena minä, joka itsessään on kaikkitietävä, verhoutuu niin sanoakseni entisen »persoonallisuuden» heijastukseen. Olen juuri sanonut teille, että kaikista abstraktisista ja sentähden kuolemattomista ominaisuuksista, mitkä koskaan ovat asuneet elävän »persoonallisuudelle» sydämessä — niinkuin hyvyydestä ja laupeudesta, totuuden rakkaudesta ja kauneuden kaipuusta, — niistä ihanin kukoistus tarttuu kuoleman jälkeen minään ja seuraa häntä sen vuoksi deevakhaaniin. Sinä aikana siis minä tulee olemaan sen ihmisolennon ihanteellinen heijastus, jona se oli viimeksi maan päällä, ja se ihminen ei ole kaikkitietävä. Jos se olisi, ei se ollenkaan voisi olla siinä tilassa, jota sanomme deevakhaaniksi.
Kys. — Mitä perusteita teillä on väittää näin?
Teos. — Jos tahdotte filosofialtamme täysin johdonmukaisen vastauksen, niin sanon syyksi sen, että kaikki on harhaa, illuusiota (maajaa) paitsi ikuinen totuus, jolla ei ole muotoa, väriä eikä rajoitusta. Sillä, joka on päässyt maajan hunnun taakse — sellaisia ovat korkeimmat adeptit ja vihityt — ei voi olla deevakhaania. Mutta tavallisen kuolevaisen autuus on deevakhaanissa täydellinen. Siellä hän ehdottomasti unohtaa kaiken sen, mikä tuotti hänelle tuskaa tai surua viimeisessä ruumistuksessaan, vieläpä unohtaa, että ollenkaan on olemassa sellaista kuin tuska tai suru. Deevakhaanin asukas elää kahden ruumistuksen välisen ajan nauttien kaikkea, mitä hän turhaan oli ikävöinyt, niiden seurassa, joita hän oli maan päällä rakastanut. Kaikki hänen sielunsa kaipaukset ovat täyttyneet. Ja täten hänen olemassaolonsa pitkien vuosisatojen aikana on pelkkää onnea, joka on korvauksena maallisen elämän kärsimyksistä. Lyhyesti sanoen hän on kuin keskeytymättömän autuuden meressä, jota voi mitata ainoastaan vielä suuremman autuuden asteilla.
Kys. — Mutta tämä on enemmän kuin vain harhaluuloa, tämähän on mielettömien harhakuvien täyttämää elämää?
Teos. — Voi olla teidän kannaltanne, mutta ei filosofian kannalta. Muuten, eikö koko maallinen elämämme ole täynnä sellaisia harhoja? Ettekö ole koskaan tavannut miehiä ja naisia, jotka vuosikausia elävät hullun paratiisissa? Ja jos näette, että joku vaimo jumaloi miestänsä ja luulee tämän myös itseään rakastavan, ja sattuisitte tietämään, että mies on hänelle uskoton, niin tahtoisitteko mennä murtamaan hänen sydämensä ja herättämään hänet ihanasta unestaan kylmään todellisuuteen? En luule sitä. Sanon vielä kerran, että tuollainen unohdus ja harhaluulo, jos niin tahdotte sitä nimittää, on vain luonnon armelias laki ja täyttä oikeutta. Ainakin se on paljon viehättävämpi toive kuin oikeaoppisten siivet ja kultainen harppu. Muutamista voi ehkä näyttää hieman hurskaammalta se vakuuttelu, että »se sielu, joka elää, nousee useasti ja käy vaeltamaan taivaallisen Jerusalemin tutunomaisia katuja, tapaa patriarkat ja profeetat, tervehtii apostoleja ja ihmettelee marttyyrien sotalaumaa». Yhtä kaikki tämä on vielä paljon petollisempi harhaluulo, sillä me tiedämme kaikki, että äidit rakastavat lapsiaan kuolemattomalla rakkaudella, mutta ne henkilöt, jotka mainitaan »Taivaallisessa Jerusalemissa», ovat vielä jotenkin epäilyttäviä. Mutta kuitenkin ininä mieluummin hyväksyisin tämän »Uuden Jerusalemin», jonka kadut loistavat kuin jalokivikaupan näyteikkunat, ennenkuin saisin lohdutusta spiritualistien sydämettömästä opista. Jo se ajatuskin, että isän, äidin, tyttären tai veljen älyllisesti tietoiset sielut tuntevat autuutta »kesämaassa» — jota kuvataan vähän luonnollisemmaksi, mutta yhtä naurettavaksi kuin »Uusi Jerusalem» — riittää karkoittamaan meistä kaiken kunnioituksen » vainajiamme» kohtaan. Hulluuteen vievää olisi ajatella ja uskoa, että puhdas henki voisi tuntea onnea, vaikka hänen täytyisi nähdä niiden ihmisten synnit, erehdykset, petollisuudet ja ennen kaikkea kärsimykset, ihmisten, joiden luota kuolema on hänet temmannut ja joita hän enimmin rakastaa, kykenemättä heitä auttamaan.
Kys. — Tuo todistuksenne jo vähän tepsii. Tunnustan, etten ole nähnyt asiaa siinä valossa.
Teos. — Aivan niin. Ja sen, joka sellaista koskaan kuvittelee, täytyy olla perin itsekäs, eikä hänellä ole käsitystäkään hyvittävästä oikeuden laista. Me olemme niiden luona, jotka olemme aineellisesti menettäneet, ja paljon lähempänä heitä nyt kuin heidän eläessään. Eikä tämä ole vain deevakhaanista mielikuvitusta, kuten joku voisi luulla, vaan täyttä todellisuutta. Sillä puhdas, jumalainen rakkaus ei ole ainoastaan ihmissydämen kukka, vaan sillä on juurensa ikuisuudessa. Henkinen, pyhä rakkaus on kuolematon, ja ennemmin tai myöhemmin karma saattaa ne, jotka ovat toisiansa niin henkisesti rakastaneet, taas syntymään uudelleen samaan perhepiiriin. Vieläkin me väitämme, että haudantakaisella rakkaudella, jota te ehkä voitte sanoa harhakuvitelmaksi, on maaginen ja jumalainen voima, joka vaikuttaa eläviin. Kun äidin minä on täynnä rakkautta kuviteltuja lapsiaan kohtaan, jotka hän näkee ympärillään onnellisina elävän ja jotka hänelle ovat yhtä todellisia kuin ne olivat maan päällä, silloin hänen lapsensa täällä alhaalla aina tuntevat hänen rakkautensa. Se ilmenee heille unessa ja usein erilaisissa tapauksissa — jossakin kaitselmuksen suojeluksessa tai pelastuksessa —, sillä rakkaus on väkevä kilpi ja on ajan ja paikankin herra. Ja niinkuin tämän deevakhaanisen »äidin», samoin on laita muidenkin inhimillisten kiintymys- ja sukulaisuussuhteiden, paitsi pelkästään itsekästen ja aineellisten. Te voitte tämän mukaan tehdä päätelmiä niidenkin suhteen.
Kys. — Te ette siis missään tapauksessa myönnä mahdolliseksi, että elävät voivat seurustella r u u m i i s t a v a p a u t u n e e n hengen kanssa?
Teos. — Kyllä. Säännöstä on kaksikin poikkeusta. Ensiksikin se on mahdollista muutamia päiviä heti henkilön kuoleman jälkeen ja ennenkuin minä siirtyy deevakhaanitilaan. Mutta on toinen kysymys, onko kukaan elossa oleva ihminen saanut paljonkaan hyötyä hengen palaamisesta ulkokohtaiselle tasolle. Ehkä niin on tapahtunut muutamissa harvoissa tapauksissa, jolloin kuolevalla ihmisellä on ollut voimakas halu saada palata jossakin tietyssä tarkoituksessa, ja tämä halu on pakottanut korkeamman tietoisuuden pysymään hereillä; sentähden silloin todellakin yksilöllisyys, »henki» tuli ihmisten kanssa tekemisiin. Mutta tavallisesti henki kuoleman jälkeen on kuin horroksissa ja vaipuu pian niinkuin sanomme »deevakhaanin edellä käyvään tiedottomuuteen». Toinen poikkeustapaus koskee nirmaanakaajoja.
