Elämä jälleensyntymisen valossa

Jälleensyntyminen historiallisessa perintätiedossa

 

Puhuessamme jälleensyntymisestä totuudenetsijöinä, ei meillä luonnollisestikaan saa olla valmista ennakkoasennetta kumpaankaan suuntaan, ei kielteiseen eikä myönteiseen. Meillä täytyy olla mieli vapaa ennakkoluuloista ja yleisestä mielipiteestä, edessämme vain tuo kysymys: onko ihminen inhimillisenä, sisäisesti ja siveellisesti tuntevana ja ajattelevana olentona, joka voi sisäisesti joko riemuita ja olla iloinen tai kärsiä ja olla murheellinen, onko hän ruumiillisessa syntymässään olemattomuudesta luotu, elääkseen tuona sisäisenä ja siveellisenäkin oliona vain tämän ainoan kerran lihallisessa elämässä, vai onko hän monta kertaa ruumiillisesti syntyvä ja kuoleva?

Totuudenetsijöinä meillä on vain nuo kaksi vaihtoehto edessämme, ja meidän on saatava selville, kumpi niistä on itse luonnon totuus.

Mutta mistä me alkaisimme? Mitenkä me tuollaiseen tietoon pääsisimme?

Suhde on jotenkin sama kuin minkä tahansa sielullisteknillisenkin taituruuden saavuttamisessa. Ajatellaanpa vaikka soittajaa. Jos hän aikoo tulla soittajaksi, on hänen etsittävä itselleen opettaja, ja hänen on ylimalkaan käytettävä opinnoissaan hyväkseen kaikkea sitä tietoa ja taitoa mitä soiton alalla on jo olemassa. Sitten hän tulee vähitellen taitavaksi soittajaksi, voipa tulla säveltäjäksikin.

Jokseenkin sama on laita totuudenetsijän. Aluksi hänen on otettava selvää, mitä sanoo historiallinen perimätieto, mitä sanovat suurien uskontojen keskushenkilöt ja ihmiskunnan viisaat. Heitä tutkimalla hänkin voi vähitellen oppia etsimään ja ajattelemaan. Toiseksi herää ja vaikuttaa ihmisessä ns. siveellinen kaikupohja, joka etsijälle vähitellen sanoo ja varmentaa, mikä on totuus ja mikä ei. Kolmanneksi ovat itse tosiasiat luonnossa, joita totuudenetsijä voisi oppia avoimesti tutkimaan.

Ensiksi siis:

Mitä sanoo historiallinen perintötieto jälleensyntymisestä?

Yhteistyön tuloksena on totuudenetsijällä tässä suhteessa käytettävänä laaja ja monipuolinen teosofinen kirjallisuus.

Saman teosofisen liikkeen vaikutuksesta on myös paljon maailman suurien uskontojen ns. pyhiä kirjoja käännetty nykyaikaisille kielille. Kaiken tämän johdosta on meidän nykyaikaisten totuudenetsijöiden helpompi saada selville, mitä maailman suurissa uskonnoissa on puhuttu ja opetettu ihmisestä, hänen suhteestaan Jumalaan ja elämään, hänen elämästään ja kuolemastaan ja kuolemattomuudestaan, sekä millainen on tilanne, tieto ja opetus ollut kunkin uskonnon alussa, ja millaiseksi se on myöhemmin muuttunut.

Tilanteesta teemme sen löydön ja huomion, että kaikki suuret uskonnot ovat alussa olleet epävirallisia, so. ne eivät ole olleet ihmiskunnan virallisen suojeluksen ja huolenpidon turvaamia, vaan ne ovat olleet yhden voimakkaan olennon ja hänen harvojen oppilaittensa elämän ja toiminnan varassa; joille virallinen maailma ja sen virallistutetut uskonnot ovat yleensä osoittaneet nurjamielisyyttään. Eli siis tilanne ja asema jokseenkin sama, kuin H. P. Blavatskyn viime vuosisadan lopulla itsenäisesti ja alkuperäisesti alkamalla teosofisella liikkeellä.

Ja entä tieto ja opetus?

Myöskin sama kaikissa. Teemme sen huomion, että kaikkien suurien uskontojen alkuperäisen keskushenkilön aikana on puhuttu ja opetettu omaperäisen tiedon ja kokemuksen perusteella, on eletty ja toimittu vapaaehtoisen oppimisen ja opettamisen kannalta.

