IHMINEN JA MAAILMA — PISTE YMPYRÄN KESKELLÄ

II

     Vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä suuren elämäntajunnan kanssa ihminen itsekin samalla yhä asteittaisesti erikoistuu ja yksilöityy tällä ruumiillisen elämän tasolla. Sitä tietä hän joskus tavallaan kuin kyllästyttää itsensä siinä; hän saapuu yksilöitymisessään siihen polttopisteeseen, jolloin hän ei enää jaksa elää vain ruumistaan varten. Hän selvästi näkee ja tajuaa, kuinka kuolema tekee tyhjäksi kaikki hänen ruumiilliset ja aineelliset voittonsa ja saavutuksensa. Koska hän itsekin ruumiillisesti raukeaa tyhjään, niin miksi silloin pelkän tyhjän tähden kamppailla ja vaivautua? Tietysti tavallinen alkuihminen elävöityy pelkissä ruumiillisenkin elämän huolissa, mutta se ei enää riitä tiettyyn ylimenokohtaan yksilöityneelle ihmiselle. Hänet on kutsuttu selvittelemään elämän ja kuoleman arvoitusta: loppuuko ihminen kuolemassa, vai jatkuuko hänen elämänsä jossakin toisessa elämänarvojen tasossa?
     Tietysti silloin tulevat uskonnot vastaan ja sanovat: On olemassa toisiakin elämän tasoja, ja ihminen voi jatkaa elämäänsä niissä ruumiinsa menetettyään. Ja kenties tämä uskonnon tiedotus vastaa ihmisen omaa vaistomaista kaipuuta. Sillä hänen tunteissaan alkaa herätä toisten tasojen elämän oireita, jotka herättää hänessä vaistomaista kammoa lopullista tyhjäänmenoa kohtaan. Hän kammoaa olemattomuutta, ja kaipaa sensijaan jatkuvaa elämää. Ja alussa — kenties pitkiä aikoja, vaikkapa useita ruumistuksia — hän saattaa elävöityä yksinomaan tunteen herkistämisellä, uskonnollisella hartaudella. Hän elää tunteen elämää toisella tasolla, vaikka äly ja käytännöllinen tahto toimisivatkin vielä pääasiallisesti aineen tasolla.
     Kuitenkin me helposti ymmärrämme, että jos elämä toisilla tasoilla on todellista, täytyy se voida kohoutua myöskin ihmisen älyyn ja tahtoon. Niinhän on ruumiinkin ruokkimisessa. Ensin ihminen tuntee nälkää, sitten hän ryhtyy ajattelemaan asiaa, kunnes — päästyään ajattelussaan selville — ryhtyy itse tahtoperäiseen ruoanhankitatyöhön, syömään ja juomaan, ruumistaan ruokkimaan.
     Sama on tietysti laki sisäisen elämän tasolla. Sisäisessä nälkiintymisessään ihminen joutuu kysymään: Jos ruumiillisessa elämässä käytetään tunnetta, älyä ja tahtoa, kaikkia kolmea tajunnan puolta, niin eikö silloin täydy olla mahdollista siirtää ne kaikki toimivina myöskin sisäisille tasoille? Jos ollenkaan on olemassa elämää toisilla tasoilla, niin pitääkö se rajoittua vain tunteisiin, tunteella omaksumiseen, uskomiseen? Eikö siis sisäistä elämää voida älyllisesti ymmärtää, älyllisesti elää? Onko nyt esim. ihmiselämä sellaisten lakien alainen, että se voi jatkua kokonaan toisissa oloissa, toisilla maailman tasoilla, niinkuin se ruumiillisen kuoleman jälkeen täytyy tapahtua? Ja jos on, voisiko sitä mitenkään ymmärtää? Voimmeko esim. huomata mitään vastaavaa ilmiötä tällä ruumiillisella tasolla? Voiko elämä täällä ottaa aivan toisia tiloja, hävitä yhdestä tilasta ja ilmentyä toisessa?
     Ja asiaa tarkkaillessamme huomaamme niin voivan käydä. Huomaamme yleensä kolme olomuotoa: kiinteä, nestemäinen ja kaasumainen. Ei mikään, ei edes kovat kalliot ja metallit, ole sidottu vain yhteen olotilaan.
