SUURET IHMEET

KIRJEITÄ
TYTTÄRENTYTTÄRELLENI

KIRJOITTANUT
OSCAR BUSCH

Suom.
Hugo Valvanne

 

SISÄLTÖ:

Ensimmäinen kirje
Näkyväisestä ruumiista

Toinen kirje
Näkymättömästä ruumiista

Kolmas kirje
Hengestä

Neljäs kirje
Eläimistä

Viides kirje
Enemmän eläimistä

Kuudes kirje
Kasvimaailmasta

Seitsemäs kirje
Ns. elottomasta luonnosta

Kahdeksas kirje
Luonnonvoimista

Yhdeksäs kirje
Matka maailmanavaruuteen

Kymmenes kirje
Kuolemasta

Yhdestoista kirje
Näkymättömästä maailmasta

Kahdestoista kirje
Näkymättömän maailman rakenteesta ja luonnosta

Kolmastoista kirje
Elämästä näkymättömässä maailmassa

Neljästoista kirje
Onnettomista hengistä

Viidestoista kirje
Jälleensyntymisen laista

Kuudestoista kirje
Syyn ja seurauksen laista

Seitsemästoista kirje
Enemmän syyn ja seurauksen laista

Kahdeksastoista kirje
Kehityksestä

Yhdeksästoista kirje
Mestareista

Kahdeskymmenes kirje
Ainoasta

 

PIENELLE TYTTÄRENTYTTÄRELLENI!

Sinulle ovat nämä kirjeet kirjoitetut.

Mutta sinähän olet vielä lapsi: sinulla ei ole mitään harrastusta niihin asioihin, joita tässä olen käsitellyt, etkä voi ymmärtää ajatuksiani niistä. Se on totta; mutta toivoakseni tulee aika, jolloin sekä tunnet halua syventymään olemassaolon arvoituksiin että kykenet erottamaan, mikä totuus on. Siihen asti voit antaa kirjeeni levätä hyllyllä. Ehkä sinusta tuntuu, että minä olisin voinut jättää niiden kirjoittamisen muutamiksi vuosiksi, niin että niissä olisi ollut enemmän uutuuden viehätystä.

Voinut jättää — tiedänkö edes, onko minulla huomispäivää! Isoisä on vanha, hänellä ei liene pitkää aikaa jäljellä. Mitä sinulle sanoa tahdon, se minun täytyy sanoa, ennen kuin on liian myöhäistä. Sinä astut sisälle elämään, minä olen siirtymässä pois; anna minun sen vuoksi nyt jo sanoa sinulle, mitä sydämelläni on, mutta älä lue kirjeitäni, ennen kuin itse alat ihmetellä ja kysellä. Äläkä ota niitä vastaan ehdottomana totuutena, vaan harkitse kaikkea ja omaksu vain se, minkä sekä järkesi että sydämesi totisesti hyväksyy.

Jos jotakin et voi ymmärtää tai hyväksyä, älä kuitenkaan heti heitä sitä pois. Pane se syrjään ja odota, kunnes se ehkä myöhemmin elämässä kohtaa sinua toisessa muodossa, jonka paremmin ymmärrät ja helpommin voit ottaa vastaan. Puhun omasta kokemuksestani, kun sanon sinulle, että monta totuutta, jotka ihminen nuorena ylimielisesti heittää pois, kun ne tarjotaan muodossa, jota hän ei voi omaksua, hän myöhemmin elämässä saa nöyrästi ottaa varteen ja osoittaa niille kunnioitusta syvemmän tietonsa perusteella. Jos et jotakin heti käsitä, älä silti ole valmis sanomaan: se on mahdotonta.

Tarkoitukseni näitä kirjeitä kirjoittaessani ei ole ollut vain opettaa sinulle jotakin uutta — omien tutkimustesi avulla opit paremmin tuntemaan paljon asioita joita tässä koskettelen — vaan tahtoisin, että silmäsi avautuisivat näkemään sekä näkyväisen maailman suuria ihmeitä, jotka meitä kaikkialla kohtaavat, mutta niin helposti liukuvat huomiomme ohitse, koska ne ovat niin jokapäiväisiä, että niitä vielä suurempia ihmeitä, jotka näkymätön maailma kätkee verhonsa taakse, ja joille me niin harvoin omistamme ajatuksiamme. Sellainen katsahdus luonnon salaisuuksiin on hyvä johtotähti kehityksen tiellä, jota meidän on kuljettava, se auttaa meitä käsittämään olemassaolon perustusten: Viisauden, Rakkauden ja Oikeuden mittaamatonta syvyyttä, se saa meidät aavistamaan Jumalaa.

Jos kirjeeni siinä suhteessa olisivat sinulle avuksi, tuntisi suurta iloa 

vanha isoisäsi.

  

I  NÄKYVÄISESTÄ RUUMIISTA

Pikku ystävä

Tahdon puhua kanssasi niistä suurista ihmeistä, joita on tässä maailmassa ja vielä korkeammissa maailmoissa, ja aloitan yhdestä kaikkein suurempia ihmeitä — sinusta itsestäsi.

Hämmästyt ja vastaat ehkä: "En suinkaan minä ole mikään ihme, minähän olen vain lapsi, samanlainen kuin kaikki muut".

Olet oikeassa, ja kuitenkin olet Jumalan suuria ihmeitä, sillä jokainen lapsi, jokainen ihminen on selittämätön ihme, jota ei kukaan vielä ole täydellisesti voinut käsittää. Vuosisatojen aikana oppineimmat miehet ja naiset ovat tutkineet ihmisruumista. He ovat ottaneet selville ja kuvailleet, kuinka luuranko on rakennettu, kuinka lihakset ovat kiinnitetyt luihin, niin että me voimme niitä liikuttaa, kuinka sydän toimii ja työntää veren edestakaisin hienoihin haaroihin jakautuvissa suonissa, jotka ulottuvat ruumiin kaikkiin osiin, niin että mihin vain neulalla pistää, tulee esiin pieni veripisara. He ovat tutkineet aivoja, ajatuksen ihmeellistä työpajaa, ja niiden nopeita sanansaattajia hermoja, jotka kertovat aivoille kaikki havaintonsa ja kuljettavat sen käskyt lihaksille. He ovat saattaneet ilmi silmän salaisuudet ja selittäneet, kuinka tämä pieni koneisto voi muuttaa eetteriin värähtelyt sekä muodoiksi että väreiksi ja opettaa meidät arvostelemaan etäisyyttäkin, niin että emme kurottele kuuta kuten kynää pöydältä. He ovat oppineet käsittämään, mitenkä korva kuulee ilman väreilyt ja saa meidät erottamaan toisistaan tuulen huminan, sävelsoinnut ja ihmisäänen. He ovat tutkineet vatsaa, ihmisruumiin salaperäistä laboratoriota, jossa kaikki hyvä ruoka, minkä syömme, eritellään ja arvioidaan, jossa kelpaamattomat osat erotetaan ja viedään pois suolia myöten ja kelpaavat osat lopullisesti valmistetaan ja muutetaan ravintoaineiksi, jotka sitten veren mukana kulkevat ruumiiseen ja muuttuvat uusiksi luiden ja lihasten, veren ja hermojen osiksi, entisten loppuun kuluneitten ruumiinosien siirtyessä keuhkoihin, joissa ne palavat — vaikka ei tulessa — ja joista ne poistuvat hengityksen mukana, kuten savu poistuu savupiipusta.

Kaikkea tätä ja paljon muuta oppineet ovat tutkineet, ja kaikkialla he ovat kohdanneet mitä suurimpia ihmeitä. He ovat nähneet, kuinka viisaasti ihmisruumis on järjestetty, kuinka äärettömän monista eri osista se on liitetty yhteen ollen kuitenkin niin yksinkertainen kuin ajatella voi koneistoksi, joka täyttää niin monta tehtävää. Ja mitä he ovat ilmi saaneet, sen he ovat paperille kirjoittaneet ja jättäneet jälkeensä kirjoina opetukseksi ja johdatukseksi tuleville sukupolville. Ovatpa he vielä vaivautuneet kirjoittamaan syvällisten tietojensa yhteenvedon pieniksi helppotajuisiksi koulukirjoiksi, niin että lapsetkin voivat tulla osallisiksi heidän tiedoistaan.

Olethan kyllä jo koulussa lukenut ja kuullut tästä näkyväisen luonnon kaikkein suurimmasta taideteoksesta, mutta onko sinut silloin oikein vallannut hämmästys ja kunnioitus ihmisruumiin ihmettä kohtaan? Oletko tuntenut oman pienuutesi, kun olet ajatellut, kuinka on sellainen mestariteos saatu aikaan? Ihmiset voivat tehdä merkillisiä laitoksia, he voivat keksiä puhelimet, automobiilit ja lentokoneet, mutta yksikään ihminen ei ole keksinyt sellaista, mikä olisi tuhannetta osaakaan ihmisruumiin ihmeellisyydestä. Sen tähden voit ymmärtää, että sen keksijänä ja luojalla on täytynyt olla äärettömän paljon korkeampi järki.

Se ei muuten ole tapahtunut yhdellä kertaa. Käsittämättömän pitkinä aikoina, tuhansien ja tuhansien vuosien kuluessa ihmisruumis on luonnon suuressa työpajasta vähitellen muodostunut siksi, mikä se nyt on, ja jokainen sukupolvi on jättänyt ruumiinmuotonsa perinnöksi jälkeen tulevalle, kun se ensin kehittämällä ruumiinvoimiaan itse on tietämättään pikkuisen kehittänyt sitä muotoa, minkä se isiltään peri.

Luonnolla on aikaa odottaa, se on kärsivällinen eikä pidä kiirettä. Miljoonien vuosien aikana se hiljaa ja varmasti on muovaillut kovaa ja kömpelöä fyysistä ainetta, kunnes se sen aineksista on saanut rakennetuksi niin kauniin, niin täydellisen, niin nerokkaan muodon, kuin on ihmisruumis.

Voit ajatella, miten oppineet ovat hämmästyneet, kun he vähitellen ovat tulleet perille kaikista näistä luonnon salaisuuksista. Miten suurin kunnioituksen ja ihailun tuntein onkaan siis sekä sinun että minun katseltava tätä luonnon parhainta mestariteosta.

Oletko ajatellut, kuinka hyvin työ ruumiin sisällä on järjestetty, kuinka jokaisella ruumiinosalla on oma erikoinen tehtävänsä täytettävänä? Sinulla on silmät nähdäksesi, korvat kuullaksesi, nenä haistellaksesi, kieli maistellaksesi, sinulla on sääret kulkemista varten, käsivarret ja kädet työntekoa varten, ja sitten sinulla on sydän, joka pumppuaa veren suoniin ja takaisin, keuhkot, jotka polttavat loppuun kulutetut ruumiinosat, ja mainio vatsa, joka ylläpitää koko ruumiin elämää. Vatsa on tehtaan höyrypannu ja sydän on kone, jonka pysähtyessä kaikki muu lakkaisi toimimasta ja ruostuisi ja lahoaisi. Mutta vaikka jokaisella on oma toimensa, tekevät kaikki mitä suurimmassa sovussa työtä yhteistä päämaalia varten: palvellakseen sitä hallitsijaa, joka omistaa merkillisen tehtaan — ken se on, siitä puhumme myöhemmin. Hänen käskystään jalat kulkevat ja kädet tekevät työtä. Mutta monet, jopa useimmat hänen työmiehistään eivät tarvitse erityisiä työmääräyksiä; ne ovat niin harjaantuneita, että ne tekevät työnsä hiljaa ja uskollisesti ilman kehotuksia. Sinun ei ole tarvis sanoa keuhkoille: hengittäkääs nyt, niin että veri saa happoa polttaessaan kelvottomat ruumiinosaset; tai verelle: korjaa nyt kiireesti kaikki roskat ja rikat, jotka ovat kokoontuneet ruumiin kaikkiin lokeroihin ja vie ne keuhkoihin poltettaviksi ja vie sitten vatsan varastohuoneesta aineksia ruumiiseen ja ala rakentaa uutta sinne, missä äsken hajotit. Sinun ei tarvitse sanoa hermoille: tehkää niin hyvin ja ilmoittakaa minulle, milloin pistän itseäni neulalla tai poltan sormeni kynttilänliekissä. Eikä sinun vatsalle tarvitse sanoa: pidä nyt huolta kaikesta hyvästä ruuasta, jonka syön, ja muuta se lihaksi ja luiksi ja lihaksi ja muuksi, jota tarvitsen, mutta heitä pois kelvottomat osat. Kaikista näistä huolista olet vapaa, sillä sinulla on harjaantuneita palvelijoita, jotka tarkalleen tietävät, mitä niiden on tehtävä, ja ovat niin halukkaita työhön, että ne eivät koskaan sano ei.

Niin ne eivät koskaan sano, mutta toisinaan kyllä sattuu, että ne eivät jaksa tehdä työtään, mutta silloin syy on sinussa itsessäsi, sillä olet niitä rasittanut liiaksi tai pahoin kohdellut. Olet ehkä ahtanut vatsasi niin täyteen hyvää jälkiruokaa, että se ei ole tiennyt miten käyttää tarpeettoman suurta tavaramäärää. Se on tullut pahoille mielin ja ajatellut: "Minä en viitsi säilyttää sitä, mitä en tarvitse", ja sitten se on työntänyt kaiken laskuputkeen, ja sinä olet saanut vatsankipua ja ehkä vähän kuumetta ja päänkivistystä kaupanpäällisiksi. Sen sait, kun huonosti kohtelit vatsaasi.

Tai kylmänä talvipäivänä olet juossut itsesi lämpimäksi ja sitten seisonut paikallasi ja vetänyt keuhkoihin kylmää ilmaa. Et ajatellut keuhkoja, mutta keuhkot ajattelivat kenties sinusta että olit kova isäntä, kun sillä tavoin kohtelit uskollisia palvelijoitasi — ensin rasitit niitä ja sitten annoit pakkastuulen puhaltaa niihin. Sinähän et ollut niin paha kuin keuhkot ajattelivat, mutta olit tyhmä, ja sitten sait pysyä sisällä ja yskiä monta viikkoa.

Ole sinä huolellinen ja ystävällinen hyviä palvelijoitasi kohtaan; se on sinulle itsellesi parhaaksi. Säästä ruumistasi, pidä se siistinä ja puhtaana ja anna sille kaikki mitä se tarvitsee, mutta ei muuta, ja ole ennen kaikkea kiitollinen siitä, että olet saanut omaksesi niin nerokkaan ja kauniin elimistön, joka täyttää kaikki toiveesi ja tekee, mitä tarvitset. Eikö ruumiisi ole suuri ihme, tai sano, mikä on suurempi?

Siihen kysymykseen et osaa vastata. Ja kuitenkin on olemassa vielä suurempi ihme, mutta siitä puhumme ensi kirjeessä.

Vanha isoisäsi

  

II  NÄKYMÄTTÖMÄSTÄ RUUMIISTA
  

Rakas ystävä!

Lienet vähäsen ajatellut sitä, mitä viime kirjeessäni kerroin: miten ihmeellisesti ruumiisi on rakennettu, miten taitavasti ja halukkaasti kaikki sen elimet täyttävät velvollisuutensa. Mutta entä oletko ajatellut ja ihmetellyt sitä, mikä sen ylläpitää ja kuka tämän luonnon ihmeellisen mestariteoksen omistaja on?

Vastannet hieman ylpeästi: minähän se olen. Totta sanot, mutta kuka siis sinä olet? Ethän uskone, että sinä olet vain tuo ruumis. Ehkä olet joskus kuunnellessasi vanhempien ihmisten puhetta kuullut jonkun vanhan sedän sanovan: ihminen on vain lihaa ja verta, kun hän kuolee, ei häntä enää ole olemassa; silloin on kaikki loppunut.

On kyllä niitä, jotka niin uskovat tai luulevat niin uskovansa, mutta sinähän et niin usko. Tässä ainoassa kohdassa sinulla ehkä on parempi tieto kuin vanhalla sedälläsi. Mutta ennen kuin rupeat ylpeilemään tästä paremmuudestasi, täytyy sinun tehdä itsellesi aivan selväksi, mitä sinä itse uskot, ja myös käsittää, miksi vanha setäsi uskoi aivan toisin. Ja juuri siihen tahtoisin sinulle nyt antaa apua.

Käsität kyllä, että elämä on jotakin hyvin salaperäistä; et voi ottaa sitä käteesi ja katsella sitä suureunuslasin läpi, ja kuitenkin se on olemassa jokaisessa ruumiisi pikkuosassa. Sinähän käsität myös, että juuri tämä salaperäinen elämä se pitää ruumiin koossa ja panee kaikki sen elimet liikkeelle. Jos elämä poistuu, niin ruumis kuolee, muuttuu mullaksi ja hajoaa. Olethan nähnyt kuolleen eläimen, nähnyt, kuinka elottomana ja liikkumattomana se makaa, ja jos se jo pitkän aikaa on ollut kuolleena, on se alkanut mädäntyä. Elämä on siis voima, ihmeellinen, salaperäinen voima. Mutta mistä tämä voima tulee? Sitä koetan nyt selittää.

Asianlaita on nyt se, että sinulla paitsi näkyväistä ruumistasi, jonka silmilläsi voit nähdä ja johon käsilläsi voit koskea, on vielä näkymätönkin ruumis, joka elää näkyväisen ruumiin sisällä eli niin sanoakseni käyttää näkyväistä ruumista päällysvaatteena.