Ei siis alkuaan mitään virallista asemaa, ei pakkoa sokeaan alistumiseen ja totena pitämiseen.

Mutta sitten teemme sen huomion, että nuo yhteiskunnan suojeluksen ulkopuolella syntyneet henkiset liikkeet ovat aikanaan päässeet yhteiskunnan virallisen suojeluksen sisäpuolelle, mutta että ne samalla ovat menettäneet alkuperäisen asemansa elävän henkisen tiedon kannattajina. Niissä on sittemmin toiminut palkattuja ja virallisesti virkaanasetettuja virkailijoita, joilta on puuttunut ensikätinen kokemus ja tieto, ja niissä on vähitellen jääty väitelmien, kiistoissa ja äänestyksissä muovailtujen oppien, uskontunnustusten ja seremonioiden sokeaan totena pitämiseen. Ja kun kaikki tuo on vielä tehty pakolliseksi, niin on se kaikissa suhteissaan vain kuin alkuperäisen äänen kaiku, joka kulkee joko vinosti tai suoraan päinvastaiseen suuntaan kuin alkuperäinen ääni.

Niinpä tieto ihmisestä jumalallisena perusolemuksena, joka itsessään ja jollain tavalla on ikuinen, ainosyntyinen ja ainaolevainen, mutta joka tajuntana avartuu ja syventyy kulkemalla moninaisten muunnosten ja jälleensyntymien kautta aineessa, ruumiissa, on kaikkien suurien maailmanuskontojen alkuperäisenä tietona ja opetuksena. Kaikissa alkuperäisissä uskonnoissa on tiedetty, että me ihmiset ruumistumme inhimillisessäkin kehityskaudessamme monia, monia kertoja, saavuttaaksemme siten täydellisyyden ihmisinä.

Samoin on alkuperäisissä uskonnoissa puhuttu siveellisestä vastuunalaisuudesta, so. elämä mittaa jokaiselle tekojensa mukaan. Jokainen ihminen ori vähitellen ja aikojen kuluessa luonut oman kohtalonsa, on luonut sen siten, miten hän on vapauttaan käyttänyt. Tämä kohtalo on tavallaan kuin kotelo toukalla: se kyllä suojelee, mutta samalla rajoittaa. Ja niin kuin toukka täytyy uudestisyntyneenä perhosena päästä kotelostaan vapauteen, toisenlaiseen elämään, samoin täytyy ihminen sisäisen eli henkisen uudestisyntymisen kautta vapautua tavallisesta inhimillisestä kohtalostaan, saavuttaakseen "Jumalan lasten vapauden" — niin kuin Paavali muistaakseni jossain —, sanoo saavuttaakseen ja siirtyäkseen yli-inhimilliseen työhön ja elämään.

Tässä yhteydessä mainitsemme kaksi suurta maailmanuskontoa: buddhalaisuuden ja kristinuskon.

Buddha puhui nimenomaan jälleensyntymisestä ja syyn ja seurauksen laista. Ja hän puhui siitä oman kokemuksensa ja ymmärtämyksensä perusteella. Hän opetti, että ihminen jälleensyntyy — oman "tanhansa" eli elämänhalunsa kannustamana yhä uudelleen — tänne ruumiilliseen elämään, pyrkien siten vapautumaan kaikesta kurjuudesta ja jälleensyntymisen pakosta.

Mutta myöhemmin on joissakin kansanomaisissa buddhalaisissa kirkoissa puhuttu jonkinlaisesta "sielunvaelluksesta", jolloin ihminen kuolemansa jälkeen sieluna vaeltaisi jollain epämääräisellä tavalla, takertuen omien himojensa mukaan, niin että hän voisi vaikka jälleensyntyä eläimen sikiössä.

Sellaista ei Buddha opettanut. Hänen oppinsa on se, että ihminen jälleensyntyy aina ihmisenä. Pahaksi ja ilkeäksi, itsensä ja kanssaihmistensä kiusaksi ja kauhuksi hän sen sijaan voi muuttua, tai hän voi muuttua hyväksi ja jaloksi, itsensä ja muiden ihmisten iloksi ja avuksi, riippuen siitä, miten hän vapautensa teossa käyttää.