Kys. — Kuinka heidän käy? Minkä merkityksen te annatte sille nimelle?
Teos. — Tämä nimi on annettu niille, jotka ovat voittaneet oikeuden nirvaanaan ja aikakautiseen lepoon — (ei deevakhaaniin, sillä se on oman tietoisuutemme harhatila, onnellinen uni, ja nirvaanaan kypsyneiden on täytynyt kokonaan jättää kaikkien maallisten harhojen halu, jopa halun mahdollisuuskin) —, mutta kuitenkin säälistä ihmiskuntaa ja maan päälle jättämiänsä veljiä kohtaan kieltäytyvät tätä nirvaanatilasta. Sellainen adepti eli pyhimys tai miksi häntä sanotte onkin, pitää autuaallista lepoa itsekkäänä, silloin kun ihmiskunta huokailee tietämättömyyden aikaansaaman kurjuuden taakan alla; hän luopuu nirvaanasta ja päättää jäädä maan päälle näkymättömänä hengessä. Nirmaanakaajalla ei ole aineellista ruumista, sillä sen hän on jättänyt, mutta muuten hän kaikkine prinsiippeineen pysyy meidän piirissämme, jopa astraalielämässäkin. Sellaiset voivat seurustella ja seurustelevatkin harvojen valittujen kanssa, vaan ei tavallisten mediumien kanssa.
Kys. — Olen kysynyt teiltä nirmaanakaajoista sentähden, että muutamista saksalaisista ja muistakin teoksista olen lukenut, että pohjoisen buddhalaisuuden opetukset kutsuvat sillä nimellä niitä maallisia muotoja eli ruumiita, jotka buddhat ottavat käyttöönsä.
Teos. — Se on oikein, mutta orientalistit ovat hämmentäneet tämän maallisen ruumiin käsittämällä sen ulkokohtaiseksi ja fyysiseksi eikä puhtaasti astraaliseksi ja itsekohtaiseksi.
Kys. — Ja mitä hyvää nämä nirmaanakaajat voivat tehdä maan päällä?
Teos. — Ei paljon tiettyjä yksilöitä kohtaan, koska heillä ei ole oikeutta sekaantua karmaan, ja ne voivat ainoastaan neuvoa ja innostaa kuolevaisia yhteistä hyvää etsimään. Kuitenkin tekevät he paljon enemmän siunausta tuottavia tekoja kuin aavistattekaan.
Kys. — Sitä ei tiede milloinkaan myönnä eikä edes uudenaikainen sielutiede. Tämän tieteen mukaan, ei vähäistäkään määrää älyä voi jäädä jäljelle fyysisten aivojen kuoltua. Mitä. te tähän vastaatte?
Teos. — Minä en edes vaivaannu vastaamaan, vaan sanon lyhyesti »M. A. Oxonin» sanoilla: Äly jää eloon ruumiin kuoltua. Vaikkei tässä ole vain aivoista kysymys ... on järjellistä, sen nojalla mitä tiedämme, väittää ihmishenkeä häviämättömäksi» (Spirit Identity, s. 69.)
Kys. — Mutta eikö »M. A. Oxon» ole spiritualisti?
Teos. — Onpa niinkin, ja ainoa tosi spiritisti, jonka tunnen, vaikka vielä voimme olla eri mieltä kuin hän monesta vähäpätöisemmästä kysymyksestä. Mutta siitä huolimatta ei kukaan spiritualisti ole lähempänä okkultisia totuuksia kuin hän. Aivan kuin kuka hyvänsä meikäläisistä hän puhuu alinomaan, että »vaarat ahdistavat sitä, joka huonosti varustettuna ja kevytmielisesti sekaantuu okkultisiin asioihin ja käy yli kynnyksen tuntematta vastuuta».1 Meidän ainoa erimielisyytemme koskee kysymystä »henkien samaisuudesta». Muuten minä puolestani olen melkein kokonaan samalla kannalla kuin hän ja hyväksyn ne kolme väitettä, jotka hän esitti esitelmässään heinäkuussa 1884. Tämä etevä spiritualisti eroaa oikeammin meistä kuin me hänestä.
Kys. — Mitkä nämä väitteet olivat?
Teos. — Ne olivat:
1. On olemassa elämä, samanaikainen kuin ruumiin fyysinen elämä ja siitä riippumaton.
2. Välttämätön seuraus on, että tämä elämä jatkuu ruumiin elämän jälkeen. (Me sanomme, että se jatkuu deevakhaanisen ajan.)
3. Tämän olemistilan asukkaat ovat yhteydessä niiden kanssa, jotka elävät meidän nykyisessä maailmassamme.
Kaikki riippuu, niin kuin näette, pääväitteiden vähäpätöisemmistä ja toisarvoisista puolista. Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta katsomme henkeä ja sielua eli yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta. Spiritualistit sekoittavat näinä kaksi »yhdeksi», me erotamme ne ja väitämme, että paitsi yllämainittuja poikkeuksia ei mikään henki palaa takaisin maan päälle, vaikka eläimellinen sielu voi palata. Mutta kääntykäämme takaisin oikeaan aiheeseemme, skandhoihin.Kys. — Alan nyt parempiin ymmärtää tätä. Eloon jää niin sanoakseni kaikkien ylevimpäin s k a n d h a i n henki, mikä yhdistyy ruumistuvaan minään ja lisää sen taivaallisten kokemusten varastoa. Ja, aineellisiin s k a n d h o i h i n , itsekkäihin ja persoonallisiin vaikuttimiin, liittyneet ominaisuudet häviävät kahden ruumistuksen välillä näyttämöltä ja astuvat taas elämään seuraavassa ruumistuksessa karmallisina seurauksina, jotka ovat sovitettavat. Sen tähden henki ei lähde deevakhaanista. Eikö niin?
Teos. — Jotenkin niin. Jos tähän lisäätte, että hyvityksen eli karman laki, palkittuaan deevakhaanissa korkeimpia ja henkisimpiä ominaisuuksia, palkitsee aina niitä vielä maankin päällä antamalla niiden kehittyä edelleen ja suomalla minälle siihen soveliaan ruumiin — silloin olette aivan oikeassa.
Muutamia sanoja skandhoista
Kys. — Mitä tulee sitten muista, persoonallisuuden alemmista skandhoista ruumiin, kuoltua? Häviävätkö ne tyystin?
Teos. — Häviävät, eivätkä kuitenkaan häviä — uusi metafyysinen ja okkultinen salaisuus teille. Ne lakkaavat olemasta persoonallisuuden työaineksina, mutta säilyvät karmallisina vaikutuksina, siemeninä, jotka pysyvät maallisen tason ilmapiirissä valmiina heräämään eloon kostaviksi ilkiöiksi, jotka tarttuvat minän uuteen persoonallisuuteen sen ruumistuessa.
Kys. — Tämä käy tosiaankin yli ymmärryksen ja onkin hyvin vaikeasti käsitettävää.
Teos. — Ei silloin enää, kun kaikki yksityiskohdat on oivallettu. Silloin näet huomaatte, että järjellisyyteen ja johdonmukaisuuteen, syvään filosofiaan ja jumalaiseen laupeuteen ja oikeuteen katsoen tällä jälleensyntymisopilla ei ole vertaistaan maan päällä. Tämä usko merkitsee jokaisen ruumistuvan minän eli jumalaisen sielun lakkaamatonta kehittymistä ulkopuolisesta sisäiseen, aineellisesta henkiseen, jolloin jokaisen eri ajanjakson lopussa tullaan jumalaisen prinsiipin ehdottomaan yhteyteen. Voimasta voimaan, yhden tason kauneudesta ja täydellisyydestä toisen tason suurempaan kauneuteen ja täydellisyyteen, ja aina uutta ihanuutta, uutta tietoa ja voimaa kunakin kiertokautena — se on jokaisen minän kohtalo, ja jokaisessa maailmassa ja ruumistuksessa se täten tulee omaksi vapahtajakseen.