Tällä sisäisellä, näkymättömällä ruumiilla on aivan sama muoto kuin ulkonaisella ruumiilla, sillä on käsivartensa ja säärensä, silmänsä ja korvansa, hermonsa ja verisuonensa, sydämensä ja vatsansa, aivan kuten näkyväisellä ruumiilla. Mutta kun se on näkymätön, eivät oppineet, jotka ovat tutkineet ihmisruumista, ole koskaan voineet sitä nähdä eikä saada käsiinsä, ja sen vuoksi heidän on niin vaikea uskoa, että sellainen näkymätön ruumis on olemassa. Ja mitä oppineet uskovat, sitä useimmat muutkin ihmiset uskovat, ja siitä ei heitä saa moittia.

Varmaan nyt ihmettelet, kuinka minä voin väittää sen olevan olemassa, kun eivät oppineet voi sitä nähdä. Siihen kysymykseen voin vastata ainoastaan, että on ihmisiä, joilla on ihana kyky nähdä siihen maailmaan, joka tavallisille ihmisille on näkymätön — sen vuoksi heidän sanotaan olevan selvänäköisiä ja he ovat nähneet tämän toisille näkymättömän ruumiin. Kun nyt tuhannet selvänäköiset henkilöt, jotka ovat eläneet aivan erillään toisistaan eivätkä ole olleet missään kosketuksissa toistensa kanssa, ovat esittäneet yhtäpitäviä todistuksia sen olemassaolosta, niin olisi tyhmänrohkeaa minun väittää, että he kaikki ovat väärässä ja minä, joka en ole mitään nähnyt, oikeassa. Sen tähden minä tässä suhteessa uskon aivan toisin kuin oppineet. Mutta en pyydä, että sinä heti uskoisit kuten minä. Koeta vain ajatella sitä mahdollisuutta, että sellainen näkymätön ruumis on näkyväisen sisällä, niin huomaat, että salaperäinen elämä tulee paremmin ymmärrettäväksi. Sillä mitä on näkyväinen ruumiisi muuta kuin työkalu, jota käyttää näkymätön ruumiisi, joka on paljoa parempi kuin näkyväinen. Ja miksi se on parempi? sinä kummeksit. Siksi, että näkymätön on häviämätön, kun sitä vastoin näkyväinen hyvin helposti häviää. Kun näkyväinen ruumis kuolee, elää näkyväinen edelleen.

Näkymätön ruumis se nyt lähettää itsestään sen voiman, jota elämäksi sanotaan, ja tämä elämä virtaa näkyväisen ruumiisi jokaisen pikkusäikeen läpi ja tekee sen eläväksi. Kuolemaasi asti nämä molemmat ruumiisi ovat yhtyneinä uskolliseen syleilyyn; ne sulkevat toisensa lujasti syliinsä, sillä ne tuntevat, että eivät tulisi toimeen ilman toinen toistansa. Näkymätön ruumiisi tarvitsee näkyväistä ruumistasi ja sen aistimia voidakseen tajuta sitä maailmaa, jossa sinä elät, ja se tarvitsee fyysisen ruumiisi aivoja, sen kieltä, sen käsivarsia ja sääriä voidakseen vaikuttaa tähän maailmaan. Mitä luulet, että kelloseppä voisi tehdä ilman työkalujaan? Hänellä täytyy olla suurennuslasi silmiensä edessä nähdäkseen kellon hienoa koneistoa ja saadakseen selville, mikä siinä on vikana, ja hänellä täytyy olla hienot pihdit ja terävät viilat, joilla hän tarvittaessa tarttuu pieniin hammasrattaisiin ja siirtää niitä. Mitä työkapineet ovat kellosepälle, sitä näkyväinen ruumis on näkymättömälle. Siitä voit ymmärtää, kuinka paljon suurempi merkitys näkymättömällä ruumiilla on kuin näkyväisellä.

Mutta vielä suuremmassa määrässä näkyväinen ruumis tarvitsee näkymätöntä, sillä ilman sitä ei näkyväinen ruumis voi liikuttaa jäsentäkään, vaan on yhtä avuton kuin pienet työkapineet olisivat, jos niiden ilman kellosepän apua pitäisi omin päin valmistaa kello. Ymmärrät siis, kuinka läheisesti molempien ruumiittesi täytyy olla toisiinsa yhtyneet, mutta kuinka sentään näkymätön aina on näkyväisen herra.

Ja molemmat nämä ihmeelliset ruumiit ovat sinun omaisuuttasi — ajattele, miten rikas olet! Ja miten suuret mahdollisuudet sinulla on tehdä kaunista ja suurta elämässä! Samalla sinulla on suuri velvollisuus olla toisille hyödyksi ja iloksi, kun olet saanut sellaiset mahdollisuudet. Sinä et ole saanut niitä tehdäksesi ainoastaan mitä omasta mielestäsi on hauskaa — ei, sinun on opittava olemaan hyödyllinen ja hyvä ja apuun altis, niin että levität iloa ympärillesi kuten ruusu levittää ihanaa tuoksua. Se sinulle itsellesikin tuottaa suurimman ilon.

Mutta sitä varten sinun täytyy pitää huolta näkymättömästäkin ruumiistasi. Sillä jos se oli tärkeää, että näkyväinen ruumis on puhdas ja terve, on vielä tärkeämpi että näkymätön ruumis on terve ja tahraton, sillä se on siinä suhteessa paljon arempi kuin näkyväinen.

Kerronpa sinulle salaisuuden. Ne, joilla on harvinainen kyky nähdä näkymättömät ruumiit, ovat kertoneet, että ne ovat eriväriset sen mukaan, onko ihminen hyvä tai paha. Hyvän ja hurskaan ihmisen näkymätön ruumis on säteilevän valkoinen ja kaunis. Ilkeällä ihmisellä se taas on tummanharmaa tai likaisen ruskea ja täynnä rumia täpliä, ja kun hän suuttuu, leimahtaa tulipunaisia liekkejä pitkin ruumista, ja vanhojen täplien viereen muodostuu uusia. Ja ken laskettelee valheita ja perättömiä, hänen näkymätön ruumiinsa tulee vihreän vaskenruosteen väriseksi, rumaksi ja iljettäväksi. Etpä voi uskoa, kuinka kauhean huonossa kunnossa muutamat ihmiset pitävät näkymättömän ruumiinsa ja kuinka he pilaavat sen muodon, niin että he ovat sekä likaisia että rumia, vaikka näkyväinen ruumis olisi kuinka kaunis ja siisti.

Ajattelet ehkä, että se ei kait ole niin vaarallista, kun se ei kuitenkaan näy, sillä kun on näkyväinen ruumis päällään. Mutta se on sittenkin vaarallista, sillä kerran luhistuu näkyväinen ruumis, ihminen kuolee ja seisoo silloin rumana ja alastomana eikä voi millään itseään verhota, mutta siitä puhun hiukan enemmän toisessa kirjeessä.

Nyt tahtoisit luultavasti mielelläsi tietää, mitä sinun on tehtävä, jotta näkymätön ruumiisi olisi puhdas ja tahraton. Sääntö on hyvin yksinkertainen, mutta ei aina niin helppo noudattaa. Se kuuluu: Ole aina ajatuksissa ja sanoissa ja teoissa totuudenmukainen ja hyvä ja puhdas. Se on siis, kuten helposti voit laskea, yhdeksänkertainen sääntö.

Sallitko minun antaa sinulle hyvän neuvon: toista tämä sääntö hiljaa itseksesi joka aamu, kun puet päällesi. Silloin se vähitellen painaa leimansa sinun päivääsi, ja mistään ei enemmän iloitsisi 

vanha isoisäsi.

PS. Olinhan unohtaa sanoa sinulle, miksi näkymätöntä ruumistasi sanotaan. Se on nimi, jonka monta kertaa olet kuullut, mutta jota et ehkä koskaan ole oikein käsittänyt. Sitä sanotaan sieluksi. Mutta sillä on toinenkin nimi, jonka voit panna muistiisi, kunnes pääsemme pitemmälle tutkimuksissamme. Sitä sanotaan myöskin astraaliruumiiksi.

  

III  HENGESTÄ
  

Rakas lapsi.

Nythän sentään vähän tiedät molemmista ruumiistasi, mutta mitä tiedät itsestäsi? Sillä ymmärräthän, että koska sinulla on nämä molemmat ruumiit, niin täytyy sinun olla jotakin paljon parempaa, kuin ne ovat. Sinä olet se vielä paljon ihmeellisempi olento, joka asuu näissä ruumiissa ja hallitsee niitä.

Mutta mitä sinä sisimmässä olemuksessasi olet, sitä ei ole niin helppo selittää. Mitä vähäistä osaan sanoa siitä käsittämättömästä, joka elää ja hallitsee olemuksesi sisimmässä salakammiossa, siitä tulee tänään hyvin lyhyt kirje.

Tiedät, että voit ajatella, ja tiedät, että sinulla on tahto. Voit miettiä, mitä tahdot tehdä, oli se sitten hyvää tai pahaa, ja tahdollasi voit panna sen toimeen. Tämä ajatteleva ja tahtova olento olet sinä itse. Ruumiisi ovat vain työkalujasi, toinen hienompi, toinen karkeampi, mutta sinä itse istut peräsimessä ja ohjaat elämäsi purtta, ja sinä sen vuoksi yksin vastaat siitä, että pidät oikean suunnan.

Tämä olemuksesi sisin ydin on henki, ja se on Pyhä ja kallis, sillä se on itse Jumalan kipinä. Siten sinulla on sisässäsi ääni, joka ei koskaan vaikene ja joka todistaa, että Jumala elää, että hän elää omassa rinnassasi. Hänen äänensä kuulet silloin kun sisässäsi puhuu jokin, joka ei jätä sinua rauhaan, ennen kuin olet pyytänyt anteeksi, että olet ollut kova tai tehnyt jotakin pahaa. Hänen äänensä se myös sinua rohkaisee ja täyttää sinut ilolla, kun hiukan olet uhrannut itseäsi auttaaksesi toista ihmistä.

Mitä enemmän kuuntelet sitä ääntä ja noudatat sen kehotusta, sitä onnellisemmaksi tulet. Mutta jos sen äänen vaiennat ja luulet voivasi elää ilman sitä, niin usvat sielussasi lisääntyvät ja sinä eksyt pimeyteen.

Kipinään, jonka Jumalasta olet saanut, kätkeytyvät kaikkein kalliimmat aarteet, mutta ne ovat siinä vain mahdollisuuksina, ja riippuu kokonaan sinusta itsestäsi, pysyvätkö ne käyttämättöminä ja häviävätkö vai hoidatko ja kehität niitä, että ne tulevat siksi, miksi ne ovat aiotut, säteileviksi timanteiksi, jotka kuvastavat taivaallista valoa. Tietänet, että timantin hiominen on hyvin pitkällistä ja vaivalloista työtä. Ja vielä vaikeampi on hioa henkeä. Se ei tapahdu yhdessä maallisessa elämässä, mutta meilläpä onkin koko ikuisuus edessämme. Siitä enemmän toisella kertaa.

Nyt tahdon vain painaa sydämeesi, että Jumala elää sisässäsi pienenä siemenenä, jota sinun tulee vaalia ja hoitaa, niin että se kasvaa kauniiksi puuksi, joka voi levittää ympärilleen ihanaa tuoksua ja tuottaa virkistäviä hedelmiä. Sinulla on etuoikeus, kun olet kutsuttu sellaiseen työhön: se on onnellinen kohtalosi. Ole kiitollinen siitä ja pyri joka päivä siihen, että voisit täyttää sellaisen paikan elämässä.

Siitä tuntisi suurta iloa 

vanha isoisä.

  

IV  ELÄIMISTÄ
  

Pieni sinisilmä!

Tähän asti olemme puhuneet vain sinusta itsestäsi, siitä, mikä ihme sinä itse asiassa olet, pikku ihmislapsi, jolla on sekä henki ja sielu että ruumis niin läheisesti yhtyneinä toinen toiseensa ettet voi näyttää mitään ruumiisi kohtaa, jossa eivät ne kaikki kolme, ikään kuin ole käsi kädessä, tehden sinusta kokonaisen ihmisen.

Tänään puhumme niistä olennoista, jotka luomisketjussa ovat ihmistä lähinnä. Mutta pelkään, että siitä tulee pitkä kirje.

Oletko koskaan osunut laskemaan, kuinka monta eri eläinlajia tunnet? Etpä liene — enkä sitä ihmettele, sillä pian sinun täyttäisi hämmästyksellä se ominaisuus, jota sinun pitäisi laskea, ja sinun täytyisi luopua yrityksestä. Kaikkialla maanpinnalla mitä erilaisimmissa elämänoloissa vilisee eläimiä. Ne eivät viero erämaan polttavaa aurinkoa eikä napayön pimeyttä ja kylmyyttä, niitä elää korkealla Alppien lumipeitteisten huippujen keskellä, jossa ilma on ohut ja puhdas, samoin kuin merenpohjalla, jonne ei valonsäde voi tunkeutua ja jossa vedenpaine on suunnaton.

On luonnollista, että niin erilaiset elinehdot synnyttävät hyvin erilaisia ruumiinmuotoja ja sisäisiä elimiä, jotka soveltuvat niihin olosuhteisiin, joissa eläin elää, mutta on aivan sopimattomat toisille: Kala kuolee, jos se joutuu ilmaan, ja lintu ei voi elää vedessä. Jääkarhu pian läkähtyisi kuumuuteen Saharassa, ja leijona kuolisi viluun, jos se joutuisi Huippuvuorille. Mutta vielä monilukuisemmat kuin elinehdot ovat eläinmuodot, sillä lukemattomat ovat ne eläinsuvut, jotka menestyvät samoissa elinehdoissa. Totisesti ääretön on eläinsukujen moninaisuus maan päällä, ja miten monta lajia on jokaisessa suvussa! Eläinkunnassa — jos missään — Jumala on tuonut ilmi luovan mielikuvituksena rikkauden.

Mutta tarkoitukseni ei ole esittää sinulle edes aivan pintapuolistakaan katsahdusta eri eläinlajeihin, silloinhan minun pitäisi kirjoittaa paksu kirja, ja sen saat muuten oppia koulussa. Tahdon ainoastaan kiinnittää huomiosi muutamiin eläinkuntaa koskeviin seikkoihin, joita voi olla hyvä pitää muistissa.

Ensimmäinen on, että eläimet ovat keskenään niin ihmeellisesti erilaisia sekä suuruuteen ja ulkonaisiin muotoihin että ehkä vielä enemmän sisäiseen kehitykseensä nähden. Vertaile esimerkiksi kahta toisiaan niin lähellä olevaa eläintä kuin hevosta ja härkää; ne ovat molemmat ihmisen uskollisia ja tottelevaisia palvelijoita. Toinen on vilkas, viisas ja oppivainen, toinen hidas ja tyhmä ja kykenemätön oppimaan. Samoin koira ja lammas — nehän ovat vielä paljon erilaisemmat! Toinen on niin viisas, että se joskus voittaa ihmisen, toinen niin yksinkertainen, että on tullut sananparreksi: "Tyhmä kuin lammas". Yhteys ihmisen kanssa ei ole voinut kehittää hevosen ja koiran ymmärrystä niin paljon korkeammalle, kuin härän ja lampaan, koska ihmiset niitäkin hoitavat, vaan itse sukuperän puolesta toinen laji on toisen edellä, vaikka toiselta puolen ei voi kieltää, että ihmisen vaikutus esim. koiraan suuresti auttaa sen luonnollisten kykyjen kehittymistä.

Villien eläinten kesken näe saman kehitysasteitten myös eroavaisuuden. Kettu on tunnettu erinomaisesta viisaudestaan ja viekkaudestaan, jos on sitten kysymyksessä hiipiä saaliin kimppuun tai paeta vihollista. Jänis sitä vastoin ei ymmärrä sen enempää, kuin että se luulee olevansa kätkössä, jos se ei vain näe mitään; sen vuoksi se pistää päänsä pensaaseen.

Ja jos katselemme alempia eläinlajeja, huomaamme saman erotuksen niiden älynkehityksessä. Sammalikossa ja etanassa ei voi huomata älyä pienimmässäkään määrässä. Heidän pienuutensa ei kuitenkaan ole syynä siihen, sillä on eläimiä, jotka ovat paljon viisaampia. Katso esim. muurahaisia; ne osaavat rakentaa itselleen suuren talon — muurahaiskeon, jossa on monta kerrosta, sekä maan päällä että vielä syvällä maan sisässä. Ne elävät järjestyneissä yhteiskunnissa kuten ihmiset, näyttävätpä siinä suhteessa olevan vielä pitemmällä kuin ihmiset, että ne eivät milloinkaan riitele siitä, kenellä on etusija parhaimpiin paikkoihin. Jokaisella on määrätty toimensa, ja sen se nurkumatta suorittaa. Muutamat ovat asettuneet pitämään huolta kasvavasta sukupolvesta, toiset hankkivat ruokaa yhteiskuntaan kulkemalla saaliinpyynnissä. Muutamat rakentavat edelleen taloa, jota ne eivät koskaan saa tarpeeksi isoksi, toiset vartioivat sisäänkäyntejä, niin että asiaankuulumattomat eivät pääse sisään, ja peittävät ne kun alkaa sataa, niin että ei kosteus pääse sisälle. Mutta vain suvuttomat muurahaiset tekevät työtä. Koiraat ja naaraat ovat yhteiskunnan laiskureita, jotka tuskin koskaan menevät ulos, vaan antavat työmuurahaisten itseään palvella.

