Christosophia

7.

 

»Sinä puhut niin suurella ihastuksella Jeesuksesta ja hänen seuraamisestaan», sanoi minulle eräs ystäväni, »että tuntuu niin kuin et paljonkaan enää välittäisi toisista mestareista ja toisista uskonnoista. Lienet enää teosofi? Eikö teosofi ole ihminen, joka suvaitsee kaikkia uskontoja ja pitää kaikkia yhtä jumalallisin? Eihän teosofi korota yhtä uskontoa pilviin toisten kustannuksella? Mutta sinä teet niin. Sinä käytät uutta nimitystä, kristosofia, siitä teosofiasta, jonka olet nimittänyt valmiiksi ja jossa kristinuskon vapahtaja on päätekijänä. Miksi yhä tahdot, että kristosofiasi kulkisi teosofian lipun suojassa?

Siitä päivänselvästä syystä, vastaan taas tähän, että ns. kristosofia on teosofiaa, jota vastoin sillä on sangen vähän tekemistä kirkollisen kristinopin kanssa. Kristillinen teologia on kaikenlaista viisastelua Jeesus natsarealaisen persoonallisuudesta ja hänen suhteestaan Jumalaan, kristillinen teosofia sitä vastoin on elämistä Jeesus natsarealaisen hengessä ja niiden asiain kokemista, joista teologia haaveilee. Samoin on yleinen teosofia käytäntöä ja kokemusta jumalallisissa asioissa, ei teologista spekulaatiota niistä. Mutta jos sanomme, että kristosofia on yksistään kristillistä teosofiaa; erehdymme, sillä kristosofia on oleellinen puoli yleisestä teosofiasta. Teosofia ei saata kieltää kristosofiaa korkeintaan se voi valita toisen nimen samalle asialle.

Ymmärtääksemme tämän täytyy meidän olla selvillä siitä, mitä n. s. uudesta syntyminen on.

Kun kristosofi tekee sen henkisen kokemuksen jota nimitimme »uudestasyntymiseksi», tietää ja tuntee hän olevansa "Jumalan poikaa, so. maailmankaikkeutta elähdyttävän Isän» synnyttämä ja hänen rakastamansa ihmisolento. Hänessä on syntynyt uusi itsetajunta, joka hämmästyneelle vanhalle persoonallisuudelle kuiskaa: minä olen Kristus.

Tämä on asian ydin. Ihmisessä elää nyt Kristus. Mikä Kristus? Se Kristus, joka on Isän Jumalan poika, täydellinen, synnitön, voittaja, vapahtaja. Se Kristus, joka oli Jeesus natsarealaisessakin.

Teosofia nimittää sitä »mystiseksi Kristukseksi» madame Blavatsky myös »Kristusprinsiipiksi». Se on Paavalin »Kristus meissä».

Kristosofin kokemus näyttää ja todistaa siis hänelle, että on ero olemassa »Jeesuksen» ja »Kristuksen» välillä. Jeesus oli ihminen, Kristus on Jumalan poika. Jeesus oli yksilö, Kristus kuuluu koko ihmiskunnalle. Jokaisen ihmisen elämä ja tulevaisuus on Kristuksessa, siinä ihmeellisessä poika-tajunnassa, jonka siemen on ihmisen hengessä.

Samalla kristosofi tietysti näkee, että mystinen Kristus ei ole minkään uskonnon erikoisomaisuutta. Ei se ole mikään »kristitty» oppi eikä mikään »kristillinen» tosiseikka. Niin kuin jumala on yksi ja iankaikkinen, niin on myös Kristus, hänen poikansa. Jumala on ollut ja on kaikkien ihmisten Isä läpi aikojen, ja samoin mystillinen Kristus jumalallisena poika-tajuntana on aina odottanut jokaista ihmistä, jokaista totuuden ja Jumalan etsijää hän8h korkeimpana saavutuksenaan ajasta ja paikasta riippumatta, riippumatta uskonnoista ja sivistyksistä. Kuinka monta yksilöä sen tajunnan. asteen käytännössä ovat saavuttaneet, on vallan toinen kysymys. Mutta kristosofi selvästi näkee, että mystinen Kristus on aina ollut kaikkien uskontojen takana. Kaikki uskonnot tavoittelevat Kristusta. Toinen on osannut paljastaa hänen ihmeitään enemmän kuin toinen, yksikään ei ole hänen rikkauttaan tyhjentänyt. Kaikki mestarit ja viisaat tietäjät, uskontojen perustajat, ihmiskunnan vapahtajat ovat Kristuksesta julistaneet, hänen suuruuttaan ja kunniaan ylistäneet. Kaikilla on ollut tietoa Jumalan pojasta, so. ihmisen suurenmoisesta henkisestä kehitysmahdollisuudesta, hänen korkeimmasta, sisimmästä, jumalallisesta itsestään. Sitä samaa todellisuutta, jota muualla on nimitetty muunlaisilla nimityksillä, sitä on Jeesuksen Kristuksen jälkeen länsimailla sanottu Kristukseksi.