Kristinuskossa tapahtui vielä jyrkempi heilahdus. Alkuaan se ei ollut mitenkään maailman virallistuttama eikä pakollinen, eikä siinä ollut mitään sokeata "totenapitämistä". Sen muodosti Jeesuksen oma elämä, hänessä yksilöitynyt kokemus ja tieto.

Jeesukselle — ja hänen oppilaittensa keskuudessa — oli tieto ihmisen ruumiillisesta jälleensyntymisestä selviö sinällään. Ja se tieto on Uudentestamentinkin kirjoitusten taustana, vaikkakin se on siinä jollain tavalla hämärtynyt. Viittaamme tässä yhteydessä vain erääseen seikkaan, joka kyllä sellaisenaan on kiintoisa.

Tänäkin päivänä on teosofien ja totuudenetsijäin keskuudessa taipumusta sellaiseen uteliaisuuteen, että melkein jokainen olisi halukas tietämään, mikä ja kuka kukin on ollut edellisissä elämissään. Ja kun on joku vähän viisaampi, tai erikoisesti lahjakas, viisas ja uhrautuvainen, niin ollaan taipuvaisia utelemaan: Kukahan hän on mahtanut ennen olla?

Juuri tällainen keskustelu on "pujahtanut" Uuteen testamenttiin. Jeesus nimenomaan kysyy opetuslapsiltaan: "Kenen ihmiset sanovat Ihmisen Pojan olevan?" Ja opetuslapset vastasivat: "Muutamat Johannes Kastajan, toiset Eliaan, toiset taas Jeremiaan tahi jonkun muun profeetoista" (Matt. 16: 13,14). Siis aivan samanlainen keskustelu kuin mikä tänä päivänä voisi sukeutua teosofien keskuudessa H. P. Blavatskysta, Jeesuksesta tai kenestä muusta tahansa.

Uudessa testamentissa on muitakin yksityiskohtia, jotka selvästi edellyttävät tietoa jälleensyntymisestä. Mutta, niin kuin sanoimme, me emme niitä ryhdy tässä yhteydessä enempää esittelemään. Riittää kun mainitsemme, että myöskin kristillisen kirkon ensimmäisinä aikoina tätä oppia saarnattiin ja pohdittiin. Vasta niin myöhään kuin vuonna 553 julisti Konstantinopolin kirkolliskokous kiroustuomionsa jälleensyntymistä vastaan. Ja tämän mahtikäskyn perusteella — eikä millään järkisyillä — on jälleensyntymisoppi ollut poistettu virallisimpien kirkkojen opeista.

Mutta myöskin voimme ymmärtää, ettei oppi jälleensyntymisestä ollut Jeesuksenkaan opissa — niin kuin ei Buddhankaan opissa — aivan ensimmäisellä ja tärkeimmällä sijalla. Sillä kyllähän Jeesus tiesi ja ymmärsi — niin kuin yleensä viisaat ja vähemmänkin viisaat voivat ymmärtää — ettei pelkkä tietopuolinen tieto jälleensyntymisestä ihmistä auta eikä sinänsä pelasta. Vaikka ihminen eläisi satoja ja taas satoja ruumistuksia, niin ei tuo pelkkä mukana kulkeminen häntä miksikään tekisi — ellei hänessä milloinkaan tapahtuisi sisäistä heräämystä ja henkistä uudestisyntymistä.

Sen tähden on sekä Buddhan että Jeesuksen opissa ensisijalla siveysoppi, oppi Jumalan etsimisestä ja Jumalan tahdon täyttämisestä.

Ennen kuin taas tämä varsinainen henkevöityminen voi tapahtua, edellyttää se ihmisen puolelta ainakin kahta seikkaa: hänellä täytyy olla joku käsitys Jumalasta, ja sitten hänen täytyy pyrkiä tuon käsityksensä mukaan Jumalaa etsimään ja lähestymään.

Nyt riippuu paljon siitä, millaiseksi ihminen Jumalan kuvittelee. Sillä vähitellen ihminen muuttuu itse sellaiseksi, millaiseksi hän Jumalan kuvittelee. Sen tähden ei ole ollenkaan samantekevää, millaiseksi ihminen Jumalan kuvittelee, mitä hän Jumalasta ajattelee.