Muutamat muurahaislajit elävät melkein alinomaa sotajalalla toisten muurahaisyhteiskuntien kanssa, ja on liikuttavaa nähdä, kuinka ne pitävät huolta haavoitetuistaan ja hautaavat kuolleensa. Tiedätkin, että sellaisessa muurahaissodassa taistelu voi olla kuuma. Kun tappelu on päättynyt ja toinen puoli on voitettu, voi taistelukenttä olla täynnä kuolleita muurahaisia, joiden päät on purtu poikki.

On sellaisiakin muurahaislajeja, jotka sanan varsinaisessa merkityksessä harjoittavat karjanhoitoa; ne pitävät lypsylehmiä. Kummalliselta se kuuluu, mutta totta on, että ne etsivät lehtitäitä, joita ne kaikin tavoin hoitavat pusertaakseen niistä sitten makeata nestettä, jota ne ahneesti nauttivat. Toiset lajit taas harjoittavat maanviljelystä. Ne elävät eräänlaisesta ruohonsiemenestä, jota ne suorastaan viljelevät kekonsa ympärillä.

Eikö ole ihmeellistä, että nämä pienet hyönteiset niin monissa suhteissa muistuttavat ihmistä yhteiskuntajärjestykseensä ja elämäntapoihinsa nähden? Kuinka se on ymmärrettävissä? Eläin toimii vaistosta, vastataan, mutta mikä siis on vaisto? Kuinka voinkaan sitä selittää sinulle? Se on jokin, jonka luonto on eläimille opettanut ja jota ne noudattavat tietämättä miksi ne tekevät niin tai näin.

Mutta kuinka luonto voi niille sitä opettaa? kysynet.

Se on hyvin luonnollinen kysymys, mutta yhtä helppo ei ole siihen vastata. Etkö luule, että me saamme ajatella olevan näkymättömiä olentoja, jotka ovat korkealla eläinten yläpuolella ja joiden tehtävänä on pitää niistä huolta ja johtaa niiden kehitystä, että jokaisella eläinlajilla on omat erityiset opettajansa ja johtajansa ja että eläimet ovat niin tottelevaisia ja niin vailla omaa tahtoa, että ne sokeasti noudattavat, mitä nämä johtajat neuvovat niitä tekemään. Silloinhan voi ajatella, että jotkut eläinlajit helpommin käsittävät, mitä niiden johtajat tahtovat, ja sen vuoksi osoittavat hyvää ymmärrystä, kun toiset taas ovat hitaat käsittämään ja sen vuoksi tuntuvat tyhmiltä.

Minun pitää kertoa sinulle sellaisesta tapauksesta. Eräs herra Sykes Itä-Intiassa huomasi eräänä päivänä, että muurahaiset kävivät maistelemassa hänen hillojaan ja muita herkkujaan, joita hän säilytti holvikattoisessa huoneessa; ne pitävät nimittäin paljon makeasta. Hän veti pöydän seinästä ja asetti pöydänjalkojen alle maljat, jotka hän täytti tärpätillä. Nyt, hän ajatteli, ne eivät pääse pöydälle. Muutamia päiviä pienet kuokkavieraat pysyivätkin poissa, mutta pian niitä taas oli suuri joukko pöydällä. Hän pysähtyi nyt tarkastamaan niitä ja näki silloin, että ne kulkivat seinää ja holvia pitkin juuri niin korkealle, että ne tulivat pöydän yläpuolelle; siitä ne pudottautuivat pöydälle. Ja kun ne olivat tarpeeksensa syöneet, menivät ne pöydänlaidalle ja pudottautuivat lattialle. Toisella kertaa, kun pöydänjalkojen alla oli vesimaljat, raahasivat muurahaiset mukaan oljenkorren, laittoivat sen sillaksi veden yli ja jatkoivat ryöstöretkeään. Oljenkorsi vedettiin hiukan erilleen pöydänjalasta. Suuri hämminki. Sadoittain muurahaisia kokoontui molemmille puolille, ja pian onnistui maljan laidalla seisovien muurahaisten kääntää oljenkorsi takaisin entiseen asentoon, ja yhteys oli taas saatu aikaan. Ota vielä huomioon, että muurahaisilla on hyvin huono näkö. Ne eivät näe nokkaansa edemmäksi, kuten sanotaan.

Ja tässä toinen merkillinen tapaus.

Eräällä fransiskaanimunkilla Bozenissa oli tapana levittää hiukan sokeria ikkunalaudalleen muurahaisille, jotka tulivat puutarhasta. Eräänä päivänä hänen mieleensä juolahti panna sokeri vanhaan kuivaan mustepulloon ja ripustaa se rihmalla ikkunakehyksen poikkipienasta. Sitten hän pudotti muutamia muurahaisia mustepulloon. Ne vaelsivat pian kukin sokerimuru suussaan ylös rihmaa pitkin ja alas puutarhaan, toisia tuli lisäksi, ja pian oli hankalasta tiestä huolimatta vilkas liikenne käynnissä ylös ja alas rihmaa pitkin. Mutta eräänä aamuna munkki huomasi, että useimmat muurahaiset jäivät alas ikkunalaudalle ja muutamat mustepullossa olevat muurahaiset toivat sokerimuruja sen syrjälle ja pudottivat ne siitä ikkunalaudalla oleville tovereilleen.

Eikö se ollut niin harkittua ja viisasta, kuin jos vanhat ihmiset olisivat sen keksineet? Voiko muuta ajatella, kuin että joku muurahaisten näkymätön ystävä seisoi niiden takana ja johti niitä?

Olen tullut puhuneeksi hieman pitkälti muurahaisista, sen tähden että ne monessa suhteessa ovat niin lähellä meitä ihmisiä, vaikka ne ovat niin pikkuisia ja ruumiillisesti niin vähän kehittyneitä — mutta mitä on pieni ja mitä suuri? Varmaan me ihmiset, jotka pidämme itseämme niin suurina, olemme tuiki pienet verrattuina korkeampiin olentoihin, jotka ovat yläpuolellamme, sillä arvannet, että niitä on olemassa. Koko äärettömästä luomisketjusta näemme ainoastaan ne renkaat, jotka ovat lähinnä alapuolellamme, mutta tiedämme, että yläpuolellamme on vielä monta kehitysastetta, rajattomia, häikäisevän valon täyttämiä lakeuksia, vaikka me emme voi niitä nähdä. Siellä ovat suurimmat ihmeet, mutta siitä enemmän toisella kertaa. Ensi kirjeessä puhun hiukan enemmän eläimistä. Se on erittäin mielenkiintoinen luomiston luku, ajattelee

isoisäsi.

  

V  ENEMMÄN ELÄIMISTÄ
  

Rakas ystävä!

Puhuimme viimeksi eläinten älystä, mutta ei ainoastaan eläinten ymmärryksessä näy korkea kehitys, niillä on myöskin — ainakin ylemmillä — liikuttavan hienoja tunteita. Tiedät, että koira tai hevonen voi osoittaa suorastaan inhimillistä rakkautta sitä kohtaan, joka on sille hyvä. Varmaan olet myös kuullut kerrottavan, että moni koira on osoittaen ihmeteltävää neuvokkuutta ja rohkeutta pelastanut isäntänsä ja pienen lapsen hengenvaarasta. Mutta lämpimät hellyyden ja uhrautuvaisuuden tunteet eläinemo tavallisesti osoittaa poikiaan kohtaan. Nyt minun täytyy vielä kertoa tarina, jonka olen kuullut aivan luotettavalta henkilöltä.

Eräällä maatilalla Södermanlannissa oli newfoundlantilaisnarttu nimeltä Asta, joka juuri oli saanut poikasia. Kolme niistä otettiin pois emolta ja vietiin, niin että se ei nähnyt, järvelle, jossa ne hukutettiin avantoon. Asta vinkui ja etsi koko päivän kadonneita poikasiaan, mutta seuraavana aamuna ne kaikki kolme makasivat kuolleina ja kylmästä kangistuneina rappusilla talon edessä. Asta oli lopultakin löytänyt niiden haudan ja — ollen taitava uimari — sukeltanut ne toinen toisensa jälkeen esille jääkylmästä vedestä. Niin hellää äidinrakkautta tapaa tuskin ihmisissä.

Jos nyt eläimet osoittavat niin paljon ymmärrystä ja niin paljon tunnetta, mitä meidän on ajateltava niistä? Ei suinkaan ajatus tai tunne voi saada alkuansa aineellisesta ruumiista, kuten sinä itse et voi ajatella etkä tuntea ainoastaan fyysisellä ruumiillasi? Ei, sinähän ymmärrät yhtä hyvin kuin minä, että näiden ominaisuuksien täytyy tulla sisäisestä näkymättömästä olennosta, sinä käsität että eläimilläkin on sielu.

Mutta mikä ero on sitten ihmisen ja eläimen välillä? sinä kysyt.

Hyvin tärkeä ero. Muistat, että sinulla itselläsi ja siis ihmisellä on ruumis ja sielu eli, kuten myös opimme niitä nimittämään, näkyväinen ja näkymätön ruumis, mutta niiden lisäksi vielä henki, itse Jumalan kipinä, joka kerran eloon virittyään ei milloinkaan voi sammua. Pienenä mahdollisuutena se on olemuksesi pohjalla ja ikävöi ja suuntautuu alkuperäänsä kohti eikä ennen tyynny, kuin sinä pitkän ja vaivalloisen kehityksen perästä olet päässyt perille. Se on sinun suuri etevämmyytesi eläimen rinnalla, joka omistaa vain ruumiin ja sielun, mutta ei vielä ole saanut sitä jumalkipinää, jonka nimi on henki.

Nyt voin arvata, että sinä suuntaat minuun suuren tulvan kysymyksiä. Anna niiden vain tulla, ja anna minun koettaa antaa muoto sekä sinun kysymyksillesi että vastauksillesi. Jos istuisimme toistemme vieressä, kuuluisi keskustelumme ehkä näin:

– Mutta ei kait kaikilla eläimillä ole sielua? Ehkä koiralla, joka on viisas ja ystävällinen, on sielu, mutta ei kai pienen pienillä eläimillä, kuten kärpäsellä? Ei suinkaan kärpäsellä ole sielua?

– Kaikella mikä elää on sielu, sillä muuten se ei voisi elää. Mutta sielut ovat hyvin eri tavalla kehittyneet. Senhän näet jo ihmisistä. Toiset ovat hyviä ja jaloja, koska heillä on hyvin puhdas ja korkealle kehittynyt sielu, mutta toiset ovat pahoja ja itsekkäitä, sen tähden että heidän sielunsa on epäpuhdas ja kehittymätön. Eläimissä tämä sielunkehityksen erotus on paljon suurempi, jos verrataan korkeampia eläimiä alhaisimpiin. Esim. koiran sielu ei ole vain elämän ylläpitäjä, se voi myös ilmaista sekä ajatuksia että tunteita melkein kuten ihmisen, mutta kärpäsen sielu — mikäli sitä voimme tajuta — ilmenee ainoastaan itse elämänä. Ymmärrät siis, että koiran ja kärpäsen sielun välillä on äärettömän suuri erotus.

– Mutta, isoisä, ei suinkaan eläimen sielu ole kuolematon?

– Miksei? Jos sinun oma sielusi on kuolematon, niin olisihan hyvin ihmeellistä, jos ei koirankin sielu olisi. Tiedätkö, mitä yksi Ruotsin suurimpia ja jaloimpia ajattelijoita, Viktor Rydberg, siitä asiasta on sanonut? Eräs koulupoika kirjoitti hänelle ja kysyi, uskoiko hän että koiralla on kuolematon sielu. Silloin Rydberg vastasi seuraavilla sanoilla: Minun täytyy tunnustaa, että jos eräitten tuntemieni koirien käsitteeseen kuuluisi, että niiden sielun täytyy kuolla, niin minun täytyisi vapisten ja peläten ajatella oman sieluni kohtaloa.

– Olkoon menneeksi koira, mutta ei kai voi uskoa, isoisä, että kärpäsellä ja hyttysellä ja madolla on jokin kuolematon sielu?

– Siihen kysymykseen ei tiedätkös ole helppo vastata, mutta koetan tehdä sen sinulle selväksi, kuinka minä asiata ajattelen.

Ei mikään voi hävitä tai kokonaan lakata olemasta, ei edes karkea aine. Se vain muuttuu. Puut, jotka palavat pesässä, muuttuvat tuhkaksi ja kaasuksi, jotka poistuvat savupiipusta, mutta ne eivät häviä olemattomiin. Ruumis, jonka kuollessa jätämme, muuttuu haudassa mullaksi, ja sen osaset liittyvät uusiksi aineyhdistelmiksi, mutta ei hitunenkaan siitä häviä jäljettömiin. Näkymätön maailma, jonka aineesta sielu on rakennettu, on paljon suuremman arvoinen kuin näkyväinen, sen vuoksi eivät senkään aineet voi hävitä ja haihtua, mutta ne voivat muuttua.

Se näkymätön ruumis, joka antaa elämän alemmalle eläimelle ja jota syystä voimme sanoa eläimen sieluksi, elää eläimen kuoleman jälkeen, mutta se ei näkymättömässä maailmassa ole olemassa erityisenä pienenä yksilönä, vaan yhtyy siellä toisiin samanlaisiin pieniin eläinsieluihin, ja ne yhdessä muodostavat tähän lajiin kuuluvien eläinten niin sanotun ryhmäsielun, voimalähteen, josta pieniä elämänsuonia pulppuaa esiin aina kun uusia tähän lajiin kuuluvia eläimiä syntyy maan päälle.

– Sepä kummallista. Etkö voi selittää hiukan tarkemmin?

– Eihän ole helppo ymmärtää näitä elämän salaisuuksia, mutta soisin niin mielelläni, että saisit jonkun käsityksen elämän salaperäisestä jatkumisesta sukupolvesta toiseen.

Kuvittele, että pieni varpunen syntyy maan päälle. Varpusemo on muninut ja makaa hautomassa munia ruumiinlämmöllään, jotta munista tulisi esiin pieniä varpusenpoikasia. Uusi pieni olento, joka on syntyvä maan päälle, uinuu munassa vielä ainoastaan mahdollisuutena. Vanhemmat ovat niin sanoakseni antaneet fyysiset ainekset, joista pieni ruumis rakennetaan, mutta pelkässä fyysisessä aineessa ei ole elämää. Sen täytyy tulla ulkoapäin, ja se on jo tullut. Siitoksen tapahtuessa vuoti pisara näkymättömästä elonlähteestä, siitä suuresta varastosta, josta varpussuku saa elämänsä. Varpussielu on asettunut asumaan munaan ja suorittaa siinä suuren luonnonihmeen: mullan keltuaisesta ja valkuaisesta se rakentaa itselleen ruumiin, jalat ja lihakset, veren ja hermot, höyhenet ja untuvat, nokan ja kynnet. Ja kun työ on valmis, nokkii pikkuolento reiän kuoreen ja kömpii esiin. Ajattele miten taitava rakennusmestari on tuo pieni varpussielu, joka osaa muodostaa kaikki niin täydelliseksi, osaa tehdä pienen varpusen samanlaiseksi kuin kaikki muut varpuset, yhtä isoksi, yhtä harmaanruskeaksi, ja vielä tuo mukanaan samat elämäntavat, jotka ovat ominaiset kaikille muille varpusille. Varpusen mieleen ei juolahda lentää korkealle ilmaan laulamaan leivon tavoin tai lähteä uimaan veteen hanhen lailla tai syödä raakaa lihaa haukan tavalla. Se tietää, mikä varpuselle sopii, ja sen se on oppinut suurelta ryhmäsielulta, jonka pieni haara se on, ja se mukautuu siihen, sillä se ei muusta tiedä. Ja kun varpunen muutamien vuosien kuluttua kuolee, erkanee pieni varpussielu ruumiista, palaa ryhmäsieluun ja luo silloin mukanaan maaelämästään jonkun pienen kokemuksen, joka jatkaa ryhmäsielun perintötapoja.

– Sanohan, isoisä, onko koirillakin tuollainen ryhmäsielu?

– On, mutta se on paljon kehittyneempi ja sen vuoksi peräti erilainen kuin alemman eläinlajin ryhmäsielu. Kehittymättömien eläinten sielut sekaantuvat toisiinsa kuten vesipisarat järvessä, niin että toista ei voi toisesta erottaa. Mutta korkeimpien eläinten sielut ovat toisistaan erillään kuten herneet säkissä. Jokainen herne on erityinen pieni kappale eikä voi sulaa toisiin herneisiin. Samoin kehittyneemmät eläinsielutkin ovat päässeet niin pitkälle, että ne näkymättömässäkin maailmassa ovat itsenäisiä yksilöitä, joiden ei enää tarvitse sulautua saman lajin toisiin yksilöihin. Ne pysyvät kuitenkin samassa ryhmässä, ja ne kokemukset, jotka joku yksilö maaelämänsä aikana tekee, tulevat toistenkin yksilöiden hyväksi. Moni kettu on saattanut tehdä sen kokemuksen, että ihminen on julmin kaikista petoeläimistä, hän ampuu kettuja ja pyytää niitä saksilla ja kavalasti laitetuilla kuopilla. Tämä kokemus leviää ryhmään, ja kettu, joka syntyy maan päälle, tuntee sen vuoksi luonnostaan arkuutta ja pelkoa ihmistä kohtaan, vaikka tällä samalla ketulla ei ole ollut mitään kokemusta ihmisen vaarallisuudesta. — Älä vain sinä, pikku ystäväni, anna eläimille aihetta pelätä ihmistä!