Nopeammin näemme tämän muuttuvaisuuden siinä elementissä mikä ilmenee jäänä, vetenä ja höyrynä. Kovalle jääkappaleelle käy niin, että se kuolee, häviää käsistämme. Mutta sen kuolema on samalla aina syntymä. Tuo jäässä ollut elämä on hävinnyt kiinteästä olotilasta, mutta samalla on se syntynyt, vapaampaan tilaan, juoksevaan vesitilaan. Ja kun vesi vuorostaan joutuu määrättyihin olosuhteisiin, voi sillekin sattua kuolema. Mutta veden kuolema, nim. ylöspäinen kuolema, on samalla syntymä höyrytilaan.
     Ja niin on kova kiinteä kappale noussut — erään välitilan kautta — ylös taivaalle.
     Kun näin käy kaikelle luonnossa, silloin voimme kysyä: onko esim. inhimillinen elämä sillä tavalla luonnon lakien ja jatkuvan elämänturvan ulkopuolella, että se eläisi vain yhdessä olotilassa, ja siten häipyisi olemattomiin? Jos niin olisi, silloin se todella olisi merkillinen poikkeus.
     Kuitenkin elämän suuri johdonmukaisuus ja lakisiteisyys jo sellaisenaan edellyttää, että ihminenkin voi — omalla tavallaan — elää toisissa tiloissa. Ja siltä pohjalta katsoen voimme vielä lisätä: Eikö inhimillisessä elämässä ja kehityksessä pitäisi olla jotakin vastaavaa muun luonnon kolmelle olotilalle? Ja niin kysyessämme muistamme kohta, että ihmisessä itsessään on jo pohja ja perustus tuollaiselle kolminaismaailman elämälle. Silloin ihmisen tahto — jota ruumis edustaa — vastaa kiinteää tilaa, tunne vastaa vettä, ja äly ilmatilaa. Jos nyt katsomme ihmisen kuolemaa tältä kannalta, saa se aivan uuden valaistuksen. Ruumiillinen kuolema on silloin vain kiinteän eli tahtoperäisen olotilan häviämistä, jolloin hän samalla syntyy vesitilaan, tunne- eli tuonelamaailmaan. Ja elettyään aikansa tässä tilassa, alkaa ihmiselle uusi purkautuminen, toinen kuolema, jolloin hän syntyy ilmatilaan, äly- eli taivasmaailmaan.
     Kun vielä käännymme uskontojen puoleen, huomaamme niissäkin puhuttavan näistä ihmisen käytettävänä olevista kolmesta maailmasta. Uskonnot ylimalkaan sanovat ihmisellä olevan käytettävänä nämä kolme maailmaa, ruumiin maailma, tuonela ja taivas. Ja puhuttaessa esim. tuonelasta, sanotaankin sitä — runollisella tavalla — joskus järveksi, tuonelan järveksi ja tuonelan joeksi, joten tuonela onkin siis merkillisellä tavalla tekemisessä veden kanssa. — Taivastilaa taas sanotaan hengen maailmaksi, joka muussa luonnossa vastaa ilmaa. Niinhän sanotaankin hengittämiseksi sitä, kun ihminen on keuhkojensa välityksellä tekemisissä ilman kanssa.
     Näemme siis, ettei ole mitään järjen eikä luonnonlakien vastaista siinä, että ihmiselläkin on käytettävänä kolme maailmaa. Näemmehän sitä tukemassa kolme rinnakkaista ilmentäjää: 1) Kolme perustilaa luonnossa, 2) Ihmisen tajunnan kolme puolta, 3) Uskontojen esittämät kolme olotilaa. Niinkuin kiinteä ja kova kappale nousee välitilan kautta höyrynä ylös taivaalle, samoin jättää ihminenkin ruumiinsa ja nousee välitilan eli tuonelan kautta taivasmaailmaan. — Mitä sitten tapahtuu näille molemmille, siitä saamme jäljempänä puhua. (jatk.)

J. R. H.

{Ruusu-Risti, huhtikuu 1921}


Etusivu