Kys. — Mutta kristinuskokin opettaa samaa. Sekin saarnaa kehitystä.
Teos. — Saarnaa, mutta se lisää siihen jotakin. Se kertoo meille, että on mahdotonta saavuttaa pelastusta erään salaperäisen vapahtajan avutta, ja sen vuoksi tuomitsee se kadotukseen kaikki, jotka eivät usko tähän dogmiin. Tämä juuri on ero kristillisen jumaluusopin ja teosofian välillä. Edellinen pakottaa uskomaan henkisen minän astumiseen alas alempaan minään, jälkimmäinen korostaa, että jokaisen on välttämätöntä pyrkiä kohoutumaan kristos- eli buddhi-tilaan.
Kys. — Mutta kun opetatte, että tietoisuus häviää, jollei tämä onnistu, niin ettekö luule, että tämä kuulostaa itse minän häviämiseltä siitä, joka ei ole metafyysikko?
Teos. — Tietenkin — niiden kannalta, jotka kirjaimellisesti uskovat ruumiin ylösnousemuksen ja väittävät, että joka luu, joka suoni ja lihasosanen on ruumiillisesti nouseva ylös tuomiopäivänä. Jos vielä väitätte, että juuri katoava muoto ja rajalliset ominaisuudet muodostavat kuolemattoman ihmisen, silloin meidän on vaikea ymmärtää toisiamme. Ja jollette käsitä, että rajoittamalla jokaisen minän olemassaolon yhteen maalliseen elämään teette Jumaluudesta Puraanan kuolleen kirjaimen alati juopuneen Indran, julman Moolokin, jumalan, joka saa maan päällä aikaan kuvaamattoman sekasorron ja vielä vaatii siitä kiitosta, silloin on meidän paras mitä pikimmin lopettaa tämä keskustelu.
Kys. — Mutta palatkaamme nyt, kun kysymys s k a n d h o i s t a on ratkaistu, siihen tietoisuuteen, joka jää eloon kuoleman jälkeen. Tämä kohta eniten kiinnittää ihmisten huomiota. Onko meillä enemmän tietoa deevakhaanissa kuin maallisessa elämässä?
Teos. — Eräässä merkityksessä voimme saada enemmän tietoa, so. me voimme edelleen kehittää jotakin kykyä, jota rakastimme ja tavoittelimme eläessämme edellyttäen, että se koski abstraktisia ja aatteellisia asioita, kuten soitantoa, maalaustaidetta, runoutta jne., koska deevakhaan on pelkkää ihanteellista ja omakohtaista maallisen elämän jatkumista.
Kys. — Mutta jos henki deevakhaanissa on aineesta vapaa, miksei sillä voi olla kaikki tieto?
Teos. — Sen tähden, että niin kuin jo sanoin, minä on niin sanoakseni sidottu viimeisen ruumistuksensa muistiin. Jos siis ajattelette, mitä olen sanonut ja yhdistätte kaikki kohdat, ymmärrätte, että deevakhaanitila ei ole kaikkitietävyyttä, vaan vastikään päättyneen persoonallisen elämän ylimaallista jatkumista. Se on sielun lepäämistä elämän aherruksesta.
Kys. — Mutta tieteelliset materialistit väittävät, että ihmisestä hänen kuoltuaan ei jää mitään jäljelle; että ruumis yksinkertaisesti hajoaa ainesosiinsa, ja että se, mitä me sanomme sieluksi, on ainoastaan hetken aikainen itsetietoisuus, elimellisen toiminnan luoma sivutuote, joka on haihtuva kuin höyry. Eikö tämä heidän käsityskantansa ole kummallinen?
Teos. — Ei ollenkaan kummallinen minun nähdäkseni. Jos he sanovat, että itsetietoisuus lakkaa samalla kuin ruumis, niin he vain tietämättään lausuvat itsestään ennustuksen, sillä jos he ovat varmasti vakuuttuneita siitä, mitä väittävät, ei tajuinen jälkielämä ole heille mahdollinen. Sillä jokaisesta säännöstä on poikkeuksia.
Tietoisuus kuoleman jälkeen ja ennen syntymistä 2
Kys. — Mutta jos ihmisen itsetietoisuus säännönmukaisesti jatkuu kuoleman jälkeen, miksi siitä olisi poikkeuksia?
Teos. — Henkimaailman pääperusteista ei voi olla poikkeuksia. Mutta on sääntöjä näkeville ja sääntöjä niille, jotka tahtovat pysyä sokeina.
Kys. — Aivan niin, ymmärrän. On vain erehdys, kun sokea kieltää auringon olevan olemassa, koska hän ei sitä näe. Mutta kuoleman jälkeen hänen henkiset silmänsä varmaan pakottavat hänet näkemään. Niinkö tarkoitatte?
Teos. — Häntä ei pakoteta, eikä hän näe mitään. Kun hän eläessään on itsepintaisesti kieltäynyt kuoleman jälkeen jatkuvan elämän, hän ei osaa sitä nähdäkään, sillä kun hänen henkinen kykynsä on eläessä estetty kasvamasta, se ei voi kuolemankaan jälkeen kehittyä, vaan hän pysyy sokeana. Kun väitätte, että hänen täytyy nähdä, niin nähtävästi tarkoitatte muuta kuin minä. Te puhutte hengen hengestä, liekin liekistä — lyhyesti aatmaasta ja sekoitatte keskenänsä sen ja ihmissielun — manaksen. Ette ymmärrä minua — antakaapa minun selvittää! Kysymyksenne ydin on saada tietää, voiko piintynyt materialisti kuoleman jälkeen täydelleen kadottaa itsetietoisuutensa ja itsetajuntansa? Eikö niin? Minä vastaan: se voi olla mahdollista. Uskoen vahvasti salaiseen oppiimme — joka käsittää kuoleman jälkeisen ajan, eli kuoleman ja seuraavan syntymän välisen ajan ylimenotilana — väitän minä, että kestäköön se aika, joka on elämän harhanäytelmän kahden näytöksen välillä, yhden vuoden tai miljoona vuotta, niin se voi, peruslain vähääkään rikkoutumatta, osoittautua samanlaiseksi kuin täydellinen tainnoksissaolo on ihmiselle.
Kys. — Mutta kuinka tämä soveltuu siihen, mitä äsken sanoitte, että kuoleman jälkeisen tilan peruslaeista ei ole poikkeuksia?
Teos. — En nytkään sano, että on olemassa poikkeuksia. Mutta katkeamattoman jatkumisen henkinen laki koskee ainoastaan asioita, jotka ovat todella aitoja. Joka on lukenut ja ymmärtänyt Mundakjaa Upanishadin ja Veedaanta Saran, hänelle tämä tulee aivan selväksi. Sanonpa vielä: ei tarvitse muuta kuin ymmärtää, mitä me tarkoitamme buddhilla ja manaksen kaksinaisuudella jos tahtoo saada selvän käsityksen miksi materialisti voi jäädä vaille itsetietoista elämää kuoleman jälkeen. Koska manaksen alempi puoli on maallisen järjen asunto, se voi antaa ainoastaan sen käsityksen maailmankaikkeudesta, mikä perustuu tuon ymmärryksen todistukseen, se ei voi suoda henkistä näkemystä. Sanotaan itämaisessa koulussa, että buddhin ja manaksen (minän) eli iishvaran ja pradshnaan3 välillä ei todellisuudessa ole enemmän eroa kuin metsän ja sen puitten, järven ja sen vesien välillä, kuten Mundakjaa opettaa. Yksi tai sata puuta, jotka ovat kuolleet elinvoiman puutteessa tai ovat juurineen maasta kiskotut, eivät kuitenkaan voi estää metsää olemasta yhä metsä.
Kys. — Mutta minun käsittääkseni vastaa buddhi tässä vertauksessa metsää ja manas-taidshaasa puita. Ja jos buddhi on kuolematon, kuinka voi samanlainen so. manas-taidshaasa4 kokonaan kadottaa tietoisuutensa aina uuden ruumistumisen päivään asti? Sitä en voi käsittää.