Luulenpa, että sinulla on vielä kysymyksiä sydämelläsi, sillä rypistät niin otsaasi ja näytät niin miettiväiseltä. Puhu suusi puhtaaksi, niin näen, voinko vastata sinulle.

– Arvaat oikein, isoisä, moni asia on minulle vielä epäselvänä, niin epäselvänä, että tuskin tiedän, kuinka minun pitää kysyä. Niin, tahtoisin tietää, eikö varpussielu koskaan voi syntyä muuksi kuin varpuseksi, eikö se ikinä voi muuksi tulla?

– Siihen voin vastata ainoastaan, että kaikki taivaassa ja maan päällä on kehityksenalaista mikään pysy paikallaan, mutta kuinka tämä kehitys tapahtuu, siitä en uskalla mitään varmaa sanoa. Luulen kyllä, että aina tulee olemaan varpusia, mutta ne sielunalkeet, jotka elähdyttävät nykyisiä varpusiamme, kehittyvät vähitellen, yhtyvät suuremmiksi yksilöiksi ja siirtyvät yhä korkeampiin eläinryhmiin, kunnes ne saavuttavat korkeimpien eläinten asteen ja tulevat yksilöiksi. Mutta Kaikkivaltias, joka ei koskaan lakkaa luomasta, herättää yhtä mittaa eloon uusia sielunalkeita, ja tulokkaat täyttävät ne aukot, jotka korkeammalle nousevat jättävät jälkeensä, ja sitten niiden on vuorostaan kuljettava saman äärettömän pitkän kehityksen läpi eläinmaailman monien muotojen kautta. En kuitenkaan usko, että jokaisen pienen elonkipinän pitää kulkea eläinmaailman kaikkien lukemattomien sukujen kautta. Se ei voi olla tarpeellista.

– Tiedätkö sinä, isoisä, mitkä eläimet sekoittavat sielunsa yhteen kuten vesipisarat järvessä ja eläimillä on oma sielunsa, joka on toisista erotettu kuten herneet säkissä?

– Ei lapsi, sitä en tiedä, mutta luulen kyllä, että ne eläimet, jotka suuremmassa määrässä osoittavat enää älykkyyttä ja tunnetta, ovat yksilöitä, joiden tarvitse sekoittua muihin lajeihin. Se on luullakseni varsinkin korkeampien kotieläinten laita.

– Mutta mitä niistä sitten tulee? Eivätkö ne koskaan tule muuksi kuin eläimiksi?

– Ne tulevat ihmisiksi.

– Sitä melkein odotin, koska kerran kaikki kehittyy ja tulee entistä korkeammaksi. Mutta sano, isoisä, kuinka se tapahtuu?

Niin, jospa sen tietäisi! Mutta tahdon kertoa sinulle, mitä siitä olen kuullut, vaikka en uskalla väittää että niin tosiaan on asianlaita.

Kun eläinsielu, esim. koira, on saavuttanut sellaisen kehityksen, että se ei enää mitään voi oppia eläinmaailmassa, ei sen enää tarvitse syntyä maan päälle koiraksi, mutta se ei silti heti ole valmis tulemaan.

Ensin sen täytyy käydä erityinen koulu, jossa se saa oppia, minkä suuren vastuunalaisuuden ihmiseksi tuleminen tuo mukanaan. Tämä koulu ei ole täällä maan päällä, vaan toisella planeetalla. Vasta kun sitä tällä tavalla on huolellisesti valmistettu, se käy tulikasteen läpi ja saa hengen, jumalkipinän, jonka vaikutuksesta se voi tuntea itsensä persoonalliseksi olennoksi, ylentää ajatuksensa, Jumalan luo ja ikävöidä päästä jälleen Hänen yhteyteensä.

Entä sitten, isoisä, kuinka sitten käy?

Siitä puhumme toisella kertaa. Nyt olet saanut tarpeeksi ajattelemista tämän päivän osalle, arvelee

isoisä.

  

VI  KASVIMAAILMASTA
  

Ystäväni!

Nyt olemme puhuneet niistä suurista ihmeistä, jotka kohtaavat ihmismaailman ja eläinmaailman pintapuolistakin tarkastajaa, mutta siihen ei luonnon ihmeellinen rikkaus ole loppunut. Katso ympärillesi: kaikkialla koko luomistossa sinua kohtaavat suuret, ihanat ihmeet, joiden pitäisi virittää mielesi hartaaksi ja kiitolliseksi siitä, että saat olla mukana ihailemassa luonnon tyhjentymätöntä tuottamisvoimaa ja niitä kauneutta uhkuvia muotoja ja värejä, joihin se tuotteensa pukee.

Oletko ajatellut, kun keväällä riemastuen olet poiminut ensimmäisen sinivuokon, miten suurenmoinen teos se on? Pienestä juuresta, joka on maannut maassa ja talvella ollut kankeana kylmästä, auringonlämpö on houkutellut esiin pienen nupun, joka ensin näyttää hieman näivettyneeltä, mutta sitten oikaisee itsensä hienon varren nenässä ja avautuu ihastuttavaksi kukkaseksi, jonka kuusi sinistä terälehteä asettuu piiriin kukan kaikkein pyhimmän ympärille. Ja minkä luulet sen olevan? Se on pieni nippu heteitä ja emiä, joiden on suoritettava toinen suuri ihme, kasvimaailman suurin: loihdittava esiin pieniä siemeniä, jotka vuorostaan voivat tuottaa uusia sinivuokkoja. Eikö ole merkillistä, että tämä ihanuus on voinut nousta mustasta, likaisesta maasta ja vielä niin aikaisin, että lumi ei ole vielä ehtinyt oikein sulaa pohjoiseen viettävältä mäen rinteeltä! Mistä se sai mehevän vehreytensä, mistä sinisen värinsä? Eivät värit mullassa olleet. Jokin, mikä oli uinunut pienessä kangistuneessa juuressa, suuri taikuri elämä oli ne kätkenyt kyhmyisen juuren sisään. Elämä se piirsi lehtien ominaisen muodon ja laski terälehdet, niin että niitä ei tullut enemmän eikä vähemmän kuin kuusi, elämä se puki ne morsiusneidoiksi siihen hääjuhlaan, jota heteet ja emit auringon ihanasti paisteessa viettävät. Voitko ajatella suurempaa taikuria kuin on elämä — nimittäin kun hän saa auringon avukseen, sillä muuten hän ei jaksa mitään tehdä. Mutta yhdessä he tekevät ihmeitä.

Ja mitä muotojen ja värien vaihtelevaisuutta esittää meille kasvimaailma — sen ohjelmassa ei ole vain sinivuokkoja! Viikkoa sinivuokkoja myöhemmin tulevat valkovuokot, jotka ovat sinivuokkojen läheistä sukua, mutta joiden lehdet ovat leikatut aivan toisen mallin mukaan. Ja sitten tulevat käenrieska ja kevätesikko ja kaikki kevään ja kesän lukemattomat kukkais- ja heinälaumat, jokainen oikealla ajallaan määrätyssä järjestyksessään, ja jokaisen puku on omaa erikoista kuosia ja väriä ja erilainen kuin kaikkien muiden.

Ja kuinka erilaiset ne ovat luonteeltaan! Voiko olla suurempia vastakohtia kuin esim. toiselta puolen ujo, arka vanamo, joka kätkeytyy metsän pimentoon yksinäisyyteen, mutta ilmaisee olinpaikkansa ihanan tuoksun kautta, jota se henkii — tämä kukka, joka voittaa ihmisten sydämen, niin että he eivät muuta voi kuin rakastaa sitä, ja toiselta puolen voikukka, joka vahvana ja julkeana raivaa tiensä kaikkialle, saa jalansijan kovalla maantienlaidalla, hyppää ojan yli, ja tunkeutuu aidasta puutarhaan, jossa se pitää hauskaa, pistää päänsä joka paikkaan ja tallaa alas muut kukat. Jos puutarhuri viikatteellaan koettaa karkottaa tunkeilijaa, niin se vain nauraa hänelle. Se pudistaa kevyttä siemenpalloaan ja tuuli sirottaa laajalle sadoittain sen jälkeläisiä, jotka kaikki ovat elämän jatkajia, kaikki yhtä vallattomia ja tungettelevaisia. Se on sietämätön, ja kuitenkin voikukkakin on kaunis. Oletko oikein kiinnittänyt huomiotasi sen sievään lehtimuotoon — se on erinomainen kudontamalli — ja kukkien lämpimään keltaväriin puhumattakaan erinomaisen sirosta siemenpallosta? Sanon sinulle: jos se ei olisi niin yleinen ja niin röyhkeä, niin varmasti se saisi kasvaa ruukussa ja muodostaa kukkalavan reunuksen.

Ja ajattele orjanruusua. Sillä on myös oma omituinen luonteensa, se koristelee mitä kauniimmilla kukilla; ne ovat kuin nuoria karkeloivia tyttöjä, mutta kun lähestyy ja aikoo niitä ottaa, niin ne puolustautuvat, ja jos niihin käy käsiksi, ne raapaisevat. Mehiläiset saavat lennellä niiden kuvuissa, mutta ihmisistä ne eivät pidä.

Ja ajattele ohdaketta. Ylpeänä ja kovana ja pistävän terävänä se seisoo paikallaan. Se ei ole ruma, pikemmin kaunis, mutta ilkeä. Se repii ohuen kesähameen, jos sitä lähestyy. Ja jotkut ohdakelajit heittävät meihin takiaisia, jotka me saamme viedä kotiimme ja jotka pureutuvat niin kiinni, että me emme tahdo saada niitä irti.

Omituista on myöskin se, kuinka erilaiset kasvien elintarpeet ovat. Maaperää, joka toiselle on liian karu, pitää toinen ylen hedelmällisenä ja osoittaa niukoissakin olosuhteissa voivansa kasvaa suureksi ja kauniiksi. Puutarhakukkamme vaativat hyvin lannoitettua ruokamultaa, mutta tulikukka saattaa kuivalla ja karulla soramäellä pitää päänsä pystyssä ja kehittää värikkään kukkaiskimpun. Kurjenmiekka tahtoo itselleen pehmeän liejumaan eikä koskaan saa kyllikseen vettä, mutta maksaruoho osoittaa voivansa elää pienessä vuoren halkeamassakin ja kuitenkin kasvattaa möyheitä lehtiä ja pieniä hienoja kukkia.

Mutta korkealle maanpinnan kukkien ja ruohojen yläpuolelle kohoavat suuret kunnianarvoisat puut. Toiset ovat niin vahvat, että ne ovat nähneet monta ihmislasten sukupolvea lisääntyvän, vanhenevan ja kuolevan, mutta yhä ne seisovat paikallaan ja antavat varjoa ihmisille ja tyyssijan linnuille, jotka rakentavat pesänsä niiden oksille. Niitä ei vaivaa vallattomuus eikä ilkivaltaisuus. Tyyninä ja rauhallisina ne seisovat paikallaan ja katsovat pieniä kukkasia, jotka niiden juurella puhkeavat ja kuihtuvat. Ne ovat kasvimaailman viisaat, jotka järkkymättömän tyyninä kuuntelevat tuulen vinkumista, ukkosen jyrinää, eläinten huutoja ja ihmisten huokauksia. Ei mikään voi häiritä niiden uljasta kasvua korkeutta kohti.

Mutta kuinka erilainen on niidenkin luonne: kuinka miellyttävä ja elämää uhkuva on koivu, kuinka vakava ja raskasmielinen kuusi, kuinka lujatahtoiselta ja itsetietoiselta näyttää vanha honka, kuinka epävarmalta ja aralta haapa, mutta kuinka majesteetillinen ja kunnioitusta herättävä on tammi.

Todella ihmeellistä on, kuinka kasvit muistuttavat ihmisiä, kuinka molemmissa näkyy sama luonteiden moninaisuus. Toiset ovat kuin hauras ruoko, jonka heikoinkin tuuli taivuttaa, ja toiset seisovat voimakkaina ja uhkaavat myrskyjä, vaikka oksa tai toinen katkeaisikin; toiset ovat katkeria ja myrkyllisiä ja toiset terveeksi tekeviä ja virkistäviä: toiset ovat ylpeitä ja umpimielisiä ja alistuvat kieltäymyksiin, mutta toisia ei koskaan voi kylliksi hoitaa ja vaalia. Jos ajattelet, tiedät varmaan jonkun kasvin, joka muistuttaa äitiäsi tai vanhaa setääsi tai jotain toveriasi. Mutta varmaan sinun on vaikeampi löytää sellaista, joka muistuttaa itseäsi. Tiedätkö, mistä se johtuu? Saat koettaa itse arvata.

Elämä, ihana, voimakas elämä läpäisee koko kasvimaailman ja luo tyyppejä, joiden muodot ja luonteet ovat mitä erilaisimmat. Voisi melkein luulla, että kun Luoja alkoi luoda maata, hän julisti taivaan kaikkien taiteilijoitten kesken kilpailun siitä, ken osaisi laittaa mallin kauneimmalle puulle tai ihanimmalle kukalle. Ja silloin ne tuhannet ja taas tuhannet, jotka tunsivat taiteen pyhän liekin palavan sisässään, alkoivat miettiä ja luoda luonnoksia. Ja kun sitten kaikki saivat työnsä valmiiksi ja toivat mallinsa ja vapisten odottivat ja ihmettelivät, kuka tulisi voittajaksi suuressa kilpailussa, niin viipyi Luojan hellä katse niin kauan jokaisessa mallissa, että nuo tuhannet ja taas tuhannet taiteilijat ajattelivat: ehkä minä olen onnen suosikki. Mutta kun luoja oli lopettanut tarkastuksensa, kohotti hän kätensä siunaten heidän kaikkien päälle ja sanoi: "Te olette kaikki tehneet hyvää työtä, eikä mitään hyljätä, ei edes pienintä ruohonkortta. Minä vuodatan elämäni kaikkiin teidän muotoihinne, niin että ne tulevat uuden maani kaunistukseksi ja kaikkien niiden olentojen iloksi ja hyödyksi, jotka maan päälle synnytän."

Sellaista voi haaveilla, mutta silti ei pääse pitemmälle elämän salaisuuksien tuntemisessa.

Mutta mitä itse elämä sitten on? sinä kysynet.

Niin, kunpa sen osaisin sanoa! Se on salaisuus, jota ei kukaan voi käsittää eikä kukaan selittää. Me näemme sen vain ilmauksissa. Mutta menkäämme takaisin sinuun itseesi. Kuten sinun fyysinen ruumiisi olisi vain eloton lihamöhkäle, vaikka se kuinka nerokkaasti olisi rakennettu, jos sinulla ei myös olisi näkymätöntä ruumista, sielua, joka on elämän ylläpitäjä, niin myös jokaisessa kasvissa, jokaisessa kukassa sen näkyväisen ruumiin lisäksi on jokin näkymätön, jokin, jota voi sanoa kukan sieluksi. Mutta tämä sielu ei ole läheskään niin kehittynyt kuin ihmisen sielu, ei edes kuten on eläimen. Se on kuin vastaherännyt mahdollisuus, joka hieroo silmiään. Se ei mitään aavista, ei mitään ymmärrä; sen mielestä on vain niin siunatun ihanaa saada elää.

Mutta — voit arvella — minullahan on sen lisäksi henki. Onko ehkä kukallakin henki?

Ei, ystäväiseni, kukalla ei ole omaa henkeä, sillä ei edes ole omaa yksilöllistä sielua, kuten korkeammilla eläimillä. Mutta koko luonnon, koko maailmankaikkeuden läpäisee henki, suuri Henki, ja hänestä elämä voimakkaina sykähdyksinä virtaa koko maailmaan. Se tunkeutuu kaikkialle, se haarautuu kuten veri ihmisruumiissa luonnon kaikkien monenmuotoisten kappaleiden pienimpiin yksityisosiin, mutta se ei kaikkialla ole yhtä liikkuva, yhtä kehittynyt, yhtä voimakas.

Eräs suuri ajattelija, filosofi F. W. J. Schelling, on kauniisti ilmaissut tämän totuuden sanoessaan: "Elämä uinuu kivessä, hengittää kasvissa, liikahtaa eläimessä ja tulee tietoiseksi ihmisessä".

Isoisäsi

  

VII  NS. ELOTTOMASTA LUONNOSTA
  

Pikku epäilijä!

Taisipa kasvoillesi valahtaa epäilyksen ilme, kun viimeisestä kirjeestäni luit Schellingin sanat: "Elämä uinuu kivessä". Olethan koulussa oppinut, että kivikunta kuuluu "elottomaan luontoon", etkä itsekään ole nähnyt mitään elonmerkkiä kivissä ja metalleissa. Se on totta, ja jos vertaa kivikuntaa kasveihin ja eläimiin, voi sitä syystä sanoa elottomaksi luonnoksi erotukseksi jälkimmäisistä, joita paremmin voi lukea elolliseen luontoon kuuluviksi.

Ja kuitenkin piilee Schellingin sanoissa suuri totuus. Vikana on vain se, että me rajoitetuilla aisteillamme emme voi käsittää kivessä uinuvaa elämää. Se ei ilmene niin helposti kuin kasvissa tai eläimessä, se pysyy salassa ihmisten katseilta. Mutta ei sentään kokonaan; eräissä ilmiöissä voimme havaita tätä elämää. On kuten se liikahtaisi unessa ja osoittaisi elävänsä, vaikkakaan se ei jaksa aukaista silmiään.

