J. R. Hannula

Pojan vuodatus

 

Kun Suomen Teosofinen Seura perustettiin, oli se järjestyksessä kolmastoista kansainvälisen Teosofisen Seuran kansallinen osasto.

Mutta luku 13 oli vanhastaan vaikea luku, ja jotkut ehkä arvelivat: se voi koitua Suomen Teosofiselle Seuralle joko kuoleman tai vaikean uudestisyntymisen luvuksi, tai ehkä niiksi molemmiksi...

Kuinkahan lienee käynyt?

H. P. Blavatsky sanoi, että aina vuosisadan viimeisellä neljänneksellä annetaan uusi henkinen sysäys ihmiskunnalle. Nyt olemme tämän vuosisata-sysäyksen puolivälissä. Ja juuri tässä puolivälissä tulee mieleemme eräs asiallinen ajatus: koska ihmiskunnalle on jo tullut kaksi kosmista vuodatusta, ensimmäinen, Pyhän Hengen vuodatus Lemurialla, miljoonia vuosia sitten Venukselta tulleiden Kumaarojen ynnä kuningas Melkisedekin kautta, ja Pojan vuodatus Jeesuksen Kristuksen kautta, niin eikö tämä vaikuta, että nämä vuosisataiset sysäyksetkin tulevat kahtena, että ne alkavat Pyhästä Hengestä, järjen vahvistuksesta ja valaistuksesta, mutta uudistuvat 50-vuotiaana Pojasta, sydämen rakkaudesta?

Olisikohan niin?

Asian puolesta puhuu jo se, että pienet tapaukset toistavat suuria tapauksia, että alhaalla tapahtuu niin kuin ylhäällä ja päinvastoin.

Jos siis niin on, niin silloinhan me eläisimme nyt, vuonna 1925, mielenkiintoisessa ajassa: nyt olisi Pojan sysäyksen aika! Pyhän Hengen vuosisatainen toisinto-sysäys tapahtui 1875 H. P. Blavatskyn kautta. Tämä sysäys tuli suurena valona siihen pimeyteen, jonka kristilliset valtio eli sotakirkot olivat aikaansaaneet. Me saimme taas kuulla, että totuus on korkeampi kirkollisia juhlamenoja, seremonioita ja sakramentteja; että ihminen on henkiolentona ikuinen vaeltaja, joka jatkuvasti jälleensyntyy lihalliseen ruumiiseen, kasvaen siten syyn ja seurauksen lain turvissa kohti jumalallista täydellisyyttä. Vielä saimme kuulla, että me ihmiset olemme veljiä, katsomatta rotuun, uskontoon tai muuhun rajoittavaan seikkaan.

Jos nyt tämä vuonna 1875 annettu Pyhän Hengen sysäys oli vuosisatainen uudistus Lemurian vuodatuksesta, jonka ihmiskunnan materialistinen ja henkisen väkivallan aiheuttama pimennys oli tehnyt asiallisesti välttämättömäksi, niin joudumme kysymään: onko huomattavissa mitään asiallista tarvetta Pojan vuodatuksen toistumiselle nyt 50 vuoden vaiheissa? Ja jos on niin mitä mahdollista osaa Teosofisen Seuran 13. kansallinen osasto siinä näyttelisi?

Tätä puolta ajatellessamme täytyy meidän samalla muistaa, että Teosofisen Seuran kolmanteentoista osastoon on erottamattomasti yhdistynyt sen perustajaylisihteeri Pekka Ervast — jonka syntymävuosi on merkillisesti sattunut yhteen teosofisen liikkeen syntymävuoden kanssa, niin että hänkin on syntynyt 1875, ja viettää siis viisikymmenvuotista riemuvuottansa yhdessä teosofisen liikkeen kanssa.

Siis ensiksi: olisiko nyt vuosisataisen vuodatuksen puolivälissä mitään asiallista tarvetta Pojan eli rakkauden vuodatukselle maailmassa yleensä ja teosofisen liikkeen yhteydessä erittäin?

Olkaamme hellävaraisia, mutta katsokaamme kuitenkin asiaa suoraan silmiin sikäli, mikäli se on tarpeellista tämän asian ymmärtämiseksi.

Kun olimme tehneet teosofisessa liikkeessä yleisen veljeyslupauksen, niin luonnollisesti tämä lupaus joutui koetukselle itse elämän edessä. Sillä — voisimme sanoa Paavalin tavalla — se ei ole ympärileikattu joka on lihan puolesta ympärileikattu, eikä se ole juutalainen joka on lihan puolesta juutalainen, vaan se on ympärileikattu ja se on juutalainen, joka sitä on sydämestään. Samoin: ei se ole kristitty, ei se ole teosofi, joka on sitä lihan puolesta, vaan se on kristitty ja se on teosofi, joka on sitä sydämestään.