Tässä suhteessa voimme huomata ihmiskunnan historiassa kaksi pääkäsitystä Jumalasta. Huomaamme sen käsityksen, minkä Jeesus Kristus selvimpänä toi, sekä sen käsityksen, mikä oli ennen Jeesusta, etenkin juutalaisilla, mutta myös muillakin kansoilla.

Ja tämä vanha käsitys oli, että Jumala on jossain hyvin kaukana ja korkealla, jossain ihmisen ja elämän ulkopuolella. Jumala kuviteltiin olevan kuin kuningas, joka istuu valtaistuimellaan ja koettaa kaikella ankaruudella alistaa valtakuntansa omien lakiensa mukaiseen hyvään järjestykseen. Kaikkia tottelemattomia hän uhkaa ankaralla rangaistuksella.

Samalla kuviteltiin, että on olemassa toinen valtakunta, ja sillä myös ylen mahtava, näkymätön päällikkö, ja että näiden kahden valtakunnan välillä oli alinomainen vihollisuus ja sota. Jumala kuviteltiin ei vain hallitsijaksi, joka mitä ankarimmalla ja julmimmalla tavalla pelotteli ja uhkasi oman valtakuntansa jäseniä, vaan Jumala kuviteltiin myös sotapäälliköksi, joka alinomaa oli sodassa, joka alinomaa värväsi ihmisiä sotajoukkoihinsa, taistellakseen tuota toista valtakuntaa ja sen päämiestä vastaan.

Tästä seurasi, että kun ihmisillä myös oli valtakuntia ja vihollisia, joita vihollisiaan he olisivat tahtoneet perinpohjin kukistaa, niin solmeilivat he kummallisia liittoja Jumalansa kanssa. Heidän ajatuksensa ja puheensa Jumalalleen saattoi kulkea tähän tapaan: "Sinä hyvä, vanhurskas ja pelättävä Jumala, sotajoukkojen päämies, kuule palvelijasi nöyrä rukous: muserra minun viholliseni, lyö murskaksi heidän luunsa ja syökse heidät helvettiin, oi Herra!" Sillä kun he kuvittelivat Jumalan sotapäälliköksi, joka alinomaa tarvitsi heidän apuaan sodassa, niin saattoivathan he hyvinkin ajatella, että Jumala taas vastavuoroon tekisi heille sen palveluksen, että järjestäisi heidän vihollisilleen kuuman vastaanoton jossain hornan kattilassa.

Mutta kun he ajattelivat Jumalan sellaiseksi, oli siitä heille itselleen se tuhoisa seuraus, että he itse vähitellen muuttuivat juuri tuollaisiksi hirmuisiksi ja pelättäviksi olennoiksi, juuri sellaisiksi, millaisiksi he Jumalan kuvittelivat. Niinpä ei noista "vanhantestamentin" profeetoistakaan oikein tiennyt, milloin ne minkäkinlaisen kolttosen tekivät: milloin ne kutsuivat tulen alas taivaasta ja aikaansaivat hirmuista tuhoa, milloin taas huomattiin "vihollisen" puolella satatuhatta miestä jollain salaperäisellä tavalla tuhotuksi, jne.

Niin että jos vaan kehitys olisi jäänyt pelkästään tuota suuntaa jatkamaan, niin millaiseksi kauhujen pesäksi tämä maapallo olisikaan lopulta muodostunut?

Juuri tässä suhteessa Jeesus toi täydellisimmin ja ratkaisevimmin uutta esille. Hän oli vihdoin, monien elämiensä ja löytöjensä ja kokemustensa perusteella tullut siihen tulokseen, että Jumala olikin elämän ja ihmisen sisällä. Ja mikä oli tuo Jumala? Se oli se alkuvoima, mistä kaikki lähtee, syntyy, ja mikä yhä pitää kaikkea liikkeellä ja elähdyttää. Niinpä ihminenkin on Jumalan rakkaudessa ikuisesti ainosyntyinen olento. Ja sen tähden, kun ihminen löytää tuon Jumalan sisässään, saattaa hän tuntea Jumalan Isäkseen, joka häntä ja kaikkia muita olentoja lapsinaan ja poikinaan rakastaa. Ja kun kaikki on Jumalasta ja Jumalan rakkaudesta alkuaan syntyisin ja lähtöisin, sen tähden Isä Jumala rakastaa kaikkia, antaa rakkautensa auringon ja hyvyyden kaikille puolueettomasti. Ei Jumalan kannalta ole mitään itsessään pahaa; on vaan kehityksenalaista elämää. Eikä Isä Jumala käy mitään sotaa vihollisen hävittämiseksi.