Voit itse saada tämän salaisuuden luonnosta ilmi, jos menettelet oikein ja olet hieman kärsivällinen. Osta apteekista muutamilla penneillä pulverisoitua alunaa ja liuota se teevadille veteen koko ajan hämmentäen seosta. Pane niin paljon alunaa, kuin vesi voi liuentaa. Silloin saat kirkkaan kyllästetyn alunaliuoksen. Pane sitten teevati viileälle paikalle, jossa se jonkun aikaa saa olla aivan koskemattomana; muista ettet saa tyrkätä tai kallistaa sitä nähdäksesi minkä näköinen se on. Se vaatii täydellistä rauhaa. Kun sitten vesi haihtuu, voit nähdä, että kuiva aluna on muodostanut pieniä kauniita kiteitä, jotka osoittautuvat muodoltaan säännöllisiksi, jos tarkastat niitä suurennuslasin lävitse. Mistä tuli se voima, joka sai aikaan säännölliset kiteet? Alunassa uinuva elämä, se liikahti ja ilmaisi olemassaolonsa.

Ja jo tässä vajanaisessa elämänilmauksessa näkyy alku määrätyn muodon noudattamiseen, joka muoto on erilainen eri aineilla. Samanlainen suolaliuos muodostaa aivan samoja kidemuotoja, mutta toiset aineet muodostavat toisenlaisia kidemuotoja. Kuten kasvimaailmassa: kaikilla sinivuokoilla on sama lehtimuoto, mutta valkovuokoilla ja sinivuokoilla on hyvin erilaiset lehtimuodot.

Katso myöskin, kuinka jäätyneen ikkunaruudun eriskummalliset jääkiteet ilmeisesti muistuttavat kasvimaailman muotoja. Ne ovat melkein kuin kangastus, kuin ennustus epäelimellisen luonnon tulevasta elämän kehittymisestä.

Vielä tarkemmin voi havaita kidemuodostumisen elonmerkkejä, jos käyttää hyvää mikroskooppia. Jos panee pisaran kyllästettyä suolaliuosta mikroskooppiin, saa nähdä ihmeitä. Ensin muodostuu pieniä hienoja neuloja, jotka moninkertaisessa suurennuksessakin näyttävät aivan pieniltä ja hiuksenhienoilta. Ne liikkuvat edestakaisin nesteessä. Kaksi neulaa yhtyy, mutta ne eivät sovi olemaan toistensa seurassa, vaan ponnahtavat toisistaan eri suuntiin. Mutta toinen näistä kahdesta neulasta kohtaa kolmannen, ne vetäytyvät suoraa päätä toistensa luo, asettuvat vierekkäin, ja samassa ne yhtyvät ja muodostavat yhden neulan, joka on paksumpi kuin entiset. Tämä vuorostaan etsii toisen neulan ja yhtyy siihen, ja neulat kasvavat, kunnes ne tulevat pieniksi kiteiksi, joilla on aivan määrätty muoto.

Etkö myönnä, että tässä ilmenee elämää? Mutta kun pienet kideneulat tällä tavalla liikkuvat ja valitsevat, työntävät toisen luotaan ja yhtyvät toiseen, ei niiden valinta ole itsetietoista ja omavaltaista, vaan se perustuu kemialliseen taipumukseen, joka noudattaa varmaa lakia. Olkoot kristallineulat kuinka pienet ja näyttäkööt ne kuinka samanlaisilta tahansa, kun niitä katselee mikroskoopin avulla, niin ne kuitenkin ovat kahta eri lajia, sähkövaraukseltaan positiivisia ja negatiivisia. Ja fysiikasta tiedät, että kappaleet, joissa on samannimistä sähköä, poistavat toisiaan ja ne taas, joissa on erinimistä sähköä, vetävät toisiaan puoleensa. Mutta jos se ei olekaan vapaaehtoista valintaa, niin se kuitenkin on elonmerkki.

Tiedäthän, että kemisti laboratoriossaan käsittelee jähmeitä ja nestemäisiä aineita, jotka kaikki luetaan "elottomaan luontoon", mutta mitä tuloksia kaikesta hänen työstään olisi, jos ne todella olisivat elottomia? Juuri näissä hapoissa ja emäksissä uinuvaa elämää hänen on siitä kiittäminen, että hän jotakin saa aikaan.

Opetan sinulle toisenkin kokeilun, jonka helposti voit suorittaa. Otat tavallisen liitupalasen, jollaisella kirjoitetaan mustalle taululle. Se on, kuten tiedät, kokoonpantu kappale, joka on muodostunut kalkista (ns. emäksestä) ja hiilihaposta (ns. haposta). Nämä aineosat ovat niin läheisessä yhteydessä toistensa kanssa, että et voi ottaa erilleen pienintäkään murusta, joka olisi ainoastaan kalkkia, etkä pienintäkään osaa, joka olisi pelkkää hiilihappoa. Liitu on täydellisesti yhdenlaatuinen kappale. Mutta nyt on olemassa eräs happo, rikkihappo, joka on paljon voimakkaampi kuin hiilihappo — voit saada sitä apteekista, mutta muista tarkoin varoa, ettet tiputa sitä käsillesi tai vaatteillesi, sillä se syövyttää heti reiän. Jos kaadat vähän rikkihappoa liitupalaselle, kuulet pihinää ja näet pienten kaasuporeitten nousevan esiin liidusta. Mitä on tapahtunut? Molempien happojen välillä syntyi taistelu, ja voimakkaampi rikkihappo ajoi tiehensä heikomman hiilihapon, joka kiukusta sähisten poistui voittajan tieltä. Ja samassa silmänräpäyksessä yhtyi rikkihappo yhtä läheisesti ja vielä kiinteämmin kalkkiin, ja niin syntyi uusi kappale, jota sanotaan kipsiksi. Jos kipsille kaadat hiilihappoa, ei kipsi ole siitä millänsäkään. Rikkihappo ei väisty hiilihapon tieltä. Siinäkin on esimerkki voimista, jotka uinuvat ns. elottomassa luonnossa, mutta saatuaan aihetta yhtäkkiä tulevat esiin ja silloin saavat aikaan oikein pienen vallankumouksen.

Eikö se ole elonmerkki? Ainakin saa varoa, ettei mene väittämään koko epäelimellistä maailmaa elottomaksi.

Opi siitä, että kivet ja metallit, vesi ja ilmakin ovat Jumalan luomisajatuksia, että hän niihinkin on pannut sitä elämää, joka koko luontoa elähdyttää.

Isoisäsi

  

VIII  LUONNONVOIMISTA
  

Oma ystäväni!

Ns. elottoman luonnon yhteydessä, jonka nimityksen huomasimme varsin sopimattomaksi, pitäisi meidän ehkä myös hiukan puhua niistä suurista voimista, jotka luonnossa vaikuttavat. Mutta jos odotat minun rupeavan puhumaan niistä kaikista, niin petyt. Se olisi aivan mahdotonta siitä yksinkertaisesta syystä, että on niin paljon voimia, joita emme vielä ole keksineet, voimia, joiden vaikutuksia voimme vilahdukselta havaita, varsinkin salatieteen salaperäisellä alalla, mutta jotka salassa tekevät työtänsä meidän niistä mitään tietämättä.

Mutta puhukaamme eräästä voimasta, jonka tunnemme eli luulemme tuntevamme, puhukaamme vetovoimasta, joka vaikuttaa kaikessa fyysisessä aineessa. Jos uskaltaisimme arvioida luonnonvoimia, pitäisi meidän sille antaa korkein palkinto, sillä suunnattoman suuri on työ, jonka se tekee niin suurella kuin pienellä alalla.

Jos tahdot koettaa, mitenkä se pienellä alalla vaikuttaa, niin leikkaa korkista erisuuria pyöreitä viipaleita ja pane ne varovasti pienen matkan, korkeintaan 5 cm, päähän toisistaan vedellä täytettyyn vatiin, mutta älä pane niitä liika lähelle vadin syrjää. Älä hetkeen koske vatiin; silloin näet kaikkien korkkipalasten vetäytyvän toisiinsa ja lopulta kokoontuvan ryhmään, jossa suurimmat palaset ovat keskellä. Vaikka vesi on jonkun verran vastustanut korkkipalojen liikuntaa, on niiden pienissä ainemassoissa ollut niin suuri vetovoima, että se on vienyt ne kaikki yhteen. Toiset ovat ehkä painuneet vadin reunaan, joka tietysti myöskin on vetänyt puoleensa, mutta jos välimatkat alunperin eivät ole liian suuret, kokoontuvat useimmat korkkipalaset suurimman ympärille. Voit myöskin huomata, että niiden liikunta alussa on hyvin hidas, mutta mikäli kaksi palasta lähestyy toisiaan, lisääntyy niiden vauhti, ja kun ne ovat hyvin lähellä, syöksyvät ne yhteen (joka vahvistaa tunnettua lakia, että vetovoima on kääntäen verrannollinen välimatkan neliöön).

Sama voima, joka aikaansai tämän pienen ilmiön, ilmenee eri tavoin luonnossa ja saa aikaan mitä suurimpia tuloksia. Se vaikuttaa niiden äärettömän pienten osasten välillä, joista kappale on kokoonpantu, siten että se ei hajoa; sitä sanotaan silloin koheesioniksi. Kun se vaikuttaa eri aineiden (esim. puun ja liiman) pikkuosasten välillä, sitä sanotaan adheesioniksi. Se vaikuttaa maan massan ja maanpinnalla olevien kappaleiden välillä, jolloin sitä sanotaan painovoimaksi. Se vaikuttaa myöskin suuressa maailmankaikkeudessa äärettömien etäisyyksien päähän auringon ja planeettojen ja kaikkien taivaankappaleiden välillä, olivatpa ne toisistaan kuinka kaukana tahansa, jolloin sitä sanotaan gravitaatioksi. Toinen massa vetää toista puoleensa, mutta aina sillä tuloksella, että pienempi massa saa taipua kulkemaan suuremman osan matkaa. Suurempi massa tulee vain aivan pienen matkan pienempää vastaan — aivan kuten korkkipalaset vedessä.

Nyt tulet ehkä levottomaksi maapallon kohtalosta. Jos se yhtämittaa vetäytyy aurinkoa kohti, niin se ehkä piankin syöksyy tähän hehkuvaan palloon. Mutta siitä ei ole pelkoa. Maahan vaikuttaa yhtämittaa toinenkin voima, joka suuntautuu aivan kohtisuoraan auringon vetovoimaa vastaan, ja sen vuoksi maapallo menee keskitietä molempien suuntien välillä ja kulkee miltei ympyränmuotoista rataa auringon ympäri.

Voitko kuvitella, millaista olisi, jos tätä suurta luonnonvoimaa ei olisi olemassa Jos heittäisit pallon ilmaan, et koskaan enää sitä näkisi. Se jatkaisi matkaansa avaruuteen eikä milloinkaan palaisi. Mutta voisi helposti sattua, että kätesi tekisi pallolle seuraa, sillä jos ei olisi olemassa koossapitävää voimaa ruumiisi pikkuosasten välillä, niin se pienimmästäkin liikkeestä hajoaisi. Taloja ei voisi rakentaa, sillä pieninkin tuulenpuuska romahduttaisi ne maahan. Maapallo syöksyisi avaruuteen ja kiitäen 4 peninkulmaa sekunnissa poistuisi auringosta. Tämä siunattu valoja lämpölähteemme alkaisi näkyä yhä pienempänä ja pienempänä. Muutamien vuosien. perästä ei se enää näyttäisi suuremmalta kuin tavallinen kiintotähti. Me kangistuisimme pimeyteen ja kylmyyteen. Siitä voit ymmärtää, kuinka ihana asia on, että tämä yleinen vetovoima on olemassa, ja miten tavattoman. suurta työtä se hiljaisuudessa tekee. Syystä sitä voi sanoa luurangoksi, jonka ympärille koko luomisto on rakennettu, sillä jos sitä ei olisi, niin aurinko häviäisi, maapallo luhistuisi ja kaikki mikä sen pinnalla on muuttuisi tomuksi.

On saatu selkoa niistä laeista, joiden mukaan tämä hiljainen voima vaikuttaa — sen oppineet tavattomalla vaivalla ja nerokkuudella ovat ottaneet selville — mutta mitä painovoima todellisuudessa on, sitä ei vielä kukaan ole onnistunut selittämään. Suuret salaisuutensa Luoja pidättää itselleen.

On toinenkin voima, jolle sinun on oltava kiitollinen. Tekisi mieli sanoa sitä painovoiman vastakohdaksi, sillä se vetää nesteet ylös hiuksenhienoihin putkiin, kun painovoima taas pyrkii vetämään niitä alaspäin. Mutta merkillinen seikka on se, että tämä ns. hiuspillivoima on vain yleinen vetovoima sovitettuna määrättyyn tapaukseen. Kun neste on kostuttanut putken seinät, niin ne vetävät nesteen ylös, mutta tämän ihmeen selittäminen kävisi liika pitkäksi pienessä kirjeessäni. Olen vain tahtonut kiinnittää huomiotasi tähän pienellä alalla vaikuttavaan voimaan, koska sillä on niin tavattoman tärkeä osa luonnon taloudenpidossa. Tämän voiman avulla kasvit voivat imeä ravintonsa maasta. Oletko koskaan ajatellut sitä ihmettä, että suuri puu voi vetää maasta tarpeelliset nesteet juuriensa, runkonsa ja oksiensa kautta aina lehtiin saakka. Eikö ole merkillistä, että painovoimalle sukua oleva, siitä johtunut voima täten vaikuttaa aivan vastakkaiseen suuntaan kuin painovoima! Kuinka siunattu asia on, että luonnossa on tämä salaperäinen voima, sillä mitä maapallo olisi ilman hiuspillivoimaa — kivinen erämaa, jossa ei kasvaisi puuta, ei kukkaa, ei vihreätä ruohonkortta.

Painovoima ja hiuspillivoima ovat aina ihmisen käytettävissä, ja hän käyttää niitä miltei jokaisessa kädenkäänteessä ajattelematta, että hän edellisen avulla esim. kaataa vettä lasiin tai punnitsee voikilon keittiössä ja jälkimäisen avulla poistaa musteläikän imupaperilla.

Sama on laita toisen tavattoman suuren luonnonvoiman, jota emme voi kyllin suuressa arvossa pitää. Arvannet, että tarkoitan auringonlämpöä. Miten suuria se on maapallolle tehnyt, ja joka hetki se on meidän kaikkien tyhjentymätön voimalähde!

Vai mikä luullaksesi saa suurimmat tulokset aikaan maapallolla? Tuuliko, joka kuljettaa eteenpäin valtamerellä liikkuvaa laivaa tai hurjistuneena katkaisee vuosisatoja seisoneen hongan ja kaataa ihmisten asuntoja? Vesiputousko, joka pyörittää surisevaa myllynratasta ja kohottaa raskasta kankivasaraa? Vai tuliko, joka sytytettynä veturin höyrykoneeseen vetää huimaavaa vauhtia perässään pitkää jyskyttävää junaa? Ei, ei mikään näistä kolmesta. Yksi on voimakkaampi ja saa enemmän aikaan kuin sekä ilma, vesi että maa, ja se on aurinko; se hallitsee ilmaa, se pitää veden vallassaan, se on tulen äiti; elementit ovat sen alamaisia ja saavat kaikki siitä voimansa. Aurinko se panee tuulen liikkeelle ja levittää hirmumyrskylle siivet. Aurinko se kerran on nostanut maasta veden, joka syöksyy myllynrattaalle ja saa rattaan pyörimään akselinsa ympäri. Vieläpä kivihiilikin, joka heitetään veturin alle, on auringonlämmön tuotetta, joka on kätketty maahan silloin kun maan päällä oli yllin kyllin polttoaineita, ja nyt on vedetty päivänvaloon, kun muut polttoaineet ovat käyneet vähiin.

Eikä siinä kyllin: auringon lämmittävä säde se ylläpitää maapallomme elimellisen elämän kaikki tuhannet vivahdusrikkaat muodot, avaa kukkien nuput ja kypsyttää puiden hedelmät, täyttää elämällä koko rikkaan eläinmaailman ja saa ruusut nousemaan ihmisen poskelle. Kaikkialla vaikuttaa auringon väreilevä eetteriaalto, joka kulkee pitkän matkan maan päälle ja sekoittaa sen alkuaineita, kuten muinoin enkeli Betesdan lammikkoa.

Ei ole ihmettä; että useat muinaisajan kansat palvelivat aurinkoa jumaluutena; siten ne vain ilmaisivat kiitollisuutensa sen siunattuja antimia kohtaan. Aurinko on meidänkin suurin hyväntekijämme, sillä jos ei sitä olisi, vallitsisi täällä ainoastaan äänettömyys, pimeys ja kylmyys, ja maapallo olisi kankea ruumis. Ja kuitenkin se on niin kaukana; lämmön ja valon runsautensa se lähettää meille suunnattoman matkan päästä. Maan etäisyys siitä on 148 miljoonaa kilometriä eli niin suuri, että yhtämittaa kulkevan pikajunan, jonka nopeus on 5½ peninkulmaa tunnissa, kestäisi neljättäsataa vuotta päästä perille. Mutta auringon postinkuljetus käy nopeammin: sen väreilevä säde kuluttaa ainoastaan 8 minuuttia pitkään matkaansa.