Nyt kristityn maailman epäkristillisyys paljastui täydellisesti siinä, että se toimeenpani keskuudessaan hirmuisen joukkoteurastuksen. Ja Pojan eli rakkauden vuodatuksen uusiintuminen on siinä tullut huutavan tarpeen vaatimaksi.

Mutta juuri tämä kristittyjen toimeenpanema verilöyly, maailmansota, se tuli meille, kansojenvälisen ja yleensä ihmistenvälisen veljeyslupauksen tehneille teosofeille siksi koetukseksi eli tutkinnoksi, jossa elämälle tarjoutui tilaisuus katsella ja kysyä: jaksavatkohan teosofit nyt, yleisen sorron ja epäveljeyden aikana, pysyä omassa teosofisessa tehtävässään, pysyä oman tekemänsä yleisen veljeyslupauksen kannalla, erillään politiikasta ja sodasta? Jos he sen osaavat ja jaksavat, silloinhan kansainvälinen teosofinen liike voi tulla suoraa päätä ja sellaisenaan uuden sivistyksen siemeneksi. Mutta ellei teosofinen liike pysy tässä lupauksessaan, on se sellaisenaan tuomittu, ja sen omassa keskuudessa täytyy tapahtua uusi syntyminen.

Tämä kysymys oli vakava,

Ja millainen oli se vastaus, jonka me, yleismaailmallisena teosofisena liikkeenä annoimme? Meidän käytännölliset tekomme sisälsivät itsessään vastauksen. Sen sijaan, että olisimme pysyneet erillään politiikasta ja sodasta, sen sijaan otimme sotaan osaa, kuka kunnian kentällä kuollen, kuka sodan puolesta puhuen ja siihen toisia innostuttaen, jakauduimme kansallisuuksiemme mukaan eri leireihin ja uskoimme monet meistä, että miekan avulla taisteltiin pyhien aatteiden ja totuuksien puolesta.

Tämä oli se vastaus, jonka me annoimme elämän asettamaan kysymykseen. Se vastaus oli samanlainen kuin se, minkä kristilliset kirkot olivat aikanaan antaneet. Teosofiselta kannalta se merkitsi täydellistä kuperkeikkaa, jossa meidän kansainvälinen veljeyslupauksemme meni kokonaan pirstaleiksi. Ja vaikka tämä kysymys on arka, olisi sen sivuuttaminen sekä turhaa että turmiollista. Näin 50-vuotisen toiminnan ja tilinteon päivänä se olisi suorastaan tyhmää. Ja jos rakastamme H. P. Blavatskya ja teosofista liikettä ja koko ihmiskuntaa, niin rakastakaamme totuudessa, vilpittömästi ja rehellisesti.

Sillä tämän asian selvästä ymmärtämisestä ja perinpohjaisesta huomioonottamisesta riippuu meidän teosofisen liikkeemme vastainen arvo ja merkitys.

Ja nyt eteenpäin.

Tehtyämme tuon täydellisen kuperkeikan teosofisessa liikkeessä, oli samalla tullut Pojan eli rakkauden vuodatus välttämättömäksi myöskin teosofisen liikkeen kannalta. Siinäkin saamme taas alkaa alusta. Osaksi kuin omilta raunioiltamme. Sanon »osaksi», sillä onhan meillä nyt käytettävänämme tämä surkea mutta samalla opettavainen kokemuksemme — opettavainen nimittäin jos tahdomme siitä oppia ottaa, — alkuperäisten, H. P. Blavatskyn opetusten lisäksi. Sillä nyt meidän on opittava, ettei pelkkä tieto sellaisenaan meitä auta eikä pelasta, ei kristittyinä eikä teosofeina, vaan meidän on, Mestarin käytännöllisiä käskyjä seuraamalla, uudestisynnyttävä sydämessämme. Niin kuin sanoo H. P. Blavatsky »Hiljaisuuden äänessä»: »Tietämättömyyskin on parempi kuin pääopetus, jota ei sieluviisaus ole valaisemassa ja ohjaamassa.»

Nyt kysymme: osaammeko nähdä mitään ikävöimisen vireitä tai enteitä Pojan vuodatukselle tänä 50-vuotispäivänämme? Vastaamme: yleisinä odotuksen ja kaipuun merkkeinä ilmenevät nuo monella puolella kuuluvat kuiskeet: »Takaisin Blavatskyyn!» Takaisin Buddhaan!», Takaisin Kristukseen!», »Takaisin Mestareihin!»

