J. R.  Hannula

Sammon taonta

 

Muinaisina aikoina me ihmiskuntana elimme toisissa oloissa, meidän maailmamme oli toisella tavalla kokoonpantu. Niissä oloissa me kehityimme kuin Isän kodissa, jumalihmisinä. Sittemmin maailmamme aineellistui, ja meidän jumalihmisyydestämmekin lankesi kuin varjo aineeseen. Niin muodostui tämä mainen, persoonallinen ihminen. Jumalihmisemme jäi tavallaan tämän varjoihmisemme taakse. Vähitellen varjoihmisemme valmistui niin, että taivaallinen ihmisemme saattoi tavallaan astua siihen, tai laskea itsestään kuin yhdistävän sillan maisen ja taivaallisen ihmisemme välille. Siitä alkaen me olemme maisessakin tajunnassamme osanneet ikävöiden kaivata ja etsiä Jumalaa.

Tuon jumalkaipuunsa kannustamina on aina ollut ihmisiä, joissa jumalaistuminen on jo niin pitkälle tapahtunut, että heidän käytännöllinen minätajuntansa on pysyvästi siirtynyt jumalihmisen puolelle. Siten onkin ihmisten keskellä aina ollut ns. jumalanpoikia, joista jo Raamatun alussakin puhutaan. Ne ovat täydellistyneitä Mestareita, jotka ovat koettaneet säteilyllään vaikuttaa ihmiskuntaan jumalallistuttavasti. He ovat katselleet ja etsineet ihmisten keskeltä itselleen arvokkaita oppilaita, henkisiä lapsia, joille he olisivat voineet opettaa jumalaista viisauttaan. Sellaisten lasten saavuttaminen, löytäminen ja synnyttäminen, sekä sisäpuolellaan että ulkopuolellaan, on aina ollut vaikeata. Niin kuin esim. raamatullisen Israelin historiassa kerrotaan. Kun he joskus löysivät arvokkaita, ottivat he heidät henkisiksi lapsikseen, joille laulelivat henkistä viisauttaan. Siten pyhä tieto siirtyi perimätietona polvesta polveen jumalsyntyneiden joukossa.

Näitä jumalsyntyneitä laulajia on ollut jo kaukaisilta ajoilta Suomenkin kansan joukossa. Pyhänä perimätietona on jumalihmisemme tieto ja viisaus kansamme keskuudessa kulkenut. Jota jumalsyntyiset tietäjät ovat polvesta polveen pyhimpinä aarteinaan toisilleen laulelleet. Suomalaiset tietäjät esittivät vertauskuvallisissa lauluissaan sielullisia ja henkisiä kokemuksiaan. Noihin vertauskuviin kätketty järkähtämätön totuus- ja viisausarvo selviytyy oppilaalle silloin ja siinä määrässä, kuin hän itse joutuu samaisia ratkaisuja elämässään tekemään.

Kalevalassa edustaa Väinämöinen sisintä, jumalaista ihmistämme, sekä samalla erikoisesti sellaista tietäjää, jossa luova henkinen tieto ja viisaus kokonaan hallitsee, Jokaiseen ihmiseen kätkeytyy Väinämöinen, mutta vasta Mestarissa se on kukkaansa puhjennut, Väinämöisessä esiintyy täydellistyneen ihmisen perikuva siinäkin, että hänessä ovat yhtyneinä vanhuus ja nuoruus, viisaus ja joustavuus. Niin kuin suuret vihityt, yhteisessä mestaritajunnassa, Kristuksessa palvellen johtavat ihmiskunnan kohtaloita, samoin viisas Väinämöinen Kalevalan lauluissa johtaa kalevalaisen kansan ja heidän alempiasteisten tietäjiensä toimia ja kohtaloita. Asiat ja vaikeimmatkin ongelmakohdat selkiävät onnellisesti siellä, missä Väinämöisen neuvoa kuunnellaan ja seurataan. Sillä Mestari katselee asioita henkisen tajunnan kannalta, ja kykenee niin ollen johtamaan ulos kaikista niistä vaikeuksista, joita tämä persoonallisen ihmisemme maailma muodostaa.

Taas ihmisen personallista minää, joka sisäisessä kaipuussaan etsii henkistä viisautta, Mestaria, Väinämöistä, edustavat useammat eriasteiset henkilöt. Ikään kuin onnistuneimmassa ja voittoisimmassa ylimenotilassaan sitä edustaa Seppo Ilmarinen, tuo mainio työn ja toimen edustaja. Hänen erikoinen arvonsa ja suuruutensa on siinä, että hän järkähtämättömän peräänantamattomassa työssään alistuu kuuntelemaan Väinämöisen neuvoja.