Teos. — Ette voikaan, koska sekoitatte keskenään ajatusperäisen, mikä edustaa kokonaisuutta, ja sen satunnaiset vaihtelevat muodot. Muistakaa, että jos buddhi-manasta voidaan sanoa ehdottomasti kuolemattomaksi, niin samaa ei voida sanoa alemmasta manaksesta ja vielä vähemmin taidshaasasta, joka on vain ominaisuus. Ei kumpikaan näistä, ei manas eikä taidshaasa, voi olla olemassa erillään buddhista, jumalaisesta sielusta, koska manas aiemmalta puoleltaan on ainoastaan maallisen persoonallisuuden ominaisuuksien laatumääritelmä ja taidshaasa taas on sama kuin edellinen, johon buddhin valo on heijastunut. Buddhi vuorostaan pysyisi vain persoonattomana henkenä, jollei se lainaisi ihmissielulta sitä ainesta, joka tässä harhojen maailmassa asettaa sille ehtoja ja tekee siitä ikäänkuin jotakin erillistä, koko ruumistuksen kiertokauden ajaksi kaikkeuden sielusta erotettua. Sanokaa pikemmin, että buddhi-manas ei voi iankaikkisuudessa kuolla eikä menettää kokoonpantua itsetietoisuuttaan eikä myöskään muistoa edellisistä ruumistuksistaan, joissa ne kaksi — so. henkinen ja inhimillinen sielu — ovat olleet läheisesti toisiinsa liittyneet. Mutta niin ei ole materialistin laita, jonka inhimillinen sielu ei ota mitään vastaan jumalaiselta sielulta, eipä edes tahdo tunnustaa sen olemassa oloa. Tuskin voitte sovittaa tätä väitettä ihmissielun ominaisuuksiin, sillä se olisi jotenkin samaa kuin jos sanoisitte, että koska jumalainen sielunne on kuolematon, sen tähden täytyy poskienne kukoistuksen olla kuolematon, vaikka tämä kukoistus kuten taidshaasa, on ainoastaan ohimenevä ilmiö.
Kys. — Käsitänkö tarkoituksenne oikein, ettemme saa mielessämme sekoittaa n o u m e n o n i a ja f e n o m e n o n i a , syytä ja sen seurausta?
Teos. — Niin tarkoitan ja toistan, että jos taidshaasa rajoittuu manakseen ja ihmissieluun yksinään, on itse sen säteily ainoastaan ajan kysymys. Sekä kuolemattomuus että kuoleman jälkeinen tietoisuus tulevat näet ihmisen maalliselle persoonallisuudelle olemaan ainoastaan ehdonalaisia ominaisuuksia, koska ne kokonaan riippuvat niistä edellytyksistä ja uskomuksista, jotka ihmissielu on itselleen luonut ruumiillisen elämän aikana. Karma toimii taukoamatta: jäIkielämässämme niitämme ainoastaan hedelmät siitä kylvöstä, jonka tässä elämässämme itse olemme kylväneet.
Kys. — Mutta jos minun minäni voi ruumiini hävittyä vaipua täydelliseen tainnostilaan, kuinka silloin rangaistus voi kohdata menneen elämäni syntejä?
Teos. — Meidän filosofiamme opettaa, että karman rangaistus kohtaa minää vasta seuraavassa ruumistuksessa. Kuoleman jälkeen hän saa ainoastaan hyvityksen niistä ansaitsemattomista kärsimyksistä, jotka hän viimeisessä ruumistuksessaan on kokenut.5
Kuoleman jälkeen ei materialistillekaan siis tule muuta rangaistusta kuin että hän ei saa minkäänlaista hyvitystä ja että häneltä kokonaan puuttuu tietoisuus autuudestaan ja levostaan. Karma on maallisen minän lapsi, ulkokohtaisen, kaikille näkyvän persoonallisuuden puun toiminnan hedelmä ja samalla henkisen »minän» kaikkien ajatusten jopa vaikuttimienkin hedelmä. Mutta karma on myös hellä äiti, joka parantaa edellisessä elämässä tuottamansa haavat, ennen kuin se alkaa vaivata minää uusia haavoja iskemällä. Jos sanotaankin, ettei kuolevaisen elämässä ole sielullista tai ruumiillista kärsimystä, joka ei olisi suoranaisena hedelmänä johtunut jostakin entisessä olemassaolossa tehdystä synnistä, niin toiselta puolen huomattakoon, ettei ihmisellä ole jäljellä pienintäkään muistoa siitä nykyisessä elämässään ja ettei hän tunne ansainneensa sellaista rangaistusta, vaan luulee kärsivänsä viattomasti: sen tähden hän on kyllin oikeutettu nauttimaan täydellistä virkistystä, lepoa ja autuutta kuolemanjälkeisessä tilassa. Meidän henkiselle itsellemme tulee kuolema aina vapauttajana ja ystävänä. Sellaiselle materialistille, joka materialismistaan huolimatta ei ole ollut huono ihminen, on kahden elämän välinen aika oleva samanlaista kuin lapsen häiriintymätön, levollinen uni, joko tyystin unennäköjä vailla tai täynnä näkyjä, joita hän ei selvästi tajua. Mutta tavalliselle kuolevaiselle se on oleva yhtä elävä uni kuin elämä ja täynnä todellista autuutta ja todellisia näkyjä.Kys. — Siis persoonallisen ihmisen täytyy aina vain s o k e a s t i kärsiä minän hankkimat karmalliset rangaistukset?
Teos. — Ei aivan niin. Juhlallisena kuolinhetkenään, vaikka se sattuisi äkillisestikin, jokainen ihminen näkee koko menneen elämänsä kulkevan ohitsensa pienimpine yksityiskohtineen. Lyhyen hetken on persoonallinen minä tullut yhdeksi yksilöllisen ja kaikkitietävän minän kanssa. Mutta tämä hetki jo riittää osoittamaan hänelle koko sen syyketjun, joka on ollut toiminnassa elämän aikana. Hän näkee ja käsittää nyt itsensä sellaisena kuin hän on imartelun ja itsensä pettämisen koristeita vailla. Hän lukee elämänsä kirjan ja pysähtyy katsojana silmäilemään kilpatannerta, jonka hän on jättämäisillään. Hän tietää ja tuntee oikeiksi kaikki häntä kohdanneet kärsimykset.
Kys. — Tapahtuuko tämä kaikille?
Teos. — Kaikille poikkeuksetta. Erittäin hyvät ja pyhät ihmiset näkevät, niin on meille opetettu, ei ainoastaan sen elämän, josta ovat lähtemäisillään, vaan monta edellistäkin elämää, joissa he ovat avanneet alulle ne syyt, mitkä tekivät heidät sellaisiksi, kuin he olivat äsken päättyneessä elämässä. He tuntevat karman lain kaikessa majesteettiudessaan ja oikeudenmukaisuudessaan.
Kys. — Onko ennen uutta ruumistusta jotakin tätä vastaavaa?
Teos. — On. Niin kuin ihminen kuolinhetkellään katsoo taakseen ja näkee koko menneen elämänsä, siten hetkellä, jolloin minä taas syntyy maan päälle ja herää deevakhaanitilastaan, se katsoo eteenpäin, näkee sen elämän, joka sitä odottaa, ja ymmärtää syyt, jotka ovat siihen johtaneet. Hän ymmärtää ja näkee tulevaisuuden, sillä deevakhaanin ja jällensyntymisen rajakohdassa minä saa takaisin täyden manastietoisuutensa ja tulee lyhyeksi hetkeksi siksi jumalaksi, joka hän oli, ennen kuin hän karman lakia totellen ensi kerran astui alas aineeseen ja ruumistui ensimmäiseen lihalliseen ihmiseen. »Kultainen lanka» näkee kaikki »helmensä», yhtäkään pois jättämättä.
Mitä tuhoutumisella todella tarkoitetaan
Kys. — Olen kuullut muutamien teosofien puhuvan kultaisesta langasta, johon heidän elämänsä ovat pujotetut. Mitä he tällä tarkoittavat?