Mutta kun maailmassa kuitenkin on ns. hyvää ja pahaa, niin mitä tuo paha sitten on?

Paha muodostuu vasta siitä, että ihmiset tai enkelit tai muut kuvittelevat toisiaan pahoiksi, ryhtyvät keskenään tappelemaan ja sotia käymään. Juuri tuo toistensa hävittäminen, sotiminen ja tappeleminen on pahaa. Siitä kaikki käytännöllinen ja suurin paha muodostuu.

Ja kun noiden keskenään taistelevienkin joukossa on joku voimakkain, ja muutamia voimakkaita, ja kun niitä on sekä ihmisten että enkelien joukossa, niin muodostuu tästä se mahti, mikä johtaa sotia ja taisteluita. — Jeesus nimittää tätä mahtia "tämän maailman päämieheksi" ja "isäksi perkeleeksi". Paavali nimittää sitä "ilmavallan ruhtinaaksi".

Se on juuri tuo mahti, jota ihmiset kuvittelivat Jumalaksi. Ja suuressa määrässä vieläkin kuvittelevat; vanhasta tottumuksesta. Se on juuri tuo vanha käsitys, mikä panee ihmiset ajattelemaan, mikä voi panna meidätkin sekä kristittyinä että teosofeina ajattelemaan, että Jumala ja Kristus ja Valkoinen Veljeskunta ja Mestarit ja enkelit ovat yhä, tai ainakin toisinaan, ilmisodassa perkelettä ja kaikkia hänen valtakuntansa mustia voimia vastaan, yrittäen tuhota heidät perinpohjin. Viimeisen maailmansodan aikana leimahti tuo vanha ajatus hyvin valtavana ja voimakkaana meidän teosofienkin keskuudessa; puhumattakaan kristillisistä valtiokirkoista.

Sillä tuo ajatus, että Jumala joukkoineen kävisi sotaa saatanaa ja hänen joukkojaan vastaan, on perintöä tuosta vanhasta, kielteisestä jumalakäsitteestä. Todellisuudessa Jumala ei ole mikään sotapäällikkö, vaan kaikkien olentojen henkinen Isä.

Mutta kutka ne sitten sotia käyvät?

Ne ovat juuri nuo henkisesti kehittymättömät ja jollain tavalla tietämättömät ja itsekkäät enkelit ja ihmiset, sekä täällä maan päällä että näkymättömissä maailmoissa. He vain luulottelevat itseään valkoisiksi ja hyviksi, toisiaan mustiksi ja pahoiksi, ja niin koettavat toisiaan tuhota.

Jumala, Valkoinen Veljeskunta ja henkisesti kehittyneet olennot eivät ole mukana sotimassa, ei maan päällä eikä näkymättömissä maailmoissa.

Mitä? Istuvatko siis Jumala, Mestarit ja enkelit kädet ristissä ja tyhjäntoimittajina silloin, kun me taistelemme hiessä ja verissä päin perkelettä ja kaikkia mustia herroja vastaan Jumalan ja Hänen valtakuntansa ja asiansa puolesta? Niinkö?

Ei hätäillä! Katsotaan asiaan sisälle. — Minkähän tulos tämä maailma ja ihmiskunta sisimmältään on? Olisikohan se syntynyt ja pysyisiköhän se pystyssä sotimalla ja hävittämällä? — Ei. Maailma ja kaikki on luovan synnyttämisen ja työn tulos. Mistä nuokaan itsekkäät ja henkisesti kehittymättömät joukot hävittäisivät ja sotia kävisivät, ellei olisi toisia, jotka aina ja mittaa luovat uutta.

Niinpä voidaankin sanoa, että valkoisten enkelijoukkojen elämä on yhtämittaista laulua, ylistystä ja hymniä Jumalalle. Mutta se ei suinkaan ole tyhjää hyminää. Sanotaanhan, että Jumala luo sanallaan. Samoin loi Vanha Väinämöinen laulullaan. Ja samoin myöskin luovat Mestarit Ja valkoiset enkelit yhtämittaa sanallaan, henkisellä työllään ja uhrautumisellaan.