Ilmarisella, noin taitavalla sepolla on tietysti oma esihistoriansa takanaan. Se näyttäytyy nuoressa Joukahaisessa ja uunilla vavahtelevassa Halliparrassa. Joukahaisaikanaan hän oli ollut suuri kilpailun ja kiistelevän taistelun sankari. Sittemmin jouduttuaan Väinämöisen vaikutuspiiriin, sukeutui hänestä ukko Halliparta, joka on Joukahaisen ja Ilmarisen välimuoto, Ukko Halliparta edustaa astraalitason maagikkoa, tietäjää, jolla on suuret luulot tietäjäarvostaan. Mutta jotain häneltä puuttuu: hän ei ole vielä oppinut yhdistämään vanhuutta ja nuoruutta. Onhan Väinämöinenkin vanha ja viisas, mutta hän ei ole vetäytynyt uunille loikoilemaan. Päinvastoin vanha Väinämöinen uhkuu nuorekasta seikkailunhalua ja pyrkii aina innoittamaan toisia. Sitä ei ukko Halliparta vielä ole oppinut. Luultavasti hän tulee sen joskus oppimaan. Mutta ensin hänen on kuljettava ilmarisasteen läpi. Ja Ilmariseksi tullakseen täytyy hänen oppia raudan syntysanat, so. hänen täytyy oppia käyttämään järkeään, ei vain kilpailussa ja taistelussa, tai »hyväntekeväisyydessä», vaan ennen kaikkea luovassa ja rakentavassa työssä. Eikä siitä tule mitään, ellei hän tunne raudan, järjen syntysanoja. Ne hänelle opettaa Väinämöinen. Ja niin syntyy Ilmarinen. Missä? Joukahais-halliparran sisäisessä tajunnassa. Jos nuori Joukahainen edustaa kilpailevaa ja suurellisesti intoilevaa taistelijaa, »ukko» Halliparta astraalis-mentaalista selvänäkijää, taikuria, niin seppä Ilmarinen edustaa filosofis-taiteellis-salatieteellistä työntekijätaituria. Sellaisena taiturina hän takoo pajassaan, jonne Väinämöinen tulee häntä tapaamaan, ehdottaen, että Ilmarinen lähtisi Pohjolaan Sampoa takomaan.

Niinhän se yleensä käy: viisaus on kätketty työhön; työssä tulee viisaus vastaan.

Ilmarisella ei ole enää suuret sanat suussa, niin kuin Joukahaisella ja Halliparralla. Hän on jo, rakentavaan ja luovaan työhönsä ryhdyttyään, tullut tuntemaan taitonsa rajoitukset. Mutta hän ei myöskään asetu vastustamaan Väinämöistä, joten hän joutuu kiipeämään Väinämöisen laulamaan kukkalatvaan kuuseen, sieltä »kuuta noutamahan, otavaista ottamahan», jolloin hän Väinämöisen laulamassa tuulessa ja vihurissa lennättäytyy suoraa päätä Pohjolaan. Ilmarinen on tullut siihen kohtaan, jossa hänet johdatetaan tutkimaan pyhien kirjojen vertauskuvia, ja jolloin niihin kätkeytyvä pyhä voima on apuna avaamaan ihmisen henkisen ymmärryksen. Hänen sisäinen ymmärryksensä avautuu, ja hän lennättäytyy henkensä sisätajuntaan, josta päin hän nyt saa työhönsä ryhtyä.

Pohjolassa — jossa hänet kyllä otetaan ystävällisesti vastaan — ei ole pajaa, ei vasaraa, ei vasaran varttakaan, joten Ilmarinen saa alkaa aivan alusta. Ja niinhän se kyllä onkin: jokainen todellinen seppo on uranuurtaja, joka saa etsiä työpaikkansa omasta itsestään. Jolloin kyllä kysytään sitkeyttä, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä: kun eivät sentään olleet edes pajaa laittaneet, vaikka olivat odottaneet suurta seppoa tulevaksi — niin olisi ukko Halliparta sanonut. Mutta Ilmarinen vain tuumaa: »Akatp' on epäelköhöt, herjat kesken heittäköhöt.»

Tästäkin jo helposti ymmärrämme, ettei ihminen voi tulla ennen aikojaan Pohjolaan lähetetyksi. Joukahaista ei olisi voinut lähettää kahdestakin syystä: hän ei luottanut Väinämöiseen, eikä siis voinut tulla välittömään yhteyteen Viisaan kanssa, Ja toiseksi: jos hänet olisikin jollain keinoin Pohjolaan lähetetty, niin emme voi olettaa, että hän olisi ryhtynyt kärsivällisen rauhallisena pajaa laittamaan. Pikemminkin hän olisi loukkaantuneena haastanut Pohjolan emännän kaksintaisteluun — tietysti omaksi tuhokseen. Sillä joskin hän saattoi turvallisena ammuskella Väinämöistä, mestariaan, niin toista on joutua kamppailuun Pohjolan emännän kanssa, itse luonnon alkuvoimien kanssa. Ei liioin Halliparran Pohjolan matkasta ja Sammon taonnasta olisi mitään tullut. Sillä varmaan hän, maagikko, pitäisi itseään liian viisaana ja arvokkaana pajaa laittamaan. Ukolla on vielä liian suuret luulot itsestään. Varmaan hän olisikin etsinyt lämmintä uuninpäällystää, vetäytyen sinne odottelemaan, että joku avuntarvitsija pistäytyisi hänen pakinoilleen. Ukolta puuttuu järjellis-filosofis-taiteellis-okkultinen aloitekyky.