Teos. — Hindulaisissa pyhissä kirjoissa sanotaan, että se mikä aikakausittain ruumistuu, on sutraatmaa, joka kirjaimellisesti merkitsee »lanka-sielu». Se on aivan sama kuin ruumistuva minä — manas yhtyneenä buddhiin —, joka liittää itseensä manaksen muistot kaikista edellisistä elämistämme. Sitä nimitetään siten, koska tuo yksi lanka yhdistää ihmisen elämien pitkän sarjan, niin kuin helmet ovat lankaan pujotetut. Eräässä Upanishadissa verrataan näitä aina uudistuvia jälleensyntymisiä kuolevaisen elämään, jossa uni ja valvominen säännöllisesti vaihtelee.
Kys. — Tunnustan, että tämä ei tunnu oikein selvältä, ja sanonpa miksi. Heräävälle ihmiselle alkaa uusi päivä, mutta hän on sielultaan ja ruumiiltaan sama kuin edellisenä päivänä. Sitä vastoin jokaisessa ruumistuksessa muuttuvat täydellisesti ei ainoastaan ulkonainen kuori, sukupuoli ja persoonallisuus, vaan henkiset ja psyykkiset kyvytkin. Vertaus ei siis minusta ole oikein paikallaan. Unesta heräävä ihminen muistaa aivan selvästi, mitä hän eilispäivänä teki, mitä sitä edellisenä päivänä ja vielä kuukausia ja vuosia sitten. Mutta kukaan meistä ei vähääkään muista entistä elämäänsä tai edes yhtä tosiseikkaa tai tapausta siitä... Saatan aamulla unohtaa, mitä yöllä olen uneksinut, mutta tiedänpä kuitenkin nukkuneeni ja nukkuessa eläneeni. Mutta mitä muistoa minulla voi olla viimeisestä ruumistuksestani kuoleman hetkeen asti? Kuinka saatte tämän sopimaan yhteen?
Teos. — Muutamat ihmiset todella eläessäänkin muistavat entiset ruumistuksensa, mutta he ovat buddhoja ja vihittyjä. Joogit sanovat tätä samma-sambuddhaksi eli koko entisten ruumistusten sarjan tietämiseksi.
Kys. — Mutta kuinka jne. tavalliset kuolevaiset, jotka emme ole saavuttaneet s a m m a - s a m b u d d h a a , tämän vertauksen käsittäisimme?
Teos. — Tutkimalla sitä ja koettamalla tarkemmin ymmärtää unen kolmea lajia ja luonnetta. Uni on ihmiselle ja eläimelle yleinen muuttumaton laki, mutta on erilaatuista unta ja vielä moninaisempia unennäköjä.
Kys. — Tämä vie meidät toiseen aiheeseen. Palatkaamme materialistiin, joka tosin ei kiellä unia — se kävisikin vaikeaksi —, mutta kieltää ylimalkaan kuolemattomuuden ja erittäinkin oman yksilöllisyytensä eloon jäämisen.
Teos. — Ja materialisti on tietämättään oikeassa. Joka ei sisässään tunne sielunsa kuolemattomuutta eikä usko siihen, hänen sielunsa ei koskaan tule buddhi-taidshaasaksi, vaan pysyy pelkästään manaksena, ja manakselle yksinänsä ei kuolemattomuus ole mahdollinen. Voidakseen elää tietoista elämää tulevassa maailmassa, ihmisen täytyy ensinnäkin uskoa siihen elämään maallisen olemassaolonsa aikana. Näihin kahteen Salaisen Tieteen mietelmään perustuu kaikki filosofia, joka koskee kuoleman jälkeistä tietoisuutta ja sielun kuolemattomuutta. Minälle annetaan aina sen ansion mukaan. Ruumiin hajottua alkaa minälle joko aivan hereillä olevan tietoisuuden aika tai sekasotkuisten unien tila tai nukkuminen, joka on täysin unia vailla eikä eroa tuhoutumisesta; nämä ovat kolme unitilaa. Jos fysiologimme unien ja näkyjen syyksi löytävät sen, että olemme tietämättämme valmistaneet ne hereillä ollessamme, niin miksei voida myöntää samaa kuoleman jälkeisistä unista? Toistan vielä: kuolema on unta. Kuoleman jälkeen alkaa sielun henkisten silmien edessä näytelmä sen ohjelman mukaan, jonka olemme oppineet ja usein itse tietämättämme sepittäneet: alkaa oikeiden uskomustemme tai itsemme luomien harhakuvien käytännössä toteuttaminen. Metodisti on pysyvä metodistinä, muhamettilainen muhamettilaisena, ainakin jonkin aikaa — jokaisen itsensä luomassa ja laittamassa maailmassa, täydellisessä houkan paratiisissa. Tällaiset ovat elämän puun hedelmät kuoleman jälkeen. Se, että uskotaan tai ollaan uskomatta tietoiseen kuolemattomuuteen, ei luonnollisesti voi vaikuttaa itse asian ehdottomaan todenperäisyyteen, kun se kerran on olemassa; mutta jos itsenäiset eli erotetut olennot uskovat tai ovat uskomatta tuohon kuolemattomuuteen, ei se voi olla antamatta asialle eri väritystä sitä sovellutettaessa kuhunkin näistä olennoista. Alatteko nyt ymmärtää?
Kys. — Luulenpa niin. Materialisti ei usko mihinkään, jota ei voida hänelle todistaa viiden aistimme havaitsemin tosiseikoin ja yksinomaan niihin perustuvin tieteellisin johtopäätöksin, huolimatta aistiemme puutteellisuudesta, ja hyläten kaikki henkiset ilmiöt hän pitää elämää ainoana tietoisena, olemassaolona Näin ollen heille tulee tapahtumaan uskonsa mukaan. He kadottavat persoonallisen minänsä ja vaipuvat unettomaan uneen uuteen heräämiseensä asti. Onko niin?
Teos. — Jotenkin niin. Muistakaa itse asiassa aivan yleistä oppia kahdenlaisesta tietoisesta olotilasta — maallisesta ja henkisestä. Jälkimmäistä on pidettävä todellisena juuri siitä syystä, että siinä asustaa ikuinen, vaihtumaton ja kuolematon monadi. Ruumistuva minä sitä vastoin pukeutuu aina uusiin vaatteisiin, jotka ovat aivan erilaiset kuin edellisessä ruumistuksessa ja joissa kaikki muu paitsi sen henkinen perikuva on pakotettu niin perin pohjin muuttumaan, ettei jää jälkeäkään.
Kys. — Kuinka niin? Voiko tietoinen, maallinen »minäni» hävitä ei ainoastaan ajaksi, kuten materialistin tietoisuus, vaan niin täydellisesti, ettei siitä jää jälkeäkään?
Teos. — Meidän oppimme mukaan sen täytyy hävitä, jopa aivan tyystin paitsi sitä prinsiippiä, joka yhdyttyään monadiin samalla tulee puhtaasti henkiseksi ja häviämättömäksi ainekseksi, ikuisesti yhdeksi monadin kanssa. Mutta mitä tulee piintyneeseen materialistiin, jonka persoonalliseen »minään» buddhi ei ole koskaan heijastunut, niin kuinka tämä buddhi voisi viedä mukanaan ikuisuuteen osastakaan maallisesta persoonallisuudesta? Teidän henkinen »minänne» on kuolematon, mutta nykyisestä itsestänne se voi ikuisuuteen kuljettaa ainoastaan sen, mikä on tullut kuolemattomuuden arvoiseksi, nimittäin ainoastaan tuoksun kuoleman niittämästä kukasta.
Kys. — Hyvä, entäs kukka, maallinen »minä»?
Teos. — Niin kuin kaikki menneet ja tulevat kukat, jotka ovat kukoistaneet ja tulevat kukoistamaan emäoksassa, sutraatmaassa, yhden juuren eli buddhin lapsia kaikki — tämäkin kukka on mullaksi muuttuva. Nykyinen minänne, niin kuin itsekin tiedätte, ei ole edessäni istuva ruumis eikä vielä sekään, mitä sanoisin manas-sutraatmaaksi, vaan se on sutraatmaa-buddhi.