 

Kuitenkin on meillä nyt olemassa tuo Jeesuksen esittämä käsitys Jumalasta: Jumala on henkinen Isä, joka, niin kuin aurinko, yhtämittaa elähdyttää, synnyttää, lämmittää; joten kaikki vähitellen ja aikanaan muuttuvat.

Ja jos nyt ihminen ymmärtää tietoisesti omaksua tämän uuden käsityksen Jumalasta, että Jumala on rakkaus, totuus ja hyvyys, ja että Jumala on sitä samaa kaikille, puolueettomasti, niin on tästä taas se merkillinen seuraus, että se ihminen alkaa itsekin vähitellen muuttua samanlaiseksi. Hänkin alkaa muuttua hyväksi, rakastavaiseksi, anteeksiantavaiseksi ja uhrautuvaiseksi. Ja samalla hän muuttuu nöyräksi, vaatimattomaksi, sävyisäksi, ahkeraksi, joka aina koettaa toimia sisästäpäin, työllään uutta luoden, auttaen ja palvellen. Eikä kenenkään tarvitse häntä pelätä, ei pelätä olevansa hänen tähtensä pakotettu mihinkään.

Jos siis vanha jumalkäsite vei ihmisen ulkonaisesti korkealle, kunniaan ja valtaan — josta taas ajan tullen romahti omille raunioilleen —, niin uusi jumalkäsite vie ihmisen ulkonaisesti pieneksi, pois kaikesta vallasta ja taistelusta, mutta avaa hänelle sisäisen Jumalan valtakunnan, rakkauden ja totuuden maailman. Ja niin maapallomme ihmiskunnalle on jo tavallaan tullut pelastus. Se pelastus on tullut meille siinä, että meillä on mahdollista omaksua tuo Jeesuksen esittämä käsitys Jumalasta. Sillä kun me sen omaksumme, silloin me olemme astuneet pelastuksen tielle, osallisiksi Jumalan luovassa työssä. Mutta jos me yhä edelleen pidämme kiinni vanhasta jumalakäsitteestä, olemme me tavallaan yhä kadotuksessa, pakollisen romahtelun, pakollisen kuoleman ja jälleensyntymisen alaisia.

Mutta kummanko käsitteen nyt ovat kristilliset kirkot johdossaan omaksuneet?

Tarvitseeko meidän paljoakaan penkoa kristillisten kirkkojen historiaa nähdäksemme, että ne ovat uudelleen omaksuneet tuon vanhan, ulkonaisen jumalakäsitteen. Ei kestänyt kauankaan alkukristillisen seurakunnan jälkeen, kun kristittyjen kirkkojen johtajat suorastaan kauhistuivat sellaista ajatusta, että ihmisessä olisi Jumala ja Kristus sisäisesti. Eihän toki! Jumala ja Kristus olivat taas tuolla jossain kaukana ja korkealla, elämän ja ihmisen ulkopuolella. Ja he olivat myöskin suuria ja mahtavia sotapäälliköitä!

Että kristittyjen kirkkojen johtajat asian noin väänsivät ja ymmärsivät, senhän todistaa kirkkojen oma toiminta. Sillä kun hekin taas kuvittelivat Jumalan tuollaiseksi, ulkopuolella olevaksi sotapäälliköksi, pelättäväksi ja hirmuiseksi, niin oli siitä se seuraus, että he itse myös muuttuivat pelättäviksi ja hirmuisiksi, niin ettei kristillisten kirkkojen johtajista ole tiennyt, mitä tekoja he ovat milloinkin suunnitelleet ja toimeenpanneet: polttoroviot, kidutuskammiot, kirkonkiroukset, häpeälliset hautaamiset, sodat ja sotajoukkojen puolesta rukoilemiset, toisinajattelevien ahdistaminen ja vainoaminen kaikki tuollainen kukoistaa johtavien kristillisten kirkkojen historiassa.

Johtavien kristillisten kirkkojen lankeemus on ollut todella suuri, tavallaan suurempi kuin buddhalaisten kirkkojen.