Mutta näemmekö missään sitä ihmistä, sitä henkistä opettajaa, jonka ympärillä nämä hajallaan olevat voimat voisivat kokoontua? Suomen Teosofisen Seuran perustajaylisihteeri Pekka Ervast oli alunpitäen ja järkähtämättä sillä kannalla, mihin tekemämme yleinen veljeyden lupaus meitä sekä velvoitti että oikeutti, nimittäin että meidän on teosofisena liikkeenä pysyttävä irti politiikasta ja sodasta. Suomen Teosofisen Seuran kohtalokas 13-luku osoitti täten kätkevänsä ei ainoastaan kuoleman, vaan myöskin uudestisyntymisen mysteerion. Sillä tämän 13. luvun uudestisynnyttävän puolen näemme pääsevän esille Suomen Teosofisen Seuran silloisen ylisihteerin ja nykyisen perustaja-ylisihteerin Pekka Ervastin teosofisessa työssä. Siinä työssä on Poika-vuodatus saanut ilmeisen ruumistumansa. Kun näin sanomme, sanomme sen monivuotisen epäröimisemme, kokemuksemme ja harkintamme jälkeen. Ja me sanomme sen kunnioituksessa, veljellisessä luottamuksessa ja rakkaudessa kaikkien teosofien ja teosofisten koulukuntien edessä, ja samalla myös Pekka Ervastin edessä.

Ja sanoessani tehneeni tämän ratkaisuni — tai jos niin tahdotaan — tuomioni, sanoessani sen valmistuneen eli kypsyneen monivuotisen harkinnan, kokemuksen ja epäröimiseni jälkeen, lisään vielä, että ovathan tuomioni perustelut olleet julkisia. Ne ovat olleet jatkuvasti esillä Pekka Ervastin julkisissa luennoissa, kysymysilloissa ja kirjoissa. Ja omasta puolestani tyydyn tässä yhteydessä mainitsemaan vain yhden kirjan: »Christosophian», »Cristosophia» on todella »Kallis helmi», se on »Pyhä kirjat», jolla on tulevan kulttuurin siemenarvo.

Samalla kun siis kiitollisuudella ajattelemme Valkoista Veljeskuntaa ja sen suurta lähettilästä, H. P. Blavatskya ja hänen teosofista työtään tänä teosofisen liikkeemme 50-vuotispäivänä, sen suurena juhlavuotena, ja samalla kun me ilmituomme rehellisen, vilpittömän veljestunteemme kaikkia työntekijöitä ja opettajia kohtaan kaikissa teosofisessa koulukunnissa, samalla me sanomme sydämelliset onnentoivotuksemme tuon kohtalokkaan 13 kansallisen osaston kunniajäsenelle ja perustajaylisihteerille, Suomen Ruusu-Ristin johtajalle, kirjailija Pekka Ervastille! Sillä meillä on erikoinen nykyisyyden toivo hänen teosofisen työnsä suhteen. Tulkoon siunaus ja ymmärtämys hänen työlleen ja sanomalleen; hänen, jonka veljenkäsi on yhä ojennettuna kaikkien teosofisten seurojen puoleen! Sillä hänen ensimmäisiä tekojaan Suomen Ruusu-Ristissä oli: lähettää kirjelmä kaikille teosofisille loosheille ja aikakauskirjoille ympäri maapallon, jossa ehdotettiin, että kaikki teosofiset seurat yhdessä muodostaisivat yhteisen keskuselimen johonkin, vaikkapa Sveitsiin, joka mm. toimittaisi yhteistä aikakauskirjaa, joten koko teosofinen liike esiintyisi ulos maailmaan päin yhtenäisenä veljellisenä liikkeenä, tarvitsematta silti omassa sisäisessä toiminnassaan luopua omista periaatteistaan. Toinen samansuuntainen teko Pekka Ervastin puolelta oli se, että hän kohta kutsui tri Annie Besantin kunniajäseneksi Suomen Ruusu-Ristiin.

Mutta nyt me lopetamme tämän kirjoituksen (erikoiseen laatuun katsoen ja) tuntemalla veljeyttä ja rakkautta kaikkia teosofeja kohtaan heidän kuuluessaan erilaisiin teosofisiin yhdistyksiin kautta avaran maapallon! — me lopetamme tämän kirjoituksemme toivomalla Pekka Ervastille siunausta ja ymmärtämystä teosofisessa maailmassa ja erikoisesti Suomessa ja Suomen Ruusu-Ristissä nyt, kun hän pian, tämän kuun 26. päivänä viettää 50-vuotista syntymäpäiväänsä ja suurta riemuvuottaan yhdessä teosofisen liikkeen kanssa!

Ruusu-Risti — joulukuu 1925


Etusivu

Kristosofia

Teosofia