Kys. — Mutta tämä ei tee minulle lainkaan selväksi, miksikä sanotte kuoleman jälkeistä elämää kuolemattomaksi, rajattomaksi ja todelliseksi ja maallista elämää ainoastaan harhakuvaksi, illuusioksi, sillä onhan haudan takaisella elämälläkin rajansa, olkootpa ne sitten kuinka paljon avarammat tahansa kuin maallisen elämämme rajat.
Teos. — Epäilemättä. Ihmisen henkinen minä liikkuu ikuisuudessa kuin heiluri syntymän ja kuoleman hetkien välillä. Mutta vaikka nämä hetket, jotka ovat maallisen elämänkauden ja henkisen rajalla, kestävätkin vain jonkin aikaa ja vaikka ikuisuudessa onkin vain rajoitettu luku tällaisia väliaikoja unen ja heräämisen, illuusion ja todellisuuden välillä, niin toiselta puolen henkinen toivioretkeilijä on ikuinen. Ja siis ainoa todellisuus sen pyhiinvaelluksen kestäessä, jota me nimitämme »jälleensyntymien kiertokuluksi», ovat meidän käsityksemme mukaan ne hetket ihmisen kuolemanjälkeisessä elämässä, jolloin hän ruumiista vapautuneena katsoo silmästä silmään totuutta eikä ohimenevien maallisten elämiensä kangastuksia. Nuo väliajat, huolimatta rajoituksestaan, eivät estä minää sen alituisessa täydellisyyteen pyrkimisessään kulkemasta poikkeamatta, vaikka asteittain ja hitaasti, tietään viimeistä kirkastustaan kohti, jolloin se päämääräänsä päästyään tulee jumalaiseksi olennoksi. Nämä väliasteet ja portaat auttavat sitä lopullista päämaalia kohden eivätkä ole esteenä; eikä ilman sellaisia rajoitettuja aikoja jumalainen minä koskaan voisi päästä matkansa lopulliseen päähän. Olen jo kerran tutunomaista kuvaa käyttäen verrannut minää eli yksilöllisyyttä näyttelijään ja sen monia eri ruumistuksia »rooleihin», osiin. Sanoisitteko te näitä osia tai niiden pukuja itse näyttelijän yksilöllisyydeksi? Välttämättömyyden kiertokautena, joka kestää aina parinirvaanan kynnykselle asti, minä on pakotettu, kuten näyttelijä, näyttelemään monia osia, jotka voivat olla sille epämieluisiakin. Mutta niin kuin mehiläinen kokoaa hunajan joka kukasta, jättäen kaiken muun maan matojen saaliiksi, niin tekee henkinen yksilöllisyytemme, sutraatmaa eli minä. Kooten jokaisesta persoonallisuudesta, johon karma pakottaa sen ruumistumaan, ainoastaan henkisten kykyjensä ja itsetietoisuutensa jumaljuomaa, se yhdistää ne kaikki yhdeksi kokonaisuudeksi ja astuu kotelostaan kirkastettuna dhjaan tshoohanina. Mutta vahinko on niiden maallisten persoonallisuuksien, joista se ei voinut mitään koota. Ne persoonallisuudet eivät tosiaankaan voi tietoisesti elää kauemmin kuin maallisen elinaikansa.
Kys. — Näyttää siis siltä, että maalliselle persoonallisuudelle kuolemattomuus kuitenkin on ehdonalainen. E i k ö kuolemattomuus siis ole itsessään ehdoton?
Teos. — Ei lainkaan. Mutta kuolemattomuus ei koske olematonta: mikä on satia eli lähtee satista, sillä on ehdoton kuolemattomuus ja ikuisuus. Aina on hengen vastapuoli, ja kuitenkin ne kaksi ovat yhtä. Tämän kaiken sisin olemus, so. henki, voima ja aine, eli kolme yhdessä, on yhtä aluton kuin loputon. Mutta tämän kolminaisen yhteyden ruumistuksissaan hankkima muoto, sen ulkopuolisuus on varmasti ainoastaan persoonallisten käsitystemme harhakuva. Sen tähden me sanomme nirvaanaa ja kaikkiallista elämää todellisuudeksi ja luemme maallisen elämän ynnä maallisen persoonallisuuden, vieläpä sen deevakhaanisen olotilankin, harhojen valtakuntaan.
Kys. — Mutta miksikä siinä tapauksessa sanotte unta todellisuudeksi ja hereillä oloa harhaksi?
Teos. — Se on vain vertaus asian käsittämisen helpottamiseksi, ja maalliselta käsityskannaltamme katsoen se on aivan paikallaan.
Kys. — En sittenkään ymmärrä, jos vastainen elämä perustuu oikeuteen ja maallisten kärsimystemme hyvin ansaittuun hyvitykseen, miksikä materialistien persoonallisuudesta ei jäisi muuta jäljelle kuin kuihtunut kukkahylky, vaikka monetkin heistä ovat todella hyväsydämisiä, kunnon miehiä.
Teos. — Sellaista ei ole väitettykään. Ei kukaan materialisti, kuinka uskoa vailla hän lieneekin, voi ainiaaksi kuolla koko henkiseen yksilöllisyyteensä nähden. Sanottiin ainoastaan, että materialistin tietoisuus voi kadota joko kokonaan tai osaksi, niin ettei hänen persoonallisuudestaan jää tietoista jäännöstä.
Kys. — Mutta totta kai tämä on tuhoutumista?
Teos. — Ei suinkaan. Joku voi pitkällä rautatiematkalla sikeästi nukkua monen asemanvälin ohi ilman pienintäkään muistoa tai tietoisuutta, herätä taas jollakin asemalla ja jatkaa matkaansa monen muun pysäkin ohi, kunnes hän on päässyt matkansa päähän. Mainitsin kolme unitilaa: mikä on unennäköjä vailla, mikä sekasotkuinen ja mikä niin todellista, että unet nukkujasta tuntuvat täydeltä todelta. Jos uskotte jälkimmäiseen, miksette voi uskoa edelliseen? Millaiseen jälkielämään ihminen on uskonut ja millaista toivonut, sellaisen hän saakin. Joka ei ole odottanut mitään elämää tulevaksi, sillä on väliaika ennen uutta syntymää oleva aivan tyhjää ja olemattomuuden kaltaista. Tämä on niin kuin jo sanoin, sen ohjelman toteuttamista, jonka materialistit itse ovat luoneet. Mutta on kyllä, niin kuin sanoitte, monenlaisia materialisteja. Itsekäs ja pahanluontoinen egoisti, joka ei koskaan ole vuodattanut kyyneleitä muun kuin itsensä tähden, joka uskomattomuutensa lisäksi on täydellisesti välinpitämätön koko maailmaa kohtaan, on kuoleman kynnyksellä pakotettu ainiaaksi luopumaan persoonallisuudestaan. Tätä persoonallisuutta ei myötätunnon siteet kiinnitä ympäröivään maailmaan eikä hän siksi voi mitenkään pitäytyä kiinni sutraatmaassa, ja siitä seuraa, että viimeisellä hengenvedolla jokainen side näiden kahden välillä on katkaistu. Kun ei sellaisella materialistilla ole deevakhaania, tulee sutraatmaa ruumistumaan melkein välittömästi. Mutta ne materialistit, jotka eivät ole rikkoneet muussa kuin uskomattomuudessaan, nukkuvat vain yhden asemanvälin. Ja on tuleva aika, jolloin nämä entiset materialistit huomaavat olevansa ikuisuudessa ja ehkä katuvat, että ovat kadottaneet yhdenkin päivän, yhdenkin asemapaikan ikuisesta elämästään.
Kys. — Mutta eikö olisi oikeampaa sanoa, että kuolema on syntymistä uuteen elämään tai uudestaan palaamista ikuisuuteen?