Mutta mitä ei ole ukko Halliparralla, sitä on hänen sisäisessä tajunnassaan myöhemmin syntyvällä Ilmarisella. Nöyrällä ja peräänantamattomalla kärsivällisyydellä Ilmarinen pystyttää pajansa, sekä tunkee pienet aineksensa tulehen, takehensa alle ahjon, ottaen orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän. Ja kun »orjat lietsoi löyhytteli, väkipuolet väännätteli», niin päivänä muutamana »jousi tungeikse tulesta, kaari kulta kuumoksesta». Jousi on »hyvän näköinen, vaan onpi pahan tapainen: joka päivä pään kysyvi, parahana kaksi päätä». Tämä hyvännäköinen jousi on tietenkin vertauskuva ihmisen omasta sieluntilasta. Vaikka hän on tietoisessa järkitajunnassaan ryhtynyt Sampoa takomaan, filosofis-taiteellis-okkultista työtä työtä tekemään, niin huomaa hän kuitenkin sielunsa pohjukoissa toisinaan taipumusta väittelyyn, kiistelyyn, taisteluun. Sielun ja luonteen syvyyksissä on sittenkin vielä jäänteitä joukahaisajoilta. Ja varmaan Joukahainen olisikin heti tarttunut tuollaiseen jouseen, lähteäkseen voitonriemuisena ammuskelemaan. Ja Ilmarinen pelastuukin tästä ansasta vain siksi, että hän on järkitajunnassaan tietoinen tehtävästään. Hänen henkinen kypsyytenä näyttäytyykin siinä, että hän kieltäytyy jousestaan, katkaisee sen kaheksi ja heittää uudelleen ahjoon. Hän kieltäytyy kiistelystä, väittelystä, taistelusta; minkään asian puolesta, ei siksi, ettei hän siihen kykenisi — sillä onhan hänellä mainio jousi — vaan siksi, että hän on tietoisesti siirtymässä taiteilijain puolelta rakentajain puolelle.

Toisessa rupeamassa »veno tungeikse tulesta». Sekin on hyvän näköinen, mutta ei ole hyvän tapainen: »suotta lähtisi sotahan, tarpehetta tappelohon».

Hyvän näköinen venhe on astraaliruumiin käyttökuntoisuuden vertauskuva. Hänen tunneruumiinsa on käyttökuntoinen, mutta siinä piilee myötä- ja vastenmielisyyden värähtelyjä. Sellaisesta hänen täytyy vapautua. Sillä muuten ei sampotajunta, sampoviisaus, voi syntyä. Vaikka ihanteellinen kiivailija mielellään sellaiseen purteen astuisi, niin kuitenkin Ilmarinen, ihminen, joka on on tullut sisäisesti Ilmariseksi, »venon murskaksi murenti, tunkevi tulisijahan». So. hän »murenti» myötä- ja vastenmielisyysvärähtelyistä johtuvan taisteluinnon tunneruumiissaan, yrittäen pysyä ja jatkaa vain luovassa ja rakentavassa työssä,

Kolmannella kerralla »hieho tungeikse tulesta». Sekin on hyvän näköinen, mutta ei ole hyvän tapainen: »metsässä kakaelevi, maion maahan kaatelevi».