Auringonlämmön voimaakin ihminen elämänsä jokaisena hetkenä käyttää sitä ajattelematta, tuntematta tavallisesti edes kiitollisuutta sen siunauksista. Hän saa ne lahjaksi, ja ihminen ei ylipäänsä ole kiitollinen siitä, minkä hän saa ilman omaa työtänsä.

Mutta on toisia luonnonvoimia, jotka ihminen tavattoman työn avulla itse on onnistunut herättämään ja joihin hän sen vuoksi panee enemmän arvoa, vaikka niillä ei ole hänelle läheskään samaa merkitystä kuin voimilla, joista vasta puhuimme; onpa hän vuosituhansien aikana tullut toimeen niitä ilmankin. Ajattelen nyt erityisesti sähköä.

Kuinka kauan tämä ihmeellinen voima on saanut olla kahleisiin kytkettynä, niin että kukaan ei ole aavistanutkaan sen olemassaoloa. Miljoonia vuosia salama on leimunnut ja ukkonen pauhannut maan päällä, mutta vasta meidän päivinämme ihminen on oppinut käyttämään tätä luonnonvoimaa, joka voi tuntua aivan hillittömältä.

Jo vanhalla ajalla oli tunnettua, että jos meripihkalla [Alaviite: Meripihka on kreikankielellä elektron, josta johtuu sähkön vierasperäinen nimi elektrisiteetti.] hieroo villaa, niin se vetää puoleensa kevyempiä esineitä — voit itse tehdä tämän kokeen käyttämällä lasia tai lakkaa — mutta eipä silloin aavistettu, mikä tavattoman tärkeäarvoinen voima siinä ilmiössä aivan vähäisessä määrässä toi ilmi uinuvaa mahdollisuuttaan. Kaksisataa vuotta oppineet tutkivat näitä. pieniä omituisia ilmiöitä ymmärtämättä niiden suurta merkitystä. Vasta viimeksi kuluneella vuosisadalla nämä tutkimukset saivat aikaan käytännöllisempiä tuloksia, mutta nyt viimeisten 25 vuoden ajalla sähkövoima onkin tullut suurenmoisella tavalla käytäntöön ja tulee yhä laajemmin käytettäväksi. Nyt se jo meillä valaisee asuntoja, katuja ja toreja, se suorittaa monenlaisia töitäkin, nostaa meidät korkeimpien talojen yläkertaan, vetää raitiovaunujamme ja juniamme, kuljettaa sanamme salaman nopeudella yli koko maan pinnan, ja pian jo sen avulla lämmitämme huoneitamme ja paistamme vanukkaitamme. Ja tämän voiman voi johtaa minne tahansa mitä pisimpien matkojen päähän vain pienen kuparilangan avulla, vieläpä eräissä tapauksissa ilman lankaakin.

Eikö se ole ihme! Ihmiset ovatkin ylpeitä siitä, että he ovat tämän voiman keksineet ja oppineet sitä käyttämään. Mutta mitä tämä voima kuitenkaan merkitsee, jos sitä vertaa painovoimaan ja auringonlämpöön, niihin alinomaa vaikuttaviin suuriin voimalähteisiin, jotka olemme lahjaksi saaneet!

Sähkön hyödyllinen voima ei kuitenkaan ole ollut tunnettu kauemmin kuin sata vuotta. Mitä keksintöjä ja löytöjä voikaan ihminen vielä tehdä? Mitä rikkaita mahdollisuuksia voikaan luonnossa vielä piillä, mahdollisuuksia, jotka uinuvat kunnes ihminen tulee ja ne keksii! Alussa ne ehkä ilmenevät vain jonakin omituisena pienenä ilmiönä, mutta sitten niistä voi tulla olemaan laajalle ulottuvaa käytännöllistä hyötyä.

Tästä saamme toistaiseksi sen opetuksen, että tiede ei tiedä kaikkia luonnon salaisuuksia, vaan että sillä on vielä paljon, äärettömän paljon tutkimista ja päivänvaloon saattamista. Varsinkin koko näkymätön maailma on varsin tuntematon tutkimusala, jossa varmaankin tullaan tekemään paljon mielenkiintoisia ja hämmästyttäviä keksintöjä, jahka tiede kerran tuntee tehtäväkseen antautua sitä tutkimaan.

Muista sen tähden olla varovainen arvosteluissasi, niin ettet ole valmis sanomaan "Se on mahdotonta" heti kun kuulet puhuttavan jostakin oudosta asiasta, jota eivät tavalliset selitykset pysty ratkaisemaan. Niin ovat monet ennen sanoneet asioista, jotka nyt ovat kaikkein jokapäiväisimpiä, kuten rautatiestä ja telegraafista. Ole sinä viisaampi kuin he olivat ja ajattele: "Jätän toistaiseksi arvosteluni; ehkä tuossa jotain todellista piilee, vaikka minä en sitä vielä käsitä."

Kas silloin olet järkevä tyttö, ajattelee

isoisä.

  

IX  MATKA MAAILMANAVARUUTEEN

  

Pikku matkatoverini!

Nyt olet niin kiltisti seurannut minua maapallon kaikkien luontokuntien läpi; olemme aivan pikimmältään käväisseet ihmis-, eläin-, kasvi- ja kivikunnassa, vieläpä hiljaisten voimien suuressa työhuoneessa. Emme ole suinkaan oppineet niitä tuntemaan, mutta olemme oppineet, kuinka vähän itse asiassa tunnemme sitä ihmeellistä maailmaa, jossa elämme. Ja — kuten eräs suuri filosofi on sanonut — viisauden alku on se, että ihminen tietää, ettei hän mitään tiedä.

Mitä sanot siitä, jos nyt hetkeksi jättäisimme maapallon ja liitelisimme äärettömään avaruuteen, joka ammottaa pienen pallomme ympärillä, jos yrittäisimme kestää avaruuden suunnatonta kylmyyttä saadaksemme luoda aivan pienen silmäyksen suureen maailmankaikkeuteen, joka kuitenkin on fyysisen luomiston verrattomasti suurin ihme!

Mutta et saa luulla saavasi suurta ja seikkaperäistä yleiskatsausta koko maailman koneistoon, sillä se ei mahtuisi sataankaan tällaiseen kirjeeseen. En voi muuta kuin antaa sinun aavistella, miten suunnattomat mitat tulevat kysymykseen, kun lähtee matkalle maailmanavaruuteen. Silloin heikko ajatuksesi ehkä paremmin kuin konsanaan muuten hämmästyksen ja kunnioituksen valtaamana nöyrtyen vaipuu Luojan majesteetin eteen.

Kunnioittakaamme suuruutta ja arvokkuutta, kuten oikein ja kohtuullista on, suunnatkaamme ensin lentomme aurinkoon, planeettamme emoon ja hyväntekijään.

Kuulit jo viime kirjeestäni, kuinka huimaavan pitkä on matka aurinkoon, ja kuitenkin se avaruuden etäisyytenä on tuiki pieni. Mutta voitko ollenkaan aavistaa, kuinka suuri itse auringonpallo on? — Vai et; silloin koetan saada mielikuvituksesi käsittämään sen suuruutta.

Mutta jos sanon sinulle, että auringon halkaisija on 138 000 peninkulmaa eli 108 kertaa maan halkaisijaa suurempi, et siitä tule paljoa viisaammaksi. Ottakaamme siis toinen vertauskuva, joka paremmin panee mielikuvituksen liikkeelle. Kuvittele, että auringossa asuisi ihmisiä, jotka olisivat auringon suhteen yhtä suuria kuin me olemme maan suhteen. Sellainen aurinkoihminen olisi ylen suuri jättiläinen, sillä hän olisi 200 metriä pitkä. Makaavassa asennossa hän tuskin mahtuisi Tukholman Vaasansillalle, ja jos hän nousisi, niin Riddarholminkirkon torni olisi melkein liian lyhyt hänen kepikseen. Sinä voit vapaasti seisoa suorana hänen saappaansa koronkidassa.

Vielä vaikeampi on saada käsitystä auringon tilavuudesta, sillä jos sanoo, että sen kuutiosisällys on 1400 biljoonaa kuutiopeninkulmaa, ei se paljoa valaise. Mutta koetapa ensin laskea biljoonaan, niin näet, miten vaikea on käsittää tätä lukua. Jos kielesi käy oikein vikkelään, voit minuutissa laskea kahteensataan. Se tekee — jos jaksat laskea pysähtymättä yötä päivää — vuorokaudessa 288 000, ja siis ehdit kokonaisen vuoden aikana laskea pyöreissä luvuissa sataan miljoonaan, mutta sehän ei vielä ole kuin kymmenestuhannes osa biljoonasta. Jos siis joku Kristuksen syntymän aikana olisi alkanut laskea ja hänen jälkeläisensä polvi polven perästä olisivat jatkaneet, niin eivät he vielä nyt olisi ennättäneet pitemmälle kuin viidenteen osaan biljoonasta. Jos siis tahdottaisiin laskea 1400 biljoonaan, tarvittaisiin siihen 14 miljoonaa vuotta.

Mutta nythän oli kysymyksessä 1400 biljoonaa kuutiopeninkulmaa. Sen vuoksi sinun vielä pitää käsittää, miten suuri kuutiopeninkulma on. Se on, sanot, kuutio, jonka sivu on peninkulman pituinen. Se on oikein, mutta silloin mielikuvituksesi vielä tuskin ollenkaan on käsittänyt, kuinka suuri tämä mitta todellisuudessa on. Eräs saksalainen tiedemies, professori A. Bernstein, on koettanut vastata tähän kysymykseen laskemalla, mitä kaikkea mahtuisi kuutiopeninkulman suuruiseen laatikkoon, ja seuraavan määrän hän on siihen poiminut. Ensin hän ottaa kaikki Saksan rakennukset ja linnoitukset ja linnat ja herraskartanot, sitten Lontoon, Pariisin, Wienin ja muut Euroopan pääkaupungit, mutta kun ne eivät pitkällekään riitä, ottaa hän kaikki muutkin Euroopan kaupungit. Mutta vielä ei laatikosta ole muuta kuin 1/4 täytetty. Hän ottaa kaikki merillä kulkevat, laivat — ne eivät riitä mihinkään — hän nostaa laatikkoon Egyptin pyramidit, Amerikan tehtaat, kaiken minkä ihmiskädet maan päällä ovat tehneet, ja vielä laatikko on tuskin enemmän kuin puolilleen täytetty. Nyt hän pudistaa sitä, niin että sisällys tasoittuu, ja alkaa, sitten poimia siihen ihmisiä. Euroopan 350 miljoonaa, joille maailma muuten tuntuu liian ahtaalta, muodostavat vierekkäin maatessaan neljä kerrosta. Koko maapallon asujaimisto muodostaa laatikossa ainoastaan noin 30 kerrosta. Vielä on siis hyvää tilaa. Hän ottaa koko eläinmaailman, kaikki, jotka matelevat ja uivat ja lentävät maan päällä, meressä ja ilmassa, ja vielä on tyhjää tilaa. Lopuksi hänen täytyy panna laatikkoon kappale Himalajaa. En rupea tarkastamaan oppineen professorin laskelmia, mutta vaikka ne olisivatkin jonkin verran liioiteltuja, panevat ne kuitenkin jokaisen kunnioittamaan kuutiopeninkulmaa ja vielä enemmän auringon tilavuutta!

Ja mitä tiedämme auringon fyysisestä laadusta? Siitä oppineet kaikkina aikoina ovat olleet eri mieltä: toinen teoria on toista seurannut. Nyt ollaan kyllä jotenkin yksimielisiä siitä, että se on kokoonpantu hehkuvassa tilassa olevista kaasuista. Kun nämä kaasut pallon pinnalla kohtaavat avaruuden kylmyyden, niin ne tiivistyvät, kuten hikeä muodostuu, kun hengittää kylmään ikkunaruutuun. Tämä kuori, ns. fotosfääri, joka on muodostunut ainaisessa valkohehkutilassa olevasta nestemäisestä aineesta, se lähettää itsestään voimakkaan auringonvalon. Jos ei tätä hehkuvaa kuorta olisi, näyttäisi mahtava kaasupallo meistä varmaankin paljon himmeämmältä, sillä vahvasti kuumennettuinakaan eivät kaasut saa aikaan erityisen voimakasta valoa. Vasta kun kaasussa oleva jähmeä tai nestemäinen kappale pannaan hehkumaan, saadaan aikaan voimakkaampi valovaikutus. Sen näet tavallisesta kaasuvalosta: yksinään se loistaa jotenkin niukasti, mutta jos liekin yli asettaa hehkusukan, tulee valo huomattavasti voimakkaaksi.

Mutta mahtavan kaasupallon sisässä kiehuu ja kuohuu, ja yhtäkkiä syntyy purkaus, joka lävistää aukon loistavan kuoren, ja aukosta näemme silloin himmeävaloisen kaasupallon, joka sen vuoksi on kuin pimeä pilkku. Sellaisia auringonpilkkuja syntyy silloin tällöin häviten muutamien kuukausien perästä, jolloin haavat paranevat, vaikka ne toisinaan voivat olla suuria kuin viisi kertaa maan halkaisija.

Mutta näistä aukoista aurinko sinkauttaa tulenliekkejä avaruuteen tuhansien peninkulmien korkeuteen. Siitä voit ymmärtää, mitkä suunnattomat voimat riehuvat tällä mahtavalla tulipallolla.

Sellainen on se jättiläiskokoinen taivaankappale, joka on aurinkokuntamme keskipiste, jonka ympäri maa ja kaikki sen sisarplaneetat kulkevat melkein ympyränmuotoisia ratojaan ja josta ne kaikki saavat valonsa, lämpönsä ja elämänsä.

Toivoisin, että voisit saada pienen käsityksen siitä, kuinka mitättömät nämä planeetat todellisuudessa ovat verrattuina aurinkoon ja varsinkin verrattuina etäisyyteen auringosta, ja sen vuoksi laadinkin sinulle koko aurinkokuntamme mallin hyvin pienen mittakaavan. [Alaviite: Jos tahdot tarkemmin tutkia näitä suuren avaruuden oloja, voit lukea (ruotsinkielisen) kirjan Strövtåg i Världsrymden, jonka kirjoitin 21 vuotta sitten. Siitä kirjasta seuraava kuva on otettu.]

Otaksu, että keskellä Kustaa Adolfin toria Tukholmassa on suuri pallo, joka esittää aurinkoa. Sen halkaisija on 1,3 metriä, joten se on hieman suurempi kuin oikein suuri vaununpyörä. Jos nyt koko aurinkokunta kutistuisi samassa suhteessa, niin missä ja miten suuria planeetat olisivat? Merkurius, joka kiertää lähinnä aurinkoa, olisi pienen herneen kokoinen (halk. = 0,46 cm.) ja sijaitsisi Rauhankadun alussa Perintöruhtinaan palatsin kulmauksessa. Sinähän tunnet Tukholman ja tiedät tien, joka vie Kungsholmenille, tai muuten voit helposti hankkia itsellesi pienen Tukholman kartan ja seurata sen avulla. Tai mikä on vielä parempi — ilmoitan välimatkat askelissakin (pitkissä askelissa), niin että itse voit suoralla maantiellä astella välimatkat ja kuvitella pallojen suuruuden. Niinpä pikkuinen herne, joka esittää Merkuriusta, on 69 askeleen päässä auringosta. Sitten tulee Venus, se on pähkinän kokoinen (halk. = 1,17 cm.) ja sijaitsee Rauhankadulla Kustaa Adolfin torin ja Kuningattarenkadun keskivälissä 130 askeleen päässä edellisestä. Maamme, joka meistä on niin suuri, on mallissamme samoin kutistunut pähkinän kokoiseksi (halk. = 1,19 cm.) ja sijaitsee Kuningattarenkadun ja Rauhankadun kulmauksessa 180 askeleen päässä. Sitten tulee Mars, joka ei ole suurempi kuin tavallinen herne (halk. = 0,62 cm.) ja sijaitsee Vapaiden taiteiden akatemian luona 272 askeleen päässä. Nythän tiedät, että näiden neljän lähimmän planeetan ulkopuolella kiertää parvi hyvin pieniä planeettoja, ns. asteroideja, jotka luultavasti ovat vain särkyneitä palasia suuremmasta planeetasta, joka on mennyt palasiksi tai joka ehkä ei alusta pitäen ollut yhtä eheä kuin muut. Nyt jo tunnetaan niitä viidettäsataa, ja joka vuosi keksitään uusia. Pienessä mallissamme ne ovat ainoastaan pikkuisia hiekka — ja tomujyväsiä, joita on hajallaan Vaasansillan ja rautatieraiteen välissä. Sen jälkeen on tiellämme Jupiter, joka on suurin planeetoista, mutta meidän mallissamme vain pienen keilapallon suuruinen (halk. = 13,4 cm.); se on uuden asematalon edessä 930 askeleen päässä. Sitten välimatkat melkoisesti pitenevät. Saturnus, joka ei ole suurempi kuin iso appelsiini (halk. = 10,7 cm.), sijaitsee Kungsholmenintorilla 1700 askeleen päässä. Uranus on kuten hyvin pieni omena (halk. = 5,17 cm.) ja sijaitsee Mariebergille vievällä syrjätiellä 3430 askeleen päässä, ja Neptunus, ulommaisin tunnetuista planeetoistamme, on hiukan suurempi omena, (halk. = 5,62 cm.) ja sijaitsee kaukana Traneberginsillalla 5370 askeleen päässä keskuksesta. Miten ylen runsaasti on aurinkokunnassa mitattu tilaa ja miten tarkasti voimat punnittu, kun pieni vaununpyörän suuruinen pallo voi hallita pieniä palloja ja tomujyväsiä, jotka ovat hajallaan enemmän kuin 4 kilometrin matkalla!