Teos. — Kuinka haluatte. Mutta muistakaa, että on erilaisia syntymisiä ja että on »kuolleena syntyneitä», jotka ovat luonnon epäonnistumia. Sitä paitsi ottaen huomioon länsimaiset tietyt käsitykset aineellisesta elämästä, ovat sanat »elävä» ja »olento» aivan sopimattomat kuolemanjälkeisestä, aivan subjektiivisesta, itsekohtaisesta tilasta puhuttaessa. Muutamia filosofeja lukuun ottamatta, joita ei paljon lueta ja jotka itsekin ovat niin sekavia, etteivät osaa antaa selvää kuvaa siitä, ovat länsimaalaisten käsitykset elämästä ja kuolemasta tulleet niin ahtaiksi, että ne toiselta puolen ovat johtaneet karkeaan materialismiin ja toiselta puolen vielä aineellisempiin käsityksiin toisesta elämästä, jota spiritualistit ovat kesämaallaan kuvanneet. Siellä ihmisten sielut syövät, juovat, menevät naimisiin ja elävät aivan yhtä aistillisessa paratiisissa kuin Muhammedin ja vielä vähemmän järjellisessä. Eivätkä sivistymättömien kristittyjen käsitykset tavallisesti ole sen parempia; ne ovat melkein vielä aineellisempia. Typistettyine enkeleineen, pasuunoineen, kultaharppuineen ja aineellisine helvetintulineen näyttää kristittyjen taivas joltakin joulunäytelmän satukuvaelmalta.
Näiden ahtaiden käsitysten vuoksi on teidän niin vaikeata ymmärtää tätä. Juuri sen tähden, että ruumiista lähteneen sielun elämä sisältäessään todellisuuden koko elävyyden, kuten muutamat unet, kuitenkin on vailla maallisen elämän kaikkia ulkokohtaisia muotoja, juuri sen tähden ovat itämaiset filosofit verranneet sitä uninäkyihin.Selvät nimitykset selville asioille
Kys. — Ettekö usko, että käsityksemme näiden. »prinsiippien» tehtävistä ja toiminnoista ovat niin sekavat sen tähden, ettei ole mitään lopullista ja vahvistettua nimitystä kullekin ihmisen »prinsiipille»?
Teos. — Sitä olen itsekin ajatellut. Koko hämmennys on syntynyt seuraavasti: me aloitimme esityksemme ja keskustelumme »prinsiipeistä» käyttämällä niiden sanskritinkielisiä nimiä sen sijaan, että meidän heti olisi pitänyt keksiä vastaavat englanninkieliset sanat teosofeja varten. Meidän täytyy nyt yrittää korjata tämä epäkohta.
Kys. — Teette oikein, koska siten voitaneen välttää yhä lisääntyvä sekaannus; minusta näet näyttää, ettei ole kahtakaan teosofista kirjailijaa, jotka tähän mennessä olisivat käyttäneet samaa nimeä samasta »prinsiipistä».
Teos. — Sekaannus on kuitenkin enemmän näennäinen kuin todellinen. Olen kuullut joidenkuiden teosofien lausuvan julki hämmästyksensä ja arvostelunsa muutamien kirjoitelmien johdosta, jotka käsittelevät näitä »prinsiippejä»; mutta kun kirjoitelmia tutkittiin, oli pahin erehdys niissä se, että oli käytetty sanaa »sielu» kaikista kolmesta prinsiipistä tekemättä mitään eroa niiden välillä. Ensimmäinen ja samalla varmasti selkein teosofisista kirjailijoistamme, Mr. A. P. Sinnett, on laatinut muutamia tyhjentäviä ja erinomaisesti kirjoitettuja lauseita »Korkeammasta Itsestä».6 Jotkut ovat käsittäneet väärin hänenkin todellisen tarkoituksensa, koska hän on käyttänyt sanaa »sielu» yleisessä merkityksessä. Tässä luen teille vielä muutamia lauseita, joista näette, kuinka selvää ja tyhjentävää on kaikki, mitä hän asiasta kirjoittaa:
»...Kun ihmissielu kerran on heitetty kehityksen virtaan inhimillisenä yksilönä7, se kulkee vuorotellen fyysisten ja verraten henkisten olemisen kausien lävitse. Karmallisten taipumustensa ohjaamana se kulkee luonnossa tasolta tasolle, tilasta tilaan, eläen ruumistuneena karman edeltä määräämän elämän ja sovitellen edistystään olosuhteiden rajoitusten mukaan; ja luoden uutta karmaa käyttämällä tilaisuuksia oikein tai väärin se kunkin fyysisen elämän jälkeen palaa henkiseen olomuotoon (deevakhaaniin) kaamalookan välitilan kautta — nauttiakseen lepoa ja virkistystä ja sulattaakseen olemukseensa 'maan päällä' eli fyysisen olomuodon kestäessä saavuttamansa elämänkokemuksen, mikä silloin merkitsee yhtä paljon kosmista edistystä. Tämä näkökanta herättää lisäksi monia rinnakkaispäätelmiä kenessä tahansa, joka asiaa ajattelee; esim. että tajunnan siirtyminen kaamalookasta deevakhaaniseen tilaan välttämättä tapahtuu asteittain8; että itse asiassa mikään jyrkkä raja ei erota eri henkitiloja toisistaan; että henkiset ja fyysiset tasotkaan, kuten elävien ihmisten psyykkiset kyvyt osoittavat, eivät ole niin toivottomasti toisiltaan suljetut, kuin materialistiset teoriat olettavat; että luonnon kaikki olomuodot ovat yhtaikaa ympärillämme ja avoinna erilaisille havaintokyvyille; jne... On selvää, että fyysisen elämän aikana henkilöt, joilla on psyykkisiä kykyjä, pysyvät kosketuksessa ylifyysisten tajunnantasojen kanssa; ja vaikka useimmilla ihmisillä ei niitä kykyjä olekaan; niin me kaikki kykenemme — kuten uni-ilmiöt ja etenkin ... somnambulismin ja mesmerismin ilmiöt osoittavat — astumaan sellaisiin tajunnantiloihin, joissa viidellä fyysisellä aistilla ei ole mitään tekemistä. Emme — nim. sielut meissä — ole aivan niinkään tuuliajolla aineen valtamerellä. Meillä on selvästi jäljellä jatkuva harrastus tai oikeudet siihen rantaan, josta hetkeksi olemme ajautuneet pois. Emme näin ollen tyhjentävästi kuvaa ruumistumisprosessia, kun puhuessamme vuorottaisesta elämästä fyysisillä ja henkisillä tasoilla esitämme sielun ehjänä ja kokonaisena olentona pujahtamassa kokonaan toisesta olemisen tilasta toiseen. Oikeampi tapahtumasarjan määrittely osoittaisi varmaan, että ruumistuminen tälle luonnon fyysiselle tasolle on tuloksena sielusta tapahtuvasta ulosvalunnasta. Hengen valtakunta pysyy koko ajan sielun varsinaisena kotina, jota sielu ei koskaan jätä kokonaan; ja sitä sielun ruumiillistumatonta osaa, joka pysyväisesti asustaa henkisellä tasolla, voidaan ehkä sopivasti nimittää korkeammaksi itseksi.»
Tämä »korkeampi itse» on aatmaa, ja tietenkin se on »ruumiillistumaton», niin kuin Mr. Sinnett sanoo. Eipä se koskaan minkäänlaisissa olosuhteissa voi tulla »objektiiviseksi», ulkokohtaiseksi, edes korkeimmallekaan henkiselle havainnolle. Sillä aatmaa eli »korkeampi itse» on todellisuudessa Brahma, Absoluutti ja siitä erottamaton. Samaadhin hetkinä vihityn korkeampi henkinen tajunta on kokonaan häipynyt ainoaan olemukseen, joka on aatmaa, eikä sen tähden mikään voi olla sille ulkokohtaista, kun se kerran on yhtä kokonaisuuden kanssa. Nyt muutamat teosofit ovat tottuneet käyttämään sanoja »Itse» ja »minä» samanmerkityksisinä, kuvaten sanalla »Itse» ainoastaan ihmisten korkeampaa yksilöllistä jopa persoonallistakin »itseä» eli minää, kun itse asiassa tätä sanaa ei koskaan pitäisi käyttää muusta kuin ainoasta kaikkiallisesta Itsestä. Siitä sekaannus. Puhuessamme manaksesta, »syyruumiista», voimme nimittää sitä — kun sisällytämme siihen buddhisen säteilyn — »korkeammaksi minäksi», mutta ei koskaan »korkeammaksi Itseksi». Sillä ei buddhikaan, »henkinen sielu», ole Itse, vaan ainoastaan Itsen käyttöväline. Kaikki muut »itset» — kuten »yksilöllinen» itse ja »persoonallinen» itse — mainittakoot puheessa ja kirjoituksessa aina asiaan kuuluvine ja niille ominaisine laatusanoineen.