Mutta niinpä Jeesuksen oma alkuperäinen ote oli myös syvällisempi kuin Buddhan. Buddha oli yhtynyt Jumalaan niin sanoaksemme järjen tasolla, joka suuri saavutus valaisee viisaudellaan ihmisen ja ihmiskunnan järkeä ja sydäntä, ja kun se sitten buddhalaisen papiston käsissä lankesi, himmentyi tämä valo, ja jälleensyntymisoppi muuttui sielunvaellusopiksi. Jeesus taas meni syvemmälle, yhtyi Jumalaan rakkaudessa, niin sanoaksemme rakkauden ja sydämen tasolla, ja kun johtavat kristilliset kirkot sitten lankesivat, joutuivat he rakkauden vastakohtaan: vihaan. Sen sijaan että jotkut kansanomaiset buddhalaiset kirkot hämmensivät jälleensyntymisopin sielunvaellukseksi, jonka mukaan epätäydelliset sielut kuoleman jälkeen epämääräisesti vaeltelevat, saattaen ruumiillistua eläimiksikin — jota eivät korkeammat buddhalaiset kirkot ole milloinkaan opettaneet —, sen sijaan kristilliset kirkot kokonaan hylkäsivät ja "kirosivat" jälleensyntymisopin, järjestäen epätäydellisille ja toisinuskoville, ei syntymistä eläimeen, vaan loppumattoman piinan ja kadotuksen jossain kuolemantakaisessa helvetissä!

Tämä on ollut Jeesuksen syvällisen ja ihanan elämänymmärryksen surullinen kohtalo johtavien kristillisten kirkkojen käsissä.

 

Näin olemme lyhyesti seuranneet kahden suuren maailmanuskonnon historiallista kehitystä, nähneet, mitä niissä ensin opetettiin, ja millaisiksi ne myöhemmin muodostuivat.

Ja mitä tämä historiallisen perintötiedon tutkiminen meille vielä opettaa? Me voimme sen valossa nähdä, kuinka ihmiskunta on tavallaan kulkenut kuin kahtena suurena sivustana. Yhdellä puolen ovat olleet ihmiskunnan suurimmat viisaat, uskontojen keskushenkilöt, jotka ovat puhuneet jälleensyntymisestä ja henkisestä kehityksestä. He ovat puhuneet oman kokemuksensa perusteella. Heihin ovat tässä suhteessa yhtyneet suurimmat filosofit ja ajattelijat. He eivät yleensä ole osanneet puhua jälleensyntymästä oman kokemuksensa perusteella, mutta he ovat filosofisen ja johdonmukaisen ajattelunsa opastamina tulleet siihen varmaan lopputulokseen, että ihmiselämää ei voi ollenkaan ymmärtää ilman jälleensyntymistä.

Mutta ihmiskunnan toisella sivustalla näemme osaksi voimakkaita ja osaksi häikäilemättömiä olentoja, jotka joko hämmentävät ja kieltävät jälleensyntymisopin tai myöntävät sen, mutta luulevat voivansa palvella Jumalaa ryhtymällä voima- ja pakkokeinoihin.

Ja tämä huomio ei ole mitätön tai vähäpätöinen totuudenetsijälle. Sillä vaikkei hän vielä kykenisikään omien kokemustensa perusteella ratkaisemaan, onko jälleensyntyminen tosi vai ei, niin, jos hänen totuudenrakkautensa on kyllin herkkä, hän voi, ikään kuin luonnostaan lankeavana etuoikeutena antaa suuremman luottamuksensa sen sivustan olennoille, jossa ovat Jeesus ja Buddha ja muut heihin yhtyvät opettajat ja ajattelijat, kuin tuolla toisella sivustalla oleville voimaihmisille, jotka turvautuvat voimakeinoihin ja hämmentävät henkiset käsitteet huolimatta siitä, että nämä jälkimmäiset yleensä ovat varustetut komeilla arvonimillä ja ulkonaisella loistolla, tai vaikka he toitottaisivat itsensä kuinka suuriksi tietäjiksi ja profeetoiksi. Herkkä totuudenetsijä luottaa enemmän noihin hiljaisempiin ja vaatimattomampiin olentoihin, Jeesukseen ja Buddhaan jne., kuunnellen mieluummin heidän puheitaan ja opetuksiaan, asettuen mieluummin heidän oppilaakseen ja seuraajakseen, toivoen itsekin oppivansa vähitellen ajattelemaan heidän tavallaan, oppivansa tekemään erotuksen oikean ja väärän välillä.

J. R. Hannula

Ruusu-Risti — lokakuu 1925


Etusivu 

Kristosofia

Teosofi