Mutta mitä ovat nämä aurinkokuntamme välimatkat verrattuina niihin jotka tulevat eteemme, kun kiidämme tämän pienen saarisikermän ulkopuolelle maailmanavaruuteen pyrkien meitä lähinnä olevaan aurinkokuntaan. Sillä totta tiedät, että kaikki ne säteilevät kiintotähdet, jotka kirkkaana talviyönä vilkkuvat taivaalla, ovat meidän aurinkomme kaltaisia aurinkoja, joiden ympäri luultavasti samoin kiertää planeettoja, kuita ja pyrstötähtiä. Jos nyt jatkaisimme malliamme ja uloimman planeettamme Neptunuksen kohdalta Tranebergin sillalta tähystelisimme meitä lähinnä olevaa aurinkoa, niin riittäisi tuskin mikään maapallon välimatka, sillä se sijaitsisi jossakin Etelä-Amerikassa.

Mutta palataksemme mallista todellisuuteen on tässä kysymyksessä niin suunnattomia matkoja, että niiden mittaamisessa on otettu käytäntöön uusi mittayksikkö — sillä kilometri ei riitä minnekään. Siksi on valittu se matka, jonka valonsäde kulkee kokonaisena vuotena. Kun valo etenee 30 000 peninkulmaa sekunnissa ja vuoteen menee 31 546 000 sekuntia, niin sisältyy tähän maailmankaikkeuden pituusyksikköön, jota sanotaan valovuodeksi, sievoinen määrä 946 080 000 000 eli pyöreissä luvuissa yksi biljoona peninkulmaa.

Tällä mitalla mitattuna sanotaan esim. Pohjantähden etäisyyden olevan 30 valovuotta, joka siis merkitsee, että jos tämä tähti nyt sammuisi, niin se 30 vuotta tämän jälkeen opastaisi merellä purjehtijaa. Eikö ole ihmeellistä ajatella niin pitkiä matkoja, että nopsajalkainen valonsäde, joka 8,25 minuutissa vilistää auringosta maahan, tarvitsee niiden kulkemiseen vuosikausia.

Varmaan ihmettelet, kuinka on voitu mitata kaikkia näitä etäisyyksiä äärettömässä maailmankaikkeudessa. Voitpa näin ihmetellä, enkä minä pienessä kirjeessä voi kuvailla, miten nerokkaita keinoja tiedemiehet ovat käyttäneet ja miten vaivalloista työtä he ovat tehneet koettaessaan saada tähtimaailman ilmaisemaan nämä salaisuutensa, mutta sen voin sanoa, että oman aurinkokuntamme välimatkat ovat niin monta kertaa lasketut ja tarkistetut, että ne jokseenkin tarkasti tiedetään. Kun mennään aurinkokuntamme ulkopuolelle, ovat etäisyyslaskelmat luonnollisesti hyvin epävarmat. Silloin saa tyytyä todennäköisyysarveluihin ja vertailuihin. Mutta kaikki uudemmista laskelmista saadut kokemukset viittaavat siihen, että etäisyydet ovat lasketut pikemmin liian pieniksi kuin liian suuriksi. Voi sanoa, että ainoastaan parin kymmenen kirkkaimman tähden etäisyydet ovat todella mitatut, ja ne vaihtelevat 4:stä 22:een valovuoteen. Sitten on täytynyt tyytyä todennäköisyyslaskelmiin, jotka perustuvat etäisyyden lisääntyessä vähenevään valovoimaan, ja silloin on tähdet jaettu niiden valovoiman mukaan ryhmiin ja otaksuttu niiden etäisyyden vaihtelevan 100:sta 500:aan valovuoteen. Tämä koskee ainoastaan paljaalle silmälle näkyviä tähtiä, mutta kaiketi tiedät, että jos vahvasti suurentavan kaukoputken avulla tarkastamme Linnunradan ihanaa valovyötä, näkee, että sen muodostavat lukemattomat pienet tähdet, jotka ovat niin lähellä toisiaan ja niin heikkovaloisia, että ne näyttävät vain sumuharsolta. Jos uskaltaisi lausua arveluita — sillä mikään muu ei tässä voi tulla kysymykseen — tämän tähtipilven etäisyydestä, niin täytyisi turvautua kymmeniin tuhansiin valovuosiin.

Kuten tiedät, ulottuu Linnunrata koko taivaan ympäri näkyen sekä pohjoisella että eteläisellä pallonpuoliskolla. Se on saattanut tähtitieteilijät otaksumaan, että Linnunrata on yksi ainoa yhteenkuuluva tähtiryhmä ja että kaikki paljain silmin näkyvät tähdet sekä meidän pieni aurinkomme ovat ainoastaan tuiki pieni osa tästä tähtiryhmästä, jossa on tähtiä miljoonittain ja joka on levinneenä avaruuteen alalle, jota ehkä on mitattava sadoissa tuhansissa valovuosissa.

Ja koko tämä ääretön tähtilauma ei ole jäykkä kaaos, se elää ja pyörii. Jokaisella pallolla on ikuisten lakien tarkasti määräämä ratansa, jota pitkin se syöksyy niin huimaavan nopeasti, että kanuunankuulan vauhti siihen verrattuna on hidasta kuin kilpikonnan matelu. Ja että siitä huolimatta meille näkyvät tähdet eivät vuosisatojen aikana ole sanottavasti taivaalla siirtyneet — niitähän sanotaan kiintotähdiksi — se osoittaa parhaiten, miten äärettömän kaukana ne ovat. Mutta että ne kuitenkin liikkuvat, se on viime aikoina varsinkin valokuvausta käyttämällä näytetty toteen, ja sen nojalla on voitu laskea, mihin suuntaan meidän oma aurinkomme kaikkine kiertotähtineen avaruudessa kiitää.

Ajattele, että kaikki nämä loistavat tähdet ovat hehkuvia aurinkoja ja että niiden kuten meidänkin aurinkomme ympärillä kiertää planeettoja, joilla kaikilla on elämää, kasveja, eläimiä ja inhimillisiä olentoja, ja koeta sitten, jos voit, kuvitella millaista "kirjanpitoa" on pidettävä niiden korkeitten olentojen, joiden toimena on Jumalan johdolla pitää huolta kaikkien näiden olentojen eduista, niin että kaikki tulevat saamaan oikeutta ja sen lisäksi suurinta rakkautta, niin että "ei varpunenkaan putoa maahan ilman Hänen tahtoaan!"

Mutta Linnunradan äärimmäisten rajojen ulkopuolella ei suinkaan ole mitään olemassa, siellä, sinä arvelet, varmaan tyhjä avaruus ammottaa ilman valon ja elämän merkkiäkään? Ei, älä niin luulekaan. Kaukoputken läpi tähystäessään tähtitieteilijän silmä on siellä täällä taivaankannella nähnyt pieniä eriskummallisen muotoisia valopilkkuja, jotka eräissä tapauksissa osoittavat, että valon lähteenä oleva hehkuva aine on huimassa kiertoliikkeessä eli paremmin sanoen oli ehkä miljoonia vuosia sitten, sillä niin kauan on valonviesti näiltä kaukaisilta seuduilta ollut matkalla, ennen kuin se silmäämme saapuu.

Nykyään otaksutaan, että jokainen sellainen valopilkku eli tähtisumu on Linnunrata, ehkä yhtä laaja kuin se, johon me kuulumme, ja sijaitsee miljoonien tai miljardien valovuosien päässä meistä. Jos voisimme siirtyä tällaiseen suunnattoman kaukaiseen maailmaan, niin ehkä näkisimme koko loistavan Linnunratamme tuollaisena pienenä valopilkkuna, jonka voisimme saada näkyviimme ainoastaan voimakkaimpien koneitten avulla.

Paljon on sellaisia tähtisumuja, joita kaukoputken avulla voimme nähdä, ja varmaan vielä useampia, jotka eivät koskaan tule katseemme eteen. Onkohan maailmanavaruudella mitään loppua, onkohan luomistolla mitään rajaa? Varmaankaan ei. Rohkeinkin ajatus pysähtyy, vilkkainkin kuvittelukyky lamaantuu kun koetamme käsittää luomistoa. Kuinka paljon mahdottomampi olisi sen tähden ymmärtää Luojaa, Häntä, joka "tyhjän päällä piti muuriluotinsa, kun hän maailmaa muurasi".

Äänettömässä kunnioituksessa lankeamme Hänen eteensä.

Isoisäsi

  

X  KUOLEMASTA

  

Ystäväni rakkain!

Olemme tähän asti miltei yksinomaan puhuneet näkyväisestä luomistosta ja elämästä, tämän luomiston monenlaatuisista muodoista. Seuraavissa kirjeissäni koetan esittää sinulle katsauksen ympärillämme olevaan näkymättömään maailmaan ja opettaa sinua ymmärtämään sen elinehtoja ja onnenmahdollisuuksia. Mutta tähän näkymättömään maailmaan vie portti, jonka läpi meidän kaikkien ennemmin tai myöhemmin on kuljettava ja jota sanomme kuolemaksi. Voi siis olla paikallaan ensin puhua vähän tästä ihmeellisestä muutoksesta, jota ihmiset yleensä niin vähän ymmärtävät ja josta he eivät mielellään tahdo puhua.

Sinä ehkä itse tunnet tätä aihetta kohtaan hieman vastenmielisyyttä. Sinä, joka olet nuori, joka olet täynnä elämää ja tunnet sen ihanana virtaavan ruumiisi jokaisessa säikeessä, sinä et tahtoisi ajatella kuolemaa. Mielestäsi isoisä on paha, kun hän on tähän kirjeeseensä valinnut sellaisen aiheen.

Niin et saa ajatella, ystävä pieni. Tahdon tänään puhua siitä juuri sitä varten, että oppisit ymmärtämään tämän muutoksen todellisen merkityksen. Sen avulla kuoleman pelottava vaikutus paremmin kuin millään muulla keinoin haihtuu.

Oletko nähnyt jonkun kuolevan? Jonkun, joka elämässä on ollut sinua lähellä. Ei ole ihmettä, jos sinusta silloin on tuntunut hieman kaamealta. Rakkaat silmät, jotka niin ystävällisesti sinua katselivat, ovat sammuneet, huulet, joita niin usein suutelit, ovat kovettuneet ja sulkeutuneet, kädet, jotka sinua. hyväilivät, ovat käyneet kankeiksi ja kylmiksi. Ei voi kieltää, että kuva, jonka kuollut tarjoaa, on ruma ja vastenmielinen, eikä ole ihmettä, että ihmiset yleensä kauhistuvat tätä kolkkoa kuvaa, joka on maallisen elämän näkyväinen loppu. Sen tähden ihmiset tuskin koskaan puhuvat kuolemasta, sen tähden he eivät mielellään sitä ajattele, ja jos heidän joskus täytyy ajatella, niin he samalla hiljaisesti vakuuttavat itselleen, että heidän kuolemansa hetki vielä on kaukana, että se on jokin, joka heitä tuskin koskee. Ja kuitenkin heidän kaikkien täytyy kokea kuolema.

Ei mikään ole varmempaa kuin että me kuolemme, eikä mikään ole epävarmempaa kuin se milloin kuolema tulee.

Vanhus saa kärsiä tautia ja puutetta, kunnes kuolema vihdoin tulee kaivattuna vapauttajanaan, toisen äkillinen sairaus melkein yhtäkkiä kaataa keski-iässä, toinen taas sammuu pienenä lapsena kuten heikko, kynttilän liekki. Toisen kuolema tempaa toimeliaan työn keskeltä, kun hänellä vielä on niin paljon tekemättä, toinen on toimeton ja elää raahustaa, kuten tuntuu, aivan hyödyttömänä!

Kuolema on kummallinen herra, joka ei näytä panevan mitään huomiota ikään, elämäntehtävään eikä maailmalliseen etevyyteen. Hän varmaan menettelee aivan erikoisten lakien mukaan, joita emme tunne. Usein hän tulee odottamattomana, useimmiten epämieluisana vieraana. Ihmiset ovatkin kuolemaa kuvatessaan esittäneet hänet kauhistuttavan muotoisena luurankona, jolla on viikate kädessään merkkinä siitä, että hän kulkee niittämässä ihmisiä kuten ruohoa niitetään.

Siltä näyttää kuolema katsottuna maalliselta näkökannalta.

Mutta katsokaamme sitä nyt kuoleman verhon toiselta puolelta — kaikkea on katsottava eri puolilta.

Ajattele, että vanha mummo makaa kuolinvuoteellaan. Pitkän ja uutteran elämän aikana hänessä on ollut elävä usko Jumalaan, iloinen luottamus hänen johdatukseensa, ja sen vuoksi hän aina on tuntenut itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, järkyttivätpä elämän myrskyt häntä miten pahasti. Tämä hänen hurskas uskonsa on elämässä ilmennyt hyvyytenä kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat tulleet hänen lähelleen. Vaikka hänellä itsellään on ollut hyvin vähän maallista omaisuutta, on hän hyväsydämisenä jakanut sitä niille, joilla on ollut vielä vähemmän, ja aina ovat ne, jotka häneltä ovat etsineet lohtua huoliinsa, saaneet häneltä rohkaisevan sanan, viisaan neuvon tai ystävällisen osanoton.

Nyt hän makaa niin hiljaa ja tuntee, että hänellä ei enää ole pitkä aika elettävänä. Hän ajattelee, kuten hän aina on ajatellut: Tapahtukoon Jumalan tahto!

Hänen vuoteensa ääressä istuu tytär, joka rakastaa äitiänsä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Hän on syvän liikutuksen vallassa, sillä nyt hän ymmärtää, että eron hetki on tullut, mutta suru painaa kokoon hänen rintansa, hän ei voi puhua eikä itkeä. Hänen katseensa on hätäisenä, epätoivoisena kiinni äidissä.

Mutta hän ei ole yksin tämän kuolinvuoteen ääressä; sen vieressä seisoo myös valoisa henkiolento. Se on kuolevan suojelusenkeli, joka koko elämän aikana on seurannut hänen askeleitaan ja iloinnut hänen lapsellisesta, hurskaasta puhtaudestaan. Nyt hän on tullut häntä noutamaan ja seisoessaan siinä iloitsee siitä, että hän saa toivottaa kuolevan tervetulleeksi valoisampaan maailmaan. Mutta hän ei ole yksinään. Tuossa tulee useita valoisia olentoja: hän, joka kerran oli hänen äitinsä, toinen, joka on ollut hänen poikansa, ystävä, joka on ollut häntä lähellä, muuan toinen, jonka hän sydämellisten kehotustensa ja rukoustensa avulla varjeli joutumasta eksyksiin elämässä, he tulevat toinen toisensa perästä. On kuten taivaassa olisi kiertänyt kapula, joka on koonnut kaikki vanhuksen ystävät. Nyt he kaikki tahtovat olla mukana, sillä valon maailmassa on aina iloinen juhla, kun siellä otetaan vastaan pyhiinvaeltaja, joka saapuu kotiin hyvin suoritetun maallisen vaelluksen perästä. He tervehtivät kaikki suojelusenkeliä, joka seisoo niin säteilevän ihanana puettuna hohtavan valkeisiin vaatteisiin. Hän hymyilee heille ja antaa heille vaikenemisen merkin, sillä nyt kuoleminen on alkanut, ja silloin kuolevaa ei millään tavalla saa häiritä. Ja he hiipivät hänen luokseen ja katselevat hänen silmiinsä.

Hymynhäive nousee vanhuksen huulille hänen maatessaan harmaantunut pää patjalle painuneena. Hänen henkiset aistinsa alkavat herätä sikäli kuin maalliset heikkenevät. Ehkä hän näkee tutut kasvot tai tuntee sen ihanan lämmön, joka huokuu päänaluksen viereen polvistuneiden rukouksilla. Eräs hänen henkiystävistään on tuonut mukanaan viulun ja soittaa hiljaa hivelevän sävelen. Sairas avaa vielä kerran silmänsä, hän kuulee soiton ja ihmettelee, mistä se tulee, mutta sulkee ne taas ja vaipuu tiedottomaan horrokseen.

Katsokaamme mitä nyt tapahtuu.

Muistat ensimmäisistä kirjeistäni, että ihmishenki vaeltaessaan maan päällä on puettu kahteen ruumiiseen, fyysiseen ja astraaliseen eli kuten sitä myös sanotaan sieluun. Ne ovat olleet niin kiinteästi yhdessä kuin ajatella voi, mutta nyt niiden täytyy erota, sillä fyysinen ruumis on kulunut loppuun, se ei enää jaksa suorittaa monia tärkeitä toimiaan, ja sen vuoksi sielu ei enää voi jäädä sen luo. On kuten ne nyt viimeisen kerran syleilisivät toisiaan ja sitten vähitellen alkaisivat irrottautua toinen toisestaan. Ensin vapautuvat sääret ja käsivarret, sitten vartalo ja viimein pää, ja vapautunut sielu, joka on äärettömän joustava, liukuu ulos kuolevan päästä ja pysähtyy leijailemaan pystyssä päänaluksen yläpuolella. Valoisat henkiolennot, jotka ovat tulleet noutamaan ystäväänsä, laskevat hänen päänsä hellävaroen pielukselle, joka on punottu palmunlehdistä ja ruusuilla koristettu

Nyt hän avaa silmänsä ja katselee hämmästyneenä ympärilleen, mutta hän sulkee ne taas pian, hän on niin väsynyt eikä käsitä kulkeneensa rajan yli. Hän luulee uneksivansa eikä tahdo häiritä untansa, sillä se on niin suloinen. Hän tuntee itsensä kevyeksi ja iloiseksi, hän ei tiedä miksi, mutta hän hämärästi tuntee nukkuvansa, eikä hän tahdo herätä.