Niinpä tässä oivallisessa kirjoituksessa »korkeammasta Itsestä» tämä termi on omistettu kuudennelle prinsiipille eli buddhille (tietenkin yhdessä manaksen kanssa, koska ilman sitä yhteyttä ei henkisessä sielussa olisi mitään ajattelevaa prinsiippiä eli osaa); ja seurauksena siitä on ollut juuri tuollaisia väärinkäsityksiä. Mitä siinä tarkoitetaan korkeammalla Itsellä, selviää väitteestä: »vasta seitsemän vuoden vanhana lapsi saavuttaa kuudennen prinsiippinsä eli tulee siveellisesti vastuunalaiseksi olennoksi, joka kykenee luomaan karmaa». Sen tähden ansiokas tekijä on oikeutettu selittämään, että kun »korkeampi Itse» on astunut inhimilliseen olentoon ja kyllästyttänyt persoonallisuuden — muutamissa hienoimmissa puolissa vain — omalla tajunnallaan, »saattavat psyykkisiä kykyjä omaavat henkilöt silloin tällöin hienompien aistiensa avulla havaita tämän korkeamman Itsen». Mutta siten ovat ne, jotka omistavat termin »korkeampi Itse» ainoastaan kaikkialliselle jumalaiselle prinsiipille, oikeutetut käsittämään hänet väärin. Sillä kun luemme, tuntematta edeltäkäsin tätä metafyysisten termien kirjavuutta9 että »korkeampi itse samalla kun se täydellisesti ilmenee fyysisellä tasolla... kuitenkin pysyy tajuisena henkisenä minänä sitä vastaavalla luonnon tasolla», — olemme alttiit näkemään »aatmaan» tämän lauseen »korkeammassa itsessä» ja »manaksen» eli pikemmin buddhi-manaksen lauseen »henkisessä minässä», ja siten empimättä arvostelemaan koko asian vääräksi.
Jotta vastedes voitaisiin välttää harhaanjohtavia tulkintoja, tahdon tässä kääntää sanatarkasti englanninkielelle okkultiset itämaalaiset nimitykset ja tarjoan käännökseni vastaiseen käyttöön.
Korkeampi
Itse onaatmaa, kaikkiallisen ja ainoan Itsen erottamaton säde. Se on jumala meidän yllämme pikemmin kuin jumala meissä. Onnellinen se ihminen, joka onnistuu sillä kyllästämään sisäisen minänsä!
Henkinen,
jumalainen
minä onhenkinen sielu eli buddhi läheisessä yhteydessä manakseen, järkiprinsiippiin, jota ilman se ei olekaan mikään minä, vaan ainoastaan aatmaan käyttöväline.
Sisäinen
eli
korkeampi
»minä» onmanas, ns. »viides» prinsiippi riippumatta buddhista. Järkiprinsiippi on henkinen minä ainoastaan sulautuneena yhdeksi buddhin kanssa; kellään materialistilla ei otaksuta olevan sellaista minää, olkoot hänen älylliset kykynsä kuinka suuret tahansa. Se on alati pysyvä yksilöllisyys eli »jälleensyntyvä minä».
Alempi
eli
persoonallinen
»minä» onfyysinen ihminen yhdessä alemman itsen kanssa, eläimellisine vaistoineen, intohimoineen, haluineen jne. Sitä sanotaan »vääräksi persoonallisuudeksi», jonka muodostaa alempi manas yhtyneenä kaamaruupaan ja joka toimii fyysisen ruumiin ja sen haamun eli »kaksoisruumiin» välityksellä.
Jäljellä oleva »prinsiippi», »praana» eli »elämä», on tarkasti puhuen oikeastaan aatmaan — so. kaikkiallisen elämän ja ainoan Itsen — säteilevää voimaa eli energiaa, Sen alempi eli paremmin sanoen (vaikutuksiltaan) fyysisempi, ilmenevä olemuspuoli. Praana eli elämä läpitunkee objektiivisen maailmankaikkeuden koko olemisen ja sitä nimitetään »prinsiipiksi» ainoastaan sen takia, että se on elävän ihmisen välttämätön tekijä ja deus ex machina.
Kys. — Tämä jako, huomattavasti yksinkertaisempi eri yhdistelmissään, vastaa mielestäni paremmin tarkoitustaan. Toinen on liian metafyysinen.
Teos. — Jos ulkopuoliset samoin kuin teosofit voisivat siihen tyytyä, tekisi se epäilemättä asiat helpommin käsitettäviksi.
1 "Muutamia asioita, joita spiritismistä tiedän, ja muutamia joita eri tiedä."
2 Muutamia osia tästä ja edellisestä luvusta julkaistiin aikakauskirjassa Lucifer, tammikuun numerossa 1889, "Kuoleman jälkeisen elämän mysteerejä" koskevan vuoropuhelun muodossa. Artikkelista puuttui allekirjoitus, kuten toimittajan kirjoituksesta ainakin, mutta se oli lähtenyt tämän kirjan tekijän kynästä.
3 Iishvara on ilmestyneen jumaluuden, Brahman yhteistietoisuus, so. Dhjaan Tshoohanien joukon yhteistietoisuus (ks. Salainen Oppi) ja pradshnaa on niiden yksilöllinen viisaus.
4 Taidshaasa merkitsee "säteilevää", koska se on yhdistynyt buddhiin, so. manasta, ihmissielua, jumalallisen sielun säteilyn valaisemana. Sen tähden manastaidshaasaa voidaan kuvata säteileväksi järjeksi, hengen valaisemaksi ihmisjärjeksi, ja buddhi-manas; on jumalallisen ynnä inhimillisen älyn ja itsetietoisuuden ilmestys.
5 Muutamat teosofit eivät ole hyväksyneet tätä lausetapaa, mutta ne ovat Mestarin sanoja, ja ylempänä on mainittu, mikä merkitys tässä on sanalla "ansaitsematon". T. P. S:n lentolehtisessä n:o 6 käytettiin — sittemmin Luciferissa kritisoitua — lausetta, joka oli tarkoitettu esittämään samaa ajatusta. Sen muoto oli kuitenkin onnistumaton ja altis sitä vastaan tähdätylle kritiikille; mutta pääajatus oli, että ihmiset usein kärsivät toisten tekojen seurauksista, jotka siis eivät varsinaisesti kuulu heidän omaan karmaansa — ja näistä kärsimyksistä he tietenkin ansaitsevat hyvityksen.
6 Ks. Transactions of the London Lodge of the Theos. Soc., N:o 7, lokakuu 1885.
7 "Jälleensyntyvä minä" eli "inhimillinen sielu", kuten hän sitä nimitti, hindulaisten syyruumis.
8 Tämän "siirron" pituus riippuu kuitenkin ruumiista vapautuneen minän entisen persoonallisuuden henkevyysasteesta. Niille, joiden elämä oli erityisen henkevä, tämä siirto on, joskin asteittainen, sangen nopea. Aika pitenee niille, joilla on materialistisia taipumuksia.
9 "Metafyysisten termien kirjavuus" koskee tässä ainoastaan niitä vaihtelevia sanoja, joilla itämaalaisia nimityksiä on käännetty. Sillä tähän päivään mennessä ei ole koskaan ollut sellaisia termejä englanninkielessä, jonka tähden jokaisen teosofin nyt täytyy itse keksiä omat terminsä ilmaistakseen ajatuksiaan. Onpa näin ollen tullut aika, että vahvistetaan täsmällinen nimien käyttö.