Se teologia, joka liikkuu pinnalla, joka väittelee ja riitelee opinkappaleista, se ei Kristusta tunne. Kullakin uskonnolla on teologiansa ja kunkin uskonnon teologia on kiintynyt omiin dogmeihinsa ja sääntöihin, oman perustajansa ja vapahtajansa personaan, toisin sanoen nimiin ja määritelmiin. Pääasia jää syrjään, ainoa tärkeä unohdetaan. Vasta se teologia, joka kohoaa teosofiaksi, löytää Kristuksen elävänä, iankaikkisena todellisuutena. Vasta teosofia vapautuu opeista ja seremonioista, jättää sivuseikat syrjään, unohtaa riidat ja väittelyt. Mitä nimistä ja määritelmistä, kun on todellisuus elävänä edessä! Teologia on järkeilyä, teosofia on elämää.

Teosofia siis löytää mystillisen Kristuksen. Mutta miksikä silloin puhumme kristosofiasta? Eikö se ole yksi turha nimi lisään?

Vaikka se olisi vain nimi, ei se sittenkään olisi turha, sillä olemme tuolla nimellä painostaneet, että totuus on löydettävissä ainoastaan siten, että ihminen itse pääsee sisäiseen yhteyteen Isän Jumalan kanssa, että hän löytää oman poikuutensa Jumalassa. Ei mikä tahansa yliaistillinen koko kokemus häntä pelasta, ei hänen selvänäköisyytensä eivätkä hänen salaiset kykynsä. Ainoastaan se henkinen kokemus, joka synnyttää hänet uudestaan Kristuksessa.

Mutta kristosofia ei ole paljas nimi. Se on ennen kaikkea osviitta ja opetus. Kristosofia antaa meille viittauksen siitä, että Kristuksen viimeinen ilmestyminen Jeesus natsarealaisessa oli täydellisin, mitä tähän saakka tunnemme. Jumalan poika tuli entistä voimakkaammin ja kirkkaammin näkyviin Jeesuksessa. Jeesus tunsi itsensä Isän Jumalan pojaksi ennen saavuttamattoman intensiivisellä ja täyteläisellä tavalla. Ei kukaan ennen häntä osannut sanoa: »ken minut näkee, hän näkee Isän. Jumala puhui ennen profeettainsa suun kautta, mutta Jeesus eli niin kokonaan poika-tajunnassa, että Isä oli hänessä alituisesti läsnä, eli hänessä,

vaikutti ja toimi hänen kauttaan. Jumalan täydellisyys eli hänessä. Hän oli Jumalan ruumistuma maanpäällä, jumalallinen inkarnaatio.

Tämmöinen väite jäisi tietysti paljaaksi teologiseksi eli »kristologiseksi» sanasaivarteluksi, ellemme osaisi sitä todistaa itsellemme. Mutta kristosofia opettaa meille, millä tavalla tämä käy päinsä.

Se sanoo: todistus piilee Jeesuksen seuraamisessa. Seuratkaa Jeesuksen elämän ohjeita ja käskyjä, eläkää hänen hengessään, niin näette, kuinka ennenkuulumattoman kirkkaasti Kristus on tullut ilmi Jeesus natsarealaisen persoonallisuudessa. Jeesus on niin lähellä Kristusta ja Kristus on tullut Jeesuksessa niin eläväksi, niin personifioiduksi, että Jeesus Kristus edustaa meille ihanne-ihmistä — ei mitään teennäistä ihanteellisuutta, vaan itse ihmistä, luonnollista, pyhää, puhdasta ihmistä semmoisena kuin hän on Isän Jumalan tajunnassa elänyt maailman luomisesta saakka ja ennen sitä.

Kristosofi on menetellyt tämän opetuksen mukaisesti, hän on totuuden etsijänä tutustunut maailmanuskontoihin ja filosofioihin, hän on ajatellut, pyrkinyt ja ponnistanut, — ja vihdoin Jeesuksen ihmeelliset käskyt ovat hänelle selvinneet ja hän on alkanut elää niiden hengessä. Ja kun Isä jumala on hänet armahtanut, kun hän on läpikäynyt uudestasyntymisen ihanan ja ihmeellisen kokemuksen, mitä hän silloin mahtaa siihen, että Jeesus Kristus hänelle tien näytti, niin, että Jeesus Kristus oli hänelle tie, totuus ja elämä? Mitä hän mahtaa siihen näkemykseensä ja tietoonsa, että Jeesus Kristus lopullisesti oli ainoa? Mitä hän mahtaa siihen tietoonsa ja vakaumukseensa, että Jeesus Kristus lopullisesti on toisillekin oleva ainoa?

 

Pekka Ervast

Ruusu-Risti — maaliskuu 1923

 

Etusivu 

Pekka Ervast -sivu