Silloin hän kuulee nyyhkytyksiä ja itkua. Hänen tyttärensä pitää kylmää kättä omassaan ja päästää nyt tuskansa ilmi. Taas hän avaa silmänsä, hän näkee kuten sumun keskellä tutun huoneen ja tyttärensä, joka on polvillaan sängyn vieressä. Hän koettaa sanoa lohduttavia sanoja, mutta ei saa tytärtään ymmärtämään, ja tämä valitus, jota hän ei voi tyynnyttää, häiritsee sitä mielihyvää, jota hän oli tuntenut.

Mutta nyt hän näkee ne valoisat olennot, jotka seisovat hänen vuoteensa ympärillä. Hänen poikansa kumartuu hänen puoleensa ja kuiskaa hänen korvaansa: "Äiti, rakas äiti, tervetuloa!" Onnellinen hymy säteilee hänen kasvoistaan, hän on tuntenut poikansa, kietoo kätensä hänen kaulaansa ja sanoo: "Kiitos!" Sitten hän katselee muita, tuntee heidät ja hymyilee heille, mutta on liian heikko voidakseen puhua. Silmät sulkeutuvat uudestaan, ja hän vaipuu suloiseen raukeaan horrokseen. Ystävät nostavat hänet käsivarsilleen, he liitävät huoneesta ylös avaruuteen. Pieni voittokulkue häviää etäisyyteen.

Arvaan että mielellään tahtoisit seurata vapautunutta henkeä hänen lentomatkallaan ja nähdä, minne hän pysähtyy ja millaisiin oloihin hän joutuu, mutta jo toistaiseksi saat malttaa mielesi. Ehkä meillä on toinen kerta tilaisuus puhua sellaisista asioista. Minulla on vielä sanottavana sinulle muutamia sanoja kuolemasta, ja siitähän tässä kirjeessä piti puhua.

Tästä pienestä taulusta, jonka nyt olet nähnyt voit ymmärtää, että kuolema ei ole sellainen vaarallinen mörkö, joksi ihmiset ovat tahtoneet sen tehdä, vaan vapauttava enkeli, joka hellävaroen ja kevyesti irrottaa maalliset kahleet ja vie hengen takaisin hänen oikeaan kotiinsa. Tiedät itse, kuinka ihanaa on, kun kevätlukukausi päättyy ja saat jättää koulun ja läksyt ja muuttaa maalle, jossa mielin määrin saat temmeltää metsässä ja kedolla kukkasten ja mehiläisten keskellä. Mutta, varmaan tuntuu vapautuneesta hengestä vielä paljon ihanammalta, kun hän hyvin eletyn maallisen elämän jälkeen saa muuttaa ylös "kesämaahan", jossa rakkaus säteilee ja loistaa tavalla, jota emme voi käsittääkään, ja jossa henkinen valo taittuu niin väririkkaaseen spektriin, että jokainen voi vastaanottaa ne säteet, jotka hänelle parhaiten sopivat.

Mutta voit myös ymmärtää, että kuolema ei kaikille ole yhtä ihana, eivätkä kaikki pääse valoisiin maailmoihin. Tässä kuten kaikessa on eri asteita. Se, joka on ollut kova ja kylmä eikä ole tuntenut mitään myötätuntoa muiden kärsimystä kohtaan, joka ei koskaan ole kaivannut muiden rakkautta eikä koskaan omassa rinnassaan sitä tuntenut, häntä eivät kohtaa valoisat henkiolennot, sillä hänellä ei ole niitä koskaan ollut. Yksinään hän saa etsiä tien kehnoon asumukseen, jonka hän on valmistanut itselleen toisessa maailmassa, ja siellä hän varmaan tulee tuntemaan kuinka kylmää ja kolkkoa on yksin elää.

Vielä huonommin käy luonnollisesti sen, joka tässä elämässä on ollut törkeä rikoksentekijä. En nyt tarkoita vain sellaisia, jotka ovat rikkoneet inhimillistä lakia, vaan niitäkin, jotka vastoin parempaa tietoaan ovat polkeneet jalkoihinsa jumalallisen lain, joka vaatii meitä olemaan totuudenmukaisia, hyviä ja puhtaita, niitä jotka ovelasti ovat petkuttaneet lähimmäisiään tai armottomasti imeneet heidän työvoimaansa tullakseen itse rikkaiksi, niitä jotka ovat ryvettäneet itsensä himoissa ja vetäneet sielunsa lokaan. Heille kuolema on kauhistuksen kuningas aivan täydestä syystä, sillä heidän heräämisensä toisella puolella on kuvaamattoman kauhea.

Mutta ymmärrät myöskin, että näiden äärimäisyyteen menneiden ihmisten välillä, joita tässä olen kuvannut, on olemassa ääretön määrä erilaisia asteita, koko se suuri ihmisjoukko, joka on elänyt moitteettomasti, mutta samalla tekemättä mitään todellista hyvää, kaikki ne eivät vielä ole heränneet tietoisuuteen siitä, että he ovat ikuisuusolentoja, että he ovat itselleen vastuunalaiset siitä, kuinka he käyttävät niitä kehittymisen tilaisuuksia, joita maaelämä tarjoaa heille. Mutta kaikille heille kuolemanjälkeinen herääminen on aivan sen mukainen, kuin heidän elämänsä on ollut. Mitä lämpimämmin heidän sydämensä on sykkinyt kaiken hyvän ja totuuden puolesta, vaikkakaan heillä ei olisi ollut mitään varsinaista uskonnollista vakaumusta, sitä valoisampi on uusi maailma, johon he siirtyvät, mutta mitä enemmän he ovat vajonneet pikkumaisiin maallisiin olosuhteisiin ja aineellisiin harrastuksiin, sitä vieraampina he seisovat uuden elämänsä edessä, sitä epämiellyttävämmältä henkimaailma heistä tuntuu.

Eikö ole luonnollista, että niin täytyy olla? Sisäinen ihminen meissä ei muutu silti vaikka jätämme maallisen ruumiin. Samat harrastukset, jotka meillä oli täällä alhaalla, samat viat ja samat hyveet me viemme mukanamme kuoleman taakse, ja siitä, sopivatko nämä harrastukset ja nämä ominaisuudet uuteen olemistilaan, riippuu, sopiiko se meille ja tulemmeko uudessa elämässä hyvin tai huonosti viihtymään. Ajattele, kuinka tärkeätä sen vuoksi on oikein käsittää maallisen elämämme merkitys ja elää se niin, että se tuottaa siunausta tulevassa elämässä.

Tiedäthän, että on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät edes usko, että on olemassa tuonpuoleinen elämä, tai jotka koettavat luulotella, että he eivät usko. He saavat kuoltuaan usein sen käsityksen, että he yhä elävät maan päällä. He eivät jaksa kohottautua sen tason yläpuolelle, jota he pitivät korkeimpana, he liikkuvat vanhoissa oloissaan ja kuvittelevat, että he yhä tekevät samaa työtään, valvovat samoja etujaan. He eivät vain voi käsittää, miksi ihmiset eivät enää kuuntele heitä ja tottele heidän käskyjänsä. He tuntevat itsensä hyvin onnettomiksi, kun tulevat syrjäytetyiksi ja jäävät huomiotta. Voi kulua monta, monta vuotta, ennen kuin sellainen henki käsittää olevansa, kuten sanotaan, kuollut ja ymmärtää, että on todella olemassa kuolemanjälkeinen elämäkin. Sitten viimein kun he heräävät, tuntevat he itsensä kovin vieraiksi eivätkä tahdo tulla toimeen uudessa olemistilassaan.

On myös ihmisiä, jotka oikein ylvästelevät siitä, että heillä muka on "niin valistunut usko", niin "yhtäpitävä tieteen katsantokannan kanssa", että he kieltävät kaiken henkisyyden ja siis myös kuolemanjälkeisen elämän. He saavat monasti kokea kuvittelunsa seuraukset siten, että he kuoleman jälkeen tuntevat itsensä kuin lamautuneiksi, lepäävät vain puoleksi tietoisessa horroksessa, josta he eivät voi nousta, ja kuitenkaan he eivät voi olla tuntematta, että he yhä ovat olemassa. He ovat itse nurinkurisen uskonsa kautta luoneet tämän surullisen henkisen lamaannustilan, joka pitkiä aikoja voi pitää heidät vallassaan.

Näet siis, että kuolemanjälkeinen herääminen voi olla hyvin erilainen eri mielenlaadun mukaan. Tämä herääminen onkin itse asiassa henkisen katsantokantamme, sydämemme, mielemme, ajatustemme johdonmukainen tulos. Kuten me kylvämme, niin saamme niittää.

Yksi kuolemanjälkeinen kokemus lienee kuitenkin useimmille yhteinen, ja se on sanomattoman mieluisa vapauden tunne, joka täyttää sielun heti kun se on jättänyt raskaan ja raihnaisen tomumajan. Tuntuu niin helpolta hengittää, taudin tuskat ovat hävinneet, uusi elämä sykkii jo suonissa, ihminen tuntee samanlaista mielihyvää kuin silloin, kun kuumetauti helpottaa ja parantuminen alkaa.

Sellainen on kuolema, ei tyhjiin häviäminen, vaan syntyminen uuteen elämään, ja sellainen on ensimmäinen herääminen, jos voimiemme mukaan olemme eläneet hyvää, totuudenmukaista ja puhdasta elämää, niin ei meidän tarvitse mitään pelätä, vaan voimme kaikkea toivoa, kun kuolema tulee. Silloin hän on vapauttaja, joka hellävaroen johtaa meidät kynnyksen yli valoisampaan maailmaan, ihanampaan elämään. Sen vuoksi meillä on täysi syy toivottaa hänet tervetulleeksi, kun hän tulee meitä noutamaan. Ja vaikka hän tulisi viemään meiltä jonkun rakkaistamme, emme saa unohtaa, että rakastettumme pääsee toisella puolella niin paljon parempaan elämään, ja meidän on ilomielin suotava se hänelle.

Ja sitten sinun on muistettava, että et koskaan saa häiritä kuolleen rauhaa itkulla. Rukoile valituksilla vain ystäväsi puolesta, se vahvistaa teidän välillänne olevaa sidettä, niin että te helposti taas löydätte toisenne, kun itse pääset lähtemään maan päältä. Jälleennäkemisen ilo silloin korvaa eron aikaansaaman ikävän; sillä tiedä se, että kuolema ei koskaan voi katkaista henkisiä siteitä, jotka epäitsekäs rakkaus tai todellinen ystävyys täällä on solminut. Maailmankaikkeus on rajaton, mutta olipa kaksi ystävystä kuinka äärettömän kaukana toisistaan tahansa paikan puolesta, niin he kuitenkin kohtaavat toisensa, jos he vain itse niin tahtovat. Se on yhtä yleisesti, yhtä kaikkiallisesti vaikuttava luonnonlaki kuin on painolaki.

Ajattele, minkä varmuuden se tieto meille antaa; ei ole enää hätääkään olla ihmisenä.

Nyt varmaan on monta arkaa kysymystä hiipinyt esiin kätköistään ja odottaa vastaustaan? Sinä ihmettelet, miltä tuo toinen maailma näyttää, missä se sijaitsee ja millaiseksi elämä silloin muodostuu.

Nämä kysymykset ovat aivan luonnolliset. Mutta voit ymmärtää, että me emme paljoa tiedä "lopun asioista", eikä ole helppoa oikein kuvata sitä vähäistäkään, mitä me niistä tiedämme. Yritän kuitenkin ensi kirjeessäni, mutta älä odota, että sinulle liian paljon voi antaa

vanha isoisä.

  

XI  NÄKYMÄTTÖMÄSTÄ MAAILMASTA

  

Sinä pikku ystäväni!

Kunhan en nyt vain olisi ryhtynyt toimeen, joka menee yli voimieni. Sillä alalla, johon nyt astumme, en tunne itseäni läheskään niin varmaksi kuin olen tuntenut edellisistä asioista puhuessamme, sillä mitä vähäistä tiedän tai luulen tietäväni, sitä en tietysti ole saanut oman itsetietoisen kokemukseni kautta. Etupäässä olen saanut tämän tietoni keskustelemalla niiden kanssa, jotka ovat menneet edelläni tähän näkymättömään maailmaan, ja voit siis ymmärtää, että erehdyksiä on helposti voinut pujahtaa joukkoon. Olen voinut kuulla ja käsittää väärin vastaukset. En uskaltaisikaan kertoa sinulle näitä käsityksiäni, jos en useilta tahoilta, osaksi kirjoista, osaksi henkilöiltä, jotka samoin kuin minä ovat olleet yhteydessä vainajien kanssa, olisi saanut vahvistusta moneen kohtaan, joita tässä tulen kuvailemaan. Onhan siis jonkin verran todennäköistä, että asiat todella ovat niin. Ja sitten sinulla on oikeus itse ajatella mitä tahdot sekä minusta että siitä, mitä kerron. Tutki sitä sekä sydämelläsi että järjelläsi ja hyväksy se mikä sinua tyydyttää. Pane muu säästöön ja odota, kunnes se sisässäsi selvenee, mutta älä koskaan esitä varmoja väitteitä asioista, joita et käsitä tai voi uskoa. Tiedä että usein tapahtuu, että vakavasti etsivä ihminen saa kumartua poimimaan totuuden siemenet, jotka hän aikaisemmin on ylpeänä heittänyt pois. Nöyrä mieli on ensimmäinen ehto, jos tahtoo tunkeutua näkymättömän maailman salaisuuksiin.

Mutta ennen kuin käymme käsiksi tähän vaikeaan aineeseen, tahdon esittää muutamia näkökantoja, jotka pyydän sinua aina pitämään mielessäsi puhuessamme ylimaallisista asioista.

Ensimmäinen on se, että henkimaailma ei ole pieni rajoitettu valtakunta kuten tämä maailma, vaan päinvastoin käsittää monta eri valtakuntaa eli olintasoa, joista toinen on toistaan korkeampi, ja että me voimme muodostaa käsityksen ainoastaan alimmasta tällaisesta tasosta so. siitä joka on lähinnä fyysistä maailmaa ja sen vuoksi eniten muistuttaa sitä. Korkeammat tasot ovat käsityksemme ulkopuolella. Mutta tämä meitä lähimpänä oleva olintasohan eniten mieltämme kiinnittää, sillä siihenhän ensiksi tulemme jätettyämme maatason. Sieltä käsin voimme varmaan helpommin tutkia korkeampia tasoja ja siten voimistua nousemaan korkeammalle, jos olemme ansainneet sellaista ylennystä.

Meitä lähinnä olevaa tasoa, jota nyt ryhdymme tutkimaan, sanotaan tavallisesti astraalitasoksi, jonka voisi kääntää tähtivalon tasoksi. Jo itse nimikin siis osoittaa että astraalimaailma on paljon keveämpi, kirkkaampi ja käsittämättömämpi maahan verrattuna, kuin tähtivalo on verrattuna fyysiseen aineeseemme. Jos sitten lähinnä astraalisen yläpuolella oleva taso on tähtivaloa niin paljon hienompi, kuin se on maan multaa hienompi, saatat ymmärtää, kuinka suorastaan käsittämättömiä korkeammat tasot ovat maalliselta näkökannalta katsottuina.

Toiseksi pyydän sinua muistamaan sen ihmeellisen asian, että tämä astraalinen maailma niin monissa suhteissa muistuttaa meidän maailmaamme, että jälkimäistä hyvällä syyllä voi sanoa ainoastaan karkea-aineisemmaksi astraalisen maailman mukaelmaksi. Niin yhdenlaiset nämä maailmat ovat, että maan päällä on luonnossa ja ihmisten luomissa oloissa tuskin ainoatakaan ilmiötä, jolla ei ole vastinettaan astraalisessa maailmassa, ja kuitenkin ne samalla ovat niin eroavia toisistaan kuin tähtivalo ja maan sora.

Kun koettaa kuvata astraalitasoa, on siis luonnollista, että huomio ensi sijassa kiintyy juuri niihin oloihin, jotka siellä muistuttavat maan oloja; se on luonnollisempaa, kuin tämä kuvaus on esitettävä maallisella kielellä, jossa ei ole niiden ihmeellisten olojen nimityksiä, joita on astraalitasolla mutta ei maan päällä. Kun astraalitason asukkaat, sanokaamme heitä astraali-ihmisiksi, tahtovat puhua meille kokemuksiaan, eivät hekään voi käyttää muuta kieltä kuin sitä maallista kieltä, jota me puhumme. Sen vuoksi he valittavat, etteivät voi esittää meille mitään todellista kuvaa maailmastaan; kielemme ja käsityskykymme ovat voittamattomana esteenä.

Nyt ehkä ihmettelet: missä suhteessa nämä kaksi maailmaa ovat samanlaisia ja missä suhteessa erilaisia? Koetan selittää asian. Niiden muodot muistuttavat toisiaan melkein täydellisesti. Astraalimaailmassa ovat alkuperäiset tyypit, perikuvat; meidän maailmassa ovat ainoastaan niiden jäljennökset. Mutta ne aineet, joista nämä maailmat ovat rakennetut, ovat toisistaan niin eroavia, että me tuskin kykenemme sitä kä