Tämä hieho on ylimenotila ihanteellisen taistelun, oikeaoppisen kiistelyn ja väittelyn kannalta — joka kaikki on kielteistä, hävittävää — luomisen ja rakentamisen puolelle. Hieho ei ole taisteluväline, niin kuin jousi ja sotapursi, vaan on jo tuottava ilmiö luonnossa: antaa maitoa. Se merkitsee, että Ilmarinen alkaa huomata sielussaan vihdoinkin ilmenevän filosofis-taiteellis-okkultisen luomistyön mahdollisuuksia. Se on hyvä puoli hiehossa. Mutta huono puoli on se, että hieho maidon maahan kaatelevi. Joka merkitsee, että ihmisen luomistyö on vielä järjestymätöntä. Hänessä jo ilmenee luomiskyvyn mahdollisuuksia, mutta hänen tuotantonsa on kuin vallatonta, leikittelevää harjoittelua. Toinen huono ominaisuus hiehossa on se, että se metsässä makaelevi, Joka taas kuvaa erästä ihmisen luonteessa piilevää ja ilmenevää ominaisuutta: halua vetäytyä takaisin luontoon. Ihminen on kyllästynyt ainaisiin taisteluihin, kiistelyihin, kilpailuihin ja oikeaoppisiin väittelyihin, ja pyrkii nyt tajuamaan luonnon kauneutta. Se on sinään hyvä, mutta siitä voi tulla hänelle uusi ansa: houkutus jättäytyä nauttimaan luonnon taiteellisesta kauneudesta, Ja mikäli ihminen siihen jättäytyy, sikäli hänessä Sammon taonta viivästyy. Sen Ilmarinen järjessään ymmärtää, ja siksi hän »lehmän leikkeli paloiksi, siitä tunkevi tulehen». Hän kieltäytyi jäämästä lepäilemään luonnon ja oman taiteellisen kauneusaistinsa ja tuotantonsa lumoihin,

Neljännessä yrityksessä »aura tungeikse tulesta». Sekin on hyvän näköinen, mutta ei ole hyvän tapainen: »kylän pellot kyntelevi, vainiot vakoelevi»,

Aura on jo viljelysväline, inhimillisen sivistystyön vertauskuva, Muistakaamme profeetan sanoja: miekat ja keihäät ovat taottavat viikatteiksi ja vanteiksi, auroiksi. Voiman purkautumissuunta on siirrettävä taistelun, kiistelyn ja kilpailun puolelta rakentavan ja luovan sivistysviljelyksen puolelle. Sen siirtotaonnan on Ilmarinen toimittanut oman tajuntansa pajassa. Sen tähden kalevalainen tietäjä osasi siitä laulella omalla runollisella tavallaan.

Kuitenkin tällä hyvännäköisellä auralla on edelleenkin eräs kumma ominaisuus: tuppautuu kylän pellot kyntämään. Se on halu sekaantua toisten asioihin, Kuinka suurella ihastuksella ihanteelliset sivistysihmisetkin sellaiseen auraan tarttuvat. Ja millä erikoisella innolla erilaiset uskonnolliset yhtymät ja henkilöt pyrkivät toisiansa parantamaan, toistensa peltoja kyntämään, Puhumattakaan valtiollisista ja yhteiskunnallisista yhtymistä, jotka kaikella kuntonsa ja taitonsa väellä kyntelevät toistensa pelloilla — vaikka oma pelto kasvaisi pelkkiä ohdakkeita,

Ilmarinen, vanha kalevalainen viisas, on siitä selvillä, että sellaisessa kunnossaan aura on kelvoton. Siksi hän katkaisi auransa kaheksi ja alle ahjonsa ajavi. Hän kieltäytyy sotkeutumasta toisten asioihin, yrittäen. löytää sellaisen työ- ja toimitavan, jossa ei ketään häiritsisi, vaan osaisi ikään kuin tyhjästä luoda, Siksi hän nyt laittoikin »tuulet lietsomahan, väkipuuskat vääntämähän» Niin että »itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi, pohjonen kovin porotti». Kun näin itse luonnonvoimat alkavat lietsoa, silloin »tuli tuiski ikkunasta, säkenet ovesta säykkyi, tomu nousi taivahalle, savu pilvihin sakeni». Onko ihme, kun itse luonnonvoimat alkavat lietsoa Ilmarisen pajassa, jos Ilmarinen vihdoinkin »näki sammon syntyväksi, kirjokannen kasvavaksi».

Ja mitä on Ilmarinen tällöin saavuttanut? Hän on vihdoinkin saavuttanut sen taidon, että osaa ihanteessaan, työssään ja järjellisessä tajunnassaan asettua sopusointuun luonnon alkuvoimien kanssa. Hän on silloin tullut yhdeksi luojan kanssa, jonka käytettäväksi luonto voimineen antautuu. Hän ei enää taistele »pahaa» — so. luonnon alkuvoimia — vastaan, vaan asettuu niiden sisään, taakse, lietsojaksi, takojaksi. Luomisen ja työn ilo ja riemu täyttää Ilmarisen mielen ja sydämen, Hänen riemuitseva kiitollisuutensa nousee hänen pajansa ikkunoista ja ovesta ylös taivaalle. Hän jauhaa luonnon ja oman sielunsa pajassa luonnon alkuaineita ihmiskunnan henkiseksi ruuaksi ja kaikeksi tarpeeksi, Siihen häntä on auttanut kaksi hyvää avua: veljellinen luottamus, kunnioitus ja huomaavaisuus vanhempaa veljeänsä Väinämöistä kohtaan, sekä peräänantamaton ahkeruus ihanteellisessa työssään.

Ruusu-Risti — tammikuu 1924


Etusivu 

Kristosofia

Teosofia